Kenet minä pelastin.
Caucuksen seuraamana minä tunkeuduin villeinä huitovien juopuneiden
sotilaiden ja tavaroitaan liekeistä pelastavien kaupunkilaisten läpi
sekä saavuin vihdoin Pickensin taloon, jota ympäröi puutarha -- tämäkin
talo oli liekeissä, Perhe oli paennut juuri edellä, ja ottanut mukaansa
sen mitä saattoi. Viitattiin eräälle syrjäkadulle, ja minun piti juuri
jatkaa matkaani, mutta samalla Caucus pysähdytti minut huutaen:
-- Herranen aika, katsokaapa lapsukaista!
Eräässä ylikerran ikkunassa seisoi mulattityttö lapsi käsivarrellaan --
valkoinen lapsi -- huutaen apua. Vaimoni oli luultavasti nyt turvassa,
kun taas tämä lapsi ja tyttö olivat hengenvaarassa.
Minä epäröin hetkisen, mutta syöksyin sitten esille pelastamaan heitä.
Puutarhassa oli ainoastaan neekereitä, ja he olivat siinä määrin
kauhistuksissaan, että vain ulvoivat kuin hullut, sensijaan että
olisivat koettaneet pelastaa tytön ja lapsen; -- eikä siellä ollut
minkäänlaisia tikapuita. Katon puolella oli kuitenkin suuri puu, jonka
oksat ulottuivat yli palavan rakennuksen -- sen mehevä vihreys esti
tulen tarttumasta siihen.
Otin vanhan ruiskunletkun, jota oli käytetty heti tulen päästyä irti ja
sitten jätetty pitkälleen pihamaahan, ja onnistuin Caucuksen keralla
kiipeämään puuhun. Käytin letkua köytenä ja laskeuduin sen avulla
katolle, hyppäsin parvekkeelle, löin sisälle erään ikkunan ja otin
lapsen puolipukimissa olevalta tytöltä. Hyökkäsin jälleen katolle ja
ojensin lapsen Caucukselle; hän yletti paraiksi siihen oksalta, jolla
istui. Vaikeammaksi tuli pelastaa tyttö, joka oli kauhusta aivan kuin
herpaantunut, mutta ulvovat liekit pakottivat minut toimimaan nopeasti.
Kiedoin letkun hänen vyötäisilleen ja kapusin jälleen puuhun, josta
Caucuksen ja minun onnistui hinata hänet alas pihalle. Onnettomuudeksi
katkesi kuitenkin mädäntynyt letku ennenkuin hän oli ehtinyt maahan.
Silloin kuulin erään naisen vaikeroitsevan talon vastassa olevalla
kadulla. Laskeuduin nopeasti alas pieni lapsi käsivarrellani. Caucus
oli saanut tytön jälleen jalkeille. Hän tunsi hänet ja puhutteli häntä.
Heti sen jälkeen hän hyökkäsi luokseni silmät pyöreinä ja hampaat
kalisten mielenliikutuksesta. -- Kadulla on eräs nainen, joka tahtoo
puhua massan kanssa ja kiittää siitä, että pelastitte hänen lapsensa!
-- sanoi hän eikä voinut hillitä itseään vaan kirkui: "Herranen aika,
miten hän on isänsä näköinen!" Taputti sitten lasta leukaan ja jokelsi
niin, että luulin hänen tulleen aivan hulluksi.
Silloin tuli luokseni muuan vanhahko mies, jonka näky sai minut
säpsähtämään, tarttui käteeni ja sanoi:
-- Vaikkakin teillä on Yhdysvaltojen sotilaspuku, kiitän teitä siitä
mitä olette tehnyt minun omilleni -- tyttäreni tässä tahtoo myöskin
kiittää teitä siitä, että olette pelastanut hänen lapsensa.
-- Minäkin tahdon häntä kiittää, vaikka hän onkin yankee, -- sanoi
tytönääni.
Säpsähdin, sillä vieressäni seisoja oli Belle, kun taas toinen nainen,
lapsen äiti, mutisi minulle siunauksen sanoja ja kurottautui ottamaan
lapsen. Mutta silloin päästin riemuhuudahduksen, ja hän huudettuaan
minun nimeäni kaatui pyörtyneenä syliini.
