-- Se on totta.
-- Mutta minä haluan, että minulla on taskussani keino, minkä avulla
voin jättää Ranskan kahdessa tunnissa, jos tarve vaatii.
-- Kas niin, nyt palvelijani karkaa!
-- Minä voin kyllä tulla takaisin luoksenne.
-- Ja minä osaan kyllä sinut löytää. Kah, lopettakaamme jo, näin
pitkä keskustelu väsyttää minua. Siirrä pöytä tänne!
-- Tässä.
Balsamo otti paperit ja luki puoliääneen seuraavan lauseen, joka
oli piirrettynä eräälle niistä ja kolmella allekirjoituksella tai
oikeammin omituisella salamerkillä varustettu:
'Joulukuun 15. päivänä Havressa, Bostoniin, P. J. _Adonis_.'
-- Mitä ajattelette Amerikasta, Gilbert?
-- Että se ei ole Ranska, ja että määrätyllä hetkellä minulle olisi
hyvin mieluista matkustaa meren yli mihin maahan tahansa, jonka
nimenä ei ole Ranska.
-- Hyvä!... Eikö mainitsemasi hetki satu joulukuun 15. päivän
tienoilla?
Gilbert laski sormillaan ja mietti.
-- Aivan oikein, -- sanoi hän.
Balsamo otti kynän ja kirjoitti tyhjälle paperiarkille ainoastaan
kaksi riviä:
'Ottakaa matkustaja Adonis laivaan.
_Josef Balsamo_.'
Mutta tämä paperi on vaarallinen, -- huomautti Gilbert, -- ja minä,
joka etsin turvapaikkaa, voisin hyvinkin saada sellaisen Bastiljissa.
-- Liiallinen äly voi tehdä hullujen kaltaiseksi, -- sanoi kreivi. --
Adonis, paras Gilbert, on kauppalaiva, jonka varustajista minä olen
ensimäinen.
-- Suokaa anteeksi, kreivi, -- virkkoi Gilbert kumartaen; -- minä
olen todellakin poloinen raukka, jonka pää joskus joutuu pyörälle,
mutta ei koskaan kahta kertaa perätysten; suokaa minulle siis
anteeksi ja luottakaa kiitollisuuteeni.
-- Mene, ystäväni.
-- Hyvästi, paras kreivi!
-- Hyvästi näkemiin, -- vastasi Balsamo, kääntäen hänelle selkänsä.
55.
Jäähyväis-audienssi.
Marraskuussa, siis useita kuukausia kertomiemme tapausten jälkeen,
Filip de Taverney lähti vuodenaikaan nähden hyvin varhain, nimittäin
päivänkoitteessa, talosta, jossa hän asui sisarensa kanssa. Vielä
sammuttamattomien katulyhtyjen valossa oli Pariisin koko pikku
liikenne herännyt eloon: pienet höyryävät kakut, joita köyhä
rihkamakauppias ahmii kuin juhla-ateriaa aamun raikkaassa tuulessa,
vihanneksilla täytetyt selässä kannettavat vasut, kauppahalleihin
vierivät kaloilla ja ostereilla kuormitetut kärryt, ja tässä
puuhailevan joukon kuhinassa vallitseva eräänlainen pidättyväisyys,
jota työläisten oli noudatettava kunnioituksesta rikkaiden unta
kohtaan.
Filip kiirehti sen väkirikkaan ja touhuisan kaupunginosan läpi, missä
hän, asui, saapuakseen aivan tyhjille Elysée-kentille.
Kellastuneet lehdet värisivät puiden latvoissa; suurin osa niistä
peitti jo Cours de la Reinen puistokäytäviä, ja tällä hetkellä autiot
pallokentät verhosi paksu kerros näitä tuulessa tanssivia lehtiä.
Nuori mies oli Pariisin hyvinvoipien porvarien tapaan puettuna
leveäliepeiseen nuttuun, polvihousuihin ja silkkisukkiin. Hänellä
oli miekka vyöllä, ja hänen erittäin huoliteltu tukkalaitteensa
ilmaisi, että hänen oli täytynyt kauan ennen aamunkoittoa antautua
tukantekijän, tuon senaikuisen kauneuden tärkeimmän vaalijan, käsiin.
Siksipä Filip huomatessaan aamutuulen alkavan pörröttää hänen
tukkalaitettaan ja puhallella pois hiusjauhetta loi tyytymättömän
katseen Elysée-kenttien puistokadulle nähdäkseen, oliko joku tuolla
ajotiellä liikennettä välittävistä vuokravaunuista jo saapunut.
Kauan hänen ei tarvinnut odottaa, kun vanhat, haalistuneet ja
ränstyneet, laihan liinakkotamman vetämät ajopelit alkoivat kolista
tiellä; ja ajurin valpas ja surullinen silmä tähtäili loitolle puiden
sekaan etsiäkseen kyydittävää, niinkuin Aineias tähysteli laivojaan
Tyrhenan-meren aallokoissa.
Filipin huomattuaan tämä mestariajaja rapsautti tammaansa niin
tarmokkaasti ruoskalla, että vaunut pian ehtivät vaeltajan luo.
-- Toimittakaa niin, -- sanoi Filip, -- että täsmälleen kello
yhdeksältä olen Versaillesissa, niin saatte puoli écu'ta.
Kello yhdeksältä Filipillä oli todellakin dauphinen luona
aamu-vastaanotto, jollaisia tämä vast'ikään oli alkanut antaa.
Valppaana ja vapautuen kaikista hovitapojen laeista prinsessan oli
tapana aamuisin tarkastaa Trianonissa teettämiään töitä. Ja kun hän
vaelluksillaan tapasi anojia, joille oli luvannut puheillepääsyn,
hän suoritti rivakasti keskustelut heidän kanssaan, aina harkitsevan
tyynesti ja ystävällisesti, mutta silti arvokkaasti, jopa toisinaan
ylväästikin, kun huomasi jonkun käsittävän hänen alentuvaisuutensa
väärin.
Filip oli ensin päättänyt kulkea jalkaisin, sillä hänen täytyi
noudattaa mitä ankarinta säästäväisyyttä; mutta itserakkaus tai
ehkä vain se kunnioituksen tunne, jota kukaan sotilashenkilö ei
koskaan unohda itseään kohtaan häntä ylhäisemmän henkilön edessä,
oli pakoittanut nuoren miehen pukuansa säästääkseen tuhlaamaan
päiväkauden talousrahat, jotta saapuisi Versaillesiin sopivassa
asussa.
Filip aikoi kuitenkin palata jalkaisin. Kuten huomaamme, olivat
patriisi Filip ja plebeiji Gilbert, vaikka vastakkaisilta suunnilta
lähteneinä, kohdanneet toisensa portaitten samalla askelmalla.
Filip näki ahdistusta tuntevin sydämin tämän hänelle vielä niin
lumotun Versaillesin, missä monet kultaiset ja ruusunväriset
unelmat olivat häntä lupauksillaan tenhonneet. Hän näki särkynein
sydämin Trianonin, joka muistutti hänelle hänen onnettomuuttansa ja
häpeätänsä. Kellon yhdeksää lyödessä hän astui audienssikortillaan
varustettuna sen pengermän vierustaa, joka oli aivan paviljongin
edustalla.
Noin sadan askeleen päässä hän huomasi prinsessan haastelemassa
arkkitehtinsä kanssa. Vaikka ilma ei ollut kylmä, nuori dauphine oli
puettuna näädännahka-turkkeihin; ja hänen pieni, niitä päähineitä
muistuttava hattunsa, joilla Watteau somisteli maalaamiansa ja
veistämiänsä naisten kuvia, hahmoittui pensasaidan vihreätä pohjaa
vasten. Toisinaan hänen hopealta helskähtävä äänensä kantoi Filipin
korvaan, herättäen hänessä tunteita, jotka tavallisesti karkoittavat
kaiken surun haavoitetusta sydämestä.
Useitakin henkilöitä, joille oli myönnetty puheillepääsy samoin
kuin Filipille, saapui toinen toisensa perästä paviljongin
portille. Hovilakeija tuli odottajia vuoronsa jälkeen noutamaan.
Sijoitettuina prinsessan tielle joka kerta, kun hän Miquen kanssa
palasi eri tahoilta, nämä henkilöt saivat Marie-Antoinettelta jonkun
ystävällisen lauseen, ja tulipa heidän osakseen väliin se erityinen
suosio, että tämä vaihtoi heidän kanssaan jonkun sanan heidän
yksityisasioistansakin.
Sen jälkeen odotti prinsessa jotakuta uutta puhuttelijaa.
Filip jäi viimeiseksi. Hän oli jo huomannut dauphinen silmien
kääntyvän häneen, ikäänkuin tämä häntä tunnustelisi. Tällöin hän
punastui ja koetti siinä seisoessaan näyttää mahdollisimman kainolta
ja kärsivälliseltä.
Hovilakeija tuli vihdoin häneltä kysymään, eikö hänkin tahtonut astua
esille, koska dauphine pian palaisi huoneisiinsa eikä sen jälkeen
enää ottaisi ketään vastaan.
Filip astui siis prinsessan luo. Dauphine ei jättänyt häntä
silmistään koko sillä ajalla, jonka hän tarvitsi kulkeakseen nuo
satakunta askelta, ja nuori mies puolestaan valitsi otollisimman
hetken kunnioittavalle kumarrukselleen.
Dauphine kääntyi silloin hovilakeijan puoleen ja virkkoi:
-- Mikä on sen henkilön nimi, joka tuolla tervehtää? Lakeija luki
pääsykortista.
-- Hra Filip de Taverney, teidän korkeutenne, -- vastasi hän.
-- Se on totta, -- virkkoi prinsessa.
Ja hän loi nuoreen mieheen vielä tutkivamman ja uteliaamman katseen.
Filip odotti kumartuneena.
-- Hyvää huomenta, hra de Taverney, -- virkkoi Marie-Antoinette. --
Kuinka voi neiti Andrée?
-- Varsin huonosti, madame, -- vastasi nuori mies; -- mutta sisareni
tulee hyvin iloiseksi tästä osanotosta, jonka teidän kuninkaallinen
korkeutenne armossa hänelle suo.
