II

Amos Pierson.

-- Miksi minun on kavahdettava Amos Piersonia, jos hän onkin

kilpakosijani? Mitä minun tarvitsee pelätä niin kauan kuin sinä

rakastat minua? Miksi et pyydä minua yhtä hyvin varomaan kaikkia

kosijoitasi -- Harry Waltonia esimerkiksi? -- sanoin minä ja tartuin

hänen kauniiseen käteensä, jonka hän varoittaen ojensi minua kohti.

-- Siksi että Harry Walton on kunnon mies -- hieman kiivas, mutta aina

ritarillinen. Ritarillista ihmistä ei tarvitse pelätä niin paljoa kuin

kehnoa raukkaa. Toinen tähtää suoraan rintaan, mutta toinen hiipii

selän taakse. Amos Pierson on sellainen ihminen, joka toimii salassa.

Hän pistää sinua vielä selkään!

-- Oh, joutavia! Tahtoisin paljoa kernaammin kilpakosijakseni Amos

Piersonin kuin Harry Waltönin -- viisikymmen-vuotias ei ole

vaarallinen, kuten viidenkolmatta ikäinen, -- sanoin minä nauraen,

hälventääkseni hänen levottomuuttaan. Mutta itse asiassa en ollut

suinkaan iloinen kohdatessani vielä yhden vastustajan suunnitelmilleni.

-- Sentähden, näetkös, tahdoin, että puhuisit isän kanssa tänä iltana,

niin että Pierson saa kuulla asian päätetyksi ja että minä, -- änkytti

hän punastuen, -- olen sinun yhtä varmasti kuin jos jo olisimme

naimisissa!...

Viime sanat tulivat puolitukehtuneesti, sillä mikäpä mies olisi voinut

tuollaista kuulla sulkematta suudelmalla huulia, jotka sitä lausuivat?

-- Haluat siis herra Piersonin saavan tietää, ettei hänellä ole mitään

toivoa?

-- Niin, kerta kaikkiaan!

Tullessani tuomarin kirjastoon huomasin hänen istuvan päivän

sanomalehdet edessään, silmien aluset epäilyttävän punaisina. Hän

tervehti ystävällisesti, mutta surullisesti.

-- Mielenkiintoisia uutisia? -- kysyin minä.

-- Murheellisia uutisia, -- vastasi hän. -- Viranomaiset ovat

mielestäni menetelleet hätäilevästä ja tuottavat meille pahempia

ikävyyksiä kuin politikkomme aavistavatkaan. Jos sota syttyy, niin

meidän täytyy taistella, ja minulla on nuori poika --

Tuomari katsoi alakuloisesti nuoren Arthurin valokuvaa ja jatkoi

huoaten: -- Ja hän palaa kärsimättömyydestä päästä verileikkiin.

Hänestä minä olen pahoillani... Jumala yksin tietää, kuinka tämä

kehittyy koskemaan kotiani!

Se antoi minulle tilaisuuden tokaista:

-- Tulen juuri puhumaan eräästä perheseikasta. Laura-neiti...

-- Ah!

-- Minä rakastan häntä ja olen pyytänyt häntä vaimokseni. Hän on

suostuvainen, ja nyt tulen pyytämään teidän suostumustanne liittoomme.

Tuomari oli ääneti, ja minä pitkitin puhettani kertoen, miten me nuoret

olimme johtuneet pitämään toisistamme; mutta tuomari keskeytti minut.

-- Aioitteko todellakin mennä naimisiin tyttäreni kanssa _nykyisissä_

olosuhteissa?

-- Kyllä, niin pian kuin mahdollista, -- vastasin minä. -- Te tunnette,

mistä miehestä minä käyn ammatissani ja että kykenen huolehtimaan

perheestäni siinä missä joku toinenkin, joka on riippuvainen

elämänurastaan.

-- Tiedän varsin hyvin, että teillä on hyvä tulevaisuus insinöörinä, --

sanoi tuo vanha kelpo mies, -- mutta se poikkeusasema, jossa te olette

meidän yhteiskunnassamme, saattaa minut epäröimään, kun on kysymyksessä

suostuminen liittoon, jonka minä muutamia kuukausia sitten ilolla

olisin siunannut.

-- Miksi minun tulisi luopua teidän tyttärestänne, jos Etelä-Karolina

onkin luopunut Yhdysvaltain liitosta? -- kysyin niinä kiivaasti.

-- Sentähden, että nämä olosuhteet tekevät teidät ja minun tyttäreni

kahden eri kansakunnan kansalaisiksi, jotka luultavasti pian ovat

keskinäisiä vihollisia. Jos sota puhkeaa meidän ja Yhdysvaltain

välillä, niin te ette saattaisi elää tässä yhteiskunnassa, ja vaimon

täytyy seurata miestään, -- sanoi hän pontevasti. -- Minä luulen, että

tyttäreni myötätunto on kokonaan etelävaltioiden puolella sellaisessa

ratkaisussa, ja silloin valtiolliset riidat tuhoaisivat kokonaan sen

mieltymyksen, jota te tunnette toisiinne -- tehän olette sekä nuoria

että vilkkaita... Mutta kenties nämä riitaisuudet saatetaan syrjäyttää

ilman verenvuodatusta, Jumala suokoon sen! -- Jos silloin minun

tyttäreni rakastaa teitä, kuten sanotte, niin vastaan toisin --

jollei --

-- Jollei? -- kysyin minä kiihkeästi.

