IX

Yöllinen hyökkäys.

-- Oletpa sinä käyttäytynyt hullusti, Bryant, -- puheli Bee käydessään

jälleen minua katsomassa. -- Mutta vielä sinulla on aikaa miettiä. Joku

vaikutusvaltainen henkilö kantaa sinulle kaunaa. Herran nimessä,

tottele neuvoani; tarkoitan parastasi!

-- En, minä en millään ehdolla taistele rajan tällä puolella.

-- No, mitä kylvät, sitä saat niittää, -- sanoi hän, puristi kättäni ja

läksi.

Minut muutettiin jälleen ummehtuneeseen ja kuumaan yläkertaan, minulta

otettiin siviilipukuni ja rahani ja minun täytyi pukeutua vanginasuun;

aterianani oli ohrapuuro, ja minä aloin tuntea kohtaloni katkeran

toivottomuuden.

Seuraavana aamuna minut pantiin parin kolmen siviililakia vastaan rumia

rikoksia tehneen lurjuksen sekä muutamien neekerien keralla

työskentelemään Morris-saaren linnoitushommissa; saarta puolusti

silloin Wagner-patteri.

Mennessämme hinaajaan -- parilla nurjimmalla oli käsiraudat --

todistivat kaupunginasukkaiden halveksivat katseet, että he pitivät

minua halpamaisena pahantekijänä, ja sama oli vartioidenkin laita. Minä

häpesin myöskin, sillä ei ole helppoa näyttää sankarimaiselta

rangaistusvangin puvussa.

Morris-saari on noin kolmen peninkulman pituinen ja ulottuu

Greig-patterista pohjoisessa siihen etelässä olevaan salmeen, joka

eroittaa saaren Folly-saaresta. Tämä salmi on leveä ja syvä, eikä sen

yli saata kahlata; -- hyökkäys saattaa tapahtua ainoastaan aluksissa

laivakanuunien turvissa. Saari on leveimmältä kohdaltaan peninkulman

levyinen, mutta länsipuoli on soinen ja joukkojen kuljettavaksi

kelpaamaton. Meren puolella leviää muutamia neljän- ja viidenkymmenen

jalan korkuisia särkkiä -- valkoista, terävää hiekkaa, jotka viidakko

osittain peittääV Folly-saari on Morris-saaren kaltainen.

Meidän piti luoda vallituksia saaren eteläpuolella, polttavassa

auringonpaahteessa. Kaikeksi onneksi kylmät yöt tuottivat jotakin

lievitystä. Mutta kesän pitemmälle mennessä yötkin tulivat kuumiksi, ja

me olimme siitä päivästä alkaen, jona nousimme maihin, lakkaamattomassa

orjuudessa -- päivisin kannoimme hiekkasäkkejä ja öisin tappelimme

hietakärpästen kanssa, koettaen turhaan hakea itsellemme unesta

unhoitusta. Olomme kävi ajan pitkään kauhistavan yksitoikkoiseksi.

Upseereja pakotettiin kiiruhtamaan työtä, koska vihollinen selvästi

valmistautui hyökkäykseen Folly-saarta vastaan. He eivät säästäneet

itseään, miksipä he siis olisivat säästäneet meitä, rikollisia ja

vankeja?

Kesän kuluessa työ tuli yhä kovemmaksi ja ravinto niukemmaksi ja

yksitoikkoisemmaksi. Morris-saari oli todellinen kiirastuli!

Vihdoin tapahtui pohjoisvaltioiden hyökkäys, ja silloin kiirastuli

muuttui helvetiksi. He pommittivat Folly-saaren pattereilta, ja

pomminsirpaleiden sateeseen hukkuivat ne veripisarat, jotka ahnailta

sääskiltä olivat säästyneet.

Öisin tavallisesti lepäsin ajatellen rakastettuani, kunnes

yksitoikkoisuus ja kurjuus minut aivan tylsistyttivät. Saatoin ajatella

ainoastaan miten voisin pysyä pystyssä, kunnes saisin tilaisuuden

paeta. Minulla oli tapana heittää kaipaavia katseita Yhdysvaltain

lippuun, joka liehui sieltä peninkulman päässä -- muutamien satojen

metrien päässä hietasärkistä. Ensin oli syvä, viidensadan metrin

levyinen salmi, ja jälleen hietasärkkiä lipulle asti. Oli tuhat

mahdollisuutta yhtä vastaan, että minut ammuttaisiin ennenkuin pääsisin

sinne; mutta luulen joka tapauksessa, että olisin uskaltanut koettaa,

jollei uuvuttava työ olisi tehnyt minua iltaan aivan saamattomaksi.

