I. Laita matkalaukkusi kuntoon!
II. Amos Pierson.
III. Rakkaus vai velvollisuus.
IV. Tyhjä takinhiha.
V. Liittolaisten salapoliisi.
VI. Alituomari.
VII. Saarronmurtaja.
VIII. Lapio vai kivääri.
IX. Yöllinen hyökkäys.
X. Hän saapui!
XI. Punatukkainen neekeri.
XII. Tarmokasta suostuttelua.
XIII. Kuherruskuukausi Sinisillä Vuorilla.
XIV. Naisia.
XV. Pimeässä maassa.
XVI. Onkalotien kautta.
XVII. Rivien läpi.
XVIII. Kirje, joka merkitsi elämää.
XIX. Taistelu sillasta.
XX. Missä hän oli.
XXI. Kenet minä pelastin.
I
Laita matkalaukkusi kuntoon!
-- Laura -- neiti Peyton -- saanko pyytää ensi valssiin?
-- Saat kyllä, -- ei, ensi tanssiin, olipa se mikä hyvänsä! Etkö
tulekin kanssani heti?
Tarjosin hänelle käsivarteni, ja me menimme talon eteläpuoliselle
suurelle parvekkeelle.
-- Nyt, Lawrence, on tapahtunut se mitä pelkäsimme, -- sanoi hän
vapisevin huulin, katse kirkkaana ja posket kalvenneina.
-- Eihän -- tosiaanko?
-- On, Etelä-Karolina on eronnut!
Suistuin melkein epätoivoon, sillä Laura Peyton oli etelävaltioiden
lapsi, ja minä kuuluin pohjoisvaltioihin. Olimme edellisenä päivänä
vannoneet toisillemme uskollisuutta, mutta minä aloin jo vavista
ajatellessani vaaraa, joka valtiollisten intohimojen vuoksi uhkasi
meidän liittoamme.
-- Tämä ei koskaan vaikuta sinulle antamaani lupaukseen, Lawrence! --
huudahti Laura puristaen kättäni; hän oli huomannut levottomuuteni, ja
hänen äänensä oli niin luja ja päättäväinen, että minä heti sain
tasapainoni, jonka myönnän menettäneeni hetkiseksi. Tunsin näet varsin
hyvin, kuinka pitkälle kiihtymys oli yltynyt etelävaltioissa v. 1860 ja
kuinka karsaasti suuri osa sikäläistä väestöä katseli pohjoisvaltioiden
miehiä. Kohta kun seurasin kihlattuani jälleen tanssisaliin, sain jo
lisätodistuksia asiaan.
Muutamat Lauran nuoret ystävät harjoittelivat sinä joulukuun iltana
kansallistanssia tuomari Peytonin asunnon vanhanaikaisessa
vierashuoneessa, ja soiton äkillinen taukoaminen sekä vieraitten
kiihtyneet huudahdukset osoittivat, että uutinen oli jo ehtinyt levitä
viiden peninkulman [Engl. peninkulma vastaa noin 1,600 metriä. Suom.]
päässä olevasta Etelä-Karolinan pääkaupungista.
Belle, Lauran nuorempi sisar, oli soittanut vanhaa, aikoja sitten
unohtunutta polkkaa ja kävi tämän odottamattoman pysähdyksen jälkeen
jälleen käsiksi pianoon kuusitoistavuotiaan kaikella innolla laulaen
_Itsenäisyyslaulun_, jota sitten seurasi _Sinilippu_. Tämä vaikutti
sähköittävästi, ja kaikki, minua lukuunottamatta, yhtyivät tähän
etelävaltioiden lauluun.
-- Et laula tänä iltana, Bryant, luulen ma, -- oletko menettänyt
äänesi? -- sanoi Harry Walton, nuori lakimies, joka oli ollut ystäväni
ja toverini, kunnes meidän molempien kiintymys Lauraan oli tehnyt
meistä kilpakosijat ja saanut ystävyyden kylmenemään.
-- En, -- vastasin minä, -- mutta en osaa tuota laulua.
-- Sitä saat kyllä pian laulaa, ja minä opetan sen sinulle, -- jos niin
tarvitaan, -- jatkoi hän ivallisesti.
-- Eihän toki, minä kyllä opetan itse sen herra Bryantille, -- tokaisi
Laura, haluten muuttaa keskustelun aihetta.
Kilpakosijani näytti synkeältä havaitessaan salavihkaisen katseen,
jonka tyttö meidän väliimme tullessaan loi minuun.
