Kirje, joka merkitsi elämää.
Äkkiä kuului vastakkaisen rannan pensaista huuto:
-- Kuka siellä?
-- Hypätkää veneestä, henki on kysymyksessä! -- kuiskasi luutnantti
minulle ja teki itse neuvonsa mukaan, saadakseen veneestä suojaa
kiväärin luoteja vastaan.
Minä noudatin esimerkkiä, pysyttäytyen veneen pohjan alla
meidän verkalleen liukuessamme pitkin virtaa. Silloin kuulin
kiväärinlaukauksen ja veneeseen jääneiden miesten valituksia.
-- Jeesus, mitä on tehtävä? -- huudahti Caucus.
-- Seuratkaa virran mukana joku matka ennenkuin koetatte päästä
rantaan, -- kuiskasi luntnantti minulle. Seurasin häntä, mutta hän
katosi pian pimeässä näkyvistäni.
Kuljettuani parisataa syltä virran mukana jäykkänä kylmästä, sillä
virta tuli lumivuorilta, uin rantaan ja hapuilin pensaikkoon, jolloin
onnettomuudeksi taitoin muutamia oksia.
Heti sen jälkeen pari pajunettia asetettiin rintaani vasten, ja joku
huusi:
-- Antaudu tahi kuole!
-- Olen vankinne, -- sanoin siinä määrin kangistuneena kylmästä, etten
kyennyt pakenemaan enkä puolustautumaan.
-- Olitteko mukana veneessä, jota äsken ammuttiin?
-- Olin; keitä te olette?
-- Vain komppaniallinen Etelä-Karolinan poikia. Olemme tulleet tänne
huolehtimaan, että te tennesseeläiset pysytte siivolla.
-- Viekää hänet päämajaan, -- käski kersantti, joka oli tullut
joukkoon.
Eversti ei ollut saapuvilla, ja minä pyysin hänen ajutantiltaan lupaa
saada lämmitellä itseäni nuotiolla, sillä hampaani kalisivat kylmästä.
-- Niin, saamme kaiketikin lämmittää teitä hieman, jos tahdomme saada
teiltä mitään tietoja; mutta luulenpa, että taas kylmenettekin
ennenkuin teistä selviämme!-- Olette kaiketikin vakoilija?
-- Selitän asemani everstille.
-- Hyvä!
Hetkisen kuluttua saapui eversti luoden minuun sivumennen katseensa.
-- Oletteko tavannut hänellä mitään papereita?
-- En, herra eversti.
-- Hyvä, viekää vanki sisälle.
Minut vietiin hirsitupaan, mutta tuskin oli eversti ehtinyt jälleen
katsoa minuun ennenkuin hän säpsähti ja lähetti upseerin pois jollekin
asialle. Sitten hän käski vahdin päästämään minut ja vartioimaan oven
ulkopuolella, koska tahtoi olla rauhassa, jonka jälkeen hän huudahti
käheästi nauraen:
-- Tämäpä oli odottamaton kohtaus, Bryant! Milloin te tulitte
Morris-saaren vallitustöistä?
Tunsin hämmästyksekseni vanhan ystäväni ja toverini Harry Waltonin.
Hänellä oli nyt täysi parta, ja kasvot olivat tulleet siinä määrin
pronssinruskeiksi, etten aluksi ollut häntä tuntea.
-- Majuri Waltön! -- huudahdin.
-- Eversti, -- keskeytti hän. -- Kuolema on ylentänyt minut viime
tapaamalta -- sellaista tapahtuu usein täällä!
-- Olette siis kuullut puhuttavan, että olin vankina Morris-saarella?
-- Niin, karkaamisesta tuomittuna, luulen. Missä on passinne?
-- Minulla ei ole.
-- Ei ole passia, -- ja kuitenkin olette tullut siviilipukuisena meidän
riviemme läpi? Miten pääsitte Morris-saarelta?
-- Minut siirrettiin Stono-virralle.
-- Milloin pääsitte vapaaksi?
-- Minua ei vapautettu.
-- Siis karkuri toistamiseen? Asianne näyttää huonolta, Bryant, kauhean
huonolta, -- lisäsi hän, sytytti piippunsa ja istuutui. -- Voisin
muitta mutkitta heti paikalla ammuttaa teidät sotaoikeuden tuomion
mukaan, rikkomatta saamiani valtuuksia. Minun täytyy luultavasti
tehdäkin se, jos meidät karkoitetaan täältä huomenna, kuten pelkään.
