-- Mitä, ettekö tiedä mitään? -- huudahti Gilbert. -- Onko neiti
Andrée matkustanut, kenenkään tietämättä, mihin hän on mennyt? Hän ei
toki ole matkustanut ilman syytä.
-- Kah, sellaista hupsuttelua! -- vastasi mies Gilbertin
kastanjanruskeasta puvusta huolimatta. -- Eipä hän tietenkään ole
matkustanut ilman syytä.
-- Ja mistä syystä hän matkusti?
-- Saadakseen ilmanvaihdosta.
-- Saadakseen ilmanvaihdosta? -- toisti Gilbert.
-- Niin, Trianonin ilma kuuluu olleen hänelle epäterveellistä, ja
lääkärin määräyksestä hän on lähtenyt Trianonista.
Oli turhaa kysellä enempää. Renki oli ilmeisesti sanonut kaiken,
mitä hän neiti de Taverneystä tiesi. Mutta hämmästynyt Gilbert ei
kuitenkaan voinut uskoa kuulemaansa. Hän riensi Andréen asunnolle
ja näki oven suljetuksi. Lasinsirut, oljen- ja heinänkorret,
patjoista varisseet rikat, joita oli siroiteltuina kuistilla, olivat
tapahtuneen muuton näkyväisenä todistuksena.
Gilbert kiirehti entiseen kammioonsa, jonka tapasi samassa kunnossa,
mihin sen oli jättänyt. Andréen ikkuna oli avoinna huoneen
tuulettamista varten. Hänen katseensa voi siis tunkeutua eteiseen
asti. Asunto oli aivan autio.
Silloin antautui Gilbert mitä hurjimpaan epätoivoon; hän puski päänsä
seiniin, väänteli käsiään, kieriskeli lattialla.
Sitten hän syöksyi mielipuolen tavoin ullakkokamaristaan, astui
portaita alas kuin siivillä lentäen ja meni syvälle metsään, jossa
hän tukkaansa repien, parkuen ja sadatellen heittäytyi kanervikkoon
ja kirosi elämää sekä niitä, jotka olivat sen hänelle antaneet.
"Oh, kaikki on lopussa, aivan lopussa!" voihki hän. "Jumala ei salli
minun häntä enää tavata; Jumala tahtoo, että kuolen tunnonvaivoihin,
epätoivoon ja rakkauteen. Tällä tavoin sovitan rikokseni, tällä
tavoin hän, jota olen loukannut, saa kostonsa... Missä hän oikeastaan
on?... Taverneyssäkö? Oh, minä kiirehdin sinne, sinne! Minä menen
vaikka maailman ääriin; nousen ylös pilviin, jos on tarvis. Oh,
minä keksin kyllä hänen jälkensä ja seuraan häntä, vaikkapa minun
puolitiessä täytyisi nääntyä nälkään ja väsymykseen."
Mutta vähitellen hänen tuskansa niiden omasta purkauksesta kevenivät.
Gilbert nousi, hengitti vapaammin, katsahti ympärilleen vähemmän
hurjalla ilmeellä ja läksi hitain askelin jälleen taivaltamaan
Pariisia kohti.
Tällä kertaa tarvitsi hän matkaan viisi tuntia.
"Parooni", tuumi hän jokseenkin johdonmukaisesti, "ei liene lähtenyt
Pariisista. Minä menen hänen puheilleen. Neiti Andrée on paennut.
Hän ei tosiaan voinut viipyä Trianonissa; mutta olkoon hän missä
tahansa, isä tietää hänen olinpaikkansa. Sananen häneltä opastaa
minut tytön jäljille, ja sitäpaitsi kutsuu hän tyttärensä takaisin,
jos kiihoittamalla hänen ahneuttansa saan hänet taipumaan."
Tämän uuden ajatuksen vahvistamana Gilbert saapui Pariisiin kellon
lähennellessä seitsemää ehtoolla, siis sillä hetkellä, jolloin
viileys vietteli kävelijöitä ja huviajelijoita Elysée-kentille.
Silloin häilyi Pariisi illan ensimäisten sumujen ja sen keinotekoisen
valon ensimäisten säteiden välillä, joka siellä muuttaa päivän
neljäkolmattatuntiseksi.
Tekemänsä päätöksen johdosta nuori mies suuntasi askeleensa suoraan
pienen hotellin portille Coq-Héronin varrelle ja kolkutti hetkeäkään
epäröimättä. Vain hiljaisuus hänelle vastasi. Hän kolkutti siis yhä
kiivaammin, mutta kymmenes isku jäi yhtä tehottomaksi kuin ensimäinen.
Tämä viimeinenkin keino, johon hän oli luottanut, siis yhäti petti
hänet. Mielettömänä raivosta, pureskellen sormiaan rangaistakseen
ruumistaan siitä, että se kärsi vähemmän kuin hänen sielunsa, Gilbert
kääntyi äkkiä kadunkulmassa, painoi ponninta Rousseaun ovella ja
nousi portaita ylös.
Nenäliina, joka sisälsi nuo kolmekymmentä valtiorahaston
maksuosoitusta, sisälsi myöskin ullakkokammion avaimen.
Gilbert ryntäsi sinne yhtä kiihkeästi kuin hän olisi rynnännyt
Seineen, jos se olisi virrannut siitä ohi. Sitten, koska ilta oli
kaunis ja hahtuvaisia pilviä leijaili sinisellä taivaalla, koska
suloinen tuoksu nousi lehmuksista ja hevoskastanjista yön hämärään,
koska yölepakko hipaisi äänettömin siivin pienen luukun ruutuja,
Gilbert, jonka kaikki nämä tunnelmat toinnuttivat tietoiseksi,
lähestyi luukkua ja nähdessään puiden välistä häämöittävän
valkoiseksi maalatun paviljongin puutarhassa, jossa hän oli
jälleen tavannut Andréen, senjälkeen kun oli luullut hänet iäksi
kadottaneensa, hän tunsi sydämensä särkyvän ja vaipui melkein
tainnuksissa kattokourun tukea vasten, silmät epämääräisesti ja
ilmeettömästi tuijottaen avaruuteen.
52.
Gilbert huomaa, että rikoksen tekeminen on helpompaa kuin
ennakkoluulon voittaminen.
Samassa suhteessa kuin Gilbertin vallannut tuskallinen tunne väheni,
hänen ajatuksensa kävivät yhä selvemmiksi ja tarkemmiksi.
