Naisia!
Päivä oli mennyt kuin onnellinen uni. Me antauduimme nyttemmin toivon
valtaan, että hyvä kohtalo sallisi meidän nauttia toistemme
rakkaudesta, huolimatta läheisyydessämme raivoavista sodan
pyörretuulista. Kirkkaassa ilmassa suuremmoinen maisema esiintyi
kaikessa kauneudessaan, suoden meidän rakkaudellemme autioiden
erämaiden romanttisuuden. Olimme juuri istuneet verannalla katsellen
Sinisten Vuorten tunturirinnettä, jonka jyrkänteitä pitkin pieni puro
raivasi tiensä kaukaiselle tasangolle, missä sota raivosi. Takanamme
kohosi tunturinharja kevyessä lumivaipassaan kohti sinisen taivaan
korkeutta, sillä nyt oltiin joulukuun loppupuolella.
-- Laura, -- sanoin minä, käsivarsi hänen vyötäisillään, ja annoin
hänelle pienen kuherruskuukausipuserruksen, -- muistatko tämän päivän
kolme vuotta sitten? Tuon tanssitilaisuuden sinun kotonasi, samana
päivänä jona etelävaltiot tekivät kapinan?
-- Niin, Lawrence, sitä päivää en koskaan unohda, mutta älä puhu
kolmesta viimeisestä kauheasta vuodesta; olkaamme onnelliset niin kauan
kuin voimme -- kaukana sodan kauhuista -- siitä tulee kyllä joka
tapauksessa varsin lyhyt aika... Hyvä Jumala, kenet kuulenkaan? --
lisäsi hän vaaleten ja hermostuneesti vavisten. Minäkin kalpenin,
sillä me kuulimme jonkun sanovan:
-- Tämä kai on Mary-tädin tupa, Caucus? -- ja me tunsimme sen naisen
äänen, jota kaikkein vähimmin olisimme tahtoneet tavata, -- Belle
Peytonin, Lauran sisaren.
Kuulin miten neekerin hampaat kalisivat.
-- Herra Jumala, onko Belle-neiti täällä? -- inisi hän useaan kertaan,
ilmeisesti varoittaakseen meitä.
-- Oletko hullu, Caucus? Avaa heti veräjä ja päästä minut sisälle! --
käski Belle kiihkeästi.
Hän ratsasti sisälle puutarhaan, ja Laura meni kalpeana, mutta
päättäväisenä sisartaan vastaan.
Olen vielä näkevinäni Bellen, kun hän juosten ylös portaita huudahti:
-- Tulin levottomaksi tähtesi, kun Mary-täti kirjoitti Georgiasta
mainitsematta mitään sinusta. Minusta oli merkillistä, kun sinä tulit
tänne häntä tervehtimään, vaikkei hän ollut kotona. Mutta nyt minä aion
jäädä tänne pariksi viikoksi. Meille tulee hauska tässä kauniissa
vuoriseudussa. Mutta... ahaa! _Tämäkö _oli sinun matkasi syy? Oletko
täällä tuon miehen keralla? Mitä se merkitsee, sisko? -- sanoi Belle
tuijottaen minuun leimuavin silmin.
-- Belle, salli minun esitellä mieheni, herra Lawrence Bryant! --
virkkoi Laura hyvin levollisena, mutta jonkinlainen värähdys äänessään.
-- _Sinun miehesi_? -- huusi Belle. -- Oi, hyvä Jumala, tämä oli
pahempaa kuin luulin!
-- Niin, minun mieheni, jota minä rakastan ja kunnioitan ja jota
sinunkin tulee pitää arvossa, Belle, jos tahdomme olla sisaruksia.
-- _Sisaruksia_? Kun olet mennyt naimisiin maamme vihollisen kanssa?
Tuon miehen, joka oli siinä määrin rakastunut pohjoisvaltioihin, että
hylkäsi sinut paetakseen sinne? Voi tätä alennusta! Kurjaa, toivotonta!
Mitä vanha isä-parkani sanookaan _tästä_?
Hän läähätti intohimoisesta pahastuksesta ja hysteerisestä epätoivosta.
-- Hän ei sano mitään, sillä sinä et saa virkkaa tästä hänelle mitään,
toistaiseksi, -- lausui Laura kalpeana, mutta päättäväisenä.
-- Minä _sanon_ hänelle, -- hänen halveksiakseen sinua yhtä paljon kuin
minäkin. Rakastaa miestä, joka tahtoo meidän turmiotamme, _yankeeta!_
-- Tämä lausuttiin siten kuin se olisi ollut maailman halveksittavin
nimitys.
