Ensimmäinen luku.
Knut Aakre oli seudun vanhaa sukua ja aina ollut hyvässä maineessa
valistuksensa ja kunnallisten harrastustensa tähden. Hänen isoisänsä
oli pyrkinyt ylöspäin ja päässyt papiksi, mutta kuoli nuorena, ja
kun leski oli talonpoikaista syntyperää, kasvatettiin lapsetkin
talonpojiksi. Knut oli siis saanut vain niin paljon opetusta kuin oli
saatavana kansakoulussa, mutta isän kirjasto oli jo aikaisin herättänyt
häneen opinhalua. Sitä harrastusta ylläpiti ja edisti hänen hyvä
ystävänsä Henrik Vergeland, joka usein kävi hänen luonaan, lähetti
hänelle kirjoja, ja kaikenmoisia kasvien siemeniä ja muutenkin oli
hänen neuvonantajansa. Hänen neuvostansa perusti Knut aikaisin seuran,
jolla alussa oli sangen sekalainen tarkoitus, esimerkiksi "harjoittaa
jäseniänsä esiintymään puhujina sekä tutkimaan perustuslakeja", mutta
joka myöhemmin muuttui maanviljelys- ja talousseuraksi koko sitä lääniä
varten. Vergelandin neuvosta hän perusti pitäjään lainakirjastonkin
ja isän kirjat olivat ensimäinen lahja sen kartuttamiseksi. Samaisen
miehen neuvosta hän rupesi pitämään pyhäkouluakin omassa talossansa
niitä varten, jotka halusivat oppia kirjoittamista, laskentoa
ja historiaa. Kaikki tuo herätti huomiota, niin että hän joutui
kunnallishallitukseen, jossa pian valittiin puheenjohtajaksi. Siinä hän
yhä enemmän rupesi toimimaan koulujen hyväksi ja saikin paikkakunnan
kansakoulut erinomaiseen kuntoon.
Knut Aakre oli pienehkö, ripeä mies, jonka pienenlaiset vilkkaat silmät
pilkistivät esiin sangen tuuhean tukan alta. Hänellä oli suuri suu
ja paksut huulet, jotka aina liikkuivat, ja mainiot hampaat, jotka
myöskin näyttivät liikkuvan, sillä ne välähtelivät, kun hän lyhyesti ja
katkonaisesti loimuavasta valkeasta sinkoilevien kipunan tavoin lausui
sanottavansa.
Niiden monien joukossa, joita hän oli auttanut sivistyspyrinnöissään,
joille hän oli hankkinut tietoja, oli hänen naapurinsa Lars Högstad
etevin. Lars ei ollut Knutia paljon nuorempi, mutta paljon hitaammin ja
myöhemmin kehittynyt. Kun Knut mielellään tahtoi puhua siitä mitä oli
lukenut ja mitä mietti, niin hän tuosta hiljaisesta vakavanluontoisesta
Larsista sai tarkan kuuntelijan ja aikaa myöten ymmärtäväisen
arvostelijan. Heidän välinsä muodostui vähitellen semmoiseksi, ettei
Knut mielellään ryhtynyt mihinkään asiaan, ellei ensin neuvotellut Lars
Högstadin kanssa; yhdessä niiden käytännöllisiä puolia moneen kertaan
pohdittiin. Knut toimitti sentähden naapurinsa kunnallishallituksen
jäseneksi ja aikaa myöten kaikkeen, missä itsekin oli. He ajoivat
aina yhdessä kokouksiin, Lars tosin ei siellä milloinkaan esiintynyt
puhujana; mutta sekä meno- että tulomatkalla sai Knut kuulla hänen
mielipiteensä. Heitä pidettiin erottamattomina.
* * * * *
Eräänä kauniina syyspäivänä oli kunnallishallitus koossa, muun
muassa keskustellaksensa eräästä pitäjänvoudin ehdotuksesta pitäjän
lainajyvästön myönnistä, jolla hinnalla sitten perustettaisiin
säästöpankki. Knut Aakre, puheenjohtaja, olisi kyllä puoltanut asiaa,
jos vain olisi ollut puolueeton siinä jutussa. Mutta osaksi oli ehdotus
pitäjänvoudin, jota Vergeland ei kärsinyt, siis ei Knutkaan, osaksi oli
lainajyvästö ja makasiinirakennus Knutin mahtavan isoisän perustama ja
rakentama sekä lahja paikkakunnalle. Eipä paljoa puuttunut, että hän
näki siinä ehdotuksessa mieskohtaisen loukkauksen; sentähden hän ei
puhunut kenenkään kanssa asiasta, ei edes Larsin, joka puolestansa ei
milloinkaan lausunut mielipiteitään asiasta, jota ei joku toinen ensin
ollut ottanut keskusteluaineeksi.
Puheenjohtajana luki Knut Aakre julki ehdotuksen lisäämättä siihen
omaa mielipidettään. Mutta tapansa mukaan hän katsoi Larsiin, joka
tavallisesti seisoi tahi istui syrjemmällä, oljenkorsi hampaiden
välissä: semmoisen hän aina hankki itselleen, milloin joutui
keskusteluun toisen kanssa. Hän käytti sitä hammastikkuna tahi antoi
sen veltosti riippua toisesta suupielestä, pyöritteli sitä milloin
sukkelammin, milloin hitaammin, riippuen siitä, millä tuulella oli.
Kummastellen Knut huomasi korren pyörivän sangen sukkelaan. Hän kysyi
äkkiä:
"Luuletteko meidän voivan suostua siihen?"
Lars vastasi yksitoikkoisesti "Luulen".
Kaikki kokouksen jäsenet, jotka tiesivät Knutin olevan päinvastaista
mieltä, ällistyivät ja katsoivat Larsiin, mutta tämä ei lausunut
sen enempää, eikä siitä sen enempää kysytty. Knut otti toisen asian
puheeksi, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut. Vasta kokouksen
lopussa hän otti asian uudestaan keskusteltavaksi ja kysyi hyvin
välinpitämättömästi, eikö ehdotus olisi palautettava voudille uudestaan
harkittavaksi, kun se varmaankaan ei ollut seudun mielipiteiden
mukainen, sillä lainajyvästö oli seudulle rakas laitos. Ei kukaan
vastannut. Knut kysyi, saako kirjoittaa pöytäkirjaan: Asiaa ei pidetä
tarpeenmukaisena.
"Yhden äänen vastalauseella", lisäsi Lars.
"Toisen äänen", kuului heti toinen ääni.
"Kolmannen äänen", lausui kolmas, ja ennenkuin puheenjohtaja
aavistikaan, oli enemmistö ehdotuksen puolella. Hän hämmästyi niin,
että unohti vastustaa, kirjoitti pöytäkirjaan ja luki julki matalalla
äänellä:
"Asiaan suostumista ehdotetaan".
Hän oli tulipunainen noustessaan ja pannessaan asiakirjat kokoon, mutta
ajatteli itsekseen, että kyllä hän vielä saa asian oikealle tolalle
kuntakokouksessa! Ulkona pihalla hän valjasti hevosensa ja Lars tuli
istumaan kärryihin. He juttelivat kaikenlaista kotimatkalla, mutta ei
sanaakaan lausuttu siitä asiasta.
Seuraavana päivänä meni Knutin vaimo Larsin vaimon luo tiedustelemaan,
oliko miesten keskinäinen väli rikkoutunut, sillä Knut oli ollut niin
kummallinen palatessaan kotiin. Talon takana tuli Larsin vaimo häntä
vastaan samalle asialle, sillä Larskin oli ollut niin kummallinen.
Hänen vaimonsa oli hiljainen, vaatimaton olento, hiukan hätäilevä, ei
tylyjen puheiden vaikutuksesta, vaan pelosta, sillä Lars ei milloinkaan
puhunut hänen kanssansa, paitsi milloin hän oli tehnyt jotakin hullua
tahi milloin pelkäsi hänen tekevän semmoista. Knut Aakren vaimo sitä
vastoin puhui enemmän miehensä kanssa, etenkin kunnallishallituksen
asioista, siitä syystä, että ne viime aikoina olivat täyttäneet
miehen kaikki ajatukset, vieneet hänen työnsä ja rakkautensa sekä
siten vieroittaneet hänet vaimostansa ja lapsistansa. Vaimo oli
niille yhtä mustasukkainen kuin jollekin naiselle, hän itki öisin
kunnallishallituksen tähden ja riiteli päivällä miehensä kanssa siitä.
Mutta juuri sentähden hän ei sinä päivänä voinut sanoa mitään, kun Knut
kerrankin palasi sieltä onnettomana; sillä heti hän tunsi itsensä vielä
onnettomammaksi kuin hän, ja hänen täytyi välttämättömästi saada tietää
syy siihen. Kun siis Larsin vaimo ei sitä tietänyt, täytyi hänen mennä
muiden naapurien luokse tiedustelemaan. Hän saikin kuulla sen ja oli
heti samaa mieltä miehensä kanssa ja sanoi Larsia käsittämättömäksi,
jopa häijyksi. Mutta sanoessaan samaa miehellensä hän huomasi, ettei
tämän ja Larsin väli vielä ollut lainkaan rikkoutunut; päinvastoin piti
Knut hänestä vielä yhtä paljon kuin ennenkin.