Eräänä yönä kuulimme tuhansien kirveiden työskentelevän Folly-saarella,

ja etelävaltioiden pattereista lähtevästä pommituksesta huolimatta

jatkettiin tätä työtä koko yö ja aamu, ja aamulla vastakkaisen rannan

metsä oli kuin taikaiskusta kadonnut, paljastaen pohjoisvaltioiden

pitkät patterit, jotka heti alottivat soittonsa.

Molemminpuolista ampumista jatkui kokonainen viikko, jonka lopulla

neljä mustaa, pitkää alusta kanuunatorneineen ilmaantui salmeen. En

ollut koskaan ennen nähnyt sellaisia, mutta tiesin niiden olevan

monitoreja. Varustukset olivat nyt melkein niin valmiita kuin ne

pohjoisvaltioiden joukkojen ankarasti ampuessa saattoivat tulla, ja

meidät vallitusten kaivajat lähetettiin kauemmaksi saaren sisäosaan,

jättääksemme tilaa sotilaille, harmaalle jalkaväelle.

Saapuessamme Fort Wagneriin, jota ei pommitettu, näin monitorien

höyryävän eteenpäin ja asettuvan Morris-saaren eteläisen pään

pohjoispuolelle, ja sitten alkoi kauhistuttava pommitus.

Pitkiä lotjarivejä, joita joko höyryvenheet tahi airot kuljettivat

eteenpäin, läksi Folly-saarelta tuhansia sotilaita lastinaan, ja

huolimatta etelävaltioiden tulesta, joka kynti vakoja sinitakkien

riveihin, pääsivät nämä maihin ja asettuivat hiekkarannalle.

Kanuunatulen jatkuessa meidät vietiin saaren poikki suoraan

Greig-linnakkeeseen ja siitä edelleen lotjissa, aivan kuin karjaa,

ankaraan Fort Sumteriin työskentelemään sen vallituksilla, jotka olivat

suuresti kärsineet pommituksesta.

Juuri saapuessamme linnoitukseen minä loin katseeni Morris-saarelle

päin. Yhdysvaltain lippu liehui sen eteläpäässä -- niiden patterien

ylipuolella, joilla olin työskennellyt edellisenä päivänä.

Pohjoisvaltioiden joukkojen täytyi nyt suorittaa vaikein osa

tehtävästään -- Fort Wagnerin valtaaminen. Heidän panssarilaivansa

lähenivät, ja kolmenkymmenen päivän ja yön aikana satoivat suurimmat

heittokappaleet, mitä siihen; aikaan käytettiin, sekä.Fort Sumteriin

että siihen hiekkapatteriin, joka vallitsi Charlestonin satamaa.

Sillä aikaa meillä oli sama sietämätön puurtaminen kuin tavallisesti

Fort Sumterissa. Työskentelimme kuin elukat, hajoittaaksemme ja

muuttaaksemme kanuunia, täyttääksemme vanhoihin muureihin syntyneitä

aukkoja niillä pirstaleilla, joita liittolaisten kanuunat helvetillisen

tulen vallitessa heittivät ympärillemme. Me reudoimme ja ahersimme kuin

entisaikain kaleriorjat saamatta osaksemme sotilaallista kunnioitusta,

ja meillä oli kymmentä kertaa vaikeampi ja kahta vaarallisempi tehtävä

kuin linnaväellä. Ruokaa oli niukalta, ja me -- rangaistusvangit --

saimme sitä luonnollisesti kaikkein vähin. Jos turvaholvit olivat

täynnä, niin kutka jäivät suojatta -- niin, luonnollisesti

rangaistusvangit. Niinpä kurjuus ei ollut jättänyt minuun paljoa

inhimillistä jäljelle.

Tällaista kesti kuukauden ajan. Näinpä silloin eräänä päivänä, ettei

etelävaltioiden lippua ollut Fort Wagnerissa, ja puolen tunnin kuluttua

nostettiin tähtiIippu -- tiesin silloin, että linnake oli valloitettu,

ja seuraava etelävaltioiden upseerien keskustelu vahvisti arveluani:

-- Kun yankee-armeija on vallannut Fort Wagnerin, tulee pian meidän

vuoromme Fort Sumterissa.

