Ja vaihtaen verkalliset askeleensa rient_Neiti de Taverney: Historiallinen romaani Ludvig XV:n hovista

-- Mikä häntä vaivaa, taivaan nimessä?

-- Ka, sitä ei tiedetä, -- vastasi Gilbert.

-- Mutta toki?

-- Tiedän ainoastaan, että hän tänään kolme kertaa pyörtyi ulkona

puutarhassa, ja äskettäin kävi häntä tapaamassa madame la dauphinen

lääkärikin sekä herra parooni.

Filip ei kuullut enempää; hänen aavistuksensa olivat toteutuneet,

ja todellisen vaaran uhatessa hän oli saanut takaisin kaiken

rohkeutensa. Hän jätti hevosensa Gilbertille ja juoksi minkä jaksoi

talousrakennuksia kohti.

Gilbert taasen jäätyään yksikseen vei hevosen kiireisesti talliin ja

pakeni kuin villit ja saaliinhimoiset linnut, jotka eivät koskaan

tahdo viipyä ihmisen lähettyvillä.

40.

Veljen huolestus.

Filip tapasi sisarensa makaamassa pienellä sohvalla, josta meillä jo

on ollut tilaisuus mainita.

Astuessaan eteiseen nuori mies huomasi, että Andrée oli huolellisesti

poistanut kaikki kukkaset, joista hän kuitenkin hyvin paljon piti.

Siitä siitä asti, kun hänen pahoinvointinsa alkoi, oli kukkien

tuoksu tuottanut hänelle sietämättömiä tuskia, ja tämän aivokudosten

ärtymisen syyksi hän luki kaikki ne vaivat, jotka kahden viikon ajan

olivat seuranneet toisiaan.

Filipin sisään astuessa Andrée uinaili; hänen kaunis, pilviin

peittynyt otsansa oli raskaasti taaksepäin vaipunut, ja silmät

näkyivät surullisesti vavahtelevan kuopissaan. Hänen kätensä olivat

riipuksissa, ja vaikka veren tässä asennossa olisi pitänyt niihin

laskeutua, ne olivat valkoiset kuin vahakuvan.

Hän oli niin liikkumaton, että hän ei näyttänyt ollenkaan elävältä,

ja varmentuakseen siitä, että hän ei ollut kuollut, täytyi kuunnella

hänen hengitystään.

Siitä hetkestä asti, kun Filip Gilbertiltä kuuli sisarensa olevan

sairaana, hän oli kulkenut yhä ripeämmin ja saapuikin portaille aivan

hengästyneenä; mutta tässä hän tarkemmin ajateltuaan oli pysähtynyt

ja noussut askelmia pitkin tyynempänä, joten hän huoneen kynnykselle

tultuaan liikkui niin äänettömästi ja keveästi kuin olisi ollut

keijukainen.

Rakastaville sieluille ominaisella huolehtivalla hellyydellä tahtoi

hän omin silmin taudin oireista ottaa selville sen laadun. Hän tiesi,

että Andrée, joka oli niin lempeä ja hyväsydäminen, heti hänet

nähtyään tai hänen askeleensa kuultuaan hillitsisi liikkeensä ja

kasvonilmeensä, jotta ei häntä säikähdyttäisi.

Hän hiipi siis huoneeseen työntäen lasiruudulla varustettua ovea

niin hiljaa, että Andrée ei sitä kuullut, ja näin ehti hän keskelle

lattiaa ennenkuin tyttö mitään aavisti.

Filipillä oli siis aikaa katsella; hän näki tämän kalpeuden,

tämän liikkumattomuuden, tämän levottomuuden. Hän yllätti syvälle

vaipuneiden silmien omituisen ilmeen, tunsi itsensä levottomammaksi

kuin miksi olisi luullut voivansa tulla, ja hänen päähänsä juolahti

heti ajatus, että sisaren kärsimykset melkoiselta osaltaan johtuivat

sielullisista syistä.

Tämä näky kouristi Filipin sydäntä, eikä hän voinut pidättää

peljästynyttä liikettä.

Andrée avasi silmänsä ja päästäen kimeän huudon kavahti pystyyn

kuin kuolleista herännyt sekä riensi vuorostaan aivan hengästyneenä

lankeamaan veljensä kaulaan.

-- Sinä, sinäkö, Filip! -- virkkoi hän.

Mutta hänen voimansa uupuivat ennenkuin hän ehti lausua enempää. Ja

mitäpä muuta olisi hän voinut sanoakaan, koska hän ajatteli vain tätä?

-- Niin, niin, minä, -- vastasi Filip syleillen ja tukien häntä,

sillä hän tunsi tytön horjuvan hänen käsivarsillaan, -- minä, joka

tulen takaisin ja tapaan sinut sairaana! Voi, sisko-rukka, mikä sinua

oikeastaan vaivaa?

Andrée alkoi nauraa hermostunutta naurua, joka vastoin potilaan

tarkoitusta pikemmin teki Filipin yhä levottomammaksi kuin häntä

rauhoitti.

-- Mikäkö minua vaivaa, kysyt; näytänkö sitten sairaalta, Filip?

-- Oi kyllä, Andrée, olet aivan kalpea ja vapiset.

-- Mutta miten voit sellaista väittää, veli? En edes voi pahoin. Kuka

Herran nimessä on sinulle antanut niin vääriä tietoja? Kuka on ollut

kyllin hupsu peloittaakseen sinua? En tosiaan käsitä, mitä tarkoitat,

ja minä voin mainiosti, lukuun ottamatta pieniä huimauksia, jotka

kyllä itsestään menevät ohitse.

-- Mutta sinähän olet niin kalpea, Andrée...

-- Olenko sitten tavallisesti kovin verevä?

-- Et, mutta sinulla on toki elonväriä, jotavastoin tänään...

-- Ei se mitään vaarallista ole.

-- Kah, kätesi, jotka äsken olivat polttavat, ovat nyt jääkylmät.

-- Se on aivan luonnollista, Filip; nähdessäni sinun tulevan...

-- No?

-- Tunsin niin rajua riemua, että veri hyökkäsi sydämeen, siinä

kaikki.

-- Mutta sinä horjut, Andrée, sinä pidät minusta kiinni.

-- Enhän, minä vain syleilen sinua; etkö tahdo, että sinua syleilen,

Filip?

-- Oi, rakas Andrée! -- Ja hän puristi nuorta tyttöä rintaansa vasten.

Samalla hetkellä tunsi Andrée voimiensa uudestaan pettävän; turhaan

yritti hän riippua veljensä kaulassa, hänen kätensä lipui alas

jäykkänä ja melkein tunnotonna, ja hän vaipui takaisin sohvalle

valkoisempana kuin musliiniverhot, joille hänen ihastuttavat kasvonsa

varjostuivat.

-- Katso, katso, sinä petit minua! -- huudahti Filip. -- Ah, rakas

sisko, sinä kärsit, sinä olet sairas!

-- Pullo, pullo! -- kuiskasi Andrée pakoittaen kasvoilleen hymyilevän

ilmeen, joka seuraisi häntä kuolemaansa asti.

Ja raukealla silmällään, vaivaloisesti kohotetulla kädellään hän

osoitti Filipille pulloa pienellä ompelupöydällä ikkunan edessä.

Filip riensi sitä ottamaan silmät yhä kiinnitettyinä sisareensa,

jonka vierestä hän vastahakoisesti poistui. Sitten avasi hän ikkunan

ja palasi asettaakseen pullon tytön vavahtelevien sieramien alle.

-- Kas niin, -- virkkoi tämä, hengittäen pitkin siemauksin ilmaa

ja elämää, -- nyt näet, että olen jälleen herännyt kuolleista. No,

luuletko, että olen kovin sairas? Puhu.

Mutta Filip ei edes ajatellut vastaamista; hän katseli sisartaan.

Andrée toipui vähitellen, kohosi istualleen sohvalla, sulki Filipin

vapisevan käden kosteihin kämmeniinsä, ja kun hänen katseensa seestyi

ja veri uudestaan väritti posket, näytti hän kauniimmalta kuin

koskaan ennen.

-- Ah niin, -- sanoi hän, -- nythän näet, Filip, että se on jo

ohitse, ja panisinpa vetoa, että ilman hyvässä aikomuksessa minulle

tuottamaasi mieluisaa yllätystä kouristukset eivät olisi enää

esiintyneet ja että olisin ollut aivan ennallani. Mutta käsitäthän,

Filip, että tuollainen äkillinen ilmestyminen minun eteeni,

joka sinua niin suuresti rakastan... sinua, elämäni ponninta ja

keskipistettä, on samaa kuin tahtoa minut surmata, vaikka olisin

aivan tervekin.

