Balsamo ei vastannut mitään, mutta ilmaisi päännyökkäyksellä, että

suostui ehdotukseen.

-- Sitäpaitsi, monsieur, -- jatkoi Filip, -- antaa tämä

viivytys minulle tilaisuuden ilmoittaa teille muutamia matkalla

mietiskelemiäni seikkoja.

Balsamo loi Filipiin epämääräisen, ikävystymistä ja

välinpitämättömyyttä ilmaisevan katseen.

-- Niinkuin tahdotte, monsieur, -- sanoi hän; -- puhukaa, minä

kuuntelen.

-- Te sanoitte minulle, herra kreivi, -- jatkoi Filip, -- että

toukokuun 31. päivää seuraavana yönä veitte sisareni markiisitar de

Savernyn luo?

-- Siitä olette itse tullut vakuutetuksi, monsieur, -- sanoi Balsamo,

-- koska kävitte markiisitarta kiittämässä.

-- Ja lisäsitte vielä, että koska eräs kuninkaallisista

tallipalvelijoista saattoi teitä markiisittaren talosta meidän

asuntoomme, nimittäin Rue Coq-Héronin varrelle, niin ette laisinkaan

ollut yksinänne sisareni kanssa. Minä uskoin teidän kunniasanaanne.

-- Ja siinä teitte oikein, monsieur.

-- Mutta palatessani ajatuksissani myöhempiin tapahtumiin

täytyi minun sanoa itselleni, että teidän noin kuukausi sitten

puhutellaksenne häntä yöllä, jolloin olitte saanut tilaisuuden hiipiä

puutarhaan, oli täytynyt tunkeutua sisareni huoneeseen.

-- En ole koskaan ollut sisällä sisarenne huoneessa Trianonissa,

monsieur.

-- Kuulkaahan sentään!... Käsitättehän, että ennenkuin menemme

Andréen luo täytyy kaikki seikat olla selvillä.

-- Selvittäkää ne, herra ritari, en parempaa pyydä, sitävartenhan

olemme tulleet.

-- No niin, tuona iltana -- ajatelkaa tarkoin vastaustanne, sillä

se, mitä aion teille sanoa, on varmaa, ja olen kuullut sen sisareni

omasta suusta, -- tuona iltana, sanon, sisareni oli mennyt aikaisin

levolle. Te yllätitte hänet siis vuoteesta? Balsamo ravisti päätänsä.

-- Te kiellätte; olkaa varuillanne! -- virkkoi Filip.

-- Minä en kiellä, monsieur; te kyselette ja minä vastaan.

-- No hyvä, minä jatkan kysymyksiäni; vastatkaa siis edelleen.

Balsamo ei ärtynyt, vaan päinvastoin antoi Filipille merkin, että hän

odotti.

-- Kun astuitte sisareni kamariin, -- jatkoi Filip kiihtyen

yhä enemmän, -- kun yllätitte hänet ja nukutitte pirullisella

mahdillanne, Andrée lueskeli makuullaan. Hän tunsi vaipuvansa siihen

horrokseen, jonka läsnäolonne hänessä aina aiheuttaa, ja menetti

tajuntansa. Te sanoitte minulle äsken, että vain teitte hänelle

muutamia kysymyksiä, lisäten sentään, että lähitiessänne unohditte

hänet herättää. Mutta kuitenkaan, -- puhui Filip edelleen, tarttuen

Balsamon ranteeseen ja puristaen sitä kouristuneesti, -- mutta

kuitenkaan tyttö aamulla toinnuttuaan ei enää ollut vuoteessansa,

vaan virui puolialastomana matolla sohvansa vieressä... Vastatkaa

tähän syytökseen, monsieur, älkääkä pakoilko totuutta.

Välikysymyksen aikana Balsamo unestaan herätetyn ihmisen lailla

karkoitti toisen toisensa perästä mielestään ne synkät ajatukset,

jotka hänen sieluaan ahdistivat.

-- Monsieur, -- sanoi hän, -- teidän ei todellakaan olisi pitänyt

palata tähän asiaan ja täten lakkaamatta haastaa riitaa kanssani.

Tulin tänne myöntyväisyydestä ja osanotosta teitä kohtaan; sen te

näytätte unohtavan. Te olette nuori, olette upseeri, olette tottunut

puhumaan käskevästi käsi miekan ponnessa; kaikki tuo johdattaa teidät

vääriin päätelmiin vakavissa tiloissa. Tein siellä kotonani enemmän

kuin minun olisi pitänyt tehdä vakuuttaakseni teitä ja saadakseni

teiltä hiukan lepoa. Te aloitatte uudestaan; olkaa varuillanne, sillä

jos te väsytätte minut, minä vaivun omien surujeni syvänteeseen,

surujen, joiden rinnalla teidän, sen vannon, ovat vain lapsenleikkiä.

Ja kun minä niihin siten uinun, voi sitä, joka minut herättää. -- En

ole käynyt sisarenne huoneessa, siinä kaikki, mitä voin teille sanoa.

Sisarenne itse omasta alotteestaan, jossa, sen myönnän, minun tahtoni

näytteli suurta osaa, tuli puutarhaan minua tapaamaan.

Filip teki liikkeen, mutta Balsamo hillitsi hänet.

-- Lupasin teille todistuksen, -- jatkoi hän, -- sen teille annan.

Nytkö heti? Olkoon niin! Menkäämme Trianoniin mieluummin kuin

hukkaamme aikaa joutaviin. Vai tahdotteko odottaa? Odottakaamme

sitten, mutta äänettöminä ja kiistelemättä, jos suvaitsette.

Sanottuaan tämän ilmeellä, jonka lukijamme hänessä tuntevat, Balsamo

sammutti silmiensä hetkellisen tulen ja vaipui jälleen mietteisiinsä.

Filip murahti kuin puremaan aikova peto, mutta sitten hän äkkiä

muutti asentoa ja ajatuksiaan.

"Tuo mies", tuumi hän, "on saatava vakuutetuksi tai taltutettava

jonkinlaisella etevämmyydellä. Mutta tällä hetkellä minulla ei ole

mitään keinoa hänen hillitsemisekseen tai vakuuttamisekseen; olkaamme

kärsivällisiä."

Kun hänelle kuitenkin kävi mahdottomaksi pysyä kärsivällisenä

Balsamon vieressä, hän hyppäsi alas vaunuista ja alkoi harppailla

viheriöitsevällä lehtokujalla, jolle vaunut olivat pysähtyneet.

Kymmenen minuutin päästä Filip tunsi, että hänelle oli mahdotonta

kauemmin odottaa. Hän piti siis parempana avauttaa ristikkoportin

ennen määräaikaa epäluulojen herättämisen uhallakin.

"Sitäpaitsi", mutisi Filip, viihtyen ajatuksesta, joka jo useamman

kerran oli juolahtanut hänen mieleensä, "mitäpä epäluuloja voi

portinvartijassa syntyä, jos sanon hänelle sisareni terveydentilan

minua siinä määrin huolestuttaneen, että kävin Pariisissa lääkäriä

noutamassa, tuodakseni hänet tänne heti päivän valjettua?"

Hyväksyttyään tämän ajatuksen, jonka hänen halunsa sen toteuttamiseen

pian sai näyttämään aivan vaarattomalta, hän riensi vaunujen luo.

-- Niin, monsieur, -- sanoi hän, -- olette oikeassa, on turhaa

odottaa kauemmin. Tulkaa, tulkaa...

Mutta hänen täytyi toistaa tämä kehoitus; vasta toisella kerralla

Balsamo riisui viittansa, johon hän oli kääriytynyt, sulki tumman,

kiilloitetuilla teräsnapeilla varustetun viittansa ja astui alas

vaunuista.

Filip valitsi polun, joka johti kohtisuoraan ristikkoportille.

-- Käykäämme nopeasti, -- sanoi hän Balsamolle.

Ja hän alkoi todellakin astua niin ripeästi, että Balsamo vaivoin

kykeni häntä seuraamaan. Portti avattiin, Filip antoi selityksensä

vartijalle, ja molemmat herrat pääsivät sisälle. Kun puomi oli

laskettu heidän jälkeensä, Filip pysähtyi vielä kerran.

-- Monsieur, -- virkkoi hän, -- vielä yksi sana... Nyt olemme

perillä. En tiedä, mitä aiotte kysellä sisareltani; mutta säästäkää

häntä edes niiltä yksityiskohdilta, mitä tuossa kauheassa

tilaisuudessa hänen nukkuessaan on saattanut tapahtua. Säästäkää edes

sielun puhtautta, koska ruumiin neitseellisyys on mennyttä.

-- Hyvä herra, -- vastasi Balsamo, -- kuulkaa, mitä sanon. En ole

koskaan käynyt puistossa noita karkearunkoisia puita kauempana, jotka

näette tuolla sisarenne asumaa rakennusta vastapäätä. En siis ole

koskaan tunkeutunut neiti de Taverneyn kammioon, kuten minulla jo oli

kunnia teille mainita. Mitä taas kohtaukseen tulee, jonka sisarenne

sieluun tekemää vaikutusta pelkäätte, niin sen vaikutuksen alaiseksi

joudutte ainoastaan te ja nukkunut henkilö, sillä tästä hetkestä,

tästä nyt astumastani askeleesta asti käsken arvoisan neidin vaipua

magneettiseen uneen.

Balsamo pysähtyi, laski käsivartensa ristiin rinnalle, kääntyi

paviljonkia kohti, jossa Andrée asui, ja pysyi hetkisen liikahtamatta

rypistynein kulmin ja kaikkivaltiaan tahdon ilme kasvoille levinneenä.

-- Kas niin, -- sanoi hän, antaen käsivartensa vaipua alas, -- neiti

Andréen pitäisi nyt olla nukkunut.

Filipin muoto osoitti epäilyä.

-- Ah, te ette usko minua? -- jatkoi Balsamo. -- No, odottakaa.

Todistaakseni teille selvästi, että minun ei ollut tarvis mennä hänen

luokseen, tahdon käskeä hänen, vaikka hän on aivan nukkuneena, tulla

portaita alas meitä vastaan samalle paikalle, jossa viimeksi hänelle

puhuin.

-- Tehkää niin, -- sanoi Filip; -- kun sen näen, niin uskon.

-- Menkäämme tuolle käytävälle asti ja odottakaamme

valkopyökki-ryhmän takana.

Filip ja Balsamo menivät osoitetulle paikalle. Balsamo ojensi kätensä

Andréen asuntoa kohti. Mutta tuskin hän oli ottanut tämän asennon,

kun heikko rasahdus kuului viereisestä pensas aidasta.

-- Mies! -- virkkoi Balsamo. -- Olkaamme varuillamme.

-- Missä sitten? -- kysyi Filip etsien silmillään kreivin

huomautuksen esinettä.

-- Tuolla, pensasryhmässä vasemmalla, -- virkkoi tämä.

-- Niin oikein, -- sanoi Filip, -- hän on Gilbert, entisiä

palvelijoitamme.

-- Onko teillä mitään syytä peljätä tuota nuorukaista?

-- Ei, luullakseni ei. Mutta malttakaa kuitenkin, monsieur: sillä jos

Gilbert jo on noussut, saattaa muitakin olla liikkeellä.

Sillävälin Gilbert poistui säikähtyneenä; sillä nähdessään Filipin ja

Balsamon yhdessä hän vaistomaisesti käsitti olevansa hukassa.

-- No, monsieur, -- kysyi Balsamo, -- mitä te päätätte?

-- Herra kreivi, -- virkkoi Filip, tuntien vastoin tahtoaan tämän

miehen ympärilleen levittämää magneettista lumoa, -- jos voimanne

todella on riittävän suuri tuottaaksenne neiti de Taverneyn tänne

luoksemme, niin ilmaiskaa se voimanne millä merkillä tahansa, mutta

älkää tuoko häntä tällaiseen avonaiseen paikkaan, missä jokainen

ohikulkija voi kuulla kysymyksenne ja hänen vastauksensa.

-- Olikin jo aika, -- vastasi Balsamo tarttuen nuoren miehen käteen

ja osoittaen rakennuksen käytävässä olevaa ikkunaa, josta he näkivät,

miten Andrée valkopukuisena ja vakavana Balsamon käskyä noudattaen

valmistautui astumaan portaita alas.

-- Pysähdyttäkää hänet, pysähdyttäkää hänet, -- sanoi Filip

hätääntyneenä ja kummastuneena samalla kertaa.

-- Olkoon niin, -- vastasi Balsamo.

Kreivi ojensi kätensä neiti de Taverneytä kohti, joka heti seisahtui.

Sitten hän ikäänkuin kivijuhlaan kulkeva patsas silmänräpäykseksi

pysähdyttyään kääntyi ja palasi huoneeseensa.

Filip ryntäsi hänen jälkeensä; Balsamo seurasi häntä. Filip astui

huoneeseen melkein samaan aikaan kuin Andrée, ja siepaten nuoren

tytön syliinsä vei hänet istumaan.

Hetkistä myöhemmin kuin Filip, Balsamo astui sisään ja sulki oven

jälkeensä.

Mutta vaikka väliaika oli ollut perin lyhyt, eräs kolmas henkilö

oli ehtinyt hiipiä näiden kahden miehen väliin ja pujahtaa Nicolen

vaatekomeroon, jonne hän piiloutui tietäen, että elämänsä riippuisi

tästä keskustelusta.

Tämä kolmas henkilö oli Gilbert.

47.

Paljastus.

Balsamo sulki oven jälkeensä ja ilmestyen kynnykselle, juuri kun

Filip katseli sisartaan kauhunsekaisella uteliaisuudella, kysyi:

-- Oletteko valmis, monsieur?

-- Kyllä, kreivi, kyllä, -- änkytti Filip vavisten.

-- Voimme siis alkaa kysellä sisareltanne?

-- Jos suvaitsette, -- sanoi Filip, koettaen syvällä hengähdyksellä

vierittää pois rintaansa puristavan painon.

-- Mutta ennen kaikkea, -- virkkoi Balsamo, -- katsokaa sisartanne.

-- Minä näen hänet, monsieur.

-- Luulette hänen nukkuvan, eikö niin?

-- Kyllä.

-- Ja luulette, että hän siis ei ole tietoinen siitä, mitä täällä

tapahtuu?

Filip ei vastannut, vaan teki ainoastaan epäilevän liikkeen Silloin

Balsamo meni uunin luo ja sytytti kynttilän, jota hän kuljetti

Andréen silmien edessä lieskan saamatta tätä sulkemaan luomiansa.

-- Niin, hän nukkuu, sen näkee, -- virkkoi Filip; -- mutta mitä

kummallista unta, hyvä Jumala!

-- Ka niin, minä tahdon kysellä häneltä, -- jatkoi Balsamo; -- tai

koska pelkäsitte minun tekevän sisarellenne joitakin sopimattomia

kysymyksiä, niin kyselkäähän häneltä itse, herra ritari.