Kunnallishallitus kokoontui. Lars Högstad ajoi aamulla Aakren
pihaan, Knut tuli ulos ja istahti rattaille. He tervehtivät niinkuin
tavallisesti, puhelivat tavallista vähemmän menomatkalla eikä sanaakaan
siitä asiasta. Kokous oli täysilukuinen, muutamat olivat sitäpaitsi
saapuneet kuuntelemaan, ja siitä Knut ei pitänyt; mielet olivat
siis kuohuksissa paikkakunnalla. Lars oli löytänyt oljenkortensa ja
seisoi uunin luona lämmittelemässä, sillä syksy oli tullut koleaksi.
Puheenjohtaja luki julki ehdotuksen hiljanlaisesti ja varovasti, hän
lisäsi sen olevan voudin tekemän jonka toimenpiteet eivät tavallisesti
tuottaneet onnea. Olihan jyvästörakennus lahja, eikä ollut tapana
luopua lahjoista, varsinkaan kun ei ollut pakkoa siihen.
Lars, joka ei milloinkaan ollut puhunut kokouksissa, pyysi kaikkien
kummastukseksi puheenvuoroa. Hänen äänensä värisi; oliko se
arkaluontoisuudesta Knut Aakrea kohtaan, vai tappiolle joutumisen
pelosta, jääköön sanomatta. Mutta hänen perusteensa olivat selvät,
esitys johdonmukainen ja varma, jommoista tuskin niissä kokouksissa
ennen oli kuultu. Ja kun kaikki syyt olivat mainitut, niin hän lisäsi:
"Mitä siihen tulee, että ehdotus on voudin, niin se ei vaikuta asiaan,
yhtä vähän kuin se, ken on rakennuksen rakennuttanut tahi millä tavalla
se on joutunut kunnan omaksi."
Knut Aakre oli punainen (hän punastui helposti) ja väänteleihen
tuolillaan, niinkuin hänen tapansa oli, milloin oli kärsimätön; mutta
kuitenkin hän vastasi levollisesti ja matalanlaisesti. Hän arveli
maassa olevan kylliksi säästöpankkeja, jopa varsin lähelläkin, voisipa
melkein sanoa _liiankin_ lähellä. Mutta jos semmoinen kuitenkin oli
perustettava, niin oli kai muitakin keinoja tuuman perille pääsemiseen
kuin koskemalla vainajien lahjoihin ja elossa olevien rakkauteen. Hänen
äänensä värisi hieman hänen sitä lausuessaan, mutta tasaantui jälleen
ruvetessaan puhumaan lainajyvästöstä semmoisenaan ja selittäessään sen
hyötyä. -- Lars vastasi seikkaperäisesti puheen viimeisiin sanoihin ja
lisäsi sen jälkeen:
"Onpa olemassa lopuksi yhtä ja toista, joka saattaa minut kahden
vaiheille siitä, onko tämä seutu olemassa elossa olevien vai vainajien
tähden. Lisäksi vielä yksityisen perheen rakkaus tai vihako se täällä
on vallalla vai seudun hyötykö se tässä on määrääjänä."
Kiireesti vastasi Knut: "En tiedä, onko puhuja tässä niitä, joka on
vähemmin saanut kokea hyvyyttä siltä perheeltä, -- siltä, joka nyt on
kuollut ja siltä, joka vielä on elossa."
Lauseensa alkuosalla hän tarkoitti Knutin mahtavaa isoisää, joka
aikoinaan oli pelastanut talon Larsin isoisälle, kun tämä jostakin
rikoksesta oli vähäksi aikaa kuritushuoneessa.
Oljenkorsi, joka kauan aikaa oli kierinyt sangen sukkelaan, liikkui nyt
hyvin hitaasti.
"Minulla ei ole tapana kaikkialla laverrella itsestäni ja perheestäni",
hän lausui ja seitti asian tyynesti, ylevän järkevästi, tavalla, joka
varmasti vei tarkoitetulle perille.
Knut myönsi itsekseen, ettei ollut milloinkaan käsittänyt asiaa niin
lavealti eikä kuullut semmoisia perusteluja; hänen täytyi ehdottomasti
katsoa ylös häneen. Lars seisoi ylevänä, mahtavana, voimakas otsa ja
syvät silmät kirkkaina. Huulet olivat suljettuina, oljenkorsi riippui
vielä heiluen toisessa suupielessä; mutta piirteet ilmaisivat mahtavaa
voimaa. Hänellä oli kädet selän takana ja hän seisoi aivan suorana;
äänellä oli semmoinen kumea kaiku kuin olisi se noussut syvyydestä
ja hän itse kohonnut suoraan maasta. Knut näki hänen semmoisena ensi
kerran elämässänsä ja tunsi tuskaa sydämmensä sisimmässä; sillä tuo
mies oli siis aina ollut häntä etevämpi! Hän oli omistanut kaikki, mitä
Knut itse tiesi ja oli hänelle kertonut, mutta oli seulonut saamansa
opetuksen, heittänyt pois, mitä arvotonta oli, ja säilyttänyt sen, mikä
antoi hänelle tuon salaisen, voimakkaan ponnen!
Häntä oli Knut kasvattanut ja rakastanut; hänestä oli tullut
jättiläinen, vaan semmoinen, joka nyt vihasi Knutia syvästi,
hirvittävästi; hän ei osannut selittää miksi, mutta hän tunsi sen
vaistomaisesti katsellessaan häntä, ja siinä Knut unohti kaiken muun ja
huudahti:
"Mutta Lars, Lars, Herran tähden, mikä sinun on?" Liikutus valtasi
hänet, -- "sinun, jota minä -- -- sinua joka olit --" hän ei saanut
sahaakaan sanotuksi, hän istahti, mutta voittaakseen liikutustaan,
jota näkemään, hänen mielestänsä Lars oli liian halpa, hän hillitsi
mieltänsä, löi kädellään pöytään silmien säihkyessä tuuhean tukan
alta, joka aina riippui hänen silmillänsä. Lars seisoi ikäänkuin häntä
ei olisi keskeytetty, käänsi päätänsä muihin kysyen, pidettiinkö
asiaa päätettynä; sillä siinä tapauksessahan oli suotta siitä enää
keskustella.
Tuota tyyneyttä ei Knut voinut kestää.
"Mitä on tunkeutunut meidän väliimme?" hän huudahti. "Me, jotka
tähän päivään asti olemme neuvotelleet ainoastaan rakkaudessa ja
innostunein mielin, me seisomme tässä vastakkain ikäänkuin pahan hengen
yllyttäminä!" ja hän katsoi säihkyvin silmin Larsia.
"Sinä kyllä itse olet toimittanut tuon hengen siihen, Knut; sillä
minä en ole sanallakaan puhunut muusta kuin itse asiasta. Mutta se on
sinusta vain oman mielesi mukaista; nyt täytyy meidän kerran koetella
kestävätkö rakkaus ja into, kun asia muuttuu semmoiseksi kuin me
tahdomme."
"Olenko minä sitten huonosti hoitanut paikkakunnan yhteisiä asioita?"
Siihen ei kukaan vastannut. Se koski Knutiin kipeästi ja hän lisäsi:
"En todellakaan ole tietänyt muuta, kuin että olen saanut yhtä ja
toista aikaan, -- yhtä ja toista, joka on ollut paikkakunnalle
hyödyksi; ---- mutta ehkä olen erehtynyt."
Liikutus valtasi hänet uudestaan; sillä hän oli vilkas ja tulinen
luonteeltaan, sekä joutui usein tunteidensa valtaan, ja Larsin ja hänen
keskinäisen välin rikkoutuminen kävi hänen sydämmelleen, niin että hän
tuskin osasi hillitä itseään.
Lars vastasi: "Niin, minä tiedän, että sinä omistat itsellesi kunnian
kaikesta, mitä täällä on tehty, ja siitä päättäen ken täällä on eniten
puhunut kokouksissamme, niin varmaa onkin että sinä olet toimittanut
enimmän osan."
"Siinäkö se nyt pääsi ilmi!" huudahti toinen terävästi katsellen
Larsia; "_sinullako_ siis muka on kunnia siitä?"
"Koska meidän tässä välttämättömästi pitää puhua itsestämme", lausui
Lars, "niin kyllä jokainen asia oli tarkkaan tuumittu, ennenkun se ehti
tänne asti."