-- Jollei... No, no, sen voimme jättää vastaisuuteen. Kaikki mitä nyt

saatan sanoa, herra Bryant, on että minä toivon teidän katsovan

tyttäreni vapaaksi kaikista lupauksista, joita lienee teille antanut,

kunnes valtiollinen myrsky on raivonnut loppuun... Jumala tietää, että

minä toivon, ettei Etelä-Karolina koskaan olisi rikkonut liittovaltoja

vastaan! -- huudahti hän vaistomaisesti.

-- Ah, te olette siis unioonin miehiä?

-- Minä olen unioonin ystäviä, mutta ennen kaikkea harrastan oman

valtioni etuja; ja vaikkakin minä olen tehnyt parhaani vastustaakseni

kaikkia ennenaikaisia päätöksiä, niin minä kuitenkin seison tahi kaadun

sen valtion kanssa, jossa olen syntynyt. Puhelen Lauran kanssa ja

sitten kenties kirjeellisesti sanon ajatukseni ehdotuksesta, jolla

olette minua kunnioittanut. Teillä on mitä suurimmassa määrässä minun

yksityinen arvonantoni, herra Bryant, -- sanoi hän lopuksi ja puristi

kättäni, samalla kun minä nousin jokseenkin synkkämielisenä ja

onnettomana.

-- Teillä ei niinmuodoin ole mitään sitä vastaan, että minä käyn

tyttärenne luona? -- kysyin.

-- Ei millään muotoa, ei silloin kun käytte _ystävänä_, -- vastasi

tuomari jatkaen lukemistaan.

Eteisessä kohtasin Arthur Peytonin.

-- Hohoi, Bryant, eikö ole suuremmoista? -- huudahti hän. -- Wade

Hampton aikoo panna liikkeelle kokonaisen legioonan, jos pohjoisvaltiot

käyvät kimppuumme, ja minua on kutsuttu palvelemaan luutnanttina.

Silloin saatan kohota nopeammin kuin soturikoulussa. Sinun ystäväsi

Walton on tehnyt minulle tarjouksen. Hän saa kapteenin valtakirjan...

Mutta se tuskin kiinnittää sinun mieltäsi pohjoisvaltion miehenä,

jollei minun sisareni ole onnistunut käännyttämään sinua! -- lisäsi hän

veitikkamaisesti.

-- No, Lawrence, onko sinulla huonoja uutisia kerrottavana? Onko isä

antanut kieltävän vastauksen? -- kysyi Laura puutarhassa.

-- Ei, niin huonosti ei asianlaita ole. Hän tahtoo ainoastaan, että me

lykkäisimme kihlauksen kunnes levottomuudet ovat lakanneet.

--' Kihlauksemme, ei, se on päätetty kerta kaikkiaan; yhtä hyvin hän

saattaisi pyytää meitä lykkäämään toisistamme pitämistä tuonnemmaksi.

-- Hän tahtoo meitä unohtamaan eiliset lupauksemme -- saatatko tehdä

sen? -- kuiskasin hänen pieneen kauniiseen korvaansa.

-- Unohtamaan, että sinä sanoit rakastavasi minua? Oi, Lawrence! --

Kyyneleet nousivat hänen silmiinsä.

-- Hän tahtoi sitä, mutta minulle on yhtä mahdotonta unohtaa että elän.

-- Minulle myöskin! -- kuiskasi hän, katseessaan ilme, joka pakotti

minut lohduttamaan häntä tavalla, mikä enin miellyttää nuoria,

kihloihin joutuneita naisia.

-- Mutta nyt minun täytyy kiiruhtaa heti puhumaan isän kanssa, -- sanoi

Laura vihdoin ja kalpeni, -- sillä tuo mies on tekevä parhaansa

estääkseen meidän aiettamme.

Tuijotin hurjana onneni luuloiteltuun vihamieheen hänen ratsastaessaan

ylös puistokäytävää. Mielestäni Amos Pierson ei ollut hauskan näköinen.

Hän oli viisikymmenvuotias mies, jokseenkin paksu ja lihava,

teräksenharmaissa silmissä loistava katse, otsa rehellinen, mutta suu

petollinen. Hän nauroi usein, näyttäen silloin pitkiä, valkoisia,

torahampaankaltaisia hampaitaan. Hänen yllään oli päivän muodin

mukaisesti etelävaltioiden pitkä, musta takki joka oli hänelle hieman

väljä, ja päässä musta lerppahattu, hiukan liian suuri; lisäksi hänellä

oli kauniita hohtokiviä, paksuja sormuksia ja kultavitjat. Nuori,

kaunis kvarteronipoika kantoi hänen käsilaukkuaan, ratsastaen jonkun

matkaa isäntänsä jäljessä.