-- No, jos he ovat niin tyhmiä, niin valmistamme heille kuuman

vastaanoton, -- sanoi toinen. -- Miten luulet heidän aikovan koettaa?

-- Veneillä luonnollisesti, -- mutisi toinen ja lisäsi: -- Katsoppa

tuonne! Siinäpä rumahinen! -- Ja samassa näin miten monitorista tuleva

pommi kiskaisi graniittimöhkäleen muurista erään linnakkeessa olevan

työpaikan yläpuolelta. Näin pari kolme ruumista kiemurtelevan

kiviröykkiöiden alla.

Heidän sanansa herättivät mieleeni erään tuuman; kun yankeet

hyökkäisivät veneineen, niin minä kiipeäisin holvimajojen yli ja

pakenisin heidän kerallaan, jos heidät käännytettäisiin takaisin. Jos

he valtaisivat Fort Sumterin, niin silloinhan olisin joka tapauksessa

vapaa. Valmistukset, joita oli tehty sellaisen hyökkäyksen varalle,

antoivat minulle varmuuden, ettei se onnistuisi. Linnake oli paljaina

raunioina eikä mikään pattereilla oleva järeämpi kanuuna ollut

toimintakelpoinen; mutta näiden raunioiden joukossa oli pommeilta

turvassa olevia holveja, joiden kimppuun ei saattanut hyökätä; ja

muurit saattoivat vielä kantaa kevyemmän tykistön. Nämä ladattiin

kartesseilla ja suunnattiin siten, että niiden ristituli vahvistaisi

määrättyjä linnakkeen osia; ja käsigranaateilla varattua väkeä

asetettiin sopiviin paikkoihin. Harvojen tykkikomppanioiden sijalle,

jotka pommituksen aikana olivat olleet linnakkeessa, oli asetettu

georgialaista Colquittin jalkaväkeä. Nyt piti kiväärien eikä kanuunain

suojella Fort Sumteria.

Upseerit, jotka keskenään juttelivat, näyttivät pitävän minua pikemmin

koneena kuin ihmisenä, ja minä kuulin heidän keskustelustaan, että

patterit olivat varatut Johnstonin, Moultrien ja Sullivanin saaren

kohdalta merkinannon tapahduttua suuntaamaan tulen Fort Sumterin

etuosaan; ja niiden kanuunat olivat sovitetut siten, että ne saattoivat

ampua maaliin yhtä varmasti yöllä kuin päivälläkin.

Sellaisen tulen ahdistamana oli veneillähyökkäys tuomittu

epäonnistumaan, ja senpä vuoksi minä valmistauduin seuraamaan

pohjoisvaltioiden joukkoja niiden paetessa.

Valitsin muuriaukon, jonka pirstaleet viettivät rantaan päin. Siihen

oli helppo laskea, jonka vuoksi sen piti houkutella jotakuta

maihinnousujoukon upseeria. Kiinnitin huomioni siihen, ettei mitään

kanuunaa hevin saattanut asettaa sinne. Tästä aukosta minä aijoin paeta

liittyäkseni pohjoisvaltioiden armeijaan; ja nyt vain odotin yötä,

jonka tuli lahjoittaa minulle vapaus.

Päivän epätoivoisesta ponnistuksesta ja uupumuksesta huolimatta minä

lepäsin valveilla melkein koko yön tähystellen maallenousualuksia,

mutta huomasin ainoastaan jonkun monitorien lähettämän laukauksen.

Seuraavana päivänä näin jotakin olevan tekeillä. Meille tuli kiire

ladata käsigranaatteja ja asettaa hiekkasäkkejä monien vallinsarvien

ympärille, estääksemme kiväärinluoteja tunkeutumasta.

Ilta tuli ja yö oli pimeä, ja sitten me kuulimme huutoja sisäsatamasta

saapuvista aluksista, joissa vielä tuli avuksi muutamia satoja

jalkamiehiä; ne tulivat linnakkeeseen vapaaehtoisesti tarjoutuvien

upseerien johtamina. Olin tuntevinani heidän joukossaan Bee ystäväni

äänen, mutta en saattanut asettautua hänen yhteyteensä syystä että

meidät, rangaistusvangit ja neekerit, lähetettiin vartioston seuraamina

työskentelemään linnoituksen toiseen osaan.

