(1868)
Laakson pohjalla kotiseudussani asui aviopari kuuden poikansa kanssa;
he tekivät uskollisesti ja uutterasti työtä, viljellen hyvin suurta
vaikka rappeutunutta tilaa, kunnes tapaturmainen kirveenisku lopetti
isän elämän ja vaimo jäi yksin kuuden lapsensa kanssa hoitamaan
vaivalloista maanviljelystä. Hän ei kuitenkaan menettänyt rohkeuttansa,
vaan talutti molemmat vanhimmat poikansa isän arkun luokse ja otti
heiltä isän ruumiin ääressä lupauksen pitää huolta pikku veljistänsä ja
olla äidillekin avuksi, mikäli Jumala antoi heille siihen voimia. Sen
pojat lupasivat, ja he pitivätkin lupauksensa niin kauan, kunnes nuorin
pojista oli lopettanut rippikoulunsa. Silloin he katsoivat olevansa
vapaat, vanhin nai erään talollisen lesken ja toinen jonkun ajan
myöhemmin tämän varakkaanlaisen sisaren.
Neljän muun veljen tuli nyt ryhtyä talon hallintoon oltuaan itse
tähän asti toisten hallittavina. Heillä ei näyttänyt olevan siihen
kylliksi uskallusta; he olivat lapsuudesta asti tottuneet olemaan
yhdessä milloin kaksittain milloin kaikki neljä, ja pysyivät nyt
yhdessä entistäkin enemmän, kun heidän oli pakko turvautua toinen
toisensa apuun. Ei kukaan lausunut ilmi mielipiteitänsä, ennenkuin
luuli tarkasti tietävänsä toisten, niin, oikeastaan he eivät olleet
selvillä omistaankaan, ennenkuin olivat lukeneet sen toisten
kasvoista. Varsinaisetta sopimuksetta syntyi heidän kesken yhteinen,
salainen päätös, ettei heidän pitänyt erota äidin eläessä. Tämä
kuitenkin itse tahtoi toisin ja sai kaksi heistä taivutetuksi omalle
puolelleen. Talo oli hyvin viljelty ja kaipasi suurempaa työvoimaa,
jonka tähden äiti ehdotti, että maksettaisiin molemmille vanhemmille
osansa ja jaettaisiin talo neljän kesken niin, että kaksi poikaa
saisi puolet siitä yhteiseksi osaksensa. Uudet asuinhuoneet oli
rakennettava vanhojen viereen; toinen pari muuttaisi sinne, toinen
jäisi hänen luoksensa. Mutta siitä veljesparista, joka muutti pois
kotileivästä, piti toisen naida; sillä pitihän heilläkin olla talouden
ja karjanhoitaja, -- jopa äiti mainitsi tytönkin, jonka tahtoi saada
miniäksensä.
Ei kukaan tuumaa vastustanut; kysymys oli vain: ketkä kaksi
muuttaisivat ja kumpiko heistä naisi? Vanhin poika kyllä suostui
muuttamaan, vaan ei tahtonut millään ehdolla naida, ja kaikki toisetkin
kieltäytyivät kiven kovaan sitä tekemästä.
Silloin he sopivat äidin kanssa siten, että tyttö itse ratkaiskoon
asian. Ja eräänä iltana tunturilla paimenmajalla kysyi äiti tytöltä,
tahtoiko tämä muuttaa vaimoksi Laaksolaan, ja tyttö kyllä mielellään
tahtoi.
"Niin, kenenkä pojista tahdot, sillä voit ottaa, kenen vain tahdot."
Sitä hän ei ollut ajatellut. Mutta nyt hänen täytyi se tehdä, sillä
asia riippui hänestä.
"No, voisinhan sitten ottaa vanhimmankin;" mutta häntä hän ei voinut
saada, vanhin kun ei tahtonut naida. Tyttö mainitsi silloin nuorimman.
Mutta äiti arveli sitä sopimattomaksi, sillä: "olihan hän nuorin".
"No, sitten nuorimman edellinen."
"Miksikäs ei vanhimman jälkeinen?"
"Niin, saattaahan vanhimman jälkeinenkin sopia!" lausui tyttö; sillä
häntä hän koko ajan oli ajatellutkin ja sen vuoksi jättänyt hänet
mainitsematta. Mutta äiti aavisti siitä hetkestä asti, kun vanhin
kieltäytyi naimasta, tämän puolestansa huomanneen vanhimman jälkeisen
ja tytön pitävän toisistansa.