-- Elämäni on teidän käsissänne, eversti Walton, mutta mielestäni ette
ole kovinkaan ritarillinen, jos otatte hengiltä vanhan ystävänne ja
koulutoverinne, sen vuoksi että hän oli onnellisempi kosiessaan Laura
Peytonia...
-- Vaiti! -- huudahti eversti. -- Älkää koettakokaan vakuuttaa, että
hän rakastaa teitä! Sitä minä en usko! Siinä tapauksessa ette te, eikä
kukaan toinenkaan mies maan päällä, olisi jättänyt häntä. Minä tyydyn
joka tapauksessa tekemään vain velvollisuuteni. Minä luovun kostosta.
Lähetän teidät vartioituna Chattanoogaan. Siellä teidät tuomitaan, eikä
kukaan saata väittää, että Harry Walton olisi kohdellut teitä
epäritarillisesti! Teen ainoastaan velvollisuuteni, hyvä herra!
Silloin ajutantti tuli ilmoittaen, että eräs neekeri tahtoi puhutella
everstiä, ja samalla Caucuksen punainen pää loisti leirivalkeassa. Hän
oli itse läpimärkä, mutta kantoi takkiani, joka näytti aivan kuivalta
-- siellä oli kaikki minun paperini.
Silloin tiesin, että kaikki toivo oli mennyttä. Kohta kun minun oikea
nimeni tiedettiin, oli Bassettin passi minut tuomitseva.
-- Jeesus, miten hauska saada tavata teitä, massa eversti Walton! --
sanoi Caucus teeskennellen ihastusta. -- Kukapa olisi saattanut uskoa
tapaavansa tässä kirotussa maassa Etelä-Karolinasta kotoisin olevan
ystävän! Sanoin koko ajan: kunpa vaan tapaisimme eversti Waltonin,
sanoin minä.
-- Luulen sinun iloitsevan jälleennäkemisestä enemmän kuin herrasi,
Caucus, -- sanoi eversti nauraen.
-- Viekää pois hänet ja antakaa hänelle ruokaa -- neekerit ovat aina
nälkäisiä! Mutta katsokaa, ettei hän karkaa vihollisen puolelle,
tarvitsemme häntä todistajana!
-- Tässä, massa Bryant, ovat paperinne, passinne ja kaikkityyni, --
sanoi Caucus kauhukseni ja laski paperit pöydälle.
-- Otan ne tutkittavakseni, -- sanoi eversti Caucuksen mentyä ja
silmäili hät'hätää paperit, joista muutamat näyttivät herättävän hänen
tyytyväisyyttään. -- Luulen, ettei teidän asianne tuota sotaoikeudelle
suurtakaan vaivaa, enkä minä huoli erikoisesti salata teiltä
tunteitani. Joskin teidät ammuttaisiin kymmenen kertaa, niin ette
tulisi niin onnettomaksi kuin miksi olette tehnyt minut!
-- Eversti Walton, -- vastasin minä, -- tämän onnettomuuden olen
tuottanut teille vastoin tahtoani. Me rakastimme samaa naista. Minun
onneni oli, että voitin hänet.
-- Voititte hänet? -- huudahti Walton; -- ei, hän on liian uskollinen
etelävaltioiden nainen ajatellakseen teitä nykyisin. _Voititte hänet!_
Olette ainoastaan voittanut sen mihin sotaoikeus teidät tuomitsee!
Hän silmäili edelleen minun papereitani. Äkkiä hän huudahti kuin
hengenhädässä. Näin hänen pitävän vaimoni kirjettä kädessään.
Kalpeana, tuskin kyeten hillitsemään itseään hän tuli eteeni ja mutisi:
-- Onko se totta? Onko Laura -- Laura Peyton teidän -- vaimonne?
-- On, -- vastasin minä, -- minun rakastettu vaimoni!
-- Hyvä Jumala!
Hetkisen kuluttua hän rauhoittui ja mutisi:
-- Se on hänen käsialaansa! -- ja luki kirjeen vielä kerran, jonka
jälkeen hän unohtaen minun läsnäoloni painoi kätensä kasvojaan vasten
ja vaipui tuolille.