Nyt alkoi kuitenkin yhä enenevä pimeys estää häntä mitään
eroittamasta. Silloin valtasi hänet voittamaton halu nähdä puut,
rakennus ja käytävät, jotka yö oli sulattanut yhdeksi ainoaksi
ryhmäksi, minkä päällä ilma leijaili kuin kuilun yläpuolella.
Hän muisti että hän eräänä iltana noina onnellisempina aikoina
oli tahtonut hankkia tietoja Andréesta, nähdä hänet, kuulla hänen
puhuvankin, ja että hän henkensä uhalla, sillä hän kärsi vielä
toukokuun 31. päivän aiheuttamasta sairaudesta, oli luisuttautunut
vesikourua pitkin ensimäisestä kerrasta alas, nimittäin juuri tämän
puutarhan autuaalliselle maapohjalle.
Siihen aikaan oli hyvin vaarallista tunkeutua tähän paroonin asumaan
taloon, missä Andréeta huolellisesti vartioittiin, mutta tästä
vaarasta huolimatta Gilbert muisti, miten ihanalta hänestä oli
tuntunut ja miten iloisesti hänen sydämensä oli sykkinyt, kun hän oli
kuullut tytön äänen.
"Kah, entäpä jos yrittäisin uudestaan, jos vielä kerran menisin
polvillani etsimään käytävien hiekasta lemmittyni siihen painamia
rakkaita jälkiä."
Tämän sanan "lemmittyni", joka olisi ollut kauhea, jos joku olisi
sen kuullut, Gilbert lausui melkein ääneensä ja omituisen nautinnon
tunteella.
Hän keskeytti yksinpuhelunsa luodakseen tuijottavan katseen siihen
kohtaan, missä arvasi rakennuksen sijaitsevan.
Sitten lisäsi hän hetkisen äänettä tähysteltyään:
"Mikään ei ilmaise minulle, että huoneustossa asuu muita
vuokralaisia. Ei valoa, ei ääntä, ei avonaisia ovia. Eteenpäin siis!"
Gilbertillä oli yksi avu: kerran tehtyään päätöksensä hän pani sen
perin nopeasti täytäntöön. Hän avasi ullakkokamarinsa oven ja kulki
pimeässä hapuillen keveänä kuin ilmanhenki Rousseaun suojan ohitse,
jonka jälkeen hän ensimäiseen kerrokseen saavuttuaan rohkeasti
asettui harareisin vesitorvelle, luisuttaen itsensä maahan asti,
aamulla vielä niin siistien housujensa pilaantumisen uhallakin.
Alas päästyään hän johdatti uudestaan mieleensä kaikki liikutuksensa
ensimäiseltä paviljongissa käynniltään, narskutti hiekkaa
kengänanturoillaan ja löysi pienen takaportin, jonka kautta Nicole
oli päästänyt hra de Beausiren sisälle.
Vihdoin lähestyi hän ulkoportaita koskettaakseen huulillaan
sälekaihtimien metallinappia, sanoen itsekseen, että Andréen käsi
varmaankin oli tätä nappia pidellyt. Gilbertin rikos oli tehnyt hänen
rakkaudestaan melkein uskonnollisen hartauden.
Äkkiä sisältä kuuluva melu säpsähdytti nuorta miestä, heikko ja kumea
melu, ikäänkuin keveä astunta parkettilattialla.
Gilbert peräytyi. Hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat, ja hänen
päänsä oli viimeisten kahdeksan tai kymmenen vuorokauden kuluessa
niin vaivautunut, että hän huomatessaan valonsäikähdyksen
tuikahtavan ovenrakosesta luuli taikauskon, tuon tietämättömyyden
ja tunnonvaivojen tyttären, sytyttäneen hänen silmiinsä kaamean
soihtunsa, joka soihtu muka näkyi kaihtimen säleiden läpi. Hän luuli,
että hänen sielunsa kauhun valtaamana manasi esille toisen sielun, ja
että oli tullut sellaisen näköhäiriön hetki, joita on hulluilla ja
ylenmäärin intohimoisilla ihmisillä.
Ja kuitenkin tuo astunta ja tuo valo tuli yhä lähemmäksi, Gilbert
näki ja kuuli, kuitenkaan uskomatta; mutta verho avautui äkkiä juuri
sillä hetkellä, kun nuori mies lähestyi katsahtaakseen säleiden
välitse, ja sysäys työnsi hänet seinää vasten, niin että hän kiljahti
ja putosi polvilleen.
Se mikä hänet näin paiskasi polvilleen ei kuitenkaan oikeastansa
ollut sysäys, vaan näky. Tässä autioksi luulemassaan huoneustossa,
jonka porttia hän oli kolkuttanut kenenkään tulematta avaamaan, hänen
silmiensä eteen oli ilmestynyt Andrée.
Nuori tyttö, sillä hän se todellakin oli, eikä mikään aave, parkaisi
kuten Gilbertkin, mutta sitten hän jo vähemmän peljästyneenä, sillä
kaiketi hän odotti jotakuta, kysyi:
-- Mikä on? Kuka olette? Mitä tahdotte?
-- Oi, anteeksi, anteeksi, mademoiselle! -- mutisi Gilbert, kasvot
nöyrästi käännettyinä maata kohti.
-- Gilbert, Gilbert täällä! -- huudahti Andrée kummastuneena, mutta
ilman pelkoa tai vihaa. -- Gilbert tässä puutarhassa! Mitä täältä
haette, ystäväni?
-- Oi, -- sanoi hän liikutetulla äänellä, -- älkää musertako minua,
mademoiselle, olkaa sääliväinen; olen kovin paljon kärsinyt.
Andrée katseli Gilbertiä kummastuneena, ja kun hän ei tästä
nöyryydestä mitään käsittänyt, hän sanoi:
-- Nouskaahan ensin ylös ja selittäkää sitten minulle, miten olette
tänne tullut.
-- Oi, mademoiselle, -- huudahti Gilbert, -- minä en nouse ennenkuin
olette antanut minulle anteeksi!
-- Mitä olette minua vastaan sitten tehnyt, jotta minun pitäisi
antaa teille anteeksi? Sanokaa, selittäkää. Joka tapauksessa, --
jatkoi hän, -- koska rikkomus ei voi olla suuri, on anteeksiantaminen
helppoa. Filipiltäkö saitte avaimen? -- Avaimen?
-- Niin juuri; olimme sopineet, etten avaisi kellekään hänen
poissaollessaan, ja voidaksenne tulla sisälle on hänen täytynyt teitä
siinä avustaa, ellette ole kiivennyt muurin yli.
