VOIKKO

(1868)

Björgan oli ennen Dovrevuoristossa olevan Kviknen pitäjän pappilana.

Talo on korkealla vuoren kyljessä aivan yksiksensä; pienenä poikana oli

tapani seisoa arkihuoneen pöydällä ikävöiden katsellen alaspäin niitä,

jotka talvella luistellen kiitivät eteenpäin pitkin jokea tahi kesällä

leikkivät sen rantatörmällä: Björgan oli niin korkealla, että siellä

ei mikään vilja tuleentunut, jonka vuoksi se sittemmin myötiin eräälle

sveitsiläiselle meijerinhoitajalle ja ostettiin pappilaksi toinen talo

laaksosta, alemmalta paikalta. Talven tulo Björganiin oli surkean

aikainen. Eräs peltotilkku, jonka isä lämpöisenä, aikaisena keväänä oli

koetteeksi kylvänyt, oli eräänä aamuna lumen peitossa; niitetty heinä

sai yhtä usein lumiryöpyn kuin sadekuuron niskaansa. Entäs kun talvi

oli tehnyt tulonsa! Pakkanen oli niin pureva, etten tohtinut koskea

ulko-oven ripaan, sillä sormia kirveli kosketellessani sen rautaa.

Isänikin, joka oli syntynyt Randsvuonon seuduilla ja oli siis melkoisen

karaistunut pakkasta vastaan, täytyi usein naamus kasvojen suojana

matkustaa pitäjänsä laitakyliin. Lumi narisi jalkojen alla, ja milloin

oli monta jalkamiestä, muodostui narina korvia särkeväksi kitinäksi.

Lunta oli usein suuren rakennuksen toiseen kertaan asti, pienet

ulkohuoneet olivat aivan sen peitossa, mäenkukkulat, pensaat ja aidat

tasaisen valkovaipan alla; lakea lumikenttä levisi laajalle järven

tapaisena ja siinä suurten koivujen latvat ikäänkuin uiskennellen

huojuivat milloin korkeita kinoksia muodostavan, milloin niitä

jälleen tasoittavan myrskyn jälkeen. Seisoin pöydällä katselemassa

hiihtomiesten lähtöä luotamme laaksoon, näin lappalaisten poroineen

suhisten laskevan Röraasmetsästä tunturin kylkeä myöten alas laaksoon

ja sieltä ylös jälleen meidän luoksemme. Ahkio vieri sinne tänne,

eikä milloinkaan häviä mielestäni, kun pitkä jono vihdoin pysähtyi

pihalle ja jokaisesta ahkiosta kömpi pyöreähkö turkkimytty; tarkemmin

katsellessa olikin se pienenlainen, tyytyväisen näköinen ihminen, joka

oli saapunut poronlihaa kaupittelemaan.

Kviknelaaksolaiset ovat viime aikoina muuttuneet valistuneeksi,

reippaaksi seurakunnaksi; mutta siihen aikaan oli Kvikne tunnettu

pahamaineisimmaksi pitäjäksi koko maassa. Ei ole niinkään pitkä aika

kulunut siitä kuin papin täytyi kuljettaa pistoleja mukanansa kirkkoon,

ja toinen huomasi palatessaan kirkosta kaikki talouskapineensa

särjetyiksi. Sen oli noella mustiksi maalatut miehet tehneet ja samalla

puolikuolleeksi säikähyttäneet papin yksinään kotona olevan rouvan.

Edellinen pappi oli paennut sieltä ja jyrkästi kieltäytynyt palaamasta

takaisin. Seurakunta oli monta vuotta ollut ilman pappia, kun isäni

-- ehkä juuri siitä syystä -- sai paikan; sillä hänen luultiin jopa

myrskyssäkin voivan äkkipysäyttää veneen.

Muistuu vieläkin selvästi mieleeni, miten eräänä lauvantaiaamuna

nelinkontin ryömin isäni virkahuoneen rappusia ylös, sillä ne olivat

pesemisen jälkeen jäätyneet; en ollut ehtinyt varsin monta porrasta

ylöspäin, kun kauhea meteli ja jyske ylhäältä kauhistuneena ajoi minut

jälleen alas. Sillä ylhäällä oli paikkakunnan suurin tappelupukari

ottanut opettaakseen niskoittelevalle papilleen kansan tapoja, mutta

huomasikin ällistyksekseen papin ensin tahtovan opettaa hänelle omiaan.

