(1869)
"Miksi meidän pitää istahtaa tähän?"
"Siksi, että tämä paikka on korkealla ja valoisa."
"Mutta tässä on niin äkkijyrkkä; ja aurinko minua huimaa, kajastaa
liian kirkkaasti veteen."
"Ei, ei etemmäksi."
"Mennään sitten takaisin tuohon vihreään lehtimajaan; siellä oli niin
kaunista."
"Ei, ei, ei sinnekään;" nuori mies heittäytyi hervottomasti maahan,
ikäänkuin hän ei voisi eikä tahtoisi enää pysyä pystyssä.
Vaimo jäi seisomaan lakkaamatta häntä katsellen. Silloin mies lausui:
"Asta, nyt täytyy sinun selittää, minkätähden niin pelästyit, kun
vieras laivuri astui sisään hämärän tultua."
"Enkö sitä arvannut", sanoi vaimo kuiskaten ja tahtoen juosta pois.
"Sinun täytyy se ilmoittaa, ennen kuin menet; sillä muuten en tule
jäljestä!"
"Botolf!" huudahti vaimo kääntyen, mutta jääden seisomaan paikoilleen.
Mies sanoi: "olen tosin luvannut olla kysymättä. Voinhan pitää
lupauksenikin, jos niin tahdot; mutta silloin on välimmekin tästä
hetkestä rikki."
Nyt purskahti vaimo itkemään ja lähestyi häntä. Hän oli hieno ja hento,
hänellä oli pienet kädet, vaalea kiiltävä tukka, josta huivi oli
luisunut alas hartioille, ja sitten hänen suunsa ja silmänsä, ne oikein
säkenöivät auringon häikäisevässä valossa. Mies hypähti ylös:
"Niin, sen kyllä tiedät: kun katselet minua noin, niin minä peräydyn.
Mutta nyt tiedän minäkin, että silloin on perästäpäin vain pahempi.
Etkö voi käsittää sitä, että vaikka satakin kertaa lupaisin olla
tiedustelematta entisyyttäsi, niin en saa rauhaa, en voi pitää
lupaustani!" Hänen kasvoistaan näkyikin, miten kiihtynyt hän oli, ja
että se kiihtymys ei ollut eilisenpäiväistä.
"Botolf, sinä itsehän juuri lupasit minulle, kun et milloinkaan
jättänyt minua rauhaan, lupasithan antaa olla sen haudattuna, sen, jota
en milloinkaan -- en milloinkaan voi ilmaista sinulle. Sinä lupasit
sen minulle juhlallisesti, sanoit sen olevan sinulle yhdentekevää,
minua sinä vain tahdoit! Botolf!" ja hän makasi polvillaan hänen
edessään kanervikossa, hän itki kuin hengenhädässä, katsoi häneen,
kyynelkarpalon toisensa perästä puhuessa omaa kieltään, ja hän oli
kauneinta ja onnettominta, mitä mies eläessänsä oli nähnyt.
"Jumala varjelkoon minua!" sanoi mies, nousi seisoalleen, mutta istahti
heti jälleen; "jospa rakastaisit minua niin paljon, että luottaisit
minuun, -- miten onnellisia me kaksi silloin olisimme!"
"Jospa sinäkin voisit vähäisen luottaa minuun!" rukoili vaimo lähestyen
miestä polvillaan ja lisäsi sitten:
"Rakastaako sinua? Kun tulin kannelle sinä yönä. jolloin laivamme oli
törmännyt sinun laivaasi, ja sinä seisoit touveissa jaellen käskyjä --
en ollut milloinkaan nähnyt mitään niin voimakasta, ja miellyin sinuun
heti! Ja kun kannoit minut veneeseen laivojen upotessa, -- tunsin
uudestaan elämänhalua, vaikka luulin, etten sitä enää milloinkaan
saisi!" Hän vaikeni itkien, mutta sitten hän laski kätensä miehen
polville.
"Botolf!" hän rukoili, "ole suuri! ole suuri niinkuin silläkin
kerralla, jolloin otit minut sinänsä, välittämättä mistään muusta --
otit ainoastaan minut! -- Botolf!"
