Lapio vai kivääri?
-- Heittäkää ruumis vankkureille, -- huusi joku. Olin tuntevinani
äänen, mutta olin liian pyörällä päästäni ja uupunut voidakseni puhua.
He heittivät minut armottomasti syrjään, ja silloin minä korahdin.
-- Ohoh, sepä vasta oli sitkeähenkinen! -- jatkoi mies, ja silloin minä
jälleen tunsin Peter Bassettin äänen. -- Olisin melkein halunnut antaa
hänen kuolla minulle tekemiensä halpamaisten kepposten johdosta, --
jatkoi Bassett, -- mutta parasta kaiketikin on totella määräystä ja
viedä hänet, jos mahdollista elävänä, takaisin!
Hän avasi suuni kaataen siihen jotakin, joka tuntui tulivirralta ja
antoi minulle jälleen elinvoimia, vaikkakin päätäni pakotti kuin
halkeamaisillaan.
-- Mitä te teette? -- änkytin minä.
-- Ensiksi annan teille paloviinaa ja sitten ajan teidät alituomarin
luokse. Te olette liukkain ankerias mitä koskaan olen pyydystänyt!
Kapteeni, joka ensin oli ollut teille suopea, oli siinä määrin
suuttunut teidän kavaluudestanne, että olisi heittänyt teidät veteen,
jollei olisi uskonut, että me ammumme teidät kuitenkin.
_Lapio vai kivääri?_
Olin pian Wilmingtonin väliaikaisessa vankilassa; lääkäri tutki minut
ja selitti, että minut saattaisi siirtää viikon kuluttua. Aloin jälleen
ajatella selvästi, ja ajatusten mukana tuli epätoivo.
Paetessani ei minulla ollut suurta aikaa miettiä asemaani, mutta nyt
aloin ajatella lemmittyäni, jonka olin menettänyt ja jonka puolesta
olin niin paljon uhrannut. Tiesin ettei minulla ollut odotettavissa
suurta sääliväisyyttä etelävaltioiden hallituksen puolelta ja ettei
enää tarvinnut toivoa voivani paeta, jonka vuoksi minun joko täytyi
taistella väärällä puolella tahi myöskin riutua sodan loppuun asti
jossakin sotilasvankilassa. Mutta kaikki tämä tuntui minusta aivan
vähäpätöiseltä ajatellessani Laura Peytonia. Näin hänestä usein unta
synkässä epätoivossani. Luulen että olisin kuollut toivottomuuteeni,
jollen olisi kuullut lääkärin sanovan, että minut lähetetään
Charlestoniin niin pian kuin mahdollista.
_Charlestoniin!_ Silloinhan pääsen lähemmäksi tyttöä, jonka luota olin
paennut, mutta jota en pahimmissakaan seikkailuissani koskaan saattanut
unohtaa.
Lääkäri vakuutti, että Bassett oli antanut määräykset minun
muuttamisestani Charlestoniin, ja jos vain olisin saattanut arvata,
kuka oli antanut Bassettille nämä lähetysmääräykset, niin olisin
helpommin voinut muodostaa itselleni käsityksen vastaisista
vaiheistani.
Parin päivän kuluttua läksin Wilmingtonista Bassettin vartioimana. Olin
vielä heikko, mutta koetin saada häneltä selkoa hänelle annetuista
määräyksistä. Olin saanut vankeudessani pitää rahani. Bassett oli
oikein kunnon mies ollakseen salapoliisi, ja minun rahani saivat hänet
kyllin puheliaaksi ilmoittamaan, että hän epäili minulla olevan jonkun
mahtavan vihamiehen hallituksen korkeimpain virkamiesten joukossa.
-- Tarkoitatteko sotilasviranomaisia?
-- En, varjelkoon, -- he saavat tarpeekseen sodasta; se on kaiketikin
joku oikea Richmondin pohatta.
-- Tiedättekö, mikä hänen nimensä on?
-- En, ja jos tietäisinkin, en sitä sanoisi; mutta saatatte huoleti
uskoa, että se on joku suur-rehentelijä.
Ainoa sellaisessa asemassa oleva vihamiehen! oli Amos Pierson, joka oli
minut vangituttanut. Pierson oli estänyt minun pakoni. Ja tuo mieletön
Pierson siis nyt saattoi minut lähemmäksi Lauraa. Se oli onni
onnettomuudessa! Nytpä en aikonutkaan lähteä Etelä-Karolinasta
ennenkuin hän oli tullut morsiamekseni.
Kun nuoruus ja toivo vetävät kuormaa, kulkee se eteenpäin. Saavuttuamme
kahden päivän kuluttua Charlestoniin, olin ennallani, ruumiini ja
sieluni oli taas joustava, ja minä olin jälleen valmis taistelemaan
rakkauden ja elämän puolesta.
Bassett vei minut heti alituomarin luo, ja minua säilytettiin
kaakkoisen kaupunginosan vankilassa.