-- Veljenne, hra Filip? -- änkytti Gilbert. -- Ei, ei, hän ei ole
minua siinä avustanut. Mutta nyt ei olekaan kysymys veljestänne,
mademoiselle. Te ette siis ole matkustanut? Ette ole lähtenyt
Ranskasta? Oi onni, odottamaton onni!
Gilbert oli noussut toiselle polvellensa ja kiitti kohotetuin
käsivarsin taivasta harvinaisen vilpittömästi.
Andrée kumartui hänen puoleensa ja katseli häntä levottomasti.
-- Te puhutte kuin mielipuoli, hra Gilbert, -- sanoi hän, -- ja johan
te revitte hameeni; päästäkää toki hameeni irti, päästäkää se irti,
pyydän, ja lopettakaa tämä ilveily.
Gilbert nousi.
-- Kah, te olette vihainen, -- virkkoi hän; -- mutta minä en saa
valittaa, sillä olen sen hyvin ansainnut. Tiedän hyvin, että minun
ei olisi sopinut tällä tavoin tulla luoksenne, mutta mitäpä sille
voin! Minä en tiennyt asuvanne tässä paviljongissa; luulin sen olevan
tyhjä, autio. Tulin tänne vain teitä muistellakseni, siinä kaikki...
Pelkkä sattuma... En tosiaan enää tiedä, mitä sanon, suokaa minulle
anteeksi. Aioin ensin kääntyä isänne, paroonin, puoleen; mutta hänkin
oli hävinnyt.
Andrée liikahti.
-- Isäni puoleen, -- sanoi hän, -- ja miksi isäni puoleen? Gilbert
erehtyi tästä vastauksesta.
-- Oh, siksi että pelkään teitä liiaksi, -- virkkoi hän; -- ja
kuitenkin tiedän hyvin, että asian voi paremmin järjestää teidän ja
minun välilläni. Se on varmin keino saada kaikki korjatuksi.
-- Korjatuksi! Mitä se merkitsee? -- kysyi Andrée. -- Ja mitä on
korjattava, sanokaa.
Gilbert katseli häntä nöyrästi ja rakkautta uhkuvin silmin.
-- Oi, älkää suuttuko, -- sanoi hän. -- Tosin menettelen tässä
perin rohkeasti, minä, joka olen niin halpa-arvoinen; menettelen
perin rohkeasti, sanon, kohottaessani silmäni niin korkealle; mutta
onnettomuus on jo tapahtunut.
Andrée liikahti kärsimättömästi.
-- Rikos, jos niin tahdotte, -- jatkoi Gilbert; -- niin, rikos,
sillä totisesti se oli suuri rikos. Mutta syyttäkää siitä rikoksesta
välttämätöntä sallimusta, mademoiselle, älkääkä suinkaan minun
sydäntäni...
-- Teidän sydäntänne, teidän sydäntänne, välttämätöntä sallimusta!...
Te olette järjiltänne, hra Gilbert, ja peloitatte minua.
-- Oh, on mahdotonta, että tällaisella kunnioituksella, näin
katuvaisena, otsa maahan luotuna, kädet ristissä herätän teissä muita
tunteita kuin sääliä. Mademoiselle, kuunnelkaa, mitä aion teille
sanoa, ja minä teen pyhän lupauksen Jumalan ja ihmisten edessä.
Tahdon pyhittää koko elämäni hetkisen hairahduksen sovittamiseksi,
tahdon, että tuleva onnenne on kyllin suuri haihduttaakseen kaikki
menneiden kärsimysten muistot. Mademoiselle...
Gilbert epäröitsi.
-- Mademoiselle, suostukaa avioliittoon, joka pyhittää rikollisen
yhtymisen.
Andrée peräytyi askeleen.
-- Ei, ei, -- sanoi Gilbert, -- minä en ole mielipuoli. Älkää
yrittäkö paeta, älkää riuhtaisko pois käsiänne, joita suutelen. Olkaa
armollinen, säälikää... suostukaa tulemaan vaimokseni.
-- Vaimoksenne? -- huudahti Andrée, luullen, että hän itse menettäisi
järkensä.
-- Oi, -- jatkoi Gilbert kiihkeästi nyyhkyttäen, -- oi, sanokaa,
että annatte anteeksi tuon kauhean yön; sanokaa, että karkea tekoni
on teitä inhoittanut, mutta sanokaa myös, että annatte katuvaiselle
anteeksi. Sanokaa, että niin kauan pidätetty rakkauteni oikeutti
rikokseni.
-- Lurjus! -- huudahti Andrée hurjassa vimmassa. -- Se olit siis
sinä? Voi, hyvä Jumala, hyvä Jumala!
Ja Andrée tarttui päähänsä, puristaen sitä molemmilla käsillään
ikäänkuin estääkseen kapinallista järkeänsä pakenemasta.
Mykkänä ja hämmästyksestä kivettyneenä Gilbert peräytyi tämän kauniin
ja kalpean Medusan edessä, jonka kasvot kuvastivat samalla kertaa
sekä kauhua että kummastusta.
-- Täytyikö vielä tämän onnettomuuden tulla osakseni, hyvä Jumala! --
huudahti nuori tyttö yhä enemmän kiivastuen. -- Täytyikö minun nähdä
nimeni kaksin verroin häväistynä, sekä rikoksen että rikoksentekijän
häpäisemänä? Vastaa, kurja pelkuri, vastaa, heittiö! Sinäkö sen teit?
"Hän ei sitä tiennyt!" mutisi Gilbert menehtyneenä.
-- Apuun, apuun! -- huusi Andrée, palaten huoneeseensa. -- Filip,
Filip, tänne, Filip!
Gilbert, joka synkkänä ja epätoivoisena oli häntä seurannut, etsi
silmillään joka paikkaa, mihin voisi arvokkaasti kaatua odottamistaan
iskuista, tai asetta puolustautuakseen.
Mutta kukaan ei saapunut Andréen huutoihin, tämä oli yksinään
huoneustossa.
-- Yksinäni, voi, yksinäni! -- huudahti nuori tyttö
kouristuksentapaisella raivolla. -- Ulos täältä, kurja mies! Älä
kiusaa Jumalan vihaa!
Gilbert kohotti hiljaa päänsä.
-- Teidän vihanne, -- mutisi hän, -- on minulle kaikkein peloittavin
viha. Älkää siis musertako minua, säälikää minua, mademoiselle! Hän
pani kätensä rukoilevasti ristiin.
-- Murhaaja, murhaaja, murhaaja! -- kirkui nuori tyttö.
-- Mutta ettekö tahdo kuunnella sanojani? -- huudahti Gilbert. --
Kuunnelkaa edes ensin ja surmauttakaa minut sitten, jos tahdotte.