Tämä sai minut vakuutetuksi siitä, että kenraali Beauregard, joka oli

Charlestonin linnoitusten päällikkö, oli saanut varmuuden siitä, että

veneillähyökkäyksen piti tapahtua juuri sinä yönä.

Hiivin ohi vahdin, jonka huomio oli yksinomaan kiintynyt meren

puolelle, ja haparoin ylemmä valitsemassani aukossa, sekä tähystelin

merelle, jossa näin ainoastaan jonkun höyryaluksen kipinän ja erään

liittoutuneiden aluksen pitkän rungon, joka verkalleen liukui ohitseni

pysähtyäkseen puolen peninkulman päässä, missä sen kanuunat pitivät

vallassaan erään kulman linnoituksesta. Jännitys piti minua,

uupumuksestani huolimatta, valveilla kokonaista kolme tuntia -- mutta

sitten uni minut yllätti.

Heräsin korviahuumaavaan meluun. Linnoituksessa olevista kevyistä

kanuunista kuului jyrisevä ukkonen, ja kiväärituli lähetti

lyijysateensa pimeän läpi veden pinnalle parinsadan metrin päähän

linnakkeesta. Silloin äkkiä yksi ainoa raketti lensi korkeuteen, ja

hetkisen kuluttua koko linnoituksen edusta kietoutui kaikenlaisten

heittokappaleiden peittoon, mitä nykyinen sota tuntee. Sullivanin

saaren eteläiset patterit alottivat tulen, ja niiden keralla Ripleyssä

ja Johnstonissa olevat ynnä panssarilaiva. Meidän pommiholveissamme

miehistö oli varmassa turvassa, mutta herra armahtakoon hyökkääviä

aluksia!

Hyvinkin monen sadan metrin laajuisella pinnalla granaatit ja luodit

nostivat veden vaahtoon; ja erään räjähtävän granaatin hohdossa minä

näin pohjoisvaltioiden veneiden lähenevän monena osastona. Saavuttuaan

ampumapiiriin vajosivat muutamat, ja miehistön kirkuna sekaantui

yleiseen meluun. Luotien lävistäminä tahi kanuunalaukauksien repiminä

monet veneosastot kuitenkin jatkoivat hurraa-huudoin hyökkäystään, ja

eräs nuoren upseerin johtama osasto saapui suoraan kohti muurinaukkoa,

missä minä lepäsin, ja kunnioitti hiekkasäkkejäni laukauksella.

Käsigraanatteja sinkauteltiin niitä vastaan linnoituksesta. Eräs ensi

veneessä oleva upseeri huudahti:

-- Tuosta, aukon kohdalta, käy nousu paraiten! Eteenpäin, miehet!

Voimakkaat airon otteet vetivät veneen rantaan, ja heidän hyökätessään

maihin musersi muuan Moultriesta tuleva kanuunankuula yhden veneen, kun

taas käsigranaatti puhkaisi toisesta pohjan. Minä syöksyin esiin

yhtyäkseni heihin, jolloin erään upseerin revolverista tuleva luoti

naarmutti hiukan kättäni. Hetkisen kuluttua jäljellä olevat veneet

olivat joko pohjaanammutut tahi pakosalla.

Silloin linnakkeesta tuleva muskettituli alkoi kaataa hänen ympärillään

olleita merimiehiä ja merisotilaita, ja muut veneet katosivat pimeään.

Nuori upseeri katseli uppoavia veneitään ja huomasi aseman menetetyksi.

Minun piti juuri pyytää häntä vetäytymään takaisin ja sanoa, että

kernaasti yhtyisin heihin, mutta silloin hän hämmästyksekseni ja

kauhukseni ojensi minua kohti miekkansa huudahtaen:

-- Sanokaa joukollenne, että he keskeyttävät tulen. Minut jätettiin

pulaan ja antaudun pelastaakseni väkeäni.

Pettymyksestä menehtyneenä näin erään merimiehen viittaavan

nenäliinalla, samalla kun alukset, joilla he olivat tulleet, upposivat

linnoituksen edessä olevaan syvyyteen. Ampuminen lopetettiin, ja

aukossa näkyi eräs ystäväni Been johtama jalkaväkiosasto.