Tyttö astahti minua vastaan salamoivin silmin ja näytti siltä kuin
olisi tahtonut hyökätä kimppuuni.
-- Oi, miten vihaan teitä! -- sihisi hän. -- Teitä, joka olette
houkutellut sisareni luopumaan velvollisuudestaan ja lähimmistään!
Siinä mies, joka ei ole kyllin rohkea taistellakseen meitä vastaan,
vaan kernaammin tahtoo syöstä meidät turmioon houkuttelemalla hänet --
sisareni...
Hän puhkesi nyyhkytyksiin ja väänteli käsiään. Minä olin vaiti, koska
pidin viisaimpana antaa hänen purkaa lapsellisen raivonsa. Mutta
vihdoin sanoin:
-- Minä rakastin sisartanne, Belle-neiti, ennenkuin tämä sota eroitti
meidät. Teillä oli tapana pitää minusta siihen aikaan; ettekö saata
ajatella hieman ystävällisesti henkilöstä, joka pitää _teitä_
sisarenaan?
-- _Teidän_ sisarenne! -- huusi hän. -- Kauan en ole teidän sisarenne!
Olen kuullut, että teistä on tehty rangaistusvanki, sitten kun kaksi
kertaa olette karannut meidän armeijastamme. Hyvästi, Laura! Sinun
kuherruskuukautesi lähenee loppuaan!
Tyttö kääntyi horjuen mennäkseen.
-- Mitä aiot tehdä? -- huudahti Laura pidättäen häntä. -- Minne sinä
menet?
-- Ratsastan lähimmälle sotilasasemalie antaakseni ilmi tuon miehen,
jonka kanssa sinä olet mennyt naimisiin. Viranomaiset saavat ottaa
hänet huostaansa ja toimittaa, että hänet ammutaan! Sen minä teen! Ja
sitten hän pääsee puhuttelemasta minua sisarekseen! Silloin meidän
häväistyksemme pestään hänen veressään, ja sinusta tulee hänen
leskensä, mutta hänen vaimokseen et jää!
-- Sen jätät tekemättä, -- sanoi Laura hyvin levollisesti. -- Sinä olet
suunniltasi, Belle. Nyt jäät tänne, kunnes olet mahtunut järkiisi!
-- Minä en jää hetkeksikään -- älä koetakaan pidättää minua täällä!
anna minun olla! Miten uskallat...!
Laura oli nimittäin tarttunut hänen käsivarteensa.
-- Velvollisuuteni on, -- sanoi Laura, -- sekä miestäni että itseäsi
kohtaan, estää mieletöntä naista teosta, jota hän katuisi koko
elämänsä. Luuletko kenties, että sallisin sinun silmittömässä
raivossasi murhata sen miehen, jota rakastan? luuletko minua yhtä
hulluksi kuin itse olet? Nyt jäät tänne, kunnes olet jälleen
viisastunut.
-- En hetkeksikään sen katon alle, jota tuon miehen läsnäolo on
alentanut! Oi, hyvä Jumala, Laura, miten _saatoit_ tehdä sen? Mutta
_minä_ teen ainakin velvollisuuteni, jos sinä unohdat omasi, sinä
luopio!
Molemmat sisarukset seisoivat säkenöivin silmin vastakkain; Bellen
tummat silmät hehkuivat vihasta ja Lauran siniset päättäväisyydestä.
-- Lawrence, -- sanoi Laura levollisesti, -- auta minua. Sinun henkesi
on kysymyksessä. Tyttö on kyllin mieletön täyttääkseen uhkauksensa!
Huomasin ainoan pelastuksen riippuvan siitä, että noudatin vaimoni
kehoitusta. Astuin sen vuoksi esille ja tartuin mahdollisimman
hellävaroen Bellen käsivarteen.
-- Ahaa, te olette oikea pohjoisvaltojen gentlemanni, te joka satutatte
kätenne naiseen, -- kähisi hän. -- Se on yankeen kaltaista!
-- Älä ole hävytön, Belle! -- huudahti Laura, -- kavahda, etten unohda
olevasi sisareni! Vaienna hänet, Lawrence! _Heti!_
Sillä Belle pinnisti vastaan ja kirkui täyttä kurkkua hysteerisessä
raivossa.
