Tyhjä takinhiha.
Heinäkuun ensimäinen päivä 1861 meni, ja minä olin yhä
Etelä-Karolinassa. Kaikkien vanhain ystävieni kammona minä elin
erakkona, ja ainoana lohdutuksenani olivat ne hetket, jotka sain
viettää morsiameni seurassa.
Amos Piersonilla, joka oli huomattavin tavarainhankkija armeijalle, oli
sen johdosta suuri vaikutusvalta. Sen minä taaskin huomasin, kun
kenraali Pemberton tarjosi minulle paikkaa esikunnassaan.
Minä kieltäydyin jälleen, ja se aiheutti, kuten edelliselläkin
kerralla, pitkiä selityksiä sanomalehdissä, kiivaampisävyisiä kuin
edellisellä kerralla. Hallitus tarvitsi kuitenkin minua rautatien
palveluksessa siksi hyvin, ettei tahtonut harjoittaa pakkokeinoja.
Siten kansalaissodan kaksi ensimäistä vuotta kuluivat voittojen ja
tappioiden molemmin puolin vaihdellessa. Oli olemassa hiljainen sopimus
minun ja morsiameni välillä, että me heti sodan päätyttyä menisimme
naimisiin -- mutta se ajankohta näytti pakenevan yhä kauemmaksi.
Vastukset näyttivät ainoastaan kiihoittavan pohjoisvaltioiden
itsepäistä vastarintaa, ja vihdoinkin, joulukuun alussa 1862 tapahtui
suuri Fredericksburgin tappelu, joka tuli minulle kohtalokkaaksi.
Sähkösanoma levitti uutisen liittolaisten menestyksestä, ja Columbian
naiset sekä harvat jäljelläolevat miehet riemuitsivat voitosta.
Joulupäivänä ratsastin tuomari Peytonin asuntoon nauttiakseni ainoata
vieraanvaraisuutta, jota minulle vielä tarjottiin -- ainoa ystäväni oli
nyt enää uskollinen Caucus.
Laura otti minut vastaan tavallisuutensa mukaan, mutta hänen
sisarensa, joka nyt oli luopunut kaikesta toivostaan tehdä minusta
etelävaltiolaista, sanoi minulle, että nyt oli minulla aika
osoittautua mieheksi ja mennä rintamaan sensijaan että tein
rakkaudentunnustuksiani.
Hänen Arthur-veljensä oli nyt kapteeni, kahdenkymmenenkahden vuoden
ikäisenä, ja Walton majurina -- kuolema vaikutti sen, että ylennykset
kävivät ripeämmin.
He eivät olleet kuulleet mitään Arthurista Fredericksburgin tappelun
jälkeen ja heidän mielestään oli kumma, ettei hän kirjoittanut; mutta
he eivät olleet levottomia, koska sähkötetyissä kuolleidenluetteloissa
ei ollut hänen nimeään.
Tuomari tuli juuri parvekkeelle polttamaan piippuaan. Silloin kuulin
yhtäkkiä Bellen tukahtuneen huudahduksen ja näin vaunujen ajavan
suurten portaiden eteen. Takaistuimella istui etelävaltioiden
sotilaspuvussa oleva upseeri tukien toista, joka näytti olevan
pyörtymäisillään.
-- Arthur, Arthur! -- huudettiin, ja Belle kirkaisi äkkiä:
-- Arthur, missä on käsivartesi?
-- Sen menetin Fredericksburgissa, -- sanoi poika uupuneella äänellä ja
vaipui tajuttomana isänsä rinnalle.
-- Taivaan Jumala, oikea käsivarsi, -- änkytti isä, kun taas Laura
kalmankalpeana nyyhkytti:
-- Raajarikko koko elämänsä ajaksi!
He kantoivat hänet heti sisään, ja minä satuloin hevoseni
ratsastaakseni kaupunkiin noutamaan lääkäriä. Silloin tapasin Harry
Waltonin -- hän oli näet saanut haavan päähänsä ja tullut kotiin
ystävän mukana. Me tuijotimme toisiimme.
-- Oletko sinäkin haavoittunut? -- kysyin minä.
-- Vähäisen. Pomminsirpale osui päähäni Fredericksburgissa. Mutta
Jumala tietää miten Arthurin käy!
Silloin kuulin Lauran huutavan:
-- Nouda heti lääkäri!
Ja Belle huusi:
-- Arthur on kuolemaisillaan!