Miltei tylysti mies vastasi:
"Minkätähden johdatat minua kiusaukseen? Tiedäthän, etten voi!
Sieluinesi minä sinut tahdon enkä vain tätä -- ensi päivinä se vielä
voi käydä päinsä, vaan ei sitten enää."
Vaimo peräytyi ja lausui toivottomasti:
"Niin, niin, elämä ei enää milloinkaan tule eheäksi; oi Jumala!" -- ja
uudestaan hänen kyyneleensä virtasivat aivan tulvillaan.
"Anna minulle itsesi kokonaan, koko elämäsi eikä vain palanen siitä,
niin tulee minussa kaikki eheäksi jälleen!" Mies puhui varmasti ja
vakavasti ikäänkuin kehoittaen, vaimo ei vastannut, mutta hän näki
hänen sisällisen taistelunsa. Sentähden hän jatkoi:
"Voita itsesi, rohkaise mielesi. Pahemmaksi kuin nyt on, ei olomme voi
tulla!"
"Sinä aivan sysäät minut toivottomuuteen!" rukoili vaimo.
Mies käsitti hänet väärin ja jatkoi:
"Vaikka se olisi mitä suurin rikos, niin koetan sitä kantaa, mutta tätä
en voi kestää!"
"Niin, en minäkään!" huudahti vaimo nousten.
"Minä autan sinua!" mieskin nousi, "joka päivä minä autan sinua, kun
vain tunnen salaisuutesi. Mutta minä olen liian ylpeä vartioidakseni
jotakin tuntematonta -- ja joka ehkä on toisen oma!"
Siinä vaimo sävähti tulipunaiseksi.
"Hävetä sinun pitäisi! Meistä molemmista olen minä ylpeämpi, minä en
tarjoa toisen omaa. -- Nyt voit jo lopettaa!"
"Jos olet ylpeä, niin poista ensin epäilykseni!"
"Jeesus Kristus, tätä en kestä kauemmin!"
"Ei, minä olen vannonut, että tästä pitää _tänään_ tulla loppu!"
"Eikö se ole julmaa", vaimo huusi, "kiduttaa ja kiusata naista, joka on
antautunut sinulle ja on niin innokkaasti rukoillut puolestansa kuin
minä", ja hän oli jälleen vähällä itkeä, mutta äkkiä muuttaen mieltään
sanoi:
"Minä kyllä tunnen sinut: tahdot tuskani oikein puhkeamaan kirkunaan,
jotta saisit jotakin tietää!" Hän katsoi loukattuna mieheen ja kääntyi
pois. Silloin hän kuuli verkkaan lausuttavan:
"Tahdotko vai etkö'?"
Vaimo ojensi kätensä: "En vaikka tarjoaisit minulle kaikki, mitä voimme
tästä paikasta nähdä."
Hän astui hänen luotaan, rinta kohoili, katse vilkkui edestakaisin,
mutta enimmäkseen mieheen, milloin tylynä, milloin suruisena ja jälleen
tylynä. Hän nojautui puuhun ja itki, sitten hän ei enää itkenyt, vaan
astui etemmäksi.
"Tiesinhän, ettet välittänyt minusta", hän kuuli miehen sanovan, ja
samassa hän muuttui mitä nöyrimmäksi ja katuvaisimmaksi; pari kertaa
hän tahtoi vastata, mutta heittäytyi sen sijaan kanervikkoon ja
peitti kasvonsa käsillään. Mies meni hänen luokseen ja kumartui hänen
ylitsensä. Vaimo tunsi hänen seisovan siinä sekä peitti silmänsä ja
odotti hänen rupeavan puhumaan; mutta kun ei mitään kuulunut, niin hän
pelkäsi ja katsahti arasti ylös. Mutta samassa hän hypähti pystyyn,
sillä miehen päivettyneet, pitkulaiset kasvot olivat muuttuneet
aivan ontelon näköisiksi, kuopalleen painuneet silmät suurina,
kokoon puristuneet huulet, koko mahtava olento painui semmoisella
erinomaisella voimalla hänen ylitsensä, että hän äkkiä luuli jälleen
näkevänsä hänet ylhäällä touveissa, niinkuin tuona haaksirikon
yönä; hän oli muuttunut suureksi niinkuin silloinkin ja voimaltansa
rajattomaksi, mutta nyt se nousi häntä itseään vastaan.
