Missä hän oli?
Asiaamme ei näyttänyt parantavan se, että olimme tulleet
pohjoisvaltioiden sotarintamaan. Meidät vangittiin etelävaltiolaisina.
-- Massa Bryant, miksi meidät aina vangitaan? -- päivitteli pettynyt
Caucus. -- Minusta on sama, mille puolelle olisimme jääneet, koska
meitä kuitenkin pidetään vankeina!
Huomasin että ainoa keino, millä mitä pikimmin pääsisimme vapaaksi, oli
se, että saisimme selon luutnantti Hausonista, jos hänelle oli
onnistunut päästä rykmenttiinsä. Kun minut vietiin kenraalin eteen,
esitin kysymykseni, ja hetkisen kuluttua saapui luutnantti, jolloin
minä ja Caucus pääsimme vapaiksi.
Esitettyäni kenraalille yksityiskohtaisen kertomuksen vaiheistani, piti
tämä ystävällisesti huolen siitä, että meidät siirrettiin pohjoiseen
päin, ja kahden päivän kuluttua me olimme Nashvillessa ja vielä kahden
kotonani Illinoisissa. Siellä minulla oli pieni maatila, jonka arvo
poissa ollessani oli melko lailla kohonnut, koska se oli Chicagon
lähellä. Kysyin kirjettä, mutta mitään sellaista ei ollut saapunut,
joskin vaimoni kirjeen olisi jonkun saarronmurtajan mukana pitänyt
aikoja sitten ehtiä perille.
Lähetin Lauralle kirjeen Bermudan kautta saamatta kuitenkaan kuuteen
viikkoon mitään vastausta. Mutta nyt oltiin huhtikuussa 1864, ja monet
saarroksen murtajat kaapattiin tahi upotettiin, ja postinkulku oli
epävarma. Silloin minä ystävien esityksestä huolimatta päätin matkustaa
Nassauhin -- sillä levottomuuteni Lauran vuoksi oli sietämätön.
Otin mukaani Caucuksen, joka näytti pitävän minua velvollisena
huolehtimaan jäljellä olevasta elämästään. Saavuttuani Nassauhin
lähetin vielä yhden kirjeen, jonka tiesin tulleen perille sen vuoksi
että saarroksen murtaja tuli eheänä takaisin, ja kapteeni itse oli
pannut sen postiin Wilmingtonissa, mutta vielä kuukaudenkaan kuluttua
ei mitään vastausta ollut saapunut. Olin aivan nääntyä levottomuudesta
ja kirjoitin myöskin kirjeen tuomari Peytonille, Bellelle ja
Arthurille, sekä uuden kirjeen vaimolleni ja yhden eversti Beelle,
mutta tulos oli yhtä huono.
Eräässä saarronmurtajassa tapasin matkustajia, jotka tunsivat Peytonin
perheen; mutta kaikki mitä sain heiltä tietää oli se, että perheessä
oli ollut sairaudentapauksia.
Minulla oli kiihkeä halu valepuvussa hiipiä takaisin etelävaltioihin,
sillä en kestänyt enempää -- epävarmuus ja levottomuus olivat
tärvelleet minun terveyteni ja vahingoittaneet hermostoani; mutta
silloin sain kaikeksi onneksi Stuart Beeltä näin kuuluvan kirjeen:
Savannah, Ga., elok. 1 p. 1864.
Hyvä Bryant!
Sain vasta eilen kirjeesi, joka ilmaisi minulle että olit mennyt
avioliittoon neiti Peytonin kanssa ja kertoi ihmeellisistä
seikkailuistasi. Olen ollut jonkun aikaa poissa virka-asioilla.
Kaikki mitä tiedän vaimostasi, on se, että Columbiassa olevat
ystävät sanovat hänen elävän; mutta minä kirjoitan heti ja
pyydän yksityiskohtaisia tietoja siitä nuoresta naisesta, jonka
olet ollut kyllin onnellinen voittamaan puolisoksesi.
Toivon sinun viihtyvän paremmin Nassaussa kuin Morris-saarella.
Vilpitön ystäväsi Stuart Bee.