Siten mies semmoista kyytiä joutui ulos ovesta, että nurinniskoin

kieri rappusia alas, niin sanoakseni kokoili siellä jäsenensä ja

tavoitti neljällä harppauksella portin. Kvikneläiset eivät tietäneet

muuta, kuin että heidän pappinsa tahtoi tyrkyttää heille suurkeräjien

laatimia lakeja. He tahtoivat siis kieltää häntä saattamasta koululakia

voimaan; he olivat röyhkeät isääni kohtaan, kokoontuivat mieslukuisasti

koulutoimikunnan kokoukseen, väkivallalla hajoittaaksensa toimituksen.

Huolimatta äidin hartaista rukouksista isä oli matkustanut sinne, ja

kun ei kukaan uskaltanut auttaa häntä koulupiirien jaossa y.m., niin

hän jakoi ne yksin parhaan ymmärryksensä mukaan, välittämättä kansan

uhkaavasta nurinasta; mutta hänen, pöytäkirjat kainalossa, mennessään

kotiin, väistyvät kaikki ainoankaan heistä koskematta häneen. Voipa

kuvailla äidin riemua, kun näki hänen ajavan kotia kohti, tyynenä ja

levollisena niinkuin aina.

Niissä oloissa ja semmoisella paikkakunnalla syntyi Voikko! Sen emä

oli suuri punaisenruskea Gudbrandin laaksosta kotoisin oleva tamma,

kaikkien ilo ja suosikki; isänsä oli hurja, musta vuonohepo, joka

vieraalla alalla, jossa tamma huolettomasti astui ohitse, jyskyen ja

hirnuen syöksi metsästä yli ojien ja aitojen, ja lemmen oikeudella

tuli ottamaan omaansa. Voikosta ennustettiin jo aikaisin: Siitä

kasvaa voimakkain hevonen, mikä miesmuistiin on niillä tienoin

nähty, ja vaikka pääni oli täpösen täyteen ahdettu sankari- ja

taistelukertomuksia, katselin, tuota pientä varsaa kuin älykästä

kumppania ainakin. Se ei aina ollut minulle suopea; minulla on vieläkin

oikean silmän yläpuolella arpi sen kavion muistomerkkinä; mutta siitä

huolimatta seurasin yhtä uskollisesti tammaa varsoineen, nukuin heidän

kanssaan metsässä ja kieriskelin tamman jalkojen välissä sen ollessa

laitumella. Mutta eräänä päivänä olin seurannut niitä liian kauas.

Päivä oli ollut paahtavan kuuma ja minä olin nukkunut avonaiseen

latoon, jonne kaikki kolme olimme menneet auringon siimekseen; tamma

ja varsa olivat sitten astuneet eteenpäin, mutta minä olin jäänyt

sinne unen helmoihin. Oli jo myöhä kun ne, jotka turhaan olivat minua

huutaen etsineet, palasivat kotiin ilmoittamaan, ettei minua ollut

tavattu. Kuvailla sopii, miten vanhempani säikähtyivät, -- kaikki väki

ulos etsimään, mäet ja metsät etsittiin, purot, äkkijyrkät syvänteet

tutkittiin, kunnes viimein joku kuulee ladosta lapsen itkua ja he

löytävät minut istumasta heinissä. Olin niin pelästynyt, etten pitkään

aikaan voinut virkkaa sanaakaan; sillä suuri eläin oli katsellut minua

tulisilmillä. Ei ole helppo sanoa, olinko nähnyt unta vai todellakin

nähnyt jotakin, -- varma vain on, että vielä muutama vuosi sitten

heräsin siitä, että tuo hirviö muka seisoi kumartuneena ylitseni.

Voikko ja minä saimme pian kumppaneja: ensiksi koiran, joka opetti

minua varastamaan sokuria, sitten kissan, joka eräänä päivänä

äkkiarvaamatta ilmestyi keittiöön. En ollut milloinkaan ennen nähnyt

kissaa; kalman kalpeana syöksin sisään huutaen suuren hiiren tulevan

kellarista! Seuraavana keväänä oli meitä useampia; sillä silloin saimme

pienen porsaan, -- ja joka kerta, kuin Voikko seurasi emäänsä työhön,

pysyttelimme me, koira, kissa ja naski yhdessä. Aikaamme kulutimme

jotakuinkin hyvin, enimmäkseen nukkumalla yhdessä. Noille kumppaneille

annoin kaikki, mistä itse paljon pidin; niinpä vein hopealusikan

naskille, jotta se oppisi syömään siivommin; se koettikin, se on, se

yritti syömään lusikan. Kun minun oli määrä seurata vanhempiani alas

laaksoon vieraisille, seurasivat koira kissa ja naski mukana. Molemmat

ensinmainitut tulivat mukaan lautalle, millä meidän oli määrä mennä

joen yli, naski röhki ensin vähäisen ja tuli sitten uiden perässä.