-- Ainoa keino vankien hengen pelastamiseksi on viedä heidät

linnoitukseen! -- huusi Bee, sillä Fort Sumterin ulkovarustuksia

vastaan satoi vielä luoteja toisista linnoituksista. Tulin ensiksi

ylös, ja kun pohjoisvaltioiden luutnanttia repostettiin sisälle

joukkoineen, sanoi hän Beelle: -- En voi ojentaa teille kalpaani sen

vuoksi, että olen antanut sen jo eräälle teidän joukkoonne kuuluvalle

-- urhoollinen mies, joka aivan yksin hyökkäsi meitä vastaan; mutta

olisinpa vaan saanut apua toisista veneistä, hitto vieköön heidät, niin

olisin tästä kohdasta hyökännyt läpi aukon!

Heti senjälkeen Bee toimitti minut komentavan päällikön luokse

palkinnon saamista varten. Ja siinä minä seisoin ryhmässä, jossa oli

etelävaltioiden upseereja, ja kuulin Been sanovan:

-- Tässä on mies, joka yksin hyökkäsi veneen: miehistöä vastaan.

Kuulijat nauroivat hämmästyksissään, ja komendantti sanoi:

-- Herran nimessä, senhän on tehnyt rangaistusvanki! Urhoollisuus

on tarttuvainen. Pian jotkut orjamme sieppaavat kokonaisen

yankee-rykmentin!

Vaikkakin Bee tämän tapahtuman aikana katseli minua tarkoin, ei hän

kuitenkaan minua tuntenut.

-- Olen rangaistusvanki, eversti Bee, mutta en rikollinen, vaikkakin

minun täytyy tehdä työtä täällä sellaisen tavoin, -- vastasin minä ja

menin senjälkeen synkkänä tieheni yhtyäkseni toisiin orjiin ja

rangaistusvankeihin, sillä sinä yönä sattunut julma pettymys saattoi

minut aivan suunniltani. Vihasin kaikkia, jotka kantoivat

etelävaltioiden sotilaspukua.

Puolen tunnin kuluttua eräs vartija kosketti minua olalle sanoen:

-- Eversti Bee tahtoo puhella kanssanne.

Seurasin häntä ja huomasin urhoollisen georgialaisen olevan lastaamassa

väkeään aluksiin, joiden piti viedä heidät takaisin Charlestoniin. Hän

veti minut syrjään sanoen:

-- Kävittekö tosiaankin pohjoisvaltioiden merimiesten kimppuun?

Tahdotteko tulla erääksi meikäläisistä? Siinä tapauksessa saatan tehdä

asiasta raportin ylipäällikölle, ja luulen, että teidät armahdetaan.

-- Vaaditaanko minua siis vannomaan uskollisuudenvala ja liittymään

etelävaltioiden armeijaan?

-- Tietysti.

-- Silloin minun täytyy kieltäytyä.

-- Ajatelkaa asiaa. Teidän kohtalonne täällä on kova! Tuskin saatoin

tuntea teitä -- olette kauheasti muuttunut!

-- Teidän ei tarvitse olla levoton minusta, -- sanoin. -- En aio

liittyä teidän joukkoihinne -- enkä minä myöskään hyökännyt

pohjoisvaltioiden miesten kimppuun. Menin heitä vastaan liittyäkseni

_heihin_ ja hyökätäkseni _teidän_ kimppuunne, mutta pettymyksekseni he

antautuivat minulle.

Bee hymähti.

-- No, -- sanoi hän lyhyeen, -- jollette tahdo tehdä mitään omaksi

hyväksenne, niin en voi teitä enempää auttaa.

Hän meni taakseen katsomatta veneensä luokse. Huomasin, että jyrkkä

esiintymistapani ärsytti tuota miestä, joka oli koettanut olla ystäväni

niin pitkälle kuin olosuhteet myönsivät.

Sitten vahti vei minut uudelleen siihen viheliäiseen onkaloon, joka oli

meidän rangaistusvankien ja orjien hallussa. Minä heittäydyin maahan

ruumiiltani ja sielultani murtuneena. Tie, jota nyt olin koettanut, oli

suljettu. Olin edelleen vanki ja orja etelävaltioiden linnoituksessa.