-- Siinä tapauksessa jätän herra Bryaniin teidän hoivaanne,
Laura-neiti, -- sanoi hän ilmaisten väkinäistä mielenmalttia ja
kylmyyttä; -- mutta jos te ette onnistuisi, niin on toisia opettajia,
jotka ovat kovakouraisempia.
-- Jollei neiti Peyton onnistu, niin en neuvo sinuakaan koettamaan, --
huomautin minä.
Silloin tuomari Peyton, morsiameni isä, saapui sisälle keskeyttäen
kiivaan keskustelumme.
-- Oletko kuullut uutista, isä? -- kysyi hänen nuori poikansa Arthur;
-- olemme viimeinkin luopuneet Sam-sedästä!
-- Sitä olen kuukausimäärin pelännyt ja odottanut, -- sanoi tuomari
juhlallisesti.
-- Pelännyt sitä? -- Kaikki etelävaltiothan ovat mukanamme!
-- Me teemme kaikin velvollisuutemme, -- sanoi tuomari, -- mutta emme
ole vielä lopussa. Pelkään että tässä maassa tulee enemmän itkua kuin
riemua, ennen kuin olemme nähneet lopun.
Tuomari meni hieman huoahtaen kirjoituspöytänsä ääreen, ja seurue
hajautui.
-- Parin päivän kuluttua puhun isäsi kanssa, Laura! -- kuiskasin
erotessamme.
-- Tiedät, että minä rakastan sinua -- tapahtukoonpa mitä hyvänsä, --
vastasi hän; ja ratsastaessani eteenpäin Columbiaan vievää kuutamoista
tietä näin hänen rakastettavan olemuksensa hänen eteläisen kotinsa
taustaa vasten.
Vaikkakin Laura Peyton oli oikea etelävaltioiden tyttö, oli hänessä
kuitenkin varsin vähän tuota velttoa viehkeyttä, jota tavallisesti
tavataan näissä tyypillisissä olennoissa: hän ei ollut ruskeaverinen,
hänen silmänsä eivät olleet tummat ja säteilevät, eikä hänessä ollut
hekumallisen hiuduttavaa tenhoa; hän oli sinisilmäinen, vilkas ja
suora, ja hänen erikoinen kauneutensa toimitti hänelle paljon
kadehtijattaria paikkakunnan kaunotarten keskuudessa, sillä hän oli
Etelä-Karolinan enimmin ihailtuja nuoria naisia kenties juuri sen
vuoksi, että hän oli toisten vastakohta.
Kaupunkiin oli tuskin viittä peninkulmaa, ja minä annoin hevoseni
kävellä mielensä mukaan samalla kun harkitsin edessäni olevaa
tehtävääni -- nimittäin miten voittaisin itselleni tytön
etelävaltiolaiskodista -- luopiovaltiosta, vaikka olin pohjoisvaltion
kansalainen, joka kenties saisin seisoa taistelussa silmitysten hänen
sukulaistensa kanssa -- ja tämä ongelma oli edessäni juuri joulukuussa
1860, valtiollisten intohimojen kuohuessa kuin tulivuoren aukossa,
valmiina vyörymään liikkeelle sitä halkeamaa myöten, joka muodostui
Etelä-Karolinan luopumispäivänä.
Ratsastaessani kaupungin pääkadulle olivat kävelijät seisahtuneet
ryhmiin ja juttelivat kiihtynein mielin, samalla kun vanhan torin
varrella kirkonkello varsin hilpeästi läppäili merkkiä sekä omaksi että
koko kaupungin tulevaiseksi tuhoutumiseksi tulella ja miekalla
nelivuotisen, sisällisen sodan onnettomuuksien jälkeen.
Yleinen kiihtymys oli levinnyt neekeriväestöönkin, ja nuori Caucus,
orjapalvelijani, tuli luokseni silmät selällään ja punainen tukka
kiihtymyksestä tavallistakin kiharaisempana -- joskin hän oli
mulatti, oli hänellä tiilenpunainen tukka, ja hän näytti erittäin
hullunkuriselta ollessaan noin suunniltaan kuohuksissa. Tuomari Peyton,
hänen entinen isäntänsä, oli antanut hänen siirtyä minun palvelukseeni.