-- Mutta äsken minä hänelle puhuin ja koskin häneen, eikä hän näkynyt

kuulevan sanojani eikä tuntevan kosketustani.

-- Se johtuu siitä, että te ette ollut magneettisessa yhteydessä

hänen kanssaan; mutta minä tahdon teidät siihen asettaa.

Ja Balsamo tarttui Filipin käteen ja asetti sen Andréen kouraan.

Heti hymyili nuori tyttö ja kuiskasi:

-- Ah, sinäkö se olet, rakas veli?

-- Nyt näette, -- sanoi Balsamo, -- hän tuntee teidät jo.

-- Niin, se on omituista.

-- Kysykää, niin hän vastaa.

-- Mutta ellei hän hereillään mitään muista, kuinka voi hän

nukuksissa muistaa?

-- Se on tieteen salaisuuksia.

Ja päästäen huokauksen Balsamo meni istumaan nojatuoliin huoneen

nurkkaan.

Filip pysyi liikkumattomana, käsi Andréen kädessä. Miten aloittaisi

hän kuulustelun, josta hänelle seuraisi häpeänsä varmuus ja joka

ilmaisisi hänelle rikollisen? Ja tuo rikollinen ehkä ei olisi hänen

kostavan kätensä ulottuvissa?

Andrée taasen oli vaipunut haltioitumista muistuttavaan

rauhallisuuteen, ja hänen kasvonsa ilmaisivat pikemmin tyyneyttä

kuin mitään muita tunteita. Aivan vapisevana Filip kuitenkin totteli

Balsamon ilmeikästä katsetta, joka käski häntä ryhtymään toimeen.

Mutta mikäli hän ajatteli onnettomuuttaan, mikäli hänen muotonsa

synkistyi, sikäli Andréenkin kasvot peittyivät pilveen, ja hän

aloittikin ensimäisenä virkkamalla veljellensä:

-- Niin, olet oikeassa, Filip, se on suuri onnettomuus perheelle.

Täten tulkitsi Andrée veljensä sielussa lukemansa ajatuksen.

Filip, joka ei odottanut tätä johdantoa, säpsähti.

-- Mikä onnettomuus? -- kysyi hän, oikein tajuamatta, mitä sanoi.

-- Ah, kyllähän sen tiedät, rakas veli!

-- Pakoittakaa hänet puhumaan, monsieur, niin hän puhuu, -- sanoi

Balsamo.

-- Miten voin hänet siihen pakoittaa?

-- Tahtokaa, että hän puhuu; muuta ei tarvita.

Filip katsoi sisareensa muodostaen mielessään määrätyn toivomuksen.

Andrée punastui.

-- Voi, -- virkahti nuori tyttö, -- teet kovin pahoin, Filip,

uskoessasi, että Andrée on sinua pettänyt.

-- Etkö siis rakasta ketään? -- kysyi Filip.

-- En ketään.

-- Minun rangaistavani ei siis ole rikostoveri, vaan pahantekijä?

-- En käsitä sinua, veli.

Filip katsahti kreiviin ikäänkuin kysyäkseen häneltä neuvoa.

-- Pakoittakaa häntä, -- kehoitti Balsamo.

-- Pakoittaisinko häntä?

-- Niin, kyselkää kursailematta.

-- Välittämättä tytön kainoudentunteista?

-- Oh, olkaa huoletta; herätessään hän ei muista mitään.

-- Mutta voiko hän vastata kysymyksiini?

-- Näettekö selvään? -- kysyi Balsamo Andréelta.

Tyttö säpsähti tätä ääntä; hän käänsi elottoman katseensa Balsamoon.

-- En niin selvästi kuin näkisin teidän kysellessänne, virkkoi hän;

-- mutta näen sentään.

-- No, koska näet, sisareni, kerro minulle seikkaperäisesti sen yön

tapahtumat, jolloin olit tainnuksissa.

-- Ettekö aloita toukokuun 31. päivän yöstä, monsieur? Epäilyksenne

ulottuvat mielestäni siihen yöhön asti. Hetki on tullut valaista

kaikki samalla kertaa.

-- En, monsieur, -- vastasi Filip, -- se on tarpeetonta, sillä

olen jo tovin uskonut sanaanne. Se, jolla on hallussaan sellainen

mahti kuin teillä, ei käytä sitä halpamielisiin tarkoitusperiin.

Sisareni, -- toisti Filip, -- kerro minulle kaikki, mitä tapahtui

pyörtymisyönäsi.

-- Minä en muista, -- sanoi Andrée.

-- Kuuletteko, herra kreivi?

-- Hänen täytyy muistaa, hänen täytyy puhua; käskekää häntä.

-- Mutta jos hän silloin nukkui?...

-- Sielu valvoi.

Sitten Balsamo nousi, ojensi kätensä Andréeta kohti ja rypistäen

kulmiaan, joka liike ilmaisi tahdon ja tarmon lisääntymistä, hän

sanoi:

-- Koettakaa muistaa, minä tahdon sitä.

-- Minä muistan jo, -- virkkoi Andrée.

-- Oih! -- huoahti Filip kuivaten otsaansa.

-- Mitä tahdot tietää?

-- Kaiken!

-- Mistä hetkestä alkaen?

-- Siitä hetkestä, jolloin menit levolle, -- Näettekö itsenne? --

kysyi Balsamo.

-- Kyllä, minä näen itseni; pidän kädessäni Nicolen täyttämää

lasia... Oi, hyvä Jumala!

-- Kuinka? Mikä on?

-- Voi sitä kurjaa!

-- Puhu, sisareni, puhu.

-- Se lasi sisältää unijuomaa; jos nautin sen, olen hukassa.

-- Unijuomaa! -- huudahti Filip -- Missä tarkoituksessa?

-- Odota, odota!

-- Puhu ensiksi juomasta.

-- Olin viemässä sen huulilleni; mutta... sillä hetkellä...

-- No?

-- Kreivi kutsui minua.

-- Kuka kreivi?

-- Hän, -- virkkoi Andrée viitaten kädellään Balsamoon päin.

-- Ja sitten?

-- Sitten asetin lasin takaisin ja nukuin. -- Sitten, sitten? --

kysyi Filip.

-- Minä nousin ja menin häntä tapaamaan.

-- Missä kreivi oli?

-- Lehmusten alla vastapäätä ikkunaani.

-- Ja eikö kreivi ole koskaan käynyt sisällä huoneessasi, sisareni?

-- Ei koskaan.

Balsamon Filipiin luoma katse näkyi sanovan selvästi: "Kah, petinkö

teitä, monsieur?"

-- Ja sinä sanot menneesi kreiviä tapaamaan?

-- Niin, minä tottelen, kun hän minua kutsuu.

-- Mitä kreivi sinusta tahtoi?

Andrée epäröitsi.

-- Sanokaa, sanokaa, -- huudahti Balsamo; -- minä en kuuntele.

Ja hän vaipui takaisin nojatuoliinsa upottaen päänsä käsiinsä

ikäänkuin estääkseen Andréen sanoja kuulumasta korviinsa.

-- Sano, mitä kreivi sinusta tahtoi? -- toisti Filip.

-- Hän tahtoi tiedustella minulta...

Tyttö pysähtyi uudestaan, -- olisi luullut, että hän pelkäsi

musertavansa kreivin sydämen.

-- Jatka, sisar, jatka, -- sanoi Filip.

-- Tahtoi tiedustella erästä hänen talostaan paennutta henkilöä, joka

-- Andrée hiljensi ääntään -- joka sittemmin on kuollut.

Vaikka Andrée olikin nämä sanat lausunut perin hiljaa, Balsamo kuuli

tai arvasi ne, sillä häneltä pääsi raskas huokaus. Filip pysähtyi;

tuli hetkisen äänettömyys.

-- Jatkakaa, jatkakaa, -- sanoi Balsamo; -- veljenne tahtoo tietää

kaiken, mademoiselle; hänen on saatava kaikki tietää. Mitä teki tuo

mies annettuanne hänelle halutut tiedot?

-- Hän kiirehti pois, -- sanoi Andrée.

-- Jättäen sinut puutarhaan? -- kysyi Filip.

-- Niin.

-- Mitä sinä sitten teit?

-- Kun hän poistui luotani, minua ylläpitävä voima poistui hänen

kanssaan, ja minä kaaduin.

-- Pyörtyneenäkö?

-- Ei, yhä nukkuneena, mutta lyijynraskaassa unessa.

-- Voitko muistaa, mitä sinulle siinä unessa tapahtui?

-- Minä yritän.

-- No, mitä tapahtui, sano?

-- Eräs mies tuli esille pensaasta, otti minut käsivarsilleen ja

kantoi...

-- Mihin?

-- Tänne huoneeseeni.

-- Ah... ja näetkö tuon miehen?

-- Odota... kyllä... kyllä... Oh, -- jatkoi Andrée inhon ja

pahoinvoinnin tunteella, -- se on taaskin se poika!

-- Gilbert?

-- Niin.

-- Mitä hän teki?

-- Hän laski minut sohvalle.

-- Ja sitten?

-- Odota...

-- Kas niin, -- sanoi Balsamo, -- minä tahdon, että näette.

-- Hän kuuntelee... menee eteiseen... perääntyy kuin säikähtyneenä...

astuu Nicolen komeroon... Hyvä Jumala, hyvä Jumala!

-- Mitä?

-- Eräs mies tulee hänen jäljestään sisään; minä en voi nousta,

puolustautua, huutaa, minä olen nukuksissa!

-- Kuka se mies on?

-- Voi veljeni, veljeni!

Andréen kasvot ilmaisivat mitä syvintä tuskaa.

-- Sanokaa, kuka se mies on, -- käski Balsamo, -- minä tahdon!

-- Kuningas, -- kuiskasi Andrée, -- se on kuningas. Filipiä

pöyristytti.

-- Ah, -- jupisi Balsamo, -- sitä aavistinkin!

-- Hän lähestyy minua, -- jatkoi Andrée, -- puhuu minulle, sulkee

minut syliinsä, suutelee minua. Oi, veljeni, veljeni!

Isoja kyyneleitä vierähti Filipin poskille, samalla kun hän kädellään

puristi Balsamon antaman miekan kahvaa.

-- Puhukaa, puhukaa! -- jatkoi kreivi yhä käskevämmällä äänellä.

-- Oi, mikä onni! Hän hätääntyy... pysähtyy... katselee minua...

säikähtyy... rientää pois... Andrée on pelastettu!

Henkeään pidätellen Filip kuunteli jokaista sanaa sisarensa huulilta.

-- Pelastettu! Andrée pelastettu! -- toisti hän koneellisesti.

-- Odota, veljeni, odota!

Ja ikäänkuin tukeakseen itseään nuori tyttö etsi Filipin käsivartta.

-- Sitten, sitten? -- kysyi Filip.

-- Olin unohtanut.

-- Mitä?

-- Siellä, siellä, Nicolen vaatekomerossa, veitsi kädessä...

-- Veitsi kädessä?

-- Minä näen hänet; hän on kalpea kuin kuolema.

-- Kuka?

-- Gilbert.

Filip pidätti hengitystään.

-- Hän seuraa kuningasta, -- jatkoi Andrée, -- sulkee oven hänen

jälkeensä, sammuttaa jalallaan mattoa polttavan kynttilän, lähestyy

minua. Voi!...

Nuori tyttö kohottausi veljensä sylissä. Jokainen lihas hänen

ruumiissaan pingoittui kuin olisi ollut katkeamaisillaan.

-- Voi sitä lurjusta! -- sanoi hän vihdoin, vaipuen voimattomana

takaisin.

-- Hyvä Jumala! -- äännähti Filip, tohtimatta keskeyttää.

-- Se on hän, se on hän! -- mutisi nuori tyttö.

Sitten hän kurottautuen veljensä korvaan kuiskasi säihkyvin silmin ja

vihasta vapisevalla äänellä:

-- Sinä tapat hänet, eikö totta, Filip?

-- Kyllä, kyllä, -- huudahti nuori mies ponnahtaen. Tässä sattui hän

törmäämään pientä posliineilla täytettyä pöytää takanaan, työkäten

sen kumoon, jolloin posliinit särkyivät. Tähän helinään sekaantui

kumea rytinä, äkillinen väliseinän tärähdys ja ylinnä kaiken Andréen

parkaisu.

-- Mitä se on? -- sanoi Balsamo. -- Joku ovi avattiin.

-- Kuunneltiinko meitä? -- huusi Filip tarttuen miekkaansa.

-- Se oli hän, -- virkkoi Andrée, -- taaskin hän.

-- Mutta kuka hän?

-- Gilbert, alati Gilbert. Ah, sinä tapat hänet, eikö totta, Filip,

sinä tapat hänet?

-- Kyllä, kyllä, kyllä! -- vakuutti nuori mies.

Ja hän syöksähti miekka kädessä eteiseen Andréen vaipuessa sohvalle.

Balsamo hyökkäsi nuoren miehen perästä ja pidätti hänet tarttumalla

häntä käsivarresta.

-- Olkaa varuillanne, monsieur! -- sanoi hän. -- Mikä vielä on

salaisuus, tulisi yleisesti tiedoksi; on jo täysi päivä, ja

kuninkaallisten palatsien kaiku on kovin äänekäs.

-- Oi Gilbert, Gilbert, -- mutisi Filip, -- ja hän oli lymynnyt

kuuntelemaan! Olisin voinut hänet surmata! Voi sitä roistoa!

-- Niin, mutta hiljaa nyt; tuon nuoren miehen kyllä vielä tapaatte,

tällä hetkellä on huolehdittava sisarestanne, monsieur. Näettehän,

että nämä monet mielenliikutukset ovat hänet uuvuttaneet.

-- Ah niin, omista kärsimyksistäni ymmärrän hänen tuskansa: tämä

onnettomuus on niin kauhea, niin korvaamaton! Oi, monsieur, minä

kuolen siitä!

-- Päinvastoin te elätte hänen tähtensä, hyvä herra, sillä tyttö

tarvitsee teitä, te kun olette hänen ainoa turvansa. Rakastakaa

häntä, säälikää häntä, holhotkaa häntä. Ja nyt, -- jatkoi hän

muutamaksi sekunniksi vaiettuaan, -- ette kai enää tarvitse minua?

-- En, monsieur; suokaa anteeksi epäluuloni, suokaa anteeksi

loukkaukset. Ja kuitenkin olitte kaiken tämän onnettomuuden

alkusyynä, monsieur.

-- En yritäkään puolustautua, herra ritari; mutta te unohdatte mitä

sisarenne sanoi...

-- Mitä hän sanoi? Päätäni huimaa.

-- Ellen minä olisi saapunut, hän olisi nauttinut Nicolen valmistaman

unijuoman, ja silloin olisi kuningas sen tehnyt. Olisitteko siinä

tapauksessa pitänyt onnettomuutta pienempänä?