Dauphine ei vastannut mitään. Hän oli lukenut paljon kärsimyksiä
Filipin laihtuneista ja kalpeista piirteistä. Vaatimattomassa
porvarillisessa puvussa hän vaivoin tunsi komean upseerin, joka
ensimäisenä oli häntä Ranskan maaperälle opastellut.
-- Hra Mique, -- virkkoi hän, kääntyen arkkitehdin puoleen, -- olemme
siis sopineet tanssisalin koristuksista; läheisen metsikön istutus on
jo päätetty asia. Suokaa anteeksi, että olen näin kauan viivyttänyt
teitä kylmässä.
Tämä oli hyvästijättö. Mique kumarsi ja läksi.
Dauphine viittasi heti hyvästiksi kaikille jonkun matkan päässä
seisoville henkilöille, jolloin nämä oitis poistuivat. Filip
luuli, että tämä jäähyväistervehdys koski häntäkin, ja siksi hänen
sydäntänsä kirveli, mutta astuen hänen ohitseen prinsessa lisäsi:
-- Sanoitte siis, monsieur, että sisarenne on sairas?
-- Ellei sairas, madame, -- kiirehti Filip vastaamaan, -- niin
ainakin riutuva.
-- Riutuva! -- huudahti dauphine osaaottavasti; -- ja hänellä kun oli
niin oivallinen terveys!
Filip kumarsi. Nuori prinsessa loi häneen taaskin tuollaisen tutkivan
silmäyksen, jota hänen ylhäisessä asemassaan olevalla henkilöllä
olisi voinut nimittää kotkankatseeksi. Hetkiseksi vaiettuaan hän
virkkoi:
-- Sallikaa, että kävelen hiukan; tuuli on viileä.
Hän kulki muutaman askeleen; Filip oli jäänyt paikallensa.
-- Mitä, ettekö te seuraakaan minua? -- sanoi Marie-Antoinette
kääntyen.
Kahdella harppauksella oli Filip hänen vieressään.
-- Miksi ette ole minulle aikaisemmin ilmoittanut neiti Andréen
terveydentilasta, koska hän herättää minussa suurta mielenkiintoa?
-- Ah, -- virkkoi Filip, -- teidän korkeutenne lausui juuri sanan...
teidän korkeutenne tunsi mielenkiintoa sisartani kohtaan... mutta
nyt...
-- Nyt epäilemättä vielä enemmän, monsieur... Kuitenkin tuntuu
minusta, että neiti de Taverneyllä on ollut liian kiire jättää
palvelukseni.
-- Välttämättömyys, madame! -- sanoi Filip aivan hiljaa.
-- Mitä! Välttämättömyys! Se on kauhea sana... Selittäkää se minulle,
monsieur.
Filip ei vastannut.
-- Tohtori Louis, -- jatkoi dauphine, -- kertoi minulle, että
Versaillesin ilma oli turmiollista neiti de Taverneyn terveydelle,
ja että oleskelu isänkodissa hänet toivuttaisi... Siinä kaikki, mitä
minulle on kerrottu; ja teidän sisarenne kävi ennen lähtöään luonani
vain yhden ainoan kerran. Hän oli kalpea ja näytti murheelliselta;
minun täytyy sanoa, että hän tuossa viime kohtauksessamme osoitti
suurta kiintymystä minuun, sillä hän vuodatti runsaasti kyyneleitä!
-- Vilpittömiä kyyneleitä, madame, -- virkkoi Filip rajusti sykkivin
sydämen, -- kyyneleitä, jotka eivät vielä ole ehtyneet.
-- Luulen huomanneeni, -- jatkoi prinsessa, -- että isänne oli
pakoittanut tyttärensä tulemaan hoviin, ja että tämä nuori tyttö
varmaankin kaipasi kotiseutuaan. Ehkä joku hellä tunne...
-- Madame, -- ehätti Filip, -- sisareni kaipaa ainoastaan teidän
korkeuttanne.
-- Ja hän kärsii... Kummallinen sairaus, jonka pitäisi kotilinnassa
parantua, mutta jonka se ilma tekeekin pahemmaksi!
-- En tahdo kauemmin käyttää väärin teidän korkeutenne
kärsivällisyyttä, -- sanoi Filip. -- Sisareni sairaus johtuu syvästä
surusta, joka on saattanut hänet epätoivon partaalle. Neiti de
Taverney rakastaa kuitenkin maailmassa ainoastaan teidän korkeuttanne
ja minua, mutta hän alkaa asettaa Jumalan kaiken muun edelle, ja sen
puhuttelun tarkoituksena, jota minulla oli kunnia teiltä pyytää, oli
anoa teidän korkeutenne suojelusta sisarelleni tämän toivomuksen
toteuttamisessa. Dauphine kohotti päätänsä.
-- Hän siis tahtoo mennä luostariin?
-- Niin, madame.
-- Ja te sallitte sen, te, joka niin suuresti rakastatte tuota tyttöä?
-- Luulen arvostelevani terveesti hänen asemaansa, madame, ja tämän
neuvon olen hänelle itse antanut. Kuitenkin rakastan sisartani
liian paljon, että tätä neuvoa voitaisiin epäillä, tai että maailma
otaksuisi sen johtuvan omanvoitonpyynnöstä. Minulla ei ole mitään
voitettavana Andréen luostariin menosta, sillä kumpikaan meistä ei
omista mitään.
Dauphine pysähtyi ja vilkaisi taaskin salavihkaa Filipiin.
-- Sitäpä juuri äsken tarkoitin, kun ette tahtonut minua ymmärtää,
monsieur. Te ette ole rikas?
-- Teidän korkeutenne...
-- Ei mitään väärää ujoutta, monsieur; on kysymys tyttö rukan
onnesta... Vastatkaa minulle vilpittömästi niinkuin sopii kunnon
miehelle... jota te varmasti olette.
Filipin kirkas ja rehellinen silmä kohtasi rohkeasti prinsessan
katseen.
-- Minä vastaan, madame, -- sanoi hän.
-- No, onko välttämätöntä, että sisarenne jättää maailman? Puhukoon
hän! Hyvä Jumala, ruhtinaat ovat kovin onnettomia! Jumala on antanut
heille sydämen tunteakseen sääliä, mutta Hän on kieltänyt heiltä sen
yliluonnollisen tarkkanäköisyyden, joka aavistaisi onnettomuuden
hienotuntoisuuden verhon alta. Vastatkaa siis suoraan: onko niin?
-- Ei, madame, -- virkkoi Filip varmalla äänellä; -- niin ei
ole laita. Mutta kuitenkin haluaa sisareni mennä Saint-Denis'n
luostariin, ja meillä on ainoastaan kolmannes sisäänpääsymaksusta.
-- Pääsymaksu on kuusikymmentätuhatta livreä! -- huudahti prinsessa.
-- Teillä on siis ainoastaan kaksikymmentätuhatta livreä?
-- Tuskin sitäkään, madame; mutta me tiedämme, että teidän
korkeutenne voi yhdellä sanalla ja ilman rahoja hankkia pääsyn sinne.
-- Niin, sen minä voin.
-- Se on ainoa suosio, jota uskallan teidän korkeudeltanne pyytää,
ellette jo ole luvannut jollekulle toiselle välitystänne Ranskan
prinsessan Louisen luona.
-- Eversti, te kummastutatte minua suuresti, -- sanoi
Marie-Antoinette. -- Mitä, vallitseeko aivan lähelläni niin paljon
jaloa kurjuutta! Ah, eversti, teitte väärin, kun olette minut tällä
tavoin vienyt harhaan!
-- Minä en ole eversti, madame, -- vastasi Filip hiljaa. -- Olen
ainoastaan teidän korkeutenne uskollinen palvelija.
-- Ette eversti? Mitä sanotte, ja mistä asti ette enää ole eversti?
-- En ole sitä koskaan ollutkaan, madame.
-- Kuningas lupasi minun läsnäollessani teille rykmentin...
-- Johon en koskaan saanut valtakirjaa.
-- Mutta olihan teillä upseerinarvo...
-- Siitä luovuin, madame, sitte kun jouduin kuninkaan epäsuosioon.
-- Minkä tähden siihen jouduitte?
-- Sitä en tiedä.
-- Voi, hovi, hovi! -- huudahti dauphine syvästi murheellisena.
Filip hymyili surumielisesti.
-- Te olette taivaan enkeli, madame, -- virkkoi hän, -- ja tunnen
suurta kaipausta, kun en enää palvele Ranskan kuningasperhettä
voidakseni kuolla edestänne.
Niin eloisa ja tulinen katse leimahti dauphinen silmistä, että Filip
kätki kasvot käsiinsä. Prinsessa ei yrittänyt edes lohduttaa häntä
tai häiritä ajatusta, jonka vallassa hän tällä hetkellä oli.
Mykkänä ja vaivaloisesti hengittäen dauphine nyppi terälehtiä
muutamista bengalilaisista ruusuista, jotka hänen hermostuneen
levoton kätensä oli reväissyt niiden varsista.
Filip astui hänen luokseen.
-- Suokaa minulle anteeksi, madame, -- sanoi hän Marie-Antoinette ei
vastannut näihin sanoihin.
-- Teidän sisarenne voi jo huomenna, jos tahtoo, mennä Saint-Denis'n
luostariin, -- sanoi hän kuumeentapaisella kiihkeydellä, -- ja
kuukauden kuluessa tulette te rykmentin johtajaksi; minä tahdon sen!
-- Madame, -- vastasi Filip, -- suvaitsetteko vielä ystävällisesti
kuulla viimeiset selitykseni? Sisareni ottaa teidän korkeutenne avun
kiitollisesti vastaan; mutta minun täytyy puolestani kieltäytyä.
-- Te kieltäydytte?
-- Niin, madame; minua on hovissa loukattu; viholliset, jotka ovat
sen aiheuttaneet, saisivat tilaisuutta iskeä minuun vielä kipeämmin,
jos näkisivät minut korkeammassa asemassa.
-- Mitä! Minunkin suojelukseni alla?
-- Varsinkin teidän armollisen suojeluksenne alla, madame, -- vastasi
Filip päättäväisesti.