Meitä kestittiin kutakin asianhaarojen mukaan ja illalla palasimme

kotiin samanlaisena juhlakulkueena.

Mutta pian tuli minun jättää nämä kumppanini ja pitää ainoastaan

Voikko; sillä isäni pääsi Näässen seurakuntaan Romslaaksoon. Oli

kummallinen päivä tuo meidän muuttopäivämme, me lapset ynnä lastentyttö

ajaen pienessä talontapaisessa, asetettuna työreelle, niin ettei tuuli

eikä lumi meihin pystynyt, isä ja äiti edellä leveässä reessä ja

nuo taajat ihmisjoukot, jotka yhä uudestaan tahtoivat jättää meidät

hyvästi. En voi sanoa juuri tunteneeni erittäin ikävää; sillä minä olin

vain kuusivuotias ja tiesin, että minulle oli Trondhjemista ostettu

hattu, nuttu ja housut, jotka kaikki saisin ylleni päästyämme perille!

Ja siellä, uudessa kodissamme saisin ensi kerran nähdä järven! Ja

olihan Voikko mukana!

Täällä Näässen pappilassa, joka on yksi maan kauniimpia taloja, täällä,

missä se sijaitsee muhkeana kahden vuonon välissä, vehreä tunturi

yllänsä, koskia ja taloja vastaisella rannalla, lainehtivia peltoja

ynnä vilkasta liikettä laakson pohjalla, ja pitkin vuonoa tunturia ynnä

ulos veteen tunkeutuvia niemiä toinen toisensa vieressä, suuri talo

jokaisen kärjessä -- täällä Näässen pappilassa, jossa voin iltaisin

seisoa ulkona katselemassa auringonsäteiden karkeloa vuorenrinteillä

ja vuonon pinnalla, kunnes purskahdin itkuun ikäänkuin minut olisi

saatu kiinni pahanteosta -- ja jossa suksillani jossakin notkossa

voin pysähtyä ikäänkuin kauneuden ja ikävän lumoamana, vaikken voinut

tunteitani selittää, mutta jotka kuitenkin olivat niin valtavat, että

suurimman ilon jälkeen tunsin mitä katkerinta surua ja yksinäisyyttä --

täällä Näässen pappilassa painuivat ja kasvoivat käsitteeni mieleeni.

Vilkkain niistä oli Voikon muisto; sillä täällä kasvoi sekin, koitui

sankariksi ja toimitti sankarin töitä.

Sen korkeus ei sanottavasti kohonnut keskimäärää korkeammalle,

mutta se oli verraten pitkäruumiinen ja niin leveä, että melkein

nauratti. Väriltään se oli haljakko, ennemmin keltainen kuin valkea,

harja musta, tavattoman tuuhea; se oli kömpelö, sävyisä eläin, --

arkioloissa aina vähäisen alas painuneena. Sen, mihin oli tottunut,

se toimitti rauhallisena ja tyynenä kuin härkä ja perinpohjaisesti.

Paitsi sitä että se teki enemmän kuin puolet kaikesta maanviljelykseen

ja halkojen hankkimiseen tarvitsevasta hevostyöstä, vaikka maa oli

vaikeata viljellä, veti se saman verran hirsiä uuteen päärakennukseen,

jonka isäni paljon muun lisäksi rakennutti, huolimatta siitä, että ne

olivat vedettävät etäiseltä hankalalta takamaalta. Missä kaksi muuta

hevosta ei tullut toimeen, siinä käytettiin Voikkoa, ja jos vain

ajokalut kestivät, niin kylläpä kuorma saatiin kotiin. Mielellään se

katsoi taaksensa renkiä heidän laittaessaan kaksin-, kolminkertaista

kuormaa; se ei siihen juuri näyttänyt mielenosoitusta, mutta pari,

kolme, jopa neljäkin kertaa täytyi kehoittaa lähtöön, ennenkuin se

läksi liikkeelle, ja silloinkin se ensiksi ikäänkuin koetteeksi

vetäisi parisen kertaa -- ja sitten vasta ryhtyi toden teolla työhön.