Tämä rauhoitti minua hieman, ja syyskuun puolivälissä sain vielä Beeltä
näin kuuluvan kirjeen:
Savannah, Ga., syysk. 4 p. 1864.
Hyvä Bryant!
Olen juuri saanut Columbiasta vastauksen vaimoasi koskeviin
kysymyksiin. Hän on hengissä, mutta pelkään, että sukulaisensa
ovat tuottaneet hänelle paljon kärsimyksiä, sen johdosta että
hän meni naimisiin kanssasi, ja luulen hänen terveydentilansa
antavan paljon toivomisen varaa, joskaan mitään vaarallista
sairautta ei ole olemassa -- ei ainakaan mitään sellaista, mistä
sinun olisi syytä olla levoton. Kerron yksinkertaiset tosiasiat,
sellaisina kuin itse olen ne saanut tietää. Postinkulku on
epäsäännöllinen, kuten kaikki muutkin täällä nykyisin, -- muutoin
olisin vastannut aikaisemmin. Älä ole niin levoton, että
koettaisit päästä tervehtimään häntä, sillä sinulla olisi
kauhean pienet toiveet päästä toista kertaa vapaaksi, jos sinut
vielä kerran täällä tavattaisiin.
Sinun Stuart Bee.
On varsin vähän uskottavaa, että Stuartin varoitukset olisivat tehneet
minuun mitään vaikutusta. Olin epätoivoinen ja valmis mihin hyvänsä.
Olin jo tilannut matkustajalipun erääseen saarroksenmurtajaan, kun minä
lokakuun keskivaiheilla sain kirjeen vanhalta toveriltani Baxterilta,
joka oli upseerina Shermaniu armeijassa. Olin ryhtynyt kirjevaihtoon
hänen kanssaan.
Atlanta, Ga., lokak. 8 p. 1864.
Rakas Bryant!
Monet kirjeesi todistavat että levottomuutesi vaimosi johdosta
on tullut sinulle aivan taudiksi. Minä puolestani olen
vakuutettu, että hän voi hyvin mutta että hänen ystävänsä
estävät häntä olemasta kirjevaihdossa kanssasi. Jos tahdot häntä
henkilökohtaisesti tavata, on parasta, että liityt meihin.
Tiedän erään joukkoliikkeen, joka vie armeijakuntamme hänen
lähistöönsä. Enempää minulla ei ole oikeus sanoa -- tämän vain
kaikessa luottamuksessa! Tule Atlantaan niin pian kuin voit,
niin hankin sinulle toimen, joka tekee sinulle mahdolliseksi
seurata armeijan mukana, mutta tule silloin heti, sillä ennen
pitkää katkeaa meidän ja muun maailman välinen rautatieyhteys.
Vanha ystäväsi Thomas Baxter.
Harkittuani tätä kirjettä peruutin saarroksenmurtajalle jättämäni
matkalupauksen ja läksin kahden päivän kuluttua New Yorkiin, jossa
kaikessa kiireessä tein muutamia valmisteluja; sen jälkeen matkustin
rautateitse Nashvilleen, ja sieltä Atlantaan, missä Hood ja Sherman
olivat vastakkain.
Siellä näyttiin tehtävän kaikkia valmistuksia suurta tappelua varten.
Shermanin osastot tehtiin kaikessa kiireessä täysilukuisiksi; rekryytit
kiiruhtivat rintamaan, ja kaikki lomaa nauttivat upseerit ja sotilaat
kutsuttiin takaisin -- heitä oli melkoinen joukko samassa junassa kuin
minäkin matkalla Atlantaan.
Minun oli hieman vaikea löytää kenraalin esikuntaa, jossa tapasin
Baxterin. Kun olimme vanhoina toveruksina vaihtaneet luottamusta, sanoi
hän nauraen:
-- No, onko matkalaukkusi nyt sullottu, veikkoseni?
-- Mihin on lähdettävä?
-- Merille kanssamme. Sinähän tahdot saada tietoja vaimostasi, ja on
ainoastaan yksi keino päästä Etelä-Karolinaan -- nimittäin seurata
tämän armeijaosaston mukana. Meidän on pian jätettävä asemamme, ja
herra ties missä ja milloin saamme uuden. Jos tahdot seurata mukana,
niin sinun täytyy tulla yhdeksi meikäläisistä, ymmärrätkö?