-- Se on totta! -- mutisi prinsessa kalveten.
-- Ja sitten, madame; ei... minä unohdin, unohdin teille puhuessani,
ettei minulle enää ole onnea maan päällä... unohdin, että unhoon
väistyttyäni minun ei enää pidä sieltä tulla esille. Mies, jolla on
sydän, rukoilee ja muistelee varjossa!
Filip lausui nämä sanat äänellä, joka sai prinsessan säpsähtämään.
-- Tulee päivä, -- sanoi hän, -- jolloin minulla on oikeus sanoa,
mitä nyt saan ainoastaan ajatella. Monsieur, sisarenne voi mennä
Saint Denis'n luostariin niin pian kuin tahtoo.
-- Kiitos, madame, kiitos.
-- Mitä teihin tulee... tahdon, että pyydätte minulta jotakin.
-- Mutta, madame...
-- Minä tahdon sitä!
Filip näki prinsessan hansikoidun käden kuroittuvan häntä kohti;
se jäi ojennetuksi kuin odottaen; ehkä se vain varmensi ilmaistun
tahdon. Nuori mies polvistui, tarttui tuohon käteen ja nosti sen
paisuvin, pamppailevin sydämin huulilleen.
-- Kah, lausukaa pyyntönne! -- virkkoi dauphine niin liikutettuna,
että hän ei muistanut vetää kättään pois.
Filip kumartui. Katkerien ajatusten aallokko nieli hänet kuin myrskyn
vaahtopäät haaksirikkoisen... Hän oli muutaman sekunnin mykkänä ja
liikahtamatta. Sitten hän nousi kalpeana ja sammuvin katsein.
-- Pyydän passia matkustaakseni Ranskasta sinä päivänä, kun sisareni
menee Saint-Denis'n luostariin.
Kruununprinsessa peräytyi kuin säikähtyneenä. Mutta kun hän näki
kaiken tämän murheen, jonka hän epäilemättä ymmärsi, ja johon hän
ehkä otti osaa, hän ei keksinyt muuta vastausta kuin nämä tuskin
kuuluvat sanat:
-- Hyvä on.
Ja hän hävisi kypressikäytävälle. Ainoastaan kypressit olivat
säilyttäneet koskemattomina ikivihreät lehtensä, tuon hautakumpujen
koristuksen.
56.
Isätön lapsi.
Murheen päivä, häpeän päivä lähestyi. Ystävällisen tohtori Louis'n
yhä taajemmista käynneistä, Filipin hellästä huolenpidosta ja
lohdutuksista huolimatta Andréen mieli kävi päivä päivältä
synkemmäksi, kuten tuomittujen heidän viimeisen hetkensä uhkaavasti
lähestyessä.
Onneton veli tapasi toisinaan Andréen haaveilevana ja vapisevana...
Hänen silmänsä olivat kuivat... päiväkausiin hän ei virkkanut
sanaakaan. Sitten hän äkkiä nousten käveli kiihkeästi pari kierrosta
huoneessaan, Didon tavoin yrittäen riuhtautua irti itsestään eli
näännyttävästä murheestansa.
Kun Filip vihdoin eräänä iltana näki hänen olevan kalpeampi,
levottomampi ja hermostuneempi kuin tavallista, hän lähetti noutamaan
lääkäriä, jotta tämä saapuisi vielä samana yönä.
Oli marraskuun 29. päivä. Filip oli osannut valvottaa Andréeta hyvin
myöhään; hän oli hänen kanssaan kosketellut mitä surullisimpia, mitä
arkaluontoisimpia aiheita, vieläpä sellaisiakin, joita nuori tyttö
pelkäsi, kuten haavoitettu kavahtaa haavaansa lähenevää varomatonta
ja raskasta kättä.
Filip istui takkavalkean ääressä; lähtiessään Versaillesiin
lääkäriä hakemaan palvelijatar oli unohtanut sulkea sälekaihtimet,
joten lampunvalo, vieläpä takkatulenkin hehku loi heikon hohteen
lumimatolle, jonka talven ensi pakkaset olivat levittäneet puutarhan
hiekkakäytäville.
Filip odotti hetken, jolloin Andréen mieli alkoi tyyntyä. Sitten
sanoi hän kursailematta:
-- Rakas sisar, oletko vihdoin tehnyt päätöksesi?
-- Missä suhteessa? -- kysyi Andrée tuskallisesti huoahtaen.
-- Lap... lapseesi nähden, sisareni.
Andrée säpsähti.
-- Hetki lähestyy, -- jatkoi Filip.
-- Hyvä Jumala!
-- Enkä ihmettelisi, vaikka jo huomenna...
-- Huomenna?
-- Tai tänäänkin, rakas sisar.
Andrée kävi niin kalpeaksi, että Filip säikähtyneenä tarttui hänen
käteensä ja suuteli sitä. Mutta tyttö toipui pian.
-- Veli, -- virkkoi hän, -- sinua kohtaan en tahdo käyttää sitä
teeskentelyä, joka häpäisee tavallisia sieluja. Hyvän käsitys
sekaantuu minussa käsitykseen pahasta. En enää kykene eroittamaan
pahaa, senjälkeen kun olen menettänyt uskoni hyvään. Älä siis
tuomitse minua ankarammin kuin tuomitaan hullua, ellet mieluummin
tahdo ottaa vakavasti filosofiaa, jonka sinulle esitän ja joka,
vakuutan sinulle, on ajatusteni täydellinen ja ainoa ilmaus samoin
kuin myöskin tunteitteni summa.
-- Mitä tahansa sanotkin, Andrée, mitä tahansa teetkin, pysyt minulle
aina rakkaimpana, kunnioitetuimpana kaikista naisista.
-- Kiitos, ainoa ystäväni. Uskallan sanoa, etten ole arvoton
siihen, mitä minulle lupaat. Minä olen äiti, Filip; mutta Jumala
on tahtonut, niin ainakin luulen, -- lisäsi hän punastuen, -- että
äitiys ihmisellä olisi jotakin kasvin hedelmäntekoon verrattavaa.
Hedelmä muodostuu vasta kukkasen jälkeen. Kukinnan aikana kasvi on
valmistautunut, muuttunut; minun käsitykseni mukaan, näet, kukinta
vastaa rakkautta.
-- Olet oikeassa, Andrée.
-- Mutta minä, -- jatkoi nuori tyttö vilkkaasti, -- en ole tuntenut
valmistusta enkä muutosta. Minä olen poikkeus säännöstä; minä en
ole rakastanut, en ole ikävöinyt; sydämeni ja sieluni ovat yhtä
neitseelliset kuin ruumiini... Ja kuitenkin... surullinen ihme!...
mitä en ole halunnut, en edes unelmoinut, sen on Jumala minulle
lähettänyt... vaikka Hän ei koskaan ole antanut hedelmättömäksi
luodun puun kypsyttää siementä... Mistä saan minä äidin taipumukset
ja vaistot, mistä edes hänen apulähteensä?... Synnytystuskia kärsivä
nainen tuntee kohtalonsa ja pitää sitä arvossa; minä sensijaan
en tiedä mitään, minua värisyttää ajatella; minä käyn ratkaisun
päivää kohti aivan kuin nousisin mestauslavalle... Filip, minä olen
kirottu!...
-- Andrée, rakas sisar!
-- Filip, -- puhui hän edelleen sanomattoman kiihkeästi, -- enkö
minä tunne vihaavani tätä lasta?... Ah niin, minä vihaan sitä! Jos
elän, Filip, muistan kaiken ikäni sen päivän, jolloin ensi kertaa
tunsin rintani alla heräävän sen verivihollisen, jota siellä kannan.
Minua puistattaa vieläkin, kun muistelen, miten tuon viattoman
olennon ensimäinen elonhytkähdys, tuo äideille niin suloinen tunne,
suonissani sytytti vihan kuumeen ja nostatti herjauksen sitä ennen
niin puhtaille huulilleni. Filip, minä olen häijy äiti! Filip, minä
olen kirottu!
-- Taivaan nimessä, hyvä Andrée, tyynny; älä salli sydämesi hairahtua
järkesi mukana. Tämä lapsi on sinun lihaasi ja vertasi; minä rakastan
tätä lasta, koska sinä sen synnytät.
-- Sinä rakastat sitä! -- huudahti sisar hurjana ja kasvoiltaan
lyijynharmaana. -- Sinä uskallat julistaa rakastavasi tätä rikoksen
muistoa, tätä kurjan rikollisen kuvaa!... No niin, Filip, olen sen
sinulle sanonut, en ole pelkuri enkä valehtelija; minä vihaan tätä
lasta, koska en pidä sitä omanani ja koska en ole sitä maailmaan
kutsunut! Minä inhoan sitä, koska se ehkä tulee isäänsä...
Isäänsä!... Oh, jonakuna päivänä kuolen varmaan häpeästä lausuessani
tuon kauhean sanan! Jumalani, -- jatkoi hän langeten polvilleen
lattialle, -- minä en voi surmata tätä lasta sen syntyessä, koska
Sinä olet lahjoittanut sille elämän... En ole voinut surmata itseäni
niin kauan kuin kannoin sitä kohdussani, sillä Sinä olet kieltänyt
itsemurhan samoin kuin murhankin Mutta minä pyydän Sinua, rukoilen
Sinua, anon Sinulta hartaasti, oi Jumala, jos olet vanhurskas, jos
välität tämän maailman kurjuudesta ja ellet ole päättänyt, että minun
elettyäni häpeässä ja kyynelissä täytyy kuolla epätoivoon, niin, oi
Jumala, ota takaisin tämä lapsi, oi Jumala, surmaa tämä lapsi, oi
Jumala, vapauta minut, kosta minun puolestani!
Peloittavana vihansa haltioituneessa ilmauksessa hän löi otsansa
uunin marmorisyrjää vasten Filipin ponnistuksista ja hänen tytön
vartalon ympäri kietoutuneista käsivarsistansa huolimatta.
Äkkiä avautui ovi; palvelustyttö palasi tuoden mukanaan tohtorin,
joka ensi silmäyksellä arvasi koko kohtauksen.