Minä hyppäsin hevosen selkään ja huusin tuomarille:
-- Tuon lääkärin niin nopeasti kuin hevoset jaksavat juosta.
Kun minä tunnin kuluttua palasin kaupungin paras lääkäri mukanani, meni
hän heti potilaan luo ja naiset tulivat alas.
Belle tuli minun luokseni ja virkahti oikealla naisen
johdonmukaisuudella:
-- Teidän ystävänne tekivät veljelleni tämän; miten voitte kuvitella
mielessänne, että voin sietää teitä tämän jälkeen?
-- Hiljaa! -- sanoi Laura astuen väliin. -- Sinä olet kohtuuton, Belle.
Lawrence ei ole tähän enemmän syyllinen kuin sinä itsekään, ja hänhän
on juuri äsken todistanut ystävyyttään ja myötätuntoaan tekemällä
kaiken voitavansa veljemme hengen pelastamiseksi.
-- Niin, sinä rakastat häntä, sinä! -- huudahti sisar salamoivin
silmin; -- sinä rakastat häntä _vieläkin_; mutta nähdessäsi veljesi
tyhjän takinhihan -- jos hän tämän jälkeen jää eloon -- olet inhoava
tuota pohjoisvaltioiden miestä yhtä paljon kuin minäkin! -- lisäsi hän
kääntäen meille selkänsä.
-- Suo anteeksi sisarelleni, -- pyysi Laura. -- Hän on vain lapsi, ja
hän joutui suunniltaan nähdessään veljensä raajarikkona.
-- Rakas Laura, -- sanoin minä, -- tunnen aina kunnioitusta sinun
omaisiasi kohtaan, mutta ajattele miten ilkeään asemaan joudun, jos
kaikki sodan kauhut luetaan minun syykseni -- kun ympärilläni on vain
vihollisia, ja minä saatan turvautua ainoastaan sinun ja sinun kotisi
ystävyyteen.
-- Koetan aina ajatella sitä... jos voin.
Samalla kun morsiameni lausui nämä merkitsevät sanat, tuli lääkäri
tehden raportin. Mitä huolellisimmalla hoidolla saattoi potilaan hengen
pelastaa.
-- Mutta käsivarsi! --- sanoi tuomari melkein itkien; -- käsivarsi!
Ja minun sieltä ratsastaessani huusi Belle jälkeeni:
-- Tämän ovat teidän pohjoisvaltiolaiset veljenne meille tehneet, herra
Lawrence Bryant!
Huomasin että kihlaukseni oli saava pikaisen lopun -- ainoastaan
yksikin sattuma voi tuottaa täydellisen rikkoontumisen.
Käydessäni vierailulla kuullakseni miten Arthurin laita oli, otti Belle
minut vastaan milloin kulmakarvat rypyssä, milloin ivallisin
huudahduksin. Laura koetti tasoitella kaikkea ja selittää sitä, mutta
hänen esiintymistapansa oli väkinäinen -- hän ei ollut enää sama
avomielinen, reipas tyttö, jona olin oppinut häntä tuntemaan ja
rakastamaan. Joku salainen vaikutus käänsi selvästi hänen mielensä
minusta.
Tuomarinkin entinen sydämellisyys kylmeni, kun hän näki poikansa
istuvan raajarikkona verannalla, ja samalla hän tuli ystävällisemmäksi
majuri Waltonia kohtaan, joka viipyi vierailuillaan yhä pitemmän ajan,
tiedustellakseen Arthurin tilaa. Nuoret naiset olivat selvästi
ylen ihastuneet hänen moniin tarinoihinsa, joita hän kertoi
taistelutantereelta, ja lukuisiin vaaroihin, joihin hän oli uskaltanut
rakkaan asian vuoksi.
Vihdoin Damokleen miekka kohtasi minua.
Olin juuri puhellut Arthurin kanssa, joka reipastui melko lailla, mutta
luonnollisesti oli kelpaamaton sotapalvelukseen. Hän oli koko ajan
ollut hyvin kiltti minulle ja sanoi, että hän parannuttuaan kernaasti
ottaisi rautatietoimen siellä missä minäkin olin.
-- Sinä, Bryant, tiedät paraiten, että minun nyt täytyy elää aivojeni
työllä, kun käteni ovat minut pettäneet.
-- Totut kenties vahinkoon, Arthur, -- sanoin minä osaaottavasti.
