Kuherruskuukausi Sinisillä Vuorilla.
Nämä mietteet saattoivat minut jälleen ajattelemaan tulevaa
morsiantani, hänen kauneuttaan ja rakkauttaan, -- häntä joka nyt
jälleen kuului minulle. Olin hetkisen seitsemännessä taivaassa, mutta
tulin jälleen maan päälle. Neekeri näet tarttui käsivarteeni ja sanoi:
-- Kuunnelkaa!
Me kuuntelimme molemmat. Muutamat äänet todistivat, että joku tutki
venettä, jota olimme joella käyttäneet.
-- Menen katsomaan, mitä he tekevät! -- kuiskasi Caucus hiipien ulos,
samalla kun minä tutkin revolveriani tullakseni vakuutetuksi, että se
oli kunnossa.
Huolellinen morsiameni oli pannut mukaan hieman ylimääräisiä
ampumatarpeita.
Peläten, että kosteus olisi vioittanut sytytysruutia minun
kahakoidessani joella Caucuksen kanssa, panin huolellisesti hieman
uutta ruutia jokaiseen kuuteen sankkipannuun ja suljin silinterin
jälleen. Sillä aikaa minun täytyi kääntyä selin oveen nähdäkseni
kynttilänvalossa.
Juuri kun olin lopettanut, kuulin jonkun hiljaa naureskelevan, ja
katsoessani taakseni näm erään miehen ovella.
Se oli Peter Bassett, salapoliisi.
-- Mitä ihmettä! -- sanoi hän irvistäen, -- tämähän on yhtä virkistävää
kuin whisky: tavata jälleen teidät, herra Bryant! Kuulin neljä tuntia
sitten Charlestonissa teidän livistäneen tiehenne. Eräs teidän
erikoisystävänne oli määrännyt palkinnon teidän vangitsemisestanne, ja
minä tulin ansaitsemaan tätä palkintoa.
-- Miten saitte minusta selon? -- mutisin minä, ja asetin nallin
viimeiseen silinteriin.
-- Kah, vaistoni avulla, luonnollisesti! Tiesinhän tytön olevan täällä,
ja tulin tänne hieman nuuskimaan. Jos olisitte koettanut pujahtaa jokea
pitkin, niin olisivat patrulliveneemme teidät nipistäneet. Ja
huomatessani, että vene oli tänä iltana ollut ulkona ja kaikessa
kiireessä jätetty airoineen rantaan, käsitin, että olin jälleen saanut
teidät käsiini. Tulkaa mukaan nyt!
Hän lähestyi.
-- Pysähtykää!
-- Ei, mutta hiidessä...
-- Seisokaa hiljaa!
Tähtäsin häneen revolverilla.
-- Kas, lempo! Enpä tiennyt, että teillä oli kanuuna taskussanne! --
sanoi hän hämmästyneenä ja pysähtyi. -- Mutta tiedättekö, herra Bryant,
-- jatkoi hän, -- tekisitte viisaammin, jos laskisitte sen alas. Ette
missään tapauksessa pääse täältä. Jos laskette tuon alas, niin minä
olen siksi suopea -- että päästän teidät menemään ja otan ainoastaan
tuon punatukka-neekerin. Silloin ei asiasta tule sen suurempaa sotkua.
Hitto vieköön, tuo sahramitukkainen neekerihän saakin runsaasti
hyvittää kaiken!
Salapoliisi nauroi kamalasti. Hän tahtoi uinuttaa minut varmuuteen.
Mutta silloin kuului hänen takaansa vielä kamalampi nauru, ja Bassett
suistui käheästi huutaen jalkoihini. Caucus seisoi kumarassa häneen
päin kädessään kirves, jolla olisi voinut iskeä vaikka härän
pökerryksiin.
-- Löinköhän häneltä pään halki?... Kutsuppa minua sahramitukaksi!
Hitto hänet vieköön! -- ja ennenkuin ehdin tulla väliin, osui
tajuttoman Bassettin päähän vielä toinenkin isku.
Hyökkäsin esille pitäen häntä kiinni käsivarresta, mutta se ei
tapahtunut ilman ponnistusta, sillä Caucuksen silmät verestivät ja
sieraimet värähtelivät hänen tuntiessaan veren hajun. Neekerin
raakalaisvaistot olivat heränneet. Masennettu orja oli alkuperänsä --
zulu-soturin kaltainen.
-- Mitä teemme hänelle? -- kysyi hän näyttäen valkoisia hampaitaan. --
Niin, lyömme hänet kuoliaaksi ja vieritämme jokeen.