Siihen aikaan oli vankilassa vain muutamia pohjoisvaltioiden armeijan
vankeja. Hämmästyksekseni minut vietiin vankilan neljänteen kerrokseen
-- osastoon, joka yksinomaan oli tarkoitettu etelävaltioiden armeijan
karkulaisia varten. Minä panin heti vastaan ja selitin vahdissa
olevalle upseerille, etten ollut mikään karkulainen, vaan vaadin että
minua pideltiin edelleen samoin kuin alikerran siviilivankeja. -- Mutta
se minulta kiellettiin. Yhtäkaikki hän lupasi ilmoittaa eversti Beelle
minun olevan vankilassa; ja se oli parasta mitä minulle olisi saattanut
tapahtua, sillä ainakaan hän ei kääntäisi ystävälleen selkää hädän
hetkenä.
Ja hetkisen kuluttua Bee aivan oikein tulikin minua tapaamaan. Hän
näytti olevan hyvissä voimin, vaikkakin piti käsivarttaan siteessä ja
oli verenhukasta hieman kalpea.
Hän nauroi minun levottomalle ulkomuodolleni ja sanoi leikkisästi:
-- Se on vain pikku lahja yankee-ystäviltäsi, Bryant. Sain vammani pari
viikkoa sitten Fort Sumterin luona. Muussa tapauksessa et olisi niin
pian tavannut minua -- en ole tällä hetkellä vakinaisessa palveluksessa
-- mutta pian kyllä maksan sen kohteliaisuuden. -- Mitä? Haava? --
siitä ei kannata puhua; -- mutta sinun laitasi on hullummin. Jollet voi
nyt auttaa itseäsi, Bryant, niin en, hitto vieköön, saata tehdä paljoa
puolestasi, poikani. Et seurannut neuvoani, et antautunut palvelukseen,
kuten pyydettiin, sinä sensijaan karkasit, -- ja jollet tahdo noudattaa
neuvoani, niin sinulle tulee kyllä tänä kesänä kuumat päivät.
-- No, mitä minulle neuvot?
-- Noudattamaan määräystä. Saat paikan esikunnassa, ja luulen että
minulla on kyllin vaikutusvaltaa hankkiakseni sinulle toimen, joka
vapauttaa sinut aseitten kantamisesta: sinun insinööritietosi tarvitaan
varsin hyvin linnoituksissa, ja sinun ei luultavasti tarvitse taistella
yankee-vihollisiamme vastaan.
-- Ja jos kieltäydyn taistelemasta "yankee-vihollisiamme" vastaan? --
kysyin minä.
-- Silloin koetan vain parantaa asemaasi vankina niin paljon kuin
mahdollista. Meillä itsellämme on ruokavarojen puute, ja sinä vankina
luultavasti saat vieläkin niukemmat annokset. Ajattele nyt asiaa!
Koetan saada kuulustelun lykätyksi huomiseen. Tee kuten sanoin -- se on
paras keino, millä pääset pälkähästä, veikkonen!
Puoli tuntia tämän keskustelun jälkeen sain todisteen siitä, ettei Bee
ystäväni ollut toimettomana. Minut muutettiin toiseen kerrokseen, jossa
säilytettiin kurinpitorikoksista syytetyt upseerit ja sotilaat. Sain
oman huoneeni, siistit liinavaatteet, hyvän liha-aterian, leipää ja
kahvia -- kaikesta kiitos jalomielisen georgialaisen ystäväni.
-- Olen hankkinut tietoja asiastasi, Bryant, -- sanoi Bee seuraavana
aamuna. -- Väitetään sinun olleen täällä siksi, että olit kihloissa
tuomari Peytonin tyttären kanssa, joka rakasti sinua, mutta ei taipunut
seuraamaan sinua pohjoisvaltioihin. Mikäli tiedän, pitää hän sinusta
vieläkin. Jos tahdot kuulua meikäläisiin, jumaloi hän sinua ja saamme
pian viettää hääsi -- minä tulen sulhaspojaksesi. On kai parempi
sinulle, että etelävaltion armeijan upseerina tulet onnelliseksi ja
vapaaksi sen naisen kanssa, jota rakastat, kuin että istut vankina
sodan loppuun ja menetät hänet. Puolen tunnin kuluttua sinua
kuulustellaan. Älä nyt ole tyhmä! Anna rakkauden ja terveen järjen
voittaa!
Mutta päätökseni oli jo järkähtämätön. Niin voimakkaasti kuin rakkauden
ääni sielussa kutsuikin minua, ei se kuitenkaan saanut tukahduttaa
velvollisuuden käskyä.
Kuulustelu tuli lyhyt ja terävä ja päättyi siihen, että tuomari
palautti minut jälleen vankilaan ja lähetti minut komentavan kenraalin
luokse.
Viikon kuluttua tapahtui uusi kuulustelu, ja uudistettuani
kieltäymykseni astua etelävaltioiden palvelukseen tuomittiin minut
linnoitukseen pakkotyöhön sotilasvalvonnan alaisena.
-- Tarvitsemme väkeä, jotka työskentelevät lapiolla, yhtä hyvin kuin
tarvitsemme ampujia, -- sanoi tuomari lopuksi. -- Te kieltäydyitte
kantamasta pyssyä, nyt teidän _täytyy_ käyttää lapiota!