Mitä lujempi tahto, mitä enemmän luontaista kimmoisuutta ihmisellä
on, sitä nopeammin hän, ryhdyttyään yrityksiään toimeenpanemaan,
mittaa välimatkan, joka hänet jo eroittaa ensi askeleestaan. Silloin
rohkeimmatkin käyvät levottomiksi, silloin he Caesarin tapaan
huudahtavat: "Teinköhän oikein kulkiessani Rubiconin yli?"
Metsän syrjään päästyään Gilbert vielä kerran katsahti näreikön
punerviin latvoihin, jotka kätkivät häneltä koko Haramontin kylän
paitsi kellotapulia. Tämä hurmaava onnen ja rauhan kuva vaivutti
hänet kaihoisiin ja suloisiin unelmiin.
"Mikä hullu olenkaan!" tuumi hän. "Mihin menen? Eikö Jumala taivaansa
korkeudessa vihastuneena käännä kasvojaan minusta? Kah, olen saanut
ajatuksen päähäni, sattuma on auttanut minua sen toteuttamisessa;
mies, jonka Jumala oli lähettänyt tekemäni pahan aiheuttajaksi, on
suostunut tuon pahan korjaamaan, ja omistan melkoisen rahasumman
ja lapseni! Näinpä kymmenellätuhannella livrellä -- varaten
kymmenentuhatta lapselleni -- voin täällä elää onnellisena
maanviljelijänä näiden kunnon talonpoikain parissa, tämän ihanan ja
hedelmällisen luonnon helmassa. Voin iäksi hautautua hempeään onneen,
tehdä työtä ja mietiskellä, unohtaa maailman ja jäädä siltä unhoon.
Voin itse -- mikä ääretön onni! -- kasvattaa lapseni ja täten nauttia
työstäni. Miksei? Eivätkö nämä onnelliset sattumat ole entisten
kärsimysteni korvaus? Ah niin, minä voin elää tällä tavoin; minä
voin jakaa osani tämän lapsen kanssa, joka sitäpaitsi, kun sen itse
kasvattaisin, tuottaisi minulle takaisin ne rahat, jotka nyt joutuvat
vieraisiin käsiin. Minä voin tunnustaa hra Niquet'lle, että olen
lapsen isä, minä voin tuon kaiken!"
Ja hänen sydämensä täyttyi vähitellen sanomattomasta ilosta ja
sellaisesta toivosta, jota hän ei vielä koskaan, ei edes unelmiensa
hymyilevimmissä harhakuvissa ollut tuntenut. Mutta äkkiä mato, joka
oli kätkettynä tämän kauniin hedelmän sydämeen, heräsi ja nosti
esille kauhean päänsä: se oli tunnontuska, häpeä, onnettomuus.
"Ei, minä en voi", ajatteli Gilbert kalveten. "Minä varastin lapsen
tuolta naiselta, kuten varastin hänen kunniansa... Minä varastin
rahat tuolta mieheltä käyttääkseni niitä hairahduksen korjaamiseen,
niinkuin sanoin. Minulla ei siis enää ole oikeutta pitää lasta, koska
toinenkaan ei saa sitä omistaa. Tämä lapsi kuuluu meille molemmille
yhteisesti tai ei kellekään."
Ja näine mietteineen, jotka vihloivat kuin tikarin pisto, Gilbert
nousi epätoivossa. Hänen kasvonsa ilmaisivat silloin mitä synkintä ja
vimmaisinta intohimoa.
"Tapahtukoon niin!" sanoi hän. "Minä jään onnettomaksi, minä kärsin,
minä luovun kaikista ja kaikesta. Mutta niinkuin minun olisi
tullut jakaa hyvä kanssasi, tahdon nyt jakaa pahan. Perintönäni on
tästälähin kosto ja onnettomuus. Älä pelkää, Andrée, minä ja'an
kaiken uskollisesti kanssasi!"
Hän kääntyi oikealle, ja kun hetkisen mietittyään oli löytänyt
suunnan, tunkeutui metsään, jossa vaelsi koko päivän, pyrkien
Normandiaa kohti. Sinne saapuakseen hän oli laskenut tarvitsevansa
neljä päivämatkaa. Hänellä oli jälellä yhdeksän livreä ja muutama
sou. Hänen pukunsa oli siisti, kasvojen ilme tyyni ja vakava. Kirja
kainalossa hän hyvin muistutti kotiin palavaa ylioppilasta jostakin
paremmasta perheestä.
Hän otti tavakseen kulkea öisin kauneilla teillä ja nukkua päivisin
niityillä päivänpaisteessa. Vain kaksi kertaa kylmä viima vaivasi
häntä niin paljon, että hänen täytyi poiketa mökkiin, jossa hän
tuolilla uunin edessä vaipui niin sikeään ja makeaan uneen, että ei
huomannutkaan yön tuloa.
Hänellä oli aina joku veruke valmiina, joku määräpaikka mainittavana.
-- Olen menossa setäni luo Roueniin ja tulen Villers-Cotteretsista
-- sanoi hän. -- Nuori kun olen, tahdoin huvikseni tehdä matkani
jalkaisin.
Talonpojat eivät häntä ollenkaan epäilleet; kirja herätti siihen
aikaan vielä kunnioitusta. Jos Gilbert näki epäuskon varjon
häilähtävänkin jonkun puristuneilla huulilla, hän ryhtyi puhumaan
pappisseminaarista, johon toimensa häntä kutsui. Tämä hälvensi
kokonaan kaikki epäsuotuisat ajatukset.
Näin kului kahdeksan päivää, jotka Gilbert eli talonpojan tavoin,
kuluttaen kymmenen souta päivässä ja vaeltaen kymmenen tunnin matkan.
Hän saapui vihdoin Roueniin, ja täällä hänen ei enää tarvinnut
kysellä eikä etsiä tietä.
Kirja, joka hänellä oli kainalossaan, oli Uusi Héloise korukansissa.
Rousseau oli hänelle tuon kappaleen lahjoittanut ja kirjoittanut
hänen nimensä alkulehdelle.
Gilbert, jolla oli enää vain neljä livreä ja kymmenen souta jälellä,
repäisi irti tämän lehden, pani sen huolellisesti talteen ja myi
teoksen kirjakauppiaalle, joka siitä suoritti kolme livreä.
Tällä tavoin onnistui nuoren miehen kolmea päivää myöhemmin päästä
Havren lähettyville, ja auringon laskiessa hänen silmänsä eroittivat
meren.
Hänen kenkänsä olivat huonossa kunnossa herrasmiehen käytettäviksi,
joka päivisin upeili silkkisukissa kaupungilla käydessään; mutta
Gilbert keksi vieläkin keinon. Hän myi silkkisukkansa tai oikeammin
vaihtoi ne kestävyydeltään moitteettomaan kenkäpariin. Siroudesta ei
voinut paljoa puhua.
Viimeisen yönsä hän vietti Harfleurissa, maksaen yösijasta ja
ravinnosta kuusitoista souta. Täällä hän ensi kertaa eläissään söi
ostereita.
"Rikkaan miehen ateria köyhimmälle ihmisistä", ajatteli hän; "varsin
totta on Rousseaun väite, että Jumala ei ole koskaan luonut muuta
kuin hyvää, jotavastoin ihmiset luovat pahan".
Kello kymmenen joulukuun 13. päivän aamuna Gilbert saapui Havreen,
keksien ensi silmäyksellään Adonis laivan, komean kolmensadan tonnin
prikin, joka keinuili satamassa.
Satama oli tyhjä ihmisistä. Gilbert rohkaisi itsensä ja astui
porrassiltaa ylös. Laivapoika tuli häntä vastaan, kysyen mitä hän
haki.
-- Missä on kapteeni? -- sanoi Gilbert.
Laivapoika viittasi välikannelle, ja pian sen jälkeen kuultiin äänen
alhaalta huutavan:
-- Antaa hänen tulla tänne.
Gilbert astui alas. Hänet vietiin pieneen mahonkiseinäiseen hyttiin,
joka oli mitä vaatimattomimmin kalustettu. Noin kolmikymmenvuotias
kalpea, jäntevä mies, jolla oli eloisa ja levoton katse, istui
lukemassa sanomalehteä. Pöytä, jolla se lepäsi hänen edessään, oli
mahonkipuusta kuten seinälaudatkin.
-- Mitä monsieur tahtoo? -- virkkoi hän Gilbertille. Gilbert antoi
kapteenille merkin, että tämä lähettäisi laivapojan pois, ja poika
lähti todellakin.
-- Oletteko te Adonis-laivan kapteeni, monsieur? -- kysyi Gilbert
sitten.
-- Olen, monsieur.
-- Siis on tämä paperi osoitettu teille.
Hän ojensi Balsamon kirjeen kapteenille. Tuskin oli tämä vilkaissut
käsialaan, kun hän nousi ja kiirehti sanomaan Gilbertille mitä
ystävällisimmin hymyillen:
-- Vai niin, vai tekin?... Niin nuorena? Hyvä, hyvä! Gilbert
ainoastaan kumarsi.
-- Mihin aiotte? -- kysyi kapteeni.
-- Amerikaan.
-- Ja lähdette...?
-- Samalla kertaa kuin tekin.
-- Hyvä. Siis kahdeksan päivän päästä.
-- Mutta mitä puuhailen kaiken tämän ajan, kapteeni?
-- Onko teillä passia?
-- Ei.
-- Sitten palaatte vielä illalla laivaan, kuljeskeltuanne päiväkauden
kaupungin ulkopuolella, esimerkiksi Sainte-Adressessa. Älkää
puhutelko ketään.
-- Mutta minun täytyy syödä; minulla ei ole rahaa.
-- Käytte siis täällä päivällisellä, ja syötte illallisen myöskin
täällä.
-- Entä sitten?
-- Kerran oikein laivaan tultuanne, ette enää palaa maalle; te
pysytte täällä kätkössä; te lähdette täältä näkemättä jälleen
taivasta... Päästyänne merelle kahdenkymmenen penikulman päähän
rannasta, saatte vapautta niin paljon kuin haluatte.
-- Hyvä.