X

Hän saapui!

Seuraavana päivänä se työväestö, johon minä kuuluin, muutettiin

linnoituksen ulkopuolelle. Meidät laskettiin hämärissä -- ampumisen

välttämiseksi -- veneisiin ja hinattiin Charlestonin satamaan. Luulin

olevamme matkalla kaupunkiin, mutta sensijaan meidät vietiin edelleen

eräälle pienelle Wappoo-nimiselle joelle, joka juoksee Ashley-virtaan

vastapäätä kaupunkia.

Jatkoimme matkaamme pitkin tätä niin kauan kuin veneet kulkivat

vesivarassa, ja saimme sitten marssia pari peninkulmaa, yöllä,

muutamiin vajoihin, jotka nähtävästi olivat meitä varten pystytetyt,

saimme hieman viheliäisiä ohrajauhoja ja vielä huonompaa silavaa, ja

laskimme senjälkeen oljille nukkuaksemme kuin koirat kopissaan.

Aamulla varhain meidät vietiin työskentelemään vallituksiin,

peninkulman päähän Fort Pembertonista, Stono-virran varrella. Nämä

olivat kiireessä pantavat kuntoon. Oletettiin näet, että

pohjoisvaltioiden joukot, kun heille ei onnistunut Fort Sumterin

valtaaminen, koettaisivat päästä Stono-virran yli Charlestoniin.

Täällä oli paljoa hauskempaa kuin Morris-saaren hiekkasärkillä. Täällä

oli juoksevaa vettä, vihannoivia puita eikä tarvinnut alinomaa yötä

päivää kuulla ikuista kanuunain jyskettä. Niin huono kuin tämä

pakopaikka todella muutoin olikin, oli se kuitenkin aivan erinomainen

edellisen rinnalla. Näillä vallituksilla ei ollut vaikeaa kaivamistyötä

kuten Morris-saarella, vaan siellä oli juoksuhautoja, joiden

tarkoituksena oli suojella jalkaväkeä avoimella kentällä, vaikkakin

pattereita oli asetettu sopiviin paikkoihin, niitä kanuunia varten,

joiden tuli estää pohjoisvaltioiden joukkojen etenemistä.

Terveyteni, omituista kyllä, rupesi paranemaan näissä olosuhteissa.

Puitten vihreys ilahdutti silmiäni Morris-saaren hietasärkkien jälkeen.

Veden solina kuului niin virkistävältä, ja minä tulin päivä päivältä

vahvemmaksi. Olin tottunut huonoon hoitoon ja vaaroihin; ja muutoin

tarjosi elämä siellä vaihtelua, kiitos maantiellä kuljeksivien

ihmisjoukkojen, sillä sinne ei pommitus ulottunut. Joskus tiellä

kulki naisiakin, joskaan minä en paljo piitannut heistä työni

yksitoikkoisuudessa.

Kerran äkillinen yllätys herätti minut yksitoikkoisuudestani. Tein

työtä juoksuhaudassa, joka kulki pitkän, keltaisen ja pölyisen tien

reunassa. Silloin kuulin kavioiden kopsetta, nostin silmäni ja jäin

aivan kuin kivettyneeksi nähdessäni neljä henkilöä tulevan ratsastaen

tomupilvessä. Yksi oli punatukkainen neekeri, toinen eversti Been

näköinen, hänen takanaan ratsasti muuan nuori mies, toinen takinhiha

tyhjänä, ja vihdoin _hän!_ Luulin ensin olevani hullu -- luulin kaikkea

harhanäyksi.

Mutta hänen kasvonsa näkyivät yhä selvempinä, rakastettavat silmät

tulivat yhä tutummiksi, ja minä kuulin hänen äänensä.

-- Oletko varma, että tämä on oikea tie, Arthur? -- kysyi hän.

Silloin minusta oli kuin elämä olisi ollut unta, ja kaikki musteni

silmissäni. Lapio putosi kädestäni, ja minä itse vaivuin maahan.

Kuulin vahdin sanovan:

-- Tuo poloinen pahus sai auringonpiston. Hän kaatui juuri neidin

tullessa.

Siihen Laura sanoi:

-- Kantakaa joutuin hänet tuonne lähteelle! Vesi virkistää häntä!