Tässä sai pieni Knut Aakre takaisin vilkkaan puhelahjansa:
"Ota sinä Herran nimeen kunnian, minä kyllä osaan elää sitä ilmankin;
-- on olemassa toinen asia, jonka kadottaminen on suurempi vahinko."
Lars vältti ehdottomasti hänen katsettansa, mutta vastasi oljenkorren
pyöriessä hyvin sukkelaan:
"Jos _minä_ saan lausua ilmi mielipiteeni; niin ei ole tässä
niinkään paljoa, mistä sopii kunniata niittää; -- papeilla ja
kansakouluopettajilla kyllä voipi olla tyytyväisyyden syytä siitä,
mitä täällä on saatu aikaan, mutta kuntalaiset varmaankin sanovat
paikkakunnan tähän päivään asti vain saaneen yhä lisättyjä veroja."
Siinä syntyi yleisössä mutinaa ja kaikki liikkuivat levottomasti. Lars
jatkoi:
"Meillä on vihdoinkin käsiteltävänä asia, joka voisi jossakin määrin
korvata kunnallemme sen menoja; ehkä se juuri sentähden saavuttaa niin
suurta vastusta. Tämä on kunta-asia kaikkien hyödyksi, tottapa voimme
erottaa sitä perheasiasta."
Kansa katsoi toisiinsa, puhui jo puoliääneen, silloin nousi yksi
mennäksensä eväsvakallensa, mutta viskasi ohimennessään sanan, että
tämä oli järkevin ja suurin totuus, minkä oli moneen vuoteen kuullut
niissä kokouksissa. Nyt nousivat kaikki, keskustelu muuttui yleiseksi
ja Knut Aakre tunsi siinä istuessaan, että asia oli menetetty,
kauheasti menetetty, eikä hän edes koettanutkaan enää pelastaa
sitä. Sillä hänessä oli osaksi sitä luonnetta, jota sanotaan olevan
ranskalaisissa: hän oli mainio ahdistamaan -- niin ensimäisen, toisen
kuin kolmannenkin kerran; mutta heikko puolustautumaan, sillä hänen
tunteensa veivät vallan hänen aatteiltansa.
Hän ei käsittänyt sitä, hän ei voinut kauemmin jäädä siihen istumaan,
hän jätti paikan varapuheenjohtajalle ja meni; -- eipä ollut ilman
etteivät toiset vähäisen naurahtaneet.
Hän oli saapunut kokoukseen yhdessä Larsin kanssa, mutta meni yksin
kotiin, vaikka matka oli pitkä. Oli kolea syyspäivä, kolkkona ja
lehdetönnä kohosi metsä, maa oli harmaankeltainen, kuuraa näkyi
siellä täällä maantien varsilla. Loukattu ylpeys on kauhistuttava
matkakumppani; Knut tunsi itsensä niin mitättömäksi ja hyljätyksi
siinä astuessansa eteenpäin, mutta Lars oli kaikkialla hänen edessänsä
kookkaana, iltahämärässä urhon tapaisena. Häntä harmitti, että hän
oli syypää siihen, että tästä oli tullut ratkaiseva taistelu; sillä
hän oli uskaltanut liian paljon yhteen ainoaan vähäpätöiseen asiaan.
Mutta kummastus, tuska, viha oli voittanut hänet, -- hänessä poltti,
ja raivosi viha, hänen korvissaan suhisi ja hän vieläpä itki tuskasta.
Hän kuuli pyörien ratinaa takanaan; Lars siinä tuli vinhaa vauhtia
mainiolla hevosellaan ajaen hänen ohitsensa, niin että jäätynyt maa
jyrisi. Hän katseli taaksensa yksinäistä jalkamiestä istuessansa siinä
hartiakkaana kärryissään ja hevonen kiiti eteenpäin koti-ikävästä,
Larsin tarvitsematta tehdä muuta kuin veltosti pitää ohjaksista.
Hän istui siinä voimiensa ilmikuvana; tuo mies oikein ajamalla
kulki päämääräänsä kohti! Knut tunsi itsensä heitetyksi alas hänen
rattailtansa, astua tallustaessaan eteenpäin syysilman kolkkoudessa.
Kotona Aakressa odotti vaimo Knutia kotiin. Hän tiesi ratkaisevan
ottelun tapahtuvan, hän ei ollut milloinkaan luottanut Larsiin ja
pelkäsi häntä nyt. Häntä ei ollut rauhoittanut se, että he olivat
yhdessä ajaneet kotoa, eipä sekään olisi rauhoittanut, vaikka olisivat
palanneetkin yhdessä. Mutta jo pimeni ilta eivätkä he tulleet. Hän
seisoi ovessa: sillä tie kulki aivan ohitse, hän meni sinne, vaan
kärryjä ei vain kuulunut. Vihdoin hän kuulee niiden ratinaa routaisella
tiellä, sydän sykkii yhtä nopeasti kuin kärryjen pyörät pyörivät, hän
pitelee kiinni ovenpielestä ja katselee tielle; kärryt lähestyvät,
ainoastaan yksi henkilö istuu niissä; hän tuntee Larsin, joka hänkin
näkee ja tuntee hänet, mutta ajaa ohitse seisahtumatta: nyt hän kovasti
pelästyi! Jalat eivät olleet häntä kannattaa, hän astui horjuen
sisään ja vaipui alas ikkunan edessä olevalle istuimelle. Lapset
säikähtivät ja tulivat hänen luoksensa, pienin kyseli isää: sillä
äiti ei milloinkaan puhunut heille muusta kuin isästä! Knut oli niin
hellä sydämmeltään, sentähden vaimo häntä rakasti, mutta nyt oli tuo
rakastettu poissa kotoa heidän luotaan, ulkona kaikenmoisissa toimissa,
joka saattoi hänet itsensä ja kaikki omaisensakin onnettomiksi.
Kunhan ei vaan mitään pahaa olisi tapahtunut; sillä Knut oli niin
kiivasluontoinen, -- minkätähden palasi Lars yksinään? Minkätähden hän
ei seisahtunut? -- Pitikö hänen, Knutin vaimon, juosta hänen jälkeensä?
Tahi miestään vastaan? Häntä tuskastutti ja lapset kokoontuivat
hänen ympärillensä kysellen, mitä oli tapahtunut. Mutta heille hän
ei tahtonut sitä kertoa, jonka tähden hän nousi, käski heidän yksin
syödä illallisensa, asetti ruoan pöytään ja auttoi heitä. Vähä väliä
hän katseli tielle. Knut ei tullut. Hän riisui lapset ja pani heidät
levolle, ja pienin luki iltarukouksensa äidin seisoessa kumartuneena
hänen ylitsensä. Äiti rukoili itse innokkaasti mukana, mitä pienokainen
niin luottavasti saneli edeltä, ettei huomannut ulkoa läheneviä
askeleita. Knut seisoi ovessa ja näki omaisensa rukoukseen vaipuneina.
Äiti nousi, kaikki lapset huudahtivat: "isä" -- mutta Knut istahti heti
ja sanoi hiljaa:
"Anna hänen rukoilla se vielä kerran." Äiti palasi vuoteen luokse,
ettei Knut vielä näkisi hänen kasvojaan; sillä se olisi ollut melkein
samaa kuin sekaantua hänen suruunsa, ennenkuin hänellä itsellään oli
halua siitä puhua. Pienokainen pani kätensä ristiin rinnan yli ja
toiset samoin ja rukoili.
Vielä oon mä pieni vainen,
Heikko, hento lapsukainen,
Mutta suureks' kerran kartun,
Iloks' isän äidin vartun,
Kun vain muistan käskyt Luojan,
Sillä niis' on turva, suoja.
Ja -- nyt kaikki käydä saa
Herran huomaan nukkumaan.
Mimmoinen rauha siitä syntyi! Ei kestänyt minuuttiakaan ennenkuin
kaikki lapset nukkuivat siihen kuin Jumalan helmaan, mutta äiti meni
ääneti asettamaan ruokaa isälle, joka ei kuitenkaan voinut nauttia
mitään. Mutta mentyään levolle Knut sanoi:
"Vastedes tahdon olla kotona."
Ja vaimo vapisi ilosta maatessaan, vaikkei tahtonut näyttää sitä,
sekä kiitti Jumalaa kaikesta, mitä oli tapahtunut; sillä olkoon, mitä
olikaan, niin se oli kuitenkin kääntynyt hyväksi.
Toinen luku.
Ennenkuin vuosi oli kulunut, oli Lars kunnallislautakunnan
puheenjohtaja, säästöpankin johtokunnan jäsen, ensimäinen
sovinto-oikeudenkomisarius, lyhyesti sanoen kaikki, miksi vain oli
mahdollista tulla valituksi. Lääninkeräjissä hän oli vaiti ensimäisenä
vuonna ja saavutti seuraavana, jolloin esiintyi puhujana samaa
menestystä kuin pitäjän asiain käsittelyssäkin. Sillä sielläkin hän
nousi niitä vastaan, jotka siihen asti olivat olleet vallassa, voitti
heidät kaikki ja tuli sitten yksinvaltiaaksi. Sieltä hän tuli valituksi
suurkeräjiin, jonne hänen maineensa jo oli ennättänyt ja jossa häneltä
ei suinkaan puuttunut ärsyttämistilaisuuksia. Mutta siellä hän, vaikka
olikin varma vakaumukseltaan ja pöyhkeänlainen, aina pysyi vaiteliaana.