Istuin sinä iltana kauan valveilla ajatellen tulevaisuuttani. Olin
ollut viisi vuotta etelässä rautatieinsinöörinä, pidin sekä maasta että
kansasta, eikä minulla ollut suurtakaan halua jättää kumpaakaan --
muulla ehdolla kuin että saisin viedä mukanani Laura Peytonin
panttivankina pohjoiseen. Mutta ajatellessani toiveitani, --
muistellessani, miten ihmiset, joita olin pitänyt parhaiua ystävinäni,
äsken olivat kadulla ääneti kulkeneet ohitseni sen vuoksi, että
luopumisen jälkeen epäilivät minun uskollisuuttani heidän asialleen, --
silloin ymmärsin, että lähimmät kuukaudet kävisivät minulle vaikeiksi
ja että rakkauteni joutuisi mitä kovimpaan koetukseen.
Seuraavana aamuna minut herätti Tom Baxter, ammatti- ja asuintoverini,
pukeutuessaan huutaen seinän takaa:
-- Oletko jo laittanut matkalaukkusi kuntoon?
-- En; mitä tarkoitat?
-- No kiiruhda sitten sullomaan tavarasi, sillä pian saamme molemmat
laputtaa pohjoisvaltioihin!
Tapasimme hieman myöhemmin toisemme aamiaispöydässä, ja Baxter jatkoi:
-- Niin, niin, Lawrence, kyllä meidän on pian lähdettävä tiehemme!
Etelä-Karolina luopui eilen, ja huomenna Georgia ja puuvillavaltiot
seuraavat esimerkkiä. Tiedämmehän molemmat oikean paikkamme, kun
rynnistely alkaa?
-- Aion jäädä tänne ainakin siihen asti, -- sanoin minä. -- Viihdyn
täällä, väki pitää minusta, ja työni on menestynyt.
-- Pitää, sanot? Etkö huomaa, miten vieroen meitä kohdellaan jokaisena
kuluvana päivänä? Mutta tiedän kyllä, että sinusta aina pidetään
eräällä taholla, ja sentähden et tahdo matkustaa. Jos olen arvannut
oikein, niin on kysymyksessä nuori nainen, kylläkin voittamisen
arvoinen. Toivotan sinulle onnea; mutta jos jäät tänne, niin sinun
täytyy tapella rajan toisella puolella ja minun toisella, -- sillä tämä
liike merkitsee _sotaa_, näetkös!
-- _Sotaa?_
-- Niin, tietysti. Mitäpä muuta se merkitsisi, -- sanoi Baxter ja
kuiskasi korvaani:
-- Aseellista kapinaa hallitustamme vastaan --- sotavarustuksia meidän
nokkamme edessä...
Hän viittasi ikkunasta, josta näki osaston Etelä-Karolinan
kansalaiskaartia marssivan pääkadun yli jatkaakseen rautateitse
matkaansa Charlestoniin ja ennen pitkää ottaakseen osaa Fort Sumterin
piiritykseen ja pommitukseen.
-- Se on sotaa, -- jatkoi hän, -- viheliäistä, ilkeää, veristä
kansalaissotaa. Sinun täytyy valita -- meidän puolellemme tahi toiselle
puolelle; ja jos jäät tänne, jäät toiselle puolelle!
-- No, minä jään joka tapauksessa kunnes...
-- Kunnes voitat hänet? Hyvä, onnea vaan, veikkonen; mutta hän on
etelän tyttö, ja sinä pohjoisvaltioiden mies -- Jumala teitä auttakoon.
Ja sitten Baxter meni työhönsä rautatiehallitukseen.
Istuin siinä mieli synkkänä enkä myöskään tullut iloisemmaksi
lukiessani kirjelipun, jonka Caucus oli jättänyt minulle. Se tuli
kihlatultani ja kuului seuraavasti:
"Tammisto, Columbia, jouluk. 21. p. 1860. Rakkaani! Tule
viimeistään tänä iltana tänne Tammistoon puhumaan isän kanssa.
Erityiset seikat, joita en nyt voi mainita, pakoittavat minut
pyytämään sinua saapuville viipymättä -- huomenna saattaa olla
myöhäistä. Älä viivy! Sinun Laurasi."
Mitä oli nyt saattanut tapahtua? Sitä en käsittänyt. Mutta yhdestä
asiasta minä olin varma: että morsiameni rakasti minua. Ja nuoruuden
toivehikkuuden ansiosta minä tunsin itseni onnelliseksi, vaikkakin
pilviä kasaantui tulevaisuuteni taivaalle.
Ennenkuin minä illalla ehdin tuomarin kauniille kesäasunnolle, kohtasin
neiti Bellen, joka hattu kädessään tuli puistokäytävällä juosten minua
vastaan.
-- Laura on kertonut kaikkityyni, -- huusi hän suloisella etelämaisella
murteellaan.