-- Mitä, heittää kivääri olalle?
-- Ei, esikuntatoimi ainoastaan. Tule nyt mukaan. Hän vei minut
Shermanin esikuntaan. Sherman kääntyi heti puoleeni sanoen:
-- Herra Bryant, majuri Baxter sanoo, että te olette insinööri ja
tunnette hyvin Etelä-Karolinan rautatieradat.
-- Kyllä, -- vastasin minä, -- olin siellä rakentamassa useita ratoja.
-- Siinä tapauksessa saattaisitte repiäkin ne? Te tunnette arimmat
kohdat -- milloin saattaisi polttaa sillan, räjähdyttää ilmaan
maasillan tahi laittaa rantaäyräät tulvimaan. Aiomme tällä
kertaa hävittää useita ratoja, ja jos haluatte liittyä johonkin
esikuntaosastoon, niin annan teille valtuuden.
Vastasin että tämä oli minun toiveitteni mukaista, ja parin päivän
kuluttua minä olin kenraalieversti Woodsin ylimääräisenä ajutanttina.
Hän johti Loganin viidennenkymmenennen armeijakunnan ensimäistä
osastoa, tällä kertaa Osterhausin päällikkyyden alaisena.
Marraskuun kahdentenatoista päivänä läksi viimeinen juna Atlantasta; ja
sitten me poltimme kaikki pohjoisessa olevat sillat, jotteivät
etelävaltioiden joukot hyötyisi radasta. Tämä esti meiltä kaiken
tarveainesten ja apujoukkojen saannin -- meillä oli ainoastaan
kuusikymmentätuhatta veteraaniamme tukenamme; mutta kun he vain saivat
lihaa ja leipää, niin he kyllä kykenivät mihin hyvänsä.
Neljäntenätoista päivänä läksimme Atlantasta, mukanamme mahdollisimman
pieni kuormasto niin suurelle armeijakunnalle, ja marssimme etelää
kohti -- sotatoimiemme lähimmäksi asemaksi oli luultavasti tuleva
Savannah, joka oli meren rannalla sieltä kahdensadan peninkulman
päässä. En aio kertoa kaikkia tämän seikkailurikkaan marssin
yksityiskohtia. Kiinnitin varsin vähän huomiota sotilaallisiin
liikkeisiin, tottelin ainoastaan määräyksiä ja pidin huolen
tehtävästäni: yksi ainoa ajatus oli minussa vallitsevana -- ajatus,
että jokainen peninkulma toi minut lähemmäksi vaimoani.
Kuljimme läpi keski-Georgian rikkaan tasangon, rakensimme jokien yli
lauttasiltoja paikkoihin, mistä sillat olivat hävitetyt, meillä oli
alinomaa kahakoita ja pari suurehkoa tappeluakin. Koko ajan me
hävitimme rautateitä, jotka olivat etelävaltioiden olemassaololle yhtä
tärkeitä kuin verisuonet ovat ruuImiille, ja pääsimme vihdoin
marraskuun lopussa GeorIgian rikkaisiin riisiseutuihin.
Sillä kertaa oli armeijakunnassamme kolme eri osastoa: ensiksi
säännölliset, harjaantuneet ja sotakuriin tottuneet joukot; sitten
jälkijoukot, kaikenlaista harjaantumatonta ja kelvotonta väkeä, jotka I
kykenivät ainoastaan "tappelemaan ruuasta", kuten Caucus sanoi; ja
vihdoin tavattoman suuri neekerilauma -- se oli jättänyt
kotiseutunsa liittyen armeijaan, joka oli tuonut heille vapauden. --
Vastapalvelukseksi he söivät sotajoukkojen ruuan.
Joulukuussa vihdoinkin tulimme meren läheisyyteen; ja kun
McAllister-linnake oli vallattu yllätysrynnäköllä, olimme me
laivastomme yhteydessä. Muutamia päiviä myöhemmin hyökkäsimme
Savannahiin, jonka Hardeen joukot olivat tyhjentäneet, mutta siellä
minun suureksi pettymyksekseni tapahtui melkoinen viivytys, --
Shermanin täytyi pysähtyä kokonaiseksi kuukaudeksi.