Hän ei tahtonut valtaa etemmäksi kuin siellä, missä oli tunnettuna,
eikä menettää päällikön eli johtajan mainettansa mahdollisella
tappiolla kotipuolensa ulkopuolella.
Sillä kotipitäjässään hänen oli hyvä olla. Kun hän seisoi sunnuntaisin
kirkkomuurin vieressä ja kansa verkkaan astui ohitse tervehtien ja
katsoen häneen ja toinen toisensa perästä seisahtui vaihtamaan muutamia
sanoja hänen kanssansa, silloin voipi todellakin sanoa hänen siinä
seisoessaan hallitsevan koko seurakuntaa oljenkorrellaan; sillä se
tietysti, niinkuin aina riippui suupielessä.
Hän ansaitsikin arvonsa. Kirkkotie oli rakennettu hänen toimestaan,
uuden kirkon, jonka ääressä he seisoivat, oli hän rakennuttanut; se
ja paljon muutakin oli sen säästöpankin vaikutuksen hedelmänä, jonka
hän oli perustanut ja jonka johtajana hän itse oli. Sillä sen tuottama
voitto tuli laajemmissa piireissä hedelmälliseksi, niin että moni
mainitsi pitäjää hyvän itsehallinnon ja järjestyksen esikuvana.
Knut Aakre oli kokonaan vetäytynyt syrjään. Alussa hän muutamia
kertoja kävi kokouksissa, tultuaan ensin selville siitä, että
hänen velvollisuutensa oli tarjoutua kunnan palvelukseen, vaikka
se hänen mielestänsä, ylpeä kuin oli, ei ollut varsin mieleistä.
Hänen ensimäisen ehdotuksensa Lars jo teki niin sekavaksi, hän kun
tahtoi pohtia ja hämmentää kaikki sen seuraukset, että Knut Aakre
ylpeänlaisesti lausui:
"Löydettyään Amerikan ei Kolumbus heti jakanut sitä pitäjiin ja
kirkkoherrakuntiin, -- semmoisia syntyi aikaa myöten perästä päin."
Vastatessaan siihen Lars vertaili Amerikan löytöä Knutin ehdotukseen,
-- joka muuten koski karjanhoidon kohottamista --, ja sen jälkeen
Knutia ei milloinkaan sanottu muuksi kuin "Amerikan löytäjäksi".
Silloin arveli Knut, että kun ei enää voinut hyödyttää mitään, niin
ei ollut siellä mitään tekemistäkään eikä sen perästä enää suostunut
ottamaan vastaan luottamusvirkoja.
Mutta toimelias hän silti oli, ja saadakseen jotakin tekemistä hän
laajensi pyhäkouluaan ja saattoi sen oppilaidensa pienten antimien
kautta lähetystoimen yhteyteen ja tuli siten pian paikkakunnalla ja
lähiseudulla sen keskukseksi ja johtajaksi. Lars Högstad huomautti
siihen, että kun Kuut Aakre kerran tahtoi koota rahoja johonkin
tarkoitukseen, niin oli jo ennestään tiettyä, että tuo tarkoitus oli
tuhansien peninkulmien päässä.
He eivät kuitenkaan olleet vihamiehiä keskenään. Tosin heillä ei ollut
kanssakäymistä, mutta he sekä tervehtivät että juttelivat keskenään.
Knutin sydämmeen koski aina hänen muistellessaan Larsia, mutta hän
voitti sen ja sanoi itselleen käyneen juuri niinkuin pitikin. Eräissä
suurissa häissä, joissa molemmat olivat läsnä ja vähäisen iloisella
tuulella, hän nousi tuolille ja esitti maljaa kunnan puheenjohtajalle
ja läänin ensimäiselle suurkäräjämiehelle! Hän puhui, kunnes tuli
liikutetuksi ja silloin niinkuin tavallista erinomaisen kauniisti.
Se oli kaikkien mielestä erinomaisen kelpo teko ja Lars tuli hänen
luoksensa silmät kosteina ja liikutetuin mielin sekä sanoi, että
hänen oli Knutia paljon kiittäminen siitä, mitä oli ja mitä tiesi.
Seuraavassa vaalissa tuli Knut jälleen valituksi kunnallislautakunnan
jäseneksi!
Mutta jos Larsilla olisi ollut aavistustakaan siitä, mitä nyt seurasi,
niin kyllä hän ei olisi tehnyt häntä siksi. Kaikki aikanansa, sanoo
sananlasku ja juuri samaan aikaan kuin Knut Aakre jälleen joutui
kunnallishallitukseen, uhkasi kauan jo raivonneen keinottelukuumeen
tuottamat tappiot kukistaa kunnan parhaat miehet vaatien heidän
joukostaan uhrejaan. Sanottiin Lars Högstadia syypääksi siihen suureen
onnettomuuteen; sillä hän oli totuttanut kuntalaisensa kauppojen
kautta keinottelemaan itselleen voittoja. Kunnallishallituksesta oli
voitonpyynti levinnyt kuntaan; sillä kunnallishallitus oli seudun
suurin voitonpyytäjä. Kaikki, kaksikymmenvuotiseen päivätyöläiseen
asti tahtoivat nyt kaupassa saada yhtä markkaa kasvamaan kymmeneksi;
tavatonta ahneutta ja kokoomishalua alussa seurasi ylenmäärinen
tuhlaaminen lopuksi. Ja kun kaikkien mielet olivat kiintyneet
ainoastaan rahoihin, oli samalla kehittynyt luulevaisuus,
suvaitsemattomuus, omanvoitonpyyntö, joka päättyi käräjäjuttuihin,
vihaan ja vainoon. Siinähän kävi kunnallishallitus muiden edellä,
sanottiin; sillä Larsin aivan ensimäisiä toimia oli manata vanha,
kunnianarvoinen pappi käräjiin etujen tähden, joiden oikeudellisuus
muka oli epätietoista. Pappi oli menettänyt asian, mutta myöskin heti
hakenut muualle. Muutamat olivat silloin hyväksyneet ja kiittäneet
sitä juttua, toiset moittineet; huono esimerkki siitä kuitenkin oli
tullut. Nyt tuli Larsin hallinnon seuraukset näkyviin suurina tappioina
kunnan jokaiselle mahtimiehelle, ja silloin tuli toinen ääni kelloon.
Vastustajatkin saivat johtajansa; sillä Knut Aakre oli jälleen joutunut
hallituksen jäseneksi, -- Larsin itsensä sinne toimittamana!
Taistelu alkoi heti. Kaikki ne nuorukaiset, joita Knut aikoinaan
oli opettanut, olivat nyt miehiä ja kunnan valistuneimpia, hyvin
perehtyneitä kaikkiin toimiin, ja tuntien yleisiä oloja; -- heidän
rinnallaan hän nyt taisteli, he kun jo nuoruudesta asti kantoivat
vihan kaunaa Larsille. Kun Lars sitten iltasin, tuommoisen kiivaan
ottelukokouksen jälkeen seisoi talonsa rappusilla katsellen kylälle
päin, nousi ikäänkuin etäinen uhkaava rajuilma noista vararikon
uhkaamista suurista taloista. Hän tiesi, että sinä päivänä, jolloin ne
tekevät kuperkeikan, kaatua romahtaa säästöpankki, jopa hän itsekin
ja että silloin hänen pitkä elämäntyönsä kääntyisi hänelle itselleen
kiroukseksi!
Niinä epätoivoisen taistelun päivinä saapui rautatielinjan
tutkijalautakunta, jonka oli määrä paaluttaa uuden rautatien suuntaa,
eräänä iltana Högstadiin, ensimäiseen taloon kylään tullessa.
Keskustellessaan heidän kanssaan illalla kuuli Lars tarkoituksena
olevan saada tie kulkemaan joko siitä tahi toisen laakson kautta, joka
oli aivan saman suuntainen.
Salaman nopeudella selvisi hänelle, että jos hänen onnistuisi saada
tie kulkemaan sieltä kautta niin nousisivat kaikkien talojen hinnat
melkoisesti ja hän itse pelastuisi, jopa olisi hänen arvonsa kohonnut
ja juurtunut moneksi miespolveksi eteenpäin! Hän ei saanut unta sinä
yönä, hänen silmissään loistivat ja vilkkuivat junien tulet, jopa hän
väliin jo luuli kuulevansa veturien vihellyksetkin! Seuraavana päivänä
hän oli mukana seutua tarkastamassa; hänen hevosensa kuljetti heitä, ja
hänen taloonsa he palasivat jälleen. Seuraavana päivänä herrat läksivät
naapurilaaksoon, hän yhä mukana, ja hän toi heidät jälleen takaisin.