-- Madame, -- virkkoi tämä lääkärin tyyneydellä, joka aina vaikuttaa
toisissa pakkoa, toisissa alistumista, -- älkää liioitelko kohta
tapahtuvan synnytyksen tuskia... Valmistakaa te, -- sanoi hän
palvelijattarelle, -- kaikki, mitä teille matkalla määräsin. Ja,
-- lisäsi hän kääntyen Filipin puoleen, -- olkaa te järkevämpi
kuin sisarenne ja sensijaan, että jakaisitte hänen pelkonsa ja
heikkoutensa, yhdistäkää kehoituksenne omiini!
Andrée nousi melkein häpeissään. Filip hoivasi hänet nojatuoliin
istumaan.
Silloin nähtiin sairaan punastuvan ja vaipuvan taaksepäin
tuskallisessa kouristuksessa; hänen puristuneet sormensa iskeytyivät
nojatuolin ripsuihin, ja ensimäinen valitus kirposi hänen sinerviltä
huuliltaan.
-- Tämä tuska, tämä sysäys, tämä viha ovat kiirehtineet ratkaisua, --
sanoi lääkäri; -- siirtykää omaan huoneeseenne, herra de Taverney,
ja... rohkeutta!
Sydän surusta pakahtumaisillaan Filip riensi Andréen luo, joka oli
kaiken kuullut ja joka läähättäen ja vaivoistaan huolimatta nousi
ylös ja kietoi käsivartensa veljensä kaulaan. Hän syleili häntä
hellästi, painoi huulensa nuoren miehen kylmälle poskelle ja kuiskasi:
-- Hyvästi... hyvästi... hyvästi!
-- Tohtori, tohtori, -- huudahti Filip epätoivossa, -- kuuletteko...?
Louis eroitti onnettomat toisistaan lempeällä väkivallalla, asetti
Andréen takaisin nojatuoliin ja vei Filipin toiseen huoneeseen.
Sitten hän salpasi Andréen kammion ovet, laski ikkunaverhot alas ja
sulki näin tähän ainoaan huoneeseen koko tulevan kohtauksen lääkärin
ja naisen, Jumalan ja näiden molempain välillä. Kello kolme aamulla
lääkäri avasi oven, jonka takana Filip itki ja rukoili.
-- Sisarenne on synnyttänyt pojan, -- sanoi hän. Filip pani kätensä
ristiin.
-- Älkää astuko sisään, -- varoitti lääkäri, -- hän nukkuu.
-- Hän nukkuu... Oi, tohtori, onko aivan totta, että hän nukkuu?
-- Jos olisi toisin, monsieur, niin sanoisin: Sisarenne on
synnyttänyt pojan, mutta tämä poika on kadottanut äitinsä... Katsokaa
itse.
Filip kuroitti päätänsä.
-- Kuunnelkaa hänen hengitystään...
-- Niin, ah niin! -- mutisi Filip syleillen lääkäriä.
-- Kuten tiedätte, olemme tilanneet imettäjän. Ajaessani
Point-du-Jourin ohi, jossa tämä henkilö asuu, pistäysin kehoittamassa
häntä olemaan valmiina... Mutta vain te voitte noutaa hänet tänne;
kukaan ei saa nähdä muita kuin teidät... Käyttäkää siis hyväksenne
tilaisuutta, sillaikaa kun sairas nukkuu, ja lähtekää samoilla
vaunuilla, joilla minä tulin tänne.
-- Entä te, tohtori?
Minun on käytävä Place Royalen varrella asuvan melkein toivottoman
sairaan luona... hän potee keuhkopussin-tulehdusta... Minä vietän
lopun yötä hänen vuoteensa ääressä valvoakseni lääkkeiden käyttöä ja
nähdäkseni niiden vaikutuksen.
-- Mutta pakkanen, tohtori...
-- Minulla on viittani.
Kaupungin kaduilla ei ole tähän aikaan turvallista.
-- Kahdenkymmenen vuoden kuluessa on minut parikymmentä kertaa
yöllä pysähdytetty, ja olen aina vastannut: "Ystäväni, olen lääkäri
ja matkalla sairaan luo... Jos haluatte viittaani, niin ottakaa
se; mutta älkää surmatko minua, sillä minun avuttani potilaani
kuolisi." Ja sanon teille, monsieur, tämä viitta on palvellut minua
kaksikymmentä vuotta. Rosvot ovat aina antaneet minun sen pitää.
-- Hyvä tohtori!... Huomennahan tulette taas?
-- Huomenna kello kahdeksan olen täällä. Hyvästi. Lääkäri antoi
palvelijattarelle muutamia määräyksiä ja kehoitti häntä hyvin
huolehtimaan sairaasta. Hän tahtoi, että lapsi asetettaisiin äitinsä
viereen. Mutta Filip, joka vielä muisti sisarensa viimeiset lauseet,
pyysi häntä poistamaan sen.
Louis itse vei siis lapsen palvelijattaren huoneeseen, ja riensi pois
Montorgueil-katua pitkin, sillävälin kun Filip ajoi vaunuissa Rouleen
päin.
Palvelijatar nukahti nojatuoliin emäntänsä viereen.
57.
Lapsenryöstö.
Suuria vaivoja seuraavan vahvistavan unen väliajoilla sielu tuntuu
saavan kaksinkertaisen voiman: se kykenee sekä nauttimaan hetken
hyvinvoinnista että valvomaan ruumiin puolesta, jonka voipumus
muistuttaa kuolemaa.
Toinnuttuaan tietoisuuteen Andrée avasi silmänsä ja näki vieressään
nukkuvan palvelijattaren. Hän kuuli tulen iloisen räiskinän takassa
ja ihaili vanunpehmeätä hiljaisuutta huoneessa, jossa kaikki lepäsi,
kuten hänkin...
Tämä tila ei ollut täydellistä valveilla olemista eikä myöskään
todellista unta. Andréeta miellytti pitkittää tätä epämääräisyyttä,
tätä vienoa uneliaisuutta; hän antoi ajatusten syntyä väsyneissä
aivoissaan toisen toisensa perään, ikäänkuin olisi peljännyt
äkillistä heräämistä täyteen tajuntaan.
Yhtäkkiä hän eroitti etäisen, heikon, tuskin kuuluvan uikutuksen
lautaisen väliseinän läpi.
Tämä ääni herätti Andréessa uudestaan ne puistatukset, joista hän
oli niin paljon kärsinyt. Se herätti hänessä uudestaan vihantunteen,
joka muutamien kuukausien aikana oli samentanut hänen viattomuutensa
ja hyväluontoisuutensa, kuten ravistaminen samentaa juoman astiassa,
jonka pohjalle on laskeutunut sakkaa. Tästä hetkestä alkaen Andrée ei
enää saanut unta eikä lepoa; hän muisti, hän vihasi.
Mutta mielenliikutusten voima suhtautuu tavallisesti ruumiinvoimiin.
Andréella ei enää ollut samaa tarmoa, mitä hän oli osoittanut eilisen
illan kohtauksessa Filipin kanssa.
Lapsen parahdus koski hänen aivoihinsa ensin tuskallisesti, sitten
häiritsevästi... Jopa kysyi hän itseltään, eikö Filip tavanmukaisella
hienotunteisuudellaan poistaessaan lapsen ollut totellut jokseenkin
julmaa tahtoa.
Ajatus jollekulle olennolle toivotusta pahasta ei herätä koskaan
samaa inhoa kuin tuon pahan näkeminen. Andréeta, joka kammosi tätä
lasta, kun hän ei sitä nähnyt, kun se oli vain kuviteltu, Andréeta,
joka toivoi sen kuolemaa, vihlaisi tuon pikkuraukan huudon kuuleminen.
"Se kärsii", ajatteli hän.
Ja heti vastasi hän itselleen:
"Miksi en tuntisi osanottoa sen kärsimyksiin... minä... onnettomin
elävitten joukossa?"
Lapsi parkaisi uudestaan, entistä äänekkäämmin ja valittavammin.
Silloin Andrée huomasi, että tuo ääni herätti hänessä jonkinlaisen
levottoman tunteen, ja hän havaitsi ikäänkuin näkymättömän siteen
vetävän itseänsä hyljätyn, vaikeroivan olennon puoleen.
Se, mitä nuori tyttö oli aavistanut, toteutui nyt. Luonto oli tehnyt
valmistelujaan. Ruumiillisen kärsimyksen voimakas side oli yhdistänyt
äidinsydämen lapsen pienempiinkin vavahduksiin.
"Älköön tuo pieni vaikeroiva orpo", ajatteli Andrée, "huutako taivaan
kostoa päälleni. Jumala on noille pienoisille, tuskin umpustaan
puhjenneille olennoille antanut mitä kaunopuheisimman äänen...
Heidät voi surmata ja siten pelastaa heidät kärsimästä, mutta ei
ole oikeutta kiusata heitä... Jos se olisi oikein, Jumala ei olisi
antanut niille kykyä noin valittaa."
Andrée kohotti päänsä ja tahtoi kutsua palvelijatarta; mutta hänen
heikko äänensä ei kyennyt herättämään tukevaa talonpoikaisnaista.
Lapsikin oli lakannut itkemästä.
"Epäilemättä", ajatteli Andrée, "on imettäjä saapunut, sillä kuulen
uiko oven käyvän... Niin, joku kävelee viereisessä huoneessa...
eikä pienokainen enää valita... Vieras tarjoo sille jo hoivaansa
ja tyynnyttelee sen kehittymätöntä järkeä. Oi, tuo nainen on siis
äiti, joka hoitaa lasta... Muutamasta écu'sta lapsi... minun kohtuni
hedelmä saa äidin. Ja jos tuo lapsi myöhemmin kohtaa minut, joka
olen niin paljon kärsinyt, minut, joka olen antanut sille elämän, se
ei katsahdakaan minuun, vaan nimittää äidikseen palkattua henkilöä,
jonka omanvoitonpyyntöinen rakkaus on ollut jalompaa kuin minun
oikeutettu vihani... Niin ei saa käydä... Minä olen kärsinyt, olen
ostanut oikeuden katsoa tuota olentoa kasvoihin... minulla on oikeus
pakoittaa se rakastamaan itseäni huolenpitoni tähden, kunnioittamaan
itseäni uhrausteni ja kärsimysteni vuoksi!"