-- Niin kenties kävisi, -- sanoi Belle, -- jos joku toinen menisi hänen
sijalleen riveihin. -- Ja sitten hän kuiskasi minulle: -- Majuri Walton
menee tänään jälleen rintamaan. Tällä kertaa minä en estänyt hänen
kahdenkeskistä kohtaustaan Lauran kanssa, ja tuolla näette tuloksen!
Hän viittasi erääseen lehtimajaan, ja katsoessani sinne minä
hämmästyin. Walton oli ilmeisesti hyvästelemässä morsiantani, ja sillä
kertaa hän näytti olevan mitä paraalla tuulella hevosen selkään
noustessaan.
Kukapa rakastunut mies saattaisi olla olematta mustasukkainen?
Edellisellä kerralla Walton ratsasti pois aivan epätoivoisena -- nyt
hän oikein säteili. Oliko Laura antanut hänelle toivoa?
Sellaisten ajatusten kiusaamana minä ärsytin itseni aivan raivoon
lähestyessäni morsiantani, joka suloisesti viittoili jäähyväisiä
ketterälle majurille.
Olen vielä näkevinäni Lauran sellaisena kuin hän seisoi siinä kuin
korkokuva, sinistä huhtikuun taivasta vasten yksinkertaisessa
kotikutoisessa hameessaan, joka ylensi hänen naisellista suloaan ja toi
esille ruumiin viehättävät piirteet. Hänellä oli povellaan muutamia
villiä kukkia, ja hänen kasvojensa puna kelmeni, kun hän näki minun
intohimoisen levottomuuteni.
-- Sinä lausuit jäähyväiset majuri Waltonille, ja hänen ilmeestään
päättäen ne olivat hellät jäähyväiset! --- sanoin minä hieman
katkeralla ja ivallisella äänellä, sillä muisto siitä, mitä olin näinä
kuukausina kestänyt, vaikutti että minä unohdin itseni hetken
kiihtymyksessä.
-- Sinun äänessäsi on tänään merkillinen sävy, Lawrence, -- mutisi hän
kalveten.
-- Ei merkillisempi kuin se, joka sinulla on ollut minua kohtaan siitä
alkaen, kun veljesi tuli kotiin, -- vastasin minä kiihtyneenä.
Silloin väri palasi jälleen hänen poskilleen.
-- Siinä teette oikein, herra Bryant -- että muistutatte minua kotiamme
kohdanneesta onnettomuudesta, joka on teidän ystävienne aikaansaama! --
sanoi hän ylpeästi. -- Te olette todellakin muistuttanut minua jostakin
sellaisesta, jonka rakkauteni on saanut minut unohtamaan -- että minä
olen etelävaltioiden tyttö!
Tämä vastaus sai minut heti älyämään hairahdukseni, mutta minä olin
mustasukkaisuuden sokaisema ja vastasin ivallisesti:
-- Arvelen majuri Waltonin auttaneen teitä muistamaan sitä asiaa!
-- Niin, sen hän tekikin!
-- Todellakin!
-- Sen tekee jokainen etelävaltioiden mies, jonka minä näen taistelevan
maamme puolesta -- Harry Walton samoin kuin toisetkin, -- vastasi hän
ylväästi, mutta lisäsi epäröiden: -- Minä olen rakastanut sinua,
Lawrence -- Jumala on todistajani siihen, miten minä olen rakastanut
sinua ja toivonut rakkaudellani voittavani sinut meidän asiallemme --
niin että _minun_ maani tulisi _sinun_ maaksesi -- mutta nyt -- lisäsi
hän horjahtaen ja veti syvälle henkeään, kuitenkin ojentautuen jälleen,
ikäänkuin joku mahtava ajatus olisi antanut hänelle voimaa, -- mutta
nyt, kun sinä et voi rakastaa meidän maatamme, kun sinä et saata tulla
erääksi meikäläisistä, niin ei sinun sukusi koskaan ole tuleva minun
suvukseni, ja silloin ei etelävaltioiden tyttö mene naimisiin maansa
vihollisen kanssa!
-- Jos todella olisit rakastanut minua, niin et sanoisi sellaista! --
huudahdin minä tuskaisesti, sillä minä uskoin menettäneeni hänet
ainiaaksi.