"Sinä olet valehdellut minulle Asta."
Vaimo peräytyi ja mies astui hänen jälkeensä; "olet saanut minutkin
valehtelemaan; _ei ainoakaan päivä, jonka olemme eläneet yhdessä, ole
ollut täyttä totta_!"
Hän seisoi niin lähellä vaimoa, että tämä voi tuntea hänen lämpimän
hengityksensä, ja hän katseli häntä suoraan silmiin. Peloissaan vaimo
ei tietänyt, mitä hän seuraavana hetkenä aikoi tehdä tahi sanoa,
vaan ummisti silmänsä. Hän seisoi siinä ollen vähällä kaatua ja oli
epätietoinen paetako vai jäädä -- ratkaiseva hetki oli tullut. Syvä
hiljaisuus oli sen edelläkävijänä, niin syvä, että mieskin sitä
säikähti; vielä kerran tapahtui hänessä mielenmuutos:
"Todista syyttömyytesi! Heitä pois kaikki juonet -- tee se nyt tässä!"
"Kyllä!" vastasi vaimo tietämättä, mitä vastasi.
"Tee se nyt tässä, sanon minä!"
Hän parahti; sillä vaimo lensi hänen ohitsensa rantaa kohti, hän näki
hänen kullankarvaisen tukkansa liehuvan, hänen kohotetut kätensä,
huivin, joka irtautui hartioilta ja hulmuten lensi hänen perästänsä
liidellen kauemmaksi. Mies ei kuullut huutoa, ei loiskettakaan, sillä
vesi oli kovin syvällä. Hän ei voinutkaan kuulla, sillä hän oli
kaatunut takaperin maahan.
Mereltä Asta oli tullut hänen luoksensa tuona yönä, veteen hän jälleen
hävisi, ja samalla hänen elämänsä tarina. Sysimustaan syvyyteen
oli kaikki se hautaantunut, joka oli saanut koko hänen sielunsa --
eikö hänen pitänyt mennä tytön jälkeen? Hän oli tullut paikalle,
järkähtämätön tahto mielessä saada tuskistansa loppu; -- tämä ei ollut
loppu; nyt sitä ei milloinkaan tule, nyt ne tuskat vasta alkavatkin.
Huusihan vaimon viimeinen teko hänelle, että hän oli erehtynyt ja
surmannut hänet! Vaikka tuska eneni kymmenkertaiseksi, täytyi hänen
elää surren ja miettien, miten tuo oli tapahtunut. Asta, joka oli
melkein ainoa pelastunut tuosta kauhun yöstä, hänen piti siis pelastua
hänen surmattavaksensa, hänen, joka oli hänet pelastanut. Hän itse,
joka oli purjehtinut ja käynyt kauppaa ikäänkuin koko maailma olisi
merta ja kauppaa, hän oli äkkiä joutunut semmoisen rakkauden uhriksi,
joka surmasi sekä hänet itsensä että hänen rakastamansa. Oliko
hän häijy? Sitä hän ei milloinkaan ollut kuullut sanottavan eikä
milloinkaan tuntenut sitä. Mutta mitä se sitten oli? Hän nousi -- ei
heittäytyäksensä aaltojen syvyyteen hänkin, vaan astuaksensa alaspäin
jälleen; ei kukaan tee itsemurhaa samassa, kun on saanut arvoituksen
selvitettäväksensä.
