Onkalotien kautta.
Aamulla eräs tytöistä tuli kiiruhtaen sisälle ja kuiskasi jotakin
isälle.
-- Ei tunnu vieraanvaraiselta pyytää teitä lähtemään, -- sanoi ukko, --
mutta asiaa ei voi auttaa. Tyttäreni sanoo, että eräs neekeri, joka
ratsasti ohi, oli nähnyt osaston Morganin ratsuväkeä tulevan tätä
tietä. Karauttakaa suoraan pohjoista kohti, kunnes tulette Cane-virran
mutkaukseen; ratsastakaa sitten koilliseen, niin tulette Tittlen taloon
vähää ennen Fiat Rockiin saapumistanne.
Läksimme matkaan nopeaa neliä, vaikkakin keli oli raskas ja likainen
-- vettä satoi virtanaan. Kysyimme vastaantulijoilta saisiko
paikkakunnalta ostaa muuleja hallitusta varten; ja minä sanoin, että
minulla oli kiire palata Kaleighiin viikon kuluttua. Sanoin myöskin
Caucukselle, että olisi parasta, jos hän kääntyisi hevosineen takaisin,
koska minä vuoristossa saatoin kävellä yhtä nopeasti kuin ratsastaakin,
ja matka oli edempänä tuleva hyvin vaaralliseksi; mutta hän vastasi:
-- Ei, massa, tämä poika ei käänny takaisin Karolinaan, uhkaisittepa
minua vaikka kuudella panoksella, -- vapaus viittoo!
Hän seurasikin minua valittamatta kaksi kuukautta.
Saapuessamme Tittlen kartanolle huomasin hämmästyksekseni pihalla kaksi
pohjoisvaltioiden sotilasta ja sain rouva Tittleltä tietää, että hänen
miehensä oli mennyt myllyyn viljan hakuun. Hän näytti hyvin
levottomalta, kunnes minä astuin esille ja puristin hänen kättään,
kuten Ukko-yankee oli opettanut. Silloin hän sanoi varsin levollisesti,
että sotilaat olivat karanneet Salisburyn vankilasta ja olivat matkalla
rintamaan.
Neuvoin sotilaita pukeutumaan siviilipukuihin. He tekivät sen. Sitten
Tittle tuli takaisin ja kehoitti meitä jatkamaan matkaamme, koska
ympärillä oli vakoojia, mutta lisäsi samalla:
-- Paras olisi kääntyä takaisin, sillä kapinalliset ampuisivat teidät
kuin varpuset, eivätkä pohjoisvaltioiden sotilaat ole sen parempia.
Mutta kun minä itsepäisesti tahdoin jatkaa matkaani, neuvoi hän minua
lähtemään pohjoiseen, Rock-purolle, ja karttamaan Bakersvillea.
Me kiiruhdimme edelleen rankkasateessa, ja nyt Caucus ei enää tuntenut
paikkoja. Sattumalta tulimme väistäneeksi erästä pientä laaksoa, jossa
sitten näimme kuusi ratsastavaa vakoojaa, ja menimme metsään, joka ei
suurestikaan tarjonnut sateensuojaa. Siellä teimme tulen kuivataksemme
vaatteitamme, syödäksemme ja nukkuaksemme hieman, alakuloisina, märkinä
ja viluisina.
Aamupuolella neekeri ravisti itseään kuin märkä koira -- oli kylmä ja
satoi lunta.
Jatkoimme matkaamme erääseen talonpoikaistaloon, jossa ainoastaan
naisia oli kotosalla. Eräs heistä oli kauhistavan murheellinen ja
kertoi, että sissit olivat edellisenä päivänä ampuneet hänen miehensä
hänen silmiensä edessä.