-- Kuunnella sinua, kuunnella sinua, vielä se rangaistus. Ja mitä
sinulla on sanottavaa? Puhu.
-- Samaa kuin jo äsken sanoin: olen tehnyt rikoksen, rikoksen, sen
silmissä hyvin anteeksiannettavan rikoksen, ken kykenee lukemaan
sydämeni; ja minä tuon korvauksen siitä rikoksesta.
-- Oh, -- huudahti Andrée, -- tämä on siis sanan sisältö, joka minua
kauhistutti ennenkuin sen ymmärsinkään. Avioliitto!... luullakseni
lausuitte sen sanan?
-- Arvoisa neiti! -- änkytti Gilbert.
-- Avioliitto, -- jatkoi ylpeä nuori tyttö kiihtyen yhä enemmän. --
Oh, minä en teihin suutu; minä halveksin teitä, vihaan teitä. Ja tämä
halveksiminen on samalla kertaa niin alentava ja kauhea tunne, että
minä en käsitä, miten voi elävänä kestää sen ilmaisua sellaisena kuin
sen viskaan teille vasten silmiä.
Gilbert kalpeni, kaksi kiukun kyyneltä kimalteli hänen
silmäripsissään; hänen huulensa vaalenivat ja puristuivat yhteen kuin
kaksi helmiäisrihmaa.
-- Mademoiselle, -- sanoi hän väristen, -- en ole niin vähäpätöinen,
etten voisi korjata kunnianne menetystä.
Andrée suoristausi.
-- Jos olisi kysymys kunnian menetyksestä, herraseni, -- sanoi hän
ylpeästi, -- koskisi se teidän kunniaanne, eikä minun. Missä tilassa
lienenkin, kunniani on silti tahraton ja vasta teidät naimalla
häpäisisin itseni!
-- Minä en uskonut, -- vastasi Gilbert kylmällä ja vihlovalla
äänellä, -- että naisen äidiksi tultuaan olisi ajateltava muuta
maailmassa kuin lapsensa tulevaisuutta.
-- Enkä minä taas ollenkaan olisi luullut, että uskaltaisitte siihen
asiaan puuttua, monsieur! -- vastasi Andrée säihkyvin silmin.
-- Puutun kuin puutunkin, mademoiselle, -- tivasi Gilbert, joka alkoi
nousta häntä polkevan vimmatun jalan puristuksesta. -- Minä puutun
siihen, sillä en tahdo, että tuo lapsi kuolee nälkään, kuten usein
tapahtuu ylhäisissä perheissä, joiden tyttäret käsittävät kunniansa
omalla tavallaan. Ihmiset ovat kaikki yhdenvertaisia; henkilöt, jotka
itse ovat muita etevämpiä, ovat tämän perustotuuden julistaneet.
Että te ette minua rakasta, sen kyllä käsitän, sillä te ette näe
sydämeeni; käsitän senkin, että minua halveksitte, sillä ette
tunne ajatuksiani. Mutta että kiellätte minulta oikeuden huolehtia
lapsestani, sitä en koskaan voi käsittää. Ah, pyytäessäni teitä
puolisokseni en tyydytä halua, intohimoa, en tavoittele kunniaa;
tein sen velvollisuuden tunnosta, tuomitsin itseni orjaksenne,
tein sen uhratakseni teille elämäni. Hyvä Jumala, eihän teidän
suinkaan olisi tarvinnut kantaa nimeäni; olisitte voinut edelleenkin
kohdella minua puutarhuri Gilbertinä, se olisi minulle oikein; mutta
lastanne te ette saa uhrata. Tässä on kolmesataatuhatta livreä,
jotka jalomielinen suojelija, arvostellen minua toisin kuin te, on
antanut minulle myötäjäisiksi. Jos teidät nain, niin nämä rahat ovat
minun; mutta itselleni, mademoiselle, tarvitsen vain vähän ilmaa
hengittääkseni, jos elän, tai haudan kätkemään ruumiini, jos kuolen.
Kaiken muun annan lapselleni; kah, tästä saatte ne kolmesataatuhatta
livreä.
Ja hän laski paperitukon pöydälle melkein Andréen käden alle.
-- Monsieur, -- virkkoi tämä, -- te erehdytte suuresti; teillä ei ole
lasta.
-- Minullako!
-- Mistä lapsesta siis puhutte? -- kysyi Andrée.
-- No siitä, jonka äidiksi te tulette. Ettekö ole tunnustanut kahden
henkilön, Filip-veljenne ja kreivi de Balsamon, läsnäollessa, että
olette raskaana, ja että minä, minä onneton!...
-- Ah, te kuulitte sen? -- huudahti Andrée. -- No, sitä parempi, sitä
parempi: kuulkaa siis, herraseni, mitä teille vastaan; Te olette
raukkamaisesti tehnyt minulle väkivaltaa; olette omistanut minut
nukkuessani, olette omistanut minut rikoksella. Minä tulen äidiksi,
se on totta; mutta lapsellani on ainoastaan äiti, kuuletteko? Olette
kyllä minut raastanut; mutta lapseni isä te ette ole!
Ja tarttuen maksuosoituksiin hän heitti ne ylenkatseellisesti ulos
huoneesta sillä tavoin, että ne lentäessään hipaisivat onnettoman
Gilbertin kauheasti kalpenevia kasvoja.
Silloin puistatti nuorta miestä niin synkkä raivo, että Andréen
suojelusenkelin vielä kerran täytyi hänen puolestaan vapista. Mutta
tämä raivo talttui omaan hurjuuteensa, ja hän astui Andréen ohitse
häneen enää katsahtamattakaan.
Tuskin hän oli astunut kynnyksen yli, kun Andrée syöksyi hänen
jälkeensä, sulki ovet, verhot, ikkunat ja luukut, ikäänkuin tällä
kiihkeällä toiminnalla asettaakseen maailmankaikkeuden nykyisyyden ja
menneisyyden välille.
53.
Päätös.
Miten Gilbert tuli kotiin, miten hän kärsimyksistä ja raivosta
menehtymättä saattoi kestää yön tuskat, miten oli mahdollista, että
hänen aamulla noustessaan tukka ei edes ollut harmaa, sitä emme tässä
yritä lukijalle selittää.
Päivän valjettua Gilbert tunsi voimakasta halua kirjoittaa Andréelle
ilmoittaakseen hänelle kaikki pätevät ja rehelliset syyt ja
todistelut, mitkä yöllä olivat syntyneet hänen aivoissaan; mutta
hän oli jo liian usein saanut tuta tytön taipumatonta luonnetta,
jotta mitään toivoa olisi ollut hänellä jälellä. Kirjoittaminen
oli sitäpaitsi myönnytys, jota hänen ylpeytensä ei voinut sietää.