Mutta eihän se ollut milloinkaan selvitettävissä. Astahan oli asunut
Amerikassa siitä asti kun oli tullut täysikasvuiseksi, sieltä hän juuri
oli tulemassa silloin, kun laivat törmäsivät yhteen. Mistä hänen,
Botolfin, piti Amerikassa aloittaa? Hänellä ei ollut varmoja tietoja
siitä, miltä tienoilta Asta Norjasta oli kotoisin, eipä ollut edes
varma siitäkään, oliko hänen ilmoittamansa sukunimi sama kuin se, joka
perheellä Norjassa oli. Tuo vieras laivuri? Niin, missä hän oli? Ja
tunsiko hän hänet, vai Astako vain hänet tunsi? Tämä oli kuin kysyä
mereltä, ja tiedusteleminen oli kuin syöksyäminen sen helmaan.
Hän, mies, oli erehtynyt! Katuvainen rikoksentekijä olisi etsinyt
omalletunnollensa helpoitusta tunnustamalla kaikki aviomiehellensä,
katumaton olisi tehnyt jos jonkinmoisia verukkeita. Mutta Asta ei
tunnustanut mitään eikä etsinyt verukkeitakaan, hän valitsi kuoleman,
kun mies häntä ahdisti. Semmoiseen ei ole syyllisellä uskallusta.
Kyllä sentään, miksi ei? Ennemmin kuolo kuin tunnustaminen,
sillä jälkimäiseen tarvitaan vielä suurempaa uskallusta. Mutta
tunnustamisrohkeutta häneltä ei suinkaan puuttunut; sillä olihan hän
aloittanut myöntämällä olevan jotakin olemassa, jota hän ei voinut
ilmaista. Rikos itse se siinä teki tunnustuksen mahdottomaksi. Mutta
mahdotonta oli, että hän olisi voinut salata suurta rikosta; sillä
hän oli usein iloinen, jopa vallaton, oli kiivas, mutta samalla
hienotunteinen ja herttaisen hyvänluontoinen. Toisen se oli rikoksessa
syy. Mutta miksi hän ei milloinkaan tunnustanut sitä toisen rikokseksi?
-- sillä silloinhan olisi kaikki ollut selvillä. Mutta jos se ei ollut
hänen eikä kenenkään toisen, mitä se sitten oli? Olihan hän itse
sanonut siinä _olevan_ jotakin -- ja vieras laivuri, jota hän niin
oli säikähtänyt? Mitä se oli, mitä kaikkivaltiaan Jumalan nimessä se
oli? -- Jos Asta olisi vielä elänyt, niin hän olisi vastedeskin häntä
kiusannut -- siitä hän tuli selville ja oivalsi oman suuren kurjuutensa.
Mutta sitten alkoivat epäilykset jälleen. Ehkei Asta ollutkaan
niin syyllinen kuin itse luuli, tahi ehkei niin syyllinen kuin
kentiesi näytti toisten silmissä; kuinka usein piilee viattomuus
syyllisyytemme takana, yksinkertaisuus synninhelmassa, vaikka niin
harva sitä käsittää, -- ja _hänen,_ Botolfin, hän ei luullut voivan
sitä käsittää, hänen, joka oli paljasta epäluuloa. Yhdestä ainoasta
soivasta vastauksesta hän olisi kehittänyt tuhansia epäluuloisia
kysymyksiä, sentähden Asta ennemmin antautui kuoleman omaksi kuin pysyi
hänen omanaan! Minkätähden hän ei milloinkaan jättänyt häntä rauhaan?
_Hänen_, Botolfin, luo hän oli paennut entisyyttään, hänessä hän oli
etsinyt turvaa sitä vastaan, ja sitten hän juuri houkutteli sen esiin
ja alinomaa usutti sitä hänen kimppuunsa! Olihan Asta hellä ja ihana
hänen luonaan, -- mitä sitten hänen entisyytensä häneen koski? Ja _jos_
se koskikin, minkä vuoksi se ei heti sitä tehnyt? Ei, mikäli Astan
hellyys kohosi, sikäli kasvoi miehen levottomuuskin; kun Asta yksistään
ihailusta ja kiitollisuudesta suostui tulemaan hänen omaksensa, silloin
hän tahtoi tietää, oliko hän jo ennen ollut toisen omana, ja mimmoiset
olivat hänen elämänsä vaiheet. Ja mitä enemmän se Astaan koski, mitä
hartaammin hän rukoili puolestansa, sitä enemmän miehen täytyi häntä
kiusata, sillä silloinhan siinä jotakin piili!