Lauran ja minun täytyi mahdollisimman hellävaroen taluttaa sisälle
taisteleva tyttö ja teljetä hänet kunnollisesti toisessa kerroksessa
olevaan huoneeseen, jonka ikkunoita rautaristikot suojelivat
neekerivarkaiden murtautumista vastaan, koska siellä säilytettiin
erikoisia ruokatavaroita. En unohda koskaan hänen katsettaan, kun
jätimme hänet sinne. Puhutaan naarastiikerin raivosta, kun siltä
otetaan poikaset, mutta vertaus on aivan liian laimea verrattuna Bellen
kauniiden kasvojen ilmeeseen meidän sulkiessamme häneltä oven ja
vääntäessämme avaimen lukossa.
-- Nyt meidän täytyy erota, Lawrence, -- sanoi Laura. -- Nyt olet
turvassa ainoastaan rajan toisella puolella.
-- Sinun täytyy seurata minua, Laura!
-- Minä en uskalla! Minun täytyy pitää tyttö vangittuna täällä, kunnes
sinä olet mennyt rajan yli. Minä etsin sinut sitten jostakin
pohjoisvaltioista. Pääsen kyllä naisena matkustamaan saarronmurtajassa
-- ilman sinua olisi elämä täällä sietämätöntä.
En koettanut taivuttaa vaimoani seuraamaan itseäni seikkailumatkalleni.
Olin aikoja sitten merkinnyt kartalle tien, jota aioin kulkea rajan yli
-- se vei Pohjois-Karolinan vasemman osan halki Tennessee-valtioon ja
oli paras, mitä minulle oli tarjolla, vaikkakin vakoojat, sissijoukot
ja sotarosvot sitä häiritsivät.
Vaimoni ja minä erkanimme samana iltana. Kuherruskuukautemme päättyi
yhtä odottamattomasti kuin oli alkanutkin, mutta minä jätin hänet
varmuuteen siitä että hän oli minun, kaikista kosijoista huolimatta.
Hän ei ollut enää minun morsiameni, hän oli minun vaimoni.
Caucuksen täytyi jäädä Lauran luokse.
Minulla oli hyvä hevonen, viisikymmentä dollaria ja pari revolveria.
Loput rahoista annoin Lauralle vastaisten tarpeiden varalle.
Kun Caucus avasi minulle veräjän ja sanoin jäähyväiset, näin vaimoni
kalpeat, hillityt kasvot hänen ovella seisoessaan. En uskaltanut katsoa
liian kauan taakseni, vaan purin yhteen hampaani ja alotin pakenemiseni
-- hänen tähtensä yhtä hyvin kuin itsenikin.
Kello oli yhdeksän illalla. Kuutamo valaisi laakson. Olin juuri
panemassa kuntoon satulalaukkujani, kun kauhistuksekseni kuulin
seuraavat sanat:
-- Hitto vie, nyt sain teidät jälleen käsiini, ja tällä kertaa ette
enää pääse livahtamaan!
Kymmenen jalan päässä minusta seisoi Peter Bassett tähdäten minua
revolverillaan. En liikahtanut, vaan sanoin ainoastaan:
-- Kas vaan, herra Bassett! En luullut enää tapaavamme toisiamme!
-- Ette tietenkään, ja tuskin olette myöskään hyvillänne tästä
kohtauksesta, senjälkeen kun annoitte neekerinne lyödä minut melkein
kuoliaaksi ja heittää veneeseen. Minä hourailin kaksi viikkoa... Mutta
teidän ystävänne palkinto on vielä minun saatavissani, ja kun teidän
sisarenne matkusti tänne, aavistin jotakin olevan tekeillä, ja
nähdessäni tänään itse morsiamen ikkunassa, käsitin ettette tekään
ollut kaukana -- kädet ylös!
Minä olin sillä aikaa siirtänyt käteni lähemmäksi pistoolikoteloa ja
huusin nyt nauraen:
-- Niinhän tietysti! -- Iske häntä jälleen, Caucus!
Salapoliisi kirosi ja kääntyi taakseen uskossa että neekeri uhkasi
häntä selkäpuolelta; mutta siinä siunaamassa minä vedin esille
revolverini ja ammuin häntä heti, sillä minä en enää häntä säälinyt.
Hän oli pidättänyt minut kolme kertaa, ja jollen surmannut häntä heti,
niin olin hukassa.
-- Taaskin puijattu! Jo nyt otti lempo! Ensiksi neekeri minut
nykerrytti, sitte yankee nitisti.
Hän pyörtyi, luultavasti äkäännyksestä, sillä hän ei näyttänyt
kuolettavasti haavoittuneelta.