Rakkaus vai velvollisuus?
Seuraavan kuukauden aikana minun toimeni rautatiellä tuli erittäin
rasittavaksi sotajoukkojen alinomaisen kuljetuksen vuoksi -- sillä
kaikki etelävaltiot varustautuivat sotaan; jokaisen joutohetken omistin
kuitenkin morsiamelleni.
Eräänä päivänä kävi luonani eräs ystäväni ja Etelävaltioiden armeijaan
kuuluva upseeri, Stuart Bee, kysyen enkö tahtonut mennä esikuntaan
järjestämään joukkojen siirtoja. Hänellä oli mukanaan samaa asiaa
kosketteleva kenraali Beauregardin kirje.
Vastasin, etten missään tapauksessa tahtonut liittyä heidän
sotajoukkoonsa.
-- No, -- sanoi hän, -- sinä teet tahtosi mukaan; mutta minä olisin
toivonut sellaisen toimen tekevän lopun kaikesta sinua koskevasta
panettelusta. Jos nyt tulee tunnetuksi, että sinä olet kieltäytynyt
ottamasta paikkaa vastaan, niin sinun asemasi huononee ja ystäväsi
saavat ikävyyksiä.
-- Kuka on suositellut minua paikkaan?
-- Luulen että sen teki Savannahista kotoisin oleva Amos Pierson, joka
oli ollut täällä armeijalle tarvittavan tavaran hankinnan vuoksi, --
vastasi ystäväni ja lausui minulle hyvästi.
Amos Piersonin siis oli todellakin onnistunut toimittaa minut asemaan,
josta oli johtuva, että useimmat Columbiassa olevat ystäväni käänsivät
minulle selkänsä.
Seuraava tapaus oli, että nuori Arthur Peyton läksi komppaniansa kanssa
liittyäkseen pääjoukkoon. Isä huokasi, ja sekä Laura että Belle
näyttivät enemmän etelävaltiolais-isänmaallisilta kuin koskaan ennen.
-- Jollen minä onnistu hyvällä saamaan teitä oikeaksi Etelä-Karolinan
mieheksi, suosimalla liittoanne Lauran kanssa, niin minä saan ryhtyä
toiseen, ankarampaan keinoon, herra Lawrence Bryant, -- sanoi Belle
nuorekkaasti nauraa heläyttäen. Minä huomasin kuitenkin vakavuutta
äänessä.
Huomasin velvollisuuden kutsuvan itseäni pohjoiseen, samalla kun
rakkaus sitoi minua etelään, ja minä jäin jäljelle Tom Baxterin
varoituksesta huolimatta.
-- Kun kaksi armeijaa seisoo vastakkain Virginiassa ja Tennesseessä,
niin tulee vaikeammaksi päästä rajan yli kuin ostamalla heti lipun
Washingtoniin, kuten minä aion tehdä, -- sanoi hän. -- Mene naimisiin
tytön kanssa ja ota hänet mukaasi.
-- Hän ei tahdo jättää isäänsä ja sisartansa tällaisina aikoina. Jos
minä matkustan, menetän kenties hänet, ja minä pidän hänestä liiaksi
kestääkseni sitä.
-- Jos jäät tänne, niin joudut vaikeaan pulmaan ja menetät tytön joka
tapauksessa.
-- Miten saatat uskotella sellaista? Laura Peytonhan rakastaa minua! --
mutisin minä epävarmana.
-- Niin, _nyt_; mutta odotappa kun sota raivoaa, silloin Laura Peyton
kyllä tulee kylmäksi sellaista miestä kohtaan, joka ei tahdo uskaltaa
henkeään sen asian puolesta, jota tyttö itse kannattaa: -- sinä et voi
vastustaa hänen hyvällä tahi pahalla tekemiään houkutuksia, ja eräänä
päivänä me, vanhat ystävykset, seisomme vihollisina vastakkain
taistelukentällä. Tässä ristiriidassa ei tosiaankaan tapahdu mitään
puolinaisia toimenpiteitä!
Baxter läksi, ja heinäkuun ensimäinen päivä v. 1861 läheni.
Liittolaisten hallitus oli määrännyt, että kaikkia niitä, jotka sinä
päivänä olivat sen tuomiopiirissä, pidettiin etelävaltioiden alamaisina
ja etteivät ne saaneet mennä rajan yli ilman erikoista lupaa.
Sotilasviranomaiset pitivät sitäpaitsi varovaisempana, ettei edes
sellaista lupaa annettaisi muille kuin naisille ja lapsille ja
sotapalvelukseen kykenemättömille henkilöille.
Vihdoinkin minä päätin palata pohjoisvaltioihin, jos mahdollista Laura
vaimonani, ja läksin ratsastaen hänen kotiinsa. Oli tyyni, levollinen
ja suloinen kesäilta. Juuri ratsastaessani puistokäytävää tuli muuan
ratsumies nopeasti vastaani ja jotakin mutisten kiiruhti ohitseni.
Hänen piirteensä olivat siinä määrin surun ja tuskan vääristämät, että
minä tuskin tunsin Harry Waltonia sotilaspuvussa. Hän ei myöskään
tervehtänyt minua.
