(1856)
Siihen aikaan, jolloin Aslaug tuli täysikasvuiseksi immeksi, ei ollut
varsin rauhallista Husebyssä; sillä siellä sekä tappelivat että repivät
toisiansa seudun paraat pojat joka yö. Pahinta oli pyhää vasten,
mutta silloin ei myöskään vanha Knut Huseby milloinkaan riisunut
nahkahousujaan mennessään nukkumaan eikä unohtanut asettaa koivuista
keppiä vuoteensa viereen.
"Kun kerran olen saanut tyttären, niin tottapa osaan häntä
suojellakin", lausui Husebyn ukko.
Thore Nässet oli ainoastaan torpanpoika; mutta sittenkin oli niitä,
jotka väittivät häntä siksi, joka useimmin kävi Husebyn kassapään
luona. Vanha Knut ei siitä pitänyt, väitti myöskin sitä valheeksi,
sillä hän "ei ollut milloinkaan nähnyt häntä siellä". Mutta väki
naurahti siitä puhuessaan ja arveli, että jos ukko olisi tarkkaan
etsinyt nurkista eikä kiistellyt kaikkien niiden kanssa, jotka
melusivat ja elämöivät pihalla ja tuvassa, niin hän kyllä olisi
löytänyt Thorenkin.
Tuli kesä ja Aslaug läksi elukoiden kanssa paimenmajalle. Kun päivä
helteisesti paistoi laaksossa, vuorien rinne vilpoisana kohosi auteren
ylitse, kulkusten kilinää kuului kesälaitumelta, paimenkoira haukkui ja
Aslaugin laulu ja torven ääni kaikui korkealla tunturin rinteillä --
silloinpa kävi poikien sydämmelle heidän työskennellessään niityillä ja
pelloilla. Ja ensimäisenä lauantai-iltana he juosta viilettivät sinne,
toinen toistansa nopeammin. Mutta kahta sukkelammin he sieltä riensivät
käpälämäkeen; sillä ylhäällä paimentuvalla seisoi oven takana poika,
jolla oli heille tervetuliaisiksi aimo selkäsauna, ja joka pöllytti
heitä niin, että heille ainiaaksi jäi muistiin sanat, jotka he saivat
ikäänkuin kaupanpäällisiksi:
"Tuleppas toinenkin kerta, niin saat lisää!" Mikäli he tiesivät, oli
siinä pitäjässä ainoastaan yksi ainoa, jolla oli niin vahvat nyrkit, ja
se oli Thore Nässet. Ja kaikkien noiden rikasten talollisten poikien
mielestä oli kerrassaan päin mäntyyn, että tuommoinen torpparipässi sai
muita mahtavammin puskeskella tuolla Husebyn paimenmajalla.
Samaa mieltä oli vanha Knutkin, saadessaan kuulla siitä, ja arveli,
että jollei ollut ketään muuta torpanpojan kytkijää, niin tottapa
sitten pitää hänen itsensä poikineen koettaa. Knut tosin jo oli alkanut
vanheta, mutta vaikka jo lähenikin kuudettakymmennettä, hän siltä usein
huvin vuoksi törmäsi yhteen kerran tahi pari vanhemman poikansa kanssa,
milloin hilpeässä seurassa mieliala uhkasi muuttua muka liian vakavaksi.
Husebyn paimenmajalle kulki vain yksi ainoa tie ja sekin aivan pihan
kautta. Seuraavana lauantai-iltana, kun Thore oli kevein askelin
menossa majalle ja hiipi pihan lävitse, iski häneen mies rinnasta
kiinni hänen juuri saavuttuaan riihen luokse.
"Mitä minulta tahdot?" kysyi Thore ja sysäsi hänet kumoon, että
kellahti.
"Sen saat minulta tietää", vastasi toinen hänen takanaan, tarttuen
häneen niskasta, ja se oli veli.
"Tässä tulee kolmas", sanoi Knut vanhus suoraan hyökäten hänen
kimppuunsa.