Huomasin hänen kiihkeästä hengityksestään, että hän taisteli sitä
taistelua, jota kaikkien miesten, jotka ovat vilpittömästi rakastaneet
ja kadottaneet rakastettunsa, täytyy taistella.
-- Tarvitseeko minun jäädä tänne, eversti Walton? -- kysyin minä.
-- Ei -- sanokaa vahdille... Menin ovelle.
-- Kyllä -- pysähtykää!
Tein sen. Hän tuijotti minuun verestävin silmin.
-- Hyvä Jumala, _rakastiko_ hän tosiaankin teitä?
-- Kyllä, ja hän rakastaa minua vieläkin! -- huudahdin minä ylpeänä.
-- Sitä teidän ei tarvitsekaan sanoa minulle. Näen sen hänen
kirjeestään. Hyvä Jumala, mitä minä teen? En voi täyttää
velvollisuuttani. Jos teen sen, niin hän tulee...
Hän astui puolen tuntia edestakaisin tuvassa, väliin väännellen
käsiään, väliin puristaen päätään. Vihdoin hän rauhoittui, vaipui
tuolille ja sanoi:
-- Bryant, en kiellä tunteneeni mielihyvää siitä, että teidät
surmattaisiin karkulaisena ja vakoojana. Tämä, sen naisen kirje, jota
me molemmat rakastamme, sanoo minulle, että hän on teidän vaimonne ja
rakastaa teitä sellaisena. Olin aikonut lähettää teidät Braggsin
päämajaan tuomittavaksi karkaamisesta. Tiedätte kyllä, mitä armoa
olisitte saattanut odottaa Braggsilta, joka ei säästä omaa väkeäänkään.
Teidän henkenne ei olisi sormennäppäyksen arvoinen. Jos tekisin sen,
niin tekisin leskeksi tytön, jonka kanssa lapsena leikin, ja jota minä
-- Jumala minua auttakoon -- naisena rakastan. Minä murtaisin Lauran
sydämen! -- Velvollisuuteni sanoo yhtä, rakkauteni teidän vaimoonne
toista. Jos luulisin, ettei hän rakastaisi teitä, niin tekisin
velvollisuuteni, mutta tämä kirje sanoo minulle, että jokainen
hänen sydämensä lyönti kuuluu teille. En voi _kokonaan_ tehdä
velvollisuuttani, minä tingin omantuntoni kanssa. Ja nyt, teidän,
Bryant, täytyy tehdä kuten sanon -- siinä on ainoa pelastuskeino. Minä
ja minun rykmenttini olemme täällä jonkinlaisena suupalana yankeiden
kitaan pistettäväksi, jotka luultavasti nielevät meidät huomispäivänä.
Tämä rykmentti näet uhrataan kokonaisen armeijaosaston pelastamiseksi.
Sellaista on kyllä sodan aikana usein tapahtunut molemmin puolin ja
tapahtuu nyt kerran taaskin. Minä ynnä väkeni tunnemme tämän yhtä hyvin
kuin kenraali, joka on antanut määräyksen. Meidän on puolustettava tätä
pientä siltaa ja tätä rantaa viimeiseen mieheen -- niin kuuluu käsky --
tai kunnes saan merkin toisella puolella olevalta vuorelta, että kaksi
patteria on asettunut sinne estämään vihollisten hyökkäystä. Nyt minä
puolustan tässä siltaa viimeiseen asti. Jätän teidät tänne. Kohta sataa
luoteja ja granaatteja, mutta toivon, että totutte niihin, kuten
minäkin olen saanut tehdä. Minä puolustan siltaa viimeiseen mieheen.
Jääkää tänne, ja jos väkeni unohtaa teidät taistelun kuumuudessa, niin
älkää _muistuttako_ heitä, älkää _näyttäytykö_, ja valitkaa itsellenne
varma paikka. Minä tahdon pelastaa Laura Peytonin miehen, sen miehen,
jota hän rakastaa. Mitä taas minuun tulee, niin iloitsen huomispäivän
työstä. Toivon luodin osuvan itseeni. Niin kyllä tapahtuukin, ja
silloin minä annan henkeni etelävaltioiden asialle suuremmalla ilolla
kuin jos se olisi tapahtunut ennen kuin tänä iltana tapasin teidät.