-- En, monsieur, se olisi ollut aina yhtä suuri. Ja näen hyvin, että

me olimme tuomitut. Herättäkää sisareni, monsieur.

-- Mutta hän näkisi minut Ja ehkä käsittäisi, mitä on tapahtunut.

Parempi on, että herätän hänet kuten nukutinkin matkan päästä.

-- Kiitos, kiitos!

-- Hyvästi siis, monsieur, hyvästi.

-- Vielä sana, kreivi. Olettehan te kunnian mies?

-- Oh, tarkoitatte salaisuutta?

-- Kreivi...

-- Se on tarpeeton kehoitus, ensiksikin, koska olen kunnon mies, ja

toiseksi, koska olen päättänyt, etten enää ole missään tekemisissä

ihmisten kanssa, ja siis unohdan heidät ja heidän salaisuutensa.

Silti saatte luottaa minuun, monsieur, jos joskus voisin olla teille

hyödyllinen. Mutta ei, minä en enää kelpaa mihinkään, minä en enää

merkitse mitään täällä maan päällä. Hyvästi, monsieur!

Ja kumartaen Filipille Balsamo katsahti vielä kerran Andréehen, jonka

pää riippui taaksepäin osoittaen mitä suurinta tuskaa ja väsymystä.

"Oi tiede", mutisi hän, "niin paljon uhreja armottoman tuloksen

tähden!"

Ja niin hän läksi.

Samassa suhteessa kuin hän etääntyi Andrée toipui. Hän kohotti

lyijynraskaan päänsä ja katsellen veljeään kummastuneilla silmillään

virkkoi:

-- Oi Filip, mitä täällä on tapahtunut?

Filip hillitsi nyyhkytyksen, joka oli hänet tukehduttaa, ja sanoi

sankarillisesti hymyillen:

-- Ei mitään, sisareni.

-- Eikö mitään?

-- Ei.

-- Ja kuitenkin tuntuu minusta kuin olisin ollut hupsuna; kuin olisin

nähnyt unta!

-- Nähnyt unta? Ja mistä sinä uneksuit, rakkahin Andrée?

-- Oi, tohtori Louis, tohtori Louis, veljeni!

-- Andrée, -- huudahti Filip puristaen hänen kättään, sinä olet

puhdas kuin päivän valo! Mutta kaikki syyttää sinua, kaikki

uhkaa sinulle turmaa. Meillä on yhteinen kauhea salaisuus

säilytettävänämme. Minä menen tapaamaan tohtori Louista

pyytääkseni häntä sanomaan madame la dauphinelle, että sinä

riudut voittamattomasta koti-ikävästä ja että ainoastaan oleskelu

Taverneyssä voi sinut parantaa. Sitten matkustamme yhdessä joko

Taverneyhin tai johonkin muuhun maailman kolkkaan elääksemme kahden

erillämme kaikesta muusta maailmasta, rakastaen toisiamme, lohduttaen

toisiamme...

-- Mutta, veli, -- virkkoi Andrée, -- jos minä olen niin puhdas kuin

sanot...?

-- Rakas Andrée, selitän sinulle sitten tuon kaiken. Valmistaudu

sillävälin matkalle.

-- Entä isämme?

-- Isämme, -- sanoi Filip synkkänä, -- isämme, se asia kuuluu

minulle, minä ilmoitan hänelle.

-- Hän siis tulee mukaamme?

-- Isäkö? Oh, se on mahdotonta, mahdotonta! Vain me kaksi, Andrée,

teemme toisillemme seuraa, sen sinulle sanon.

-- Voi, kuinka säikähdytät minua, ystäväni! Kuinka peloitat minua,

veljeni! Kuinka minä kärsin, Filip!

-- Jumala ohjaa kaiken, Andrée, -- sanoi nuori mies. Rohkeutta siis!

Minä riennän tohtorin puheille; se, mikä sinut tekee sairaaksi, on

ikävöimisesi takaisin Taverneyhin, jonka ikävöimisen olit salannut

hänen korkeudeltaan dauphinelta. Kas niin, olehan vahva, sisareni; on

kysymys meidän molempien kunniasta.

Ja Filip, joka oli tukehtumaisillaan, riensi syleilemään sisartansa.

Sitten hän otti miekkansa, jonka oli pudottanut lattialle, pisti

sen vapisevin käsin takaisin huotraan ja kiirehti portaita alas.

Neljännestuntia myöhemmin hän kolkutti tohtori Louis'n portille.

Hovin oleskellessa Versaillesissa tämä asui koko ajan Trianonissa.

48.

Tohtorin pieni puutarha.

Tohtori Louis, jonka portille jätimme Filipin, käveli pienessä,

jokaiselta neljältä sivultaan korkean kiviaidan ympäröimässä

puutarhassaan, joka ennen oli kuulunut vanhalle Ursula-nunnien

luostarille. Tämä luostari oli nyttemmin muutettu rehuaitaksi

kuninkaan henkivartioston rakuunain hevosia varten.

Kävellessään tohtori Louis luki korjausarkkia uuteen, parhaillaan

painattamaansa teokseen ja kumartui tuon tuostakin nykäisemään

käytävältä jalkojensa edestä tai sitä reunustavilta kukkasaroilta

oikealta ja vasemmalta rikkaruohoja, jotka loukkasivat hänen

sopusuhtaisuus- ja järjestysvaistoaan.

Yksi ainoa palvelijatar, hiukan yrmeä, kuten kaikki työteliästen

ja häiritsemistä karttavien ihmisten palvelijat, hoiti lääkärin

koko taloutta. Filipin käden liikuttaman pronssikolkuttimen melusta

tämä tuli raoittamaan porttia. Mutta sensijaan, että olisi ruvennut

väittelemään palvelijattaren kanssa, nuori mies työnsi portin auki

ja astui sisäpuolelle. Kuistin vallattuaan hän huomasi puutarhan ja

puutarhassa tohtorin.

Silloin hän valppaan vartijattaren kyselystä ja huudoista huolimatta

kiirehti puutarhaan. Hänen askeltensa töminä sai lääkärin kohottamaan

päätänsä.

-- Ahaa, tekö se olette? -- sanoi tämä.

-- Anteeksi, tohtori, että näin tunkeudun sisään ja häiritsen

yksinäisyyttänne; mutta ennustamanne aika on tullut. Minä tarvitsen

teitä ja olen tullut anomaan apuanne.

-- Sen olen teille luvannut, monsieur, -- virkkoi lääkäri, -- ja

uudistan lupaukseni.

Filip kumarsi liian liikutettuna itse aloittaakseen keskustelua.

Tohtori Louis käsitti hänen epäröimisensä.

-- Miten voi sairas? -- kysyi hän levottomana Filipin kalpeudesta ja

peläten jotakin onnetonta loppua tähän murhenäytelmään.

-- Varsin hyvin, Jumalan kiitos, tohtori; ja sisareni on niin

siveellinen ja kunniallinen tyttö, että jumala todellakin tekisi

kovin väärin saattamalla hänet kärsimyksiin ja vaaraan.

Tohtori katseli Filipiä kuin pyytääkseen selitystä; hänen sanansa

tuntuivat hänestä eilisten vastaväitteiden jatkolta.

-- Sitten, -- sanoi hän, -- tyttö on joutunut jonkun yllätyksen tai

juonen uhriksi?

-- Niin, tohtori, ennen kuulumattoman yllätyksen, mitä halpamaisimman

väijymyksen uhriksi.

Lääkäri pani kätensä ristiin ja nosti silmänsä taivasta kohti.

-- Valitettavasti, -- virkkoi hän, -- elämme tässä suhteessa

hirveällä aikakaudella, ja mielestäni olisi välttämätöntä, että jo

saisimme kansojenkin lääkäreitä, kuten meillä jo kauan on ollut

ihmisten lääkäreitä.

-- Niin, -- sanoi Filip, -- tulkoot he! Kukaan ei tervehtisi heitä

suuremmalla riemulla kuin minä; mutta sillävälin...

Ja Filip teki hyvin uhkaavan liikkeen.

-- Ah, -- lausui tohtori, -- te, monsieur, näytte olevan niitä,

joiden mielestä rikos korvataan väkivallalla ja murhalla.

-- Niin, tohtori, -- vastasi Filip tyynesti, -- minä olen niitä.

-- Kaksintaistelu, -- huokasi lääkäri; -- kaksintaistelu ei tuo

takaisin sisarenne kunniaa, vaikka syyllisen surmaisittekin; ja jos

te saatte surmanne, syöksee se tytön epätoivoon. Ah, monsieur, luulin

teitä selväjärkiseksi ja valistuneeksi mieheksi; muistelen kuulleeni

lausuvanne toivomuksen, että koko tämä asia pidettäisiin salassa.

Filip laski kätensä lääkärin olalle.

-- Monsieur, -- sanoi hän, -- te erehdytte kovin minun suhteeni.

Minulla on varsin varma arvostelukyky, joka aiheutuu syvästä

vakaumuksesta ja tahrattomasta omastatunnosta. Minä en halua hankkia

itselleni oikeutta, mutta haluan itse käyttää oikeutta. Minä en tahdo

itseäni surmauttamalla saattaa sisartani turvattomaksi ja kuolemalle

alttiiksi, vaan tahdon tuon roiston surmaamisella kostaa hänen

puolestaan.

-- Tekö, aatelismies, tappaisitte hänet? Tekisitte murhan?

-- Monsieur, jos olisin kymmenen minuuttia ennen rikosta nähnyt

hänen varkaan tavoin hiipivän huoneeseen, johon hänen halpa asemansa

ei oikeuttanut häntä astumaan, ja olisin hänet silloin tappanut,

jokainen olisi sanonut, että olisin tehnyt oikein. Miksi häntä siis

nyt säästäisin? Onko rikos tehnyt hänet loukkaamattomaksi?

-- Tämän verisen suunnitelman olette siis mielessänne päättänyt,

sydämessänne ratkaissut?

-- Päättänyt, ratkaissut! Varmaan hänet jonakuna päivänä saan

käsiini, vaikka hän lymyy; ja sinä päivänä, sen vakuutan, monsieur,

tapan hänet armotta ja puhtaalla omallatunnolla kuin koiran!

-- Siinä tapauksessa, -- sanoi tohtori Louis, -- teette hänen

rikokseensa verrattavan rikoksen, kenties vielä inhoittavamman.

Sillä voimmeko koskaan tietää, mihin varomaton sana tai tilapäinen

keimaileva liike naisen puolelta voi ärsyttää miehen taipumuksen tai

halun? Murhata! Ja kuitenkin on muita mahdollisia sovituskeinoja,

kuitenkin voisi avioliitto...

Filip kohotti päätänsä.

-- Ettekö tiedä, monsieur, että Taverney-Maison-Rougen suku juurtaa

alkunsa ristiretkistä ja että sisareni on yhtä puhdasverinen kuin

joku infantinna tai arkkiherttuatar?

-- Niin, käsitän, ja rikoksentekijä ei sitä ole; hän on aateliton,

halpasäätyinen, kuten teillä täysiverisillä on tapana sanoa. Niin,

niin, -- jatkoi hän katkerasti hymyillen, -- se on totta, Jumala on

luonut toiset ihmiset huonommasta savesta, jotta hienommasta savesta

muovaillut heitä tappaisivat. Ah, niin, olette oikeassa, tappakaa,

monsieur, tappakaa.

Ja lääkäri käänsi Filipille selkänsä, alkaen jälleen nyppiä

rikkaruohoja sieltä täältä puutarhastaan.

Filip laski käsivartensa ristiin.

-- Tohtori, kuunnelkaa minua, -- sanoi hän, -- tässä ei ole kysymys

viettelijästä, jolle keimailijatar on antanut enemmän tai vähemmän

rohkaisua; ei ole laisinkaan kysymys, kuten äsken arvelitte,

miehestä, jota olisi ärsytetty tai vietelty; on kysymys talossamme

kasvatetusta heittiöstä, joka armoleipää syötyään, käyttäen

hyväkseen keinotekoista unta, tajuttomuutta, kuoleman kaltaista

horrosta, yöllä hiipii kavalasti, halpamaisesti tahraamaan pyhimmän,

puhtaimman naisen. Ja tuota naista hän päivänvalossa ei edes

rohjennut katsoa silmiin! Tuomioistuin langettaisi moisen rikollisen

kuolemanrangaistukseen. No hyvä, minä menettelen yhtä puolueettomasti

kuin tuomioistuin, ja tapan hänet. Tahdotteko nyt, tohtori,

tahdotteko te, jota pidin niin jalomielisenä ja ylevänä, ostattaa

palveluksenne tai tehdä sen minulle ehdoilla? Menettelettekö kuin

ne, jotka omanvoitonpyynnöstä tekevät muille mieliksi? Jos niin on,

tohtori, ette olekaan se viisas mies, jota ihailin, vaan ainoastaan

tavallinen ihminen, ja äsken minulle osoittamastanne halveksumisesta

huolimatta olen teidän yläpuolellanne, minä kun sivutarkoituksitta ja

empimättä uskoin teille koko salaisuuteni.

-- Sanotte, -- vastasi lääkäri miettivänä, -- että rikollinen on

paennut?

-- Niin, tohtori, epäilemättä hän on arvannut, että asia tulisi ilmi.

Hän kuuli itseään syytettävän ja silloin hän heti lähti pakoon.

-- No, mitä nyt sitte haluatte, monsieur? -- kysyi lääkäri.

-- Teidän apuanne saadakseni sisareni pois Versaillesista ja

haudatakseni vielä läpikuultamattomampaan ja mykempään varjoon

kauhean salaisuuden, joka häpäisisi meidät, jos se tulisi tiedoksi.

-- Teen teille yhden ainoan kysymyksen. Filip näytti vastahakoiselta.

-- Kuulkaa minua, -- jatkoi tohtori liikkeellä, joka vaati tyyneyttä,

-- kuulkaa minua. Kristitty filosofi, jonka otitte rippi-isäksenne,

on pakoitettu asettamaan teille ehdon, ei tehdyn palveluksen vuoksi,

vaan omantunnon käskystä. Ihmisyys on velvollisuus, eikä hyve. Te

puhutte minulle ihmisen tappamisesta, ja minun täytyy teidät siitä

estää samoin kuin kaikilla käytettävinäni olevilla keinoilla, jopa

väkivallallakin, olisin ehkäissyt sisartanne vastaan tehdyn rikoksen.

Siis, monsieur, pyydän teitä vannomaan valan.

-- Ei, ei koskaan!

-- Te teette sen, -- huudahti tohtori Louis kiivaasti, -- te teette

sen, verenhimoinen ihminen. Tunnustakaa kaikessa Jumalan käsivarsi,

älkääkä koskaan yrittäkö väärentää sen iskuja tai tarkoituksia.

Sanoitte rikollisen olleen käsissänne?