Koko Högstad oli valaistuna heidän tullessaan kotiin; kylän etevimmät
miehet olivat pyydetyt ottamaan osaa komeihin pitoihin tarkastajien
kunniaksi, ja ne kestivät aamuun asti. Mutta ei mikään auttanut; sillä
mitä enemmän he lähenivät varsinaista päätöstä, sitä selvemmin näkyi,
ettei rautatie ilman suuria uhrauksia voinut kulkea sieltä kautta.
Pääsy laaksoon oli ahdas, nimittäin vuorisolan kautta, ja samassa
kuin kierrettiin kylään, teki leveä jokikin polven, niin että joko
täytyi rautatien mutkistua yhtä jyrkästi vuoririnteen mukaan niinkuin
nykyinen tiekin, ja sen kautta kulkea melkoisen korkealla ja kahdesti
joen poikki -- tahi kulkea suoraan eteenpäin ja silloin entistä nyt jo
käyttämätöntä hautuumaata! Mutta ei ollut varsin monta vuotta siitä
kuin kirkko muutettiin ja viimeiset ruumiit haudattiin hautuumaahan.
Ellei ollut muuta esteenä kuin palanen vanhaa hautuumaata, ajatteli
Lars, saadakseen tuota suurta siunausta paikkakunnalle, niin täytyy
kuin täytyykin hänen panna nimensä alle ja kaikki työvoimansa
liikkeelle, jotta saataisiin tie sitä suuntaa! Hän matkusti heti
kappalaisen ja rovastin luokse, sieltä lääninhallitukseen ja
hallituksen talousosaston puheille: hän neuvotteli ja hieroi sopimusta,
hän oli muka hankkinut kaikenlaisia tietoja tavattomista eduista
toiselta puolen, seudun mielipiteistä toiselta ja hänen onnistui
todellakin saada kaikki asianomaiset puolellensa. Hänelle luvattiin,
että muuttamalla muutamia ruumiita uudelle hautuumalle esteet
poistuisivat ja kuninkaallinen lupaus saataisiin käyttää hautuumaata
rautatieksi. Hänelle sanottiin, että hänen tarvitsi vain ottaa asia
puheeksi kunnallishallituksessa.
Kunta oli yhtä innostunut kuin hänkin; sillä kaupanhenki, joka jo
monta vuotta oli vallinnut pitäjässä, rupesi oikein villinä riehumaan
jokaisessa. Ei puhuttu eikä ajateltu muuta kuin Larsin matkaa ja sen
mahdollista päättymistä. Kun hän tuli kotiin tuoden mitä parhaimmat
toiveet, toimitettiin hänelle suuremmoiset kunnianosoitukset, lauluja
sepitettiin ja laulettiin hänen kunniaksensa; niin, vaikkapa joku
suurimmista taloista niinä päivinä olisi lyönyt rukkaset lautaan, niin
ei kukaan olisi pannut siihen sen enempää huomiota. Rautatiekuume oli
voittanut keinottelukuumeen ja astunut sen sijaan!
Kunnallishallitus kokoontui; ehdotettiin alamainen anomus, että
vanhasta hautuumaasta saataisiin ottaa tarvittava osa rautatietä
varten. Se ehdotus hyväksyttiin yksimielisesti, niin, nostettiinpa
kysymys siitä, että toimitettaisiin Larsille julkinen kiitos ynnä sitä
seuraavana lahjana, veturinmuotoinen kahvikannu. Kuitenkin arveltiin
olevan parasta odottaa, kunnes kaikki oli valmista. Asia palautettiin
lääninhallituksesta, joka tahtoi luettelon jokaisesta muutettavasta
ruumiista. Pappi antoi vaatimuksesta semmoisen luettelon, mutta sen
sijaan, että olisi lähettänyt sen suoraan, oli hänellä syynsä lähettää
se kunnallishallituksen kautta. Eräs sen jäsenistä toi sen mukanaan
seuraavaan kokoukseen. Siellä avasi Lars sen puheenjohtajana ja rupesi
lukemaan sitä julki.
Nyt sattui niin, että ensimäinen muutettava ruumis olikin Larsin
oma isänisä! Läsnäolleita hieman värisytti; Lars itsekin säpsähti,
mutta luki kuitenkin edelleen. Sattui sitten, että toinen ruumis
oli Knut Aakren isoisä; sillä nuo molemmat olivat kuolleet jotenkin
samaan aikaan. Knut Aakre hypähti pystyyn istualtaan, Lars keskeytti
lukemisensa, kaikki katsahtivat ylös kauhuissaan; sillä vanha Knut
Aakre oli ollut paikkakunnan hyväntekijä ja sen enimmin rakastettu
mies ammoisista ajoin. Syntyi hiljaisuus, joka kesti monta minuuttia.
Viimein yskähti Lars ja luki edelleen. Mutta yhä pahempaa tuli, mitä
etemmäksi luettiin; sillä mitä lähemmäksi päästiin omaa aikaa, sitä
rakkaammiksi tulivat vainajat. Larsin lopetettua kysyi Knut Aakre
puoliääneen, eikö heidän mielestään niinkuin hänenkin, aaveita ollut
heidän parissaan. Oli juuri tullut puolihämärä huoneeseen, ja vaikka
olivatkin aika miehiä, niin eipä paljoa puuttunutkaan, että heitä
peloitti. Lars otti tulitikkulaatikon taskustaan ja sytytti kynttilät,
kuivasti huomauttaen, etteihän siinä ollut enempää kuin mitä jo
ennakolta tiesivät.
"Kyllä", sanoi Knut mittaillen lattiata; "tämä on enempi kuin minä
ennestään tiesin. Nyt alan uskoa, että rautatietkin voivat maksaa liian
kalliin hinnan."
Kaikki siitä ikäänkuin säpsähtivät ja Knut ehdotti, että asia oli
otettava uudestaan keskusteltavaksi.
"Tänä kiihtyneenä aikana, joka täällä on ollut", hän lausui, "on
rautatien hyötykin arvioitu liian suureksi; sillä jos rautatie ei
tule kulkemaan paikkakuntamme kautta, rakennettakoon asemia pitäjämme
kumpaankin päähän; tosin on hiukkasen epämukavampaa matkustaa niille,
kuin jos asema olisi sen keskellä; mutta niin kauhean paljon pahempaa
se ei kuitenkaan liene, että sentähden olisi pakko häiritä vainajien
leposijaa".
Knut oli niitä, jotka saatuaan ajatuksena lentoon, keksi mainioita
syitä ikäänkuin itsestään, hänellä ei hetki sitten ollut
aavistustakaan, mitä aikoi sanoa, mutta nyt hän lausui ilmi kaikkien
salaiset ajatukset. Lars oivalsi aseman vaarallisuuden ja arveli olevan
parasta olla varovainen ja suostua näön vuoksi Knutia ehdotukseen;
sillä tuommoiset tunteet ovat aina valtavimmat alussa; pitää malttaa
mielensä ja odottaa kuohujen asettumista.
Mutta siinä hän oli iskenyt kirveensä kiveen, sillä yhä suurempina
tunteiden kuohuina kohosi pitäjässä pelko koskea omaistensa vainajien
ruumeihin; se, mitä ei kenkään ollut ajatellut niin kauan kuin asia
oli yleistä laatua, muuttui nyt sydämmen asiaksi, kun he tiesivät
asian koskevan heitä itseään. Etenkin vaimoväki tuli kiihkoisaksi
ja kuntatuvan edustalla vilisi väkeä seuraavassa kokouksessa. Oli
helteinen kesäpäivä, ikkunat olivat avatut ja oli yhtä paljon väkeä
ulkopuolella kuin sisälläkin. Kaikki tunsivat, että nyt syntyy kiihkeä
ottelu.
Lars tuli ajaen kauniilla hevosellaan ja kaikki häntä tervehtivät;
hän katseli tyynesti ympärillensä varmana asiastansa, eikä se, mitä
hän näki, näyttänyt ensinkään häntä kummastuttavan. Hän istahti aivan
ikkunan viereen, löysi oljenkorrenkin, eikä paljon puuttunut, että hymy
olisi levinnyt hänen älykkäille kasvoilleen nähdessään Knutin nousevan
puhumaan kaikkien Högstadin hautuumaalla lepäävien vainajien puolesta.