-- Tosiaanko! -- mutisin hämmästyneenä.
-- Onpa kylläkin -- että te tahdotte mennä naimisiin hänen kanssaan.
Näettekös, tytön täytyy aina uskoa salaisuutensa jollekulle, ja kun
äiti nyt on kuollut, niin minä saan olla hänen sijaisensa; -- ja minä
olen kovin iloissani, kun teistä tulee meikäläisiä. Olen aina sanonut,
että herra Bryant oli aivan liian hyvä kuuluakseen noihin kauheihin
_mustiin tasavaltalaisiin_ -- niin juuri sanoin!
-- Minä en ole koskaan kuulunut niihin "mustiin tasavaltalaisiin",
joista te puhutte.
-- On olemassa ainoastaan yksi laji mustia tasavaltalaisia: ne jotka
tahtovat poistaa orjuuden. Voi, miten minä vihaan heitä! He tahtovat
syöstä taloutemme perikatoon ja riistää meiltä palvelijamme, jotka
meitä rakastavat. -- Ajatelkaapa, että he tahtoisivat eroittaa vanhan
Chloe-muorin minusta, vaikka hän pitää minusta niin paljon! Minä puhuin
tuolle raukalle, mitä nuo pohjoisvaltioiden viheliäiset ihmiset
tahtovat tehdä, ja sitten hän itki koko yön. Mutta tehän olette
kääntynyt, te -- ja nyt te tietysti tahdotte tavata Lauraa -- tiedän
hänen teitä odottavan, -- lisäsi tyttö, katseessaan veitikkamainen
ilme. -- Hän on tuolla puutarhassa. Tule tänne, Caesar, ja pidä huoli
herra Bryantin hevosesta!
Näin valkoisen hatun vilahtavan puutarhassa ja huomasin morsiameni
istuvan kirje kädessään penkillä ja tuijottavan Columbiaan vievälle
tielle. Hän ei ollut varmaankaan nähnyt minun tulevan ja odotti
hermostuneessa jännityksessä.
Mies tuntee helposti turhamaisuuttaan hivelevän, kun näkee kauniin
morsiamensa; ja niin oli tosiaan minunkin laitani havaitessani Laura
Peytonin, sillä kauniimpi ilmestys ei ollut koskaan kohdannut
katsettani.
Ilma oli vielä lämmin, ja tyttö oli kuin kesän kuva istuessaan
vaaleassa hameessaan, valkoinen hattu vieressään penkillä. Hän oli
etukumarassa ja tähysti tielle, tavoittaen nähdäkseen _minua_ --
katseessaan koko kaipauksien maailma.
Mutta taulu muuttui silmänräpäyksessä hänen katsoessaan kirjettä: hän
näytti värisevän vastenmielisyydestä ja kavahti seisoalle niin
kiihkeänä, että paljasti etelävaltion tytön hienon nilkan -- suoden
minulle, sulhaselle, uuden viehäkkeen -- ja rutisti kirjeen käteensä.
Hän mutisi jotakin, rypisti kulmakarvojaan ja polki jalkaansa.
Mutta hänen kääntyessään taakseen muuttui kohta hänen tuima ilmeensä;
hän varjosti kädellään silmiään, hymyili ja huudahti: "Lawrence!" -- ja
sitte hän lensi syliini.
-- Tiesin sinun tulevan! -- hän sanoi.
-- Miksi olit levoton? -- kysyin minä.
-- Tämä kirje, -- sanoi hän luoden katseensa rypistyneeseen paperiin:
-- Amos Pierson aikoo pyytää isältä kättäni tänä iltana tai viimeistään
huomenna!
-- Amos Pierson, puuvilla-pohatta! -- huudahdin minä hämmästyneenä.
-- Niin juuri. Hän kävi tervehtimässä isää ja minua viime vuonna
oleskellessamme Georgiassa. Ja minä luulen -- pelkään, että hän on
jotenkuten päässyt isään kiinni raha-asioissa.
-- Mutta et kai luule, että tuomari Peyton tahtoisi vaikuttaa
tyttäreensä sellaisessa tapauksessa?
-- En, mutta ymmärrän tästä kirjeestä, että Amos Pierson miljoonamiehen
ylpeydessä luulee voivansa saada minut. Jos hän pettyy, niin hänestä
tulee meidän vihollisemme, ja nyt me tarvitsemme ystäviä! Lawrence,
minä tunnen hänen luonteensa, -- _kavahda Amos Piersonia!_