-- Niin, tohtori, kunpa olisin sen vain tiennyt! Jos olisin avannut

oven, jonka takana hän vaani, olisin joutunut katsomaan häntä

kasvoista kasvoihin.

-- Hyvä, hän on paennut, hän vapisee, hänen rangaistuksensa alkaa.

Ah, te hymyilette, te pidätte Jumalan tuomioita liian lievinä!

Tunnonvaivat ovat teistä riittämättömiä! Odottakaa, odottakaa toki!

Te jäätte sisarenne luo ja lupaatte minulle, että koskaan ette aja

syyllistä takaa. Jos hänet tapaatte, toisin sanoen, jos Jumala jättää

hänet käsiinne, hm, minäkin olen ihminen... Tehkää silloin niinkuin

hyväksi näette!

-- Ilveilyä, monsieur; eikö hän aina vältä minua?

-- Kuka tietää? Ah, murhaaja pakenee, murhaaja etsii turvapaikkaa,

murhaaja pelkää mestauslavaa, ja kuitenkin oikeuden miekka vetää

magneetin tavoin syyllisen luokseen, ja hänen kohtalonsa pakoittaa

hänet taivuttamaan niskansa pyövelin kirveen alle. Ja olisiko

sitäpaitsi nyt revittävä se, minkä niin vaivaloisesti olette

rakentanut? Seurapiirien vuoksi, joissa elätte ja joille ette

voi selittää sisarenne viattomuutta, kaikkien noiden uteliaiden

tyhjäntoimittajain vuoksi surmaisitte ihmisen ja siten kaksin verroin

ravitsisitte heidän uteliaisuuttaan, ensiksi rikoksen tunnustamisella

ja sitten rangaistuksen aiheuttamalla häväistysjutulla. Ei, ei,

uskokaa minua, kätkekää salaisuus, haudatkaa onnettomuus.

-- Oh, kuka tietäisi, että olisin surmannut tuon heittiön sisareni

puolesta kostaakseni?

-- Täytyyhän toki keksiä joku syy tappoon?

-- Olkoon sitten, tohtori, minä tottelen enkä vainoa rikollista;

mutta Jumala on vanhurskas. Oi, niin, Jumala käyttää

rankaisemattomuutta syöttinä ja lähettää rikollisen tielleni.

-- Silloin onkin Jumala hänet tuominnut. Antakaa minulle kätenne,

monsieur.

-- Tässä.

-- Mitä minun on tehtävä neiti de Taverneyn puolesta, sanokaa?

-- Paras tohtori, teidän on keksittävä joku veruke, millä voimme

poistaa hänet joksikin aikaa madame la dauphinen luota: koti-ikävä,

ilma, elämäntavat...

-- Se on helppoa.

-- Niin, se on teidän asianne, luotan siis teihin. Sitten vien

sisareni johonkin etäiseen maankolkkaan, esimerkiksi Taverneyhin,

kauaksi kaikkien silmistä, kauaksi kaikista epäluuloista.

-- Ei, ei, monsieur, se ei käy päinsä; tyttö-rukka kaipaa alituista

huolenpitoa, herkeämätöntä lohdutusta; hän on tarvitseva kaiken avun,

minkä tiede voi antaa. Sallikaa minun siis etsiä hänelle täältä

läheltä, seudussa, jonka tunnen, sata kertaa salatumpi turvapaikka,

sata kertaa varmempi asuinsija kuin se autio maaseutu, jonne

tahtoisitte hänet saattaa.

-- Oi, tohtori, uskotteko niin?

-- Uskon, ja syystä. Epäluulo pyrkii aina laajenemaan keskipisteestä

niinkuin laajenevat veteen pudonneen kiven synnyttämät renkaat. Mutta

kivi itse pysyy paikallaan, ja kun mainingit ovat hävinneet, mikään

katse ei voi keksiä niiden aiheuttajaa, joka lepää syvällä veden

pohjalla.

-- Ryhtykää siis työhön, tohtori.

-- Heti tästä päivästä, monsieur.

-- Puhukaa hänen korkeudelleen dauphinelle.

-- Vielä tänä aamuna.

-- Ja mitä muuhun tulee...?

-- Neljässäkolmatta tunnissa saatte vastaukseni.

-- Oi, kiitos, tohtori, te olette minulle suojelusenkelinä!

-- No niin, nuori mies, kun nyt kaikki on välillämme sovittu,

täyttäkää te omat tehtävänne, palatkaa sisarenne luo, lohduttakaa

häntä, suojelkaa häntä.

-- Hyvästi, tohtori, hyvästi! Ja seurattuaan silmillään Filipiä,

kunnes tämä oli kadonnut näkyvistä, lääkäri jatkoi kävelyään,

korjauslukuaan ja pienen puutarhansa perkaamista.

49.

Isä ja poika.

Kun Filip palasi sisarensa luo, hän tapasi tämän hyvin kiihtyneenä ja

levottomana.

-- Ystäväni, -- virkkoi tyttö, -- olen poissaollessasi ajatellut

kaikkea, mitä minulle viimeiseltä on tapahtunut. Se oi kuilu, johon

uppoaa se järki, mitä minulla vielä on jälellä No, tapasitko sinä

tohtori Louis'n?

-- Tulen hänen luotaan, Andrée.

-- Se mies on tehnyt minua vastaan hirveän syytöksen Onko siinä

syytöksessä perää?

-- Hän ei ole erehtynyt, rakas sisar.

Andrée kalpeni, ja hermokohtaus kouristi hänen hentoja, valkoisia

sormiaan.

-- Nimi, -- sanoi hän sitten, -- sen heittiön nimi, joka on minut

saattanut turmioon?

-- Sisareni, siitä pitää sinun jäädä iäksi tietämättömyyteen.

-- Oi Filip, sinä et sano totuutta! Sinä valehtelet vastoin

parempaa tietoasi... Tuo nimi täytyy minun tietää, jotta kaikessa

heikkoudessanikin, ilman muita aseita kuin rukous, voisin

rukoilemalla manata Jumalan kaikkivaltiaan vihan rikollista

vastaan... Tuon miehen nimi, Filip!...

-- Rakas sisko, älkäämme koskaan puhuko siitä.

Andrée tarttui hänen käteensä ja katsoi häntä silmiin.

-- Oh, -- virkkoi hän, -- noinko vastaat minulle sinä, jolla on

miekka vyölläsi?

Filip kalpeni tästä vihanpuuskasta, mutta hilliten oman raivonsa

kiirehti lausumaan:

-- Andrée, en voi sinulle ilmoittaa, mitä en itsekään tiedä. Meitä

vainoava kohtalo vaatii minua vaikenemaan. Tämän salaisuuden,

jonka ilmituleminen saattaisi perheemme kunnian vaaraan, on Jumala

erityisenä armona onnettomuudessamme tehnyt kaikille tutkimattomaksi.

-- Paitsi yhdelle, Filip... Miehelle, joka nauraa meille ja uhmaa

meitä...! Hyvä Jumala, pimeässä kätkössään tuo mies ehkä meille

häijysti ilkkuu.

Filip puristi kätensä nyrkkiin, kohotti katseensa taivasta kohti eikä

vastannut mitään.

-- Sen miehen, -- huudahti Andrée yhä vimmaisempana, -- minä ehkä

tunnen... Sanalla sanoen, Filip, salli minun mainita hänet sinulle;

olen jo kertonut sinulle hänen omituisesta vaikutuksestansa itseeni.

Luulen jo lähettäneeni sinut hänen luokseen...

-- Tuo mies on viaton, olen tavannut hänet ja saanut todistuksen

hänen syyttömyydestään... Älä siis enää tiedustele, Andrée, älä enää

tiedustele...

-- Filip, etsikäämme yhdessä tuon miehen yläpuolelta, tahdotko?...

Nouskaamme valtakunnan ensimäisiin ja mahtavimpiin miehiin...

kuninkaaseen asti!

Filip sulki syliinsä tyttö-rukan, joka oli ylevä tietämättömyydessään

ja vihassaan.

-- Ei, -- sanoi hän, -- kaikki ne, jotka valveilla mainitset, olet

nukuksissa jo maininnut; kaikkia niitä, joita hyveen vimmalla syytät,

sinä puolustit silloin, kun niin sanoakseni näit rikoksen tapahtuvan.

-- Nimitin siis myöskin syyllisen? -- sanoi tyttö leimuavin silmin.

-- Ei, -- vastasi Filip, -- ei. Älä kysele enää; alistu minun

laillani kohtaloosi, onnettomuus on korjaamaton, ja se tulee sinulle

vielä suuremmaksi senkautta, että rikollinen säästyy kaikelta

rangaistukselta. Mutta elä toivossa... Jumala on kai ken ylin

ohjaaja, Jumala varaa poljetuille onnettomille kaamean ilon, jonka

nimenä on kosto.

-- Kosto! -- kuiskasi Andrée, itsekin säikähtyen Filipin tälle

sanalle antamaa kauheata korostusta.

-- Lepää sillävälin, sisareni, -- sanoi Filip, -- kaikista huolista

ja kaikesta häpeästä, mitä hupsu uteliaisuuteni on sinulle tuottanut.

Kunpa olisin tiennyt, oi, kunpa olisin tiennyt!...

Ja hän kätki kasvot käsiinsä hirveässä epätoivossa. Sitten nosti hän

äkkiä päänsä ja sanoi hymyillen:

-- Mitäpä minä valittaisin? Sisareni on puhdas, hän rakastaa minua!

Hän ei ole koskaan pettänyt luottamustani eikä ystävyyttäni. Sisareni

on nuori kuin minä, hyvä kuin minä; me elämme yhdessä, vanhenemme

yhdessä... Yhdistyneinä olemme voimakkaammat kuin koko maailma!

Sitä mukaa kuin nuori mies puhui lohdutuksesta Andréen muoto

synkkeni; hän loi otsansa yhä kalpeampana maata kohti, ilmaisten

asennossaan ja tuijottavassa katseessaan sitä synkkää epätoivoa,

jonka Filip niin urheasti oli ravistanut päältänsä.

-- Sinä puhut aina vain meistä kahdesta! -- virkkoi hän luoden

läpitunkevat sinisilmänsä veljensä liikkuviin kasvoihin.

-- Mistä sitten tahtoisit puhuvani, Andrée? -- sanoi nuori mies,

varmana kohdaten hänen katseensa.

-- No... onhan meillä isä... Miten hän on kohteleva tytärtään?

-- Sanoin sinulle eilen, -- vastasi Filip kylmästi, -- että

unohtaisit kaiken huolen, kaiken pelon, että karkoittaisit kuin tuuli

karkoittaa aamun usvat kaiken muiston, mikä ei kohdistu minuun,

kaiken hellyyden, mikä ei ole hellyyttä minua kohtaan... Sanoakseni

totuuden, paras Andrée, kukaan muu ei sinua tässä maailmassa

rakasta kuin minä; kukaan muu ei rakasta minua kuin sinä. Hyljätyt

orpo-rukat, miksi alistuisimme kiitollisuuden ja sukulaisuuden

ikeeseen? Olemmeko saaneet osaksemme hyviä töitä? Olemmeko tunteneet

isän suojaa?... Oh, -- lisäsi hän katkerasti hymyillen, -- sinä

tiedät sisimmät ajatukseni, sinä tunnet sydämeni tilan... Jos se,

josta puhut, ansaitsisi rakkautta, sanoisin: "rakasta häntä!" Minä

vaikenen, Andrée; älä häntä siis rakasta.

-- Siis, veljeni... minun täytyy siis uskoa...?

-- Rakas sisko, suurissa onnettomuuksissa ihminen kuulee

vastustamattomasti sielussaan kaikuvan lapsuudessaan niin

vaillinaisesti käsittämänsä sanat: "Pelkää Jumalaa!" Ah niin,

Jumala on meitä siitä julmalla tavalla muistuttanut!... "Kunnioita

isääsi..." Oi sisar, suurin kunnianosoitus, minkä voit isällemme

antaa, on karkoittaa hänet muististasi.

-- Se on totta, -- mutisi Andrée synkkänä ja vaipui takaisin

nojatuoliin.

-- Ystäväni, älkäämme hukatko aikaa turhiin sanoihin: kerää kaikki

tavarat, mitä sinulla on; tohtori Louis käy madame la dauphinen luona

ilmoittamassa lähdöstäsi. Tiedät, mitä syitä hän aikoo esittää...

ilmaston vaihdon tarpeellisuutta, selittämätöntä kärsimystä...

Järjestä, sanon, kaikki valmiiksi matkaa varten.

Andrée nousi.

-- Huonekalutkin? -- kysyi hän.

-- Ei! Ainoastaan liinavaatteet, puvut, jalokivet.

Andrée totteli. Hän sulloi matkalaukkuihin ennen kaikkea kaappien

sisällön, sitten pitovaatteet komerosta, missä Gilbert oli lymynnyt;

senjälkeen otti hän esille muutamia lippaita aikoen asettaa ne

isoimpaan matkakirstuun.

-- Mikä tämä on? -- kysyi Filip.

-- Se lipas sisältää koristeen, jonka hänen majesteettinsa suvaitsi

minulle lähettää senjälkeen, kun minut oli Trianonissa esitelty.

Filip kalpeni nähdessään, kuinka kallisarvoinen lahja oli.

-- Jo näillä jalokivillä, -- sanoi Andrée, -- elämme kaikkialla

kunniallisesti. Olen kuullut sanottavan, että helmet yksinään ovat

sadantuhannen livren arvoiset.

Filip sulki lippaan.

-- Ne ovat todellakin hyvin kalliita, -- sanoi hän. Ottaen lippaan

Andréen käsistä lisäsi hän sitten: -- Sisareni, sinulla on vielä

muitakin jalokivikoristeita luullakseni?

-- Oh, ystäväni, ne eivät siedä vertailua näiden kanssa. Kuitenkin

somistivat ne viisitoista vuotta sitten armaan äitimme pukua...

Kello, rannerenkaat ja korvakellukat ovat briljanteilla koristetut.

Muotokuva on minulla myös. Isäni tahtoi myydä ne kaikki, koska ne

hänen sanojensa mukaan eivät enää olleet muodissa.

-- Siinä onkin kaikki, mitä meillä on jälellä, -- virkkoi Filip,

-- meidän ainoat apulähteemme. Sisareni, me annamme sulattaa

kultaesineet ja myymme muotokuvaan sovitetut jalokivet. Täten saamme

kokoon kaksikymmentätuhatta livreä, joka summa riittää onnettomille.

-- Mutta... tämä helmikoriste on toki omani! - sanoi Andrée.

-- Älä milloinkaan koske noihin helmiin, Andrée; ne polttaisivat

sinua. Jokainen noista helmistä on omituista laatua, sisareni... ne

tahraisivat käyttäjänsä otsan...

Andréeta puistatti.