Mutta Knut Aakre ei alkanutkaan puhumalla hautuumaasta. Hän alkoi
ryhtymällä perinpohjaiseen selontekoon siitä, että rautatien tuottamat
edut sen kulkiessa pitäjän kautta, olivat arvioidut kerrassaan liian
suuriksi. Hän näytti väitteensä todeksi, sillä hän oli laskenut
kaikkien talojen etäisyyden lähimmältä asemalta ja sitten hän kysyi:
"Minkätähden on nostettu niin suurta melua tästä rautatiestä,
kun siitä ei ole paikkakunnalle vastaavaa hyötyä?" Niin, sen hän
kyllä osasi sanoa. "On olemassa niitä, jotka ovat saaneet aikaan
semmoisen sekasorron, että pitää saada toimeen vielä suurempi, jotta
edellinen joutuisi unohduksiin. Oli vielä niitä, jotka ensimäisessä
mieltenkiihtymyksessä tahtoivat saada maansa ja mantunsa suuresta
hinnasta myödyiksi vieraille, jotka ehkä olivat kyllin typeriä
suostumaan kauppaan; oli häpeällinen keinottelu, jota ei yksistään
elossa olevien, vaan vainajienkin piti kannattaa!"
Hänen esiintymisensä vaikutus oli sangen valtava. Mutta Lars oli kerran
päättänyt säilyttää malttinsa, tulkoon mitä tulleekin. Hän vastasi
sentähden hymyillen, ettei ainakaan hän puolestansa ole tietänyt
muuta, kuin että Knut Aakrekin oli innokkaasti puolustanut rautatietä
eikä varmaankaan ollut ketään, joka syyttäisi _tämän_ ymmärtävän
keinottelua. (Hymyiltiin salavihkaa). Knutilla ei ollut mitään
sanottavaa siihen, että tavallisten ihmisten ruumiit olivat muutettavat
rautatien tähden; mutta kun hänen oma isoisänsä oli siirrettävä,
muuttui kysymys äkkiä onnenasiaksi koko pitäjälle!
Enempää hän ei lausunut, vaan katsoi hymyillen Knutiin, ja niin teki
moni muukin. Knut Aakre kummastutti kuitenkin niin häntä kuin muitakin
vastaamalla:
"Minä kyllä myönnän sen: minä en käsittänyt asiaa, ennenkuin se
koski perherakkauteeni, mahdollisesti se on häpeä, mutta silloin on
todellakin häpeä vielä suurempi, jos ei sitä käsitä -- niinkuin on
Larsin laita! Ei milloinkaan", hän lisäsi, "ole tämän iva ja pilkka
sattunut sopimattomampaan kohtaan; sillä ihmisille, joilla on vain
tavallistakin hienotunteisuutta, on asia todellakin inhottava."
"Tuo hienotunteisuus on herännyt kauhean äkkiä", vastasi Lars, "niin
että se toivottavasti yhtä äkkiä häviääkin. Ehkä auttaa vähäisen
jos mietimme, mitä pastori, rovasti, lääninhallitus, insinöörit ja
hallitus, nuo kaikki sanoisivat, kun me, ensin yksimielisesti saatuamme
asian vireille, äkkiä tulisimme anomaan asian peräyttämistä? -- Kun
ensin riemuitsemme ja laulamme voittolauluja ja sitten itkemme ja
pidämme muistopuheita vainajille. -- Elleivät silloin suorastaan sano
meidän tulleen hulluiksi, niin ainakin sanovat meidän tulleen hyvin
kummallisiksi viime aikoina."
"Niin, sen tietää Jumala, että heillä on syytä sanoa", vastasi Knut;
"me olemme todellakin saaneet päämme pyörälle, ja sentähden onkin aika
joutua järjillemme jälleen. On todellakin mennyt pitkälle, kun meidän
pitää kaivaa, sinun oma isoisäsi ja minun omani ylös haudoistansa,
jotta voisimme hankkia rautatien, -- kun meidän pitää mylleröidä ja
häväistä vainajien viimeiset lepopaikat saadaksemme kuormamme helpommin
kuljetetuiksi. Eikö se ole samaa kuin kyntäisimme omaa hautuumaatamme
saadaksemme sen antamaan meille syötävää? Mitä siihen on kätketty
Jesuksen nimeen, sen kaivamme ylös jälleen rahan, Molokin nimessä -- se
ei ole paljoakaan parempaa kuin nakerrella esi-isiensä luita."
Lars vastasi kuivasti:
"Niin on luonnon laki."
"Niin, kasvien ja eläimien."
"Emmekö me sitten ole eläimiä?"
"Kyllä, mutta myöskin elävän Jumalan lapsia, jotka olemme haudanneet
vainajamme uskossa Häneen; Hän se on, joka on heidät herättävä emmekä
me."
"Äh, loruja! Eikö meidän kuitenkin tule kaivaa heitä ylös, kun heidän
vuoronsa kerran tulee? Mitä pahaa siinä on vaikka se tapahtuisi
muutamia vuosia aikaisemmin?"
"Sen minä sanon sinulle! Se, joka on heistä syntynyt, elää vielä,
mitä he ovat rakentaneet, seisoo vielä pystyssä, se, jota he ovat
rakastaneet, ne, joita he ovat opettaneet ja joiden tähden ovat vaivaa
nähneet ja kärsineet, se kaikki elää ympärillämme ja itsessämme, ja
sitten me emme antaisi heidän levätä rauhassa?"
"Minä huomaan, että sinä nyt muistelet isoisääsi", vastasi Lars, "sillä
sinä niin kiivastut. Mutta nyt tahdon minä sanoa, että onpa tullut
aika, että pitäjä kerrankin pääsee _hänestä_ rauhaan. Sillä hän anasti
kylliksi suuren sijan eläessänsä; sentähden on parasta, että hän ei
makaa siinä tiellä nyt kuolleena. Jos hänen ruumiinsa pitää riistää
kunnalta semmoinen siunaus, joka vaikuttaa satoja miespolvia eteenpäin,
niin on todellakin syytä sanoa, että kaikista, jotka täällä ovat
syntyneet, on _hän_ ollut pitäjällemme suurimmaksi vahingoksi."
Knut Aakre sysäsi tuuhean tukkansa otsaltaan, hänen silmänsä
säihkyivät, mies kokonaisuudessaan oli jännitetyn teräsjousen kaltainen.
"Mimmoista laatua on tuo siunaus, josta niin kerskailet, olen
jo näyttänyt. Se on samaa lajia kuin kaikki muukin, jolla olet
onnistuttanut paikkakuntamme, nimittäin sangen arveluttavaa lajia.
Sillä tosin olet hankkinut meille uuden kirkon, mutta myöskin uuden
hengen, millä sitä täyttää, -- eikä se suinkaan ole rakkauden henki.
Tosin olet hankkinut meille uusia teitä, -- mutta myöskin turmion
teitä, jonka voinet selvästi huomata monen onnettomuudesta ja
vararikosta. Tosin olet vähentänyt meidän yleisiä veronmaksujamme,
mutta olet sen sijaan lisännyt yksityisiä menojamme; keräjänkäyntejä,
vekseleitä ja vararikkoja, siinä ei ole hyviä hedelmiä kantava lahja
millekään kunnalle. Ja _sinä_ rohkenet häväistä haudassaan sitä miestä,
jota koko kunta siunaa? Sinä rohkenet sanoa hänen makaavan haudassaan
meidän tiellämme -- niin, sinun tielläsi hän kyllä on, se on nyt
huomattavissa; sillä sille haudalle sinä kompastut ja kaadut! Se henki,
joka on vallinnut sinua ja tähän päivään asti hallinnut meitäkin, ei
ole syntynyt hallitsemaan, vaan muiden orjaksi. Hautuumaa kyllä saapi
jäädä rauhaan, -- tänään se saapi uuden haudan lisäksi, nimittäin sinun
arvosi, joka nyt kuopataan siihen."
Lars Högstad nousi seisomaan kalman kalpeana; hän avasi suunsa
osaamatta lausua sanaakaan, oljenkorsikin putosi. Kolme, neljä kertaa
turhaan yritettyään etsiä sitä, ja tapailtuaan sanoja, puhkesi hänen
vihansa ilmi tulivuoren purkauksen tavoin:
"Tämäkö siis on kaiken ahertamiseni ja raatamiseni palkka! Tuommoinenko
hamesaarnaaja tässä siis tuppautuu määrääjäksi, -- niin, olkoon sitten,
olkoonpa piru itse puheenjohtajanne, jos minä kerrankaan enää astun
tänne jalkaanikaan! Minähän olen tähän päivään asti pitänyt koossa
kaiken teidän roskanne, ja minun jälkeeni se kaikki hajoaa tuhansiin
muruihin, mutta hajotkoon vain, -- tässä ovat pöytäkirjat!" Hän heitti
ne pitkin pöytää. -- "Hyi, semmoista ämmäin ja penikkain kokousta!" Hän
löi nyrkkinsä pöytään. "Kirottu olkoon koko kunta, kun sallii miestä
palkittavan niinkuin nyt minua!"