-- Todella rakastanut sinua! -- läähätti hän. -- Miksi sitten sanot
sitä tunnetta, joka voi saada naisen kestämään ystäviensä ivaa ja
letkauksia ja omaistensa moitteita sen vuoksi, että hän uskollisesti
pitää siitä miehestä, jota he vihaavat ja halveksivat? Eikö se ole
alttiutta ja uskollista rakkautta! Ja sen minä olen kahden vuoden
aikana lahjoittanut sinulle, Lawrence, sen tämä sormus on minulle
maksanut!
Näin sanoen hän veti kihlasormuksen sormestaan.
-- Hyvä Jumala, hylkäätkö minut! -- huudahdin minä.
-- Hylkään! Nyt se on tapahtunut -- Lawrence, vihdoinkin. Tämä sormus
ei kuulu enää minulle...
Sormus katosi ruohistoon ja Laura kaatui pyörtyneenä Bellen syliin,
joka huusi minulle: -- Te olette murtanut sisareni sydämen! Minä
pakotan teidät taistelemaan sen vuoksi joko puolella tahi toisella, te
yankee!
Hän pui minulle nyrkkiä ja oli kuin raivottaren perikuva.
Ratsastaessani tieheni loin viimeisen katseen tähän taloon, josta olin
saanut niin monet iloiset muistot. Vanha tuomari istui tupakoiden
verannalla; tammet olivat yhtä vihreät ja kauniit kuin konsanaan, mutta
lemmittyni rakkautta ei enää ollut olemassa -- ja paikka tuntui minusta
autiolta ja kuolleelta, jollaiseksi sota oli tehnyt sydämenikin.
V
Liittolaisten salapoliisi.
Jos minä taistelisin, tahdoin taistella ainakin sen asian puolesta,
jonka hyväksyin, ja niinpä päätin kulkea etelävaltioiden rajan poikki
pohjoispuolelta -- hyvin vaikea tehtävä, vaikka valittavana olikin
neljä tietä. Oli joko matkustettava Wilmingtoniin ja seurattava
saarronmurtajaa Nassauhin, tahi myöskin Suffolkin ja Norfolkin kautta
mentävä Virginian pohjoisvaltio-joukkoihin taikka etsittävä joku
rannikolla olevista pohjoisvaltioiden sotalaivoista tahi tavoitettava
Hilton Headin luo etelävaltioihin jäänyt linnaväki; neljäntenä tienä
oli Pohjois-Karolina ja Tennessee. Tämä viimeinen tie oli erittäin
vaarallinen sen vuoksi, että rajalla oli runsaasti sissijoukkoja.
Perusteellisesti harkittuani minä päätin lähteä Suffolkin ja Norfolkin
tietä, sen vuoksi, että rautatienvirkamiehenä saatoin hankkia itselleni
passin ja matkustajaliput sellaisissa tapauksissa, jolloin ne
kiellettiin toisilta. Sitäpaitsi saatoin laskelmoida saavani apua
Pohjois-Karolinassa olevien pohjoisvaltioiden miesten muodostamalta
salaiselta liitolta.
Ryhdyin heti matkavalmistuksiin mitä varovimmin, jotten herättäisi
epäluuloja, ja kuljin juuri pääkatua ostaakseni yhtä ja toista. Silloin
kohtasin pari ratsastavaa nuorta naista -- ne olivat Peytonin tyttäret.
Belle loi minuun välinpitämättömän, ylpeän katseen. Laura katsoi minuun
ja näytti haluavan sanoa jotakin, mutta jatkoi matkaansa sisarensa
yllyttämänä. Jos hän vain olisi sanankaan sanonut, niin luulen, että
minä kaikesta huolimatta olisin jäänyt.
Loin häneen pitkän kaipaavan katseen. Laura näytti epäröivän ja
pysähdytti pari kertaa hevosensa ikäänkuin olisi tahtonut kääntyä
takaisin, mutta kun Belle tarttui hänen hevosensa suitsiin ja sanoi
hänelle jotakin, silloin minä viimeisen kerran näin Lauran kotikutoisen
kankaan verhoaman siron vartalon kääntyvän satulassa.
Jatkoin horjuen matkaani rautatiekonttoriin. Siellä minua odotti
tapaus, joka joudutti minun matkaani. Se oli Beauregardin esikuntaan
kuuluvan ystäväni Been kirje, jossa hän ilmoitti minulle, että minut
oli kutsuttu palvelukseen tähän esikuntaan ja neuvoi minua kaikkien
ikävyyksien välttämiseksi heti matkustamaan sinne. Hän lupasi tehdä
paraansa hankkiakseen minulle siellä toimen, joka vapautti minut
kantamasta asetta, ja lisäsi, että ystävä Amos Pierson oli jälleen
pitänyt minut muistissaan.