-- Niin, tuo kaikki on sievää ja herttaista, Andrée; mutta sanohan

minulle nyt aluksi, pyydän, mistä luulet tämän pahoinvoinnin

aiheutuvan.

-- Mitäpä minä tiedän, ystäväni? Ehkä keväästä ja sen kukkasten

huumasta. Tiedät, kuinka herkkähermoinen olen. Viimeksi eilen

oli persialaisten sireenien tuoksu ulkona kukkatarhassa minut

tukehduttaa; tiedäthän, miten nuo uhkeat ensimäisissä kevättuulissa

huojuvat kukkatertut levittävät päihdyttäviä huuruja. No niin,

eilen... ah, ah, Filip, en tahdo sitä enää ajatella, sillä luulen,

että se aiheuttaisi minulle uutta huimausta.

-- Niin, olet oikeassa, ja ehkä se siitä johtuukin; kukkien tuoksu on

varsin vaarallista. Muistatko, miten minä kerran lapsena Taverneyssä

sain päähäni reunustaa vuoteeni pensasaidoista karsituilla kukkivilla

sireeninoksilla? Se oli ihana lepopaikka, aivan kuin juhla-alttari,

sanoimme molemmat; mutta huomenis en herännytkään, kuten muistat,

ja kaikki pitivät minua kuolleena paitsi sinä, joka et mitenkään

tahtonut uskoa, että olisin sinut noin hyvästiä sanomatta jättänyt.

Ja ainoastaan sinä, Andrée-kulta -- olit silloin tuskin kuusivuotias

-- virvoitit minut elämään suudelmilla ja kyynelillä.

-- Ja ilmalla, Filip, sillä sellaisissa tapauksissa tarvitsee ennen

kaikkea ilmaa. Minusta tuntuu aina, että minulta täällä puuttuu ilmaa.

-- Oi, sisar, sisar, varmaankin olit unohtanut tuon tapauksen ja

antanut tuoda kukkia huoneeseesi.

-- En, Filip, enpä niinkään; siitä on jo kaksi viikkoa, kun tänne

on tuotu edes pienoista satakaunoa. Omituista kyllä, minä, joka

niin paljon pidin kukkasista, nyt olen alkanut niitä inhota. Mutta

jättäkäämme kukkaset. Minulla on siis ollut päänkipua, neiti de

Taverneyllä on ollut päänkipua, rakas Filip; ja onpa se neiti

Taverney onnellinen henkilö!... Sillä tämän päänkivun aiheuttama

pyörtymys on saanut sekä hovin että kaupungin huolehtimaan hänen

kohtalostaan.

-- Kuinka niin?

-- Kah, hänen korkeutensa dauphine on ollut kyllin ystävällinen

tullakseen minua katsomaan... Oi, Filip, madame la dauphine on kovin

herttainen suojelijatar, perin hienotuntoinen ystävätär! Hän hoivasi

minua, lellitteli minua, toi luokseni ensimäisen henkilääkärinsä,

ja kun tuo vakava ammattimies, jonka lausunnot ovat erehtymättömiä,

tunnusteli valtimoani ja katsoi silmiäni ja kieltäni, tiedätkö, mikä

onni minulle viimeksi tapahtui?

-- En.

-- Niin, havaittiin aivan yksinkertaisesti, etten ollut rahtuakaan

sairas, eikä tohtori Louis keksinyt ainoatakaan sekoitusta,

ainoatakaan pilleriä, mitä olisi minulle määrännyt, vaikka hänen

sanotaan joka päivä katkovan käsivarsia ja sääriä niin että

pöyristää. Näet siis, Filip, että voin mainiosti. Sano nyt minulle,

kuka sinut peloitti?

-- Se pieni Gilbert-houkkio sen teki.

-- Gilbert? -- huudahti Andrée ilmeisen kärsimättömästi.

-- Niin, hän sanoi minulle, että olit kovin sairas.

-- Ja sinä uskoit sitä tyhmyriä, sitä tyhjäntoimittajaa, joka ei

kelpaa muuhun kuin pahantekoon ja valheiden levittäjäksi?

-- Andrée, Andrée!

-- No?

-- Sinä kalpenet taas.

-- Mitä vielä; se Gilbert minua vain ärsyttää. Ei riitä, että

alituisesti tapaan hänet tielläni, vaan minun täytyy kuulla hänestä

puhuttavan, kun hän ei ole saapuvillakaan.

-- Kas, nyt sinä menet jälleen tainnuksiin.

-- Ah niin, hyvä Jumala!... Mutta se onkin...

Andréen huulet kalpenivat ja hänen äänensä sammui.

-- Tuo on omituista! -- jupisi Filip.

Andrée ponnistausi.

-- Ei, ei se mitään ole, -- virkkoi hän; -- älä välitä kaikista

näistä pienistä hysteerisistä nytkähdyksistä. Kas nyt olen taas

jaloillani, Filip. Kuulehan, emmekö menisi hiukan ulos kävelemään

yhdessä? Kymmenen minuutin päästä olen sitten parantunut.

-- Pelkään, että rasitat liiaksi voimiasi, Andrée.

-- Ei, sinun palaamisesi, Filip, toisi minulle terveyden, vaikka

olisin kuoleman kielissä. Tahdotko, että menemme ulos, Filip?

-- Tuota pikaa, rakas Andrée, -- sanoi tämä hellästi hilliten

sisartansa; -- et ole minua vielä täysin rauhoittanut, levähdä vielä

hetkinen.

-- Olkoon niin.

Andrée vaipui jälleen sohvalle, vetäen mukanaan Filipin, jota hän

piti kädestä.

Ja miksi, jatkoi hän, -- tulet näin äkkiä mitään edeltäpäin

ilmoittamatta?

-- Mutta vastaa minulle, rakas Andrée, miksi itse olet lakannut

minulle kirjoittamasta?

-- Niin, se on totta; mutta siitähän on kulunut vain muutama päivä.

-- Melkein kaksi viikkoa, Andrée.

Tyttö loi silmänsä alas.

-- Sinua huolimatonta! -- sanoi Filip lempeän moittivasti.

-- Ei, minä olen sairastellut, Filip. Kuule, olet oikeassa,

pahoinvointini alkoi sinä päivänä, josta lähtein et enää ole saanut

minulta tietoja. Siitä alkaen asiat, jotka minulle olivat rakkaimpia,

väsyttävät minua ja herättävät minussa vastenmielisyyttä.

-- No, kaikesta tuosta huolimatta olen kuitenkin iloinen siitä, mitä

minulle äsken sanoit.

-- Mitä se oli?

-- Sanoit tuntevasi itsesi hyvin onnelliseksi, sitä parempi, sillä

joskin sinua täällä rakastetaan ja sinusta huolehditaan, en voi sanoa

samaa itsestäni.

-- Itsestäsi?

-- Niin, sillä minä olen siellä elänyt aivan unohdettuna;

sisarenikaan ei ole minua muistanut.

-- Oi Filip!

-- Saatatko uskoa, rakas Andrée, että lähtöni jälkeen, jota niin

kiirehdettiin, en ole kuullut mitään oletetusta rykmentistä,

jonka päälliköksi minut muka lähetettiin ja jonka kuningas hra de

Richelieun, vieläpä isänkin ilmoituksen mukaan oli minulle luvannut?

-- Oh, se ei minua kummastuta, -- sanoi Andrée.

-- Mitä, eikö se kummastuta sinua?

-- Ei. Et tiedä, Filip, miten järkkyneinä hra de Richelieu ja isäni

ovat; he muistuttavat kahta sielutonta ruumista. Minä en ollenkaan

ymmärrä kaikkien noiden ihmisten hommia. Aamusella isäni juoksee

vanhan ystävänsä perästä, niinkuin hän häntä nimittää; hän pakoittaa

hänet menemään Versaillesin Palatsiin kuninkaan puheille; sitten

hän palaa tänne häntä odottamaan, kuluttaen aikansa tekemällä

minulle käsittämättömiä kysymyksiä. Kun päivä kuluu ilman mitään

uutisia, joutuu hra de Taverney vimmoihinsa. Herttua vetää häntä

nenästä, sanoo hän, herttua pettää. Ketä herttua pettää? Kysyn sitä

sinulta; sillä minä en sitä tiedä enkä totta puhuen paljoa välitä

sitä tietääkään. Hra de Taverney elää täten kuin tuomittu sielu

kiirastulessa, yhä odottaen jotakin, mitä hän ei saa, tai jotakuta

henkilöä, joka ei koskaan tule.