Hän löi vieläkin kerran nyrkkiänsä pöytään niin, että suuri keräjäpöytä
tärisi ja mustetölkki sisällyksineen kieri lattialle osoittamaan
tuleville miespolville sitä paikkaa, jossa Lars Högstad kaatui kaikkine
viisauksineen, mahtineen ja kärsivällisyyksineen!
Hän riensi ovelle ja oli jo hetken päästä poissa pihasta. Koko yleisö
seisoi vielä sangen hiljaa; sillä hänen äänensä ja vihansa voima oli
peloittanut heitä, -- kunnes Knut Aakre muistellen niitä sanoja, joita
_itse_ oli saanut kukistuessansa, iloisen näköisenä ja matkien Larsin
ääntä lausui:
"Pidetäänkö asia päätettynä!"
Silloin kaikki läsnäolevat puhkesivat tavattomaan riemuun! Koko
kokous muutti kerrassaan luonnetta, kuului naurua, iloista puhetta
ja riemua, sillä vain harvat läksivät pois, jääneet hankkivat
juomatavaroita ruokansa lisäksi ja viettivät upeita pitoja raskaan
päivän päättäjäiseksi. He tunsivat itsensä onnellisiksi ja itsenäisiksi
niinkuin entisinä aikoina, ennenkuin Larsin hallitsijatarmo oli
peloittanut miehet hiljaisen kuuliaisiksi. He tyhjensivät maljoja
vapautensa jälleensaavuttamisen kunniaksi, he lauloivat, niin, ja
lopuksi he tanssivat, Knut Aakre ensiksi varapuheenjohtajan kanssa
ja kaikki hallituksen jäsenet perästä, ynnä pojat ja tytöt, -- ja
lapsivekarat huusivat ulkopuolella: Eläköön! sillä semmoista elämää he
eivät olleet milloinkaan ennen nähneet.
Kolmas luku.
Lars kulki Högstadin väljissä huoneissa puhumatta kenellekään
sanaakaan. Vainio, joka rakasti häntä, vaikka aina pelokkaasti ja
vavisten, ei tohtinut edes näyttäytyä. Talon hoidon sai käydä miten
tahansa, sitä vastoin karttui tavaton määrä kirjeitä, jotka kulkivat
Högstadin ja pitäjän, Högstadin ja postin välillä; sillä hänellä oli
saatavia kunnallishallitukselta; niitä ei tunnustettu, joten hän
nosti niistä kanteen, saatavia säästöpankilta, joka ei sekään niitä
tunnustanut, ja jälleen hän nosti kanteen niin kunnallishallitusta kuin
säästöpankin johtokuntaa kohtaan. Samaan aikaan oli sanomalehdissä
kauheita kirjoituksia, jotka huhun mukaan olivat lähteneet hänen
kynästänsä, ja saivat aikaan paikkakunnalla suurta eripuraisuutta
ja yllyttivät naapureita toinen toistaan vastaan. Välistä hän oli
viikkokausia poissa kenenkään tietämättä missä, ja tultuaan kotiin hän
eli erikseen niinkuin ennenkin. Kirkossa häntä ei ollut nähty tuon
kiivaan ottelun jäljestä kunnallishallituksessa.
Silloin toi pappi eräänä lauantai-iltana uutisen, että
rautatie kuitenkin tuli kulkemaan paikkakunnan kautta ja vanhan
hautuumaan ylitse. Salamana se uutinen iski kaikkiin taloihin.
Kunnallishallituksen yksimielinen vastustus oli ollut turha, Lars
Högstadin vaikutusvalta oli ollut suurempi. Siinä siis hänen taajojen
matkojen selvitys, sen hän siis oli saanut aikaan. Ehdottomasti
semmoisen miehen sitkeä kestävyys ja hänen herättämänsä kunnioitus
tukehutti tappion tuottaman tyytymättömyyden. Ja mitä enempi siitä
keskusteltiin, sitä enemmän siihen mukauduttiin; sillä olihan silläkin
etunsa, kun oli pakko siihen tyytyä, eikä enää voitu asiaa muuttaa.
Kokoonnuttiin kirkolle seuraavana päivänä, ja kaikkien täytyi
ehdottomasti naurahtaa asian menolle nähdessään toisensa. Ja juuri
kaikkien, nuorten ja vanhain, miesten ja naisten sekä lasten puhuessa
Lars Högstadista hänen voimastansa, lujasta tahdostansa ja suuresta
vaikutusvallastaan -- hän tuli itse koko perhekuntineen neljässä
kärryissä ajaen kirkolle! Oli kulunut kaksi vuotta siitä kuin hän
viimein oli ollut siellä! Hän astui alas ja kävi kansan keskitse
kirkolle, ja kaikki väki ehdottomasti ja poikkeuksetta tervehtivät
häntä, mutta hän ei katsonut oikealle eikä vasemmalle eikä vastannut
ainoaankaan. Hänen pieni vaimonsa astui kalmankalpeana hänen
jäljessänsä. Kirkossa oli kummastus niin suuri, että kaikki, jotka
hänet näkivät, lakkasivat veisaamasta ja jäivät häntä katselemaan.
Knut Aakre, joka istui määräpaikallansa Larsin paikan edessä, huomasi
jotakin tavatonta tapahtuneen ja kääntyi katsomaan taaksensa. Silloin
hän huomasi Larsin, joka istui kumartuneena virsikirjansa ylitse etsien
oikeata virrenvärssyä.
Knut ei ollut nähnyt häntä tuon kokousillan jälkeen, eikä ollut
milloinkaan voinut kuvaillakaan semmoista muutosta. Sillä sen näköinen
ei ollut kukaan voittaja! Ohut, hieno tukka oli kovasti lähtenyt,
kasvot olivat laihtuneet ja painuneet, silmät kuopallaan ja palavat,
voimakas kaula kutistunut suoniseksi ja ryppyiseksi. Hän tajusi
silmänräpäyksessä mitä tuo mies oli kärsinyt ja hänet valtasi äkkiä
kova säälin tunne, jopa entinen rakkauskin nousi hänen sydämmeensä.
Hän rukoili Jumalaa hänen puolestansa ja päätti puhutella häntä
jumalanpalveluksen loputtua; mutta Lars oli lähtenyt sitä ennen. Knut
tahtoi vielä samana iltana käydä hänen luonansa. Vaimo kuitenkin kielsi
häntä menemästä; Lars on yksi niitä, hän sanoi, joka tuskin voipi
tuntea kiitollisuutta: pysy erilläsi hänestä, kunnes hän ikäänkuin
omasta alotteesta tekee sinulle hyväntyön ja silloin ehkä itsekin tulee.
Mutta Lars ei tullut. Häntä kyllä välistä nähtiin kirkolla, vaan ei
missään muualla, eikä hän käynyt kenenkään luona. Sitävastoin hän nyt
ryhtyi maittensa viljelykseen ja talonsa hoitoon yleensä semmoisella
innolla, kun tahtoisi hän yhdessä vuodessa korvata monen vuoden
laiminlyömiset; olikin niitä, jotka sanoivat sen olevan tarpeessa.
Rautatietyöt alkoivat laaksossa hyvin pian. Kun tien piti kulkea
aivan talon ohitse, niin Lars revitti osan päärakennuksesta, joka oli
radalle päin, rakentaaksensa siihen kauniin pylväskatoksen; sillä
pitihän talon näyttää kauniilta. Työ oli juuri päättymäisillään, kun
kiskoja väliaikaisesti laskettiin soran ja ratapölkkyjen kuljettamista
varten, ja pieni veturi tuli ajaa puhkuen. Oli kaunis syysilta,
kun ensimäiset soravaunut olivat kuljetettavat ohitse. Lars seisoi
kuistillaan kuulemassa ensimäistä vihellystä ja näkemässä ensimäistä
savupatsasta; kaikki talon väki seisoi hänen ympärillänsä. Hän katsoi
ympärillensä laaksoon, joka levisi hänen edessänsä laskevan auringon
valossa, ja hän tunsi, että kyllä häntä muistettaisiin niin kauan kuin
juna vastaisuudessa kiitää hedelmällisen laakson läpi. Sovinnollisuuden
tunnekin hiipi hänen sieluunsa. Hän katsahti hautuumaata, josta osa
vielä oli säilynyt risteineen, vaikka nekin puolikaatuneina, toisen
osan oli rautatie anastanut; hän aikoi juuri selvitellä tunteitaan, kun
kuului ensimäinen vihellys ja hetken perästä tuli juna verkkaan pyrkien
eteenpäin, savu tuprusi ilmaan kipunain koristamana, sillä lämmitettiin
kuusipuilla. Tuuli puhalsi taloa kohti, niin että se pian oli sakean
savun peitossa; mutta mikäli se haihtui, näki Lars junan pyrkivän
eteenpäin alas laaksoon lujan tahdon tapaisena.
Hän oli tyytyväinen ja meni sisään ikäänkuin pitkän päivätyön
päätyttyä. Hänen isoisänsä kuva oli hänen mielessänsä sinä hetkenä.