Hän teki tarmokkaamman liikkeen, keräsi kaikki voimansa ja huusi:
-- Marguerite, Marguerite!
Palvelijatar heräsi raskaasti, mutta ei hievahtanut nojatuolistaan,
johon unitaudin kaltainen horros hänet kytki.
-- Kuuletko? -- sanoi Andrée.
-- Kyllä, madame, kyllä, -- vastasi Marguerite, joka nyt alkoi
käsittää.
Ja hän lähestyi vuodetta.
-- Tahtooko madame juoda?
-- En...
-- Ehkä madame tahtoo tietää, mitä kello on?
-- Ei... ei.
Andrée tuijotti herkeämättä viereisen huoneen oveen.
-- Ahaa, jo ymmärrän... Madame haluaa tietää, onko veljenne jo
palannut?
Voitiin nähdä Andréen taistelevan itsensä kanssa ylpeän sielun koko
heikkoudella ja lämpimän ja jalon sydämen kaikella voimalla.
-- Minä tahdon, -- änkytti hän vihdoin, -- minä tahdon... Avaa toki
tuo ovi, Marguerite.
-- Kyllä, madame... Voi, kuinka sieltä tulee kylmää!... Tuuli,
madame... millainen tuuli!...
Tuuli tohisi todellakin Andréen huoneeseen asti, niin että kynttiläin
ja yölampun liekit lepattivat.
Imettäjä on varmaankin jättänyt oven tai ikkunan auki. Katso,
Marguerite, katso... Se... lapsi vilustuu... Marguerite kääntyi
viereiseen huoneeseen.
-- Minä menen peittämään sitä, madame, -- sanoi hän.
-- Ei... ei! -- mutisi Andrée lyhyesti ja katkonaisesti. -- Tuo se
minulle.
Marguerite pysähtyi keskelle lattiaa.
-- Madame, -- virkkoi hän lempeästi, -- hra Filip käski, että lapsi
ehdottomasti pidettäisiin toisessa huoneessa... kaiketi hän pelkäsi
sen tuottavan teille vaivaa tai aiheuttavan mielenliikutusta.
-- Tuo minulle lapseni! -- huusi nuori äiti niin kiivaasti, että
olisi luullut hänen rintansa halkeavan; sillä hänen kärsimyksissäkin
kuivina pysyneistä silmistään herahti kaksi kyyneltä, joille varmaan
hymyilivät lasten hyvät suojelusenkelit taivaassa.
Marguerite ryntäsi huoneeseen. Andrée, joka oli noussut istualleen,
kätki kasvot käsiinsä. Palvelijatar tuli heti takaisin, kasvot
kuvastaen kummastusta.
-- No? -- kysäisi Andrée.
-- Kah... madame... joku on siis täällä käynyt?
-- Mitä, joku?... Kuka?
-- Niin, lapsi ei ole enää huoneessa.
-- Kuulin todellakin äsken melua, askeleita... virkkoi Andrée. --
Imettäjä on kai tullut nukkuessasi... hän ei ole tahtonut sinua
herättää. Mutta missä on veljeni? Menehän etsimään hänen huoneestaan.
Marguerite juoksi Filipin kamariin Ei ketään!
-- Sepä omituista! -- sanoi Andrée kiihkeästi sykkivin sydämin. --
Olisiko veljeni jo lähtenyt ulos minua näkemättä?
-- Ah, madame, -- huudahti palvelijatar äkkiä.
-- Mikä on?
-- Katuportti avautuu!
-- Katso, katso!
-- Hra Filip palaa... Astukaa sisään, hyvä herra, astukaa sisään!
Filip tuli todellakin. Hänen takanaan nähtiin karkeaan, raitavaan
villaviittaan puettu maalaisvaimo, se ystävällinen hymy huulilla,
jolla jokainen palkkalainen tervehtää uutta herrasväkeä.
-- Sisar, sisar, tässä tulen, -- virkkoi Filip astuen huoneeseen.
-- Rakas veli... kovin paljon vaivaa ja huolta minä sinulle tuotan!
Ah, siinähän on imettäjä... Pelkäsin jo, että hän oli lähtenyt...
-- Lähtenytkö?... Hän vasta saapuu.
-- Hän on tullut takaisin, aioit sanoa? Ei... kyllä minä hänet äsken
kuulin, vaikka hän kävelikin hiljaa...
-- En tiedä, mitä tarkoitat, sisar. Ei kukaan...
-- Oh, minä kiitän sinua, Filip, -- virkkoi Andrée vetäen hänet
luokseen ja korostaen jokaista sanaansa, -- minä kiitän sinua, että
arvostelit minua niin hyvin; kiitän sinua, ettet tahtonut toimittaa
lasta pois sitä ensin näkemättäni... syleilemättäni!... Sinä tunsit
sydämeni, Filip... Niin, niin, ole levollinen, minä olen rakastava
lastani.
Filip tarttui Andréen käteen ja peitti sen suudelmilla.
-- Sano imettäjälle, että hän antaa sen minulle takaisin... -- lisäsi
nuori äiti.
-- Mutta, monsieur, -- virkkoi palvelijatar, -- tiedättehän, että
lapsi ei enää ole siellä.
-- Mitä, mitä sanotte? -- vastasi Filip.
Andrée katsahti säikähtyneenä veljeensä. Nuori mies riensi
palvelijattaren vuoteelle; hän etsi, ja kun ei mitään löytänyt,
parkaisi hirveästi.
Andrée seurasi hänen liikkeitään kuvastimesta; hän näki hänen
palaavan kalpeana, käsivarret hervottomina; hän aavisti osan
totuudesta ja vastaten kaiun tapaan huokauksella veljensä
huudahdukseen lysähti tiedottomana pielukselle. Filip ei ollut
odottanut tätä uutta onnettomuutta eikä tätä mittaamatonta tuskaa.
Hän kokosi kaiken voimansa ja toinnutti Andréen hyväilyillä,
lohdutuksilla ja kyynelillä.
-- Lapseni, -- mutisi Andrée, -- lapseni!
"Pelastakaamme äiti", ajatteli Filip. -- Sisar, rakas sisar, me
näymme kaikki olevan päästämme pyörällä; unohdamme, että ystävällinen
tohtori vei lapsen mukanaan.
-- Tohtori! -- huudahti Andrée epäilyksen tuskassa, toivon
tuottamassa ilossa.
-- Niin, niin... Ah, olemmepa me aika houkkioita...
-- Filip, vannotko minulle, että asia on niin?...
-- Rakas sisar, sinä et ole minua järkevämpi... Mitenkä sitten
lapsi... olisi voinut täältä hävitä?
Ja hän teeskenteli naurua, johon imettäjätär ja palvelustyttö
yhtyivät.
Andrée innostui yhä enemmän.
-- Kuitenkin minä kuulin... -- sanoi hän.
-- Mitä?
-- Askeleita...
Filipiä puistatti.
-- Mahdotonta! Sinähän nukuit.
-- Ei, ei, olin aivan hereilläni, minä kuulin... minä kuulin!...
-- Kah, sinä kuulit ystävällisen tohtorin, joka minun lähdettyäni
palasi noutamaan lasta, koska hän pelkäsi sen terveyden saavan
haittaa... Muuten mainitsikin hän siitä minulle.
-- Sinä rauhoitat minua.
-- Kuinka en sinua rauhoittaisi?... Asia on aivan yksinkertainen.
-- Mutta, -- huomautti imettäjä, -- mitä tehtävää sitten minulla
täällä on?
-- Se on totta... lääkäri odottaa teitä kotonanne.
-- Vai niin!
-- Tai kotonaan. Kah... tämä Marguerite nukkui niin sikeästi, että
hän ei ole kuullut lääkärin sanoja... tai ehkä ei lääkäri tahtonut
mitään sanoakaan.
Andrée rauhoittui nyt hiukan tämän kauhean järkytyksen jälkeen. Filip
lähetti imettäjän pois ja antoi palvelijattarelle määräyksiään.
Sitten hän ottaen lampun tarkasti huolellisesti viereisen huoneen,
näki oven puutarhaan avoinna, keksi jälkiä lumessa ja seurasi niitä
puutarhan portille asti, missä ne hävisivät.
"Miehen jälkiä!" huudahti hän. "Lapsi on ryöstetty... Sellainen
onnettomuus, sellainen onnettomuus!"
58
Haramontin kylä.
Lumeen painuneet jäljet olivat Gilbertin jälkiä. Siitä asti, kun hän
viimeksi oli käynyt Balsamon luona, hän oli vakoillut ja valmistellut
kostoansa.
Mitään vaivoja hän ei ollut säästänyt. Mairittelevilla sanoilla
ja pienillä kohteliaisuuksilla hän oli taivuttanut Rousseaun
vaimon hänet vastaanottamaan, jopa hänestä pitämäänkin. Keino oli
yksinkertainen: niistä kolmestakymmenestä sousta, jotka Rousseau
suoritti päivältä puhtaaksikirjoittajalleen, kohtuullinen Gilbert
otti livren kolmesti viikossa, käyttäen sen jonkun pienen lahjan
ostamiseen Teresialle.
Milloin hän toi nauhan hänen myssyihinsä, milloin jonkun herkkupalan,
milloin pullon likööriä. Kunnon rouva, joka oli herkkä kaikelle, mikä
kutkutti hänen suulakeaan tai pientä ylpeyttään, olisi tarpeen tullen
tyytynyt niihin huudahduksiinkin, joilla Gilbert pöydässä ylisteli
emännän mainiota keittotaitoa.
Sillä geneveläisen filosofin oli onnistunut hankkia turvatilleen
pääsy yhteiseen pöytään; ja täten suosittuna Gilbert oli
kahden viimekuluneen kuukauden aikana kyennyt itselleen
säästämään kaksi louisdoria, jotka hän kätki Balsamolta saamansa
kahdenkymmenentuhannen livren kera olkipatjansa alle.
Mutta millaista elämää hän vietti, millainen päättäväinen tarmo
käytöksessä, mikä tahdonlujuus! Päivän valjetessa noustuaan Gilbert
alkoi erehtymättömällä silmällään tarkata Andréen tilaa keksiäkseen
pienimmänkin muutoksen, joka olisi saattanut tapahtua tämän
yksinäisessä, synkässä ja säännöllisessä elämässä.