-- Mutta kuningas, Andrée, kuningas?

-- Mitä, kuningasko?

-- Niin, kuningas, joka oli meille niin suosiollinen.

Andrée katsahti arasti ympärilleen.

-- Mitä tarkoitat? -- kysyi veli.

-- Kuule, kuningas... puhukaamme hiljaa... on luullakseni hyvin

oikullinen, Filip. Hänen majesteettinsa, tiedäthän, oli alussa ollut

minua kohtaan hyvin osaaottavainen, kuten sinuakin, isäämme ja koko

perhettämme kohtaan; mutta aivan äkkiä hänen harrastuksensa on

kylmennyt voimattani arvata, miten ja minkätähden. Varmaa kuitenkin

on, että hänen majesteettinsa ei minuun enää katso, jopa kääntää

minulle selkänsä, ja viimeksi hiljan, kun pyörryin puutarhassa...

-- Ah, näetkös, Gilbert oli oikeassa; sinä siis pyörryit, Andrée?

-- Täytyikö sen pienen Gilbert lurjuksen tosiaan kertoa se sinulle,

kertoa se ehkä kaikille ihmisille! Mitä se häneen kuuluu, pyörrynkö

minä vai enkö? Tiedän hyvin, rakas Filip, lisäsi Andrée hymyillen,

-- ettei ole sopivaa mennä tainnuksiin kuninkaallisessa palatsissa;

mutta eihän kukaan huvikseen pyörry enkä minäkään sitä tahallani

tehnyt.

-- Mutta kuka sinua siitä moittii, rakas sisar?

-- No kuningas.

-- Kuningasko?

-- Niin, hänen majesteettinsa oli tulossa isosta Trianonista

hedelmäpuiston kautta juuri tuolla onnettomalla hetkellä. Minä

makasin aivan typeränä ja turtuneena pitkälläni penkillä ystävällisen

hra de Jussieun käsivarsien tukemana hänen parhaansa mukaan minua

hoivaillessansa, kun kuningas minut huomasi. Tiedät, Filip, että

pyörtynyt ei menetä kokonaan tajuntaansa, kaikkea tietoisuutta

siitä mitä ympärillään tapahtuu. No niin, kun kuningas minut

huomasi, luulin näennäisessä tajuttomuudessanikin havaitsevani

hänen rypistyneet kulmansa ja vihastuneen katseensa sekä kuulevani

muutamia perin epäystävällisiä sanoja, joita kuningas mutisi

hampaittensa välistä. Sitten hänen majesteettinsa riensi pois,

luullakseni kovin närkästyneenä siitä, että olin rohjennut saada

pahoinvointi-kohtauksen hänen puutarhassaan. Mutta, Filip, se ei

tosiaan ollut minun syyni.

-- Lapsi-parka, -- sanoi Filip puristaen hellästi nuoren tytön kättä,

-- eipä suinkaan se ollut sinun syysi. Sitten, sitten?

-- Olen kertonut kaiken, ystäväni; ja hra Gilbertin olisi pitänyt

säästää minut selostuksiltaan.

-- Kah, nyt sinä taas soimaat poika-raukkaa.

-- Niin, puolusta sinä häntä; kyllä hän on soma otus!

-- Taivaan tähden, Andrée, älä ole niin kova sitä nuorukaista

kohtaan; sinä herjaat ja tiuskit häntä, olen nähnyt sinut teossa!...

Voi, hyvä Jumala, mikä sinulle, Andrée, taas tulee?

Tällä kertaa Andrée oli kaatunut takaisin sohvan pieluksille

virkkamatta sanaakaan; tällä kertaa pullo ei voinut häntä toinnuttaa;

täytyi odottaa, kunnes pyörtymys oli ohi ja veri jälleen alkoi

kiertää.

-- Aivan varmaan, -- mutisi Filip, -- on sinun sairautesi, sisareni,

niin vakavaa laatua, että se peloittaisi rohkeampiakin kuin mitä

minä olen, kun on kysymys sinun kärsimyksistäsi. Sano, mitä sanot,

mutta minusta tätä tautia ei saa käsitellä tuolla teeskentelemälläsi

välinpitämättömyydellä.

-- Mutta, Filip, kun lääkäri sanoi...

-- Lääkäri ei saa minua uskomaan, ei koskaan, ellen itse puhuttele

häntä! Missä voi tuon tohtorin tavata?

-- Hän käy joka päivä Trianonissa.

-- Mutta mihin aikaan päivästä, aamuisinko?

-- Aamuin ja illoin hänellä on palvelusvuoronsa.

-- Onko hän nyt täällä?

-- Kyllä, ystäväni; lyönnilleen kello seitsemältä illalla, sillä hän

on täsmällinen, hän nousee dauphinen asuntoon vieviä ulkoportaita.

-- Hyvä, -- sanoi Filip tyynempänä, -- minä odotan luonasi.

41.

Erehdys.

Filip pitkitti huolettomasti keskustelua, samalla kun hän salavihkaa

tarkkasi sisartaan, joka taasen puolestaan ponnisteli, jotta ei

tekisi häntä levottomaksi uusilla pyörtymyskohtauksilla. Filip

puhui paljon pettyneistä toiveistaan, kuninkaan unohduksesta, hra

de Richelieun epävakaisuudesta, ja kun hän kuuli kellon lyövän

seitsemän, hän lähti äkkiä, välittämättä, arvasiko Andrée hänen

aikeensa.

Hän suuntasi askeleensa suoraan kuningattaren paviljonkiin päin ja

seisahtui riittävän matkan päähän, jotta palvelushenkilöt eivät häntä

pysähdyttäisi, mutta kyllin lähelle, jotta kukaan ei voisi mennä

ohitse hänen, Filipin, tuntematta ohikulkijaa.

Hän ei ollut seisonut siinä viittä minuuttia ennenkuin hän näki

Andréen kuvaileman jäykän ja melkein majesteetillisen lääkärin

tulevan häntä vastaan.

Alkoi hämärtää, ja vaikka lukemisen näin ollen täytyi olla vaikeata,

arvoisa tohtori kuitenkin selaili äskettäin Kölnissä julkaistua

tutkielmaa vatsahalvausten syistä ja vaikutuksista. Vähitellen tuli

melkein pimeä hänen ympärillään ja tohtori jo pikemmin arvasi kuin

luki, kun samassa liikkuva ja läpikuultamaton esine poisti oppineelta

ammattimieheltä viimeisenkin valonkajastuksen.

Hän kohotti päänsä, näki edessään miehen, ja kysyi:

-- Mitä haluatte?

-- Anteeksi, monsieur, -- sanoi Filip; -- onko minulla kunnia

puhutella tohtori Louista?

-- Kyllä, monsieur, -- vastasi lääkäri sulkien kirjansa.

-- Suokaa minulle sitten muutama sana, -- virkkoi Filip.

-- Anteeksi, monsieur; mutta virkatoimeni kutsuu minua madame la

dauphinen luo. On jo aika, enkä voi antaa itseäni odottaa.

-- Monsieur... -- ja tässä teki Filip rukoilevan liikkeen

sulkeakseen lääkäriltä tien, -- monsieur, henkilö, jolle anon teidän

huolenpitoanne, on madame la dauphinen palveluksessa. Hän kärsii

paljon, jotavastoin prinsessa ei ole laisinkaan sairas.

-- Kenestä te siis puhutte? -- kysyi lääkäri.

-- Henkilöstä, jonka luo madame la dauphine itse teidät vei.

-- Ahaa, olisiko ehkä kysymys neiti Andrée de Taverneystä?

-- Oikein, monsieur.

-- Vai niin, -- virkahti tohtori, äkkiä vilkaisten ylös nuoreen

mieheen.

-- Te tiedätte siis, että hän kärsii paljon.

-- Hänellä on kouristuksia, eikö niin?

-- Alituisia pyörrytyskohtauksia, niin, monsieur. Tänään hän muutaman

tunnin kuluessa pyörtyi kolme, neljä kertaa käsivarsilleni.

-- Voiko nuori neiti siis huonommin?