Avasin silmäni ja huomasin olevani pienessä lehdossa. Puro solisi

suohon, joka ulottui lähellä työpaikkaa olevaan Wappoo-jokeen. Kylmä

vesi herätti minut jälleen henkiin. Lepäsin ruohostossa, ja hän

tuijotti minuun mutisten: "mies-parka!" mutta tuntematta minua. Caucus

hautoi kasvojani.

Silloin hänen kätensä alkoi vapista, kasvonsa tulivat tuhkanharmaiksi,

ja hän mutisi:

-- Hyvä Jumala!

Ja hetken kuluttua sanoi vartija:

-- Nouse ylös ja mene työhön, meillä ei ole aikaa odottaa enempää!

Nouse ylös!

Mutta minä en liikahtanut.

-- Nouse ylös! -- ärjäisi mies ja olisi minua potkaissut, jollei Laura

olisi tullut väliin.

-- Tuo mieshän on aivan mennyttä, ettekö sitä näe? Eikö teidän

rinnassanne ole'mitään ihmisyyttä? -- sanoi hän seisoessaan vieressäni

kotikutoisessa hameessaan.

-- Upseerit tarkastavat työtä, ja minä saan kantaa edesvastuun siitä,

että jotakin tulee tehdyksi; hänen täytyy tulla nyt mukaan. -- Ylös,

laiskiainen!

Vahti kohotti kätensä lyödäkseen.

-- Älkää koskeko häneen! -- huudahti tyttö. -- Veljeni, kapteeni

Peyton, on toinen työtä tarkastavista upseereista ja eversti Bee

toinen. Minä vastaan tästä miehestä. Ettekö näe, että hän on liian

heikko työtä tekemään? -- Menkää toimeenne!

-- Hyvä -- jos neiti vastaa hänestä, mutta älkää hankkiko minulle

arestia!

-- Olkaa huoleti!

Heti miehen mentyä tuli Caucus esille silmät pyöreinä ja huusi:

-- Herranen aika, sehän on massa Bryant! -- ja hän suuteli kättäni,

samalla kun Laura äkkiä kalpeni ja huudahti kauhistuneena:

-- Hyvä Jumala!

Hän alkoi väännellä käsiään, nyyhkytti ja olisi heittäytynyt kaulaani,

jollen minä olisi sitä estänyt sanoen:

-- Älä koske minuun, minussa on vankilan likaisuus.

-- Siitä en välitä, -- mutisi hän ja olisi kostuttanut kasvojani

kyynelillään, mutta säpsähti ja sanoi:

-- Mitä! -- Oletko sinä _rangaistusvanki?_

-- Olen, sen vuoksi että rakastin isänmaatani, sen vuoksi että rakastin

sinua! Tämä raitainen puku on sinun ihailijasi Amos Piersonin lahja;

hänen vaikutusvaltansa on saattanut minut tähän asemaan.

-- Amos Piersonin! -- huudahti hän. -- Hän on vieläkin kerran koettanut

saada minut suostumaan menemään naimisiin kanssaan. Kerrottiin, että

sinä olit kuollut, että olit karannut saarronmurtajan mukana, jonka

pohjoisvaltioiden laivasto muka oli ampunut pohjaan.

-- Niin juuri, Amos Pierson, -- sanoin minä purren hammastani. -- Mutta

hänen vaikutusvaltansa toi minut, Luojan kiitos, myöskin takaisin

Etelä-Karolinaan, sinun luoksesi. -- Sinä annoit hänelle hylkäävän

vastauksen, Laura -- tapahtuiko se minun tähteni? Onko mahdollista,

että sinä vielä -- kaikesta huolimatta... Katselin ympärilleni. Caucus

oli kadonnut. -- Rakastatko minua vielä, kaikista ristiriidoista

huolimatta?

Hän oli ääneti, ja minun sydämeni vapisi pettymyksestä, mutta

silloin hän kääntyi nopeasti puoleeni ja ojensi minulle kätensä

päivänpaisteessa -- ja siinä loisti minun kihlasormukseni, jonka hän

oli heittänyt heinikkoon sinä päivänä, jona me erosimme.