Lumimyrsky pakotti meidät jäämään sinne koko päiväksi. Mutta sitten me
samoilimme sinne tänne vielä neljä päivää turhaan koettaen kulkea
Tittlen osoittamaa suuntaa. Vihdoin saavuimme eräälle solalle ja sen
läpi taloon, jonka omisti muuan etelävaltioiden armeijan upseeri. Muuan
talonpoika sanoi, että hänen sotilaitaan oli ollut paikkakunnalla,
mutta ei tiennyt missä.
Puolen tunnin kuluttua saavuimme kentälle, jolta minä hämmästyksekseni
kuulin kiväärinlaukauksia, ja piilouduttuamme aidan taakse huomasimme
laukauksista, että pari, kolme miestä ampui poikki laakson, jossa
heidän tuleensa vastasi pari kolme muuta miestä laakeripuuviidakosta.
Lähimmät olivat etelävaltioiden ratsumiehiä, toisilla oli sininen
univormu.
-- Siunatkoon, ne tulevat meidän perässämme! -- huusi nyt Caucus; ja
katsahtaessani taakseni huomasin kuusi ratsumiestä, jotka olivat
seuranneet jälkiämme lumessa. Olisin kyllä, kiitos passini, saattanut
pysähtyä ja jäädä juttelemaan heidän kanssaan, mutta unohdin itseni
tietäessäni että he olivat vihollisia, nousin hevoseni selkään ja
jatkoin Caucuksen seuraamana täyttä laukkaa.
Ratsastimme eteenpäin onkalotietä, mutta se oli hulluinta mitä saatoin
tehdä, sillä heidän karbiiniensa laukaus saavutti meidät, ja minun
hevoseni suistui maahan. Silloin huusin Caucukselle, että hän seuraisi
minua, hyppäsin aidan yli ja juoksin viidakon läpi vesiuurroksen
vastakkaiselle puolelle. Olimme nyt menettäneet hevosemme, ja jos vielä
olisimme kadottaneet revolverimme, rahamme ja paperimme, niin olisimme
kadottaneet kaikki, mutta hyvin varustettuina saattaisimme puolustaa
onkalotietä vainoojiamme vastaan. Annoin Caucukselle toisen revolverin.
Silloin joku sanoi minun takanani:
-- Te kai olette, uskon ma, meidän puolellamme. Tulkaa auttamaan meitä
puolustamaan onkalotietä.
Hän oli sininen sotilas, ja me seurasimme häntä. Heti vierellämme
huomasimme luutnantin ja kolme miestä sinisissä pohjoisvaltio-miesten
sotilaspuvuissa,; edellisellä oli Henry-kivääri, jolla hän tarkkaan
vastasi kolmen etelävaltioiden sotilaan tuleen ja haavoitti yhden
heistä. Hänelläkin oli joukossaan yksi haavoittunut. Etelävaltioiden
sotilaat vetäytyivät takaisin.
-- Nyt, pojat, meidän täytyy yhtyä Steinerin väkeen niin pian kuin
saatamme, ennenkuin nuo ehättävät edelle! -- huudahti luutnantti; ja me
kuljimme pientä vuoripolkua, kohosimme erästä kukkulaa ja laskeusimme
laaksoon, jossa ketterä Steiner oli joukkoineen. Haavoitetun me
kuljetimme mukanamme.
-- Oletan aikovanne samota samaa tietä kuin mekin, -- sanoi luutnantti
minulle; -- tunnen hyvin Knoxvillen seudut, ja te tekisitte viisaimmin,
jos seuraisitte meitä; viisi miestä ovat varmemmat kuin kaksi. Teidän
hevosenne olisivat tämän jälkeen olleet teille vain haitaksi, sillä
meidän täytyy kulkea tunturien yli, jos mieli päästä hengissä perille.
Kerroin kohtaloni hänelle ja Steinerille.
-- Hyvä, herra Bryant, -- virkkoi luutnantti, -- jos joku saattaa viedä
teidät rajan yli, niin sen saatan minä tehdä!