Kun hän ajatteli, että kirje rutistettaisiin, heitettäisiin ehkä
lukematta pois, ja että se ainoastaan opastaisi liudan kiihkeitä ja
typeriä vihollisia hänen kintereilleen, katsoi hän parhaaksi jättää
kirjoittamatta.
Gilbert ajatteli silloin, että hänen ehdotuksensa saisi paremman
vastaanoton isältä, joka oli ahne ja kunnianhimoinen, tai veljeltä,
joka oli kunnon mies ja jota oli peljättävä vain hänen vihansa
ensimäisessä purkauksessa.
"Mutta", tuumi hän, "mitä hyödyttää, että hra de Taverney tai hra
Filip minua tukisi, kun Andrée vainoo minua ikuisella epäyksellään:
'En tunne teitä...!' Hyvä", lisäsi hän itsekseen, "mikään ei enää
kiinnitä minua tuohon naiseen; hän itse on ottanut katkaistakseen
meitä yhdistäneet siteet".
Hän sanoi tämän tuskasta kieriskellen patjoillaan, raivostuneena
muistellen Andréen äänen ja kasvonilmeiden pienimpiäkin vivahduksia;
hän sanoi tämän kärsien sanomatonta kidutusta, sillä hän rakasti
mielettömästi.
Kun aurinko, joka jo oli korkealla taivaalla, pilkisti
ullakkokamariin, Gilbert nousi horjuen, vielä viimeinen toive
rinnassaan, että näkisi vihollisensa puutarhassa tai itse
rakennuksessa. Sekin olisi ollut jonkinlainen ilo onnettomuudessa.
Mutta äkkiä katkera kiukun, tunnonpistosten ja vihan aalto hukutti
hänen ajatuksensa; hän muisti kaiken inhon ja ylenkatseen, mitä hän
tytön puolelta oli saanut kärsiä, ja pysähtyen tahdonvoiman aineelle
antamasta käskystä keskelle huonetta hän sanoi itsekseen:
"Ei, sinä et enää mene katsomaan tuosta ikkunasta; ei, sinä et enää
hengitä sisääsi myrkkyä, josta kuoleminen sinulle tuottaa nautintoa.
Hän on julma nainen, joka ei koskaan, kun taivutit itsesi hänen
edessään, ole sinulle hymyillyt eikä virkkanut mitään lohdutuksen tai
ystävyyden sanaa, vaan on huvikseen kynsillään raadellut sydäntäsi,
kun se vielä kuohui viattomasta ja puhtaasta rakkaudesta. Hän on
kunniaton ja uskonnoton olento, koska hän kieltää lapselta isän,
sen luonnollisen tuen, ja tuomitsee onnettoman hennon olennon
unhoon, kurjuuteen, ehkä kuolemaan, siksi että tämä lapsi häpäisee
kantajansa kohdun. Niin, Gilbert, olitpa kuinka rikollinen tahansa,
oletpa kuinka rakastunut ja raukkamainen hyvänsä, minä kiellän sinua
astumasta tuolle luukulle ja suuntaamasta ainoatakaan katsetta
paviljonkiin; kiellän sinua säälimästä tuon naisen kohtaloa ja
heikontamasta sielusi joustavuutta menneitä asioita ajattelemalla.
Kuluta elämäsi kuin luontokappale työssä ja luonnollisten tarpeittesi
tyydyttämisessä; käytä aika, joka kuluu loukkauksen ja koston
välillä, ja muista aina, että ainoa keino itsesi kunnioittamiseen
nyttemmin on pysytellä noiden ylpeiden aatelisten yläpuolella ja
ylevyydessä voittaa heidät."
Kalpeana ja vapisevana ja vaikka hänen sydämensä veti häntä ikkunaan,
hän kuitenkin totteli järkensä käskyä. Olisi voinut nähdä hänen
vähitellen, verkalleen, ikäänkuin hänen jalkansa olisivat tahtoneet
kasvaa kiinni lattiaan, kulkevan askel askeleelta portaita kohti.
Vihdoin hän astui ulos mennäkseen Balsamon luo.
Mutta äkkiä hän pysähtyi muuttaen mieltänsä.
"Hupsu, kurja mielipuoli, mikä olenkin!" sanoi hän. "Puhuin
luullakseni kostosta; mutta mitenkä minä voisin kostaa?...
Surmatako tuo nainen? Ei, ei, hän antaisi mielellään henkensä
voidakseen syytää päälleni uuden soimauksen! Herjatako häntä
julkisesti? Uh, se olisi halpamaista!... Onko tuon ihmisen sielussa
ainoatakaan herkkätuntoista kohtaa, mihin neulanpistoni viiltäisi
yhtä tuskallisesti kuin tikarin isku... Hänet on nöyryytettävä...
niin, sillä hän on vielä ylpeämpi kuin minä. Nöyryytettävä...
hm, kuinka minä hänet nöyryyttäisin?... Minulla ei ole mitään,
en ole mitään, ja epäilemättä hän rientää kätköön. Tosin kyllä
läsnäoloni, taajat näyttäytymiseni, halveksiva ja härnäilevä
uhman katse tuottaisi hänelle kamalaa tuskaa. Tiedän hyvin, että
tunteeton äiti olisi sydämetön sisar ja usuttaisi veljensä minut
surmaamaan; mutta mikä estää minua oppimasta ihmisen tappamista
niinkuin olen oppinut ajattelemisen ja kirjoittamisen? Kuka estää
minua lyömästä Filipiä maahan, riisumasta häneltä aseet, nauramasta
vasten silmiä sekä kostajalle että kostettavalle? Ei, tämä keino
kelpaisi huvinäytelmässä; se luottaa taitoonsa ja kokemukseensa,
joka ei ota lukuun Jumalan tai sattuman väliintuloa... Yksinäni,
yksinäni, aseettomin käsivarsin, ilman järkeni kekseliäisyyttä,
pelkällä luonnon minulle antamalla lihasvoimalla ja tahdonlujuudella
teen tyhjiksi noiden raukkojen suunnitelmat... Mitä Andrée tahtoo?
Mitä hänellä on? Mitä voi hän esittää puolustuksekseen ja minun
turmiokseni?... Tuumikaamme."
Seisoen etukumarassa muurin ulospistävällä syrjällä, katse
tuijottavana, hän vaipui sitten syviin mietteisiin.
"Sitä, mikä voi miellyttää Andréeta", sanoi hän, "minä inhoan.