-- Ah, enhän minä tiedä; mutta käsitätte, tohtori, että kun rakastaa

jotakuta...

-- Te rakastatte neiti Andrée de Taverneytä?

-- Oi, enemmin kuin elämääni, hra tohtori!

Filip lausui nämä sanat niin hehkuvalla veljenrakkaudella, että

tohtori Louis käsitti niiden tarkoituksen väärin.

-- Ahaa, -- virkkoi hän, -- se olette siis te...? Lääkäri pysähtyi

epäröiden.

-- Mitä aioitte sanoa, monsieur? -- kysyi Filip.

-- Te siis olette...?

-- Kuka minä olen... mitä, monsieur?

-- No, tuhat tulimaista, hänen rakastajansa, -- sanoi lääkäri

kärsimättömästi.

Filip astahti taaksepäin, laskien kätensä otsalleen ja käyden

kalmankalpeaksi.

-- Monsieur, -- virkkoi hän, -- olkaa varuillanne, te herjaatte

sisartani!

-- Sisartanne! Onko neiti Andrée de Taverney teidän sisarenne?

-- On, monsieur, enkä luule sanoneeni mitään, joka olisi voinut

aiheuttaa niin omituisen erehdyksen teidän puoleltanne.

-- Anteeksi, monsieur, hetki, jonka olitte valinnut minua

tavataksenne, salaperäinen ilmeenne minua puhutellessanne... sai

minut luulemaan, otaksumaan, että vieläkin hellemmät tunteet kuin

veljenrakkaus...

-- Ah, paras tohtori, ei rakastaja eikä puoliso voisi rakasta

sisartani hartaammin kuin minä.

-- Hyvä; sitten kyllä käsitän, että otaksumani teitä loukkasi,

ja esitän teille siitä anteeksipyyntöni. Sallitteko minun nyt,

monsieur...? -- Ja lääkäri aikoi kulkea edelleen.

-- Tohtori, -- tivasi Filip, -- pyydän, älkää jättäkö minua ensin

rauhoittamatta minua sisareni tilan suhteen.

-- Mutta mikä hänen tilassaan sitten on saattanut teidät levottomaksi?

-- Hyvä Jumala, se mitä itse olen nähnyt.

-- Olette nähnyt oireita, jotka ilmaisevat pahoinvointia...

-- Vakavaako, tohtori?

-- Miltä kannalta sitä katsoo.

-- Kuulkaa, tohtori, kaikessa tässä on jotakin omituista; voisi

luulla, että te ette tahdo tai ette uskalla minulle vastata.

-- Otaksukaa ennemmin, monsieur, että kärsimättömyydessäni ehtiä

hänen korkeutensa dauphinen luo, joka minua odottaa...

-- Tohtori, tohtori, -- sanoi Filip, laskien kätensä kylmä hikeä

valuvalle otsalleen, -- te luulitte minua neiti de Taverneyn

rakastajaksi?

-- Niin, mutta te oikaisitte erehdykseni.

-- Ajatteletteko siis, että neiti de Taverneyllä on rakastaja?

-- Anteeksi, monsieur, mutta en ole velvollinen tekemään tiliä

ajatuksistani.

-- Tohtori, säälikää minua; te päästitte suustanne sanan, joka

tarttui sydämeeni kuin taittunut tikarinterä. Tohtori, älkää koettako

sekoittaa asiaa; teidän hienotunteisuutenne ja taitavat puheenne

eivät nyt hyödytä. Tohtori, mikä on se sairaus, jota olisitte

rakastajalle selostanut, mutta jonka te veljeltä tahdotte salata?

Tohtori, minä rukoilen, vastatkaa minulle.

-- Päinvastoin pyydän, että vapautatte minut teille vastaamasta,

monsieur; sillä tavasta, jolla minulta kyselette, näen, ettette enää

hallitse itseänne.

-- Ah, ettekö siis käsitä, monsieur, että jokainen lausumanne sana

ajaa minut lähemmäksi kuilua, jonka näkeminen minua peloittaa.

-- Monsieur!

-- Tohtori, -- huudahti Filip entistä kiihkeämmin, -- tämä merkitsee

siis, että teillä on minulle ilmoitettavana joku kauhea salaisuus,

jota kuullakseni tarvitsen kaiken kylmäverisyyteni, kaiken rohkeuteni?

-- Mutta enhän tiedä, missä otaksumissa te harhailette, hra de

Taverney; en ole mitään sellaista sanonut.

-- Oh, se on sata kertaa pahempaa kuin jos minulle jotakin

sanoisitte! Te annatte minun aavistaa niin paljon... Se ei ole

ihmisystävällistä, tohtori! Te näette, että sydämeni on särkyä

sanoistanne, te näette minun pyytävän, rukoilevan. Puhukaa, puhukaa

toki! Kuulkaa, minä vakuutan teille, että minulla on kylmäverisyyttä,

rohkeutta... Tämä sairaus, tämä häpeä kenties... Hyvä Jumala, te ette

keskeytä minua, tohtori, tohtori!

-- Hra de Taverney, minä en ole mitään sanonut, en madame la

dauphinelle, en isällenne, enkä teille; älkää vaatiko minulta muuta.

-- Ette, ette ole mitään sanonut... Mutta näettehän, että tulkitsen

äänettömyytenne; näette, että seuraan ajatustanne siinä synkässä ja

kohtalokkaassa uomassa, missä se liikkuu. Pysähdyttäkää minut toki,

jos olen joutunut harhaan.

-- Hyvästi, monsieur, -- vastasi tohtori liikutettuna.

-- Oi, ette saa jättää minua näin, vastaamatta myöntävästi tai

kieltävästi. Sananen vain, yksi ainoa sana, siinä kaikki, mitä teiltä

pyydän.

Lääkäri pysähtyi.

-- Monsieur, -- virkkoi hän, -- vast'ikään, ja siitä johtui onneton

erehdys, josta te loukkaannuitte...

-- Älkäämme siitä enää puhuko, monsieur.

-- Päinvastoin, puhukaamme; vast'ikään, ehkä rahtusen liian

myöhään, sanoitte minulle, että neiti de Taverney on sisarenne.

Mutta aikaisemmin johditte minut harhaan lausuessanne niin perin

innokkaasti ja liikutettuna, että rakastitte neiti Andréeta enemmän

kuin elämäänne.

-- Se on totta.

-- Jos rakkautenne häntä kohtaan on niin suuri, hän epäilemättä

vastaa siihen samallaisella hellyydellä?

-- Ah, monsieur, Andrée rakastaa minua enemmän kuin ketään muuta

maailmassa.

-- No, palatkaa sitten hänen luokseen, kyselkää häneltä, monsieur;

tehkää hänelle sensuuntaisia kysymyksiä, joihin minun täytyy

kieltäytyä vastaamasta; ja jos hän rakastaa teitä niinkuin te häntä

rakastatte, hän kyllä vastaa kysymyksiinne. On paljon seikkoja, jotka

kerrotaan ystävälle, vaikka ne lääkäriltä vaietaan. Silloin hän

ehkä suostuu teille sanomaan, mitä minä en millään ehdolla tahtoisi

opastaa teitä aavistamaan. Hyvästi, monsieur.

Ja tohtori astui taas askeleen paviljonkia kohti.

-- Ei, ei, se on mahdotonta! -- huudahti Filip mielettömänä tuskasta

ja keskeyttäen jokaisen sanansa nyyhkytyksellä. -- Ei, tohtori, olen

kuullut väärin; te ette ole voinut minulle tuota sanoa!

Lääkäri irroittausi hiljaa; sitten lausui hän säälivällä lempeydellä:

-- Tehkää niinkuin teitä neuvoin, hra de Taverney, ja, uskokaa minua,

se on parasta, mitä voitte tehdä.

-- Mutta ajatelkaa toki, uskoa teitä olisi luopua vakaumuksesta,

joka on ollut elämäni uskonto; se olisi enkelin syyttämistä, Jumalan

kiusaamista, tohtori! Jos vaaditte, että teitä uskon, niin todistakaa

edes, todistakaa.

-- Hyvästi, monsieur.

-- Tohtori! -- huusi Filip epätoivoissaan.

-- Olkaa varuillanne; jos puhutte noin kiivaasti, niin ilmaisette

sen, minkä minä olin päättänyt kaikilta vaieta ja minkä olisin

tahtonut salata teiltä itseltännekin.