-- Minä pidän tämän lippaan, sisar, antaakseni sen omistajalleen

takaisin. Sanon sinulle, että se ei kuulu meille. Ei, emmekä me halua

siitä mitään ottaa, vai kuinka?

-- Niinkuin tahdot, veli, -- vastasi Andrée häpeästä värähtäen.

-- Rakas sisar, pukeudu mennäksesi sanomaan hyvästi madame la

dauphinelle. Ole hyvin tyyni, hyvin kunnioittava ja osoittaudu hyvin

liikutetuksi siitä, että sinun on jätettävä niin jalo suojelijatar.

-- Ah niin, hyvin liikutetuksi, -- mutisi Andrée todellakin syvästi

liikutettuna, -- tämä on suuri suru onnettomuudessani!

-- Minä matkustan Pariisiin, sisar, ja palaan sieltä iltahämärissä.

Takaisin tultuani otan sinut heti mukaani; maksa täällä kaikki, mitä

saattanet olla velkaa.

-- Minä en ole kellekään velkaa; minulla oli vain Nicole, ja hän on

karannut... Ah, unohdin pikku Gilbertin.

Filip säpsähti, hänen silmänsä leimahtivat.

-- Oletko velkaa Gilbertille? -- huudahti hän.

-- Olen, -- virkkoi Andrée luontevasti, -- hän on kesän alusta asti

toimittanut minulle kukkasia. Ja, kuten itse huomautit, olen joskus

ollut häijy ja ankara häntä kohtaan, ja kuitenkin hän oli kohtelias

nuorukainen... Tahdon nyt osoittaa hänelle kiitollisuuttani.

-- Älä mene etsimään Gilbertiä, -- mutisi Filip.

-- Miksen menisi?... Hän on varmaan puutarhassa; ja voinhan kutsuttaa

hänet tännekin.

-- Ei, ei, siinä menettäisit vain kallista aikaa... Minä kyllä

mennessäni tapaan hänet puiston käytävillä... puhun hänelle... ja

maksan hänelle...

-- No, sillä hyvä.

-- Niin, hyvästi iltaan asti.

Filip suuteli tytön kättä, ja tämä heittäysi hänen syliinsä. Tässä

pehmeässä puristuksessa nuori mies hillitsi sydämensä tykytyksetkin,

ja lähti viipymättä Pariisiin, missä hän nousi vaunuista pienen talon

edustalla Coq-Héronin varrella.

Filip tiesi hyvin täällä tapaavansa isänsä. Senjälkeen kun hänen

välinsä olivat niin omituisesti rikkoutuneet Richelieun kanssa, elämä

Versaillesissa oli käynyt vanhukselle sietämättömäksi, ja kaikkien

ylenmäärin vilkkaiden luonteiden tavoin hän koetti ravistautua

ikävästä horroksestaan muuton aiheuttamalla hälinällä.

Filipin soittaessa ajoportin luukulla parooni harppaili parhaillaan

talon pienessä puutarhassa ja sen viereisessä pihassa saineesti

sadatellen.

Hän säpsähti kellon ääntä ja tuli itse avaamaan.

Kun hän ei odottanut ketään, tämä aavistamaton vierailu tuli hänelle

toivonsäteenä. Onneton tarttuu pudotessaan oljenkorteenkin. Senvuoksi

hän otti Filipin vastaan kuvaamattomin närkästyksen ja uteliaisuuden

tuntein.

Mutta tuskin hän oli vilkaissut tulijan kasvoihin, kun tämän kaamea

kalpeus, jäykät piirteet ja puristuneet huulet ehdyttivät hänen

kysymystensä pulpahtavan lähteen.

-- Sinä! -- sanoi hän vain. -- Mikä tuuli sinut tänne tuo?

-- Sen saan kunnian teille selittää, isä, -- vastasi Filip.

-- Jaha, onko asia vakavaa?

-- On, varsin vakavaa, monsieur.

"Sillä pojalla nyt on aina niin virallisia eleitä, että ne tekemät

ihan levottomaksi..." -- Annahan kuulla, tuotko ikäviä vai hyviä

uutisia?

-- Ikäviä, -- sanoi Filip vakavasti.

Parooni horjui.

-- Olemmeko yksinämme? -- kysyi Filip.

-- Olemme.

-- Ettekö halua, että menisimme sisälle, isä?

-- Miksi emme juttelisi ulkoilmassa, näiden puiden alla.

-- Siksi, että on asioita, joista ei haastella päivän valossa.

Parooni katseli poikaansa, totteli hänen mykkää viittaustaan ja

seurasi välinpitämättömyyttä teeskennellen, jopa hymyillenkin,

alikerran saliin, jonka oven Filip jo oli avannut.

Kun ovet olivat huolellisesti suljetut, Filip odotti viittausta

säkään aloittaakseen keskustelun, ja sitte kun parooni oli asettunut

huoneen mukavimpaan nojatuoliin virkkoi:

-- Isä, sisareni ja minä sanomme teille jäähyväiset.

-- Miten niin? -- kysäisi parooni kovin ihmeissään. -- Aiotko...

aiotko matkustaa pois!... Entä virkasi?

-- Minulla ei enää ole virkaa; tiedättehän, että kuninkaan antamat

lupaukset ovat... onneksi jääneet täyttymättä.

-- Tuota sanaa _onneksi_ en käsitä.

-- Isä...

-- Selitähän, kuinka voit onnitella itseäsi siitä, että et päässyt

komean rykmentin everstiksi. Sinun filosofiasi menee tosiaan kovin

pitkälle.

-- Se menee niin pitkälle, että kunnian hinnalla en tahdo ostaa

menestystäni, siinä kaikki. Mutta, jos suvaitsette, älkäämme puuttuko

tämänlaatuisiin mietelmiin...

-- Puuttukaamme toki, tuhat tulimaista!

-- Minä pyydän sitä teiltä, -- vastasi Filip niin päättäväisesti että

se merkitsi: "Minä en tahdo!"

Parooni rypisti kulmiaan.

-- Ja sisaresi?... Unohtaako hänkin velvollisuutensa... jättääkö hän

toimensa dauphinen luona...?

-- Ne ovat velvollisuuksia, monsieur, jotka hänen on alistettava

muille velvollisuuksille.

-- Minkälaatuisille, jos suvaitset?

-- Perin vakaville, aivan välttämättömille. Parooni nousi.

-- Ihmiset, jotka puhuvat arvoituksilla, -- jupisi hän, -- ovat

hirveän ikäviä.

-- Onko teille todellakin arvoitus, mitä teille nyt sanon?

-- Ehdottomasti, -- vastasi parooni niin varmasti, että se

kummastutti Filipiä.

-- Selitän siis: sisareni matkustaa pois, koska hänenkin täytyy paeta

häpeää välttääkseen.

Parooni puhkesi nauramaan.

-- Jumaliste, onpa minulla oikeita mallilapsia! Poika hylkää

rykmentin toivon häpeän pelosta; tytär jättää saavutetun

hovineidon-paikan, koska hän pelkää kunniaansa. Tosiaankin olen

palannut Brutuksen ja Lucretian aikoihin! Kun minun aikanani, paha

aika kylläkin, jota ei voi verrata filosofian kauniisiin päiviin,

mies etäältä näki häpeän lähestyvän ja hänellä oli miekka vyöllänsä,

kuten sinulla, ja kun hän sinun laillasi oli nauttinut opetusta

kahdelta mestarilta ja kolmelta esimiekkailijalta, niin hän lävisti

säilällään ensimäisen häpeän. Filip kohautti olkapäitään.

-- Niin, -- jatkoi parooni, -- mitä tässä sanoin ei tosin kelpaa

ihmisystävälle, joka ei halua nähdä veren vuotavan. Mutta eiväthän

upseerit oikeastaan ole syntyneetkään filantroopeiksi.

-- Monsieur, tiedän yhtä hyvin kuin te kunniantunnon vaatimukset;

mutta vuodatetulla verellä ei voi ostaa takaisin...

-- Tyhjiä lauseita... lauseita, jotka sopivat... filosofille!

-- huudahti vanhus niin suuttuneena, että hän näytti melkein

majesteetilliselta. -- Luulen, että olin sanoa pelkurille.

-- Teitte hyvin, kun ette sitä sanonut, -- vastasi Filip kalpeana ja

vavisten.

Parooni kesti uljaasti poikansa leppymättömän ja uhkaavan katseen.

-- Sanoin, -- jatkoi hän, -- eikä logiikkani ole niin kehnoa kuin

minulle tahdottaisiin uskotella... sanoin, että mikään häpeä iässä

maailmassa ei johdu teosta, vaan pahoista kielistä. Niin, juuri

niin... Jos olet rikollinen kuurojen, sokeiden tai mykkien edessä,

miten se sinua häpäisisi? Aiot vastata minulle tuolla tyhmällä

säkeellä:

"Rikos tuottaa häpeän, ei kirves pyövelin."

Sillä tavoin voi vastata lapsille ja naisille; mutta mies, lempo

vie, puhuu toista kieltä... Oh, kuvittelin siittäneeni miehen... No

hyvä, jos sokea näkee, jos kuuro kuulee, jos mykkä puhuu, niin tartu

miekkaasi, puhkaise silmät ensinmainitulta, lävistä korvan rumpukalvo

toiselta ja leikkaa kieli poikki viimemainitulta. Sillä tavoin

vastaa Taverney-Maison-Rougen nimeä kantava aatelismies häpäisijäin

hyökkäykseen!

-- Sen nimen omistaja, monsieur, tietää aina, että ensimäinen hänen

velvollisuuksistansa on karttaa jokaista kunniatonta tekoa. Senvuoksi

en vastaakaan teidän todisteluihinne. Mutta joskus sattuu, että

häväistys aiheutuu välttämättömästä onnettomuudesta, ja siinä tilassa

me nyt olemme, sisareni ja minä.

-- Siirryn puhumaan sisarestasi. Jos minun järjestelmäni mukaan

miehen ei koskaan sovi paeta sellaista, mitä vastaan hän kykenee

voitollisesti taistelemaan, on naisenkin rohkeasti seisottava

paikallaan. Mihin kelpaa hyve, herra filosofi, ellei sillä voi lyödä

takaisin paheen hyökkäyksiä? Missä on sen samaisen hyveen voitto,

ellei paheen tappiossa?

Ja Taverney alkoi jälleen nauraa.

-- Neiti de Taverney on ollut kovin peloissaan... niinkö? Hän tuntee

siis itsensä heikoksi... Siis...

Filip läheni äkkiä ja sanoi:

-- Neiti de Taverney ei ole ollut heikko; hänet on voitettu, hänet on

yllätetty, hän on joutunut ansaan.

-- Ansaan?...

-- Niin. Säilyttäkää, pyydän, hiukan sitä kiivauttanne, joka äsken

innoitti teitä, merkitäksenne poltinraudalla ne viheliäiset, jotka

niin halpamaisesti ovat liittoutuneet tämän nuhteettoman kunnian

tahraamiseksi.

-- En käsitä...

-- Kohta olette käsittävä... Eräs heittiö, sanon, on päästänyt jonkun

neiti de Taverneyn kamariin...

Parooni kalpeni.

-- Eräs heittiö, -- jatkoi Filip, -- on tahtonut, että Taverneyn

nimi... minun... teidän nimenne tahrautuisi ikuisella häpeällä... No,

missä on nuoruuden miekkanne vuodattaaksenne hiukan verta? Eikö asia

ole sen arvoinen?

-- Filip...

-- Ah, älkää peljätkö mitään; minä en syytä ketään, minä en ketään

tunnekaan... Rikos on juoniteltu pimeässä, tehty pimeässä... sen

seuraus häviää myöskin pimeään. Minä tahdon sitä, minä, joka käsitän

nimemme kunnian omalla tavallani.

-- Mutta mistä sen tiedät? -- huudahti parooni, jonka alhainen

kunnianhimo, epäjalo toivo oli tainnuttanut hämmästyksestään. --

Mistä merkistä sen näet...?

-- Sitä ei kukaan kysy, joka muutaman kuukauden kuluttua tapaa

sisareni, teidän tyttärenne, parooni!

-- Mutta silloinhan, Filip, -- huudahti vanhus ilosta säteilevin

silmin, -- perheemme onni ja kunnia eivät ole kadonneet, silloin

voimme riemuita voitosta!

-- Siis... olette todellakin se, joksi teitä luulin, -- sanoi Filip

äärimmäisen halveksivasti. -- Te olette itse kavaltanut itsenne ja

olette unohtanut osoittautua älykkääksi tuomarin edessä, jouduttuanne

ensin näyttäytymään sydämettömältä poikanne silmissä.

-- Hävytön!

-- Riittää! -- vastasi Filip. -- Kavahtakaa kovin äänekkäällä

puheellanne herättämästä äitini valitettavasti liian heikkoa haamua.

Jos hän eläisi, olisi hän valvonut tyttärensä puolesta.

Parooni laski silmäluomensa alas poikansa silmistä leimahtavan

salaman häikäisemänä.

-- Tyttäreni, -- virkkoi hän hetkisen päästä, -- ei jätä minua

vastoin tahtoani.

-- Sisareni, -- vastasi Filip, -- ei enää koskaan ole teitä näkevä,

isä.

-- Itsekö hän niin sanoo?

-- Hän on lähettänyt minut sen teille sanomaan.

Parooni pyyhki vapisevalla kädellään kalpeita ja kosteita huuliaan.

-- Tapahtukoon niin! -- sanoi hän. Kohauttaen olkapäitään hän sitten

huudahti: -- Minulla ei ole ollut menestystä tapsissani... toinen on

narri, toinen hupsu.

Filip ei vastannut mitään.

-- Hyvä, hyvä, -- jatkoi Taverney; -- en tarvitse sinua enää; mene...

jos ripityksesi on luettu.

-- Minulla on teille vielä kaksi seikkaa sanottavana, monsieur

-- Sano pois.

-- Ensiksikin, että kuningas on antanut teille helmiryhmän sisältävän

lippaan...

-- Sisarellesi, herraseni...

-- Teille, monsieur... Sitäpaitsi ei se muuta asiaa... Sisareni ei

käytä sellaisia jalokiviä... Neiti de Taverney ei ole mikään portto;

hän pyytää teitä jättämään jalokivilippaan takaisin antajalleen tai,

jos pelkäätte pahoittavanne hänen majesteettiaan, joka on niin paljon

tehnyt perheellemme, pitämään lippaan omassa hallussanne.

Filip ojensi lippaan isällensä. Tämä otti sen, avasi, katseli

jalokiviä ja heitti sen sitten erään matalan kaapin päälle.

-- Ja mitä vielä? -- kysyi hän.

-- Niin, monsieur, koska emme ole rikkaita ja koska te olette

pantannut tai tuhlannut äidinosammekin, mistä en teitä nuhtele, sen

Jumala tietää...

-- Se olisi parempaa, -- sanoi parooni hammasta purren.