-- Toimittakaa siis tänään kaikki, mitä teillä vielä on tehtävää.
-- Minun on kirjoitettava kirje.
-- Kirjoittakaa se...
-- Missä?
-- Tällä pöydällä... Tässä on kynä, mustetta ja paperia.
Postikonttori on etukaupungissa, ja laivapoika saa saattaa teidät
sinne.
-- Kiitos, kapteeni!
Jäätyään yksikseen Gilbert kirjoitti lyhyen kirjeen näin kuuluvalla
päällekirjoituksella: "Neiti Andrée de Taverney; Pariisi, Rue
Coq-Héron n:o 9, ensimäinen pääportti Plâtrière-kadulta käsin."
Sitten pisti hän kirjeen taskuunsa, söi mitä kapteeni itse hänelle
tarjosi, ja lähti laivapojan opastamana postikonttoriin, mihin kirje
jätettiin.
Kaiken päivää Gilbert katseli merta rantakallioilta. Yön tullen hän
palasi. Kapteeni piti hänen saapumistaan varalta ja toimitti hänet
laivaan.
61.
Gilbertin viimeiset jäähyväiset.
Filip oli viettänyt kauhean yön. Nuo jäljet lumessa ilmaisivat
päivänselvästi, että joku oli hiipinyt huoneeseen lasta anastamaan;
mutta ketä hän syyttäisi? Mitään muuta merkkiä ei ollut, ei mitään
sellaista, joka olisi antanut hänen aavistuksilleen määrätyn summan.
Hän tunsi isänsä liian hyvin ollakseen epäilemättä hänen
osallisuuttaan tähän asiaan. Hra de Taverney luuli Ludvig XV:ttä
lapsen isäksi; hänestä täytyi olla hyvin tärkeätä säilyttää tämä
elävä todistus kuninkaan uskottomuudesta rouva Dubarrytä kohtaan.
Samoin parooni epäilemättä otaksui, että Andrée ennemmin tai
myöhemmin pääsisi jälleen suosioon ja että hän silloin varsin
kalliista ostaisi vastaisen onnensa tärkeimmän valtin.
Nämä mietteet, jotka perustuivat aivan äskettäin ilmaantuneeseen
piirteeseen isän luonteessa, lohduttivat hiukan Filipiä, sillä hän
piti mahdollisena hankkia lapsi takaisin, kun ryöstäjät olivat
tunnetut.
Hän piti siis varalla tohtori Louis'n tuloa kello kahdeksalta
aamulla, ja kulkien hänen kanssaan edestakaisin kadulla kertoi
hänelle yön kauhean tapauksen.
Lääkäri oli hyvä neuvonantaja, hän tarkasti jäljet puutarhassa, ja
hetkisen mietittyään tuli samaan johtopäätökseen kuin Filip.
-- Tunnen paroonin kyllin hyvin, -- sanoi häh, -- uskoakseni hänen
kykenevän tähän häijyyn tekoon. Mutta eikö voisi ajatella, että joku
vielä läheisempi harrastus olisi syynä lapsen ryöstöön?
-- Mikä harrastus, tohtori?
-- Oikean isän.
-- Oh, -- huudahti Filip, -- olin hetkisen sitä ajatellut. Mutta
onnettomalla ei ole leipää edes itselleen; hän on hullu, yltiöpäinen
haaveilija, joka tällä hetkellä lymyilee ja epäilemättä pelkää
minun varjoanikin... Älkäämme erehtykö, tohtori, tuo lurjus teki
tämän rikoksensa sattuman avulla; mutta nykyisin, kun kiukkuni on
asettunut, niin, vaikka minä tuota rikollista vihaan, uskon että
mieluummin tahdon välttää häntä kuin hänet kohdata, jotta en häntä
surmaisi. Minä luulen, että hän kärsii omantunnon vaivoja, jotka
kylläkin häntä rankaisevat; uskon, että nälkä ja kuljeksiva elämä
kostavat puolestani yhtä vaikuttavasti kuin miekkani.
-- Älkäämme hänestä enää puhuko, -- virkkoi tohtori.
-- Olkaa hyvä, rakas ja oivallinen ystävä, ja suostukaa vielä
viimeiseen valheeseen, tarvitsee näetten ennen kaikkea rauhoittaa
Andréeta; te sanotte hänelle, että olitte eilen levoton lapsen
terveydestä ja palasitte yöllä sitä noutamaan viedäksenne sen
imettäjän luo. Tämä oli ensimäinen hätävalhe, joka kiireessä juolahti
mieleeni ja jonka minä sepitin Andréelle esitettäväksi.
-- Kyllä, minä sanon niin; mutta etsittehän te lasta?
-- Minulla on eräs keino sen löytämiseksi. Olen päättänyt matkustaa
Ranskasta. Andrée menee Saint-Denis'n luostariin. Sitten lähden
tapaamaan de Taverneytä. Sanon hänelle, että tiedän kaiken. Minä
pakoitan hänet ilmoittamaan minulle lapsen olinpaikan. Hänen
vastustuksensa voitan uhkaamalla paljastaa asian ja vedota hänen
korkeuteensa dauphineen.
-- Ja mitä teette lapselle, kun sisarenne on luostarissa?
-- Minä annan sen imetettäväksi jollekin naiselle, jota te minulle
suosittelette... Sitten panen hänet kouluun ja hänen täysi
kasvuiseksi tultuaan otan hänet mukaani, jos elän.
-- Ja te uskotte, että äiti suostuu luopumaan sekä teistä että
lapsestansa?
-- Andrée suostuu tästälähin kaikkeen, mitä tahdon. Hän tietää, että
olen käynyt madame la dauphinen puheilla ja saanut hänen lupauksensa;
hän ei tahdo saattaa minua laiminlyömään kunnioitustani korkeata
suojelijatartamme kohtaan.
-- Mutta menkäämme nyt äiti-paran luo, -- sanoi lääkäri. Ja hän astui
todellakin Andréen luo, joka uinaili rauhallisesti.
Filipin huolenpidon lohduttamana. Hänen ensimäinen sanansa oli
kysymys lääkärille, joka jo oli vastannut hymyilevällä muodollaan.
Andrée rauhoittui tästä niin täydellisesti, että hänen toipumisensa
edistyi nopeasti, joten hän kymmenen päivän päästä jo nousi ja
saattoi kävellä kasvihuoneessa siihen aikaan, kun auringon säteet
lämmittivät sen ikkunaruutuja.
Samana päivänä kun hän teki tämän kävelynsä, Filip, joka oli ollut
muutaman vuorokauden poissa, palasi taloon Rue Coq-Héronin varrelle
niin synkkänä muodoltaan, että lääkäri tullessaan hänelle avaamaan
aavisti suurta onnettomuutta.
-- Mikä on? -- kysyi hän. -- Kieltäytyykö parooni antamasta lasta
takaisin?
-- Isällä, -- vastasi Filip, -- on ollut kuumekohtaus, joka kolme
päivää hänen Pariisista lähdöstään oli saattanut hänet vuoteen
omaksi, ja saapuessani hän oli kuoleman kielissä. Minä pidin tätä
sairautta juonena, teeskentelynä, jopa todistuksenakin hänen
osallisuudestaan lapsenryöstöön. Minä olin itsepäinen minä uhkasin;
mutta isä vannoi minulle ristiinnaulitun kuvaa pidellen, että hän ei
käsittänyt puheestani mitään.
-- Joten siis palaatte ilman uutisia?
-- Niin, tohtori.
-- Ja vakuutettuna paroonin sanojen totuudesta?
-- Melkein vakuutettuna.
-- Teitä viekkaampana hän ei ole ilmaissut salaisuuttansa.
-- Minä uhkasin vedota hänen korkeuteensa dauphineen, ja parooni
kalpeni. "Syökse minut perikatoon, jos tahdot", sanoi hän; "häpäise
isäsi ja itsesi; se olisi hurja mielettömyys, joka ei johtaisi
mihinkään tulokseen. Minä en tiedä, mitä sinä tarkoitat."
-- Siis...?
-- Siis palaan epätoivossa.
Tällä hetkellä Filip kuuli sisarensa äänen huutavan:
-- Eikö se ole Filip, joka on tullut kotiin?
-- Hyvä Jumala, nyt hän tulee!... -- Mitä hänelle sanon? -- mutisi
Filip.
-- Hiljaa! -- varoitti tohtori.
Andrée astui huoneeseen ja tuli syleilemään veljeänsä niin hellästi
ja riemukkaasti, että se jääti nuoren miehen sydäntä.
-- No, mistä tulet? -- kysyi hän.
-- Tulen ensiksikin isäni luota; ilmoitinhan sinulle matkastani sinne.
-- Voiko parooni hyvin?
-- Kyllä, Andrée; mutta minä olen käynyt muuallakin Puhuttelin
myöskin useita henkilöitä Saint-Denis'n luostariin menosi johdosta.
Jumalan kiitos on kaikki nyt valmista; sinä olet pelastettu ja voit
järkevästi ja päättäväisesti ajatella tulevaisuuttasi.
Andrée lähestyi veljeään ja virkkoi hellästi hymyillen:
-- Rakas ystävä, oma tulevaisuuteni ei enää kiinnitä ajatuksiani,
eikä kenenkään muunkaan tarvitse siitä huolehtia. Lapseni tulevaisuus
on minulle kaikki kaikessa, ja minä uhraudun kokonaan pojalle, jonka
Jumala on minulle antanut. Sellainen on peruuttamaton päätökseni
siitä asti, kun voimieni palattua en enää epäile järkeni selvyyttä.
Elää pojalleni, elää kieltäymyksissä, tarpeen tullen tehdä työtäkin,
mutta koskaan, päivällä tai yöllä, olla häntä jättämättä, siinä
tulevaisuus, jonka olen itselleni suunnitellut. Ei enää luostaria, ei
enää itsekkyyttä; minä kuulun jollekulle; Jumala ei minua enää kutsu
nunnaksi!
Tohtori katseli Filipiä ikäänkuin sanoakseen: "No, enkö sitä
ennustanut?"
-- Sisareni, -- huudahti nuori mies, -- sisareni, mitä sinä sanot?
