(1856)
Alf oli miehen nimi, josta pitäjäläisillä oli suuria toiveita, sillä
hän oli muita etevämpi niin töissä kuin toimissa. Mutta ehdittyään
kolmenkymmenen vuotiaaksi hän erosi muista ja raivasi itselleen
asuinpaikan kahden peninkulman päähän muista ihmisasunnoista. Moni
kummasteli sitä, että hän tyytyi tuohon oman itsensä naapuruuteen,
mutta vielä suurempaa kummastusta herätti se, että parin vuoden
kuluttua nuori neitonen laaksosta tahtoi ottaa osaa siihen, vieläpä
juuri sama, joka kaikissa seuroissa ja tansseissa oli ollut
tyttöjoukosta iloisin.
Heitä ruvettiin sanomaan "metsäläisiksi" ja mies oli tunnettu "metsän
Alfin" nimeltä. Väki katseli kauan hänen jälkeensä, milloin hän
kävi kirkossa tahi työssä; sillä he eivät käsittäneet häntä eikä
hän välittänyt selittää heille olojaan. Vaimo oli ainoastaan pari
kertaa käynyt kylässä, toinen kerta niistäkin toimittaakseen lapsensa
kastetuksi.
Tuo lapsi oli poika, joka sai nimekseen Thrond. Mikäli poika kasvoi,
sikäli he useammin puhuivat siitä, että tarvitsivat apulaisen, ja kun
heillä mielestänsä ei ollut varoja hankkia täysikasvuista niin he
ottivat semmoisen, jota sanoivat "puoli-ihmiseksi", neljätoistavuotiaan
tytön, joka hoiti poikaa, vanhempien ollessa ulkotyössä.
Eipä ilmankaan, että tyttö oli hieman typeränlainen, ja poika huomasi
pian äidin puhetta olevan helppo ymmärtää, kun sitä vastoin oli vaikea
käsittää, mitä Ragnhild lausui. Isän kanssa hän ei paljoa puhunut,
oikeinpa hän vähän pelkäsi häntä; sillä täytyi aina olla niin hiljaa
hänen ollessaan sisällä.
Niin eräänä joulunaattona -- pöydällä paloi kaksi kynttilää ja isä joi
jotakin valkoisesta pullosta -- otti isä pojan polvellensa, katsoi
häneen terävästi ja huudahti:
"Katsoppas ylös, poika!" Sitten hän lisäsi lempeämmin: "Et näy varsin
kovasti pelkäävän; jaksatko kuulla sadun?"
Poika ei vastannut mitään, mutta katseli suurin silmin isäänsä.
Silloin kertoi tämä pojalle Vaagesta kotoisin olevasta miehestä,
nimeltä Blessommen. Tuo mies oli käymässä Köpenhaminassa saadaksensa
kuninkaan päätöksen eräässä oikeusjutussa ja aika kului niin, että
tuli joulunaatto; mutta se ei ollut Blessommenille oikeen mieleen, ja
mittaillessaan siinä katuja matkalla asuntoonsa hän näki valkoiseen
mekkoon puetun suuren, hartiakkaan miehen astuvan edellänsä.
"Sinäpä astut sukkelaan, sinä", sanoi Blessommen.
"Minulla on pitkä matka edessäni tänä iltana vielä", vastasi mies.
"Minne sitten menet?"
"Vaageen", vastasi mies astuskellen eteenpäin.
"Sepä mainiota", lausui Blessominen, "sillä sinnepä minunkin pitää."
"Silloin voit seisoa rekeni kannoilla", vastasi mies poiketen
poikkikadulle, jossa hänellä oli hevonen. Hän istahti rekeen ja kääntyi
katsomaan Blessommenia, kun tämä asettui seisomaan kannoille -- "nyt
täytyy pitää lujasti kiinni", hän lisäsi. Blessommen teki niin ja se
olikin tarpeen; siliä matka ei tapahtunut aivan maanpinnalla.
"Luulenpa sinun ajavan vettä myöten", arveli Blessommen.
"Niin teen", vastasi mies laskien semmoista vauhtia, että vesi kuohui
heidän ympärillänsä. Mutta ehdittyään vähäisen etemmäksi matka ei enää
Blessommenin mielestä käynyt vettä myöten.
"Luulenpa nyt viiltävämme ilman Halki", arveli Blessommen.
"Niin teemme", vastasi mies.
Mutta heidän kuljettuaan vähän etemmäksi luuli Blessommen tuntevansa
tuttuja seutuja -- "luulenpa jo olevamme Vaagessa", hän sanoi.