Thoren voimat paisuivat vaarassa; hän oli notkea kuin pajun oksa ja
iski niin, että kirveli; hän puikkelehti ja väisti iskut; kun häneen
tähdättiin, niin häntä ei enää ollutkaan; milloin vastustajat vähimmin
odottivat, he saivat osansa runsaalla mitalla. Selkäänsä hän kuitenkin
lopuksi sai, jopa miehen lailla; mutta Knut vanhus sanoi sen jälkeen
usein, että tanakamman miehen kanssa hän tuskin ennen oli ollut
käsikahakassa. Tappelua kesti, kunnes verta vuoti, mutta silloin sanoi
Husebyn ukko. "Seis!" ja lisäsi vielä: "Jos ensi lauantai-iltana pääset
Husebyn karhun ja hänen pentujensa ohitse, niin olkoon tyttö sinun!"
Thore korjautui kotiin mitenkuten ja paneutui maata päästyään sisälle.
Laajalle levisi tieto Husebyn tappelusta, ja yleisesti sanottiin:
"Mitä hänen oli siellä tekemistä?" Yksi kuitenkin oli, joka ei sanonut
niin, ja se oli Aslaug. Hän oli niin hartaasti odottanut Thorea sinä
lauantai-iltana, ja saadessaan nyt kuulla, mille kannalle asiat isän
kanssa olivat kääntyneet, hän istahti kivelle katkerasti itkemään sekä
sanoi itsekseen:
"Ellen saa Thorea, niin ei minulla enää ole iloista päivää tässä
maailmassa."
Thore oli vuoteen-omana koko sunnuntain, maanantainakin hän vielä
tunsi itsensä kykenemättömäksi nousemaan. Tuli tiistai, ja päivä
oli niin kaunis. Yöllä oli satanut, tunturin rinteet olivat märät
ja vihannat, ikkuna oli auki, lehtien tuoksua virtasi siitä sisään,
karjankellojen kilinää kuului ylhäältä tunturilta ja joku lauleli
siellä ylhäällä; ellei äiti olisi istunut sisällä, niin hän olisi
itkenyt kärsimättömyydestä.
Tuli keskiviikko ja yhä vielä Thore makasi; mutta torstaina hän arveli,
eikö hän kuitenkin mahtane parantua lauantaiksi, ja perjantaina
hän jo oli liikkeellä. Hän muisti tarkkaan isän sanat: "Jos ensi
lauantai-iltana voit päästä Husebyn karhun ja hänen pentujensa ohitse,
niin olkoon tyttö sinun"! Hän kerta toisensa perästä katsahti Husebyhyn.
"Eihän kuitenkaan voi sen pahempaa tulla kuin selkäsauna", arveli Thore.
Husebyn paimenmajalle ei vienyt muuta kuin yksi tie, niinkuin jo on
sanottu; mutta tottahan ripeän miehen onnistunee päästä sinne, vaikkei
menisikään suorinta tietä. Jos hän soutaisi niemen ympäri ja tunturin
toiselle puolelle, niin tottapa hän sieltä jollakin tavalla pääsisi
kiipeämällä ylös, vaikka olikin niin jyrkkää, että vuohikin töin tuskin
pääsi eteenpäin, eikä se suinkaan ole pelkuri eikä arkaile semmoisilla
retkillä.
Tuli lauantai, ja Thore oli liikkeellä koko päivän; aurinko paistoi
niin polttavan kuumasti, että rätisi pensaissa, ja vähä väliä kuului
tuntureilta laulua. Hän istui vielä illansuussa oven edustalla, ja
hienoa sumua nousi maasta ja kohosi kuin nuoleskellen tunturin rinteitä
korkeammalle. Hän katsahti sinne ylös, ja siellä oli niin hiljaista,
hän katsahti Husebyhyn päin -- ja silloin hän meni rantaan, lykkäsi
veneen vesille ja souti niemen ympäri.