-- Älä syytä minua, Filip, tämä ei ole heikon ja turhamaisen naisen
oikku; minä en rasita sinua, minä en joudu sinun vaivoiksesi.
-- Mutta... mutta, Andrée, minä en voi jäädä Ranskaan, minä
tahdon jättää kaiken. Minulla ei enää ole omaisuutta, eikä
tulevaisuuttakaan. Voisin suostua uhraamaan sinut alttarin juurelle,
mutta maailmaan, työhön... Andrée, ajattele toki!
-- Olen kaikkea miettinyt... Rakastan sinua vilpittömästi, Filip;
mutta jos minut jätät, nielen kyyneleeni ja pakenen pois lapseni
kätkyen ääreen.
Lääkäri lähestyi.
-- Tuo on liioittelua, mielettömyyttä, -- virkkoi hän.
-- Ah, tohtori, mitä sanotte!... Äitiyskö mielettömyyttä? Mutta tämän
mielettömyyden on Jumala itse minulle lähettänyt. Niin kauan kuin
lapsi minua tarvitsee, minä pysyn päätöksessäni.
Filip ja tohtori vaihtoivat äkkiä katseen.
-- Lapseni, -- sanoi tohtori puuttuen ensimäisenä puheeseen, -- en
ole erittäin kaunopuheinen saarnaaja; mutta muistelen, että Jumala
kieltää liian hartaasti kiintymästä mihinkään olentoon.
-- Niin, sisareni, -- lisäsi Filip.
-- En toki usko, että Jumala kieltää äitiä hartaasti rakastamasta
poikaansa, hyvä tohtori!
-- Suokaa anteeksi, tyttäreni, filosofi, lääkäri koettaa nyt mitata
kuilun, jonka teologi kaivaa inhimillisille intohimoille. Etsikää
jokaisessa Jumalan laatimassa käskyssä ei ainoastaan siveellistä
syytä, joka toisinaan on hienoa täydellisyyden viisastelua, vaan
aineellistakin syytä. Jumala kieltää äitiä liiallisesti rakastamasta
lastaan, koska lapsi on heikko, hento vesa, altis kaikenlaisille
kivuille, kaikenlaisille kärsimyksille, ja koska lyhytikäisen olennon
rakastaminen voi saattaa epätoivoon.
-- Tohtori, -- mutisi Andrée, -- miksi minulle tuon sanotte? Ja sinä,
Filip, miksi katselet minua noin säälivästi... noin kalpeana?
-- Rakas Andrée, -- keskeytti nuori mies, -- seuraa minun neuvoani,
hellän ystävän neuvoa; terveytesi on nyt entisellään, mene
mahdollisimman pian Saint Denis'n luostariin.
-- Minäkö!... Sanoinhan sinulle, etten hylkää poikaani.
-- Niin kauan kuin hän teitä tarvitsee, -- virkkoi tohtori hiljaa.
-- Hyvä Jumala, -- huudahti Andrée, -- mitä on tapahtunut? Puhukaa.
Jotakin surullista... jotakin kauheata?
-- Olkaa varuillanne, -- kuiskasi lääkäri Filipin korvaan; -- hän on
vielä kovin heikko kestääkseen ratkaisevan iskun.
-- Veljeni, sinä et vastaa mitään; selitähän.
-- Rakas sisar, tiedäthän, että palatessani tulin Point-du-Jourin
kautta, missä poikasi imettäjä asuu.
-- Niin... Entä sitten?
-- Kah... lapsi on hiukan sairas.
-- Sairas... se rakas lapsukainen! Nopeasti, Marguerite...
Marguerite... vaunut! Minä tahdon mennä lapseni luo!
-- Mahdotonta! -- huudahti lääkäri. -- Te ette ole kyllin voimissanne
lähteäksenne ja kestääksenne vaunujen täristystä.
-- Vasta tänä aamuna sanoitte minulle, että se oli mahdollista;
sanoitte, että huomenna Filipin palattua saisin käydä pienokaista
katsomassa.
-- Minä luulin vointinne paremmaksi kuin se on.
-- Te siis petitte minua? Lääkäri oli vaiti.
-- Marguerite, -- toisti Andrée, -- tahdon, että minua totellaan!...
Mene toimittamaan vaunut!
-- Mutta se voi koitua sinulle kuolemaksi, -- ehätti Filip
-- No, minä kuolen sitten!... En ole niin kovin elämään kiintynyt!...
Marguerite odotti, katsellen vuoroin emäntäänsä, vuoroin isäntäänsä,
vuoroin tohtoria.
-- No, kun minä käsken! -- huudahti Andrée, jonka poskille nousi
äkillinen puna.
-- Rakas sisar!
-- Minä en kuuntele enää mitään, ja jos minulta kielletään vaunut,
niin menen jalkaisin.
-- Andrée, -- virkkoi Filip äkkiä sulkien hänet syliinsä, -- sinä et
mene, et, sinun ei ole tarvis mennä.
-- Lapseni on kuollut! -- äännähti nuori nainen innottomasti, antaen
käsivarsiensa pudota sivuille, istuessaan nojatuolissa, mihin Filip
ja tohtori juuri olivat hänet asettaneet.
Filip vastasi ainoastaan suutelemalla hänen kylmää ja hervotonta
kättään. Vähitellen herpautui Andréen kaula, hänen päänsä vaipui
rinnoille ja kyyneleet valuivat vuolaina.
-- Jumala on tahtonut, -- sanoi Filip, -- että kärsisimme tämän
uuden onnettomuuden, Jumala, joka on suuri ja vanhurskas, Jumala,
jolla ehkä oli sinuun nähden muita suunnitelmia, sanalla sanoen
Jumala, jonka mielestä tämän lapsen läsnäolo luonasi epäilemättä oli
ansaitsematon rangaistus.
-- Mutta... -- huokasi äiti-rukka, -- miksi on Jumala antanut tuon
viattoman olennon kärsiä?
-- Jumala ei ole antanut hänen kärsiä, tyttäreni, -- virkkoi tohtori;
-- hän kuoli samana yönä, kun hän syntyi... Älkää häntä enempää
kaivatko kuin tiellenne häilähtänyttä häipyvää varjoa.
-- Mutta kuulemani huudot?...
-- Olivat hänen hyvästijättönsä elämälle.
Andrée kätki kasvot käsiinsä, sillävälin kun noiden kahden miehen
ajatukset yhtyivät kaunopuheisessa katseessa ja he onnittelivat
toisiaan hurskaasta valheestansa.
Äkkiä astui Marguerite sisään kirje kädessä. Se oli osoitettu
Andréelle... Kuoreen oli piirretty:
"Neiti Andrée de Taverney; Pariisi, Rue Coq-Héron n:o 9, ensimäinen
pääportti Plâtrière-kadulta käsin."
Filip näytti kirjettä tohtorille Andréen pään yli. Nuori äiti ei enää
itkenyt, vaan oli syvimmän tuskan vallassa.
"Ken hänelle tänne kirjoittanee?" ajatteli Filip. "Kukaan ei tiennyt
hänen osoitettaan, eikä päällekirjoitus ole isäni käsialaa."
-- Kah, Andrée, -- virkkoi hän, -- kirje sinulle! Ajattelematta,
vastustelematta, kummastumatta Andrée mursi kuoren, kuivasi silmänsä
ja avasi paperin lukeakseen; mutta tuskin hän oli silmännyt kirjeen
sisältämät kolme riviä, kun hän päästi kimakan huudon, nousi ylös
kuin mielipuoli ja putosi, jalat ja käsivarret hirveän kouristuksen
jäykistäminä, raskaasti kuin kuvapatsas apuun rientävän Margueriten
syliin. Filip otti kirjeen ja luki:
'Merellä joulukuun 15. p. 17--.
Teidän kartoittamananne matkustan, ettekä te minua enää koskaan
näe; mutta minulla on lapseni, joka ei teitä milloinkaan nimitä
äidiksi.
_Gilbert_.'
Filip rutisti paperin, raivosta kiljahtaen.
-- Oi, -- sanoi hän hammasta purren, -- olin melkein unohtanut
sattuman aiheuttaman rikoksen; mutta tämä aivoituksellinen rikos saa
rangaistuksen... Andréen hervottoman pään päällä vannon surmaavan!
tuon kurjan ensi kerralla, kun hän näyttäytyy silmieni edessä. Jumala
tahtoo, että hänet kohtaan, sillä hän on täyttänyt mittansa...
Tohtori, vieläkö Andrée tästä toipuu?
-- Kyllä, kyllä.
-- Tohtori, huomenna täytyy Andréen muuttaa Saint-Denis'n luostariin;
ylihuomenna täytyy minun olla ensimäisessä merisatamassa... Heittiö
on paennut... Minä seuraan häntä... Sitäpaitsi täytyy minun saada
lapsi... Tohtori, mikä on lähin satama?
-- Havre.
-- Kolmenkymmenenkuuden tunnin päästä olen Havressa, -- vastasi Filip.
62.
Laivassa.
Tästä hetkestä asti Andréen asunto oli hiljainen ja synkkä kuin hauta.
Sanoma hänen poikansa kuolemasta olisi Andréen ehkä surmannut.
Se olisi ollut niitä hiljaisia, hitaita kärsimyksiä, jotka alati
jäytävät elinvoimaa. Gilbertin kirje taas oli niin raju isku, että se
kiihoitti Andréen jalossa sydämessä kaiken tarmon ja taisteluinnon,
mitä hänellä vielä oli.
Toinnuttuaan hän etsi katseellaan Filipiä, ja viha, jonka hän luki
tämän silmissä, oli hänelle uusi rohkeuden lähde.
Hän odotti, kunnes voimansa olivat palanneet kyllin täydellisesti,
jotta kykenisi puhumaan äänen värähtämättä.
-- Ystäväni, -- sanoi hän sitten, tarttuen Filipin käteen, -- puhuit
minulle tänä aamuna Saint-Denis'n luostarista, jossa madame la
dauphine on hankkinut minulle kammion?
-- Niin puhuin, Andrée.
-- Toivon, veljeni, että vielä tänään saatat minua sinne.
-- Kiitos, rakas sisar!