Laura oli mennyt isänsä luokse, mutta Belle kuiskasi minun korvaani:

-- Eikös tuo mies ole hirveä? Hän on aivan Sol Smithin kaltainen,

silloin kun Smith näyttelee teatterissa Jacques Stropin osaa.

Mutta herra Pierson, joka luonnollisesti ei kuullut sitä, irvisti

hänelle ystävällisesti ja sanoi vilkkaasti:

-- Olette ollut hieman reippaampia kuin me Georgian asukkaat, neiti

Belle, mutta me kyllä pian saamme teidät kiinni. Nuo pohjoisvaltioiden

lurjukset, jotka tahtovat kokonaan tuhota meidät, ansaitsevat hyvän

kurituksen ja kerta kaikkiaan!

Tämä lausunto sellaisen ihmisen sanomaksi, joka kaikesta päättäen itse

oli yankee, herätti minussa sekä hämmästystä että vastenmielisyyttä;

mutta hän oli useimpain sellaisten pohjoisvaltioiden miesten kaltainen,

jotka harrastaakseen omia etujaan pitivät etelävaltioiden puolta: mitä

kauempaa pohjoisesta he olivat kotoisin, sitä katkerampi ja

verenhimoisempi heidän vihansa oli kieltämäänsä isänmaataan kohtaan --

jonka he aikaisemmin olivat menettäneet, mutta jota vastaan he nyt

tahtoivat taistella. Se ei ollut niin ihmeellistä, kun ajattelee, että

useimmat heistä olivat tulleet etelävaltioihin orjakauppiaina tahi

päällysmiehinä -- ammatteja, jotka eivät ole omiaan kehittämään

ihmissydämen hellempiä tunteita.

Pierson oli alkanut päällysmiehenä kolmekymmentä vuotta sitten ja

noussut arvossa orjakauppiaaksi. Ansaittuaan kauniit rahat mustalla

lihalla ja verellä lyöttäytyi hän puuvillaliikkeeseen ja häntä

pidettiin nyt alallaan rikkaimpana kauppiaana Meksikon lahden

seuduilla. Siksipä hän vihasi kaikkea, mikä oli kotoisin

pohjoisvaltioista.

Neiti Belle vastasi hänelle terävästi:

-- Tarkoitatte kaiketikin, että me yritteliäät Karolinan asukkaat

olemme päässeet päivämarssin edelle teitä vitkastelevia Georgian

asujamia? Mutta sallikaa minun esittää eräs kääntynyt musta

tasavaltalainen -- herra Lawrence Bryant ja herra Amos Pierson.

Olin halukas viivyttämään herra Piersonia, jotta Laura ehtisi käydä

puhumassa isänsä kanssa, ja otin sen vuoksi osaa keskusteluun.

-- Parannuksen tehnyt musta tasavaltalainen? No sitä saattaa sanoa

merkillisyydeksi, -- sanoi Pierson irvistäen.

-- Niin, jos todella olisin sitä, -- vastasin minä hieman kiihtyneenä,

sillä mies suututti minua.

-- Vai niin, te ette siis olekaan kääntynyt?

-- Onpa kylläkin, -- sanoi Belle nauraen, -- Laura on hänet

käännyttänyt.

-- Laura? -- sanoi mies luoden ilkeän katseen minuun. -- Mitä Lauralla

on siinä asiassa tekemistä?

-- Sen kai saatte aikanaan nähdä, -- sanoi Belle nauraen. -- Hän tuli

tänne pohjoisvaltioiden miehenä, mutta on päättänyt tulla

etelävaltioiden asukkaaksi, -- tulla erääksi meikäläisistä, jos...

-- Neiti Belle luulee minun unohtaneen mitä Illinoisissa olevat

sukulaiset ja ystäväni ovat kirjoittaneet; he näet ovat sitä mieltä,

että uniooni on säilytettävä mihin hintaan hyvänsä, -- huomautin minä.

-- Ahaa, hekin siis tahtoisivat taistella meitä vastaan, -- sanoi

Pierson nauraen ja näytti hampaitaan. -- Hyvä, minä olen valmis

nielemään ensimäisen mustan tasavaltalaisen, joka esiintyy meidän

pyhällä eteläisellä maallamme.

-- Siinä tapauksessa voitte alottaa minusta, -- vastasin minä

kiivaasti; mutta keskustelumme keskeyttivät Laura ja tuomari, joka

oikealla etelävaltiolaisen tavalla vieraanvaraisesti tervehti sitä

miestä, joka oli tekevä parhaansa kukistaakseen perheen onnen.

-- Kaikki käy hyvin, Lawrence, -- sanoi Laura, seuratessaan minua

tielle. -- Isä tietää, etten minä voi mennä naimisiin kenenkään muun

kuin sinun kanssasi; hän tahtoo ainoastaan, ettei kihlausta julkaista

ennenkuin levottomuuksien jälkeen. Luoja suokoon, etteivät ne kestäisi

varsin kauan!

-- Amen, -- sanoin minä ja suutelin häntä jäähyväisiksi.