Verkalleen, askel askeleelta se kulki eteenpäin. Tuli kerran uusi

renki, joka tahtoi totuttaa sitä joutuisampaan menoon, mutta aina

päättyi leikki siten, että pojan täytyi tottua hevosen tapoihin.

Ruoskaa ei milloinkaan käytetty; sillä pianpa tuo mahtava työjuhta

tuli kaikille niin rakkaaksi, että kaikki kävi mairittelemalla. Mikäli

Voikko tuli paikkakunnalla kuuluksi, sikäli oli kunnia saada sitä

ajaakin.

Sillä Voikosta tuli piankin ehdottomasti pappilan suurin ihme. Se sai

alkunsa niinkuin kaikkialla, missä joku mainio esiintyy, kauhealla

vihalla ja metelillä, se alkoi nimittäin siten, että Voikko, joka kävi

paikkakunnan muiden hevosten kanssa laitumella takamailla ja tunturien

rinteillä, tahtoi pitää kaikki tammat itseänsä varten. Hän siis puri ja

potki niitä kilpakosijoita, jotka luulivat jotakin olevansa, niin että

talonpojat kiroillen toivat ne pappilaan vaatien vahingonkorvausta.

Vähitellen he kuitenkin malttoivat mielensä, kun huomasivat

voittaneensa; sillä Voikon jälkeläiset kunnostivat itseänsä ja isäänsä!

Mutta kuitenkin oli heille kauan silmätikkuna, että sen etevyys oli

niin tavaton ja epäämätön! Naapurimme, luutnantti, ei sotilaana voinut

alistua semmoiseen; hän hankki kaksi gudbrandilaista oritta, komeita

hevosia, -- ja niiden oli määrä opettaa Voikkoa pysymään aisoissa.

Lyötiin vetoa toisen ja toisen hyväksi; kiihkeästi odotettiin tietoa,

miten oli ensimäinen ottelu päättynyt tunturilaitumella! En sen vuoksi

milloinkaan unohda tuota ihanaa helluntai-aattoa, kun seisoin ulkona

kuunnellen teiren soidinta tunturinkyljessä, kun muuan tyttö tuli

juosten ilmoittamaan luutnantin molempien hevosten aivan vierekkäin

seisovan tuolla tahkokivien luona. Kaikki riensivät sinne -- ja katso:

siinä seisoivat molemmat komeat eläimet vapisten ja verta vuotaen monen

monituisesta haavasta, ne olivat olleet Voikon kauheiden hampaiden

ja kavioiden alla! Pelko oli antanut heille voimia hypätä pappilan

korkeiden aitojen ylitse, eivätkä ne tohtineet seisahtua, ennenkuin

olivat ennättäneet ihmisasuntojen luokse. Seuraavana päivänä kaikui

Voikon koitos kirkkomuurin luona ja sieltä se levisi yli maiden

mantereiden.

Voikolle sattui suru nähdä erään pojistansa, vilkkaan, raudikon hevosen

muutaman vuoden kuluttua tahtovan jakaa valtaa sen kanssa. Mutta isä

otti kurittaaksensa sitä sen ensimäisessä kapinanyrityksessä, ja kun

rohkea poika ei ottanut paetaksensa, vaan hirnahti uhkaavasti, niin

nousi tottunut taistelijakin, ne lähestyivät toisiansa takajaloilla,

kiersivät etujalat toinen toisensa kaulaan ja rupesivat taistelemaan.

(Oriit taistelevat aina sillä tavoin). Pianpa oli nuori hurjastelija

suorana kuin viulunjousi; kohta sen perästä se oli maassa kaatuneena ja

sen täytyi vastaan ottaa isällinen kuritus. Sitä olin minä katselemassa.

