Alituomari.
Muutamien minuuttien kuluttua minä puristin Goodshawin kättä ja nautti
hänen vieraanvaraisuudestaan.
-- Vai niin, sinä lähdet vihdoin, Bryant? Niin minäkin tekisin, jollei
perheeni sitoisi minua paikoilleni, -- sanoi Goodshaw.
Sitten me neuvottelimme paraasta tiestä. Minä saattaisin matkustaa joko
Cape Fearista tahi Neuse-joelta veneessä yöllä, luotettavia neekereitä
soutajinani, johonkin pohjoisvaltioiden sotalaivaan. Mutta tällä
ehdotuksella oli se varjopuoli, että lähtökohta oli niin kaukana
pohjoisvaltioiden eturintamasta. Jos minä saapuisin Newberneen
rannikolle täytyisi minun sitten matkustaa pohjoiseen vaikeasti
kuljettavia suoseutuja, ennenkuin voisin tavata pohjoisvaltioiden
kanuunaveneitä.
Sen kuullessani päätin koettaa päästä Roanoken rautatietä Weldonin
kautta, Suffolkin kohdalla olevan etelävaltioiden eturintaman läpi;
kerroin Goodshawille; että Bassett oli ollut kintereilläni.
Silloin hän näytti vakavalta, mutta sanoi:
-- Salapoliisi on junassa edellä, toivokaamme hänen jatkavan matkaansa
sen kohdan ohi, jossa sinä poikkeat radalta.
Maksaessani aamulla hotellilaskun isäntä kysyi, tiesinkö kuka se varas
oli, joka oli yöllä juossut tiehensä maksamatta.
Jatkoin matkaani Raleighiin, jossa toinen ystävä auttoi minua. Hän oli
onneksi kaupungin alituomarin hyvä ystävä, ja tämä, joka tunsi minut
erääksi Etelä-Karolinan radan virkamieheksi, antoi minulle,
ystävällisesti kyllä, passin Richmondiin, toistettuani kiskoraudan
ostoa koskevan juttuni. Tämä tuntui melkein sotilastehtävältä, ja
niinpä minut kutsuttiin alituomarin luokse päivällisellekin, mutta minä
kieltäydyin vastaanottamasta tarjousta ja jatkoin heti matkaani
Goldsboroon, jonne saavuin maanantaiaamuna. Kaupungissa vallitsi
piiritystila, ja siviilipukuinen oli harvinainen näky kaduilla.
Kaikeksi onneksi minulla oli passini asianomaisille näytettävänä.
Odottaessani asemalla Weldoniin vievää junaa tapahtui jotakin, joka
muutti koko minun matkasuunnitelmani.
Tapasin näet Bassett-ystäväni. Hän näytti happamelta ja vihaiselta ja
mutisi:
-- Menettelitte halpamaisesti tehdessänne minulle tämän kepposen; minä
matkustin Weldoniin asti uskoen teidän olevan mukana!
-- Minkä kepposen? -- sanoin minä. -- Te kai pikemmin teitte
hotellinisännälle kepposen, kun livistitte tiehenne jättäen laskunne
suorittamatta.
--- Ei, kuulkaa nyt, älkää koettakokaan! -- sanoi Bassett tiukasti. --
Minun tehtäväni on seurata teitä, ja minulla olisi halu vangita teidät
heti paikalla.
Ainoa tapa millä tuosta miehestä saattoi selviytyä oli se, että
osoittautui olevansa häntä korkeammalla ja nolasi hänet.
-- Vangitkaa minut, jos uskallatte! Silloin joudutte itse putkaan.
Missä valtuutenne on?
-- Minulla on ainoastaan suullinen määräys, -- vastasi hän.
-- Saattaa olla, -- vastasin minä. -- Mutta te häiritsette minua
tehtävissäni, ja kyllä minä laitan että korvanne Richmondissa
kuumenevat, totta tosiaan saatte silloin nolostua! Katsokaa tätä
passia!
Nähdessään alituomarin passin säpsähti hän.