Mikään ei silloin jäänyt hänen katseeltaan huomaamatta, ei
puutarhapolkujen hiekka, jolla hänen terävä silmänsä mittasi Andréen
jalan jälkiä, eikä enemmän tai vähemmän tiiviisti suljettujen
ikkunaverhojen poimut, sillä niiden raoittaminen oli Gilbertille
varmana merkkinä rakastajattarensa mielentilasta. Pahimman
lamauksensa hetkinä Andrée näet kielsi itseltään päivänvalonkin.
Tällä tavoin Gilbert tiesi, mitä tytön sielussa liikkui ja mitä hänen
asunnossaan tapahtui.
Samaten hän oli keksinyt keinoja tulkitakseen kaikki Filipin puuhat,
ja tarkkana laskelmien tekijänä hän ei erehtynyt hänen lähtöjensä
tarkoituksista tai niiden tuloksista hänen kotiin palatessaan.
Hän meni huolellisessa tarkkaavaisuudessaan niinkin pitkälle, että
hän eräänä iltana seurasi Filipiä, kun tämä lähti Versaillesiin
tohtori Louista puhuttelemaan... Tämä Versaillesissa käynti oli
kyllä hiukan häirinnyt vakoilijan ajatusjuoksua; mutta kun hän kahta
päivää myöhemmin näki lääkärin salavihkaa hiipivän puutarhaan Coq
Héron kadulta, hänelle selvisi, mikä toissapäivänä oli hänelle ollut
salaisuus.
Gilbert tiesi päivämäärät ja tiesi siis, että lähestyi hetki, joka
toteuttaisi kaikki hänen toivomuksensa. Hän oli ryhtynyt kaikkiin
varokeinoihin, jotka olivat tarpeellisia monien vaikeuksien saartaman
yrityksen onnistumiseksi. Hänen suunnitelmansa oli tällainen:
Nuo kaksi louisdoria hän käyttäisi vuokratakseen kahden hevosen
vetämät ajopelit Saint Denis'n etukaupungista. Niiden piti olla
valmiina hänen käytettävikseen sinä päivänä, jolloin hän niitä
vaatisi.
Sitäpaitsi oli Gilbert ottamansa kolmen tai neljän päivän loman
aikana tutkinut Pariisin ympäristöä. Näillä samoiluillaan hän
oli tullut pieneen kaupunkiin Soissonnais'ssa, joka sijaitsi
kahdeksantoista penikulman päässä Pariisista ja oli suuren metsän
ympäröimä.
Tämä pikkukaupunki oli Villers-Cotterets. Siellä hän oli mennyt
suoraa päätä paikan ainoan notaarion luo, jota nimitettiin mestari
Niquet'ksi.
Gilbert oli esitellyt itsensä notaariolle ylhäisen herran pehtoorin
poikana. Tämä ylhäinen herra tunsi suurta hyväntahtoisuutta erään
alustalaisvaimon poikaa kohtaan ja oli senvuoksi antanut Gilbertin
toimeksi tiedustella lapselle imettäjää.
Todennäköisesti aatelisherran anteliaisuus ei rajoittuisi
imetyskuukausiin, vaan senlisäksi hän sijoittaisi mestari Niquet'n
talteen määrätyn rahasumman lasta varten.
Silloin hra Niquet, jolla itsellään oli kolme reipasta poikaa, oli
neuvonut häntä penikulman päässä Villers-Cotteretsista sijaitsevaan
Haramontin kylään poikiensa entisen imettäjän tyttären luo, joka
mentyään lailliseen avioliittoon nyt jatkoi äitimuorinsa ammattia.
Tämän kunnon naisen nimi oli Madeleine Pitou, ja hänellä oli jo
neljänvuotias, kaikista merkeistä päättäen aivan terve poika.
Sitäpaitsi oli hän juuri synnyttänyt uudestaan, ja oli siis Gilbertin
käytettävänä, milloin tämä vain tahtoisi tuoda tai lähettää mainitun
imetyslapsen.
Kaiken tämän järjestettyään aina täsmällinen Gilbert oli palanut
Pariisiin kahta tuntia ennen pyytämänsä loman päättymistä.
Nyt kysyttäneen, miksi Gilbert oli valinnut Villers-Cotteretsin
pikkukaupungin mieluummin kuin jonkun toisen.
Tässä asiassa, kuten monessa muussa, Gilbert oli saanut vaikutusta
Rousseaulta. Rousseau oli eräänä päivänä puhunut Villers-Cotteretsin
metsästä, jossa oli mitä rehoittavin kasvullisuus, ja maininnut kolme
tai neljä tuon metsän helmaan kätkettyä kylää, jotka muistuttivat
tuuhean puun lehvien keskelle rakennettuja linnunpesiä.
Oli siis mahdotonta, että Gilbertin lapsi voitaisiin löytää näistä
kylistä.
Varsinkin Haramont oli tehnyt valtavan vaikutuksen Rousseaun mieleen,
jopa siihen määrin, että ihmisvihaaja, yksinäisyyden rakastaja,
erakko, oli tuontuostakin huudahdellut:
-- Haramont on maailman ääri, Haramont on erämaa; siellä voi elää ja
kuolla kuin lintu, joka eläessään istuu oksallaan ja kuoltuaan lepää
lehvän alla!
Gilbert oli vielä kuullut filosofin kuvailevan perhe-elämää
eräässä sen olkikattoisista majoista ja esittävän niillä
hehkuvilla piirteillä, joilla hän osasi elävöittää luonnon,
kaikki yksityiskohdat, imettävän äidin hymystä vuohen määkinään,
vaatimattoman kaalikeiton ruokahalua kiihoittavasta höyrystä
karhunmaarain-pensasten ja punasinervän kanervan tuoksuun asti.
"Minä menen sinne", tuumi Gilbert; "lapseni kasvaa noiden puiden
siimeksessä, joiden alla opettajani on hengähdellyt toiveitaan ja
huokauksiansa". Päähänpisto oli Gilbertille peruuttamaton laki,
varsinkin kun päähänpisto esiintyi siveellisen välttämättömyyden
varjolla.
Hänen ilonsa oli siis suuri, kun hra Niquet tuli hänen toivomuksensa
avuksi mainitsemalla Haramontin kylänä, joka täydellisesti sopi hänen
tarkoituksiinsa.
Pariisiin palatessaan Gilbert oli huolehtinut vaunuista. Ne eivät
tosin olleet komeat, mutta ne olivat vankat, ja muuta ei tarvittu.
Hevoset olivat jäntterää percheläistä rotua; kyytimies raskasruuminen
tallilöntys. Mutta tähdellisintä Gilbertille oli saavuttaa
päämääränsä ja ennen kaikkea välttää uteliaisuuden herättämistä.
Hänen juttunsa ei muuten synnyttänyt mitään epäluuloa mestari
Niquet'n mielessä. Uusissa pukimissaan Gilbert näytti kyllin
komealta, jotta häntä voitiin pitää jonkun suuren kartanon pehtoorin
poikana tai myöskin jonkun herttuan tai päärin valepukuisena
kamaripalvelijana.
Kyytimiehessäkään hänen ehdotuksensa ei aiheuttanut mitään epäilystä;
siihen aikaan alempi kansa suhtautui luottamuksella ylhäisempiin;
silloin vastaanotettiin raha kiitollisesti ja mitään kysymyksiä
tekemättä.
Sitäpaitsi oli kaksi louisdoria silloin samanarvoiset kuin neljä
meidän päivinämme, ja kyllähän nykyisin neljä louisdoria kernaasti
ansaitaan.
Ajuri lupasi siis asettaa ajopelinsä Gilbertin käytettäväksi, kunhan
vain saisi kahta tuntia aikaisemmin siitä tiedon.
Tällä yrityksellä oli nuorelle miehelle kaikki ne viehäkkeet, mitkä
runoilijain mielikuvitus ja ajattelijain mietiskely, nuo kaksi perin
erilaisesti puettua hengetärtä, lainaavat kauneille asioille ja
hyville päätöksille. Ryöstää lapsi julmalta äidiltä, toisin sanoen
kylvää vihollisleiriin häpeätä ja surua, sitten muuttaen muotoaan
astua mökkiin sellaisten kunnon maalaisten luo, joita Rousseau oli
kuvaillut, ja laskea lapsen kehtoon melkoinen rahasumma, joutua
näiden köyhien ihmisten silmissä suojelusenkeliksi ja esiintyä
suurena henkilönä, tuossa kaikessa oli enemmänkin kuin tarvittiin
ylpeyden, kiukun, lähimmäisenrakkauden ja kostonhimon tyydytykseksi.
Kohtalokas päivä saapui vihdoin. Se seurasi kymmentä muuta päivää,
jotka Gilbert oli viettänyt äärimmäisessä levottomuudessa, ja
kymmentä yötä, joina hän ei ollut saanut unta silmiinsä. Ankarasta
pakkasesta huolimatta hän piti maatessaan ikkunaa avoinna, ja
jokainen Andréen tai Filipin liike vaikutti hänen korvaansa kuin
kellonnuorasta vetävä käsi kelloon.
Tuona päivänä hän näki Filipin ja Andréen haastelemassa takkavalkean
ääressä. Hän oli nähnyt palvelijattaren kiireellisesti lähtevän
Versaillesiin ja unohtavan sulkea kaihtimet Hän juoksi heti
valmistamaan kyytimiestään ja viipyi tallin edessä koko sen ajan,
mikä kului hevosten valjastamiseen, pureskellen sormiaan ja polkien
jalallaan maata kärsimättömyyttään hillitäksensä. Vihdoin nousi ajuri
toisen hevosen selkään ja Gilbert vaunuihin, jotka hän pysähdytti
pienen aution kadun kulmaan kauppahallien lähettyville.
