Taistelu sillasta.
Eversti meni horjuen ulos.
Hänen avatessaan ovea loisti tupaan varhaisen aamun himmeä kajastus, ja
katsellessani ulos neliskulmaisesta luukusta, joka toimitti ikkunan
virkaa, saatoin silmäillä ympäristöä.
Tuvan takana vieri virta, jonka poikki tällä kohdalla vei
yksinkertainen puusilta, tuskin riittävän leveä tavallisten vaunujen
kuljettavaksi. Se oli rakennettu, kuten Lännen sillat tavallisesti,
ristiin salvetuille silta-arkuille ja päällys tehty kaksituumaisista
karkeasti hakatuista lankuista.
Virta oli siltä kohdalta sekä syvä että vuolas, mutta vain vähän yli
viidenkymmenen jalan levyinen, niin että sille riitti yksi ainoa
keskellä oleva siltapylväs, josta kaksi kaarta ulottui rantoihin.
Virran toiselta puolelta näkyi kaksi kenttäkanuunaa, ja eräs hirsistä
laitettu rintavarustus väestön suojaksi. Tätä oli vartioimassa yksi
kersantti ja muutamia miehiä. Kanuunamiehistö nukkui kanuuniensa
vieressä.
Vastapäisellä rannalla näkyi myöskin maantie, joka kulki milloin
lähempänä vettä, milloin kauempana siitä, ja jota suojelivat ainoastaan
metsänliepeet, niin että sitä ainoastaan suuria häviöitä kärsimällä
saattoi käyttää marssitienä niinkauan kuin minun puoleiseni ranta oli
vihollisten hallussa. Kolmesataa jalkaa kauempana sitävastoin maantie
kiemurteli kukkuloiden takaa, niin että tykkiväki sai siellä helposti
suojaa.
Pitkin tätä tietä saapui joen alivarrelta päin erään osaston
kuormavaunuja, ja muutaman peninkulman päästä alempaa joelta
kuului hiljaisia kiväärinlaukauksia sekä silloin tällöin joku
kanuunankumahdus.
Selvästi huomasi etelävaltioiden joukkojen vetäytyvän takaisin ja että
Walton oli asetettu tänne joukkoineen pitämään siltaa hallussaan
vaikkapa aivan pohjoisvaltioiden joukkojen edessä.
Mutta suurien joukkojen muuttamiseen menee pitkä aika rauhankin aikana.
Kuormasto oli juuri alkanut ajaa ohi, ja päivälliseen asti oli kestävä,
ennenkuin koko jalka- ja tykkiväki ehtisi yli; ja päättäen alhaalta
päin joelta kuuluvasta ammunnasta, oli vihollinen jo alkanut
hyökkäyksensä. Walton joukkoineen oli niinmuodoin välttämättä
uhrattava. Juuri seisoessani siinä näissä ajatuksissa tuli pölyinen
ajutantti hyökäten sillan yli, ratsasti everstin luokse ja kuiskasi
jotakin hänen korvaansa.
-- Niinmuodoin hän kieltäytyy antamasta minulle apuväkeä, mutta tahtoo
kuitenkin, että pidän puoliani?
-- Niin, kunnes saatte merkin.
-- Kuinka kauan se kestää?
-- Kolme, neljä tuntia.
-- Hyvä Jumala! Silloin meistä ei ole enää paljoa jäljellä! -- mutisi
eversti luoden surullisen katseen joukkoonsa, joka silti ei nurkunut.
Everstin komentaessa heitä ampumalinjalle vastasivat he päästäen
sotahuudon ja kiiruhtivat sinne tavallista nopeammin.
Silloin kuului jyrinä joen alajuoksun puolelta yhä voimakkaampana ja
hajalaukauksia alkoi jo pamahdella rintamallemme. Muutamia
haavoitettuja tuli ontuen tahi ryömien, sillä koko päivään ei kukaan
ehtinyt heitä auttaa.
-- Ilmoittakaa, että minä puolustan siltaa viimeiseen mieheen, -- sanoi
eversti ajutantille, joka heti jälleen hyökkäsi yli sillan. Sitten
Walton kirjoitti kiireessä määräyksen ja määräsi ajutantin lähettämään
otteet jokaisen komppanian kaikille upseereille ja ensimäisille
kersanteille.
-- Niin monelle? -- sanoi ajutantti ja istuen puupenkillä jatkoi
levollisena kirjottamistaan, vaikka luodit iskivät puihin ja
haavoittivat ympärillämme olevia ihmisiä.
-- Niin, -- sanoi eversti, -- sillä merkkiä annettaessa saattaa
ensimäinen kersantti olla komentava upseeri, enkä minä tahdo, että
ainoatakaan miestä uhrattaisiin tarpeettomasti, -- lisäsi hän huoaten
ja meni ampumalinjalle, jätettyään hevosensa eräälle ajutantille.