Me puristimme toistemme kättä -- minä tervehdin häntä Ukko-yankeen
tavoin, ja vanha Steiner sanoi:
-- Niin sen pitää olla, nyt tiedän teidän olevan oikealla asialla!
Seutu oli hyvin suuremmoista ja villiä. Edessämme kohosivat rotkojen
eroittamina Sinisten Vuorten harjanteet, joiden välitse joet virtasivat
Tennesseehen, osoittaen meille tietä pohjoisvaltioiden riveihin. Meille
oli onni, että luutnantti tunsi kaikki onkalotiet, sillä Longstreetin
vakoojia parveili ympärillä kaikkialla, ja luutnantti johti juuri
erästä vastakkaisen leirin pientä vakoojapatrullia. Hän oli peloton,
yritteliäs mies ja väsymätön jalankulkija.
Ensimäinen yösijamme oli Middletonin talo, jossa kaksi miestä piti
tulla lisää. Puolta peninkulmaa kauempana sanoi kaksi vastaantulevaa
ratsumiestä:
-- Teitä kohtaa pian matkallanne vaikea este.
-- Mikä sitten? -- kysyi luutnantti.
-- Säännölliset.
-- Mitä väkeä ne ovat?
-- Niin, he kulkevat sinne tänne pyydystellen kaikkia keitä saavat
käsiinsä -- joskus he ampuvat ihmisiä, joskus he hirttävät heitä. Vähän
matkan päässä eräs riippuu puussa. Pitäkää silmänne auki vaan!
Luutnantti epäili kertojia ja piti heitä silmällä niin kauan kuin he
olivat näkyvissä. Sitten hän vei meidät tieltä vuoristoon välttääkseen
sen enempiä tapaamisia. Tie oli hyvin 'hankala, ja se vei läpi
rytöisten rotkojen ja huimaavien tunturihuippujen, mutta me saavutimme
Middletonin tuvan kello yksitoista illalla.
Siellä tapasimme taas kaksi vakoojaamme, ja nyt meitä oli seitsemän
miestä -- siis melkoinen joukko.
Middleton suositteli vanhaa karhunampujaa Zeke Carteria oppaaksi
seudun läpi, joka vilisi sissejä ja sotarosvoja. Mies suostuikin
kahdestakymmenestä dollarista. Hän oli pitkä, harteva, harmaapartainen
karilas. Hän kutsui meidät tupaansa, jossa keitti ruuat matkaa varten,
jonka arveli kestävän kolme, neljä päivää.
Tuvan seinillä riippui hirvensarvia ja karhunnahkoja, osoittamassa ukon
tuntureilla suorittamia urotöitä.
Puolenyön aikana hän otti olalleen vanhanaikaisen pyssynsä sanoen:
-- Hei, pojat, nyt meidän on mentävä hyvänlaisen tunturiharjanteen yli.
Seurasimme häntä hanhenmarssissa, ja yli kiviröykkiöiden suorittamamme
kauhistavan marssin jälkeen, joka muutti kenkäni riekaleiksi -- ja
jonka kestäessä olin kerran eksynyt seurastani ja töintuskin sen
jälleen pimeässä löytänyt -- pääsimme me lepopaikalle. Olimme hyvin
hiljaa, jottemme herättäisi sissijoukkojen huomiota -- Zeke sanoi, että
heidän tyyssijansa oli Sweetwaterin laaksossa, jonka läpi meidän piti
matkustaa.
Me olimme melkein päässeet sen yön matkan loppuun, kun Zeke äkkiä
huudahti:
-- Pysähtykääpä, miehet!
-- Mistä on kysymys? -- sanoi eräs mies, joka tuli vastaan pimeässä.
-- Keitä te olette? -- kysyi Zeke.
-- Olemme vakoojia, ja ystäviä, jos niin tahdotte.
-- Kuinka monta?
-- Kaksi vain.
-- Mihin matka? -- kysyi luutnantti.