-- Teille, tohtori, -- jatkoi Andrée, -- kiitokset olisivat liian
halpa palkkio osoittamastanne suuresta ystävyydestä ja hartaudesta.
Te, tohtori, ette voi saada palkkaanne tässä maailmassa.
Andrée astui lääkärin luo ja syleili häntä.
Tässä pienessä medaljongissa, -- sanoi hän, -- on muotokuvani,
jonka äitini teetti ollessani kaksivuotias. Se muistuttaa
varmaankin pojastani. Ottakaa se, tohtori, ja johtakoon se joskus
mieleenne lapsen, jonka autoitte päivänvaloon, ja äidin, jonka te
huolenpidollanne pelastitte.
Tämän sanottuaan Andrée, itse osoittamatta mitään mielenliikutusta,
ryhtyi matkavalmistuksiinsa; ja kello kuudelta illalla hän,
rohkenematta nostaa päätänsä, astui pikkuportista Saint-Denis'n
luostarin vastaanottohuoneeseen, jonka ristikon takana Filip, joka ei
kyennyt hillitsemään tunteittensa kuohua, sanoi hänelle ehkä ikuiset
jäähyväiset.
Äkkiä Andrée-poloisen voimat pettivät; hän riensi syli avoinna
veljensä luo, joka myöskin ojensi käsivartensa häntä kohti. Kylmästä
rautaristikosta huolimatta heidän kuumien kyynelten valelemat
poskensa koskettivat toisiansa.
-- Hyvästi, hyvästi! -- kuiskasi Andrée, jonka tuska purskahti
nyyhkytyksiin.
-- Hyvästi! -- vastasi Filip tukehduttaen epätoivonsa.
-- Jos koskaan tapaat poikani, -- virkkoi Andrée aivan hiljaa, -- älä
salli minun kuolla ennenkuin olen häntä syleillyt.
-- Ole levollinen. Hyvästi, hyvästi!
Andrée irtausi veljensä syleilystä ja kulki palvelijakunnan tukemana
hitaasti pimeään luostarikäytävään, yhä katsahdellen takaisin
Filipiin.
Niin kauan kuin tämä voi hänet nähdä nyökkäili hän hänelle ja
heilutti senjälkeen nenäliinaansa. Vihdoin hän vastaanotti viimeisen
hyvästin, jonka sisar hänelle syvältä käytävän pimennosta huudahti.
Sitten laskeutui heidän välilleen synkän kumealla jysähdyksellä
rautainen ovi, ja kaikki oli lopussa.
Filip otti kyytihevosen heti Saint-Denis'stä. Matkalaukku satulan
takana hän ratsasti koko yön ja koko seuraavan päivän, saapuen
Havreen toisena yönä. Hän meni nukkumaan ensimäiseen majataloon, joka
sattui hänen tielleen, ja aamun valjetessa hän satamassa otti selvän
ensimäisestä Amerikaan menevästä laivasta.
Hänelle vastattiin, että priki Adonis vielä samana päivänä nostaisi
ankkurin lähteäkseen matkalle New Yorkiin. Filip meni tapaamaan
kapteenia, joka lopetti viimeisiä valmistuksiaan, maksoi matkansa
ja pääsi mukaan. Sitten hän, kirjoitettuaan vielä viimeisen kerran
dauphinelle vakuuttaakseen hänelle kunnioittavaa kiintymystään ja
kiitollisuuttaan, antoi kantaa tavaransa hyttiinsä ja nousi itse
laivaan nousuveden tullen.
Kello löi neljä François I:n tornissa, kun Adonis lähti
sataman suusta märssy- ja keulapurjeet levitettyinä. Meri oli
tummansininen, taivaanranta hehkui punaisena. Tervehdittyään harvoja
matkatovereitaan Filip katseli keskivantteja vasten nojautuneena
Ranskan rannikkoa, joka verhoutui sinipunervaan usvaan sitä mukaa
kuin priki yhä nopeammassa vauhdissa suuntasi kulkunsa oikealle,
sivuuttaen Hèven ja päästen avomerelle.
Mutta kohta Filip ei enää nähnyt Ranskan rannikkoa, matkustajia,
merta eikä mitään muutakaan. Pimeä yö oli laajoilla siivillään
peittänyt kaiken. Hän sulkeutui hyttiinsä, alkaen sen pienellä
vuoteella lukea dauphinelle lähettämänsä kirjeen jäljennöstä,
kirjeen, jota saattoi yhtä hyvin pitää Luojalle osoitettuna
rukouksena kuin hyvästijättönä hänen luomalleen ihmiselle.
"Madame", oli hän kirjoittanut, "toivoton ja tueton mies poistuu
luotanne pahoillaan siitä, että on niin vähän voinut tehdä teidän
tulevan majesteettinne hyväksi. Tämä mies lähtee meren myrskyihin
ja rajuilmoihin, teidän jäädessänne hallitsevia uhkaaviin vaaroihin
ja levottomuuteen. Nuorena, kauniina, ihailtuna, kunnioittavain
ystäväin ja epäjumaloivien palvelijain ympäröimänä te pian unhoitatte
hänet, jonka teidän kuninkaallinen kätenne on suvainnut kohottaa
joukon yläpuolelle. Mutta minä en koskaan unhoita teitä; minä
lähden uuteen maailmaan tutkimaan keinoja, miten voin tarmokkaammin
palvella valtaistuintanne. Minä testamenttaan teille sisareni,
hyljätyn kukkapoloisen, jolla ei enää ole muuta aurinkoa kuin teidän
katseenne. Sallikaa sen toisinaan langeta hänen päälleen ja olkaa
riemunne keskellä, kaikkivallassanne, yksimielisten onnentoivotusten
kaikuessa varma, minä pyydän sitä, että teitä siunaa maanpakolainen,
jonka ääntä ette kuule ja joka ehkä ei teitä enää näe."
Tämän lukemisen lopulla Filip tunsi tuskallisen kouristuksen
sydämessään. Laivan surumielinen voihkina ja hänen hyttinsä
ilmaluukkua vasten tyrskyvien aaltojen kohina muodostivat
kokonaisuuden, joka olisi voinut synkistyttää hymyilevämmänkin
mielikuvituksen.
Yö kävi nuorelle miehelle pitkäksi ja tuskalliseksi. Kapteenin käynti
aamulla hänen luonaan ei tehnyt hänen mieltänsä hilpeämmäksi. Tämä
upseeri selitti hänelle, että useimmat matkustajista pelkäsivät merta
ja pysyivät hyteissään, ja että matka suoritettaisiin nopeasti, mutta
tulisi tuulen rajuuden vuoksi vaivaloiseksi.
Filip otti nyt tavakseen syödä päivällistä kapteenin kanssa,
mutta suuruksen hän antoi tuoda hyttiinsä, ja kun hän itsekään ei
ollut erittäin karaistunut merimatkan vaivoja vastaan, hän vietti
tavallisesti muutaman tunnin venymällä ylimmällä laivankannella
avaraan upseeriviittaansa kääriytyneenä. Lopun aikaa hän käytti
suunnitellakseen vastaista toimintaansa ja vahvistaakseen mieltänsä
hyvien kirjojen lukemisella. Joskus hän kohtasi matkatoverinsa. Näitä
oli kaksi naishenkilöä, jotka aikoivat Pohjois-Amerikaan jotakin
perintöä nostamaan, ja neljä herrasmiestä. Yksi näistä oli jo vanha
ja hänellä oli mukanaan kaksi poikaansa. Siinä kaikki ensiluokan
matkustajat. Toisen luokan matkustajista Filip kerran näki muutamia
tavoiltaan ja puvuiltaan yksinkertaisia henkilöitä, joissa mikään ei
kiinnittänyt hänen huomiotaan.
Samassa suhteessa kuin tottumus vähensi kärsimyksiä sai Filip
kirkkaan tyyneytensä takaisin kuten taivas ukonilman jälkeen.
Muutamat kauniit, selkeät ja myrskyttömät päivät ilmaisivat
matkustajille, että oltiin tulemassa lauhkeammille leveysasteille.
Silloin ihmiset viipyivät kauemmin kannella; ja silloin Filip,
joka oli päättänyt olla antautumatta kenenkään kanssa pakinoihin
ja oli kapteeniltakin salannut nimensä välttääkseen keskustelua
kavahtamistaan aiheista, kuuli öisinkin hyttiinsä astuntaa päänsä
päältä; saattoipa hän eroittaa kapteenin äänenkin, kun tämä kaikesta
päättäen käveli jonkun matkustajan kanssa. Tästä syystä hän pysytteli
kannelta poissa. Hän avasi silloin hyttinsä valoreiän hengittääkseen
hiukan raitista ilmaa ja odotteli huomista päivää.
Yhtenä ainoana yönä hän ei kuullut keskustelua eikä kävelyä, ja
silloin hän nousi kannelle. Ilma oli haaleata, taivas pilvessä
ja aluksen takana kohosi sen vanavedestä pyörteiden keskeltä
tuhansittain välkkyviä fosforikipeniä. Tämä yö oli epäilemättä
matkustajista näyttänyt liian synkältä ja myrskyiseltä, sillä Filip
ei tavannut peräkannella ainoatakaan heistä. Ainoastaan etukannella
laivankokassa nukkui tai haaveili keularaakaan nojautuneena tumma
hahmo, jonka Filip hämärässä tuskin eroitti, kaiketikin joku toisen
luokan matkustaja, joku pakolais-parka, joka tähysti eteensä
toivoen pääsevänsä amerikalaiseen satamaan, kun Filip sitävastoin
kaipauksella muisteli jättämäänsä Ranskan rannikkoa.
Filip katseli kauan tätä liikkumatonta matkustajaa; sitten häntä
alkoi viluttaa ja hän oli jo palaamassa hyttiinsä... Matkustaja
etukeulassa tähysti myöskin taivaanrantaa, joka nyt alkoi valjeta.
Kuullessaan kapteenin lähestyvän Filip kääntyi:
-- Olette hengittämässä raitista ilmaa, kapteeni? -- sanoi hän.
-- Monsieur, minä olen juuri noussut vuoteeltani.