-- Mutta koska meillä nyt tuosta vähäpätöisestä perinnöstä on

jälellä ainoastaan Taverneyn kartano, pyydämme teitä valitsemaan

joko Taverneyn tai tämän pienen hotellin [sanaa _hôtel_ käytettiin

ylhäisempien henkilöitten yksityisasunnoistakin], jossa nyt olemme.

Asukaa te toisessa, me muutamme toiseen.

Parooni rutisti pitsiröyhelöään vimmalla, jonka ilmaisi ainoastaan

hänen sormiensa liike, otsan kosteus ja huulien värähtely. Tätä ei

Filip edes huomannut; hän oli kääntänyt päänsä pois.

-- Valitsen mieluummin Taverneyn, -- vastasi parooni.

-- Sitten me pidämme hotellin.

-- Niinkuin tahdotte.

-- Milloin matkustatte?

-- Tänä iltana... ei, nyt heti. Filip kumarsi.

-- Taverneyssä, -- sanoi parooni, -- voi elää kuninkaana

kolmentuhannen livren vuosituloilla... Minusta tulee siis kahdesti

kuningas.

Hän ojensi kätensä ja otti lippaan, pistäen sen taskuunsa. Sen

jälkeen hän astui ovelle päin. Äkkiä hän kääntyi takaisin kamalasti

hymyillen.

-- Filip, -- sanoi hän, -- sallin sinun merkitä nimemme ensimäiseen

filosofiseen julkaisuusi. Mitä taasen Andréehen tulee, neuvo häntä

antamaan ensimäiselle teokselleen nimeksi Louis tai Louisea [Ludvig

tai Lovisa (naisellinen muoto edellisestä). Suom.]; se on onnea

tuottava nimi.

Ja hän lähti ivallisesti nauraen. Liekehtivin silmin ja kuumottavin

otsin Filip puristi miekankahvaansa, jupisten:

"Hyvä Jumala, suo minulle kärsivällisyyttä, salli minun unhoittaa!"

50.

Omantunnon kysymys.

Kirjoitettuaan puhtaaksi hänelle ominaisella ylen huolellisella

tarkkuudella muutamia sivuja teoksestaan _Yksinäisen vaeltajan

mietteitä_ Rousseau oli juuri lopettanut vaatimattoman aamiaisen.

Vaikka hra de Girardin oli hänelle tarjonnut rauhallisen asunnon

Ermenonvillen ihanissa puutarhoissa, Rousseau, epäröiden alistua

isoisten orjuuteen, kuten hän ihmisiä vihaavassa oikkupäisyydessään

sanoi, asui yhä meille tunnetussa pienessä huoneustossaan

Plâtrière-kadun varrella.

Teresia, joka puolestaan oli päättänyt pienet taloushommansa, oli

vasu kainalossa menemässä ostoksille.

Kello oli yhdeksän aamulla. Tapansa mukaan emäntä tuli kysymään

Rousseaulta, mitä hän erityisesti halusi päivälliseksi.

Rousseau havahtui mietteistään, kohotti verkalleen päänsä ja katsoi

Teresiaan kuin puoliheränneenä.

-- Mitä vain tahdot, -- sanoi hän, -- kunhan ainakin tuot kirsikoita

ja kukkia.

-- Koetetaan, -- virkkoi Teresia, -- ellei tule liian kalliiksi.

-- Aivan niin, -- sanoi Rousseau.

-- Sillä, puhuakseni suoraan, -- jatkoi Teresia, -- en tiedä, ovatko

teoksesi arvottomia, mutta minusta tuntuu, että niistä ei enää

makseta yhtä hyvin kuin ennen.

-- Sinä erehdyt, Teresia; minulle maksetaan sama palkkio, mutta

nykyisin väsyn pikemmin, ja sitäpaitsi on kustantajani minulle vielä

velkaa puolen niteen hinnan.

-- Saat nähdä, että hänkin rikkoo kanssasi tekemänsä sopimuksen.

-- Toivokaamme, ettei hän sitä tee; hän on rehellinen mies.

-- Rehellinen mies, rehellinen mies! Tuon sanottuasi luulet sanoneesi

kaiken.

-- Olen ainakin sanonut paljon; -- vastasi Rousseau hymyillen, --

sillä sitä en sano kaikista ihmisistä.

-- Se ei ole mitään ihmeellistä, sinä kun olet sellainen jörö!

-- Nyt siirrymme pois pääasiasta, Teresia.

-- Niin, sinä haluat kirsikoita, herkkusuu, ja kukkia, hekumoitsija!

-- Voitko sitä ihmetellä, eukkoseni? -- vastasi Rousseau enkelin

kärsivällisyydellä. -- Sydämeni ja pääni ovat niin kipeät, etten voi

mennä ulos, mutta virkistyn toki nähdessäni hiukan siitä, mitä Jumala

runsain käsin siroittelee kedoille.

Rousseau oli todellakin kalpea ja unteloinen, ja hänen kätensä

selailivat veltosti kirjaa, jota hänen silmänsä eivät lukeneet.

Teresia pudisti päätänsä.

-- Hyvä, hyvä, -- virkkoi hän, -- minä menen tunniksi ulos; muista,

että panen avaimen olkimaton alle, ja että sitä tarvitessasi...

-- Oh, en lähde, ulkosalle, -- sanoi Rousseau.

-- Tiedän hyvin, että sinä et lähde mihinkään, kosket voi pysyä

jaloillasi; mutta ilmoitan sen sinulle, jotta pitäisit varalla, jos

ken sattuisi tulemaan, ja soiton kuullessasi avaisit; sillä jos

soitetaan, voit olla varma, etten se minä ole.

-- Kiitos, hyvä Teresia, kiitos! Mene nyt.

Tapansa mukaan nuristen emäntä läksi ulos, mutta hänen raskaat ja

laahustavat askeleensa kuuluivat vielä kauan portailta.

Mutta heti kun ovi oli suljettu, Rousseau käytti hyväkseen

yksinäisyyttänsä ojentuakseen mukavasti tuolissaan, katseli lintuja,

jotka ikkunalaudalta poimivat muutamia leivänmuruja ja ahmi sisäänsä

naapuritalojen savupiippujen välitse siivilöityvää päiväpaistetta.

Tuskin oli hänen nuorekas ja vilkas mielikuvituksensa tuntenut

itsensä vapaaksi, kun se avasi siipensä samoin kuin kyyhkyset iloisen

ateriansa jälkeen.

Äkkiä narahti ulko-ovi saranoillaan ja herätti filosofin suloisesta

uinailustansa.

"Mitä", tuumi hän, "joko hän palaa!... Olisinko kenties nukahtanut,

vaikka luulin vain mietiskeleväni?"

Hänen työhuoneensakin ovi avautui nyt verkalleen. Rousseau käänsi

selkänsä oveen päin; varmana, että Teresia sieltä tuli, hän ei

vaivautunut nousemaan.

Oli hetkisen äänettömyys.

-- Anteeksi, monsieur, -- lausui sitten tämän hiljaisuuden keskeltä

ääni, joka sai filosofin hätkähtämään.

Rousseau kääntyi äkkiä.

-- Gilbert! -- huudahti hän.

-- Niin, Gilbert olen, vielä kerran anteeksi, hra Rousseau. Tulija

oli todellakin Gilbert, mutta kalpeana ja riutuneena, tukka

pörröllään ja vaatteet epäjärjestyksessä ja huonosti peittäen hänen

laihtuneet ja vapisevat jäsenensä. Sanalla sanoen, siinä oli Gilbert

sellaisessa tilassa, että hänen näkemisensä puistatti Rousseauta ja

sai hänet parahtamaan levottomuutta muistuttavasta säälistä.

Gilbertin katse oli tuijottava ja kiilui kuin nälkäisen petolinnun;

teeskennellyn kainouden hymy oli räikeänä vastakohtana tälle

katseelle niinkuin vakavan kotkanpään yläosa olisi irvistelevän

suden- tai ketunpään kuonopuolelle.

-- Mitä asiaa sinulla täällä on? -- huudahti Rousseau innokkaasti,

hän kun ei pitänyt siistimättömästä puvusta ja katsoi sen

lähimäisissään pahojen aikeitten merkiksi.

-- Monsieur, -- vastasi Gilbert, -- minun on nälkä.

Rousseauta värisytti hänen kuullessaan tuon äänen, joka lausui

ihmiskielen kauneimman sanan.

-- Ja miten pääsit tänne sisälle? -- kysyi hän. -- Ovihan oli

suljettu.

-- Monsieur, tiedän Teresia-rouvan tavallisesti asettavan avaimen

olkimaton alle. Odotin, kunnes hän oli lähtenyt ulos, sillä hän ei

pidä minusta ja olisi ehkä kieltäytynyt ottamasta minua vastaan tai

päästämästä minua puheillenne. Silloin, tietäen olevanne yksin,

nousin portaat ylös, otin avaimen piilopaikastaan, ja nyt olen tässä.

Rousseau kohosi tukien itseään nojatuolinsa molempiin kaidepuihin.

-- Kuunnelkaa minua silmänräpäys, vain silmänräpäys, -- jatkoi

Gilbert; -- vakuutan teille, hra Rousseau, että ansaitsen huomiotanne.

-- Puhu, -- vastasi Rousseau hämmästyneenä noista kasvoista, jotka

eivät enää ilmaisseet mitään ihmisille ylimalkaan yhteisiä tunteita.

-- Minun olisi pitänyt aloittaa sanomalla teille, että olen joutunut

sellaiseen äärimmäiseen tilaan, etten tiedä, täytyykö minun varastaa,

tappaa itseni tai tehdä jotakin vielä pahempaa... Oh, älkää peljätkö,

mestarini ja suojelijani, -- virkkoi Gilbert lempeällä äänellä;

-- sillä tarkemmin miettiessäni luulen, että minun ei ole tarvis

surmata itseäni; kuolen kyllä ilmankin... Viikon ajan, siitä asti

kun karkasin Trianonista, olen samoillut metsissä ja kedoilla

syömättä muuta kuin vihanneksia ja jonkun villin metsähedelmän. Olen

voimaton, uupumaisillani väsymyksestä ja nälästä. Jos olen pakoitettu

varastamaan, en yritä sitä teidän luonanne; siksi on talonne minulle

liian kallis, hra Rousseau. Mitä siihen kolmanteen asiaan tulee...

hm, sen tekemiseen...

-- No mitä? -- kysäisi Rousseau.

-- Tarvitsisin vakaumuksen, jota tulen täältä teiltä etsimään.

-- Oletko hullu? -- huudahti Rousseau.

-- En, monsieur; mutta olen kovin onneton, kovin epätoivoinen, ja

tänä aamuna olisin hukuttautunut Seineen, ellei mieleeni olisi

muistunut jotakin.

-- Mitä se oli?

-- Teidän kirjoittamanne lause: "Itsemurha on varkaus ihmiskunnalta."

Rousseau katsahti nuorukaiseen ikäänkuin sanoakseen: "Oletko kyllin

itserakas luullaksesi, että sitä kirjoittaessani ajattelin sinua?"

-- Oh, minä käsitän, -- mutisi Gilbert.

-- Sitä en usko, -- sanoi Rousseau.

-- Te tarkoitatte: "Olisiko sinun kuolemasi, viheliäinen, joka et

mitään ole, et mitään omista ja josta kukaan ei välitä, olisiko sinun

kuolemasi mikään merkkitapaus?"

-- Siitä ei nyt ole kysymys, -- sanoi Rousseau häpeissään, kun hänen

ajatuksensa oli arvattu; -- mutta sinullahan luullakseni oli nälkä?

-- Niin, sen sanoin.

-- No, koska tiesit, missä avain oli, tiedät myöskin, missä leipä

on; käy ottamassa leipää ruokakaapista ja mene tiehesi. Gilbert ei

hievahtanut.

-- Ellet tarvitsekaan leipää, vaan rahaa, niin en luule sinua kyllin

häijyksi pahoinpidelläksesi vanhusta, joka on sinua suojellut,

vieläpä saman katon alla, joka on sinulle tarjonnut turvapaikan.

Tyydy tähän vähään... Kas tässä.

Hän kopeloi taskustaan ja tarjosi nuorukaiselle muutamia kolikoita.

Gilbert pysähdytti hänen kätensä.

-- Oi, -- virkkoi hän tuntien kivistävää tuskaa, -- ei ole kysymys

rahasta eikä leivästä. Te käsititte tarkoitukseni väärin, kun puhuin

teille itsemurhasta. Ellen tapa itseäni, johtuu se siitä, että

elämäni nyt voisi tulla jollekulle hyödylliseksi, että kuolemani

olisi joltakulta varastamista, monsieur. Te, joka tunnette kaikki

yhteiskunnalliset lait, kaikki luonnolliset sitoumukset, sanokaa,

onko tässä maailmassa mitään sidettä, joka voi kiinnittää elämään

kuolemaa halajavan ihmisen?

-- Niitä on paljon, -- vastasi Rousseau.

-- Onko isyys sellainen side? -- mutisi Gilbert. -- Katsokaa minuun

vastatessanne, hra Rousseau, jotta voin lukea ajatuksenne silmistänne.

-- On, -- sopersi Rousseau, -- on epäilemättä. Mutta miksi teet

sellaisen kysymyksen?

-- Monsieur, teidän sananne langettavat tuomioni, -- sanoi Gilbert;

-- punnitkaa ne siis tarkoin, minä vannotan teitä, monsieur. Olen

niin onneton, että tahtoisin tappaa itseni, mutta... mutta minulla on

lapsi!

Rousseau hypähti kummastuksesta nojatuolissaan.

-- Oh, älkää ivatko minua, monsieur, -- virkkoi Gilbert nöyrästi. --

Luulisitte raapaisevanne sydämeeni vain raamun, mutta raatelisittekin

sen kuin tikarin pistolla. Toistan teille, minulla on lapsi.

Rousseau katseli häntä mitään vastaamatta.

-- Muutoin olisin jo kuollut, -- jatkoi Gilbert. -- Kahden vaiheilla

ollessani tuumin, että te antaisitte minulle hyvän neuvon, ja siksi

olen tullut.

-- Mutta, -- kysyi Rousseau, -- miksi pitäisi minun antaa sinulle

neuvoja? Kysyitkö minulta neuvoa virheen tehdessäsi?

-- Monsieur, tätä virhettä...

Ja Gilbert lähestyi Rousseauta omituisin ilmein.

-- No? -- kysyi filosofi.

-- Tätä virhettä, -- jatkoi Gilbert, -- jotkut nimittävät rikokseksi.

-- Rikokseksi! Sitä suurempi syy ollaksesi siitä minulle puhumatta.

Minä olen ihminen niinkuin sinäkin, enkä rippi-isä. Muuten eivät

sanasi minua kummastutakaan. Olen aina aavistanut, että sinä

kehittyisit huonoon suuntaan; sinulla on pahoja taipumuksia.