Täytynee siis hävittää kaikki, mitä minä inhoan?... Hävittääkö?
Oh, ei suinkaan!... Älköön kostoni milloinkaan johdattako minua
pahoihin tekoihin, älköön se koskaan pakoittako minua käyttämään
tulta tai miekkaa! Mitä minulle silloin jää? Kah, minun on etsittävä
syy Andréen etevämmyyteen, on saatava selville, millä hän sitoo
sekä sydämeni että käsivarteni... Ah, mutta olla häntä enää
näkemättä! tulematta enää hänen silmiensä eteen!... Väistää muutaman
askeleen päästä tuota naista, kun hän hymyillen ylimielisessä
kauneudessaan pitää lastansa kädestä... lastansa, jolle jään ijäti
tuntemattomaksi... Maa ja taivaat!"
Ja Gilbert korosti tätä lausettaan raivokkaalla nyrkiniskulla
kiviseinään ja vieläkin kauheammalla kirouksella, joka kohosi
taivasta kohti.
"Hänen lapsensa, siinähän koko salaisuus! Hän ei saa koskaan omistaa
tuota lasta, jonka hän totuttaisi kammoamaan Gilbertin nimeä.
Hänen on päinvastoin tiedettävä, että tämä lapsi kasvaessaan oppii
kammoamaan Andréen nimeä! Sanalla sanoen, tätä lasta, jota hän ei
rakastaisi, jota hän ehkä kiusaisi, sillä hänellä on häijy sydän,
tätä lasta, jonka olemassaolosta minua alati syytettäisiin, tätä
lasta Andrée ei saa koskaan nähdä. Ja karjukoon hän sen menetettyään
kuin naarasleijona, jolta penikat ovat riistetyt!"
Gilbert suoristausi kauniina vihassaan ja villissä ilossansa.
"Tapahtukoon niin!" virkkoi hän puiden nyrkkiään Andréen asuntoa
kohti. "Sinä olet tuominnut minut häpeään, yksinäisyyteen,
omantunnonvaivoihin, rakkauteen... Minä vuorostani tuomitsen sinut
hedelmättömään kärsimykseen, yksinäisyyteen, häpeään, pelkoon,
kostoon kykenemättömään vihaan. Sinä olet etsivä minua, kun olen
paennut; sinä kutsut lastasi, vaikkapa vain löydettyäsi repiäksesi
sen kappaleiksi; mutta ainakin olen sytyttänyt raivokkaan halun
sieluusi, olen työntänyt kahvattoman säilän sydämeesi... Niin,
niin, lapsi! Minun täytyy saada lapsi, Andrée, -- ei sinun lastasi,
kuten sanoit, vaan omani. Gilbert hankkii itselleen lapsensa, äidin
puolelta jalosukuisen lapsen... Lapseni... lapseni!..."
Ja vähitellen hän aivan haltioitui ilosta.
"Kah", sanoi hän, "nyt ei ole kysymys tavallisten ihmisten kiukusta
tai kiusasta, eikä paimenlaulujen valituksista. Tässä on kysymys
oikein suurenmoisesta suunnitelmasta. Nyt minun ei enää tarvitse
kieltää katsettani tähystelemästä paviljonkiin, vaan on kiihoitettava
kaikki voimani, koko sieluni valvomaan yritykseni onnistumista.
"Minä valvon, Andrée!" sanoi hän juhlallisesti lähestyessään ikkunaa.
"Minä valvon yöt ja päivät; sinä et enää astu askeltakaan sitä
väijymättäni; sinä et enää kertaakaan kirahda tuskasta lupaamattani
sinulle vielä tuimempaa tuskaa; sinä et yritä hymyilyä, vastaamattani
siihen herjaavalla pilkkanaurulla. Sinä olet minun saaliini, Andrée;
osa sinusta kuuluu minulle; minä valvon, minä valvon!"
Sitten hän lähestyi ikkunan luukkua ja näki sälekaihtimien
paviljongissa avautuvan ja Andréen varjon leijailevan, luultavasti
jonkun kuvastimen heijastamana, ikkunaverhoilla ja huoneen katossa.
Senjälkeen saapui Filip, joka oli noussut aikaisemmin, mutta oli
työskennellyt omassa suojassaan Andréen huoneen takana.
Gilbert huomasi, kuinka vilkasta sisarusten keskustelu oli.
Epäilemättä puhuttiin hänestä ja eilisestä kohtauksesta. Filip käveli
edestakaisin lattialla ikäänkuin neuvottomana. Gilbertin tulo oli
kenties muuttanut jotakin heidän asuntosuunnitelmissaan; kenties
aikoivat he muualta etsiä rauhaa, pimeyttä ja unhoitusta.
Tämä ajatus sai Gilbertin silmät niin leimuaviksi, että ne säteillään
olisivat voineet sytyttää paviljongin ja tunkeutua maan ääriin!
Mutta melkein samassa astui sisälle palvelustyttö puutarhaportin
kautta... Hänellä oli kai joku suositus, sillä Andrée otti hänet
vastaan, ja hän kantoi heti pienen vaatemyttynsä Nicolen entiseen
kammioon. Sitten erinäisten huonekalujen, talouskapineiden ja
ruokavarojen ostokset varmensivat valppaan Gilbertin otaksumisessaan,
että veli ja sisar aikoivat turvallisesti jäädä sinne.
Filip tutki ja tutkitutti mitä huolellisimmin puutarhaportin lukot.
Tässä erityisesti todisti, että Gilbertin epäiltiin päässeen sisälle
väärällä avaimella, jonka hän ehkä oli saanut Nicolelta, se seikka,
että lukkoseppä Filipin läsnäollessa vaihtoi lukot ja avaimet
toisenlaisiin.
Tämä oli ensimäinen ilo, mitä Gilbert kaikkien näiden tapausten
aikana oli tuntenut. Hän hymyili ivallisesti.
"Ihmis-parat", mutisi hän, "he eivät ole kovin vaarallisia; luottavat
lukkoihin eivätkä edes aavista, että kykenen kiipeämään muurin
ylitse... Eivät he sinusta, Gilbert, suuria ajattele. Sitä parempi!
Niin, ylpeä Andrée", lisäsi hän, "oviesi lukoista huolimatta voisin
tunkeutua luoksesi, jos tahtoisin... Mutta vihdoinkin olen minä
vuorostani päässyt onnen suosioon; minä halveksin sinua... ja ellei
päähänpisto..."
Hän pyörähti kantapäillään, matkien hovin elostelijoita.