Tämä kirje joudutti pakoani. Annoin uskolliselle palvelijalleni
Caucukselle rautatiehallitukselle jätettävän kirjeen, jossa sanoin irti
paikkani, mutta kielsin häntä jättämästä sitä ennen kuin viikon
kuluttua matkani jälkeen, jota minä rupesin kiiruhtamaan. Olin
vaihtanut pohjoisvaltioiden seteleiksi rahani -- tuhat dollaria -- ja
panin viisisataa Lauralle kirjekuoreen sanoen hänelle tietäväni sen
päivän tulevan, jona yleinen hätä pääsee vallalle etelävaltioissa, ja
silloin nämä rahat saattoivat tulla hänelle hyödyksi, sekä pyysin häntä
pitämään niitä sellaisen ystävän antamana lainana, joka ei koskaan
saattanut unohtaa ainoaa naista, jota oli rakastanut. Pyysin Caucuksen
jättämään sen samalla aikaa rautatiehallitukselle menevän kirjeen
mukana -- mutta ei aikaisemmin.
Matkustin paraissa vaatteissani, otin mukaani viisisataa dollaria,
revolverini patruunoineen ja muutamia rakkaita muistoja tytöltä, joka
minun täytyi jättää. Olin jo lähettänyt sanan eräälle pohjoisvaltioista
olevalle ystävälle ja vapaamuurariveljelle, joka nyt oleskeli
Pohjois-Karolinassa ja jonka tiesin täysin luotettavaksi.
Heti junaan tultuani oli edessäni uusi vaikeus: kaikki kuljettajat,
jarrumiehet ja asemamiehet tunsivat minut, niin että minun oli mahdoton
matkustaa tekaistulla nimellä muutoin kuin valepuvussa. Vastasin heille
kaikille matkustavani virka-asioissa Pohjois-Karolinaan ja Virginiaan.
Monet upseerit heittivät minuun epäluuloisia katseita, koska olin
siviilipuvussa, mutta huomatessaan että kuljettajat tunsivat minut,
rauhoittuivat sekä upseerit että pari armeijan etsivää, jotka olivat
vaanimassa karanneita sotilaita.
Rautatiet olivat viheliäiset, sen vuoksi että kaikki rauta käytettiin
aseiksi. Minä olinkin ilmoittanut matkani tarkoituksena olevan hankkia
joku määrä kiskorautaa.
Niinpä istuuduin vaunuuni siinä turtumuksen tunteessa, joka valtaa
ihmisen niiden suurten elämän maanjäristysten jälkeen, jotka repivät
rikki ja tuhoavat kaikki tulevaisuudensuunnitelmat ja kaikki onnellisen
olemassaolon toiveet. Pakenin sen naisen luota, joka kolmen vuoden ajan
oli ollut minun päivieni ajatus ja öitteni uni; en paennut sen vuoksi,
etten olisi häntä enää rakastanut, vaan siksi, että pelkäsin joutuvani
luopioksi ja petturiksi sille asialle, jonka hyväksyin, jos jäisin
hänen luokseen valmiina, kuten hän, taistelemaan omiani vastaan.
Ajatukseni kuvastuivat kenties kasvojeni piirteissä, sillä eräs mies,
joka puhui nenäänsä ja Pohjois-Karolinan murteella, kysyi:
-- Ette näytä juuri iloiselta, herra Bryant; tahdotteko siirtyä hieman,
että saan sylkeä tuosta ikkunasta? Tein hänelle mieliksi ja tunsin
Peter Bassettin, hallituksen salapoliisin, joka nuuski asemilla
sotavankeja. Hän näytti olevan halukas tarinoimaan ja kertoi minun
häntä siihen innostamatta kaikista karanneista pohjoisvaltioiden
vangeista, jotka hän oli onnistunut uudelleen telkeämään sekä suuntasi,
kuten tarkka pilkka-anampuja, tupakkasylkensä säteet ratavallin
sähkölennätinpatsaita vasten.
Hän tarjosi minulle myöskin naukun rautatieasemalla, ja teinpä mitä
tein, niin mies oli aina kintereilläni.
Kuvittelin mielessäni, että hänellä oli erikoinen halu seurata
liikkeitäni, ja päätin koettaa.