Painoin äärettömällä hellyydellä äidin ja lapsen rinnalleni, sillä nyt
tiesin, että sylissäni oli _oma_ vaimoni ja _oma_ lapseni!
Toiset tuijottivat meitä kuin olisivat olleet suunniltaan, mutta
vihdoin sanoi tuomari:
-- Tulit juuri paraiksi, Lawrence; laita että vaimosi ja lapsesi
pääsevät turvaan, niin kerron sinulle kaikki!
Hän kertoi sitten, miten lapsi oli joutunut niin vaaralliseen asemaan.
Laura ei ollut paetessa jaksanut kantaa lasta, vaan pyytänyt
mulattityttöä häntä kantamaan. Tämä oli paennut autioksi jätettyyn
taloon ja sulkeutunut ylikertaan välttääkseen petomaisia vainoojia. Hän
ei ollut huomannut rakennuksen palavan ennenkuin portaat jo olivat
ilmiliekissä.
Laura, joka oli jälleen tullut tajuihinsa, kietoutui minuun sillä
hermostuneen hellällä tavalla, joka todistaa miehelle, että nainen
tietää puolisonsa ja suojelijansa olevan luonaan.
Kerroin nyt tuomarille, että olin onnistunut pelastamaan hänen kotinsa,
ja kun minä olin hankkinut päämajasta passin ja turvajoukon, ja Caucus
vaunut, palasimme me kaikki puolen yön aikana tuomarin vanhaan
asuntoon.
Matkalla ei Belle ollut puhunut sanaakaan, mutta hän oli usein
katsellut viistoon minuun, hieman nolona, mikäli minusta näytti. Laura
kertoi sitten olleensa sairas levottomuudesta minun tähteni, -- isä ja
veli olivat aina olleet kilttejä hänelle saatuansa kuulla, että hän oli
naimisissa, mutta Belle ei ollut puhunut hänelle puoleen vuoteen ja
osoittautui sovinnolliseksi ainoastaan silloin, kun hänen piti
synnyttää lapsi.
-- Mutta silloin, Lawrence, hän oli minulle kuin enkeli ja hoiti minua
saman kiltin sisaren tavoin, jommoinen hän oli ollut ennenkin. Ajan
mittaan hän kyllä antaa anteeksi sinullekin. Sinä pelastit lapsen, ja
Belle näetkös jumaloi poikaamme.
Kenraali antoi minulle tehtäväksi johtaa kaupunkiin jätettyä
linnaväkeä. Sittemmin kävi selville, että etelävaltioiden joukot olivat
paetessaan sytyttäneet puuvillavarastot, jotteivät ne joutuisi meidän
käsiimme. -- Puuvillat olivat Amos Piersonin, josta tämä tappio teki
köyhän miehen.
Muutamia päiviä myöhemmin appeni ilmoitti minulle, että hänen pari
vuotta sitten oli täytynyt antaa kiinnityskirja kahdenkymmenenviiden
tuhannen dollarin suuruisen lainan vakuudeksi Amos Piersonille, joka
nyt vaati takaisin lainaa. Lukiessani kysymyksenalaisen velkakirjan
huomasin, että maksun piti tapahtua etelävaltioiden rahassa, ja sanoin
nauraen:
-- Siitä asiasta minä kyllä pidän huolen. Tulee helpoksi hankkia
vastaava summa etelävaltioiden rahaa, luulen että viisikymmentä
dollaria pohjoisvaltioiden seteleissä riittää tarkoitukseen.
Seuraavana päivänä me menimme Piersonin konttoriin Caucuksen
saattaessa, joka käsikärryillä lykkäsi kaksikymmentäviisituhatta
dollaria etelävaltioiden hätärahaa. Toisen kerran elämässäni näin nyt
tuon herran, joka oli tuottanut minulle niin suuria huolia.