-- Ei, ei murhaa!
-- Jollemme lyö häntä mäsäksi, niin hän toimittaa meidät päiviltä.
Hänen henkensä tahi meidän! Jos kapinalliset saavat meidät kiinni, niin
loppumme on käsissä!
-- Sen tiedän, mutta en tahdo häntä surmata.
-- Sehän on samantekevää, hän on jo enemmän kuin puolikuollut. Miksi
ei? Mitä meistä tulee, massa Bryant, jollemme raivaa häutä pois tieltä?
-- Totta kylläkin, -- sanoin minä. -- Teemmekin hänet vahingottomaksi;
saat kuulla, millä tavalla: otamme enimmät hänen vaatteensa, jonka
vuoksi kapinalliset, jos saavatkin hänet käsiinsä, tuskin häntä
tuntevat -- luultavasti yksikään patrullivene ei tunne häntä
henkilökohtaisesti. Ja jos ne sen tekevätkin, niin ei hän missään
tapauksessa lähimpänä viikkona saata sanoa heille mitään. Jos hän
taasen ajautuu heidän ohitsensa, niin pohjoisvaltioiden kanuunaveneet
kyllä pitävät hänestä huolen sodan loppuun.
Tein kuten olin sanonut, ja huomasin tyydytyksekseni, että salapoliisin
liinavaatteihin, jotka eivät olleet likimainkaan moitteettomat, ei
ollut merkitty nimeä.
-- Nyt pistämme hänet veneeseen ja annamme veneen solua virran mukana,
niin hän ei voi tehdä meille mitään vahinkoa.
-- Se on hyvä, massa Bryant, -- mutisi neekeri tyytyväisenä irvistäen.
-- Toivoakseni hait tahi yankeet korjaavat hänet. Kutsuppa minua
sahramikarvaiseksi neekeriksi, hitto hänet vieköön!
Lykkäsimme vesille veneen, jossa makasi tajuton Bassett hieman
koristen. Silloin kuulin takaani toisen vaikerruksen.
-- Oletteko surmanneet hänet, Lawrence? -- sanoi Laura kauhistuneena.
-- Emme oikein, rakkaani, -- vastasin minä koettaen häntä lohduttaa.
Kerroin lyhyesti tehtävän, johon Bassett oli ryhtynyt Piersonin
puolesta ja mitä me olimme tehneet estääksemme häntä sitä
suorittamasta.
-- Se vaikeuttaa asiaa hirveästi, -- sanoi hän; -- mutta olen kuitenkin
iloinen, ettet sinä häntä surmannut, Lawrence. Nyt sinun kuitenkin
täytyy lähteä sitä nopeammin matkoihisi.
-- En ennenkuin olet pitänyt lupauksesi!
-- Miten se olisi mahdollista? Kuka saattaisi vihkiä meidät täällä? --
mutisi hän käsiään väännellen. Mutta äkkiä hän rauhoittui, huokasi
hieman ja näytti harkitsevan.
-- Tahdotko mennä naimisiin kanssani? -- tiukkasin minä.
-- Ah, mutta miten? Niin, nyt minä tiedän, -- sanoi hän äkkiä varmalla
äänellä. -- Tässä valtiossa on eräs seutu, jota Luoja armossaan on
säästänyt tästä kauheasta sodasta. Kaukana koillisessa Sinisten Vuorten
huippujen ja Alleghany-vuorten eroittamana Tennesseen verilöylystä ja
liian kaukana rannikosta tätä seutua kohdanneen turmion nieltäväksi, on
Spartanburgin kaunis ylänkö. Sen väestö ei tiedä sodasta muutoin kuin
että poikien on täytynyt mennä rintamaan. Tädilläni Mary Pickensillä on
pieni farmi lähellä Pohjois-Karolinan rajaa -- ei kaukana Jackson
Hiilistä. Hän on vanha, seitsemänkymmen-vuotias neito, joka on asunut
siellä niin kauan kuin muistan, ja jota palvelee pari neekeriä -- yhtä
vanhoja kuin hän itsekin. Minä olen hänen lempilapsensa, ja kun eukko
on kiltti ja viisas, niin hän varmaankin ottaa ymmärtääkseen meidän
vaikean asemamme. Muutoin minulla on häneltä kirje, jossa hän ilmoitti
matkustavansa tervehtimään Georgiassa olevaa sisartaan, ja silloin
hänen vanha keittäjättärensä on yksin kotona. Neekerieukko jumaloi
minua, ja minä saatan varmuudella taivuttaa hänet mihin hyvänsä. -- Kun
tapaat minut siellä, niin pidän lupaukseni!