-- Ei, monsieur, -- vastasi Gilbert pudistaen surullisesti päätään.

-- Ei, monsieur, käsitykseni vain on vinossa tai oikeammin

harhaan johdettu. Olen lukenut paljon kirjoja, jotka saarnaavat

kansanluokkien yhdenvertaisuutta, hengen ylevyyttä ja vaistojen

aateluutta. Nämä kirjat, monsieur, olivat niin kuuluisain miesten

tekemiä, että minunlaiseni poloinen maalaispoika niitä lukiessaan

kylläkin on voinut tulla päästään pyörälle... Minä olen joutunut

hukkaan.

-- Ahaa, nyt näen, mihin hra Gilbert pyrkii!

-- Minäkö?

-- Niin, hän tahtoo syyttää opinkappaleitani. Eikö hänellä ole vapaa

tahto?

-- Minä en syytä ketään, monsieur; minä sanon vain, mitä olen

lukenut, ja syytän omaa herkkäuskoisuuttani. Minä uskoin, minä

tein virheen. On kaksi syytä rikokseeni: te olette ensimäinen, ja

siksi tulen ensiksi teidän luoksenne. Käännyn sitten toisen puoleen

vuorostaan, jahka aika on tullut.

-- No, mutta sano sitten, mitä minulta pyydät.

-- En hyviätöitä, en kattoa pääni päälle, en edes leipää, vaikka

olen hyljätty ja nälistynyt. Ei, minä pyydän teiltä siveellistä

tukea, pyydän oppinne vahvistusta, pyydän teitä yhdellä ainoalla

sanalla antamaan minulle takaisin kaiken voimani, jota ei ole

murtanut nälän aiheuttama heikkous käsivarsissani ja jaloissani, vaan

aivojeni ja sydämeni epäilys. Hra Rousseau, minä rukoilen teitä siis

minulle sanomaan, onko se, mitä olen jo viikkokauden kokenut, nälän

aiheuttamaa polttoa vatsalihaksissa vai tunnonvaivojen kidutusta

ajatuselimissäni. Rikoksen seurauksena, monsieur, olen tullut lapsen

isäksi; no niin, sanokaa minulle nyt, pitääkö minun katkerassa

epätoivossa repiä hiukset päästäni ja kieriskellä tomussa parkuen:

"Anteeksi!" vai onko minun huudettava kuin nainen pyhässä raamatussa,

sanoen: "Olen tehnyt kuin kaikki muut; jos joku ihminen on minua

parempi, heittäköön hän minuun ensimäisen kiven?" Sanalla sanoen, hra

Rousseau, te, jonka on täytynyt tuntea, mitä minä tunnen, vastatkaa

kysymykseeni. Sanokaa, sanokaa, onko luonnollista, että isä hylkää

lapsensa?

Gilbert oli tuskin lausunut tämän sanan, kun Rousseau tuli häntä

itseään kalpeammaksi ja änkytti aivan ymmällä:

-- Millä oikeudella puhut minulle tuolla tavoin?

-- Siksi, että ollessani luonanne, hra Rousseau, ullakkokamarissa,

jossa tarjositte minulle turvapaikan, lueskelin kirjoitelmianne tästä

aineesta; siksi, että te olette selittänyt kurjuudessa syntyneiden

lasten kuuluvan valtiolle, jonka on niistä huolehdittava; ja vihdoin

siksi, että aina olette pitänyt itseänne kunnon miehenä, vaikkette

ole kavahtanut hyljätä teille syntyneitä lapsia.

-- Onneton, -- sanoi Rousseau, -- sinä olet lukenut kirjani ja tulet

nyt puhumaan minulle tuollaista kieltä!

-- Entä sitten? -- virkkoi Gilbert.

-- Ka, sinulla ei ole ainoastaan pahoja taipumuksia, vaan myöskin

häijy sydän.

-- Hra Rousseau!

-- Olet huonosti käsittänyt kirjani, kuten käsität huonosti

inhimillisen elämän! Olet silmäillyt sivuja vain pintapuolin

niinkuin näet kasvoista vain pinnan! Ah, luulet tekeväsi minut

vastuunalaiseksi rikoksestasi esittäessäsi kohtia teoksistani ja

lausuessasi minulle: "Te tunnustatte tehneenne tämän, siis saan

minäkin sen tehdä!" Mutta, onneton, et tiedä, et ole lukenut

kirjoistani, et ole aavistanut, että esimerkiksesi ottamasi

ihmisen elämän, tämän kurjuudelta ja kärsimyksellä täytetyn

elämän minä voisin vaihtaa kultaista, hekumallista, loistokasta

ja nautintorikasta elämää vastaan. Onko minulla vähemmän neroa

kuin hra de Voltairella, ja enkö voisi olla yhtä tuottelias kuin

hän? Enkö voisi vähemmälläkin työllä, kuin mitä niihin nyt käytän,

myydä kirjojani yhtä kalliisti kuin hän myy omiansa ja pakoittaa

rahoja vierimään kirstuuni pitämällä aina puoliksi täytetyn kirstun

kustantajaini varalta? Kulta vetää puoleensa kultaa, etkö sitä

tiedä? Minulla olisi ollut, komeat vaunut ajellakseni niissä nuoren

ja kauniin rakastajattaren kanssa, ja usko minua, tuo ylellisyys

ei suinkaan olisi ehdyttänyt alati pulppuilevaa runosuontani. Eikö

minulla enää ole intohimoja? Sano! Katso silmiini, joissa vielä

kuusikymmenvuotiaana hehkuu nuoruuden tuli ja halut. Sinä, joka olet

lukenut tai kopioinut kirjojani, kah, etkö muista, että vuosien

painosta huolimatta, varsin vaikeista ja tuntuvista vaivoista

huolimatta alati nuori sydämeni näkyy, kyetäkseen paremmin kärsimään,

perineen kaikki muun elimistöni voimat? Kivulloisuuden murtamana

kykenemättä kävelemään tunnen omistavani enemmän tarmoa ja eloisuutta

kestääkseni kärsimyksen! kuin minulla kukoistavan miehuuteni

iällä koskaan oli vastaanottaakseni Jumalan minulle suomat harvat

onnenhetket.

-- Tiedän tuon kaiken, monsieur, -- virkkoi Gilbert. -- Olen nähnyt

teidät läheltä ja käsittänyt teidät.

-- No, kun olet nähnyt minut läheltä ja ymmärtänyt minut, eikö

elämälläni ole sinulle merkitystä, jota sillä ei ole muille? Eikö

tämä harvinainen kieltäytyminen, joka ei ole minulle luonteenomaista,

sinulle ilmaise, että olen tahtonut sovittaa...

-- Sovittaa! -- mutisi Gilbert.

-- Etkö -- ole käsittänyt, -- jatkoi filosofi, -- että kun tämä

kurjuus alussa oli pakoittanut minut tavattomaan päätökseen,

en myöhemmin keksinyt muuta puolustusta tälle päätökselleni

kuin epäitsekkyyden ja vaatimattomuudessani pysymisen? Etkö ole

käsittänyt, että nöyryytyksellä olen rangaissut järkeäni? Sillä

syyllisenä oli järkeni, joka puolustuksekseen oli turvautunut

uhkaväitteisiin, samalla kun minä taas rankaisin sydäntäni

alituisilla tunnonvaivoilla.

-- Ah, -- huudahti Gilbert, -- noin te minulle vastaatte! Noin

te filosofit viskelette kirjoitettuja oppejanne ihmiskunnalle ja

syöksette meidät epätoivoon tuomitsemalla meidät, jos kiihoitumme.

Haa, mitä minua koskee teidän nöyryytyksenne, kun se on salainen,

teidän tunnonvaivanne, kun ne ovat kätketyt! Voi teitä, voi teitä! Ja

langetkoon teidän nimessänne tehty rikos teidän päänne päälle!

-- Manaat päälleni samalla kertaa sekä kirousta että rangaistusta.

Sillä sinä unohdat rangaistuksen. Oh, se on liikaa! Sinä, joka olet

rikkonut niinkuin minäkin, tuomitsetko itsesi myöskin yhtä ankarasti

kuin minä olen itseni tuominnut?

-- Vielä ankarammin, -- virkkoi Gilbert; -- sillä minun

rangaistukseni tulee kauheaksi. Kun näetten en enää usko mihinkään,

annan vastustajani tai oikeammin viholliseni surmata itseni. Se on

eräänlainen itsemurha, johon onnettomuuteni minua neuvoo, ja jonka

omatuntoni antaa anteeksi. Sillä nyt en kuolemallani enää varasta

ihmiskunnalta, ja te olittekin kirjoittanut lauseen, johon ette itse

uskonut.

-- Pysähdy, onneton, -- sanoi Rousseau, -- pysähdy! Etkö ole

aikaansaanut kyllin paljo pahaa typerällä herkkäuskoisuudellasi?

Täytyykö sinun tehdä vielä enemmän tyhmällä epäuskollasi? Puhuit

minulle lapsesta? Sanoit olevasi tai pian tulevasi isäksi?

-- Niin sanoin, -- toisti Gilbert.

-- Tiedätkö, -- mutisi Rousseau matalalla äänellä, -- mitä merkitsee

laahata mukanaan, ei kuolemaan, vaan häpeään olentoja, jotka ovat

syntyneet vapaasti hengittääkseen hyveen puhdasta ja raitista ilmaa,

minkä Jumala suo myötäjäisiksi jokaiselle ihmiselle hänen lähtiessään

äitinsä kohdusta? Kuuntelehan sentään, kuinka asemani on kauhea. Kun

hylkäsin lapseni, käsitin, että yhteiskunta, jota kaikki etevämmyys

loukkaa, viskaisi tämän rikollisen teon häpäisevänä moitteena

vasten silmiäni. Silloin puolustauduin eriskummaisuuksilla. Käytin

kymmenen vuotta elämästäni antamalla äideille neuvoja lastensa

hoidossa, vaikken itse ollut osannut olla isä! Ja opastelin isänmaata

voimakkaiden ja kunnollisten kansalaisten muovaamisessa, vaikka

itse olin ollut heikko ja turmeltunut! Sitten pyöveli, joka vaatii

kostoa yhteiskunnan, isänmaan orpojen puolesta, otti eräänä päivänä

kirjani, kun hän ei saanut käsiinsä minua itseäni, ja poltti sen

elävänä häpeänä maalle, jonka ilmaa se oli myrkyttänyt. Valitse,

arvaa, tuomitse; olenko rikkonut teossa vai olenko tehnyt pahaa

opeillani? Sinä et vastaa; Jumala itse joutuisi ymmälle, Jumala, joka

pitää käsissään oikeuden ja vääryyden lahjomatonta vaakaa. No niin,

minulla on sydän, joka ratkaisee kysymyksen, ja se sydän haastaa

povessani: "Voi sinua, luonnoton isä, joka olet hyljännyt lapsesi!

Voi sinua kohdatessasi nuoren porton, joka iltasin röyhkeästi nauraa

kadunkulmassa; sillä hän on ehkä hyljätty tyttäresi, jonka nälkä on

ajanut paheen poluille! Voi sinua tavatessasi kadulla vereksestä

teosta pidätetyn varkaan, sillä hän on ehkä hyljätty poikasi, jonka

nälkä on pakoittanut rikoksen teille!"

Nämä sanat lausuessaan Rousseau, joka oli noussut, lysähti takaisin

nojatuoliinsa.

-- Ja kuitenkaan, -- jatkoi hän niin sortuneella äänellä, että

se sävyltään muistutti rukousta, -- en ole suinkaan ollut niin

rikollinen kuin voisi luulla. Minä näin sydämettömän äidin, joka otti

osaa rikokseeni, unohtavan sikiönsä niinkuin eläimet unohtavat, ja

ajattelin: "Koska Jumala on sallinut tämän äidin unohtaa, täytynee

hänen unohtaa." No niin, sillä hetkellä minä petyin, ja nyt kun olet

kuullut minun sanovan sinulle, mitä en ole koskaan kellekään sanonut,

sinulla ei enää ole oikeutta pettää itseäsi.

-- Siis, -- kysyi nuori mies rypistäen kulmiaan, -- ette olisi

koskaan hyljännyt lapsianne, jos teillä olisi ollut varoja niiden

elatukseen?

-- En, kunhan minulla vain olisi ollut kaikkein välttämättömin, niin

vannon, etten olisi sitä koskaan tehnyt!

Ja Rousseau ojensi vapisevan kätensä juhlallisesti taivasta kohti.

-- Riittääkö kaksikymmentätuhatta livreä lapsen ylläpitoon? -- kysyi

Gilbert.

-- Riittää, riittäähän se, -- sanoi Rousseau.

-- Hyvä, -- virkkoi Gilbert, -- kiitos, monsieur; nyt tiedän, mitä

minun on tehtävä.

-- Ja joka tapauksessa, nuori kun olet, kykenet työlläsi elättämään

lapsesi, -- sanoi Rousseau. -- Mutta puhuit rikoksesta. Sinua

etsitään, ajetaan ehkä takaa...

-- Niin, monsieur.

-- Ka, lymyä tänne, lapseni; pieni ullakkokamari on yhä vapaa.

-- Te olette mies, josta pidän, opettajani! -- huudahti Gilbert; --

ja tekemänne tarjous saa minut riemastumaan. Enkä teiltä pyydäkään

muuta kuin turvapaikan; leipäni kyllä ansaitsen itse; tiedättehän,

etten ole laiskuri.

-- No, -- sanoi Rousseau levottomasti, -- kun asia näin on sovittu,

nouse tuonne ylös, jotta rouva Rousseau ei sinua näe. Hän ei enää

käy ylisillä, siellä kun emme täältä muuttosi jälkeen enää säilytä

mitään. Olkivuoteesi on siellä jälellä.

-- Kiitos, monsieur; näin ollen tunnen itseni onnellisemmaksi kuin

ansaitsen.

-- Ja siinäkö on kaikki, mitä haluat? -- kysyi Rousseau, joka näkyi

tahtovan katseellaan työntää Gilbertin ulos huoneesta.

-- Ei, monsieur; vielä sana, jos sallitte.

-- Puhu.

-- Kerran Luciennesissa syytitte minua siitä, että muka olisin teidät

pettänyt. Minä en pettänyt ketään, monsieur; minä noudatin rakkauteni

mielijohdetta.

-- Älkäämme siitä enää puhuko. Vieläkö jotakin muuta?

-- Kyllä; sanokaa, hra Rousseau, onko mahdollista hankkia Pariisissa

asuvan henkilön osoite, jota ei tiedä?

-- Epäilemättä, jos tuo henkilö on tunnettu.

-- Hän, josta puhun, on hyvin tunnettu.

-- Kuka hän on?

-- Kreivi Josef Balsamo.