Sitten hän palasi Rousseaun luo, kirjoitti jäähyväiskirjeen
ystävälliselle filosofille, liittäen kiitoksia Teresialle ja
ilmoittaen, että pieni perintö kutsui häntä etelään; kuitenkin lupasi
hän palata... Kaikki tämä ilman lähempiä selityksiä. Rahat taskussa
ja pitkä puukko hihassaan aikoi hän sitten laskeutua alas vesikourua
pitkin, mutta eräs ajatus pidätti hänet.
-- Lumi!... Gilbert oli kolme päivää ollut niin syviin ajatuksiin
vaipuneena, ettei ollut tullut tätä seikkaa huomanneeksi... Lumella
nähtäisiin hänen jälkensä... Nämä jäljet päättyisivät Rousseaun
asunnon seinämälle, Filip ja Andrée epäilemättä etsityttäisivät, ja
kun Gilbertin häviäminen sattuisi yhteen lapsenryöstön kanssa, niin
koko salaisuus tulisi ilmi.
Oli siis välttämättömästi kierrettävä Coq Héron-kadun kautta ja
pujahdettava sisään puutarhaportista, jota varten Gilbert kuukausi
sitten oli hankkinut itselleen kaksoisavaimen. Tältä portilta kulki
pieni kovaksi tallattu polku, jolle hänen jalkansa siis eivät
jättäisi jälkiä.
Hän ei viivytellyt hetkeäkään ja saapui juuri silloin, kun vaunut,
jotka toivat tohtori Louis'n, seisahtuivat pienen talon pääportin
eteen.
Gilbert avasi varovaisesti pienen portin, ei nähnyt ketään ja
kätkeytyi paviljongin kulmaan lähelle kasvihuonetta.
Se oli kauhea yö. Hän kuuli kaiken, kärsimyksen aiheuttaman
voihkinan, jopa hänelle syntyneen pojan ensimäiset uikutuksetkin.
Siinä nojatessaan kylmää kiviseinää vasten hän, itse sitä tuntematta,
peittyi lumella, joka paksuna ja tiheänä putoili tummalta taivaalta.
Hänen sydämensä sykki rajusti veitsen vartta vasten, kun hän sitä
epätoivoisesti puristi povelleen. Tuijottava silmä oli verenvärinen
ja hehkuva.
Vihdoin lähti lääkäri talosta; vihdoin vaihtoi Filip muutamia
jäähyväissanoja tämän kanssa.
Silloin läheni Gilbert sälekaihdinta, polkien jälkiä lumeen, johon
hän vajosi nilkkaa myöten. Hän näki Andréen vuoteeseensa nukahtaneena
ja Margueriten nukkuvan nojatuolissa; mutta tähystellessään lasta
hän ei nähnyt sitä äidin vieressä. Hän käsitti silloin asianlaidan,
kiirehti ulkoportaille, avasi oven aiheuttaen melua, joka häntä
säikähdytti, ja tunkeutui vuoteelle, joka ennen oli kuulunut
Nicolelle. Hapuillen lasta hän sattui jääkylmillä sormillaan
koskettamaan sen kasvoja, jolloin poloinen päästi Andréen kuulemat
tuskanhuudot.
Sitten hän kääri vastasyntyneen villapeitteeseen, ja jätti oven
raolleen jälkeensä, jotta ei aiheuttaisi uutta vaarallista melua.
Minuuttia myöhemmin hän oli puutarhan kautta päässyt kadulle, juoksi
vaunujaan vastaan, karkoitti nukkuneen kyytimiehen kuomusta ja sulki
nahkaverhot, sillävälin kun mies nousi jälleen hevosen selkään.
-- Saat puoli louisdoria itsellesi, -- sanoi hän, -- jos
neljännestunnissa ehdimme tulliportin toiselle puolen.
Hevoset, jotka olivat jääkengässä, lähtivät laukkaamaan.
59.
Pitoun perhe.
Tiellä kaikki säikähdytti Gilbertiä: hänen omiansa seuraavien tai
vastaan tulevien ajopelien ratina, tuulen, valitteleva suhina
lehdettömissä puissa, kaikki tuntui hänestä järjestyneeltä
takaa-ajolta tai niiden henkilöiden huudoilta, joilta lapsi oli
riistetty.
Kuitenkaan ei häntä mikään uhannut, Kyytimies täytti rehellisesti
tehtävänsä ja kaksivaljakko saapui höyryävänä Dammartiniin Gilbertin
määräämällä hetkellä, siis ennen päivän ensi kajastusta.
Gilbert maksoi luvatun puoli louisdoria, vaihtoi hevosia ja
kyytimiestä ja jatkoi matkaansa. Sen koko alkupuoliskolla peitteeseen
huolellisesti kääritty ja Gilbertin oman ruumiin suojaama lapsi
ei ollut kärsinyt pakkasesta eikä kertaakaan kirahtanut. Heti
kun päivä valkeni ja maaseutu alkoi kaukaa häämöittää, Gilbert
tunsi rohkeutensa kasvavan, ja jottei lapsen nyt tuon tuostakin
päästelemiä parahduksia kuultaisi, hän alkoi loilottaa jotakin niistä
ikuisista viisuista, joita hänen oli ollut tapana laulaa Taverneyssä
eräretkiltä palatessaan.
Vaununakselin ja kannatushihnojen kitinä, ajopelien rautaosien räminä
ja hevosten kulkuset säestivät kamalasti hänen lauluaan, ja tätä
melua kyytimies vielä lisäsi sekoittamalla Gilbertin rallatukseen
muutamia säkeitä varsin kapinallisesta bourbonnaisesta.
Niinpä tämä toinen kyytimies ei aavistanutkaan, että Gilbertillä
oli vaunuissa lapsi mukanansa. Hän pysähdytti hevosensa kappaleen
matkaa tällä puolen Villers-Cotteretsin, sai sovitun kyytimaksun
sekä kuuden livren hopeakolikon juomarahoiksi, ja ottaen taakkansa
huolellisesti peitteen poimuihin kätkettynä Gilbert kajahdutti
laulunsa mahdollisimman äänekkääksi; riensi tiehensä, harppasi ojan
yli ja hävisi lehtien peittämälle polulle, joka kääntyen vasemmalle
maantiestä kiemurteli alaspäin Haramontin kylää kohti.
Ilma oli käynyt viileämmäksi. Lumituisku oli jokunen tunti sitten
lakannut; maa oli jäässä ja täynnä pitkävarpuisia ja taajaokaisia
orjantappuroita. Yläpuolella kohosivat lehdettöminä ja synkkinä
metsän puut, joiden oksien valitse vielä usvaisen taivaan himmeä sini
väikkyi.
Raikas ilma, tammimetsän tuoksuvat huurut, oksien päistä riippuvat
jäähelmet, häiritsemätön vapaus, kaikki tämä runollisuus vaikutti
voimakkaasti nuoren miehen mielikuvitukseen.
Hän kulki ripein ja ylpein askelin pientä rotkotietä, horjumatta
ja eksymättä, oppaanaan kylän kellotapuli, joka näkyi puuryhmien
lomitse, ja uuninpiipuista nouseva, harmahtavan oksaverkon välitse
siintävä savu. Tuskin puoli tuntia kuljettuaan hän hyppäsi muratin
ja kellastuneen krassin päärmäämän puron yli ja pyysi ensimäisen
hökkelin luo päästyään muutamia työmiehenlapsia näyttämään hänelle
tien Madeleine Pitoun asunnolle.
Mykkinä ja tarkkaavaisina, kuitenkaan muiden maalaisten tapaan
hölmistymättä, nämä heti nousivat ja katsahtaen muukalaista
silmiin veivät hänet, toisiaan kädestä pitäen, jokseenkin isolle
ja siistinnäköiselle töllille. Se sijaitsi puron partaalla, joka
luikerteli useimpien muidenkin kylän majojen ohitse.
Tämä puro vieritteli kirkasta ja sataneen lumen sulamisesta hiukan
paisunutta vettään. Puusilta eli oikeammin vain paksu lankku yhdisti
tien tupaan johtaviin maaportaisiin.
Yksi Gilbertiä opastavista lapsista ilmaisi päännyökkäyksellä, että
Madeleine Pitou asui siellä.
-- Tuollako? -- toisti Gilbert.
Lapsi painoi leuan rintaansa vasten virkkamatta sanaakaan.
-- Madeleine Pitouko? -- kysyi Gilbert häneltä vielä kerran.
Ja kun tämä oli toistanut mykän myöntämisensä, Gilbert astui pienen
sillan yli mökin ovelle, sillävälin kun lapset, jotka taasen olivat
tarttuneet toisiaan kädestä, töllistelivät silmät suurina nähdäkseen,
mitä asiaa tuolla komealla ruskeatakkisella, solkikenkiin puetulla
herrasmiehellä oli Madeleinelle.
Muita eläviä olentoja kuin nämä lapset Gilbert ei vielä ollut kylässä
tavannutkaan. Haramont oli todellakin hänen etsimänsä ja ikävöimänsä
erämaa.
Heti kun ovi oli auennut, kohtasi Gilbertin katseita näky, joka olisi
viehättänyt ketä tahansa, saati sitten filosofian oppilasta.
Roteva maalaisvaimo imetti muutaman kuukauden vanhaa kaunista
lasta, ja hänen eteensä polvistuneena toinen lapsi, ripeä neli- tai
viisivuotias poika, luki ääneensä rukousta.
Uunin loukossa lähellä ikkunaa tai pikemmin seinään hakattua
lasiruudulla varustettua aukkoa istui toinen viiden tai
kuudenneljättä vuoden ikäinen maalaisvaimo kehräämässä pellavaa,
rukki oikealla puolellaan ja jalat puujakkaralla, jolla kaunis,
lihava villakoira lepäsi.
Huomatessaan Gilbertin koira haukahti varsin ystävällisesti ja
kohteliaasti, juuri parahiksi todistaakseen valppauttaan. Rukoileva
lapsi kääntyi, keskeyttäen isämeitänsä lauseen, ja molemmat naiset
huudahtivat puolittain kummastuksesta, puolittain ilosta.
Gilbert aloitti hymyilemällä imettäjälle.
-- Hyvää huomenta, matami Madeleine, -- tervehti hän.
Talonpoikaisnainen hypähti ylös.
-- Herra tietää minun nimeni? -- virkkoi hän.