-- Ja menet siellä naimisiin kanssani?
-- Niin! -- vastasi hän rahtusen viivytellen ja huoaten, ja jatkoi
sitten hieman hymyillen:
-- Se on lähellä "seitsemättä taivasta", näetkös; ja onnellisemmissa
olosuhteissa minä olisin tahtonut viettää kuh... kuherruskuukauden
Sinisillä Vuorilla, -- lisäsi hän; ja minä huomasin tässäkin huonossa
valaistuksessa hänen tulevan tulipunaiseksi.
Hän antoi minulle tarkat tiedot paikan asemasta.
-- Neljän päivän kuluttua olen siellä, -- lopetti hän. -- Saatan
helposti sanoa syyksi matkustavani tervehtimään tätiäni, sillä isä ja
sisarukset eivät tiedä, että hän on matkustanut. En vain tiedä, miten
sinne pääsen. -- Hän keskeytti ja huudahti sitten epätoivoisena: --
Tämä kauhea sota, näetkös, on tehnyt meidät niin köyhiksi, sitä en
olisi koskaan tahtonut sanoa _sinulle_.
-- Pikku lemmittyni, -- sanoin minä, -- miksi et käyttänyt rahoja,
jotka lähetin sinulle puoli vuotta sitten?
Äänessäni oli lievä moite, sillä kiinnitin huomioni siihen, että
morsiamellani oli koruton hame kotikutoisesta kankaasta ja karkeat
kengät, eikä hänellä enää ollut niitä kauniita koristeita, joita hän
oli pitänyt tuttavuutemme ensimäisinä onnellisina päivinä.
-- Minun oli mahdoton ottaa vastaan _sinun_ rahojasi, kun en luullut,
että sinä tulisit miehekseni! -- huudahti hän. -- Oi, miten iloinen
olen nyt, etten koskenut rahoihin!
-- Se ilahduttaa minuakin! -- sanoin minä; -- on onni, että säästit ne,
sillä nyt meillä on riittävästi rahaa _koettaaksemme_ tulla
onnellisiksi.
Minulle onnistuikin vihdoin tyrkyttää hänelle riittävä määrä matkaa
varten.
-- Tunnen itseni nyt oikein rikkaaksi, -- sanoi hän. -- Jokainen näistä
dollareista vastaa kahtakymmentä etelävaltioiden dollaria. Mutta miten
sinä pääset matkaan? Passitta et voi päästä täältä mihinkään.
Niin, miten se oli onnistuva, kun kaikkia junia valvottiin ja kaikkia
matkustajia, joilta puuttui laillistuttamislippu, katsottiin
epäluuloisin silmin? Tämä suunnitelmiamme kohtaava este olisi ollut
voittamaton, jollei -- tulin ajatelleeksi salapoliisin takkia ja
liiviä, tutkin läpeensä nämä ja huomasin lompakon täynnä papereita ja
rahoja sekä passin, jonka omistajan sanottiin matkustavan tärkeällä
asialla hallituksen puolesta. Pahaksi onneksi oli Bassettin passissa
myöskin Bassettin tuntomerkit, jotka eivät soveltuneet minun
määritelmäkseni, joskin me olimme yhtä pitkät ja painavat.
-- Minun täytyy koettaa tätä passia, -- sanoin minä; -- se on ainoa
keino. Caucus seuratkoon minua rautatieasemalle, niin että voin nousta
Columbiaan menevään junaan ja sieltä Spartanburgiin. Sitten hän saattaa
kääntyä takaisin noutamaan sinua.
Olimme liian kiihkeitä Iausuaksemme itkuisia jäähyväisiä, meillä oli
tuskin aikaa ajatella.
Caucuksen opastamana, joka hyvin tunsi paikkakunnan syrjätiet, minä
vaelsin reippaasti Stono-virralta pohjoiseen, kulkien poikki
Charlestoniin vievän rautatien, ja saavuin syrjätietä Seven Milen
asemalle, joka turvallisuudeksemme oli riittävän kaukana Charlestonin
etuvartioista.