-- Matkustajanne ovat olleet teitä varhaisempia, kuten näette.
-- Te kylläkin; upseerit ovat aamuvirkkuja samaten kuin merimiehet.
-- Oh, en ainoastaan minä ole ehtinyt edellenne, -- virkkoi Filip...
-- Katsokaa, tuolla on mies, joka istuu syvissä aatoksissa; kaipa
hänkin on matkustajianne?
Kapteeni katsahti sinne päin ja näkyi kummastuvan.
-- Kuka hän on? -- kysyi Filip.
-- Hän on... tuota noin, eräs kauppias, -- vastasi kapteeni hämillään.
-- Joka ajaa onnea takaa? -- hymähti Filip. -- Hänen mielestään tämä
alus kulkee liian hitaasti.
Vastauksen asemesta kapteeni meni suoraan matkustajan luo, lausuen
hänelle muutamia sanoja, ja Filip näki miehen häviävän välikannelle.
-- Te keskeytitte hänen unelmansa, -- virkkoi Filip kapteenille, kun
tämä palasi hänen, luokseen; -- mies ei kuitenkaan minua häirinnyt.
-- Ei, monsieur, minä vain ilmoitin hänelle, että aamukylmä on
vaarallista näillä vesillä; toisen luokan matkustajilla ei ole
sellaisia oivallisia viittoja kuin teillä.
-- Missä olemme, kapteeni?
-- Monsieur, huomenna saamme näkyviimme Azorin saaret. Eräältä niistä
poikkeamme noutamaan raikasta vettä, sillä ilma alkaa käydä hyvin
kuumaksi.
63.
Azorin saarilla.
Kapteenin mainitsemalla tunnilla huomattiin kaukana edessäpäin
muutamien lounaassa sijaitsevien saarien häikäisevän auringon valossa
häämöittävät rannikot.
Ne saaret olivat Azorit.
Tuuli kävi sinne päin; priki kiiti hyvää vauhtia. Kello kolmen
tienoissa iltapäivällä tuli saariryhmä täydellisesti näkyviin.
Filip eroitti korkeat, omituisesti muodostuneet, kaamean näköiset
vuorenhuiput, ikäänkuin tulivuoren purkauksesta mustuneita kallioita,
vaaleaharjaisia, särmikkäitä tornimaisia korokkeita ja niiden välissä
pohjattomia kuiluja.
Tuskin oli päästy tykinkantaman päähän ensimäisestä saaresta, kun
alus asettui päin tuulta ja miehistö valmistautui nousemaan maihin
varatakseen muutamia aamillisia raikasta vettä.
Kaikki matkustajat olivat ihastuneina tilaisuudesta retkeilyn
tekemiseen maalle. Astua jalkansa maaperälle kahdenkymmenen
vuorokauden vaivaloisen purjehduksen jälkeen on huvi, jota osaavat
pitää arvossa ainoastaan pitkän merimatkan tehneet.
-- Hyvät herrat ja naiset, -- sanoi kapteeni matkustajille, jotka
näyttivät epäröiviltä, -- teillä on viisi tuntia aikaa viipyä maalla.
Tältä pieneltä, aivan asumattomalta saarelta löydätte jääkylmiä
lähteitä, jos olette luonnontutkijoita; kaniineja ja punaisia
peltopyitä, jos olette metsästäjiä.
Filip otti pyssynsä, kuulia ja hauleja.
-- Entä te, kapteeni, -- sanoi, hän, -- jäättekö te laivaan? Miksi
ette tule mukaamme?
-- Siksi, -- vastasi upseeri osoittaen sormellaan merelle, -- että
tuolta näen tulevan epäilyttävän laivan... aluksen, joka jo lähes
neljä päivää on meitä seurannut. Sillä laivalla on häijy naama, kuten
meillä on tapana sanoa, ja minä tahdon pitää sen hommia silmällä.
Tyytyväisenä selitykseen Filip astui viimeiseen veneeseen ja
lähti maihin. Naiset ja useat sekä ensimäisen että toisen luokan
matkustajat eivät uskaltaneet laskeutua veneisiin tai odottivat
vuoroaan. Molempain laivaveneiden nähtiin poistuvan iloisine
merimiehineen ja vielä iloisempine matkustajineen. Viime sanoikseen
kapteeni huusi:
-- Kello kahdeksalta, messieurs, lähtee viimeinen vene teitä
noutamaan; pitäkää se mielessänne; viivyttelijät jätetään jälkeen.
Kun kaikki, sekä luonnontutkijat että metsästäjät, olivat nousseet
maalle, merimiehet riensivät heti erääseen sadan askeleen päässä
rannasta olevaan luolaan, joka teki mutkan ikäänkuin paetakseen
auringonsäteitä.
Raikas, oivallista sinervää vettä pulppuileva lähde lirisi
sammaltuneiden kallioiden välistä ja hävisi luolasta ulosjuoksematta
sinne kasaantuneeseen hienoon, pehmeään hiekkaan.
Merimiehet pysähtyivät tänne, kuten sanoimme, ja täyttivät
tynnyrinsä, joita he ryhtyivät vierittämään rantamalle.
Filip katseli heidän puuhiansa. Hän ihaili luolan sinervää siimestä,
sen vilpoisuutta ja askelmalta askelmalle putoavan veden vienoa
kohinaa. Hän ihmetteli, että pimeys alussa oli hänestä tuntunut
aivan läpikuultamattomalta ja kylmyys mitä ankarimmalta, kun
taas muutaman minuutin päästä ilma tuntui leppeältä ja pehmeä,
salaperäinen kajastus muutti pimeän puolihämäräksi. Alussa hän olikin
käsivarret ojennettuina ja törmäillen kallionseiniä vasten seurannut
merimiehiä heitä näkemättä; mutta vähitellen olivat kaikki kasvot,
kaikki ääriviivat hahmoutuneet, kirkastuneet, ja valaistuksena Filip
piti tätä kajastusta selvempänä kuin näiden seutujen terävää ja
häikäisevää täyden päivän hehkua.
Sillävälin hän kuuli toveriensa äänten häipyvän etäälle. Pari
pyssynlaukausta pamahti vuorissa; sitten melu hukkui hiljaisuuteen,
ja Filip oli yksinään.
Merimiehet puolestaan olivat täyttäneet tehtävänsä, eivätkä he enää
palaisi luolaan. Filip viehättyi vähitellen tämän yksinäisyyden
lumosta ja kiehtoutui ajatustensa pyörteisiin. Hän ojensihe
mieluisalle, pehmeälle hiekalle, nojasi selkänsä tuoksuvien yrttien
verhoilemaa kalliota vasten ja vaipui unelmiin.
Näin kuluivat hetket. Hän oli unohtanut koko maailman. Hänen
vieressään kivellä oli hänen virittämätön pyssynsä, ja voidakseen
mukavammin levätä hän oli ottanut taskuistaan pistoolit, jotka
hänellä aina oli mukanaan. Koko hänen menneisyytensä esiintyi nyt
verkalleen ja juhlallisesti hänen sielunsa silmien edessä opetuksena
tai moitteena. Koko hänen tulevaisuutensa kiiti pois synkkänä kuin
villit linnut, jotka katse joskus tavoittaa, käsi ei koskaan.
Filipin näitä miettiessä oli sadan askeleen päässä hänestä
epäilemättä toisia, jotka haaveilivat, nauroivat ja toivoivat.
Hänellä oli epämääräinen tunne tuosta liikunnasta, ja useammin kuin
kerran hän oli luullut kuulevansa airojen loisketta matkustajia
rannikolle tai laivaan saattelevista veneistä. Näistä henkilöistä
edelliset kaiketi olivat kyllästyneet päivän huviin, jälkimäiset taas
toivoivat vuorostaan saavansa sitä nauttia.
Mutta kukaan ei ollut vielä hänen mietiskelyään häirinnyt. Toiset
ehkä eivät olleet huomanneet rotkon suuta, toiset taas eivät olleet
viitsineet astua sisälle, vaikka sen näkivätkin.
Äkkiä ilmestyi arasteleva, epäröivä hahmo luolan aukolle varjoksi
päivän eteen... Filip näki jonkun kulkevan kädet ojossa ja pää
kumarassa veden lorinaa kohti. Kerran tämä henkilö törmäsi
kalliotakin vasten, kun jalka oli luiskahtanut ruohossa.
Silloin Filip nousi ja meni ojentamaan miehelle kätensä auttaakseen
hänet jälleen oikealle tielle. Tässä kohteliaassa liikkeessä hänen
sormensa koskettivat pimeässä vaeltavan kättä.
-- Tämän kautta, monsieur, -- sanoi hän ystävällisesti, -- vesi on
täällä päin.
Äänen kuullessaan tuntematon kohotti äkkiä päänsä ja valmistelisi
vastaamaan, jolloin hänen kasvonsa näkyivät selvästi luolan
sinervässä puolihämärässä.
Mutta äkkiä päästäen kauhistuneen huudon Filip astahti taaksepäin.
Tuntematon puolestaan kiljahti säikähdyksestä ja perääntyi hänkin.
-- Gilbert!
-- Filip!
Nämä kaksi sanaa kajahtivat samaan aikaan kuin maanalainen ukkonen.
Senjälkeen kuultiin ainoastaan jonkinlaisen painiskelun melua.
Filip oli tarttunut molemmin käsin vihollisensa kurkkuun ja laahasi
häntä luolan perälle. Gilbert ei vastustellut eikä päästänyt mitään
valitusta. Selkä kun oli työnnettynä seinämää vasten, hän ei enää
voinut perääntyä.
-- Vihdoinkin olet vallassani, roisto! -- karjui Filip. -- Jumala on
jättänyt sinut käsiini... Jumala on vanhurskas!
Gilbert oli kalmankalpea eikä tehnyt ainoatakaan liikettä; hän antoi
käsivarsiensa vaipua sivuille.
-- Oh, mikä viheliäinen heittiö! -- huudahti Filip. -- Hänellä ei
edes ole petoeläimen puolustautumisvaistoa.
Mutta Gilbert vastasi leppeästi:
-- Puolustautumisvaistoa? Miksi minä puolustautuisin?