-- No, näettekö nyt, että minä matkustan Richmondiin _hallituksen
puolesta_ tärkeissä sotilastehtävissä! Estäkääpä vaan minua, niin
saamme nähdä mitä sotaoikeus sanoo asiasta!
-- Sitä en uskalla tehdä, kun teillä on tuo passi; -- mutta minä
seuraan teitä joka tapauksessa Richmondiin katsomaan, että suoritatte
asianne.
Jonka jälkeen salapoliisi meni nolostuneena täyttämään matkapulloaan.
Silloin sähköttäjä huusi odotussalissa:
-- Suuria uutisia kenraali Longstreetilta! Hän on ajanut yankeet
takaisin Norfolkiin!
Niinmuodoin Longstreet oli hyökännyt joukkoineen niin pitkälle, että
matkani sekä melkolailla piteni että tuli myöskin vaarallisemmaksi ja
vaikeammaksi. Tiesin sitäpaitsi, että Bassett seuraisi minua, jos
lähtisin junasta Weldonissa, ja silloin minulle tulisi vielä
mahdottomammaksi kulkea Longstreetin piirissä ilman eri passia.
Minun täytyi päästä vapaaksi Bassettista mihin hintaan hyvänsä ja junan
lähtiessä _etelään_ minä hyppäsin viimeiseen vaunuun. Me vierimme
matkoihimme, ja Bassett jäi jäikeen.
Menin vaunuun, jossa kolme, neljä, punakkaa miestä puheli kovaäänisesti
poltellen -- selvästi oikeita havannasikaareja. He olivat
aivan varmasti merimiehiä, puheestansa päättäen kapteeneja
saarroksenmurtajilla. Eräs heistä, paksu, hilpeä englantilainen, jota
sanottiin "kapteeni Samsoniksi", kertoi kaskuja toisten kuuntelijain
nauraessa. Erään niistä muistan vielä.
-- Katsokaas, -- puheli Samson, -- yankee-hallituksen täytyi hankkia
sellainen joukko upseereja ja miehistöä meidän saarroksenmurtajiamme
vastaan, että osa vanhoja kauppalaivankapteeneja otettiin laivaston
luutnanteiksi ja alipäälliköiksi. Heidän joukossaan oli vanha
hajamielinen New Englannista kotoisin oleva laivuri -- Eph Starbuck oli
hänen nimensä. Hän oli ollut kapteenina eräällä _Mary Jane_ nimisellä
rannikko-aluksella, joka kulki Bostonin ja Charlestonin väliä
Etelä-Karolinassa. Hän tuli luutnantiksi kanuuna-alukseen, jonka piti
mennä äskenmainittuun satamaan -- he luulivat hänen löytävän tien. --
No, eräänä iltana hän oli vartioimassa tähystellen saarroksenmurtajia.
Samassa toinen kanuuna-alus huusi häntä. "Laiva, ohoi!"
-- "Ohoi!" vastasi Starbuck. -- "Mikä aluksen nimi on?" -- "_Mary
Jane_, viepi Charlestoniin sekatavaraa", karjaisi Sfarbuck vanhaan
tapaansa. Hetken kuluttua risteilijä valtasi ja kaappasi kanuunaveneen,
kun luonnollisesti luuli sitä saarroksenmurtajaksi. Väitetään myöskin,
että puoleksinukkuva Starbuck, joka oli unohtanut sekä sodan että
kaikkityyni, huusi "merirosvoja".
Aloin jutella merimiesten kanssa ja sain pian ne tiedot, joita
tarvitsin päästäkseni Nassauhin -- koska olin ilmoittanut matkustavani
sinne kiskoraudan hankkimista varten.
-- Tulkaa mukana _Nuoli_-laivalla, -- sanoi Samson. -- Me lähdemme
tänään kello kaksi. Olen jo tehnyt kolme onnellista matkaa, niin että
saatatte olla aivan rauhassa, että pääsette saartolinjan läpi
joutumatta kaapatuksi.
-- Ei, minä en ehdi siihen! -- vastasin minä.