Melkein joka kesä kävi niillä seuduin karhu kaatamassa lehmiä ja

lampaita meiltä ja muiltakin. Vähä väliä kuulimme paimenpojan huutavan

ja koiran haukkuvan; silloin soitettiin kelloja, työväki tuli rientäen

ylös metsään varustettuina pyssyillä, kirveillä ja rautakangeilla,

mutta säännöllisesti he tulivat liian myöhään: joko oli koira jo

häätänyt karhun karkuun tahi oli elukka revitty, ennenkuin apua

ehti saapua. Hevoset osasivat paremmin puolustautua; mutta tapahtui

kyllä silloin tällöin, että otso tappoi hevosenkin, joko siten että

houkutteli sen suohon, jonne hevonen vajosi ja sillä tavoin joutui

helpoksi saaliiksi, tahi ajamalla sitä takaa, kunnes se syöksi alas

joltakin kalliontörmältä. Eräänä kesänä oli erittäinkin vaikeata,

tuskin kului viikkoakaan, ettei karhu ahdistellut karjaa; äkkiä

tulivat hevoset aivan tallin luokse vapisten pelosta; sillä joka kerta

ajoi heitä karhu takaa. Mutta Voikko ynnä se tamma varsoineen, jota

se vahvalla rautakenkäisellä kaviollaan puolusti, eivät milloinkaan

tulleet. Viimein emme tietäneet, miten niiden oli käynyt; paimenet

eivät olleet moneen päivään kuulleet tamman kellon kilinää. Kun oli

ollut pitkällisiä sade- ja myrsky päiviä, jolloin hevosten yleensä

oli tapana tulla kotitienoille, jopa usein asettua aivan tallille

vievän veräjän eteen, eikä niitä kuitenkaan oltu nähty, lähetettiin

rengit miehissä metsään niitä hakemaan. He etsivät enimmäkseen

suoperäisiltä mailta, arvellen mesikämmenen ehkä houkutelleen sinne

tappelunhaluisen hevosen, siellä voittaneen sen ja sitten tappaneen

sekä varsan että tamman, joka tietysti koetti puolustaa omaansa. He

etsivät etsimistään, huomaamatta mitään epäiltävää; otson jälkiä

näkyi kaikkialla, mutta ei mitään merkkiä taistelusta hevosen kanssa.

Renkien siinä siitä keskustellessa ja heidän lähestyessään metsän

parasta laidunkohtaa huomaa yksi heistä suon reunalta tamman ja varsan

jälkiä, mutta myöskin, että ne lakkaamatta olivat kulkeneet ympäri

samalla paikalla, siis, kovassa pelossa, ja tuo oli tapahtunut aivan

äskettäin, varmaankin vielä samana päivänä. Lähemmin tutkiessansa suota

he todellakin huomasivat pinnan irtipotkituksi kiivaassa taistelussa.

Renkien rupesi tulemaan paha olla, mutta he tahtoivat ottaa tarkemmin

selvää asiasta. Aivan suon reunalla he huomasivat jälkiä niin hevosen

kuin karhunkin takajaloista; siinä olivat siis molemmat heti nousseet

takajaloilleen, karhu oli takaperin vetäytynyt suohon houkutellaksensa

hepoa ja hevonen perässä; sillä karhun leveitä kämmeniä ja koipia voipi

suomaa varsin hyvin kannattaa; sitä paitsi se ei ole yhtä painava

kuin hevonen, joka vajoo liejuun ja tarttuu siihen. Mutta sillä

kertaa karhu oli erehtynyt; sillä Voikko tosin oli vajonnut, mutta

lanteidensa jättiläisvoimalla se oli kiskaissut ylös jalkansa liejusta,

vahvoilla kengillä varustetuilla etujaloillaan polkenut vastustajaa ja

terävillä hampaillaan sitä purrut -- ja kohta olivat jo mesikämmenen

takajalkojen jäljet näkymättömissä, ja sen sijaan oli nähtävänä tarkka

jäljennös sen turkista, tuossa uusi ja vielä uusi pitkin suomaan

pituutta; se oli keikahtanut kumoon eikä päässyt enää pystyyn, vaan

kieriskellen väistynyt, siten suojellaksensa itseään raivoisan hevosen

potkuilta ja puremilta, ja sitä oli jatkunut, kunnes olivat jälleen

päässeet kiinteälle maaperälle. Taistelutantereen elävän kertomuksen

elähyttäminä teroittivat rengit silmänsä ja korvansa, että voivat, ilma

kun sateen jälkeen oli läpikuultavan kirkas ja väräjävä, kuulla tamman

kellon kilinää vuorenrinteessä olevasta lehtimetsästä. He riensivät

sinne -- mutta Voikko tuli heille vastaan, vihasta tulta säihkyvillä

silmillään kieltäen heitä sen enempää lähestymästä. Sitä tuskin voi

tuntea. Pää pystyssä, harja liehuen tuulessa se juoksi tamman ja varsan

ympärillä suuressa piirissä ja vasta pitkän houkuttelemisen perästä ja

suolan avulla sille muistui mieleen, että tuttuapa väkeä siinä tulikin.