Asema, jota rykmentin tuli puolustaa, oli varsin suotuisa. Se oli joen
suuntaan käyvä pieni, pitkähkö tuuheametsäinen harjanne. Toisella
puolella oli avoin kenttä, jonka yli pohjoisvaltion armeijan tuli käydä
hyökkäykseen. Metsänliepeessä oli veistettyjä rintasuojuksia, kukin
riittävän suuri komppanialle, ja näiden välissä ampumahautoja
tarkka-ampujille. Rykmenttiin kuului kuitenkin ainoastaan kolmesataa
miestä, sillä mieshukka oli aikaisemmin sitä vähentänyt.
Kiväärinjyrinä lähestyi, ja viimeiset kuormastovaunut kulkivat joen
yli, ja jalkaväkirykmentti marssi asettuakseen tien takana oleville
kukkuloille; niiden takaa tulivat toiset jalkaväkirykmentit ja
kanuunapatteri.
Nyt meidän oma tulemme yltyi yhteislaukauksiksi, ja neljännestunnin
kuluttua eräs pohjoisvaltion patteri oli asettunut asemaansa, sillä
kartessit pieksivät metsää ja granaatit räjähtivät tiellä keskelle
marssivaa rykmenttiä surmaten ja haavoittaen useita. Viiden minuutin
kuluttua toinen patteri oli tullut ampumakuntoon -- sen laukaukset
saattoi eroittaa helposti, sillä se lähetti jonkinlaisia pommeja, jotka
ulvoivat ylen kamalasti, melkein kuin ihmisäänet.
Caucus hyökkäsi tukka pystyssä tupaan.
-- Luoteja voin kestää, ja kartessejakin, mutta noita ulvovia kojeita,
jotka huutavat: _missä olet, missä olet_? en enää kestä kauempaa. --
Jeesus! -- lisäsi hän, kun vielä muuan "ulvova koje" repi osan kattoa
yltämme. Oli selvä, että hyökkääjät olivat nähneet tuvan ja luulivat
sitä päämajaksi.
Viittasin Caucusta tulemaan mukanani, ja me piiloittauduimme
silta-arkun taakse omalle puolellemme jokea. Kuulimme yllämme
haavoittuneiden valituksia ja kirouksia, heidän tullessaan ontuen ja
horjuen rintamasta sillan yli. Heidän lukunsa todisti sanomattomia
tappioita ja lisääntyi lakkaamatta. Siellä ei ollut ainoastaan
prikaati, vaan varmaan divisiona hyökkäsi tämän ainoan rykmentin
kimppuun. Kiväärituli läheni lähenemistään sivuilta päin ja pirstasi
rintavarustukset, niin että ne tarjosivat huonon suojan niille
harvoille sotilaille, jotka olivat kyllin hurjistuneita pysyäkseen
siellä; he kaatuivat ja kuolivat kymmenittäin, ei hurraa-huudot eikä
hyökkäyksen jännitys heitä elähdyttänyt, he seisoivat ainoastaan
paikallaan ja kuolivat ilman muuta -- kova kohtalo tosiaan.
-- Jeesus, nuo kapinalliset kuolevat kuin vanhasta tottumuksesta! --
huudahtikin Caucus.
Taistelua oli kestänyt kaksi tuntia, pari patteria ja etelävaltioiden
armeijan pääjoukko kulki nyt sillan yli. Eräs pattereista avasi tulen
sinitakkeja vastaan, jotka tahtoivat katkaista peräytymisen, ja
laimensi melkolailla heidän tultaan. Toinen patteri heitti pommeja
päämme ylitse, harjanteen takaa hyökkääviä sinitakkeja vastaan; näin
puitten välitse, miten pommi toisensa jälkeen räjähti avoimella
kentällä, keskellä heidän taajoja rivejään.
Etelävaltioiden sotilaiden harventuneet rivit avasivat nyt niin nopean
tulen hyökkääviä sinitakkeja vastaan, että ymmärsin heidän ladanneen
kaatuneiden toveriensa kiväärejä; ja tämän tarmokkaan vastarinnan
tieltä väistyivät pohjoisvaltioiden joukot ja vetäytyivät takaisin
jättäen jälkeensä sinisiä pilkkuja keltaiselle kedolle.
Ja koko ajan etelävaltioiden sotilaat marssivat sillan yli, joskus
juoksumarssissa. Viimeiset rykmentit kulkivat yli, ja joella olevat
patterit vetäytyivät pois tien takana oleville kukkuloille. Mutta
silloin oli Waltonin rykmentistä jäljellä ainoastaan kolmas osa -- ja
sinitakit valmistautuivat uuteen hyökkäykseen.