-- Se on totta, tiedät hyvin, että olet minun vallassani, tiedät
hyvin, että olet ansainnut kauheimman rangaistuksen. Kaikki
rikoksesi ovat todistetut. Sinä olet häpeällä nöyryyttänyt ja
halventanut naisen ja olet säälittömällä julmuudella hänet surmannut.
Sinulle ei riittänyt neitseen kunnian tahraaminen, sinä tahdoit vielä
murhata äidin!
Gilbert ei vastannut mitään. Filip, joka vähitellen päihtyi
kiehuvasta vimmastaan, tarttui jälleen raivokkaasti Gilbertiin.
Nuorukainen ei vastustanut.
-- Etkö siis ole ihminen? -- huudahti Filip, pudistaen häntä
hurjasti. -- Onko sinulla ihmisestä ainoastaan kasvot?... Mitä? Et
edes asetu vastarintaan!... Mutta etkö huomaa, että minä kuristan
sinut? Tee siis vastusta, puolustaudu... kurja pelkuri, murhamies!...
Gilbert tunsi vihollisensa terävien sormien painuvan kaulaansa; hän
suoristausi, jännitti lihaksensa ja leijonan voimalla hän yhdellä
ainoalla olkapäittensä liikkeellä paiskasi Filipin kauaksi luotaan.
Sitten hän laski käsivartensa ristiin rinnalleen ja sanoi:
-- Nyt näette, että voisin puolustautua, jos tahtoisin; mutta mitä
se hyödyttäisi? Niin, menkää noutamaan pyssynne. Paljoa mieluummin
haluan, että minut tapetaan yhdellä laukauksella kuin että revitte
minut kappaleiksi kynsillänne tai murskaatte minut häpeällisillä
iskuilla.
Filip oli todellakin tarttunut pyssyynsä, mutta nämä sanat
kuullessaan hän heitti sen pois.
"Ei", jupisi hän. -- Mihin aiot mennä? -- lisäsi hän ääneensä. --
Miten olet täällä?...
-- Minä matkustan Adonis-laivassa.
-- Sinä siis lymyilit? Sinä olit siis minut nähnyt?
-- En edes tiennyt, että olitte mukana.
-- Sinä valehtelet.
-- Enkä valehtele.
-- Kuinka en sitten ole sinua nähnyt?
-- Siksi, että tulin ulos hytistäni vain öisin.
-- No, lymyilithän sinä siis!
-- Epäilemättä.
-- Minultako?
-- En, senhän jo sanoin; minä matkustan Amerikkaan eräässä
tehtävässä, enkä saa näyttäytyä. Kapteeni on sen vuoksi antanut
minulle syrjäisen hytin...
-- Sinä lymyilet, sanon, salataksesi itsesi minulta; ja varsinkin
salataksesi ryöstämäsi lapsen.
-- Lapsen? -- virkkoi Gilbert.
-- Niin, sinä olet varastanut ja vienyt pois lapsen, käyttääksesi
sitä kerran aseenasi tai myöskin saadaksesi siitä jotakin muuta
hyötyä, roisto.
Gilbert pudisti päätänsä.
-- Minä otin lapsen, -- sanoi hän, -- jotta kukaan ei opettaisi sitä
halveksimaan ja kieltämään isäänsä.
Filip hengähti.
-- Jos se on totta, jos voisin sen uskoa, -- sanoi hän hetkisen
kuluttua, -- olisit vähemmän rikollinen kuin luulin; mutta kun olet
varastanut, miksipä et myöskin valehtelisi?
-- Varastanut! Minäkö varastanut?
-- Sinä varastit lapsen.
-- Hän on minun poikani, hän kuuluu minulle! Omansa takaisin
ottaminen, monsieur, ei ole varastamista.
-- Kuule, -- sanoi Filip kiehuen kiukusta, -- äsken minä aioin sinut
tappaa. Olin vannonut sen tekeväni, minulla oli siihen oikeus.
Gilbert ei vastannut.
-- Nyt Jumala valaisee minua. Jumala on lähettänyt sinut tielleni
ikäänkuin sanoakseen minulle: "Kosto on hyödytön; ei saa kostaa,
ellei ole Jumalan hylkäämä..." Minä en surmaa sinua; tahdon
ainoastaan kukistaa pystyttämäsi onnettomuutta tuottavan rakennuksen.
Tuo lapsi, jota aiot käyttää apuneuvonasi vastaisuudessa, täytyy
sinun heti antaa minulle takaisin.
-- Mutta minulla ei sitä ole, -- sanoi Gilbert; -- kaksiviikkoista
lasta ei oteta pitkälle merimatkalle.
-- Onhan sinun täytynyt hankkia hänelle imettäjä. Miksi et olisi
ottanut mukaan sekä imettäjää että lasta?
-- Minä sanon teille, että lapsi ei ole mukanani.
-- Sitten olet jättänyt sen Ranskaan? Mihin olet sen sinne jättänyt?
Gilbert oli vaiti.
-- Vastaa, mihin olet jättänyt sen imetettäväksi ja millä varoilla?
Gilbert pysyi yhä vaiti.
-- Ah, kurja, sinä uhmailet minua! -- sanoi Filip. -- Etkö pelkää
yllyttäväsi vihaani?... Tahdotko ilmoittaa minulle, missä on sisareni
lapsi? Tahdotko antaa minulle lapsen takaisin?
-- Lapseni kuuluu minulle, -- mutisi Gilbert.
-- Roisto, minä näen, että etsit surmaasi!
-- Minä en tahdo antaa pois lastani.
-- Kuule, Gilbert, minä puhun sinulle lempeästi. Gilbert, minä koetan
unohtaa menneisyyden, minä koetan antaa sinulle anteeksi. Gilbert,
käsitäthän tämän jalomielisyyteni?... Minä annan sinulle anteeksi!
Kaiken häpeän ja onnettomuuden, jonka olet perheellemme tuottanut,
annan sinulle anteeksi; se on suuri uhraus... Anna minulle takaisin
lapsi. Tahdotko enemmän?... Tahdotko, että koetan taltuttaa sen hyvin
ansaitsemasi inhon, jota Andrée tuntee sinua kohtaan? Tahdotko, että
puhun puolestasi? Niin... sen teen... Anna minulle lapsi... Vielä
sana... Andrée rakastaa poikaansa... sinun poikaasi hulluuteen asti.
Hän antaa katumuksesi liikuttaa sydäntänsä, lupaan sen sinulle, menen
siitä takuuseen. Mutta anna minulle lapsi, Gilbert, anna se minulle!
Gilbert laski käsivartensa ristiin ja loi Filipiin synkkää tulta
hehkuvan katseen.
-- Ette uskonut minua, -- sanoi hän, -- enkä minäkään usko teitä.
Eipä siksi, että te ette olisi kunnon mies, vaan senvuoksi,
että olen mitannut luokka-ennakkoluulojen syvyyden. Paluu ei
enää ole mahdollinen enempää kuin anteeksiantokaan. Me olemme
verivihollisia... Te olette väkevämpi, jääkää siis voittajaksi...
Minä en pyydä teiltä aseitanne; älkää tekään vaatiko omaani...
-- Sinä tunnustat siis, että se on ase?
-- Niin, ase halveksimista vastaan, kiittämättömyyttä vastaan,
loukkauksia vastaan!
-- Vielä kerran, Gilbert, -- virkkoi Filip suu vaahdossa, --
tahdotko...?
-- En.
-- Ole varuillasi!
-- En ole.
-- En tahdo sinua murhata, sinun pitää saada mahdollisuus tappaa
Andréen veli. Vielä uusi rikos!... Haa, eikö se ole viekoittelevaa?
Ota tuo pistooli; itselleni on tässä toinen; laskekaamme kumpikin
kolmeen ja laukaiskaamme sitten.
Ja hän heitti toisen pistooleista Gilbertin jalkojen juureen. Nuori
mies ei hievahtanut.
-- Kaksintaistelusta minä juuri kieltäydynkin, -- sanoi hän.
-- Onko sinulle mieluisempaa, että tapan sinut? -- huudahti Filip
hulluna raivosta ja epätoivosta.
-- Minulle on mieluisempaa, että tapatte minut.
-- Mieti... Päätäni huimaa.
-- Minä olen miettinyt.
-- Minulla on oikeus puolellani: Jumala on antava minulle anteeksi.
-- Tiedän sen... tappakaa minut.
-- Kysyn vielä viimeisen kerran. Tahdotko taistella?
-- En.
-- Sinä kieltäydyt puolustuksesta?
-- Niin.
-- No kuole sitten roistona, josta minä puhdistan maan, kuole
pyhyydenhäpäisijänä, kuole rosvona, kuole kuin koira!
Ja Filip laukaisi pistoolinsa melkein piipun ulottuvilta. Gilbert
ojensi käsivartensa, horjahti ensin taaksepäin, sitten eteenpäin
ja kaatui kasvoilleen parahdustakaan päästämättä. Filip tunsi
hiekan jalkojensa alla kostuvan haaleasta verestä; hän joutui aivan
pökerryksiin ja syöksyi ulos luolasta.
Hänen edessään rannalla odotteli vene; lähtöhetki oli laivalla
määrätty kello kahdeksaksi, ja kello oli jo muutamia minuutteja yli.
-- Kah, siinäpä te tulette, monsieur, -- virkkoivat matruusit
hänelle. -- Olette viimeinen... kaikki muut ovat palanneet laivaan.
Mitä te ammuitte?
Nämä sanat kuullessaan Filip menetti tajuntansa. Siinä tilassa
toimitettiin hänet laivaan, joka valmistausi nostamaan ankkurin.
-- Ovatko kaikki saapuneet? -- kysyi kapteeni.
-- Tässä tuomme viimeistä matkustajaa, -- vastasivat merimiehet. --
Hän on varmaan loukannut itsensä, sillä hän pyörtyi.
Kapteeni komensi ratkaisevaan liikkeeseen, ja priki poistui nopeasti
Azorin saarien rannoilta juuri samalla hetkellä, kun outo laiva, joka
niin kauan oli aiheuttanut hänelle levottomuutta, laski satamaan
amerikkalainen lippu mastossa.