Hän näytti onnettomalta, sillä sota oli tuottanut hänelle suuria
tappioita -- viimeksi puuvillamarkkinoilla; mutta tultuamme sisälle
hymyili hän joka tapauksessa tyytyväisenä, saadessaan ottaa vastaan
tuomarin rahat. Kun minä velkakirjan sanojen mukaan tarjosin sen
etelävaltioiden rahassa, kirkaisi hän ja selitti, että ainoastaan
Yhdysvaltain setelit olivat päteviä. Kutsuen silloin julkisen notaarin
suljin hänen läsnäollessaan sinetillä pussillisen etelävaltioiden
seteleitä, sijoittaakseni ne Piersonin tilille pankkiin, mutta silloin
tuo arvoisa herra joutui suunniltaan, tuli hävyttömäksi, sanoi minua
karanneeksi rangaistusvangiksi ja vakuutti toimittavansa minut jälleen
vankeuteen, kuten oli tehnyt kerran ennenkin. Silloin unohdin itseni ja
pehmitin Piersonia tavalla, joka saattoi Caucuksen ulvomaan riemusta,
ja potkaisin hänet vihdoin ulos hänen omasta konttoristaan -- en ole
koskaan tuntenut itseäni päivätyöhöni tyytyväisemmäksi!
Belle ei näinä päivinä puhunut minulle edes sanaakaan, mutta näytti
tosiaankin nololta. Olin kysynyt Lauralta, miksi hän ei koskaan ollut
vastannut kirjeisiini, mutta kuulin hämmästyksekseni, ettei hän ollut
saanut minun kirjeitäni enempää kuin minäkään kaikkia niitä, jotka hän
oli kirjoittanut minun osoitteellani. Kysyin myöskin jälkeenpäin
pankista, oliko kukaan sieltä nostanut rahoja osoituksella, jonka olin
lähettänyt vaimolleni, mutta mitään sellaista ei ollut esitetty
lunastettavaksi. Se oli käsittämätöntä, eikä tuomarikaan saattanut
selvittää sitä.
-- Kysyn tosiaankin Belleltä, -- virkkoi vaimoni äkkiä.
-- No, emme välitä siitä asiasta, -- sanoin minä. Mutta kenties minun
äänensävyni herätti hänen epäilyjään.
-- Et kaiketikaan usko, että Belle olisi sitä tehnyt? -- sanoi hän.
-- En, mutta kun sinä ja poikani olette nyt minun luonani, niin en
siitä välitä, -- vastasin minä.
Belle oli joko sattunut kuulemaan tämän tahi hänen omatuntonsa pisti
häntä -- niinpä hän seuraavana päivänä minun istuessani puistossa tuli
luokseni, ja kun minä tavallisuuden mukaan tervehdin: "hyvää huomenta,
Belle!" -- joskaan hänellä ei koskaan ollut tapana vastata, -- niin hän
huudahti:
-- Kuinka saatat olla niin ystävällinen minua kohtaan, joka olen ollut
sinulle niin vihamielinen!
-- Ollut? -- sanoin minä.
-- Niin, -- minä annoin sinulle anteeksi, kun pelastit pikku
sisarenpoikani.
-- Oh, rakas Belle, vihan laita ei kaiketikaan ollut peräti
vaarallinen, -- sanoin minä nauraen.
Hän puhkesi itkuun ja laski käteeni kirjekimpun -- kaikki meidän
kirjeemme avaamattomina!
-- Tahdoin pyytää sinulta erästä asiaa, kunpa vain voisit antaa minulle
anteeksi, -- mutisi hän. -- Vihassani ja raivoissani sen johdosta, että
sisareni meni naimisiin erään vihollisemme kanssa, tein jotakin, josta
ansaitsen hänen halveksimisensa, kenties isän ja Arthurin myöskin. He
ovat liiaksi yleviä anastaakseen toisten kirjeitä... Mutta minä
en mitenkään soisi menettäväni sisareni rakkautta. Sinä olet
pohjoisvaltiolainen ja voittaja -- sinulla on kaikkea -- ole myöskin
sääliväinen...
Hän itki yhä katkerammin.
-- Miksi et pyydä veljenrakkautta, Belle? -- sanoin minä.
-- Sinulta? -- vastasi hän hämmästyneenä.
-- Niin, -- virkoin minä tarttuen hänen käteensä. Mutta silloin hänen
silmiinsä osui minun sininen sotilaspukuni, ja hän huudahti:
-- En vielä! Sinä olet ollut hyvin ylevämielinen minua kohtaan -- ja
kenties se tapahtuu myöhemmällä. Jos pohjoisvaltiot ovat yhtä
jalomielisiä kuin sinä, saattaa pohjoinen ja etelä vielä liittyä
sisaruksiksi!
_Loppu_.