-- Niin, niin, olette oikeassa, tohtori, -- virkkoi Filip niin

matalalla äänellä, että sanat kuolivat hänen huulilleen; -- mutta

voihan tiedekin erehtyä, ja tunnustanette, että itsekin olette joskus

erehtynyt.

-- Harvoin, monsieur, -- vastasi lääkäri; -- minä olen syvällisiä

opintoja harjoittanut mies, eikä suuni koskaan myönnä ennenkuin

silmäni ja järkeni ovat sanoneet: "olen nähnyt... tiedän... olen

varma". Tosin olette oikeassa siinä, monsieur, että toisinaan olen

saattanut erehtyä, niinkuin jokainen ihminen on erehtyväinen;

mutta tällä kertaa sitä kaikesta päättäen en ole tehnyt. Kas niin,

tyyntykää, ja erotkaamme.

Mutta Filip ei voinut näin alistua. Hän laski kätensä lääkärin

käsivarrelle niin hartaasti rukoilevin ilmein, että tämä pysähtyi.

-- Vielä yksi, viimeinen suosionosoitus, herra tohtori! -- sanoi

Filip. -- Näette, miten kiihdyksissä mieleni on; tunnen jotakin,

mikä lähenee mielipuolisuutta; tietääkseni, onko minun elettävä

vai kuoltava, tarvitsen varmennuksen tähän minua uhkaavaan

todellisuuteen. Minä palaan sisareni luo, mutta en puhu hänelle

ennenkuin te olette vielä käynyt häntä katsomassa. Miettikää.

-- Teidän asianne on miettiä, monsieur; sillä minulla puolestani ei

ole sanaakaan lisättävänä siihen, mitä olen lausunut.

-- Monsieur, luvatkaa minulle... ah, tämä on armo, jota pyövelikään

ei uhriltaan kieltäisi!... luvatkaa minulle palata sisareni luo,

käytyänne hänen korkeutensa dauphinen luona. Taivaan nimessä,

tohtori, luvatkaa se minulle!

-- Se on hyödytöntä, monsieur; mutta koska sitä välttämättömästi

tahdotte, on velvollisuuteni täyttää toivomuksenne. Lähdettyäni

madame la dauphinen asunnosta tulen sisarenne luo.

-- Oi, kiitos, kiitos! Niin, tulkaa, ja sitten te itse tunnustatte

erehtyneenne.

-- Toivon sitä kaikesta sydämestäni, monsieur, ja jos olen erehtynyt,

myönnän sen ilomielin.

Ja Filipistä vapautunut lääkäri lähti, jättäen nuoren miehen

puistokäytävälle. Filip vapisi kuumeesta, kylpi kylmässä hiessä, eikä

huumauksessaan enää tuntenut paikkaa, missä oli, ei miestä, jonka

kanssa oli haastellut, eikä salaisuutta, jonka oli saanut tietää.

Muutamien minuuttien ajan hän katseli itsetiedottomasti taivasta,

joka vähitellen kirkastui tähdistä, ja rakennusta, josta valot

alkoivat välkkyä.

42.

Kuulustelu.

Niin pian kuin Filip oli toipunut ja järki jälleen päässyt valtaansa,

hän suuntasi askeleensa Andréen asuntoon.

Mutta mikäli hän lähestyi paviljonkia, sikäli hänen onnettomuutensa

peikko vähitellen kaikkosi; hänestä tuntui, että oli nähnyt unta

ja hetkisen taistellut jotakin epätodellista vastaan. Mitä enemmin

hän loittoni lääkäristä, sitä vähemmin hän uskoi tämän peloittavia

sanoja. Aivan varmaan oli tiede erehtynyt, eikä hyve langennut.

Eikö tohtori ollut myöntänyt hänen olevan täysin oikeassa lupaamalla

palata hänen sisarensa luo?

Mutta kun Filip jälleen seisoi Andréen kasvojen edessä, hän oli niin

muuttunut, niin kalpea, niin menehtynyt, että nyt oli tytön vuoro

käydä levottomaksi veljensä tähden ja kysyä häneltä, miten sellainen

hirveä muutos niin vähässä ajassa oli voinut hänessä tapahtua.

Vain yksi seikka oli voinut tehdä Filipiin sellaisen vaikutuksen.

-- Ah, veli, -- sanoi Andrée, -- olenko siis kovin sairas?

-- Miksi sitä kysyt? -- virkkoi Filip.

-- Siksi, että neuvottelu tohtori Louis'n kanssa on sinut noin

peljästyttänyt.

-- Ei, sisareni, -- virkkoi Filip; -- tohtori ei ole levoton, sinä

puhuit minulle totta. Ainoastaan suurella vaivalla olen saanut hänet

edes suostumaan käymään täällä uudestaan.

-- Ah, tuleeko hän uudestaan? -- äännähti Andrée.

-- Kyllä hän tulee; eihän sinulla, Andrée, liene mitään sitä vastaan?

Ja Filip loi näitä sanoja lausuessaan läpitunkevan katseen nuoreen

tyttöön.

-- Ei, -- vastasi tämä luontevasti, -- ja jos hänen käyntinsä sinua

hiukan rauhoittaa, en muuta pyydä. Mutta sanohan sillävälin, mistä

aiheutuu tuo kauhea kalpeutesi, joka minua niin järkyttää?

-- Oletko siitä levoton, Andrée?

-- Vielä kysyt!

-- Sinä rakastat minua siis hyvin hellästi, Andrée?

-- Kuinka niin? -- sanoi nuori tyttö.

-- Kysyn sinulta, Andrée, rakastatko minua yhä yhtä paljon kuin ennen

lapsina ollessamme?

-- Oi, Filip, Filip!

-- Olen siis sinulle kalleimpia olentoja maan päällä?

-- Kaikkein kallein, ainoa! -- huudahti Andrée. -- Sitten lisäsi hän

punastuen ja hämillään: -- Anteeksi, Filip, minä unohdin...

-- Isämme, niinkö, Andrée?

-- Niin.

Filip tarttui sisarensa käteen ja katseli häntä hellästi.

-- Andrée, -- sanoi hän, -- älä suinkaan usko, että koskaan moittisin

sinua, jos sydämeesi sisältyisi hellyyttä, mikä ei olisi rakkautta

isäämme eikä rakkautta minuun...

Sitten hän istahti sisarensa viereen ja jatkoi:

-- Olet siinä iässä, Andrée, jolloin nuorten tyttöjen sydän

puhuu heille voimakkaammin kuin he itse tahtovat, ja sinä tiedät

jumalallisen käskyn säätävän, että naisten on jätettävä vanhempansa

ja sukulaisensa seuratakseen puolisoaan.

Andrée katseli hetkisen Filipiä ikäänkuin hänelle olisi puhuttu

vierasta, käsittämätöntä kieltä.

Sitten alkoi hän nauraa kuvailemattoman viattomasti ja lausui:

-- Puolisoani! Etkö puhunut minulle puolisosta, Filip? Kah, hän on

vielä syntymättä, tai ainakaan en häntä tunne!

Liikutettuna tästä Andréen teeskentelemättömästä huudahduksesta Filip

siirtyi lähemmäksi ja sulkien hänen kätensä omiinsa vastasi:

-- Ennen puolisoa, hyvä Andrée, on neidolla kihlattu, rakastaja.

Andrée katseli Filipiä aivan kummastuneena, sallien nuoren miehen

tutkivan silmän pohjata hänen kirkasta neitseenkatsettaan, missä

hänen koko sielunsa päilyi.

-- Sisareni, -- sanoi Filip, -- syntymästäsi asti olet pitänyt minua

parhaana ystävänäsi; minä puolestani olen katsellut sinua ainoana

ystävättärenäni. Kuten tiedät, en koskaan jättänyt sinua ottaakseni

osaa toverieni leikkeihin. Yhdessä olemme kasvaneet, eikä mikään ole

järkyttänyt sokeata luottamustamme toisiimme. Mistä siis johtuu, että

sinä, Andrée, viime aikoina olet niin aiheettomasti ja ensimäisenä

muuttunut minun suhteeni?

-- Minäkö muuttunut! Muuttunut sinun suhteesi, Filip? Selitähän. En

tosiaan ymmärrä rahtuakaan kaikesta siitä, mitä tänne palattuasi olet

puhunut.

-- Niin, Andrée, -- sanoi nuori mies puristaen häntä rintaansa

vasten; -- niin, hellä sisareni, nuoruuden intohimot ovat seuranneet

lapsuuden kiintymystä, ja sinä et enää ole pitänyt minua kyllin

hyvänä tai kyllin luotettavana paljastaaksesi minulle rakkauden

täyttämää sydäntäsi.

