Rivien läpi.
Sanoessamme kolmantena päivänä jäähyväiset isäntäväellemme ja kauneille
oppaillemme kieltäytyivät nämä kelpo ihmiset ottamasta pienintäkään
korvausta vaivoistaan.
Kuljimme nyt raivattua tietä, jonka tasaisuus sai meidät unohtamaan
vaaran lisääntymisen, mutta tuskin olimme ehtineet peninkulmaakaan
ennenkuin luutnantti huudahti:
-- Suuri Luoja, tuolla tulee puoli tusinaa sotilaita; meidän täytyy
tehdä vastarintaa, joskin laukaukset saattavat kutsua heitä lisää. Joka
mies menköön suojaan ja totelkoon määräyksiä!
-- Tulkaa tänne, massa Bryant! -- huusi Caucus, joka oli hiipinyt
pienen joen varrella olevan viidakon taakse, ja hänen hampaansa
kalisivat hänen seisoessaan kylmässä vedessä. Noudatin hänen kutsuaan,
sillä harkitsemisaikaa ei ollut.
Joukko olisi meitä huomaamatta kulkenut ohi, jollei Caucus-parka olisi
niin onnettomasti kalisuttanut hampaitaan.
-- Hitto vieköön, onko täällä keskellä talvea kalkkalokäärmeitä! --
huudahti joukon kersantti pysähtyen kuuntelemaan.
-- Ampukaa! -- huusi luutnanttimme, jonka jälkeen pensaiden ja kivien
takaa alkoi luotisade hämmästyneitä etelävaltioiden sotilaita vastaan.
-- Tässä on eräs! -- huudahti muuan heistä ja kannusti hevostaan
Caucusta vastaan. Mutta silloin minun revolverini ja luutnantin pyssy
alkoivat puhua, ja sekä hevonen että mies tupertuivat jokeen. Sotilas
hyökkäsi kuitenkin, vaikka oli haavoittunut, Caucuksen kimppuun, joka
taisteli kuin hornanhenki pitäen revolveria nuijanaan. Viisi muuta
ratsumiestä hyppäsivät hevosten selästä ja pakenivat -- kuudes vieri
virran mukana.
-- Reippaasti matkaan nyt, pojat! -- huusi luutnantti. -- Kymmenen
minuutin kuluttua on kimpussamme sata miestä lisää!
Hänen ei tarvinnut meitä kehoittaa. Kapusimme vuorenkylkeä, kuljimme
yli vuorenharjanteen ja saimme erinomaista suojaa eräässä tuuheassa
metsänliepeessä, johon asetimme vahdin. Kuivasimme sitten vaatteemme ja
rupesimme syömään.
Yöllä jatkoimme matkaamme Tennesseehen ja kahtena seuraavana päivänä
kiertotietä pohjoiseen. Ruokavaramme olivat lopussa, meillä oli kauhea
nälkä. Lähetin Caucuksen ostamaan ruokaa erääseen tupaan.
Hän tuli takaisin tuoden mukanaan jauhosäkin, silavankimpaleen, kaksi
korppulaatikkoa, kolme tusinaa munia, kinkun ja säkillisen perunoita.
-- Mitä kummaa! Saitko kaiken tämän dollarilla?
-- Sain, massa.
-- Mitä eukko sitten sanoi?
-- Eukko ei sanonut mitään. Eukko oli kellarissa, ja minä telkesin
hänet sinne siksi aikaa, kun ostin ruokavarat.
-- Caucuksesta tulee ajan pitkään ruokavarojen hankkija armeijalle, --
virkkoi luutnantti nauraen.
-- Minä opettelen, massa luutnantti, -- sanoi Caucus.
Hänestä tulikin se muutamia kuukausia myöhemmin.
Jatkoimme matkaamme koko yön ja seuraavan päivän, sitten meidän täytyi
levätä pienessä hirsituvassa muutaman sadan kyynärän päässä maantiestä,
jota pitkin me pari kertaa kuulimme joukkojen ja myöskin tykkiväen
kulkevan; -- se merkitsi, että Longstreet teki muutamia liikkeitä.
-- Luultavasti hän peräytyy, -- arveli luutnantti Hauson; -- mutta
siitä saamme piankin varmuuden!
-- Kuinka niin?
-- Siksi että me pian olemme pohjoisvaltioiden armeijassa tahi
etelävaltioiden armeijain vankeina -- taikka myöskin luojamme luona.
