(1859)
Endre-taloiksi sanottiin pienenlaista kylää, joka oli aivan erikseen
korkeiden tunturien ympäröimänä. Se oli tasaista ja hedelmällistä
maata, vaan leveä, tuntureilta tuleva joki jakoi sen kahtia. Tämä joki
laski vuonoon, joka ulettui kylän läheisyyteen asti ja näkyi sinne
pitkänä, siintävänä selkänä.
Pitkin Endre-vuonoa oli se mies tullut soutaen, joka ensin oli ruvennut
laaksoa viljelemään; hänen nimensä oli Endre, ja hänen jälkeläisiänsä
ne olivat kylän asukkaat. Muutamat sanoivat hänen paenneen sinne erään
murhan vuoksi, sentähden hänen sukunsa muka oli niin mustaa; toiset
sanoivat sen johtuvan tuntureista, jotka jo keskikesälläkin peittivät
auringon kello viideltä illalla.
Tämän kylän yllä oli kotkanpesä. Se oli kallion kielekkeellä korkealla
tunturin kyljessä; kaikki voivat nähdä naaraskotkan lentävän pesäänsä,
mutta ei kukaan voinut päästä sinne. Uros liidellen lenteli kylän yllä,
iski milloin karitsaan, milloin sieppasi pienen kilin, jopa kerran
lapsenkin ja vei kaikki pesäänsä; sentähden oli kylässä elämä kovin
rauhatonta, niin kauan kuin kotkat saivat hätyyttämättä pesiä tuolla
korkealla kallionkielekkeellä. Tarinana kerrottiin, että ennen muinoin
oli kaksi veljestä, joiden oli onnistunut kiivetä sinne ylös ja repiä
pesä; mutta nykyään ei kenessäkään ollut miestä pääsemään sinne.
Milloin vain kaksi henkilöä Endre-taloista kohtasi toistansa,
johtui puhe kotkanpesään, ja silloin he katsoivat sinne ylös. He
tiesivät milloin kotkat olivat sinä vuonna saapuneet, mistä olivat
iskeneet itselleen saaliin ja mitä vieneet miltäkin ja ken viimeksi
oli koettanut voimiaan yrittämällä kiivetä sinne ylös. Nuoret
harjoittelivat pikku poikanaskaleista asti puihin ja kallioille
kiipeämistä, tavallista painimista ja sylipainia, voidaksensa kerran
päästä sinne ylös hajoittamaan pesän, niinkuin nuo muinaiset veljekset.
Siihen aikaan, josta tässä kerrotaan, oli Endre-talojen reippain poika
Leif, mutta hän ei kuulunut kylän omaan sukuun. Hänellä oli kihara
tukka ja pienet silmät; kaikenlaisissa leikeissä hän oli ensimäinen,
ja naisten suosikki. Jo aikaisin hän sanoi kerran vielä nousevansa
kotkanpesälle; mutta vanhat ihmiset arvelivat, että hänen ei pitäisi
sitä niin julki lausua.
Tuo vain yllytti häntä, ja ennenkuin vielä oli ennättänyt aikamieheksi
hän läksi sinne kiipeämään. Oli kirkas sunnuntai-aamupäivä alkukesällä;
arveltiin kotkanpoikasten juuri puhkaisseen munankuoren. Väkeä oli
kokoontunut suuret joukot tunturin juurelle katsomaan, vanhat kielsivät
menemästä, nuoret sitä vastoin kehoittivat. Mutta Leif kuunteli vain
omaa haluansa, odotti, sen vuoksi kunnes naaras läksi pesästänsä,
hypähti sitten ja tarttui puunoksaan muutama kyynärä maasta. Tämä puu
kasvoi kallion halkeamassa, ja sitä halkeamaa myöten hän alkoi kiivetä
ylöspäin. Pikku kiviä irtaantui hänen jalkojensa alta, soraa ja multaa
vieri alas niiden mukana, muuten oli kaikki aivan ääneti; joelta vain
kuului taempaa hiljaista, alinomaista kohinaa. Tunturi kohta kävi
jyrkemmäksi, niin että Leif kauan riippui toisen kätensä varassa,
etsien jalalleen tukea, sitä löytämättä; moni etenkin naisista, kääntyi
poispäin, arvellen, ettei hän tuohon olisi ryhtynyt, jos hänellä
vielä olisi ollut vanhemmat elossa. Kuitenkin hän taas löysi tukea,
etsi uutta milloin kädellä, milloin jalalla, välistä aina luiskahtaen
ja luisuen alaspäin, mutta -- aina saaden jostakin särmästä pohjaa.
Alhaalla seisovat voivat kuulla toistensa hengityksen. Silloin nousi
pitkänlainen, nuori tyttö kiveltä, jossa oli istunut erillään muista;
hänen kerrottiin jo lapsena lupautuneen Leifille, vaikka tämä ei
ollutkaan hänen omaa sukuaan. Hän ojensi kätensä ylöspäin ja huusi:
"Leif, Leif, miksi menet sinne?"
Kaikki kääntyivät tyttöön päin, isä seisoi aivan vieressä ja katsoi
häneen ankarasti, mutta tyttö ei häntä huomannut.
"Leif, tule alas jälleen, Leif!" hän huusi, "minä rakastan sinua, eikä
sinulla ole sieltä ylhäältä mitään voitettavaa!"
Leif näkyi hetkisen miettivän, silmänräpäyksen vain, tahi pari, mutta
sitten hän pyrki yhä ylemmäksi. Hän oli varma ja vakava sekä kädeltä
että jalalta, jonka vuoksi hän kauan aikaa pääsikin hyvästi eteenpäin;
mutta vähitellen häntä näytti rupeavan väsyttämään, sillä hän näkyi
usein levähtävän. Pieni kivi ikäänkuin enteenä vieri alas, ja kaikki,
jotka seisoivat alhaalla, ehdottomasti seurasivat sitä katseillaan alas
asti. Muutamat eivät jaksaneet kestää sitä näkyä, vaan läksivät pois.
Tyttö vain seisoi yksinään kivellä, väänteli käsiään katsellen ylös.
Leif tarttui uudestaan kädellään kallion särmään, se irtaantui, tyttö
näki sen selvään; Leif tarttui toisella, sekin petti.
"Leif!" kirkaisi tyttö, että kajahti tunturilta, ja kaikki muutkin
yhtyivät huutoon.
"Hän luisuu!" he huusivat estävästi ojentaen kätensä ylöspäin niin
miehet kuin naiset. Leif luisuikin, vieritti mukanaan soraa, kiviä
ja multaa, luisui lakkaamatta ja yhä sukkelammin. Väkijoukko kääntyi
pois, ja sitten he kuulivat takanansa rapinaa ja ryskettä ja sen
perästä raskaan putoamisen niinkuin kappaleen märkää multaa. Heidän
jälleen rohjetessaan katsoa sinnepäin makasi Leif siinä tuntemattomaksi
musertuneena ja ruhjottuneena. Tyttö makasi tunnotonna kivellä ja isä
kantoi hänet siitä pois.
Nuoret, jotka enimmin olivat yllyttäneet Leifiä kiipeämiseen, eivät nyt
rohjenneet edes auttaa häntä pois kantaessa; muutamat eivät voineet
katsoakaan häneen. Niin täytyi siis vanhojen ottaa se tehdäksensä.
Vanhin heistä tarttui Leifiin ja sanoi:
"Onnettomasti tämä kävi"; mutta, hän lisäsi katsoen ylöspäin, "hyvä
on kuitenkin, että on jotakin niin korkealla, etteivät kaikki siihen
yletä."