Tein Peytonin perhettä koskevia kysymyksiä, mutta en saanut tietää
mitään uutta. Melkein kaikki etelävaltiolaiset olivat lähteneet
kaupungista, eikä jäljellejääneillä ollut minulle paljoa kertomista.
Kuulin sitävastoin usein puhuttavan Amos Piersönista. Koska hän ei
saanut hallitukselta tilauksistaan käteistä rahaa, oli hän sensijaan
ottanut vastaan suuria puuvillamääriä, hän kun piti tätä tilaavievää,
mutta arvokasta tavaraa haipuneita paperirahoja parempana. Suurin osa
puuvillasta oli laivattu Etelä-Karolinaan ennen Shermanin joukon
lähenemistä, ja pantu varastoihin Columbiassa, ja niinpä Piersonkin oli
siellä -- lähellä vaimoni olinsijaa. Tämä vaikutti sen, etta koetin
vielä kiihkeämmin päästä hänen luokseen.
Tammikuun viidentenätoista päivänä Sherman valmistautui lähtemään
Savannahista, alottaakseen sotaretken Etelä-Karolinaan. Tähän asti
olimme olleet jokseenkin kevyissä varustuksissa, mutta nyt meitä
saattoi kutsua "lentäviksi rivistöiksi", saimme ottaa mukaamme
ainoastaan kaikkein tärkeimmän, ja kaikki sairaat, haavoittuneet ja
kaikenlaatuiset taisteluunkelpaamattomat jätettiin jälkeen.
Georgiassa olimme tuhonneet rautatiet, täällä oli rakennettava
maanteitä, sillä sade muutti koko seudun järveksi. Taistellen ja
ponnistaen me raivasimme itsellemme tien soiden ja rämeiden halki ja
näimme helmikuun kuudentenatoista päivänä edessämme Saluda-joen ja
Etelä-Karolinan kauniin pääkaupungin. Rakentaessani erästä siltaa joen
yli saatoin melkein nähdä tuomari Peytonin kodin ja kuvittelin myöskin
mielessäni näkeväni rakastetun vaimoni hahmon, jonka kasvoja en ollut
nähnyt neljääntoista kuukauteen.
Seuraavana aamuna me ankarasta vastarinnasta huolimatta kuljimme joen
yli ja etelävaltiolaiset ajettiin takaisin kahden peninkulman päähän.
Silloin Columbian pormestari tuli muutamia huomattavia kansalaisia
mukanaan ja jätti kaupungin meidän käsiimme.
Caucus, joka tunsi hyvin ympäristön, oli tavallisuutensa mukaan ulkona
rehun hankkimisretkellä, mutta tuli kahden ajoissa ylen kiihdyksissään
takaisin, huutaen:
-- Hyvä Jumala, massa Bryant, jos tahdotte nähdä tuomari Peytonin
talon, niin teidän täytyy kiiruhtaa.
-- Mitä tarkoitat?
-- Se Kilpatrickin ratsuväen kiroileva eversti kehuu jättävänsä
ainoastaan piiput jäljelle, ja nyt hän on ratsastanut sinne, niin että
teidän täytyy kiiruhtaa, jos tahdotte saada hoiviinne vaimonne perheen.
Ratsastin heti päämajaan ja tapasin kenraalin.
-- Suokaa anteeksi, kenraali Woods, voinko saada lomaa koko päiväksi ja
ottaa mukaan komppaniallisen jalkaväkeä? -- sanoin minä.
-- Miksi niin? -- kysyi hän; en ollut koskaan ennen pyytänyt häneltä
mitään.
-- Suojellakseni vaimoani.
Kerroin suhteeni tuomari Peytonin perheeseen, ja hän kirjoitti
määräyksen, että yhden komppanian Stonen prikaatista piti seurata
minua. Marssiessamme sinne minä selitin luutnantille aseman, jolloin
hän vastasi:
-- Se on oikein, minulla on vaimo Iowassa. -- Pojat, nyt seuraamme
häntä ripeästi! -- Juoksumarssissa!