Emme saata toki ihan iänkaiken vetelehtiä vihollismaassa. Nyt olen
määrännyt, että meidän on kuljettava Nolachuckyn poikki, kahdentoista
peninkulman päässä täältä. Sinne me ehdimme kiivaassa marssissa ennen
päivän koittoa. Jos pääsemme elävinä joen yli, niin olemme puoli tuntia
myöhemmin omiemme luona.
Eräs niitä tapahtumia, jotka tällä seikkailurikkaalla matkalla tekivät
minuun valtavimman vaikutuksen, oli seuraava:
Lepäsimme eräässä talossa, jonka omistajan luutnantti tunsi. Isäntämme
ei kutsunut meitä pieneen kamariin, koska eräs etelävaltioiden mies oli
siellä hengenvaarallisesti sairaana äitinsä hoidossa. Äiti pelkäsi
luultavasti että me teloittaisimme sairaan ja pyysi huolestuneena saada
puhella jonkun meikäläisen kanssa. Menin sisälle ja huomasin nuoren
miehen sanomattoman kiihoittuneeksi, osittain kuumeesta, osittain
levottomuudesta. Hän kysyi uupuneella äänellä mitä me tekisimme,
tekisimmekö hänelle mitään pahaa. Rauhoitin häntä sanomalla, että me
olimme matkalla rintamaan emmekä aikoneet häiritä ketään, joka ei meitä
häirinnyt. Tämä näytti keventävän hänen mieltään, ja äiti seurasi minua
siunaten ovelle. Sellaisia olivat ajat, että miehen, jolle jokaisen
inhimillisen tunteen tulee suoda rauhaa ja osanottoa, täytyi pelätä
henkeään.
Kun meidän nyt kohdakkoin täytyi erota luutnantti Hausonista, tahdoin
minä mielelläni antaa jonkun tunnustuksen tälle rohkealle ja avuliaalle
miehelle ja revin sen vuoksi lehden muistikirjastani kirjoittaen siihen
seuraavaa:
"Koska luutnantti Hauson neljännestä Kentuckyn ratsuväkirykmentistä
erinomaisella kunnolla, arvostelukyvyllä, kieltäymyksellä
ja urhoollisuudella on ohjannut allekirjoittaneita, erään
pohjoisvaltioiden joukon jäseniä, jotka olemme koettaneet päästä pois
etelävaltioista, saamme hänelle lausua vilpittömän, sydämellisen
kiitoksemme, ja koska emme voi sitä osoittaa tehokkaammalla tavalla,
niin lausumme hänelle parhaat onnentoivotuksemme -- jotta hän ehein
nahoin pääsisi tästä sodasta, ja vaarojen ja vaivojen jälkeen nauttisi
jäljellä olevaa elämäänsä terveydessä ja onnessa."
Kirjoitettuamme sen alle luin sen luutnantille, joka sanoi pitävänsä
sen tarkoin tallessaan koko elämänsä.
Sitten me jatkoimme vaellustamme ja saavuimme erään tien varrella
olevan tuvan kohdalle. Nolachucky-joki näkyi sadan sylen päässä.
Tuvassa asui vain keski-ikäinen nainen kahden tyttärensä keralla.
Mitään miehiä ei näkynyt.
Kysyttyämme vaimolta, voisimmeko rauhassa kulkea joen yli, vastasi hän:
-- Ette ilman vaaraa. Viime yönä ammuttiin siellä kolme miestä heidän
koettaessaan mennä yli.
Näimme myöskin toisella puolella kapinallisten leiritulet. Vaimo
selitti meille, että edempänä vei silta joen yli, mutta sitä
vartioimassa oli jalkaväkeä ja mahdollisesti pari kanuunaa. Hän luuli
myöskin siellä olevan jotakin tekeillä, koska sotajoukkoja oli ollut
liikkeellä koko päivän ja kivääritulta oli jyskynyt rintamalta. --
Huomenna tulee varmaankin kuuma päivä, -- lisäsi hän.
Tämä teki meidät halukkaiksi päästä rintamaan, sillä jos Longstreet
etenisi, olisi meidän kuljettava vielä paljoa pitempi ja vaarallisempi
matka.
Päätimme niinmuodoin uskaltaa -- kaikki, paitsi kolmea, jotka
kieltäytyivät -- ja otimme vaimon veneen, jota me, karttaaksemme melua,
soudimme käsin. Otin yltäni vaalean takkini ja ojensin sen Caucukselle;
harmaa alusnuttuni ei loistanut pimeässä.