Ensi kertaa hänelle, Botolfille, johtui mieleen, oliko _hän_
puolestansa itse ilmaissut _hänelle_ kaikki? Kävikö todellakin päinsä
uskoa toisillensa kaikki? Käsitettäisiinkö kaikki aina semmoisena kuin
asia todellakin oli? Ei tosiaankaan.
Hän kuuli kahden lapsen leikkivän ja kääntyi heidän puoleensa. Hän
istui vihreässä lehtimajassa, jota Asta vähän ennen oli maininnut,
mutta hän ei ollut sitä huomannut ennen. Viisi tuntia oli kulunut; hän
luuli sen muutamiksi minuteiksi vain. Lapset olivat jo ehkä kauankin
leikkineet siinä, nyt vasta hän kuuli heidän äänensä. Ah, eikö se
ollut Agnes, papin kuusi- tahi kahdeksanvuotias tytär, jota Asta
oli äärettömiin asti rakastanut ja joka oli niin hänen näköisensä,
-- taivaan Jumala, miten hänen näköisensä! Hän oli juuri saanut
autetuksi kivelle pikku veljensä, jonka muka piti olla koulussa ja hän
koulunopettajattarena.
"Sano nyt, niinkuin minä sanon", hän kehoitti: "Isä meidän!"
"Itä me!"
"Joka olet taivaassa!"
"O tavaa!"
"Pyhitetty olkoon nimesi!"
"Py-mim!"
"Lähestyköön valtakuntasi!"
"Ei!"
"Tapahtukoon tahtosi!"
"Ei, ei tahto!"
Botolf oli takaperin hiipinyt ulos, rukous häneen ei koskenut, hän
ei edes huomannut sitä rukoukseksi; mutta hänen katsellessaan ja
kuunnellessaan noita molempia lapsia, hän omissa silmissään muuttui
saastaiseksi, Jumalan ja ihmisten yhteydestä karkoitetuksi pedoksi.
Hän peräytyi pensaiden taakse piiloon, etteivät lapset häntä näkisi;
hän pelkäsi heitä enemmän kuin milloinkaan eläessään oli pelännyt
ketään. Hän hiipi metsään, loitolle ihmisasunnoista. Minne hän aikoi?
Siihen tyhjään, autioon taloonko, jonka oli ostanut ja sisustanut Astaa
varten? -- Vai vieläkö etemmäksi? -- Se oli yhdentekevää, sillä minne
aikoi, seisoi Asta aina hänen edessänsä. Sanotaan kuolevista, että
heille on viimeinen näkemänsä painautunut silmiin ja että he siinä
vievät sen mukanaan; ken herää tehtyään rikoksen, hänen silmiinsä
kiintyy ensimäinen näky eikä hän pääse siitä ikinä vapaaksi. Hän ei
enää nähnyt Astaa, semmoisena kuin tämä seisoi tunturin törmällä;
pienoinen viaton tyttönen se oli -- Agnes. Syvyyteen vajoavan kuva
muuttui pieniä kätösiään ojentavaksi lapseksi. Muisto siitä, miten
sanomattomasti Asta oli rakastanut lasta, sekoitti salaperäisesti
heidän kuvansa hänen sielussansa, tuo suuri yhdennäköisyys hiipi jo
kuukausia vanhaan epäilykseen siitä, oliko hän viaton vai syyllinen.
Oliko Asta kantanut semmoista lasta sydämmensä alla? Kyllä! hän oli
nähnyt sen, eli oikeammin hän huomasi nyt vasta nähneensä sen. Ennen
hän vain oli miettinyt, oliko sekin viattomuutta ja olisiko Asta voinut
samalla tavoin hymyillä muillekin, tahi mikä se oli, joka oli peittänyt
hänen silmänsä, niin että hän ei ollut tuntenut sitä Astan lapseksi, se
kun tuli ilmi vain tuommoisina autuaallisina hetkinä. Astan luonteen
alinomainen vaihtelu, levottomuus ja alituinen haaveksivaisuus, joka
johdatti muitakin liioitteluun, oli vetänyt hänet, Botolfin, puoleensa,
jälleen sysätäksensä hänet luotansa; nyt, hänen surkean kuolemansa
jälkeen kohdistuivat kaikki muistot viattomaan, rukoilevaan lapseen.