Adoniksen kapteeni vaihtoi merkin tämän aluksen kanssa ja jatkoi
ainakin näennäisesti rauhoittuneena matkaansa länttä kohti. Pian
häipyi laiva yön varjoihin.
Vasta seuraavana päivänä huomattiin, että yksi laivan matkustajista
oli poissa.
Loppulause.
Toukokuun 9. päivänä vuonna 1774 kello kahdeksalta illalla tarjosi
Versailles mitä omituisimman ja mielenkiintoisimman näyn.
Kuukauden ensi päivistä alkaen oli kuningas Ludvig XV kauhean
taudin lannistamana, jonka vakavuutta lääkärit eivät alussa
rohjenneet hänelle ilmoittaa, maannut vuoteen omana ja alkoi häntä
ympäröivien ihmisten katseista etsiä totuutta tai toivoa. Lääkäri
Bordeu oli todennut kuninkaan sairauden mitä pahanlaatuisimmaksi
isoksirokoksi, ja tohtori la Martinière, joka tunnusti virkatoverinsa
olevan oikeassa, lausui mielipiteenään, että asian oikea laita
olisi ilmoitettava kuninkaalle, jotta tämä hengellisesti ja
aineellisesti, kuten kristityn tulee, tietäisi ryhtyä toimenpiteisiin
omaksi pelastuksekseen ja valtakuntansa eduksi. -- Hänen kaikkein
kristillisimmän majesteettinsa, -- sanoi hän, -- pitäisi vastaanottaa
viimeinen voitelu.
La Martinière edusti dauphinin eli vastustuspuoluetta. Bordeu taas
väitti, että pelkkä ilmoitus taudin vakavuudesta tappaisi kuninkaan,
ja että hän puolestaan kavahti kuningasmurhaa.
Tämä oppinut edusti Dubarryn puoluetta. Ja uskonnollisten ajatusten
herättäminen kuninkaassa merkitsi todellakin suosikin karkoittamista.
Kun Jumala astuu sisään toisesta ovesta, täytyy tietenkin saatanan
lähteä ulos toisesta.
Mutta näiden tiedekunnan, perheen ja puolueiden välisten kiistelyjen
aikana tauti juurtui helposti irstailun vanhentamaan, kuluttamaan
ja tärvelemään ruumiiseen; se ärtyi siinä määrin, etteivät lääkkeet
eivätkä ohjeet kyenneet sitä karkoittamaan.
Taudin ensi ilmauksista asti, taudin, jonka Ludvig XV oli itselleen
hankkinut rouva Dubarrytä kohtaan harjoittamallaan ja tämän itsensä
suosiollisesti avustamalla uskottomuudella, kuningas oli nähnyt
vuoteensa ympärille kerääntyvän molemmat tyttärensä, rakastajattaren
ja suosituimmat hovimiehet. He laskivat yhä leikkiä autellessaan
toisiaan.
Äkkiä ilmestyi Versaillesiin prinsessa Louisen ankara ja synkkä
hahmo. Tämä oli lähtenyt luostarikammiostaan Saint-Denis'ssâ
tullakseen tuomaan isälleenkin lohtua ja hoivaa.
Hän astui sisään kalpeana ja kolkkona kuin kohtalottaren kuvapatsas.
Hän ei enää ollut tytär, isälleen, sisar sisarilleen; hän muistutti
muinaisia ennustajattaria, jotka vastoinkäymisen synkkinä päivinä
tulivat huutamaan häikäistyneille kuninkaille: "Voi sinua, voi sinua,
voi sinua!" Hän saapui Versaillesiin juuri sillä hetkellä päivästä,
jolloin Ludvig suuteli rouva Dubarryn käsiä ja asetti ne lempeänä
hyväilynä otsalleen ja kuumeesta hehkuville poskilleen.
Prinsessan nähdessään kaikki pakenivat. Sisaret siirtyivät vavisten
viereiseen huoneeseen, rouva Dubarry tunsi polviensa notkuvan
ja riensi omaan asuntoonsa, suositut hovimiehet vetäytyivät
odotushuoneisiin; vain molemmat lääkärit jäivät jälelle uunin
nurkkaan.
-- Tyttäreni! -- mutisi kuningas avaten tuskan ja kuumeen sulkemat
silmänsä.
-- Niin, tyttärenne, sire, -- sanoi prinsessa.
-- Joka tulee...
-- Jumalan puolesta!
Kuningas kohottausi ja yritti hymyillä.
-- Sillä te unohdatte Jumalan, -- jatkoi prinsessa Louise.
-- Minäkö?...
-- Tahdon teille hänestä muistuttaa.
-- Tyttäreni, toivoakseni en ole niin lähellä kuolemaa, että
erityinen kehoitus olisi tarpeen. Sairauteni on lievää: jäsenten
kankeutta, hiukan tulehdusta.
-- Teidän sairautenne, sire, -- keskeytti prinsessa, -- on
senlaatuista, että sen pitäisi hovisääntöjen mukaan kerätä teidän
majesteettinne vuoteen ääreen valtakunnan korkeat prelaatit. Kun joku
kuninkaallisen perheen jäsen saa isonrokon, on hänelle heti annettava
viimeinen voitelu.
-- Louise, -- huudahti kuningas hyvin kiihtyneenä ja kalpeana, --
mitä sanotte?
-- Madame!... virkahtivat lääkärit säikähtyneinä.
-- Sanon, -- jatkoi prinsessa, -- että teidän majesteettinne potee
isoarokkoa.
Kuningas parahti.
-- Lääkärit eivät ole siitä maininneet, -- vastasi hän.
-- He eivät uskalla; mutta minä toivon teidän majesteetillenne toista
kuningaskuntaa kuin Ranskan. Kääntäkää sydämenne Jumalan puoleen ja
tarkastakaa muistissanne kaikki eletyt vuotenne.
-- Isoarokkoa! -- jupisi Ludvig XV. -- Se on tappava tauti!...
Bordeu!... la Martinière!... Onko se totta?
Molemmat lääkärit painoivat päänsä alas.
-- Mutta sittenhän olen hukassa? -- sanoi kuningas yhä enemmän
peljästyneenä.
-- Kaikki taudit voidaan parantaa, sire, -- virkkoi Bordeu, ryhtyen
ensimäisenä puhumaan, -- varsinkin jos potilas säilyttää tyynen
mielen.
-- Jumala antaa sekä mielen tyyneyden että ruumiin terveyden, --
vastasi prinsessa.
-- Madame, -- sanoi Bordeu rohkeasti, vaikka hiljaisella äänellä, --
te surmaatte kuninkaan!
Prinsessa ei viitsinyt vastata. Hän lähestyi sairasta ja tarttui
hänen käteensä, peittäen sen suudelmilla.
-- Hyljätkää entisyys, sire, -- virkkoi hän, -- ja olkaa hyvänä
esimerkkinä kansallenne. Kukaan ei teitä varoittanut; te olitte
vaarassa joutua iankaikkiseen kadotukseen. Luvatkaa elää kristittynä,
jos elätte; kuolkaa kristittynä, jos Jumala kutsuu teidät luokseen.
Hän päätti lauseensa painamalla vielä suudelman kuninkaalliselle
kädelle ja palasi verkalleen odotushuoneeseen. Täällä hän laski
pitkän mustan huntunsa jälleen kasvoilleen, astui portaat alas ja
nousi vaunuihinsa, jättäen jälkeensä kuvailemattoman hämmästyksen ja
säikähdyksen.
Vain kyselemällä lääkäreiltä oli kuningas voinut rauhoittua; mutta
kohtaus oli tehnyt häneen syvän vaikutuksen.
-- En tahdo, -- virkkoi hän, -- että sellaiset näytelmät uudistuvat
kuin sattui Metzissä kreivitär de Châteauroux'n kanssa: Kutsuttakoon
tänne rouva d'Aiguillon ja pyydettäköön häntä viemään rouva Dubarry
Rueiliin.
Tämä käsky vaikutti kuin ukkosen isku. Bordeu tahtoi sanoa jotakin,
mutta kuningas pakoitti hänet vaitioloon. Sitäpaitsi näki Bordeu,
että hänen virkaveljensä aikoi kertoa kaiken perintöprinssille. Hän
tiesi, miten kuninkaan sairaus päättyisi ja enempää vastustelematta
hän lähti kuninkaan huoneesta ja ilmoitti rouva Dubarrylle tätä
kohtaavan iskun.
Säikähtyneenä kaikkien kasvoilla jo kuvastuvasta turmaa uhkaavasta
ja herjaavasta ilmeestä kreivitär kiirehti pois. Tunnin kuluttua
hän oli Versaillesin ulkopuolella, ja uskollisena ja kiitollisena
ystävättärenä Aiguillonin herttuatar saattoi suosiosta suistuneen
naisen Ruelin linnaan, joka oli hänelle joutunut perintönä suurelta
Richelieultä.
Bordeu puolestaan sulki tartunnan vaaran verukkeella hänen
majesteettinsa makuuhuoneen oven kaikilta kuninkaallisen perheen
jäseniltä. Ludvig XV oli nyt kuin sisäänmuurattuna kammiossaan;
ainoastaan uskonnolle ja kuolemalle oli pääsy sinne vapaa. Vielä
samana päivänä kuningas sai viimeisen voitelun, ja uutinen siitä
levisi kautta Pariisin, missä rakastajattaren epäsuosio oli yleisenä
puheenaiheena.
Koko hovi tuli pyrkimään dauphinin puheille, mutta tämä antoi sulkea
ovensa eikä ottanut ketään vastaan.
Seuraavana päivänä kuningas kuitenkin voi paremmin ja oli lähettänyt
Aiguillonin herttuan viemään terveisensä rouva Dubarrylle. Tämä päivä
oli toukokuun 9. vuonna 1774.
Hovi poistui perintöprinssin paviljongista ja tulvi niin
monilukuisena Rueiliin, missä suosikki asui, että siitä asti, kun hra
de Choiseul karkoitettiin Chanteloupiin, ei ollut nähty sellaista
vaunujonoa.