"Niin, nyt olemme perillä", vastasi mies, ja Blessommenin mielestä
matka oli sujunut tavattoman sukkelaan.
"Nyt sinun pitää saada suuret kiitokset hyvästä kyydistä", hän sanoi.
Kiitos itsellesi vastasi mies vielä lisäten: "Nyt sinun ei pidä katsoa
taaksesi minuun!"
"En en", ajatteli Blessommen ruveten taivaltamaan kotia päin mäkistä
tietä. Mutta samassa syntyi semmoinen melu ja jyske hänen takanaan kuin
kaatuisi vuori hänen ylitsensä ja maa rupesi liekehtimään; hän kääntyi
katsomaan ja näki silloin valkomekkoisen miehen sähisevien liekkien
lävitse ajavan sisään avattuun vuoreen, joka porttiholvin tapaisena
seisoi auenneena hänen edessänsä. Blessommenpa ällistyi moisesta
matkakumppanista ja tahtoi kääntää päänsä jälleen oikeaan päin, mutta
niinkuin se oli kääntyneenä, siihen asentoon se jäi, eikä Blessommen
milloinkaan enää saanut päätään oikein.
Sen vertaista juttua ei poika ikipäivinä ollut ennen kuullut. Hän ei
enää tohtinut kysyä isältä, mutta varhain seuraavana aamuna hän kysyi
äidiltä, osasiko tämäkin kertoa satuja. Kyllä, kyllä hän semmoisia
osasi, mutta enimmäkseen prinsessoista, jotka olivat seitsemän vuotta
vankina, kunnes oikea prinssi tuli. Poika luuli kaiken, minkä luki ja
kuuli elävän hänen ympärillänsä.
Hän oli kahdeksan vuoden vanha, kun vieras ensi kerran eräänä
talvi-iltana, astui sisään heidän ovestaan. Hänellä oli musta tukka,
jommoista Thrond ei milloinkaan ennen ollut nähnyt. Hän tervehti
lyhyeen: "Hyvää iltaa" ja astui etemmäksi. Throndia hieman peloitti
ja hän istahti jakkaralle uunin viereen. Äiti pyysi miestä istumaan;
tämä teki niin ja silloin sai äitikin tilaisuutta lähemmin tarkastaa
vierastansa.
"Hyväinen aika! Viulu-Knuthan se on?" hän kysyvästi huudahti.
"Niinpä niin! On jo pitkä aika kulunut siitä, kun soitin häissäsi."
"Onpa niin, onhan siitä jo vuodet vierineet. Tuletko kaukaa?"
"Olen joulun aikana soittanut tuolla tunturin toisella puolella.
Mutta matkan keskivälissä saavutti minut kipu; täytyi tulla tänne
levähtämään."
Äiti tarjosi hänelle ruokaa; vieras istahti pöytään, mutta ei
siunannut: "Jeesuksen nimeen", niinkuin poika aina oli kuullut.
Syötyään vieras nousi.
"Nyt on minun jälleen hyvä olla", hän sanoi; "anna minun vain levätä
hiukkasen." Ja hän pääsi lepäämään Throndin vuoteeseen.
Throndille laitettiin tila lattialle. Hänen siinä maatessaan vilusti
sitä kylkeä, joka oli takasta poispäin; se oli vasenta kylkeä. Hänestä
tuntui se johtuvan siitä syystä, että se oli paljaana yökylmässä; sillä
makasihan hän muka keskellä metsää. Miten hän oli joutunut metsään?
Hän nousi ja katseli ympärilleen sekä näki kaukana tulta ja että
hän todellakin oli yksin metsässä; hän tahtoi kotiin tulen luokse,
mutta ei päässyt paikaltaan. Silloin hänet valtasi suuri pelko; sillä
voisihan siellä olla petoja, voisihan tulla aaveita ja menninkäisiä;
kotiin tulen luokse hänen täytyi, mutta hän ei voinut liikahtaakaan
paikaltaan. Silloin hänen pelkonsa eneni, hän ponnisti kaikki voimansa,
sai huudetuksi: "Äiti!" -- ja heräsi.
"Lapsikulta, sinähän näet pahoja unia", lausui äiti nostaen hänet ylös.
Häntä värisytti ja pelokkaasti hän katseli ympärilleen. Vieras mies oli
poissa, eikä hän tohtinut häntä kysyä.
Äiti tuli sisään puettuna mustaan hameeseen ja meni kohta alas kylään.
Kotiin palatessaan hänellä oli kaksi miestä mukanaan, vieraita nekin
ja mustatukkaisia, matalalakkisia. Eivät hekään sanoneet "Jeesuksen
nimeen", istahtaessaan syömään ja he puhuivat kuiskaten isän kanssa.