Minne vain ajatukset tuskaantuneina kääntyivät, ikävöiden selvyyttä,
niin lapsi johtui hänen mieleensä, sulkien häneltä kaikki tiedustelun
tiet. Heidän yhdyselämänsä jokainen tapahtuma, tuosta haaksirikon
yöstä tuohon pyhä-aamuun asti vuorentörmällä -- kun hän tahtoi
tiedustella niitä, niin kohosivat lapsen kasvot hänen eteensä, ja tuo
eriskummallinen sekaannus uuvutti hänet siihen määrin ruumiin ja sielun
puolesta, että hän muutaman päivän kuluttua tuskin voi nauttia mitään
ravintoa eikä jonkun ajan kuluttua enää voinut nousta vuoteestansa.
Jokaiselle oli selvää, että hän oli kuoleman oma. Kellä on sydämmessään
arvoitus, muuttuu itsekin niin salaperäiseksi, että tulee muillekin
arvoitukseksi. Siitä päivästä alkaen, jolloin muuttivat paikkakuntaan,
oli _hänen_ synkkä harvapuheisuutensa ja _Astan_ kauneus sekä kummankin
erakkoelämä saaneet seudun juorukielet liikkeelle; kun vaimo sitten
äkkiä katosi, kasvoi jännitys niin, että uskomattomimpiakin juttuja
uskottiin. Ei kukaan voinut selvittää asiaa, sentähden, ettei kukaan
kaikista niistä, jotka asuivat tahi liikkuivat rantamilla, ollut
sattunut sinä sunnuntai-aamuna katsomaan tuonne kalliontörmälle juuri
silloin, kuin Asta heittäytyi mereen. Ei ruumiskaan noussut eikä
ajautunut maihin. Siitä syystä syntyi miehestä kummallisia huhuja hänen
vielä eläessäänkin. Kamalalta hän näyttikin, maatessansa siinä silmät
kuopallaan, ja kasvot laihoina, punainen parta ja takkuinen punatukka
tuuheana niitä ympäröiden. Suuret silmät tuijottivat niiden keskeltä
kuin metsän ympäröimästä suolammesta. Kun näytti siltä, että hän ei
voinut elää eikä kuollakaan, sanoivat ihmiset Jumalan ja perkeleen
taistelevan hänen sielustansa. Jotkut olivat nähneet paholaisen itsensä
tuliliekkien ympäröimänä pyrkivän sisään hänen huoneensa ikkunasta
ja huutavan häntä. He olivat myöskin nähneet sen, milloin nuuskivan
rakennusten ympärillä mustan koiran muodossa, milloin ponnahtavana
keränä kieriskelevän heidän edessänsä. Ohitse ajavat olivat nähneet
koko talon olevan ilmitulessa, toiset kuulleet pitkän paholaisjoukkueen
meluten, haukkuen ja kiljuen verkkaan astuvan taloa kohti, menevän
sisään suljettujen ovien kautta, temmeltäen kulkevan kaikkien huoneiden
läpi ja sen perästä samalla tavalla kiljuen, haukkuen ja vikuroiden
palaavan rantaan, jossa jälleen hävisi veteen. Potilaan palvelijat
niin miehet kuin naiset pakenivat muitta mutkitta ja kertoivat kaikkea
tuota. Ei kukaan rohjennut enää lähestyä taloa. Elleivät muutamat
torpparivanhukset, joita hän aikaisemmin oli auttanut, olisi ottaneet
vaaliaksensa häntä, niin hän olisi saanut jäädä avutta. Vanha vaimo,
joka häntä hoiteli, eli itse suuressa pelossa; hän poltti olkia hänen
vuoteensa alla paholaisen karkoittamiseksi; mutta vaikka sairas oli
vähällä joutua poltetuksi, niin ei siitä pelastusta lähtenyt. Hänellä
vain oli kauheat tuskat. Vanha vaimo arveli vihdoin hänen varmaankin
odottavan jotakuta. Hän siis kysyi, pitikö hakea pappi. Sairas pudisti
päätään. Eikö ollut muutakaan, jota hän tahtoi nähdä? Siihen ei sairas
vastannut. Mutta seuraavana päivänä hän aivan selvästi lausui nimen
"Agnes!"