Viimeksimainittu ei ollut kovin kummallista, vaikkakin me olimme
vanhoja koulutovereita ja parhaita ystävyksiä viime kuukausiin asti --
suureksi osaksi olin hänen välityksellään saanut paikkani rautatiellä.
Mutta senjälkeen kun Laura Peytonin kauniit kasvot olivat tulleet
meidän väliimme, oli hän kylmentymistään kylmentynyt, kunnes me olimme
toisillemme melkein kuin vieraita. Meidän kihlauksemmehan ei ollut
vielä julkaistu, eikä Harry suinkaan vielä ollut luopunut aikeistaan
voittaa häntä. Hän kävi perheessä ainakin yhtä usein kuin minäkin.
Belle-neiti lausui minut tervetulleeksi ja sanoi ettei sisar ollut
hetkiseen tavattavissa ja että hän tahtoi käyttää aikaa sanoakseen
minulle, että hän vielä oli minun ystäväni huolimatta etelävaltioiden
asialle osoittamastani laimeudesta, "mutta minun kärsivällisyyteni
alkaa loppua", lisäsi hän jokseenkin kiihkeästi.
-- No, mitä olette tehnyt minun puolestani? -- kysyin muuttaakseni
puheenaihetta.
-- Tehnyt teidän puolestanne? Niin, minä olen ikäiselleni tytölle aivan
erinomaisella kohteliaisuudella estänyt erästä nuorta miestä, jolla on
loistava sotilaspuku ja murtunut sydän, kosimasta teidän morsiantanne
ennen luotisateeseen lähtöään: ja se oli Harry Walton, Wade Hamptonin
urhoollisen legioonan kapteeni. Hän näytti niin komealta, tiedättekö,
etten minä olisi tahtonut antaa paljoa teidän toiveistanne, jos hän
vaan olisi saanut tavata Lauraa yksin, -- lisäsi hän hiukan
ivallisesti.
-- Ja miksi teitte sen _minun_ tähteni, -- ihmisen, joka on melkein
vihamielisessä suhteessa teihin?
-- Siksi etten ole vielä luopunut kaikesta teitä koskevasta toivostani,
ja siihen asti olen teidän ystävänne; mutta jahka kerran huomaan, että
te ehdottomasti ette tahdo tulla meikäläiseksi, niin minä sensijaan
autan Harry Waltonia voittamaan sisareni rakkauden. Kuten näette, olen
innokas värvääjä etelävaltioiden armeijalle!
Silloin Laura tuli sisään sirompana kuin koskaan ennen. Hänen silmänsä
olivat hieman punaiset ja hänen alakuloinen hymynsä osoitti, ettei
sisar ollut liioitellut kapteeni Waltonin jäähyväisten vaikutuksen
merkitystä.
Kun Belle oli jättänyt meidät yksin, puhuin suunnitelmastani
morsiamelleni, jolloin minut aina keskeytti joku huokaus tahi
kyyneletön nyyhkytys.
-- Lawrence, jos nyt matkustat minun luotani, niin tiedän sen
tapahtuvan ainiaaksi, -- sanoi hän vihdoin.
-- Ainiaaksi, ei, ei. Tulen takaisin yhtä varmasti kuin nyt olen
luonasi. -- Mutta tule kerallani pohjoiseen -- jätä kaikki nämä
ikävyydet!...
-- Jättäisinkö vanhan isä parkani ja pikku sisareni -- juuri kun he
isänmaan tähden ovat luopuneet Arthurista? Ei, Lawrence, jos kunnioitat
minua, niin et saata tarkoittaa mitä sanot!
Hän käveli huoneessa liikutettuna edestakaisin jonkinlaisessa ylpeässä
epätoivossa. Joskus hän tuli luokseni hyväiltäväksi ja suudeltavaksi,
mutta sillävälin hän loi minuun melkein vihamielisiä katseita.
Näytös alkoi käydä sietämättömäksi, mutta se kaikeksi onneksi
keskeytyi, kun eräs palvelija jätti neiti Laura Peytonille osoitetun
kirjeen, jonka päällekirjoituksessa oli: "Tärkeä". Tunsin Waltonin
käsialan. Laura silmäili sen läpi ja sanoi puoleksi tukahtuneella
äänellä:
-- Harry Walton pyytää minua vaimokseen, ja sellaisena hetkenä sinä
tahdot jättää minut?
-- Miksi minun tahi sinun pitäisi pelätä Harry Waltonia? Hän on
gentlemanni.
-- Mutta sitä ei ole Amos Pierson, -- sanoi hän tuskaisesti. -- Hän
aikoo käyttää hyväkseen pidikettä, jolla hän sitoo isäni itseensä.
-- Hän -- ihminen, jota sinä halveksit?
-- Tästä saat todistuksen, -- sanoi hän antaen minulle kirjekimpun. --
Aioin näyttää ne sinulle aikaisemmin -- nyt sinun täytyy saada asiasta
selko. Tuo mies ei aio luopua toivostaan saada minut vaimokseen. --
Saatatko valtiollisista syistä jättää sen naisen, joka rakastaa smua,
-- joka ei ole välittänyt ystäviensä neuvoista eikä sukulaisten
houkutuksista pysyäkseni sinulle uskollisena? -- Tahdotko jäädä -- vai
matkustatko?
-- Minä jään!