Mutta tämä Voikon suurtyö, kuulumaton laatuansa, saattoi sen nimelle

semmoista kunniaa, että sen nimi "Pappilan Voikko" muutettiin,

korotettiin "Karhu-Voikoksi". Vähä väliä, monta vuotta peräkkäin

se oli ottelussa karhun kanssa ja joka kerta sitä pitkät ajat sen

perästä oli vaikea hallita. Kerran se tuli kotiin karhun kynsien

haavoittamana; vanha otus se olikin ollut;, joka oli iskenyt kyntensä

hevosen silmien alta ja repinyt kauhean haavan alaspäin, kun hevonen

oli survaissut päänsä irti. Oli muuten vaarallista pitää niin vanhaa

oritta hyvästi kengitettynä takamailla; mutta muut oriit tunsivat

sen tavat ja pakenivat, ja vaikka jokunen niistä vielä olikin kyllin

tuhma jäädäksensä ottamaan vastaan selkäsaunan, niin katsottiin Voikon

suhteen sormien lomitse sen kuuluisuuden takia. Pitihän hevosen, joka

keikahutti karhun nurin ja voitti sen, saada tehdä mitä hyvänsä.

Miten sitä ihailtiin, näkyi parhaiten, kun meidän, mikä tosin harvoin

tapahtui, täytyi käyttää sitä kirkkohevosena. Milloin koko perhe talon

mamselin ja kotiopettajan seurassa läksi ajamaan, täytyi Voikon vetää

meitä kolme, neljä kappaletta vanhoissa kieseissä, jossa ei juuri

istuttu "huvin vuoksi". Kun ei mitkään tavallisista koru-ajokaluista

olleet kyllin suuret sille, täytyi sen juosta lönkyttää työkaluissaan,

ja kun vielä tuo tuuhea, uppiniskainen otsaharja aina oli sillä

silmillä, niin se ei suinkaan näyttänyt kirkkohevosen näköiseltä.

Täytyi aina panna se jäljestä kulkemaan; sillä joko se ei tahtonut

juosta, vaan ainoastaan astua niinkuin työkärryjä vetäessä, tahi

tahtoi se viedä kirkkoväen kaikkia samoja metsäteitä, joita oli

tottunut työssä ollen käymään. Mutta jos se vain kulki taempana, niin

se seurasi mukana omalla tavallaan; kun toiset hevoset juoksivat,

lönkytti Voikkokin ja niin saapuivat kieseissä istujat hölkyttäen tahi

niinkuin aaltojen heittäminä, jopa kerran aivan merikipeinä perille.

Kirkolla sitä vastoin kaikki muuttui. Siellä oli nimittäin suuri

joukko muita hevosia; Voikko nosti heti päänsä pystyyn ja hirnahti

taistelunhimoisesti. Siihen vastattiin heti ylt'ympäri ja hepo heti

tahtoi kiesineen päivineen heittäytyä taisteluun, mutta pidätettiin,

riisuttiin ja pantiin liekään. Sillä oli oma liekaköytensä mukana ja

sidottiin aivan tunturin lähelle, jotta olisi niin kaukana muista

hevosista kuin mahdollista. Mutta sitä halutti päästä toisten luokse,

se kiskasi liekaansa, nousi takajaloilleen, pudisti harjaansa ja hirnui

alas! Oli enemmän väkeä sen ympärillä kuin kirkossa; sen ollessa

hiljaa sitä taputeltiin ja hyväiltiin, sen rinnan leveyttä, kaulaa ja

kylkiä mittailtiin, jopa muutamat avasivat sen suutakin katsellaksensa

hampaita, mutta heti kun joku muista oriista hirnahti, niin se

kiskaisi itsensä irti katsojista, nousi takajaloilleen ja kiljahti

vastaukseksi -- se oli kaikista komeinta, mitä ikinä olivat nähneet.

Minä puolestani en milloinkaan ole myöhemmin niin paljon ylpeillyt

mistään kuin silloin Voikosta, seisoessani siinä talonpoikain keskellä

ja kuullessani noita ihailevia kiitos-sanoja.

Ja tässä sen kunnian kukkuloilla jätän sen omin hoteihinsa. Jouduin

ulos maailmaan ja sain muita ihailuni esineitä ja muita sankaria

seurattavakseni.