-- Veljeni, ystäväni, -- virkkoi Andrée yhä enemmin kummastuneena, --

mitä sinä tällä oikeastaan tarkoitat? Miksi puhut minulle rakkaudesta?

-- Andrée, minä puutun rohkeasti kysymykseen, joka sinulle on täynnä

vaaroja ja minulle itselleni tuottaa levottomuutta ja tuskaa.

Tiedän hyvin, että kun tällä hetkellä pyydän tai pikemmin vaadin

luottamustasi, menetän arvoani silmissäsi. Mutta mieluummin tahdon,

ja voit uskoa, että sen sanominen tuottaa minulle kärsimystä,

mieluummin tahdon tuntea rakkautesi minuun pienemmäksi kuin jättää

sinut itseäsi uhkaavien onnettomuuksien, hirvittävien onnettomuuksien

uhriksi, Andrée, jos itsepäisesti yhä vaikenet, jota vaikenemistasi

valitan ja johon en olisi luullut sinun kykenevän veljeä, ystävää

kohtaan.

-- Veljeni, ystäväni, -- vastasi Andrée, -- vakuutan sinulle etten

näistä moitteistasi ymmärrä mitään.

-- Andrée, tahdotko, että puhun sinulle selvemmin?

-- Kyllä... kyllä tietysti.

-- Mutta jos rohkaisemanasi puhunkin liian suoraan, jos nostatan

punan otsallesi ja saan häpeän painamaan sydäntäsi, syytä sitten

ainoastaan itseäsi, joka aiheettomalla epäluottamuksellasi olet

pakoittanut minut tunkeutumaan sielusi pohjaan riuhtaistakseni sieltä

salaisuutesi.

-- Tee niin, Filip, ja minä vannon sinulle, että en siitä voisi

suuttua.

Filip katseli sisartaan, nousi aivan kiihtyneenä ja käveli pitkin

askelin edestakaisin huoneessa. Hänen itsekseen tekemänsä syytöksen

ja tämän nuoren tytön osoittaman tyyneyden välillä oli niin

merkillinen ristiriita, että hän ei tiennyt, mitä ajatella.

Andrée puolestaan katseli veljeänsä hämmästyksessä ja kylmeni

vähitellen tästä juhlallisuudesta, joka niin suuresti poikkesi

lempeän käskevästä veljellisestä sävystä. Ja ennenkuin Filip oli

jälleen alkanut puhua Andrée nousikin vuorostaan ja meni asettamaan

kätensä veljensä kainaloon.

-- Kuule, Filip, -- virkkoi hän sitten, katsellen nuorta miestä

sanomattoman hellästi, -- katso minua niin kuin minä sinua katson!

-- Oi, en parempaa pyydä, -- vastasi Filip luoden häneen palavan

silmäyksen; -- mitä tahdot minulle sanoa?

-- Tahdon sinulle sanoa, Filip, että aina olet ollut hiukan

mustasukkainen ystävyydestäni, mikä onkin luonnollista, koska

minä puolestani mustasukkaisella kiintymyksellä halusin sinun

huolenpitoasi ja hellyyttäsi. No niin, katso minuun, kuten pyysin.

Nuori tyttö hymyili.

-- Näetkö jonkun salaisuuden silmistäni? -- jatkoi hän.

-- Näen, minä näen niistä yhden, -- virkkoi Filip. -- Andrée, sinä

rakastat jotakuta.

-- Minäkö? -- huudahti tyttö niin luonnollisella kummastuksella, että

taitavinkaan näyttelijätär ei koskaan olisi voinut matkia äänensävyä,

millä hän tämän ainoan sanan lausui. -- Sitten hän naurahti: --

Minäkö rakastaisin jotakuta? -- sanoi hän.

-- No sitten joku rakastaa sinua?

-- Sitä pahempi hänelle tosiaankin; sillä kun tuo tuntematon henkilö

ei koskaan ole minulle näyttäytynyt eikä siis koskaan ole tunnustanut

tunteitaan, on se aivan hukkaan heitettyä rakkautta.

Kun Filip näki sisarensa näin avomielisesti nauravan ja laskevan

leikkiä tästä asiasta, kun hän näki hänen silmiensä kirkkaan

taivaansinen ja hänen olemuksensa puhtaan vilpittömyyden, kun hän

tunsi Andréen sydämen tasaisesti sykkivän omaansa vasten, hän

sanoi itsekseen, että kuukauden poissaolo ei voinut aiheuttaa

sellaista muutosta nuhteettoman tytön luonteessa. Hän päätti, että

Andrée-parkaa arvottomasti epäiltiin ja että tiede valehteli.

Hän myönsi tohtori Louis'n puolustukseksi, että tämä ei tuntenut

Andréen siveellisyyttä ja yleviä vaistoja, vaan saattoi otaksua

hänet kaikkien noiden ylhäisön tyttöjen kaltaiseksi, jotka huonojen

esimerkkien viehättäminä tai turmeltuneen veren ennenaikaisessa

kiihkeydessä uhrasivat neitsyytensä kaipauksetta, jopa

kunnianhimottakin.

Vielä yksi katse Andréelta, ja Filip varmistui lääkärin erehdyksestä.

Ja tässä vakaumuksessaan hän tunsi itsensä niin onnelliseksi, että

syleili sisartaan niiden marttyyrien tapaan, jotka julkisesti

tunnustivat neitsyt Marian koskemattoman puhtauden, samalla kun he

tunnustivat uskovansa hänen jumalalliseen poikaansa.

Hänen mielipiteittensä täten horjuessa Filip kuuli portailta tohtori

Louis'n askeleet, sillä tämä oli ollut uskollinen tekemälleen

lupaukselle.

Andrée säpsähti; kaikki tuntui hänelle yllättävältä hänen ase massaan

tällä hetkellä.

-- Kuka sieltä tulee? -- kysyi hän.

-- Tietenkin tohtori Louis, -- vastasi Filip. Samassa aukeni ovi

ja Filipin niin levottomasti odottama lääkäri astui todellakin

huoneeseen.

Hän oli, kuten jo sanoimme, niitä vakavia ja rehellisiä miehiä,

joille tiede on papinvirka ja jotka hartaasti tutkivat sen

salaisuuksia.

Tällä aivan aineellisella aikakaudella tohtori Louis harvinaisena

poikkeuksena koetti ruumiin sairauden pohjalta etsiä sielunkin

vammoja. Avomielisesti ja rohkeasti kulki hän tätä tietään, vähän

välittäen nurisemisista ja vastuksista ja säästäen aikaansa, tuota

työteliäiden ihmisten perintöä, sellaisella kitsaudella, että se teki

hänet tylyksi joutilaita ja lörpöttelijöitä kohtaan.

Tämän vuoksi hän oli keskustelun alussa hyvin ynseästi kohdellut

Filipiä. Hän oli luullut hänen olevan joku hovin keikareista, jotka

tulevat mairittelemaan lääkäriä, jotta tämä ylistelisi heidän

sankarillisia lemmenseikkailujaan, ja jotka tuntevat itsensä

ylpeiksi, kun heidän tarvitsee ostaa lääkärin vaitiolo. Mutta

nähtyään mitalin toisen puolen, huomatessaan enemmän tai vähemmän

narrimaisen rakastelijan asemesta edessään veljen synkät ja

uhkaavat kasvot, nähdessään ikävän häiritsemisen sijasta uhkaavan

onnettomuuden, käytännöllinen filosofi, hyväsydäminen mies heti

heltyi ja Filipin viime sanojen jälkeen tohtori oli tuuminut:

"En ole ainoastaan voinut erehtyä, vaan vieläpä tahtoisinkin, että

olisin erehtynyt."

Senpä vuoksi hän ilman Filipin harrasta pyyntöäkin olisi saapunut

Andréen luo ratkaisevammalla tutkimuksella ottaakseen selvän

kaikesta, mikä hänen ensimäisellä käynnillään oli hänestä näyttänyt

niin luultavalta.

Hän astui siis sisään, ja hänen ensimäinen silmäyksensä, lääkärin

ja huomioidentekijän läpitunkeva katse, kiinnittyi heti eteisestä

Andréehen eikä hänestä enää irroittunut.