Walton oli viimeisen tunnin aikana neljä kertaa tullut kysymään
tähystäjältä, eikö merkkiä vielä näkynyt taustalla olevalta vuorelta.
Viimeisen kerran tullessaan hän ontui hieman.
-- Armias taivas, eikö merkkiä koskaan anneta? -- sanoi hän. -- En
tahdo, että väkeni kokonaan kaatuu, -- ja tuo hyökkäys tekee heistä
lopun!
Hän varjosti kädellään silmiään ja huudahti äkkiä:
-- _Tuolla on merkki!_
Näin lippuja ruudinsavun yläpuolella, vastapäisellä kukkulalla, ja
eversti juoksi haavoittuneenakin takaisin tulirintamaan. Määräykset
kaiketi annettiin hyvin nopeasti, sillä sotamiehet tulivat
pikamarssissa hirmuisen luotikuuron ahdistamina. Mutta mihin rykmentti
oli nyt joutunut? Kussakin komppaniassa oli vain joku harva mies,
puolet niistäkin ontui ja horjui. Yhtäkaikki he miehittivät heti
edessämme olevat vallitukset, ja kun sinitakkiset tulivat, otettiin
heidät vastaan rätisevin laukauksin, samalla kun kukkuloilla olevat
patterit lähettivät vielä puolen tusinaa pommeja heidän hyökkääviin
riveihinsä, jotka hetkeksi peräytyivät, ja tätä hetkeä Walton käytti
hyväkseen viedäkseen joukkonsa sillan yli.
Sillä aikaa tykkiväen kapteeni oli parin vallinluojan avulla kaivanut
reiän keskimäiseen silta-arkkuun, johon neljä tykkimiestä asetti yhtä
monta ruutitynnyriä. Walton ja tykkiväen upseeri jäivät levollisina
paikalle ja asettivat siihen sytyttimen, samalla kun rykmentin
viimeiset miehet kulkivat sillan yli. Silloin kuului kauhea
yhteislaukaus, ja monta sillalla olevaa miestä kaatui, Walton itse
vavahti ja tykistön upseeri suistui maahan. Rauhallisena raapaisten
tulen kokonaiseen kolmeen tulitikkuun tämän murhaavan ampumisen
kestäessä, viritti Walton vihdoin sytyttimen, otti sitten haavoittuneen
kapteenin olalleen ja hapuili häntä kantaen rintavarustuksen taakse
koettaakseen viimeisen kerran hillitä sinitakkien hyökkäystä. Molemmat
tykistöpatterit laukkasivat pois jalkaväen jälkeen. -- Kokonainen
armeijaosasto oli pelastettu -- koko rykmentti oli melkein tuhottu!
Mutta se ei tässä hetkessä merkinnyt paljoa Caucukselle ja minulle.
Tuijotimme vain sytyttimeen, jonka piti räjähdyttää silta, minkä alla
olimme piilossa. Neekerin kasvot olivat tuhkaharmaat, ja hän mutisi:
-- Jeesus, nyt mekin räjähdämme ilmaan! -- Sitten hän heittäytyi veteen
ja ui silta-arkulle, joka suojeli häntä etelävaltiolaisten luodeilta,
ja tempasi sytyttimen ruutinelikosta. Walton huomasi sen ja ampui
revolverillaan Caucusta sekä väkensä seuraamana juoksi sadattaen
sillalle.
Mutta vastakkaiselta rannalta saapuva tuli oli liian voimakas --
muutamia Waltonin joukosta kaatui, ja toiset vetäytyivät jälleen
rintasuojuksen taakse.
Walton otti sillävälin esille uuden sytyttimen -- se oli hyvin lyhyt,
mutta kun hänen piti sytyttää se, löi hän kätensä rinnalleen ja
lyyhistyi kokoon. Sytytin putosi veteen. Sinitakit olivat jo silloin
sillalla.
Kohottaen hurjan ulvonnan johtajansa kuolemasta syöksähti Waltonin väki
kiihtyneenä rintasuojuksen takaa ja hyökkäsi sillalle, jonka keskellä
siniset ja harmaat yhtyivät, ja nyt käytettiin taistelussa pajunetteja,
kiväärinperiä ja nyrkkejä.
Harmaatakit saivat väistyä ylivoiman tieltä, mutta he kantoivat
takaisin kaatuneen päällikkönsä -- joka kaatui sankarina menetetyn
asian puolesta, asian, jonka lippu jo laski ja aurinko oli mailleen
menossa.
Sinitakkien tulvehtiva parvi ympäröi minut, minä en ollut tullut heidän
rintamaansa, rintama oli tullut minun luokseni.