Vanhimman jälkeinen siis tytön nai, ja vanhin veli muutti heidän
luoksensa. Ei kukaan syrjäinen saanut milloinkaan tietää, miten talo
jaettiin, sillä he tekivät yhdessä työtä niinkuin ennenkin, kantoivat
vain sadon vuorotellen milloin toisen, milloin toisen latoon.
Jonkun ajan kuluttua tuli äiti kivulloiseksi; hän tarvitsi lepoa
ja siis apulaisen. Pojat päättivät palkata tytön, joka muutenkin
kävi heillä työssä. Nuorimmalle annettiin toimeksi sopiminen siitä
seuraavana päivänä heidän ollessaan kerppoja tekemässä, sillä hän tunsi
hänet paraiten. Mutta tämäpä lienee jo kauan salaisesti rakastanut
tyttöä, sillä kysyessänsä, tahtoiko hän ruveta heille piiaksi,
sattuivatkin hänen sanansa niin sekavasti, että tyttö luuli hänen
kosivan, ja vastasi myöntyväisesti. Poika pelästyi, meni heti veljiensä
luokse kertomaan, miten hullusti oli käynyt. Kaikki neljä tulivat
hyvin vakaviksi, eikä kukaan heistä tahtonut lausua ensimäistä sanaa.
Mutta nuorimman edellinen huomasi nuorimman silmistä tämän todellakin
rakastavan tyttöä ja juuri sentähden niin pelästyneen. Siinä samassa
hän aavisti oman kohtalonsakin, vanhaksipojaksi jäämisen; sillä jos
nuorin naisi, niin hän ei voinut sitä tehdä. Kovalta se tuntui,
sillä hänelläkin oli sydämmessä mielitietty; mutta asiaa ei käynyt
muuttaminen. _Hän_ siis lausui ensimäisen sanan, nimittäin, että
varmimmat he olivat sen tytön suhteen, jos hän pääsee miniäksi taloon.
Heti yhden puhuttua olivat toiset samaa mieltä ja menivät puhumaan
asiasta äidille. Mutta heidän palatessaan kotiin oli äiti käynyt
entistään sairaammaksi; heidän täytyi odottaa, kunnes hän parani,
ja kun hän ei ottanut parantuakseen, neuvottelivat he uudestaan.
Nuorin silloin sai aikaan päätöksen, että niin kauan kuin äiti oli
vuoteen-omana ei pitänyt tehdä muutosta; sillä tytön ei pitänyt saada
muita hoidettavia. Asia siis jäi silleen.
Kuusitoista vuotta kitui äiti. Kuusitoista vuotta hoiteli häntä tuleva
miniä hiljaa ja kärsivällisesti. Kuusitoista vuotta kokoontuivat pojat
joka ilta hänen vuoteensa viereen pitämään kotihartautta, ja pyhinä
yhtyivät heihin molemmat vanhimmatkin veljet. Äiti silloin usein noina
hiljaisina hetkinä pyysi heitä muistamaan sitä, joka koko ajan oli
häntä hoidellut; pojat käsittivät hänen tarkoituksensa ja lupasivat
sen. Hän siunasi koko tuon pitkän ajan tautiansa, joka oli sallinut
hänen nauttia äidin iloa aivan viimeiseen asti; hän kiitti heitä joka
kerran heidän yhdessä ollessaan, ja viimein tuli viimeinen kerta.
Kun äiti oli kuollut, kokoontuivat kaikki kuusi poikaa kantamaan
häntä hautaan. Paikkakunnalla oli naistenkin tapana saattaa vainajata
hautaan, ja sillä kerralla yhtyi koko pitäjä saattoon, miehet ja
naiset, kaikki, jotka vain kykenivät liikkeelle, lapsetkin, -- ensin
lukkari veisaajana, sitten nuo kuusi poikaa kantaen arkkua, ja heidän
perässänsä koko saattojoukko, kaikki veisaten, niin että se kuului
neljännes peninkulman päähän. Ja kun ruumis oli laskettu hautaan ja nuo
kuusi olivat luoneet haudan umpeen, meni koko saattojoukko kirkkoon,
sillä siellä oli samalla nuorin vihittävä. Veljekset tahtoivat niin,
nämä molemmat toimitukset kun oikeastaan kuuluivat heidän mielestänsä
yhteen.
Kirkossa puhui pappi, minun isävainajani, uskollisuudesta, ja puhui
siitä semmoisella tavalla, että se minun mielestäni, minä kun
sattumalta olin kirkossa, erittäin hyvin soveltui tuntureiden ja järven
ja koko luonnon suurenmoisuuteen.