Juuri silloin, joko tohtorin vierailun aiheuttamasta

mielenliikutuksesta tai aivan luonnollisista syistä, Andrée sai yhden

noita kohtauksia, jotka olivat Filipiä peljästyttäneet, ja horjuvana

nosti hän nenäliinansa tuskallisesti huulilleen.

Lääkäriä vastaanottamaan rientävä Filip ei ollut mitään huomannut.

-- Tervetuloa, tohtori, -- sanoi hän, -- ja suokaa minulle anteeksi

hiukan jyrkkä käytökseni. Teitä tunti sitten puhutellessani olin yhtä

kiihtynyt kuin nyt olen levollinen.

Lääkäri lakkasi hetkiseksi katselemasta Andréeta ja käänsi huomionsa

nuoreen mieheen, jonka hymyilevää ja hilpeätä ilmettä hän koetti

itselleen selittää.

-- Olette siis jutellut sisarenne kanssa, kuten teitä neuvoin? --

kysyi hän.

-- Olen, tohtori, olen.

-- Ja olette rauhoittunut?

-- Minulla on nyt taivas helvetin asemesta sydämessäni. Tohtori

tarttui Andréen käteen ja tunnusteli kauan nuoren tytön valtimoa.

Filip katseli häntä ja näkyi miettivän:

"Niin, tutkikaa, tohtori; nyt en enää pelkää lääkärin lausuntoja." --

No, monsieur? -- virkkoi hän voitonriemuisena.

-- Herra ritari, -- vastasi tohtori Louis, -- olkaa hyvä ja jättäkää

minut kahden kesken sisarenne kanssa.

Nämä koruttomasti lausutut sanat masensivat nuoren miehen rohkeuden.

-- Mitä! Vielä? -- sanoi hän.

Tohtori viittasi.

-- Hyvä, minä jätän teidät, monsieur, -- vastasi Filip synkkänä.

Sitten jatkoi hän kääntyen sisareensa: -- Andrée, ole rehellinen ja

avomielinen tohtorille.

Nuori tyttö kohautti olkapäitään ikäänkuin ei edes olisi voinut

käsittää, mitä tällä tarkoitettiin.

-- Mutta, -- jatkoi Filip, -- sillävälin kun hän kyselee sinulta

terveytesi tilaa, minä menen puistoon kävelemään. Tunti, joksi käskin

tuomaan hevoseni, ei ole vielä tullut, joten voin ennen lähtöäni

vielä tavata sinut ja hetkisen jutella kanssasi.

Hän puristi Andréen kättä, yrittäen hymyillä. Mutta nuori tyttö

tunsi tässä puristuksessa ja tässä hymyssä jotakin väkinäistä ja

kouristuksellista.

Lääkäri saattoi Filipin juhlallisesti eteisen ovelle, jonka hän

sulki. Sitten hän palasi asettumaan samalle sohvalle, millä Andrée

istui.

43.

Lääkärin tutkimus.

Ulkona vallitsi mitä syvin hiljaisuus. Ei tuulen henkäystäkään

suhissut ilmassa, mitään ihmisääntä ei kuulunut; luonto oli tyyni.

Sitäpaitsi olivat kaikki palvelustoimet Trianonissa päättyneet;

tallimiehet olivat poistuneet hevostensa luota ja vaunuvajoista omiin

suojiinsa, ja pieni piha oli tyhjä.

Andrée tunsi kyllä sydämensä syvyydessä jotakin levottomuutta siitä

omituisesta huomiosta, minkä Filip ja lääkäri tälle sairaudelle

omistivat. Hän kyllä hiukan kummasteli, että tohtori Louis näin oli

tullut takaisin, vaikka hän samana aamuna oli selittänyt taudin

vähäpätöiseksi ja lääkkeet tarpeettomiksi; mutta hänen täydellisesti

puhtaan vilpittömyytensä ansiosta nämä epäluulot eivät olleet hänen

sielunsa kirkasta kuvastinta edes henkäyksellään sumentaneet.

Suunnattuaan häneen lampun valon tohtori tarttui äkkiä hänen käteensä

kuin ystävä tai rippi-isä eikä enää lääkärin tavoin tunnustellut

valtimoa.

Tämä odottamaton liike kummastutti suuresti herkkätuntoista Andréeta,

ja tyttö oli jo vetää kätensä pois.

-- Mademoiselle, -- kysyi tohtori, -- tekö minua halusitte tavata,

vai olenko takaisin tullessani noudattanut ainoastaan veljenne

toivomusta?

-- Monsieur, -- vastasi Andrée, -- veljeni palasi ilmoittaen, että

tulisitte minua toistamiseen katsomaan; mutta senjälkeen kun minulla

tänä aamuna oli kunnia teiltä itseltänne kuulla, että tautini ei

ollut mitään vakavaa, en olisi rohjennut teitä uudestaan vaivata.

Lääkäri kumarsi.

-- Veljenne, -- sanoi hän, -- näkyy olevan kovin kiihdyksissä,

arka kunniastaan ja taipumaton eräissä kysymyksissä. Senvuoksi

kieltäydyitte hänelle avaamasta sydäntänne?

Andrée katseli lääkäriä, kuten oli katsellut Filipiä.

-- Tekin, monsieur? -- virkkoi hän hyvin ylväästi.

-- Anteeksi, mademoiselle, sallikaa minun jatkaa. Andrée teki

liikkeen, joka ilmaisi kärsivällisyyttä tai pikemmin alistumista.

-- On siis luonnollista, -- jatkoi lääkäri, -- että nähdessänne

tuon nuoren miehen surun ja aavistaessanne hänen suuttumuksensa

itsepäisesti säilytitte salaisuutenne. Mutta minulla, mademoiselle,

joka -- uskokaa minua -- olen yhtä paljon sielun kuin ruumiin

lääkäri, minulla, joka näen ja tiedän ja siis tulen puolitiehen teitä

vastaan tuskallisissa paljastuksissanne, minulla on oikeus odottaa

teiltä suurempaa avomielisyyttä.

-- Herra tohtori, -- vastasi Andrée, -- ellen olisi nähnyt veljeni

kasvojen synkistyvän ja saavan todellisen murheen leiman, ellen

ottaisi huomioon teidän arvokasta ulkomuotoanne ja tunnettua

vakavuuttanne, luulisin, että te molemmat yhdessä juonessa

näyttelette minulle komediaa saadaksenne minut neuvottelun johdosta

ja minulle aiheuttamallanne pelolla nauttimaan jotakin perin

inhoittavaa ja katkeraa lääkettä.

Lääkäri rypisti kulmiaan.

-- Mademoiselle, -- sanoi hän, -- pyydän, pysähtykää jo tuossa

teeskentelyssänne.

-- Teeskentelyssä! -- huudahti Andrée.

-- Tahtoisitteko mieluummin, että nimittäisin sitä tekopyhyydeksi?

-- Mutta, monsieur, -- huudahti nuori tyttö, -- te loukkaatte minua.'

-- Sanokaa, että olen tutkinut teidät ja arvaan ajatuksenne.

-- Monsieur!

Andrée nousi; mutta lääkäri pakoitti hänet lempeästi jälleen istumaan.

-- Ei, -- jatkoi hän, -- ei, lapseni, minä en loukkaa teitä; ja jos

saan teidät vakuutetuksi, pelastan teidät!... Siis ei vihastunut

katseenne eikä teeskennelty suuttumuksenne, joka näkyy teitä

kiihoittavan, voi muuttaa päätöstäni.

-- Mutta mitä Jumalan nimessä tahdotte, mitä minulta vaaditte?

-- Tunnustakaa, muutoin totisesti annatte minulle kovin huonon

käsityksen itsestänne.

-- Vielä kerran, monsieur, veljeni ei ole täällä minua puolustamassa,

ja minä sanon teille, että loukkaatte minua, että en teitä käsitä ja

että vaadin teitä suoraan ja selvästi lausumaan ajatuksenne tästä

oletetusta sairaudesta.

-- Viimeisen kerran, mademoiselle, -- jatkoi lääkäri kummastuneena,

-- tahdotteko säästää minulta tuskan punehduttaa teidät?

-- Minä en käsitä teitä, en käsitä teitä, en käsitä teitä! -- toisti

Andrée kolmeen kertaan, katsellen lääkäriä kysyvästi ja säihkyvin

silmin, jotka kuvastivat uhmaa, melkeinpä näyttivät uhkaavan.