Sitten he kaikki kolme menivät luuvaan ja palasivat kohta kantaen
suurta kirstua. Sen he asettivat kelkalle ja jättivät hyvästi. Silloin
sanoi äiti:
"Odottakaa vähäisen ja ottakaa mukaanne tuo pieni lipas, joka hänellä
oli mukanansa tänne tullessaan." Ja hän meni sisään tuomaan sen. Mutta
toinen miehistä lausui:
"Pitäköön _tuo_ sen", ja hän näytti sormellaan Throndia. Osoittaen
suurta kirstua, lisäsi toinen:
"Käytä sinä sitä yhtä hyvin kuin hän, joka nyt makaa _tässä_." Silloin
hymyilivät molemmat ja läksivät matkaan. Thrond katseli saamaansa
lipasta.
"Mitä siinä on?" hän kysyi.
"Vie sisään ja katso", vastasi äiti. Hän teki niin ja äiti auttoi häntä
lippaan avaamisessa. Pojan silmät aivan säihkyivät ilosta nähdessään
siinä olevan jotakin niin erinomaisen hienoa ja kevyttä.
"Ota se", kehoitti äiti. Thrond kosketti sitä yhdellä sormella vain,
mutta vetäsi kovasti peloissaan kätensä takaisin.
"Se itkee!" hän sanoi.
"Rohkaise mielesi", lausui äiti kehoittaen.
Thrond tarttui siihen koko kourin ja otti sen siitä pois. Hän sitä
käänteli ja väänteli, nauroi ja kosketteli.
"Äiti kulta, mikä tämä on? Sehän on niin kevyt kuin leikkiä vain!"
"Viulu se on!"
Ja sillä tavoin sai Thrond Alfin poika ensimäisen viulunsa.
Isä osasi hiukkasen soittaa ja opetti pojalle ensimäiset alkeet; äiti
osasi rallattaa marsseja ja muita tansseja niiltä ajoilta, jolloin
itse oli mukana pyörimässä, ja ne kaikki poika oppi soittamaan,
joiden lisäksi pian sepitti uusia. Hän soitteli aina milloin ei
ollut lukemassa, hän soitteli niin, että isä kerran väitti hänen
aivan kuihtuvan heidän käsissänsä; kaikki, minkä poika siihen asti
oli lukenut ja kuullut ikäänkuin kasvoi viuluun. Vieno, hieno kieli
oli äiti; sen viereinen oli Ragnhild. Paksunlainen kieli, jota
harvemmin kosketteli, oli isä. Mutta viimeinen, vakava kieli, sitä
hän puoleksi pelkäsi eikä antanut sille mitään nimeä. Kun hän soitti
väärin kvintillä, niin tuli siitä kissa; mutta jos sattui isän
kieleen, niin tuli siitä härkä. Jousi oli Blessommen, joka pääsi
ajamaan Kööpenhaminasta Vaageen yhtenä yönä. Joka sävelkin oli eri
asia. Tuo pitkä ja vakavaääninen oli mustiin puettu äiti. Tuo, joka
nytkähteli ja hyppi, oli Mooses, iskiessään sauvallaan kallioon. Tuo
hiljainen soitto, milloin jousi kevyesti kosketteli kieliä, oli huldra,
metsänkeijukainen, joka kokoili karjan sumussa, jolloin ei kukaan
voinut sitä nähdä.
Mutta soitto johdatti ajatukset tunturien toiselle puolelle ja ikävä
sai vallan. Kun isä eräänä päivänä kertoi pienen pojan soittaneen
markkinoilla ja siten ansainneen paljon rahaa, odotti Thrond äitiä
keittiössä ja kysyi hiljaa, eikö hänkin pääsisi markkinoille soittamaan
väkijoukolle.
"Kuinka voit semmoista kuvaillakaan?" vastasi äiti, mutta kertoi sen
heti isälle.
"Ennättäähän hän myöhemminkin kyllin aikaisin maailmaan", sanoi isä ja
lausui sen semmoisella tavalla, että äiti ei enää virkkanut siihen sen
enempää.
Jonkun ajan kuluttua juttelivat isä ja äiti atrioidessaan eräistä
uudisasukkaista, jotka tuonoin olivat muuttaneet tunturin kylkeen ja
joiden oli määrä viettää häitä.
"Heillä ei ole soittoniekkaa häihinsä", lausui isä.
"Enköhän minä pääsisi soittamaan?" kysyi poika kuiskaten äidiltään
keittiössä.