Tiesin junan seuraavalla asemalla peräytyvän vesisäiliölle ja sitten
taas palaavan asemalle. Kulkiessamme verkalleen säiliön ohi hyppäsin
vaunusta ja näin harmikseni hänenkin hyppäävän.
-- Miksi livahditte junasta, herra Bryant?-- kysyi hän.
-- Oikoakseni hieman koipiani, --- vastasin minä. -- Juna palaa viiden
minuutin kuluttua. Mutta miksi _te_ hyppäsitte?
-- Hm, samasta syystä, -- mutisi hän. -- Ymmärsin, että te tunnette
radan, ettekä jättäydy myöhästymisen vaaraan. Haluatteko naukun
pullostani?
-- Kiitos, en.
Juna palasi, mutta minä nousin pahaa aavistellen jälleen vaunuun.
Tiesin Bassettin olevan pahimpia vainukoiria, mitä poliisilla oli
käytettävänään, ja että hän kai arvasi minun pakenevan rajalle.
Suistuttuamme raiteilta ja viivyttyämme useita tunteja saavuimme
Charlotteen, josta meidän piti kahden tunnin kuluttua jatkaa matkaamme.
En odottanut ketään tällä asemalla, mutta Grahamissa piti
pohjoisvaltiolaisen ystäväni kohdata minut. Käyttäydyin nyt
Charlottessa sillä tavalla, että Bassettin valppaus laimenisi
Grahamissa.
Hyppäsin junasta ja puikkelehdin asemalla puoleen ja toiseen ikäänkuin
olisin etsinyt jotakin, sitten vaelsin taupungissa katuja edestakaisin,
Bassett alinomaa kintereilläni. Vihdoin menin hotelliin ja olin
hämmästyvinäni kohdatessani siellä nuuskijani, jolle tarjosin
lasillisen, ajan kuluksi, kuten sanoin.
Vihdoin jatkoimme matkaamme Grahamiin, jonne saavuimme kello kolme
iltapäivällä.
Sanoin Bassettille aikovani nukkua yöni siellä, koska olin väsynyt
viheliäisellä radalla tärskymisestä, sekä menin rautatieasemalle.
Goodshaw, pohjoisvaltiolainen ystäväni, oli siellä, mutta minä menin
hänen ohitsensa kuin vieras ihminen, mutisten: "Illalla!"
Hän ymmärsi minut heti ja meni junalle ikäänkuin olisi etsinyt jotakuta
toista. Oltuani jonkun aikaa aseman alueella menin matkalaukkuineni
hotelliin ja astuskelin sitten ilman päämäärää kaduilla, mutta
sovitin samalla niin, että kuljin ohi Goodshawin asunnon, jonka
rullaikkunaverhoissa oli punaiset, siniset ja valkoiset nauhat,
merkiksi meille pohjoisvaltiolaisille, että isäntää saattoi vaaratta
tavata.
Vihdoin menin jälleen hotelliin ja illastin Bassettin kanssa sekä
pelasin sitten euchrea hänen kanssaan ateriamme maksusta. Minä hävisin
useimmissa peleissä, olin suuttuvinani ja kävin nukkumaan. Bassett teki
samoin.
Puolen tunnin kuluttua minä hiivin huoneestani, mutta kuulin samassa
melua ikäänkuin kenkä olisi kopsahtanut ovea vasten kauempana
eteisessä, jossa Bassettin huone sijaitsi. Huomasinkin, että oveni
lukkoon oli kiinnitetty samaan suuntaan kulkeva lanka. Silloin minä
heti ymmärsin salapoliisin vahtivan ja juoksin minkä jaloistani läksi
portaita pitkin pihalle. Kuulin Bassettin askeleet takanani portaissa
ja samalla saapuvan junan vihellyksen -- se oli pohjoiseen menevä
yöjuna. Jatkoin juoksujalkaa matkaani asemalle ja olin alinomaa
kuulevinani Bassettin askeleet takanani; matka jatkui odotussalin läpi
asemasillalle ja siitä eräälle vaunusillalle, mutta minä hyppäsin
jälleen pois toiselle puolelle ja piilouduin pimeässä erään vajan
taakse.
Siitä näin, miten Bassett nuuski läpi koko junan, mutta silloin veturi
vihelsi lähtömerkin ja salapoliisi jatkoi junassa matkaansa varmana
siitä, että minä olin mukana.