Huolimatta siitä, että minä olin sekä likainen että repaleinen, olisin

painanut hänet rinnalleni, jollei pensaista olisi kuulunut kahinaa ja

Stuart Bee katsonut sieltä hämmästynyt, mutta hyvänsuopa ilme kauneissa

kasvoissaan. Hän poistui nopeasti ja sanoi hätäisesti:

-- Sinun sisaresi ei ole täällä, Arthur. Saamme etsiä häntä toisaalta.

Silloin vahti palasi huutaen:

-- Kas niin, laiskiainen, nyt olet vetelehtinyt täällä kaksikymmentä

minuuttia. Takaisin työhön! -- Heti!

Viha loisti morsiameni silmissä, ja hän olisi vastustanut vahtia ja

herättänyt veljensä huomion, jollei Bee olisi katsonut taakseen ja

sanonut ankaralla äänellä:

-- Mies on peräti uupunut, antakaa hänen levätä hetkinen, muutoin

saamme hänet sairaalaan, kersantti.

-- Niinkuin eversti käskee, -- sanoi mies tehden kunniaa. -- Hän on

aina tehnyt työnsä kunnollisesti. En ota asiaa tällä kertaa niin

ankaralta kannalta.

Hän meni takaisin väkensä luokse, ja minä kuulin Been ja Arthurin

palaavan hevostensa luo. Olimme yksin.

-- Tunnetko hänet? -- kysyi tyttö.

-- Stuart Been? -- sanoin minä. -- Hän on ollut ainoa ystäväni.

-- Hän on vieläkin sinun ystäväsi, _meidän_ ystävämme, -- huudahti

tyttö. -- Hän on varmaankin suunnitellut tämän tapaamisen -- hän on

kaiketikin sopinut veljeni kanssa näiden linnoitusten tarkastamisesta,

ja siksi houkutellut minut mukaan.

-- Niin, se tapahtui minun tähteni, Laura! -- Jumala siunatkoon häntä!

-- huudahdin minä katuen niitä sanoja, jotka hänelle viimeksi

tavatessamme lausuin; -- mutta meillä ei ole pitkää aikaa: minun täytyy

rientää kertomaan sinulle mitä olen kokenut.

Tein sen hänen päästäessään osanoton huokauksia ja kauhunhuudahduksia.

-- Sinun täytyy heti päästä vapaaksi tuosta kidutuksesta, Lawrence! --

sanoi hän vihdoin.

-- Rikkomalla valani ja rupeamalla sotilaaksi etelävaltioiden

palvelukseen?

-- Ei, ei siten! Tosin olen etelävaltioiden nainen -- mutta sitä en

kuitenkaan tahdo. Nyt en enää kunnioittaisi sinua, jos siten

menettelisit.

-- Miten asia sitten kävisi päinsä?

-- En tiedä vielä -- sen vain tiedän, etten kestä sitä, että sinä olet

tällaisessa asemassa. Minun _täytyy_ pelastaa sinut jollakin tavalla --

ja minä _pelastan_ sinut.

-- Sinä rakastat minua vielä?

-- Tahdon vain puhua siitä, miten saatan sinut nyt pelastaa.

-- Rakastatko minua? -- toistin minä.

-- Veljeni kutsuu! Minun täytyy nyt lähteä, muutoin hän näkee meidät

täällä!

-- Rakastatko minua? -- huusin minä.

-- Rakastan, -- sanoi hän. -- Minä rakastan sinua ja pelastan sinut!

Tartuin hänen käteensä ja puristin halkeilleet, kuumat huuleni sitä

vasten. Ja sitten tunsin kyyneliä ja suudelman poskellani.

Silloin kuului Arthurin huudahdus:

-- Missä olet, Laura?

Ja tyttö hyökkäsi pensaiden läpi vastakkaisella puolella olevalle

tielle, nähtävästi sieltä vastatakseen veljensä kutsuun.

Hänen kyyneleensä olivat sulattaneet sydämeni, ensi kerran tällä

onnettomalla ajalla.

Kun minä puolen tunnin kuluttua hoipertelin väen luokse, joka kaivoi

hietaa juoksuhaudoissa, ei häntä ollut näkyvissä enempää kuin Caucusta

tahi veljeäkään; mutta minä yhtäkaikki jatkoin työtäni kapinallisten

vallituksessa kevyemmin kuin koskaan ennen, sillä minä luotin siihen,

että se nainen, jota minä rakastin, täyttää lupauksensa ja jollakin

tavalla vapauttaa minut.