Käännyimme Caucuksen ohjaamina oikotielle, mutta niin ripeitä kuin
olimmekin, emme joutuneet yhtään liian aikaisin, sillä laskiessamme
neliä puistokäytävässä, joka muistutti mieleeni jättämääni kaunista
naista, huomasin rakennuksen olevan pohjoisvaltioiden soturien
vallassa.
En välittänyt sotarosvoista, jotka sisällä hyörivät, etsin ainoastaan
Lauraa tahi jotakuta, joka olisi saattanut sanoa minulle hänen
tervehdyksensä.
Kaikki neekeripalvelijat olivat paenneet, lukuunottamatta erästä
eukkoa, jonka Caucus oli saanul kiinni puutarhassa. Hän sanoi, että
tuomarin perhe oli aavistanut mitä oli tapahtuva ja lähtenyt Columbiaan
hakemaan suojaa juuri ennen ratsujoukkojen tuloa.
-- Voivatko he hyvin?
-- Voivat, massa, kaikki voivat hyvin!
-- Jumalan kiitos! -- huudahdin minä päästäen helpotuksen huokauksen.
Jäljellä ei ollut muuta tehtävää kuin tuomarin omaisuuden pelastaminen,
joka oli hyvin vaikea sittenkin, kun olin näyttänyt kenraalin
suojeluskirjeen, sillä eräs sotilas sanoi:
-- Niin, tuo suojeluskirje koskee tuomari Peytonin omaisuutta -- mutta
nämä tavarat ovat nyt meidän omaisuuttamme.
Jollei jalkaväen kapteeni olisi vannonut ampuvansa jokaisen, joka ei
totellut määräyksiä, niin ei tuomari Peytonin kodista olisi jäänyt
paljoa jäljelle.
Palasimme hämärissä kaupunkiin. Kaduille oli kasattu suuria
tavaravarastoja, joita etelävaltiolaiset olivat nähtävästi aikoneet
lastata junaan. Meidän pikainen marssimme oli sen estänyt. Siellä oli
muun muassa suuret määrät ystävällemme Amos Piersonille kuuluvia
puuvillapaaleja; ne olisi nyt otettu takavarikkoon, jollei Pierson
olisi vannonut uskollisuudenvalaa pohjoisvaltioiden joukoille ja
siviilihenkilönä vaatinut omaisuuttaan.
Hyvän aikaa sitä ennen olin lähettänyt Caucuksen ottamaan selkoa, mihin
tuomari oli mennyt asumaan, ja menin nyt itse kiihtymyksen kuumeessa
etsimään vaimoani niistä kodeista, joissa perheellä oli tapana
seurustella.
Kadut olivat täynnä sinitakkeja, jotka, paha kyllä, olivat saaneet
etelävaltioiden whiskypulloja ja näiden sisällys oli lisännyt heidän
kiihkoaan. Etsin vaimoani tuloksetta, sillä toiset Peytonin ystävät
olivat lähteneet kaupungista, ja toiset olivat liian levottomia
voidakseen antaa mitään tietoja. Ei edes ankarin varmuusvahtikaan
saattanut enää pitää sotilaita kurissa, eikä ainoakaan nainen
uskaltanut mennä sinä yönä kadulle.
Äkkiä näkyi tulenloimu --- eräs kaupunginosa oli liekeissä. Oli kova
tuuli, ja juopuneet sotilaat ja neekerit levittivät tulta. --
Millaiseksi vaimoni kohtalo tuli kaupungissa, joka keskellä yötä oli
täynnä juopuneita sotilaita? Nyt minun täytyi saada hänestä selko.
Liekit hulmusivat pahemmin kuin koskaan, kaupungin yleiset rakennukset
paloivat, tuli tarttui pääkaupungin kaduilla oleviin äärettömän
lukuisiin pumpulipaalefhin. Syöksyin sokeana puoleen ja toiseen etsien
vaimoani, ja tapasin Caucuksen.
-- Missä hän on? -- huusin.
-- Luulen hänen olevan eversti Pickensin luona. Nancy Jackson sanoi,
että heidän piti mennä sinne!
Syöksyin edelleen. Pickensin talo oli keskellä palavaa korttelia!