"Sinäkö, joka vielä olet niin pieni?" vastasi äiti; mutta meni heti
riihelle isän luokse kertomaan sitä hänelle.
"Eihän hän ole milloinkaan vielä käynyt kylässä", hän lisäsi, "hän ei
ole vielä milloinkaan nähnyt kirkkoa".
"En käsitä, miten voit pyytää minulta semmoista", vastasi Alf; mutta
hän ei myöskään lisännyt sen enempää, ja silloin luuli äiti hänen
myöntäneen. Sentähden hän meni uutis-asukkaiden luokse ja tarjosi
poikaansa soittajaksi.
"Niin, kuin hän soittaa, ei ole milloinkaan pikkupoikanen soittanut
ennen", ja -- pojan piti siis päästä mukaan!
Kotonapa vasta syntyi ilo! Aamusta iltaan poika soitteli harjoittaen
uusia tansseja, yöllä hän näki niistä unta; ne kantoivat hänet yli
vuorien, kauas vieraaseen maahan, ikäänkuin hän purjehtisi tuulen
lennättämillä pilvillä. Äiti ompeli hänelle uudet vaatteet, mutta isä
ei tahtonut olla edes sisälläkään.
Hääpäivän edellisenä yönä hän ei saanut unta silmiinsä, vaan sommitteli
uuden marssin, ja sen aiheena oli kirkko, jommoista hän ei vielä
milloinkaan ollut nähnyt. Aikaisin aamulla hän jo oli liikkeellä,
samoin äiti, toimittaaksensa hänelle syötävää, mutta hän ei voinut
ensinkään nauttia mitään. Hän pukeutui uusiin vaatteihin ja otti
viulun käteensä, ja silloin ikäänkuin häikäisi hänen silmiänsä. Äiti
saattoi häntä ulos pihalle ja jäi häntä katselemaan hänen astuessansa
vuorenrinnettä ylös; ensi kerran hän meni pois kotoa.
Isä nousi hiljaa tilaltaan ja astui ikkunan luo; siellä hän seisoi
katsellen poikaa, kunnes äiti liikahti pihalla; silloin hän palasi
vuoteeseensa ja makasi siinä vaimonsa palatessa.
Vaimo liikkui edestakaisin huoneessa, ikäänkuin hänellä olisi jotakin
sanottavaa. Ja viimein hän ei enää voinut sitä pidättää:
"Minusta tuntuu, että minun pitäisi mennä alas kirkolle katsomaan,
miten käy". Mies ei vastannut siihen mitään, niin että vaimo käsitti
sen suostumukseksi, pukeutui ja läksi.
Oli ihana päivänpaisteinen päivä, kun poika meni tunturin toiselle
puolelle; hän kuunteli lintusten liverrystä ja näki auringon kimeltävän
puiden lehtilöissä hänen, viulu kainalossa, joutuisasti astuskellessaan
eteenpäin. Ja saapuessaan häätaloon hän ei vielä huomannut muuta kuin
mitä ennenkin tunsi -- ei morsiamen komeutta eikä morsiusaattoa; hän
vain kysyi, pianko tulee lähtö, ja kohta se tulikin. Hän astui edellä
viuluineen, puki säveliin kaikki aamun tunnelmansa ja soitti niin, että
kaikui puiden välissä.
"Näkyykö kirkko pian?" hän kysyi takanaan astuvilta; kauan hän sai
kysymykseensä kieltävän vastauksen, mutta viimoin vastasi eräs:
"Kunhan pääsemme tuon vuorensyrjän ohi, niin se on näkyvissä".
Hän otti soittaaksensa uusinta marssiansa, jousi liikkui aivan
hyppimällä ja poikanen katseli suoraan eteenpäin. Siinä levisi kylä
aivan hänen eteensä!
Ihan ensiksi hän näki keveän sumun harsontapaisesti nousevan vastaista
tunturin kylkeä kohti. Sitten silmää ihastutti vehreät niityt ja
talot, joiden ikkunat kimelsivät auringonpaisteessa; valo melkeinpä
säkenöi aivan kuin tunturijäätiköllä kirkkaana talvipäivänä. Talot yhä
suurenivat ja ikkunoita näkyi yhä tiheämmässä, ja tuolla, toisella
puolella oli tavattoman suuria, punaiseksi maalatuita taloja; niiden
alapuolella oli hevosia sidottuna, pienet, juhlapukuiset lapset
leikkivät mäen rinteessä ja niitä katseli joukko koiria. Mutta
kaikkialla kuului ikäänkuin pitkän täyteläisen sävelen humiseva ääni,
niin että häntä värisytti siihen määrin, että kaikki, mitä hän näki
muka liikkui sen äänen osoittaman tahdin mukaan. Silloin hän äkkiä
huomasi suuren, komean talon, jonka korkea kimeltävä torni kohosi kohti
taivasta. Ja alempana säkenöivät sadat ikkunat auringonpaisteessa, niin
että talo aivan näytti olevan ilmitulessa. Tuo mahtaa varmaankin olla
kirkko arveli poika, ja sieltähän tuo äänikin kuuluu! Yltympäri seisoi
suunnaton ihmisjoukko kaikki toinen toisensa näköiset! Hän sovitti
heidät kirkon yhteyteen, josta syystä hänet jokaisen pienimmänkin
lapsen suhteen valtasi suuri pelonsekainen kunnioitus.