Paimenmajalla istui Aslaug lopetettuaan päivän askareet. Hän ajatteli,
että Thore ei voinut tulla sinä iltana, vaan hänen sijastansa sitä
useampia muita; silloin hän laski irti paimenkoiran eikä sanonut
kenellekään, minne meni. Hän istahti niin, että voi nähdä alas
laaksoon, mutta sieltä nousi sumua, eikä hän muutenkaan voinut katsella
sinne, sillä kaikki herätti ikäviä muistoja. Hän siis muutti paikkaa
ja, itsekään ajattelematta, minne meni, sattui menemään vastaiselle
puolelle, jonne sitten istui katselemaan vuonolle. Tuo avara näköala
yli laajan järven tuotti hänelle niin suloista rauhaa!
Silloin hänen teki mieli laulaa; hän valitsi surunvoittoisen laulun, ja
sävelet etenivät kauas yön hiljaisuuteen. Laulu häntä miellytti niin,
että hän lauloi siitä toisenkin värssyn. Mutta silloin hänestä tuntui
kuin kuuluisi syvältä siihen vastaus.
"Hyväinen aika, mikä se on?" arveli Aslaug, meni jyrkänteen reunalle,
kiersi kätensä hennon, reunalla kasvavan ja puoleksi jyrkänteen päällä
riippuvan koivun ympäri. Hän katseli alas, mutta ei nähnyt mitään.
Vuono oli tyyni ja kirkas, ei ainoata lintuakaan halkaissut sen
pintaa. Aslaug istahti jälleen ja rupesi uudestaan laulamaan, silloin
vastattiin todellakin alhaalta hänen lauluunsa aivan samalla sävelellä,
mutta lähempää kuin ensi kerralla.
"On siellä sittenkin joku!" Ja silloin hän huomasi alhaalla kallion
rinteellä veneen, joka oli kiinnitetty sinne, mutta niin syvällä, että
se näytti pieneltä simpukan kuorelta vain. Hän katsahti korkeammalle
ja äkkäsi punaisen lakin ja sen alta pojan, joka kiipesi ylös melkein
äkkijyrkkää, sileätä vuorenseinää.
"Herranen aika! ken mahtaa hän olla?" kysäisi Aslaug itseltään, laski
irti koivun ja hypähti taapäin. Hän ei uskaltanut vastata, sillä hän
tiesi aivan hyvin, ken se oli. Hän heittäytyi alas ruohokkoon, tarttui
molemmin käsin kiinni ruohoon, juuri kuin olisikin ollut _hän_, joka
oli kiipeämässä, mutta juuret irtaantuivat, hän huusi ääneen ja rukoili
kaikkivaltiasta Jumalaa auttamaan. Mutta silloin hänelle juolahti
mieleen, että tämä Thoren teko oli Jumalan kiusaamista ja että hänellä
sentähden ei ollut apua odotettavissa.
"Tämä ainoa kerta vain!" hän rukoili, ja sitten hän tarttui koiraan,
ikäänkuin se olisi ollut Thore, jota hänen tuli pitää kiinni, hän kieri
sen kanssa ruohokossa, ja aika hänen mielestänsä ei ottanut kuluaksensa.
Mutta silloin riuhtaisi koira itsensä irti. "Vou, vou!" se haukkui
alaspäin, heiluttaen häntäänsä! "Vou, vou!" se haukkui Aslaugille
pannen etukäpälänsä hänen syliinsä; "vou, vou!" taasen jyrkänteelle
päin, -- ja sieltä näkyi punainen lakki vuoren kupeesta -- ja Thore oli
hänen sylissänsä.
Siihen hän jäi pitkäksi hetkeksi, voimatta lausua sanaakaan, ja siinä,
mitä sen perästä sai sanotuksi, ei ollut pontta eikä perää.
Mutta vanha Knut Huseby sanoi, kuultuaan tämän, järkevän sanan:
"Tuo poika on vävyn arvoinen; tyttö pitää antaa hänelle!"