"Mutta ei", jatkoi hän katkerasti, "on arvokkaampaa, etten sinusta
enää välitä... Nuku rauhassa; kiduttaakseni sinua mielinmäärin on
minulla vaikuttavampia keinoja kuin sinun omistamisesi; nuku!"
Hän poistui ullakkoikkunan äärestä, ja vilkaistuaan pukuunsa astui
portaita alas mennäkseen Balsamon luo.
54.
Joulukuun 15. päivänä.
Gilbert ei kokenut Fritzin puolelta mitään vaikeutta päästäkseen
Balsamon puheille.
Kreivi lepäili sohvalla, kuten on rikkaiden ja joutilaiden tapa
nukkumatta kulutetun yön vaivojen jälkeen. Näin ainakin ajatteli
Gilbert nähdessään hänet makuulla tähän aikaan vuorokaudesta.
On luultavaa, että kamaripalvelija oli saanut määräyksen osoittaa
Gilbert sisälle, heti kun hän saapuisi, sillä hänen ei tarvinnut
sanoa nimeään tai edes avata suutaan.
Nuoren miehen astuessa saliin Balsamo kohottausi kyynäspäänsä varaan
ja sulki kirjan, joka hänellä oli avattuna, vaikkei hän sitä lukenut.
-- Ahaa, -- virkkoi hän, -- siinä on poika, joka pian menee naimisiin!
Gilbert ei vastannut mitään.
-- Se on hyvä, -- sanoi kreivi, palaten velttoon asentoonsa, -- sinä
olet onnellinen ja sinä olet myöskin kiitollinen. Varsin kaunista!
Tulet minua kiittämään, mutta se on tarpeetonta. Säästä se, Gilbert,
vastaisen varalle. Kiitokset ovat vaihtorahaa, joka tyydyttää monia
ihmisiä, jos niitä seuraa hymyily. Mene, ystäväni, mene.
Balsamon sanoissa ja äänessä, jolla hän ne lausui, oli jotakin
syvästi surullista ja vienoa, ja se vaikutti Gilbertiin samalla
kertaa sekä nuhteen että paljastuksen tapaan.
-- Ei, -- vastasi tämä, -- te erehdytte, monsieur, minä en suinkaan
mene naimisiin.
-- No, -- sanoi kreivi, -- mitä sinä sitten teet? Mitä on sinulle
tapahtunut?
-- Minulle on tapahtunut, että minulle näytettiin ovi, -- vastasi
Gilbert.
Kreivi kääntyi nyt täydellisesti puhujaan päin.
-- Sinä olet toimittanut asiasi typerästi, ystäväni.
-- En suinkaan, monsieur; en ainakaan luule.
-- Kuka sinut ajoi pois?
-- Tytär.
-- Se oli luonnollista; mikset puhunut isälle?
-- Siksi, että kohtalo ei sitä sallinut.
-- Ahaa, oletko sinä sallimuksen uskoja?
-- Minulla ei ole varaa uskomisiin. Balsamo rypisti kulmiaan ja
katsoi Gilbertiin hiukan uteliaana.
-- Älä puhu sillä tavoin asioista, joita et tunne, -- sanoi hän. --
Ikämiehissä se on tyhmyyttä, nuorissa häikäilemättömyyttä. Ylpeä saat
kernaasti olla, mutta houkkiomaisuutta en siedä. Sano minulle, ettet
voi menetellä typerästi; sen voin hyväksyä. Mutta asiaan, mitä olet
tehnyt?
-- Kah, runoilijan tavoin tahdoin haaveilla toimimisen asemesta;
tahdoin mennä kävelemään käytäville, joilla olin nauttinut rakkauden
unelmista, ja aivan äkkiä esiintyi minulle todellisuus, olemattani
siihen valmistautunut. Todellisuus iski minut siihen paikkaan.
-- Se olikin oikein, Gilbert; sillä mies sinun asemassasi on kuin
sotajoukon tiedustelijat. He eivät saa kulkea muuten kuin musketti
oikeassa kädessä ja salalyhty vasemmassa.
-- Sanalla sanoen, monsieur, minä kärsin tappion; neiti Andrée
nimitti minua roistoksi ja murhamieheksi ja lupasi minut surmauttaa.
-- No, mutta hänen lapsensa?
-- Hän sanoi minulle, että lapsi kuului hänelle eikä minulle.
-- Ja sitten?
-- Sitten minä poistuin.
-- Ah!
Gilbert kohotti päätänsä.
-- Mitä olisitte te tehnyt minun asemassani? -- kysyi hän.
-- Sitä en vielä tiedä. Mutta sano minulle, mitä nyt aiot tehdä.
-- Rangaista häntä minulle tuottamistaan nöyryytyksistä.
-- Tuo on kai vain tyhjä uhkaus?
-- Ei, monsieur, se on päätökseni.
-- Mutta... olet ehkä antanut riistää itseltäsi salaisuutesi...
rahasi?
-- Salaisuuteni on minun, enkä anna sitä kenenkään riistää; rahat
olivat teidän, ja ne tuon takaisin.
Ja Gilbert avasi liivinsä vetäen sieltä nuo kolmekymmentä
maksuosoitusta, jotka hän huolellisesti laski ja levitti pöydälle
Balsamon eteen.
Kreivi otti ne ja kääri kokoon, yhä tarkaten Gilbertiä, jonka kasvot
eivät ilmaisseet pienintäkään mielenliikutusta.
"Hän on rehellinen, hän ei ole ahne... hänellä on älyä ja
päättäväisyyttä; hän on mies", ajatteli hän.
-- Nyt, kreivi, -- sanoi Gilbert, -- on minun tehtävä tili teiltä
saamistani kahdesta louisdorista.
-- Älä liioittele mitään, -- vastasi Balsamo; -- on kaunista tuoda
takaisin satatuhatta écu'ta; mutta olisi lapsellista antaa takaisin
neljäkymmentäkahdeksan livreä.
-- En aikonutkaan niitä antaa teille takaisin; tahdoin vain
sanoa teille, mihin nuo kultarahat käytin, jotta täydellisesti
käsittäisitte tarvitsevani vielä sellaisia.
-- Se muuttaa asian. Sinä pyydät siis?
-- Minä pyydän.
-- Mitä varten?
-- Toimeenpannakseni sen, mitä äsken nimititte tyhjäksi sanaksi.
-- Olkoon. Sinä tahdot siis kostaa puolestasi?
-- Ylevällä tavalla, mielestäni.
-- Sitä en epäile; mutta julmasti, eikö niin?
-- Niin.
-- Paljonko tarvitset?