"Nyt täytyy minun soittaa", arveli Thrond ja ryhtyi toimeen.
Mutta mitä tämä on? Eihän lähde viulusta ääntäkään enää! -- Mahtaa olla
kielissä vika; hän tutki ne, mutta ei löytänyt vikaa.
"Varmaankin syynä on se, etten paina kyllin voimakkaasti", ja hän
painoi tarmonsa takaa, mutta viulu oli kuin särkynyt. Hän yritti
vaihtaa sitä säveltä, joka muka kuvaili kirkkoa toiseen, mutta
kävi yhtä hullusti; ei ainoatakaan säveltä, ainoastaan vikinää ja
ruikutusta. Hän tunsi, miten kylmä hiki nousi kasvoihinsa, hän muisteli
kaikkia noita viisaita ihmisiä, jotka seisoivat hänen ympärillään ja
ehkä ilkkuivat hänelle, hänelle, joka kuitenkin kotona osasi soittaa
niin kauniisti, vaikka täällä ei voinut kiskoa ääntäkään viulustansa.
"Jumalan kiitos, että äiti ei ole täällä näkemässä häpeätäni", hän
sanoi itseksensä siinä soittaen kansanjoukon keskellä, -- mutta katso,
tuossa hän seisoi mustassa hameessansa peräytyen yhä kauemmaksi.
Silloin hän samassa näki tuon mustatukkaisen miehen, joka oli antanut
hänelle viulun, istuvan korkealla tornin huipussa.
"Anna tänne se takaisin!" huusi mies nauraen ja ojentaen hänelle
kätensä, ja tornin huippu huojui alaspäin ja jälleen ylös ja uudestaan
edestakaisin; mutta poika pani viulun kainaloonsa.
"Et sitä saa!" hän huusi, kääntyi taaksepäin ja juoksi pois
väkijoukosta, talojen välitse, yli ketojen ja niittyjen, kunnes ei enää
jaksanut, vaan kompastui.
Siinä hän makasi kauan suullaan ja viimein kääntyessään hän näki
ainoastaan Jumalan äärettömän taivaan, joka levisi hänen yllään
iankaikkisine suhinoineen. Tuo oli hänestä niin kauheata, että
hänen täytyi kääntyä uudestaan, kasvot maata kohti. Sitten jälleen
kohottaessaan päätään hän huomasi viulun, joka oli siinä itseksensä.
"Sinun on kaikki syy!" huudahti poika nostaen sen maasta särkeäksensä
sen, mutta malttoi mielensä ja rupesi sitä katselemaan.
"Me kaksi olemme viettäneet monta hauskaa hetkeä yhdessä", hän lausui
itsekseen ja vaikeni sen jälkeen. Mutta vähän ajan kuluttua hän sanoi.
"Kielet pitää hävittää; sillä ne eivät kelpaa mihinkään".
Ja hän tarttui veitseen sekä leikkasi. "Au!" kuului kvinttikieli
lyhyesti ja surkeasti. Poika leikkasi. "Au!" sanoi seuraava; mutta
poika leikkasi yhä. "Au!" kuului kolmas kolkosti, -- ja suuri suru
valtasi hänet; neljättä kieltä, tuota, jolle hän ei ollut rohjennut
antaa nimeä, sitä hän ei katkaissut. Nyt ikäänkuin tuntui hänestä,
etteivät kielet olleetkaan syypäät siihen, ettei hän osannut soittaa.
Silloin lähestyi äiti, verkkaan astuskellen häntä kohti saattaaksensa
hänet kotiin. Mutta vielä suurempi pelko valtasi hänet, hän piti
lujasti kiinni kielipuoli viulustansa, nousi seisoalleen ja huusi alas
hänelle:
"Ei, äiti! kotiin en tahdo takaisin, ennenkuin osaan soittaa sitä, mitä
olen tänään nähnyt."