Lähetin Caucuksen takaisin morsiameni luo antaen hänen tehtäväkseen
auttaa tyttöä, kunnes tapaisimme toisemme, jonka jälkeen minä nousin
rautatievaunuun, käänsin ylös kaulukseni ja olin nukkuvinani
välttääkseni kyselyjä. Minulle oli onni, että kaikki nuoremmat miehet
olivat lähetyt sotajoukkoon, niin että junailijat olivat ukkoja, jotka
eivät olleet koskaan minua nähneet. Oli ilta saapuessamme Columbiaan,
ja viimeinen junankuljettaja tutki minun matkalippuni ja passini. Olin
löytänyt kimpullisen tupakkaa salapoliisin takin taskusta ja kiireissä
pistänyt sen mukaani. Se oli onni, sillä ennenkuin ehdin lähteä
vaunusta, sanoi konduktööri:
-- Voinko saada mällin, herra Bassett?
Pistin käden taskuuni ja annoin hänelle tupakkaa.
Sitten läksin erääseen syrjäiseen kaupunginosaan, jossa kukaan ei minua
tuntenut, ja aamulla pyysin erästä neekeriä ostamaan itselleni
matkalipun, sillä minä pelkäsin lipunmyyjän tuntevan minut, ja saavuin
aamujunalla vuoristoon.
Samana iltana menin sisälle Spartanburgissa olevaan hotelliin, ja
odotin kärsimättömänä morsiameni tuloa. Toisen päivän iltana sanoi
emäntä, että eräs neiti Peyton oli tilannut häneltä vaunut tätinsä
asuntoon. Sinä yönä saatoin tuskin nukkua, ja aamulla jatkoin matkaani
Campes Fordiin, ja kun minä tuntia myöhemmin kuljin pientä vuoritietä,
avasi Caucus tien varrella olevan portin, päästäen ilonhuudahduksen ja
kamalasti irvistäen, jonka jälkeen minä näin morsiameni rientävän
vastaani.
-- No, enkö pitänyt lupaustani? Enkö tehnyt sitä? Mutta voi miten minun
piti valehdella omaisilleni! Sellaista petosta! -- lisäsi hän käsiään
väännellen.
-- Isä-parkani -- antaakohan hän minulle tätä anteeksi!
-- Nyt ei ole mitään aikaa kyynelillemme, Laura! Meidät on vihittävä
heti.
-- Heti? -- sanoi hän, ja hänen äänensä värähti.
-- Niin, heti! Jos joku näkisi meidät yhdessä, olisi se tukalaa
sinulle.
-- Oi, sitä en ajatellut, -- sanoi hän viehättävästi punastuen. --
Vanha herra Huntington -- kirkkoherra, joka kastoi minut, on parin
peninkulman päässä. Hän nykyisin sekä kuulee että näkee huonosti, mutta
arvelenpa vihkimisen silti kelpaavan. Tahdotko ratsastaa hänen luokseen
ja jättää hänelle minun kirjeeni? Luulen, että hän muistaa minut.
Palasin paria tuntia myöhemmin pappi mukanani, ja silloin minua odotti
yllätys. Laura tuli punastuen sisään valkoisessa silkkihameessa, jonka
hän jollakin tutkimattomalla tavalla oli saanut käsiinsä Columbiassa
ja kaunistanut joillakin ranskalaisilla nauhoilla -- jäännöksiä
kapineista, joita hänellä oli ollut ennen sotaa. Katsoin morsiameni
kauneuden-jumalatarta kauniimmaksi, hänen luodessaan minuun
sydämellistä rakkautta kertovan silmäyksen.
Vihkiminen tapahtui, ja puolta tuntia myöhemmin pappi ajoi kotiin,
jonka jälkeen minä ja morsiameni menimme vanhan tuvan portaille.
Takanamme kohosivat Alleghany-vuorten kauniit huiput, jotka eroittivat
meidät sodan hävityksestä, ja edessämme laskeusivat asteettain sadat
kauniit kunnaat laaksoon, joka ulottui aina meren rantaan, missä
kansalaissodan verivirrat vierivät.
Tässä kauniissa maisemassa, jonka luonnon suojelusmuurit eroittivat
ihmiskunnan hurjista intohimoista, me nyt saatoimme elää yksinomaan
toisillemme ja iloita siitä onnesta, jonka Jumala oli meille suonut.
Kuukauden ajan teimme parhaamme elääksemme unhoituksessa ja onnistuimme
myöskin osittain. Kukapa mies ei olisi uskonut kohtalon suoneen
itselleen onnellisen osan, saadessaan omistaa sen suuren rakkauden ja
kauneuden, jonka morsiameni toi mukanaan? Mutta kumpikaan meistä éi
voinut unohtaa ympärillämme vaanivaa vaaraa. Se teki meidät
varovaisiksi, ja minun vaimoni kirjoitti myöskin monta kirjettä, joissa
hän teki selkoa siitä, miten hauskaa hänellä oli tädin luona.