-- Tarvitsen kaksikymmentätuhatta livreä
-- Etkä sinä aio koskea tuohon nuoreen naiseen? -- virkkoi Balsamo,
uskoen tällä kysymyksellään hillitsevänsä Gilbertin.
-- Minä en koske häneen.
-- Etkä hänen veljeensäkään?
-- En häneenkään, enkä myöskään isään.
-- Sinä et aio parjata häntä?
-- Minä en koskaan avaa suutani lausuakseni hänen nimeänsä.
-- Hyvä, minä käsitän sinut. Mutta on aivan samaa lävistää nainen
tikarilla tai surmata hänet alituisella uhmailulla Sinä tahdot
uhmailla häntä näyttäytymällä, seuraamalla häntä, musertamalla hänet
herjaavalla ja vihaisella hymyilyllä.
-- Minulla on niin vähän aikeita kaikkeen tuohon, minkä mainitsitte,
että tulen juuri teiltä kysymään, millä tavoin voisin maksuttomasti
päästä meren yli, jos saisin halun jättää Ranskan.
Balsamo huudahti kummastuksesta.
-- Nuoriherra Gilbert, -- virkkoi hän äänellä, joka samalla kertaa
oli sekä terävä että ystävällinen, ilmaisematta silti tuskaa enempää
kuin iloakaan, -- te ette minusta ole johdonmukainen kaikessa
epäitsekkyydessänne. Te pyydätte minulta kahtakymmentätuhatta
livreä, ettekä katso voivanne tuosta summasta ottaa tuhatta livreä
laivamatkanne maksuksi.
-- En, monsieur, ja siihen on kaksi syytä.
-- Ja ne syyt ovat?
-- Ensimäinen on, että minulla lähtöpäivänäni ei enää ole penniäkään;
sillä ottakaa huomioon, paras kreivi, että minä en pyydä itselleni.
Pyydän noita rahoja korjatakseni hairahduksen, jonka tekemisen te
minulle helpoititte...
-- Ah, sinä olet hyvämuistinen! -- sanoi Balsamo puristaen huuliaan.
-- Siksi että olen oikeassa... Minä pyydän rahoja korjatakseni
hairahduksen, enkä elääkseni tai lohduttautuakseni. Ei ainoakaan sou
näistä kahdestakymmenestätuhannesta livrestä joudu minun taskuuni.
Niillä on oma päämääränsä.
-- Lapsesi, minä käsitän...
-- Niin, lapseni, monsieur, -- vastasi Gilbert tavallaan ylpeänä.
-- Entä sinä?
-- Minä olen voimakas, vapaa ja älykäs. Kyllä minä aina elän, ja minä
tahdon elää!
-- Niin, sinä elät! Jumala ei ole koskaan antanut niin voimakasta
tahtoa sieluille, jotka ovat määrätyt ennen aikaansa jättämään
maailman. Jumala vaatettaa lämpimästi kasvit, joiden on uhmattava
pitkiä talvia; Hän pukee teräshaarniskaan sydämet, joilla on pitkät
koettelemukset kestettävinä. Mutta sinähän muistaakseni esitit
kaksi syytä, miksi et varaisi itsellesi tuhatta livreä. Ensiksikin
hienotuntoisuus.
-- Sitten varovaisuus. Sinä päivänä, jona lähden Ranskasta, täytyy
minun piileksiä... Menemällä kapteenin luo jossakin satamassa
maksaakseni hänelle matkani -- sillä niinhän se kai tapahtuu, --
menemällä myymään itseni, sanon, ei minun onnistu lymytä.
-- Sinä siis luulet, että voin auttaa sinut katoamaan?
-- Minä tiedän, että sen voitte.
-- Kuka sen sinulle on sanonut?
-- Oh, teillä on niin suuri määrä yliluonnollisia keinoja
käytettävissänne, että teillä täytyy olla myöskin hyvä varasto
luonnollisia keinoja. Loihtija ei koskaan ole niin varma asiastaan,
ettei hän pitäisi jotakin hyvää pelastusporttia varalla.
-- Gilbert, -- virkkoi Balsamo äkkiä, ojentaen kätensä nuorta
miestä kohti, -- sinulla on seikkaileva ja rohkea luonne; sinä olet
kokoonpantu hyvästä ja pahasta kuin nainen; sinä olet kylmäverinen,
järkkymätön ja rehellinen ilman teeskentelyä. Minä teen sinusta
mahtavan miehen; jää tänne, sanon sinulle, tämä talo on varma
turvapaikka. Sitäpaitsi matkustan muutaman kuukauden päästä
Euroopasta ja otan sinut mukaani. Gilbert kuunteli.
-- Muutaman kuukauden päästä, -- sanoi hän, -- en kieltäydy; mutta
tänään minun täytyy teille sanoa: Kiitos, jalo kreivi, tarjouksenne
on loistava minunlaiselleni onnettomalle; ja kuitenkin minä siitä
kieltäydyn.
-- Mutta hetken kosto ei liene ehkä viisikymmenvuotisen tulevaisuuden
arvoinen.
-- Monsieur, mielikuvani tai oikkuni merkitsee minulle aina enemmän
kuin koko maailma sillä hetkellä, jolloin tuo mielijohde tai oikku
herää aivoissani. Koston ohella on minulla sitäpaitsi velvollisuus
täytettävänä.
-- Tästä saat ne kaksikymmentätuhatta livreä, -- vastasi Balsamo
epäröimättä.
Gilbert otti kaksi valtiorahaston maksuosoitusta ja katsahtaen
hyväntekijäänsä virkkoi:
-- Te teette ihmiset kiitollisiksi kuin olisitte kuningas!
-- Oh, enemmänkin toivoakseni, -- vastasi Balsamo; -- sillä minä en
edes pyydä, että minua muistetaan.
-- Hyvä; mutta minä olen kiitollinen, kuten äsken sanoitte, ja kun
olen täyttänyt tehtäväni, maksan teille nämä kaksikymmentätuhatta
livreä.
-- Millä tavoin?
-- Palvelemalla teitä niin monta vuotta kuin palvelija tarvitsee
maksaakseen isännälleen kaksikymmentätuhatta livreä.
-- Tälläkin kertaa olet epäjohdonmukainen, Gilbert. Vain hetkinen
sitten sanoit: Pyydän teiltä kaksikymmentätuhatta livreä, jotka
olette minulle velkaa.
-- Se on totta; mutta te olette voittanut sydämeni.
-- Se ilahduttaa minua, -- sanoi Balsamo kasvojaan väräyttämättä. --
Olet siis käytettävänäni, jos tahdon?
-- Olen.
-- Mitä osaat tehdä?