Varmaankaan se ei ollut vastauksena vaimon eiliseen kysymykseen, mutta
vanhus käsitti sen kuitenkin niin; iloisena hän nousi paikaltaan,
riensi ulos miehensä luokse ja käski kiireesti valjastamaan ja
lähtemään pappilaan Agnesta tuomaan. Pappilassa he kyllä luulivat
miehen kuulleen väärin ja että pappia itseänsä haettiin sairaan
luo, mutta mies vain jyrkästi väitti hakevansa Agnesta. Tyttö oli
itse sisällä ja säikähti kovasti, sillä sinnekin oli huhu levinnyt
paholaisesta ja järvestä tulevasta joukosta, mutta hän oli myöskin
kuullut, että sairas odotti jotakuta voidaksensa sitten kuolla, eikä
häntä ensinkään kummastuttanut, että Botolf tarkoitti häntä, jonka
Asta niin monasti oli tuonut sinne. Kuolemaisillaan olevan tahto on
täytettävä, sanottiin hänelle, ja kun hän vain hartaasti rukoili
Jumalaa, niin ei mikään paha pystynyt häneen. Ja siihen luottaen hän
pukeutui. Oli kylmä, kirkas ilta pitkine varjoineen, kulkusten kilinä
kaikui metsässä, kammottipa hieman, mutta hän istui reessä rukoillen,
kädet ristissä puuhkassansa. Hän ei nähnyt ainoatakaan paholaista eikä
metsän peikkojoukkoa tulevan järvestä, kun ajoi sen rantaa pitkin;
mutta hän näki tähdet ja tulenvalon ikkunoista mäeltä. Pihassa oli
tuskallisen hiljaista, mutta torpan eukkovanhus tuli heti ulos ja
kantoi hänet sisälle, riisui päällysvaatteet ja antoi hänen lämmitellä
takan luona. Ja sillä aikaa kehoitti vanhus häntä olemaan rohkealla
mielellä, astumaan luottavaisesti sairaan luokse ja rukoilemaan
Isä meitänsä hänen ylitsensä. Lämmiteltyään Agnes meni vanhuksen
taluttamana sairaan kamariin. Siellä sairas makasi pitkäpartaisena ja
silmät kuopallaan ja katseli häntä vakavasti. Hän ei tytön mielestä
näyttänyt kammottavalta eikä hän ensinkään häntä pelännyt.
"Annatko minulle anteeksi!" kuiskasi sairas.
Tytöstä tuntui, että tähän piti antaa myöntävä vastaus, ja sentähden
hän vastasi:
"Kyllä."
Silloin hymyili sairas ja koetti kohota, mutta jäi voimattomana
makaamaan vuoteelleen. Tyttö heti alkoi Isä meitänsä, mutta sairas
kieltävästi liikutti kättään ja osoitti rintaansa, ja nyt tyttö laski
siihen molemmat kätösensä, sillä hän käsitti sen niin. Sairas heti
laski laihan, kylmän, luisevan kätensä hänen pienille lämpöisille
sormillensa ja ummisti silmänsä. Kun hän ei virkkanut mitään tytön
luettua Isä meidän, niin tyttö ei tohtinut vetää käsiänsä pois, vaan
aloitti uudestaan. Hänen lukiossansa kolmannen kerran tuli vaimovanhus
sisälle, katsahti sinne päin ja sanoi:
"Nyt voit lopettaa, lapseni, sillä nyt hän on pelastettu."