Mutta itse asiassa minä päätin heti ruveta kapteeni Samsonin
matkustajaksi, tiesipä hän sitä tahi ei. Eräs asia teki minut
miettiväiseksi. Merimiehet olivat kertoneet, että kaikki lähtevät
laivat savustettiin rikillä ja lasti tutkittiin seipäillä, jotta
poliisi tulisi vakuutetuksi siitä, ettei mitään karkulaisia ollut
lastiruumassa.
-- Minulla oli kaksi ruumista mukanani matkustaessamme viimeksi
Nassauhin, -- kertoi Samson, leukapielissään iloinen nauru, joka sai
kauhistumaan.
Wilmingtoniin saavuttuamme minä hyppäsin pois ennen junan pysähtymistä
ja kätkeydyin muutamien puuvillapaalien taakse, pitäen samalla silmällä
kaikkia matkustajia. -- Bassett ei ollut mukana.
Junan kuljettaja, joka tunsi minut, osoitti minulle sitten tien
Duquesne nimisen alituomarin luokse. Hän oli juuri määräämässä mitä oli
tehtävä neljälle pakolaiselle, jotka olivat pyydystetyt savustamalla
saarroksen murtajalaivaa.
Tämä ei vaikuttanut suinkaan rohkaisevasti minuun, mutta esitin
kuitenkin asiani ja pyysin saada passin Nassauhin, jonne aioin lähteä
tehdäkseni kiskojenhankintaa koskevan kontrahdin englantilaisten
toiminimien kanssa. Kun hän oli kysynyt passiani, näytin passiani
Richmondiin, selittäen kuulleeni Goldsborossa, ettei Richmondista
saanut rautatiekiskoja. Tarvitsimme näet kolmetuhatta tonnia.
-- Miten ostatte raudan Englannista? -- kysyi alituomari.
-- Rautatiehallituksemme on hankkinut suurehkon puuvillavaraston
kuljetettavaksi saarronmurtajilla kiskoraudan maksamiseksi.
-- Ahaa, -- sanoi hän, välähdys silmissään, ja laski jotakin paperille.
-- Kiskot maksavat Wilmingtonissa viisikymmentä senttiä naulalta.
Kolmetuhatta tonnia maksaa niinmuodoin miljoonan viisisataatuhatta
dollaria. Tästä maksettaisiin puuvillassa, jonka arvo on viisi senttiä
naulalta Wilmingtonissa, kolmekymmentä miljoonaa naulaa --
kuusikymmentätuhatta paalia. Hiton paljon puuvillaa teidän
hallituksellanne täytyykin olla -- ja miten paljon saarronmurtajia
tarvitaankaan niiden poiskuljettamiseen!
-- Kaikki puuvilla ei ole heti saatavissamme, mutta me hankimme sen
määräajaksi. Me suoriudumme aluksi tuhannella tonnilla.
-- Siitä ei riitä paljoa niin pitkälle rautatieradalle -- näettekös,
hyvä herra Bryant, minä olen ottanut insinööritutkinnon, -- lisäsi hän
hymyillen.
-- Ette siis tahdo antaa minulle passia? -- kysyin minä.
-- Minä sähköitän Columbian viranomaisille ja annan teille passin
huomenna. -- Tehkää hyvin ja ottakaa sikaari. -- Saatattehan katsella
Wilmingtonia niin kauan.
Jätin hänet tietäen varmasti, että sähkösanoma oli langettava tuomioni,
ja tunsin mieleni yhtä raskaaksi kuin jos käsiraudat jo olisivat olleet
käsissäni.
Ilman päämäärää kuljeksin kaupungissa sinne tänne, ja jouduin vihdoin
rautatieasemalle, jossa minua pian kohtasi ihmeellinen näky: kahdeksan
hikistä neekeriä käytti resinaa, ja heidän takanaan istui herra Peter
Bassett tupakoiden kaikessa rauhassa.
Kaikeksi onneksi hän ei ollut nähnyt minua, ja minä hiivin pois
puuvillapaalien väliin varmana siitä, että vapauteni tuskin oli kestävä
neljännestuntiakaan, sillä sinä hetkenä, jona salapoliisi tapasi
alituomarin, oli tämä antava vangitsemismääräyksen.