Tässä tilassa olivat asiat. Elääkö kuningas ja pysyykö rouva Dubarry
vielä kuningattarena? Kuoleeko kuningas ja onko rouva Dubarry pelkkä
inhoittava ja häpeällinen, liehittelevä ilonainen?
Senvuoksi Versailles kello kahdeksalta toukokuun 9. päivän iltana
vuonna 1774 tarjosi niin omituisen ja mielenkiintoisen näytelmän.
Harjoituskentälle palatsin eteen oli ristikkoporttien ulkopuolelle
kerääntynyt ihmisryhmiä, jotka hyvänsuopina ja uteliaina janosivat
uutisia. Nämä olivat Versaillesin ja Panisin porvareita.
Mahdollisimman kohteliaasti he tiedustelivat kuninkaanvointia
henkivartijoilta, jotka äänettöminä ja kädet selän takana astelivat
edestakaisin linnanpihalla.
Vähitellen nämä ryhmät hajaantuivat. Pariisin porvarit astuivat
joukkovaunuihin, palatakseen rauhallisesti kotiin. Varmoina, että
olivat saaneet tietonsa ainakin välittömästi myöskin Versaillesin
asukkaat poistuivat huoneisiinsa.
Pian nähtiin kaupungissa enää vain kiertävät yövartijat, jotka,
hoitivat tointansa hiukan veltommin kuin tavallista, ja Versaillesin
palatsiksi nimitetty suunnaton maailma vaipui vähitellen pimeään ja
äänettömyyteen, kuten sitä ympäröivä hiukan suurempikin maailma.
Palatsin edustalla kulkevan, puilla reunustetun kadun kulmassa
istui tänä iltana kivipenkillä jo tuuhealehväisten kastanjain alla
vanhanpuoleinen mies, kasvot käännettyinä linnaa kohti ja nojaten
keppiinsä molemmilla käsillään, jotka vuorostaan tukivat hänen
miettiväistä ja runollista päätänsä. Hän oli köyristynyt, kivulloinen
ukko, mutta silmät syytivät vielä salamia, ja aatokset leimahtelivat
katsettakin kiihkeämmin.
Mietiskelyynsä vaipuneena ja itsekseen huokaillen hän ei huomannut
torin toisesta päästä tulevaa miestä, joka uteliaana vilkaistuaan
sisään porttien ristikoista ja tehtyään muutamia kysymyksiä
henkivartijoille astui vinoon puistikon halki suoraan penkkiä kohti,
aikoen sillä levähtää.
Tällä iältään nuorella miehellä oli ulkonevat poskipäät, matala otsa,
käyrä kotkannenä ja katkera hymy suupielissä. Astuessaan kivipenkkiä
kohti hän aivan yksinäänkin naurahti ivallisesti jonkun salaisen
ajatuksen säestykseksi.
Tultuaan kolmen askeleen päähän penkistä hän havaitsi vanhuksen ja
siirrähti syrjään, samalla kun hän vilhuvalla katseellaan koetti
saada selville, kuka tämä oli. Mutta hän pelkäsi, että hänen
katseensa tarkoitus arvattaisiin.
-- Monsieur on hengittämässä raitista ilmaa? -- sanoi hän kääntyen
lähemmäksi.
Vanhus kohotti päätänsä.
-- Kah, -- huudahti nuori mies, -- kuuluisa opettajani!
-- Ja te olette nuori lääkärini, -- virkkoi vanhus.
-- Sallitteko minun istua viereenne?
-- Hyvin kernaasti, monsieur. Ja vanhus teki tilaa tulokkaalle.
-- Kuningas kuuluu voivan paremmin, -- sanoi nuori mies. -- Ne
riemuitsevat siitä. -- Ja hän purskahti uuteen nauruun. Vanhus ei
vastannut mitään.
-- Kaiken päivää, -- jatkoi nuori mies, -- vaunuja on vierinyt
Pariisista Rueiliin ja Rueilista Versaillesiin... Kreivitär Dubarry
vihitään kuninkaan kanssa niin pian kuin tämä paranee.
Ja hän päätti lauseensa entistä rajummalla naurunpurskahduksella,
mutta vanhus ei vastannut tälläkään kertaa.
-- Suokaa anteeksi, että tällä tavoin nauran, -- puhui nuori mies
edelleen, osoittaen hermostunutta kiihtymystä. -- Se näette johtuu
siitä, että kelpo ranskalainen rakastaa kuningastaan; ja minun
kuninkaani voi nyt paremmin.
-- Älkää laskeko noin leikkiä tästä asiasta, monsieur, -- sanoi
vanhus säyseästi. -- Ihmisen kuolema on aina onnettomuus jollekulle,
ja kuninkaan kuolema on usein suuri onnettomuus kaikille.
-- Myöskin Ludvig XV:n kuolema? -- keskeytti nuori mies ivallisesti.
-- Ah, rakas opettajani, tekö, joka olette niin rohkea ajattelija,
puolustatte sellaista väitettä!... Oh, tunnen kyllä merkillisten
lauseittenne voiman ja älykkyyden, mutta tähän en sentään yhdy...
Vanhus pudisti päätänsä.
-- Ja, -- lisäsi nuori mies, -- miksi ajatellakaan kuninkaan
kuolemaa? Kuka siitä puhuu? Kuninkaalla on isorokko; sen taudin
kaikki tunnemme. Häntä hoitavat Bordeu ja Martinière, jotka ovat
taitavia miehiä alallaan... Panisinpa vetoa, että Ludvig Rakastettu
siitä toipuu, rakas mestarini. Mutta tällä kertaa Ranskan kansa ei
tukehdu kirkkoihin yhdeksänpäiväisissä hartaudenharjoituksissa ja
esirukouksissa, kuten kuninkaan ensimäisen sairauden aikana... Niin,
nähkääs, kaikki kuluu.
-- Hiljaa, -- virkkoi vanhus säpsähtäen, -- hiljaa! Sillä minä sanon
teille, että puhutte miehestä, jonka päällä tällä hetkellä lepää
Jumalan sormi...
Kummastuneena tästä omituisesta kielestä nuori mies katsahti
vaivihkaa linnan julkisivuun tuijottavaan puhetoveriinsa.
-- Onko teillä sitten joitakin varmempia uutisia? -- kysyi hän.
-- Katsokaa, -- vastasi vanhus osoittaen sormeltaan erääseen palatsin
ikkunaan. -- Mitä tuolla näette?
-- Valaistun ikkunan... Sitäkö tarkoitatte?
-- Niin... mutta millä lailla valaistun?
-- Pieneen lyhtyyn asetetulla kynttilällä.
-- Aivan niin.
-- Entä sitten?
-- Niin, nuori mies, tiedättekö, mitä tuo kynttilänliekki merkitsee?
-- En, monsieur.
-- Se merkitsee kuninkaan elämää.
Nuori mies tuijotti kiinteämmin vanhukseen, ikäänkuin varmistuakseen
siitä, että tämä oli täydessä järjessään.
-- Eräs ystävistäni, hra de Jussieu, -- jatkoi vanhus, -- on
asettanut sinne tuon kynttilän, joka palaa niin kauan kuin kuningas
elää.
-- Se on siis merkki?
-- Merkki, jota Ludvig XV:n seuraaja ahmii silmillään tuolta jonkun
verhon takaa. Tämä merkki, joka ilmoittaa kunnianhimoisille, milloin
heidän hallituskautensa alkaa, ilmoittaa myöskin minunlaiselleni
poloiselle filosofille hetken, jolloin Jumala puhaltaa sammuksiin
vuosisadan ja ihmiselämän.
Nuori mies hätkähti vuorostaan ja siirrähti penkillä lähemmäksi
puhetoveriaan.
-- Oi, -- jatkoi vanhus, -- tarkatkaa tätä yötä, nuori ystäväni;
katsokaa, kuinka taivas on pilvessä ja myrskyä uhkaava... Sitä
seuraavan aamuruskon kaiketi näen, sillä minä en ole niin vanha,
etten näkisi huomista päivää. Mutta alkaa ehkä hallituskausi, jonka
lopun te näette ja joka tämän yön tavoin kätkee salaisuuksia... Niitä
salaisuuksia minä en saa nähdä... Minun silmissäni ei siis puutu
mielenkiintoa tuolta lepattavalta liekiltä, jonka tarkoituksen teille
juuri selitin.
-- Se on totta, -- mutisi nuori mies, -- se on totta, opettajani.
-- Ludvig XIV, -- jatkoi vanhus, -- hallitsi seitsemänkymmentäkolme
vuotta. Kuinka kauan hallinnee Ludvig XV?
-- Ah! -- huudahti nuori mies osoittaen sormellaan ikkunaan, joka oli
äkkiä peittynyt pimeyteen.
-- Kuningas on kuollut! -- virkkoi vanhus nousten ylös ikäänkuin
kauhistuneena.
Ja molemmat miehet olivat muutaman minuutin vaiti.
Äkkiä lähtivät palatsin pihalta kahdeksan hevosen vetämät vaunut.
Kaksi esiratsastajaa karautti edeltä, kummallakin tulisoihtu
kädessä. Vaunuissa oli kruununprinssi, Marie-Antoinette ja prinsessa
Elisabeth, kuninkaan sisar. Soihtujen liekit valaisivat kaameasti
heidän kalpeat kasvonsa. Vaunut ajoivat miesten ohi ainoastaan
kymmenen askeleen päässä penkistä.
-- Eläköön kuningas Ludvig XVI! Eläköön kuningatar! -- huudahti
nuori mies vihlovalla äänellä ikäänkuin olisi tervehtimisen asemesta
tahtonut herjata uutta majesteettia.
Dauphin tervehti, kuningatar näytti surulliset ja ankarat kasvonsa.
Vaunut katosivat.
-- Paras hra Rousseau, -- virkkoi silloin nuori mies, -- nyt rouva
Dubarry on leski.
-- Ja huomenna hänet karkoitetaan, -- sanoi vanhus. -- Hyvästi, hra
Marat...
Loppu.
* * * * *
"Neiti de Taverneyssä" kerrotuista tapauksista kehittyy edelleen
"Rouva de la Motte", joka ilmestyy "Alexandre Dumas'n Historiallisten
romaanien" IV n:a.