-- Samoilemme hieman sinne tänne, kuten tekin, luulen ma. Ettekös aio
rintamaan?
-- Ei, hitto vie, maksa ollenkaan vaivaa seisoa tässä juttelemassa, --
sanoi Zeke kärsimättömästi. -- Kun tulette nyt vaan mukana, niin saamme
pian oppia tuntemaan teidät tahi te meidät.
Pidimme heitä vankeina ja leiriydyimme erään pienen
hevosenkengänmuotoisen avoimen paikan kohdalle, jonka läpileikkaus oli
viisikymmentä jalkaa ja jonka vastassa oli jyrkkä vuorenseinämä ja
taustalla puro. Alapuolelle oli laakso.
Molemmat miehet olivat ystäviä, ja me panimme nukkumaan, asetettuamme
vahdit.
-- Tie vapauteen onkin hiton kivinen! -- sanoi uupunut Caucus.
Kuljettuamme seuraavana päivänä puoli tuntia täytyi meidän mennä
maantien yli, ja vanha Zeke opetti meitä kulkemaan tien yli takaperin,
pettääksemme matkustajia tahi vakoojia.
Sitten kuljimme erään metsänliepeen ohi, jossa vanhalla Zekellä oli
ollut kahakka karhun kanssa, joka oli vähällä surmata hänet ja oli
jättänyt hampaitten jäljet ukon käsivarteen.. Ja kuljettuamme muutaman
mökin ohi, jossa eräs vanha akka haukkui meitä "unioonilaisiksi",
saavuimme kauniiseen laaksoon -- _siinä näimme ensi kerran kappaleen
Tennesseetä!_
Nauttiessamme siitä, että näimme tämän luvatun maan, sanoi Zeke:
-- Nyt, pojat, menen takaisin mökkiini, mutta ensin tahdon puristaa
jokaisen kättä. Pitäkää silmänne auki ja ruuti kuivana. Sitä tarvitaan!
Jääkää hyvästi!
Ja vanha raja-asukas läksi. Saavuimme pian tielle, jota kuljimme
mukavuussyistä vaarasta huolimatta. Caucus, joka astui edellä, tuli
pian takaisin ja sanoi kuulleensa ääniä kauempaa. Me emme kuitenkaan
kuulleet mitään ja jatkoimme matkaamme, mutta tuskin olimme saapuneet
eräälle kukkulalle, niin että meidät saattoi eroittaa taivaanrantaa
vasten, kun jo laukaus rätisi eräässä metsänliepeessä. Meitä
väijyttiin, mutta ilta oli pimeä ja me heittäydyimme maahan, niin että
kukaan ei haavoittunut.
-- Nyt, pojat, ammumme kukin pari kolme laukausta, niin he luulevat
meitä olevan paljon, ja sitten seuraatte minua, -- sanoi luutnantti.
Kuului kuin koko plutoona olisi ampunut, ja sitten me kiiruhdimme ylös
vuorenkylkeä ja edelleen solaan välttääksemme uusia vaanijoita.
Saavuttuamme aamuhämärissä sinne näimme hämmästyneinä alhaalta
kimaltelevan valoja. Siellä oli leiritulia. Leiriydyimme sen vuoksi
metsään ja jatkoimme vasta iltasella matkaamme erääseen solassa olevaan
tupaan, jonka Jim Boles nimisen omistajan luutnantti tunsi.
Jim Bolesin kaksi tytärtä olivat reippaita ja voimakkaita
seitsemän-, kahdeksantoista vuotisia tytön tylleröitä. He näyttivät
meille sitten tien leiritulien ohi hra Mixin tupaan, johon me lopuksi
perin uupuneina pysähdyimme saadaksemme levätä tarpeeksi. Minun kenkäni
olivat aikoja sitten menneet piloille, jonka vuoksi olin kietonut
haavoja täynnä olevat jalkani takinvuorista revittyihin riekaleihin.
Vaatteet olivat aivan repaleina.