Rousseau säpsähti; hän ei ollut unohtanut kokousta Plâtrière-kadun

varrella.

-- Mitä sinä tuosta miehestä tahdot? -- kysyi hän.

-- Asiani on perin yksinkertainen. Syytin teitä, mestarini,

siveellisestä osallisuudesta rikokseeni, koska luulin totelleeni vain

luonnon lakia.

-- Ja minä olen saanut sinut pois siitä harhaluulosta? -- huudahti

Rousseau ajatellessaan tätä vastuunalaisuutta.

-- Olette ainakin valaissut minua.

-- No, mitä aioit sanoa? -- Että rikoksellani ei ole ainoastaan

henkistä, vaan myöskin aineellinen syy.

-- Ja tuo kreivi de Balsamo on sen aineellinen syy, niinkö?

-- Niin; olen matkinut esikuvia, olen menetellyt villin eläimen enkä

ihmisen tavoin, sen nyt tunnustan. Esikuva olette te, tilaisuus on

kreivi de Balsamo. Tiedättekö, missä hän asuu!

-- Tiedän.

-- Sanokaa siis minulle hänen osoitteensa.

-- Saint-Clauden katu Marais'n kaupunginosassa.

-- Kiitos, lähden heti häntä tapaamaan.

-- Pidä varasi, lapseni, -- huudahti Rousseau hilliten, -- hän on

mahtava ja teräväpäinen mies.

-- Älkää peljätkö mitään, hra Rousseau, olen tehnyt päätökseni, ja te

olette opettanut minut itseäni hallitsemaan.

-- Pian, pian tuonne ylös! -- kiirehti Rousseau. -- Kuulen kuistin

oven sulkeutuvan. Rouva Rousseau varmaan palaa Piiloudu sinne

ullakolle, kunnes hän on ehtinyt tänne. Sitten voit mennä ulos.

-- Avain, jos suvaitsette?

-- Se riippuu keittiön naulassa, kuten tavallista.

-- Hyvästi, monsieur, hyvästi.

-- Hae itsellesi leipää, minä järjestän sinulle työtä täksi yötä.

-- Kiitos!

Ja Gilbert hiipi niin ketterästi pois, että hän oli jo

ullakkokammiossaan ennenkuin Teresia oli noussut ensimäiseen kertaan.

Varustettuna Rousseaun antamalla arvokkaalla opastuksella Gilbert ei

viivytellyt tuumansa toimeenpanossa.

Tuskin oli Teresia edes sulkenut huoneensa oven, kun nuori mies, joka

ullakkokamarin ovelta oli seurannut kaikkia hänen liikkeitään, astui

portaita pitkin alas niin ripeästi kuin ei olisikaan ollut pitkän

paaston heikontama. Hänen päänsä oli täynnä sekä toivehikkaita että

kiukkuisia ajatuksia, ja kaikkien niiden takana leijaili kostava

varjo, joka kiusasi häntä valituksilla ja syytöksillä.

Hän saapui Saint-Clauden kadulle mielentilassa, jota on vaikea

kuvailla.

Juuri kun hän astui talon pihaan, Balsamo saattoi portille Rohanin

prinssiä, joka oli tehnyt kohteliaan vierailun jalomielisen

alkemistinsa luo.

Kun prinssi nyt tuli ulos, pysähtyen viimeisen kerran toistamaan

kiitoksensa Balsamolle, ryysyinen poika rukka livahti sisään kuin

koira, uskaltamatta häikäistymisen pelosta katsahtaa ympärilleen.

Prinssin vaunut odottelivat häntä bulevardilla; prelaatti kulki

kevein askelin ajopeleillensä, jotka kiitivät nopeasti pois, heti

kun hän oli niihin noussut ja vaunun ovi hänen jälkeensä suljettu.

Balsamo oli seurannut häntä surumielisellä katseella, ja kun ajopelit

olivat kadonneet näkyvistä, hän palasi ulkoportaille.

Näillä portailla seisoi jonkinlainen kerjäläinen rukoilevassa

asennossa. Balsamo astui häntä vastaan; vaikka hänen suunsa oli

mykkä, hänen ilmeikkäässä katseessaan kuvastui kysymys.

-- Olkaa hyvä ja sallikaa minun neljännestunti teitä puhutella, hyvä

kreivi, -- virkkoi rääsyinen nuorukainen.

-- Kuka olette, ystäväni? -- kysyi Balsamo mitä lempeimmin.

-- Ettekö minua enää tunne? -- sanoi Gilbert.

-- En, mutta saman tekevä, tulkaa, -- vastasi Balsamo

anojan omituisesta ilmeestä enempää kuin hänen asustaan ja

tungettelevaisuudestaankaan välittämättä.

Ja astuen edellä hän vei hänet uloimpaan suojaan, jossa hän

istuuduttuaan, äänensävyään ja kasvonilmettään muuttamatta, virkkoi:

-- Kysyitte, enkö teitä tuntenut? -- Niin, kreivi.

-- Luulen tosiaan teidät jossakin nähneeni.

-- Taverneyssä, monsieur, saapuessanne sinne sen päivän edellisenä

iltana, jolloin dauphine matkusti ohitse.

-- Mitä te Taverneyssä teitte?

-- Minä asuin siellä.

-- Perheen palvelijanako?

-- En, vaan vieraana.

-- Te olette lähtenyt Taverneystä?

-- Niin, monsieur, lähes kolme vuotta sitten.

-- Ja menitte sitten?...

-- Pariisiin, jossa alussa opiskelin hra Rousseaun luona, senjälkeen

minä hra de Jussieun suosituksesta pääsin kukkatarhurin apulaiseksi

Trianonin puutarhaan.

-- Mainitsitte juuri kaksi kuuluisaa nimeä, ystäväni. Mitä asiaa

teillä on minulle?

-- Sen tahdon sanoa.

Ja hiukan pysähtyen puheessaan hän loi Balsamoon katseen, josta ei

puuttunut lujuutta.

-- Muistatteko, -- jatkoi hän, -- että saavuitte Trianoniin yöllä

suuressa myrskyssä ensi perjantaista lukien kuusi viikkoa sitten?

Balsamon vakava muoto synkistyi.

-- Kyllä sen muistan, -- virkkoi hän. -- Näittekö minut ehkä?

-- Näin.

-- Sitten tulette tarjotaksenne vaitiolonne ostettavakseni? -- sanoi

Balsamo uhkaavasti.

-- En, monsieur; sillä minulle on tämä vaitiolo vielä tärkeämpää kuin

teille.

-- Sitten olette se, jota nimitetään Gilbertiksi.

-- Niin olen, kreivi.

Balsamo kiinnitti syvän ja ankaran katseen nuoreen mieheen, jonka

nimeen kohdistui niin kauhea syytös. Hän, joka oli ihmistuntija,

hämmästyi nuorukaisen varmaa esiintymistä ja arvokasta puhetta.

Gilbert oli asettunut pöydän eteen siihen kuitenkaan nojaamatta;

toinen hänen maalaistöistä huolimatta hienoista, jopa valkoisistakin

käsistään oli pistettynä nutun poveen toisen riippuessa sirosti

sivulla.

-- Näen esiintymistavastanne, -- sanoi Balsamo, -- mitä varten tänne

tulette. Tiedätte, että neiti de Taverney on tehnyt teitä vastaan

kauhean ilmiannon ja että tieteeni avulla olen pakoittanut hänet

sanomaan totuuden. Tulette kai nuhtelemaan minua tästä todistuksesta,

tästä salaisuuden esille loitsimisesta, salaisuuden, joka ilman minua

olisi jäänyt verhotuksi haudan kaltaiseen pimeyteen.

Gilbert tyytyi pudistamaan päätänsä.

-- Te olette kuitenkin väärässä, -- jatkoi Balsamo; -- sillä vaikka

otaksuisimme, että olisin tahtonut teidät ilmiantaa oman etuni minua

syytettynä siihen pakoittamatta, vaikka otaksuisimme, että olisin

kohdellut teitä vihollisena ja hyökännyt kimppuunne, sen sijaan että

tyydyin itseäni puolustamaan, vaikka, toistan, otaksuisimme kaiken

tuon, teillä ei ole oikeutta mitään sanoa, sillä olette todellakin

tehnyt halpamaisen työn.

Gilbert puristi kyntensä hurjasti rintaansa, mutta hän ei vielä

vastannut mitään.

-- Veli vainoo teitä, ja sisar surmauttaa teidät, -- puhui Balsamo

edelleen, -- jos näin varomattomasti kuljeskelette pitkin Pariisin

katuja.

-- Oh, se on minulle aivan samantekevää, -- virkkoi Gilbert.

-- Mitä, samantekevääkö?

-- Niin; minä rakastin neiti Andréeta, rakastin häntä niin kuin ei

kukaan häntä koskaan rakasta; mutta hän halveksi minua, jonka tunteet

häntä kohtaan olivat niin kunnioittavat; hän halveksi minua, joka jo

kahdesti olin pitänyt häntä käsivarsillani rohkenematta koskettaa

huulillani edes hänen pukunsa lievettä.

-- Niin on, ja sen kunnioituksen olette antanut hänen kalliisti

maksaa; olette kostanut hänen ylenkatseensa, ja millä? Kavalalla

väijynnällä.

-- Oh, ei, ei; minun puoleltani ei ollut väijyntää. Minulle

valmistettiin tilaisuus rikokseen.

-- Kuka sen valmisti?

-- Te.

Balsamo nousi äkkiä kuin käärmeen pistämänä.

-- Minä? -- huudahti hän.

-- Niin, monsieur, juuri te, -- toisti Gilbert. -- Te nukutitte neiti

Andréen ja sitten riensitte pois. Sitä mukaa kuin te etäännyitte

hänen voimansa uupuivat, hän horjui ja kaatui vihdoin maahan. Silloin

otin hänet syliini kantaakseni hänet kammioonsa; tunsin hänen

rintansa koskettavan omaani. Marmoripatsaskin olisi siitä tullut

eläväksi!... Minä, joka rakastin häntä, annoin perään rakkaudelleni.

Olenko siis niin rikollinen kuin väitetään, monsieur? Kysyn sitä

teiltä, teiltä, joka olette onnettomuuteni aiheuttaja.

Balsamo loi Gilbertiin surullisen ja säälivän katseen.

-- Olet oikeassa, lapseni, -- virkkoi hän, -- minä olen syypää

rikokseesi Ja tuon nuoren tytön onnettomuuteen.

-- Ja sen sijaan, että koettaisitte asiaa lieventää, te, joka olette

niin mahtava ja jonka pitäisi olla niin hyvä, olette pahentanut

nuoren tytön onnettomuuden ja manannut kuoleman syyllisen pään päälle.

-- Se on totta, -- vastasi Balsamo, -- ja viisaasti sinä puhut.

Jo jonkun aikaa, näetkös, nuori mies, olen ollut kirottu olento,

ja kaikki aivoistani lähtevät suunnitelmat saavat uhkaavan ja

turmiotatuottavan muodon. Se johtuu onnettomuuksista, joita minäkin

olen kärsinyt, ja joita sinä et käsitä. Kuitenkaan ei se ole mikään

syy tuottaakseni muille kärsimyksiä. Mitä haluat? Puhu.

-- Pyydän keinoa, paras kreivi, millä voin kaiken korjata, sekä

rikoksen että onnettomuuden.

-- Sinä siis rakastat tuota tyttöä?

-- Oi, rakastan.

-- On monenlaista rakkautta. Millä tavoin sinä häntä rakastat?

-- Ennenkuin hänet omistin rakastin häntä hulluuteen asti; nykyään

rakastan häntä raivokkaasti. Kuolisin tuskasta, jos hän ottaisi minut

vihaisesti vastaan; kuolisin riemusta, jos hän sallisi minun suudella

jalkojansa.

-- Hän on jalosukuinen tyttö, mutta hän on köyhä, -- sanoi Balsamo

miettien.

-- Niin on.

-- Hänen veljensä on kuitenkin kunnon mies, johon luullakseni

aateliston joutavat ennakkoluulot eivät ole paljoa tarttuneet. Mitä

tapahtuisi, jos tuolta veljeltä pyytäisit hänen sisartansa vaimoksesi?

-- Hän tappaisi minut, -- vastasi Gilbert kylmäverisesti. -- Mutta

koska pikemmin toivon kuolemaa kuin sitä pelkään, niin jos minua

siihen neuvotte, menen tuon pyynnön esittämään.

Balsamo mietti.

-- Sinä olet älykäs mies, -- virkkoi hän, -- voisipa sinua nimittää

kunnon mieheksikin, vaikka tekosi todella ovat rikolliset, olkoon

minulla niissä osaa tai ei. No, älä mene tapaamaan hra de Taverneytä,

poikaa, vaan parooni de Taverneytä, hänen isäänsä, ja sano hänelle,

kuule, sano hänelle, että samana päivänä, kun hän antaa sinulle

suostumuksensa tyttärensä naimiseen, sinä tuot neiti Andréelle

kauniin morsiuslahjan.

-- En voi sitä sanoa, kreivi; sillä minulla ei ole mitään.

-- Mutta minä sanon sinulle, että sinä viet hänelle sadantuhannen

écu'n morsiuslahjan, jonka minä annan sinulle onnettomuuden ja

rikoksen korjaamiseksi, kuten äsken sanoit.

-- Hän ei uskoisi minua, hän tietää olevani köyhä.

-- No, ellei hän usko sinua, niin näytät hänelle nämä valtiorahaston

maksuosoitukset, ja ne nähdessään hän ei enää epäile.

Nämä sanat lausuessaan Balsamo avasi pöytälaatikon ja laski

kolmekymmentä kymmenentuhannen livren maksuosoitusta, jotka hän

ojensi Gilbertille.

-- Onko tämä rahaa? -- kysyi nuori mies

-- Lue.

Gilbert loi ahnaan katseen paperipinkkaan kädessänsä ja huomasi

Balsamon puhuneen totta. Hänen silmänsä välähtivät ilosta.

-- Onko se mahdollista! -- huudahti hän. -- Mutta ei, sellainen

jalomielisyys olisi liian ylevää.

-- Sinä olet epäluuloinen, -- virkkoi Balsamo, -- ja oikeassa

oletkin; mutta totuttaudu valitsemaan epäluulosi esineet. Ota siis

nämä satatuhatta écu'ta ja mene parooni de Taverneyn puheille.

-- Monsieur, -- sanoi Gilbert, -- jos tuollainen summa annettaisiin

minulle vain suusanallisesti, en voisi uskoa lahjan todellisuutta.

Balsamo otti kynän ja kirjoitti:

'Minä annan myötäjäisinä Gilbertille sinä päivänä, kun hän

allekirjoittaa avioliittosopimuksensa neiti Andrée de Taverneyn

kanssa, sadantuhannen écu'n summan, jonka olen onnellisen

ratkaisun toivossa hänelle ennakolta jättänyt.