-- Kuten näette; mutta älkää antako häiritä työtänne Kah, yhden
imetettävän asemesta saatte kaksi!
Ja hän laski maalaislapsen kömpelösti veistettyyn kätkyeeseen
mukanaan tuomansa hennon kaupunkilaistaimen.
-- Oi, kuinka se on herttainen! -- huudahti kehräävä vaimo.
-- On tosiaan, sisar Angélique, hyvin herttainen, -- sanoi Madeleine.
-- Matami tuolla on teidän sisarenne? -- kysyi Gilbert osoittaen
kehrääjätärtä.
-- Oikeastaan natoni, monsieur, -- vastasi Madeleine, -- hän on
mieheni sisar.
-- Niin, tätini, täti Gélique, -- mutisi tenori-äänellään pieni
poika, joka nousematta ylös yhtyi keskusteluun.
-- Hiljaa, Arge, hiljaa, -- torui äiti; -- sinä keskeytät herraa.
-- Sanottavani on hyvin yksinkertaista, hyvä matami. Tämä lapsi on
erään vuokraajan poika isäntäni tiluksilta... hävinneen vuokraajan...
Isäntäni, joka on lapsen kummi, tahtoo, että hänet kasvatettaisiin
maaseudulla kunnon työmieheksi... terveeksi... ja hyvissä tavoissa...
Tahdotteko ottaa tämän lapsen huostaanne?
-- Mutta, monsieur...
-- Se syntyi eilen, eikä sillä vielä ole ollut imettäjää,
-- keskeytti Gilbert. -- Se on muuten sama lapsi, josta
Villers-Cotteretsin notaario, hra Niquet, teille varmaankin on
kertonut.
Madeleine otti heti lapsen ja tarjosi sille rintaa niin auliisti ja
kerkeästi, että se syvästi liikutti Gilbertiä.
-- Minua ei ole petetty, -- sanoi hän; -- te olette kelpo vaimo.
Isäntäni nimessä jätän siis lapsen teidän huostaanne. Näen, että se
täällä elää onnellisena, ja toivon sen tähän majaan tuovan runsaasti
onnea vastalahjana siitä, mitä se täältä saa. Paljonko olette ottanut
kuussa Villers-Cotteretsin notaarion, herra Niquet'n lapsista?
-- Kaksitoista livreä, monsieur; mutta hra Niquet on rikas ja lisäsi
silloin tällöin jonkun livren sokerista ja hoidosta.
-- Äiti Madeleine, -- virkkoi Gilbert ylpeästi, -- tästä lapsesta
maksetaan teille kaksikymmentä livreä kuussa, mikä tekee
kaksisataaneljäkymmentä livreä vuodessa.
-- Jessus! -- huudahti Madeleine. -- Paljon kiitoksia, monsieur.
-- Tässä on ensimäisestä vuodesta, -- jatkoi Gilbert, asettaen
pöydälle riviin kymmenen kiiltävää louisdoria, jotka saivat molempain
naisten silmät kummastuksesta suurenemaan ja joita kohti pieni Ange
Pitou kuroitti riistävän kätensä.
-- Mutta, monsieur, jos lapsi ei elä? -- huomautti imettäjä arasti.
-- Se olisi suuri onnettomuus, ja sitä onnettomuutta ei tapahdu, --
virkkoi Gilbert; -- imettäjän palkasta on siis sovittu, oletteko
tyytyväinen?
-- Oi kyllä, hyvä herra!
-- Käykäämme siis järjestämään seuraavien vuosien hoitopalkkio.
-- Jääkö lapsi meille?
-- Luultavasti.
-- Siinä tapauksessa, monsieur, me siis tulemme hänen vanhemmikseen?
Gilbert kalpeni.
-- Niin, -- sanoi hän tukehtuneella äänellä.
-- Onko pienokainen siis aivan hyljätty raukka, monsieur? Gilbert
ei ollut odottanut tätä mielenliikutusta eikä näitä kysymyksiä. Hän
reipastausi kuitenkin.
-- En ole sanonut teille kaikkea, -- lisäsi hän; -- isäparka kuoli
surusta.
Molemmat naiset panivat kätensä ristiin osaaottavin ilmein.
-- Entä äiti? -- kysyi Angélique.
-- Oh, äiti... äiti, -- vastasi Gilbert raskaasti hengähtäen... --
hän ei voinut tulla kysymykseen lapsen syntymän jälkeen enempää kuin
ennen syntymääkään.
Näin pitkälle oli ehditty keskustelussa, kun isä Pitou tyynen ja
iloisen näköisenä palasi pelloilta. Hän oli noita yksinkertaisia
ja rehellisiä, lempeitä ja terveyttä uhkuvia henkilöitä, jollaisia
Greuze on esittänyt oivallisissa maalauksissaan.
Muutamilla sanoilla selitettiin hänelle asia. Sitäpaitsi vaati
itserakkaus häntä ymmärtämään kaiken, varsinkin sen, mitä hän ei
ymmärtänyt...
Gilbert ilmoitti, että lapsen elatuksesta maksettaisiin siihen
asti, kun se oli varttunut mieheksi ja kykeni ansaitsemaan leipänsä
aivoillaan tai kättensä työllä.
-- Olkoon niin, -- sanoi Pitou; -- luulen, että rakastamme tätä
lapsukaista, sillä se on herttainen.
-- Hänkin, -- sanoivat Angélique ja Madeleine, -- on samaa mieltä
kuin me!
-- Tehkää siis hyvin ja tulkaa kanssani mestari Niquet'n luo; minä
talletan hänelle tarvittavat rahat, jotta olette tyytyväiset ja lapsi
tulee onnelliseksi.
-- Heti, monsieur, -- vastasi isä Pitou, nousten tuoliltaan.
Silloin Gilbert sanoi hyvästi kunnon naisille ja lähestyi kätkyttä,
johon oli asettanut vastasyntyneen talon oman lapsen kustannuksella.
Hän kumartui synkkänä kehdon yli ja katsellen ensi kertaa poikansa
kasvoja huomasi, että lapsi oli Andréen näköinen.
Tämä huomio särki hänen sydämensä; hänen täytyi painaa kynnet ihoonsa
pidättääkseen kyyneleen, jonka hänen haavoitetusta sydämestänsä tuska
kuohahdutti silmäluomelle. Hän painoi ujon, melkeinpä pelokkaan
suudelman vastasyntyneen tuoreelle poskelle ja peräytyi horjuen.
Isä Pitou seisoi jo kynnyksellä, raudoitettu sauva kädessään ja
pyhänuttu riippuen hartioilla.
Gilbert antoi puoli louisdoria jaloissaan ryömivälle Ange Pitoulle,
ja molemmat naiset pyysivät maalaisille ominaiseen liikuttavan
tuttavalliseen tapaan, että saisivat kunnian syleillä vierasta.
Niin suuri mielenliikutus oli vallannut tämän kahdeksantoistavuotiaan
isän, että hän oli vähällä siitä nääntyä. Kalpeana ja kiihtyneenä hän
alkoi joutua päästään pyörälle.
-- Lähtekäämme, -- virkkoi hän Pitoulle.
-- Niinkuin tahdotte, monsieur, -- vastasi talonpoika kääntyen tielle.
Ja he lähtivät todellakin. Mutta äkkiä Madeleine huusi ovelta:
-- Monsieur, monsieur!
-- Mikä on? -- kysyi Gilbert.
-- Hänen nimensä, nimensä! Miksi tahdotte häntä puhuteltavan?
-- Hänen nimensä on Gilbert! vastasi nuorukainen miehekkään ylpeästi.
60.
Lähtö.
Notaarion luona järjestettiin asia pian. Gilbert talletti omaan
nimeensä muutamaa sataa vaille kaksikymmentätuhatta livreä lapsen
elatuskustannuksia ja kasvatusta varten sekä hankkiakseen hänelle
pienen maanviljelyksen hänen miehuuden ikään päästyään. Gilbert
osoitti hoitoon, ravintoon ja vaatteisiin viiden sadan livren
vuosierän viidentoista vuoden kuluessa ja päätti, että loput
rahoista käytettäisiin työpajan tai maapalstan ostoon tai kasvatin
toimeentulon turvaamiseksi jollakin muulla tavalla.
Täten ajateltuaan lasta Gilbert ajatteli myöskin sen
kasvatusvanhempia. Hän tahtoi, että lapsi antaisi
kahdeksantoistavuotiaaksi tultuaan kaksituhattaneljäsataa livreä
Pitoun perheelle. Siihen asti oli hra Niquet'n suoritettava
ainoastaan nuo viidensadan livren vuosimaksut. Rahojen korot saisi
hra Niquet käyttää omien vaivojensa palkkioksi.
Gilbert antoi Niquet'n kirjoittaa itselleen laillisen kuitin
rahoista ja otti Pitoulta kirjallisen tunnustuksen siitä, että tämä
oli saanut lapsen huostaansa. Kun Pitou oli todistanut Niquet'n
nimikirjoituksen rahasummaan nähden ja Niquet Pitoun nimikirjoituksen
hänen antamassaan tunnustuksessa, Gilbert oli valmis lähtemään
kello kahdeltatoista, jättäen Niquet'n ihmettelemään tätä viisasta
harkitsevaisuutta ja Pitoun riemuitsemaan nopeasti saavutetusta
onnestaan.
Haramontin kylän rajalla tuntui Gilbertistä kuin hän eroaisi kaikesta
maailmasta. Millään seikalla ei enää ollut hänelle merkitystä, mikään
ei herättänyt hänessä toivomuksia. Hän oli nyt luopunut nuorukaisen
huolettomasta elämästä ja tehnyt jotakin, mikä kuului niihin vakaviin
asioihin, joita ihmiset ehkä nimittäisivät rikokseksi ja jotka Jumala
saattaisi ankarasti rangaista.
Luottaen omaan arvostelukykyynsä ja omiin voimiinsa Gilbert oli
kuitenkin kyllin rohkea riuhtautuakseen irti häntä kappaleen matkaa
seuranneesta mestari Niquet'stä, jossa oli herännyt häntä kohtaan
harras ystävyys ja joka kiusasi häntä tuhansilla viettelevillä
ehdotuksilla.