Isoisä oli nostanut suvun kurjuudesta varallisuuteen; hänen
yhteiskunnallisen kunniansa oli kyllä siinä osaksi mennyt, se on tosi,
mutta eteenpäin hän oli päässyt! Hänen vikansa oli hänen aikansakin
vika; he elivät aikansa siveellisten käsitteiden epävarmoilla rajoilla,
jokaisella ajalla on omat epävarmat rajapyykkinsä ja uhrinsakin,
saadakseen ne luotettaviksi.
Kunnia hänelle haudassansa, sillä hän oli kärsinyt ja tehnyt työtä!
Rauha hänelle, mahtaa tuntua hyvältä saada lopulta levähtää! Mutta
eihän hän saanut levätä rauhassa pojanpojan äärettömän kunnianhimon
vuoksi; olihan hänet kaivettu esiin kivien ja soran mukana -- lorua!
hän varmaankin tyytyväisyydestä hymyili sitä, että poikansa pojan työn
hedelmät vierivät eteenpäin juuri hänen päänsä päällitse!
Niissä ajatuksissa hän oli riisuutunut ja mennyt vuoteellensa.
Isoisän kuva astui uudestaan hänen eteensä. Sillä kertaa se näytti
ankarammalta. Väsymys vähentää lujuutemme ja Lars tunsi omantunnon
vaivoja. Mutta hän puolusti itseään myöskin. Mitä hänen isoisänsä
oikeastaan tahtoi? Tottapa hänen nyt piti olla tyytyväinen, sillä
suvun kunnia kohisten vieri hänen hautansa ylitse; kellä muulla on
semmoinen hautapatsas? -- -- Mutta mitä tuo on? Nuo kaksi hirvittävää
tulisilmää ja tuo rätinä ja tuo kohina, eihän se enää ole junasta,
sillä se poikkeaa radalta syrjään. Se tulee hautuumaalta suoraan hänen
taloaan kohti loppumattoman pitkänä jonona. Tulisilmät olivat isoisän,
ja hänen takanaan kulkevan pitkän saaton muodostavat kaikki vainajat.
Se lähestyy taloa lähestymistään, jyskyen, ratisten ja loistaen.
Ikkuna jo palaa vainajien tulisilmien sytyttämänä. ---- Hän koetti
väkisin tointua ja rauhoittaa, sillä olihan se unta vain, tietysti
vain unta, odota toki kunnes herään! ---- Kas niin: nyt olen hereillä,
tulkaa nyt, te raukat! Ja katso, he tulivat todellakin, hautuumaalta,
heittäen radan, kiskot, veturin ja junan, niin että ne kauhealla
jyryllä vaipuivat maan sisään ja siihen muodostui ruohikkoa, hautoja
ja patsaita niinkuin ennenkin. Sankarien tapaisina he tulivat ja
virsi: "Kuolleet rauhan saakohot"! kuului heidän edessänsä, hän tunsi
sen, sillä se oli kaikkina näinä vuosina kaikunut hänen sielussansa,
nyt se tuli hänen kuolonvirreksensä; sillä tämä oli kuolema ja
kuolonnäkyjä. Tuskanhiki valui virtanaan pitkin hänen ruumistaan; sillä
yhä lähemmäksi -- ja katso, siinä ne jo olivat ikkunassa ja hän kuuli
nimeään huudettavan. Kauhistus valtasi hänet, hän koetti huutaa, sillä
hän oli tukehtua; kylmä, kalman käsi jo koski hänen kurkkuunsa, kun hän
sai voimia huutamaan; "Auta minua"! -- ja heräsi. Ikkuna oli särjetty
ulkoapäin, niin että sirpaleet lensivät hänen vuoteeseensa asti ja
rikkonaisessa ikkunassa seisoi joku tulen ja savun ympäröimänä:
"Talo on tulessa, Lars! Nyt autamme sinut ulos!"
Knut Aakre se siinä seisoi.
Jälleen tointuessaan makasi Lars ulkona kovassa tuulessa, joka aivan
jäädytti hänen jäseniään. Ei ainoatakaan ihmistä ollut hänen luonaan;
hän näki talon vasemmalla puolellansa olevan ilmi tulessa, hänen
ympärillään oli hänen, karjansa, mikä syöden ruohoa, mikä ammuen,
lampaat pysyttelivät pelästyneinä koossa tiheässä joukoin, tavaraa oli
hujan hajan kaikkialla, ja tarkemmin katsoessansa ympärilleen hän näki
inhimillisen olennon itkien istuvan mättäällä hänen vieressään. Hänen
vaimonsa se oli. Hän huusi häntä nimeltä ja tämä säpsähti:
"Herran Jesuksen olkoon kiitos, että elät!"
Vaimo tuli hänen luoksensa ja istahti eli oikeammin vaipui maahan hänen
viereensä.
"Oi Jumala, oi Jumala! nyt olemme saaneet kylliksemme rautatiestä."
"Rautatiestäkö?" uteli Lars; mutta tuskin hän oli lausunut niitä
sanoja, ennenkuin kamala aavistus häntä värisytti; sillä veturin
singahuttamat kipunat ne tietysti olivat sytyttäneet tuleen uuden
seinän edustalla olevat höylänlastukasat. Hän jäi istumaan sanatonna
ja ajatuksiinsa vaipuneena, eikä vaimokaan tohtinut häntä puhutella,
vaan koetti löytää vaatteita peittääkseen häntä, sillä ne olivat
luisuneet sivulle. Lars otti ääneti vastaan hänen apunsa, mutta
vaimon siinä ollessa polvilla hänen edessänsä peittääksensä uudestaan
hänen jalkojansa hän laski kätensä hänen päällensä. Heti vaimo painoi
kasvonsa hänen rintaansa vasten ja itki ääneen. Olihan mies kerran
huomannut hänetkin! Mutta Lars tajusi hänet ja sanoi:
"Sinä olet ainoa ystävä, mikä minulla on."
Vaikkapa oli maksanut talon saada kuulla semmoista puhetta, niin vaimo
ei siitä välittänyt; hän tuli niin iloiseksi, että rohkaisi mielensä ja
sanoi noustessaan ja nöyrästi katsellen miestään:
"Sentähden, ettei ole ketään, joka ymmärtää sinua paitsi minä."
Silloin suli jäykkä sydän; kyyneleet valuivat Larsin poskia myöten
hänen pitäessään vaimoaan kädestä.
Nyt hän puhui hänen kanssansa niinkuin omalle sielulleen. Silloin
Lars sai kuulla vaimonsakin mielipiteet. He puhuivat vielä, miten tuo
kaikki oli tapahtunut, tahi oikeammin, vaimo puhui ja Lars kuunteli.
Knut Aakre oli ollut ensimäinen, joka oli huomannut palon, oli herättänyt
väkensä, lähettänyt palvelustyttönsä pitkin kylää apua hakemaan ja
oli itse renkineen ja hevosineen rientänyt palopaikalle, jossa kaikki
nukkuivat. Hän oli sitten johtanut sammutustyötä ja pelastusta;
Larsin itsensä hän oli vetänyt ulos palavasta tuvasta ja vienyt tänne
vasemmalle tuulen päälle, -- tänne ulos hautuumaalle.
Ja heidän siinä puhuessansa tuli joku rivakasti ajaen tietä pitkin ja
poikkesi hautuumaalle päin, jossa astui alas rattailta. Knut se oli,
joka oli käynyt kotona kirkkokärryjään noutamassa, samoja kärryjä,
joissa niin monesti oli ajanut kunnallishallitukseen. Nyt piti Larsin
nousta niihin ja ajaa hänen kanssansa kotiin. He ojensivat toisilleen
kätensä, toinen istuen, toinen seisoen.
"Nyt täytyy sinun tulla mukaan", lausui Knut. Mitään vastaamatta nousi
toinen ja he astuivat rinnakkain kärryjen luo. Lars autettiin ylös
niihin, Knut istahti hänen viereensä. Mitä he puhuivat matkalla ja
sitten Aakressa pienessä huoneessa, jossa istuivat koko yön, seuraavan
päivän aamuun asti, ei milloinkaan joutunut muiden tietoon. Mutta siitä
päivästä alkaen he olivat erottamattomat niinkuin entiseen aikaan.
Kun onnettomuus kohtaa miestä, silloin kaikki oivaltavat hänen arvonsa
ja ansionsa. Sentähden sitoutuikin kunta uudestaan rakennuttamaan Lars
Högstadin talon, suuremmaksi ja komeammaksi muita laakson taloja.
Hän tuli jälleen puheenjohtajaksi, mutta Knut Aakre rinnallaan;
Knutin mielipidettä ei milloinkaan ylenkatsottu eikä jätetty huomioon
ottamatta -- ja siitä päivästä alkaen heidän välinsä ei milloinkaan
rikkoontunut.