-- No niin, minä puolestani käsitän teidät, neitiseni; te epäilette

tiedettä, toivotte voivanne salata tilanne maailmalta. Mutta luopukaa

siitä harhaluulosta, yhdellä ainoalla sanalla masennan kaiken

ylpeytenne: te olette raskaana...

Andrée päästi kauhean kiljahduksen ja kaatui selälleen sohvalle.

Tämän huudon kajahdettua ovi työnnettiin rajusti auki, ja Filip

syöksyi keskelle huonetta paljastetuin miekoin, veristävin silmin ja

vapisevin huulin.

-- Te valehtelette, lurjus! -- sanoi hän lääkärille. Tohtori kääntyi

verkalleen nuoreen mieheen päin, yhä painellen puolikuolleena

huohottavan Andréen valtimoa.

-- Se mitä sanoin, on sanottu, monsieur, -- vastasi oppinut

ylenkatseellisesti, -- eikä miekkanne, olkoon se paljastettuna tai

huotrassa, saa minua sanojani peruuttamaan.

-- Tohtori! -- mutisi Filip pudottaen aseensa.

-- Te tahdoitte, että tulisin uudestaan tarkistaakseni edellisen

tutkimukseni. Sen olen tehnyt, nyt olen saavuttanut täyden

varmuuden, josta mikään ei voi minua järkyttää. Olen siitä kovin

pahoillani, nuori mies; te olette herättänyt minussa yhtä paljon

myötätuntoa kuin tämä nuori tyttö herättää minussa inhoa itsepäisellä

valheellisuudellaan.

Andrée pysyi hievahtamatta; mutta Filip teki kiivaan liikkeen.

-- Olen perheenisä, monsieur, -- jatkoi lääkäri, -- ja käsitän

kaiken, mitä saatatte, mitä teidän täytyy kärsiä. Minä tarjoan teille

siis palvelukseni, samoin kuin lupaan hienotuntoisesti vaieta. Sanani

on pyhä, monsieur, ja kaikki voivat teille vakuuttaa, että lupaukseni

on minulle kalliimpi kuin henkeni.

-- Mutta, monsieur, tämä on mahdotonta!

-- En tiedä, onko se mahdotonta, mutta totta se on. Hyvästi, hra de

Taverney.

Ja lääkäri poistui yhtä tyynesti ja verkalleen, ensin luotuaan

osaaottavan katseen nuoreen mieheen, joka väänteli käsiään tuskasta

ja joka oven sulkeutuessa vaipui murheesta masentuneena nojatuoliin

kahden askeleen päähän Andréesta.

Lääkärin mentyä Filip nousi, kävi sulkemassa käytävään avautuvan

oven, sulki kamarin oven ja ikkunat ja lähestyen Andréeta, joka

kummastellen katseli näitä kamalia valmistuksia, laski käsivartensa

ristiin ja sanoi:

-- Olet halpamielisesti ja typerästi pettänyt minua; halpamielisesti,

koska olen veljesi, koska olen ollut kyllin heikko sinua rakastamaan,

pitämään sinua kaikkia parempana, kunnioittamaan sinua yli kaiken, ja

koska tämän luottamukseni olisi pitänyt herättää sinunkin puoleltasi

edes luottamusta, ellei se voinutkaan herättää hellyyttä; typerästi,

koska meitä häpäisevä, kamala salaisuus nyt on joutunut kolmannen

tietoon, koska se varovaisuudestasi huolimatta ehkä jo on paljastunut

muidenkin silmille, ja vihdoin koska heti tunnustamalla minulle

nykyisen tilasi olisit saattanut minut pelastamaan itsesi häpeästä;

minä olisin tehnyt sen itsekkyydestä, ellen rakkaudestakaan, sinut

pelastaessani kun olisin itseänikin säästänyt. Tästä näet, miten

ja missä suhteessa olet erityisesti rikkonut. Niin kauan kuin olet

naimaton kuuluu kunniasi yhteisesti kaikille niille, joiden nimeä

kannat -- joiden nimen tahraat. Mutta nyt en enää ole veljesi, koska

itse olet minulta sen nimityksen kieltänyt; nyt olen mies, jonka etu

vaatii kaikilla mahdollisilla keinoilla kiristämään sinulta koko

salaisuuden voidakseni tämän tunnustuksen johdosta hankkia itselleni

jonkinlaista hyvitystä. Tulen siis luoksesi hyvin kiihtyneenä

ja päättäväisenä ja sanon: Koska olet ollut kyllin halpamainen

turvautuaksesi valheeseen, niin saat pelkurin palkan. Tunnusta siis

rikoksesi minulle, taikka...

-- Uhkauksia, -- huudahti ylpeä Andrée, -- uhkauksia naiselle!

Ja hän nousi kalpeana ja näytti itse uhkaavalta.

-- Niin, uhkauksia, mutta ei naiselle, vaan vilpilliselle,

kunniattomalle olennolle.

-- Uhkauksia, -- toisti Andrée, joka vähitellen kiihtyi, -- uhkauksia

minua vastaan, joka en mitään käsitä ja jota te kaikki katselette

kuin verenhimoiset hullut liittoutuneina tappamaan minut suruun,

ellette häpeään!

-- No, -- huudahti Filip, -- kuole siis, kuole siis, ellet tunnusta;

kuole silmänräpäyksessä. Jumala tuomitsee sinut, ja tuomion

toimeenpanijana minä isken.

Nuori mies otti suonenvedontapaisella liikkeellä miekkansa lattialta

ja suuntasi sen terän salaman nopeudella sisarensa rintaa kohti.

-- Hyvä, hyvä, surmaa minut! -- huudahti tämä säikähtymättä säilän

välähdystä ja yrittämättä välttää piston tuottamaa kipua.

Tyttö syöksyi tuskasta mielipuolena pari askelta eteenpäin, ja

hänen liikkeensä oli niin nopea, että miekka olisi lävistänyt hänen

rintansa, ellei Filip olisi äkkiä peljästynyt nähdessään muutamien

veripisarain tahraavan musliinia sisarensa kaulan ympärillä.

Nuoren miehen voimat olivat uupuneet ja viha lauhtunut; hän peräytyi,

pudotti miekan käsistään ja vaipuen nyyhkyttävänä polvilleen sulki

tytön syliinsä.

-- Andrée, Andrée, -- huudahti hän, -- ei, ei! Minun onkin kuoltava.

Sinä et minua enää rakasta, et minua enää tunne, minulla ei enää ole

mitään tehtävää tässä maailmassa. Oi, Andrée, sinä rakastat jotakuta

toista niin suuresti, että mieluummin kuolet kuin tunnustat asian

minulle? Oi, Andrée, sinun ei ole kuoltava, vaan minun!

Ja hän aikoi rientää pois; mutta Andrée oli jo hätääntyneenä kietonut

molemmat käsivartensa hänen kaulaansa, peitti hänet suudelmillaan ja

valeli häntä kyynelillä.

-- Ei, ei, -- sanoi hän, -- alussa olit oikeassa. Surmaa minut,

Filip; sillä minun sanotaan olevan syyllinen. Mutta sinä, niin jalo,

niin puhdas, niin hyvä, sinä, jota kukaan ei syytä, elä sinä ja

surkuttele vain minua sensijaan että kiroaisit.

-- Kuule, sisar, -- jatkoi nuori mies, -- puhu taivaan nimessä,

entisen ystävyytemme nimessä, äläkä pelkää mitään itsesi enempää

kuin hänenkään tähtensä, jota rakastat, olkoon hän ken tahansa. Hän

on oleva minulle pyhä, vaikka hän olisi pahin vihamieheni, vaikka

hän olisi viheliäisin ihminen. Mutta minulla ei ole vihollisia,

Andrée, ja sinä olet sydämeltäsi ja ajatuksiltasi niin jalo, että

sinä varmaan olet valinnut arvoisesi rakastajan. No niin, minä

menen tapaamaan tuota valittuasi ja nimittämään häntä veljekseni.

Sinä et sano mitään; onko avioliitto sinun ja hänen välillään siis

mahdoton? Sitäkö siis tarkoitat? No, olkoon niin! Minä alistun, minä

säilytän kaiken murheeni itselleni, tukahutan kunnian käskevän äänen,

joka vaatii verta. Minä en enää pyydä sinulta mitään, en edes tuon

miehen nimeä. Olkoon niin, hän on sinua miellyttänyt, hän on minulle

rakas... Mutta me lähdemme yhdessä Ranskasta, pakenemme yhdessä.

Kuningas on kuulemani mukaan lahjoittanut sinulle kallisarvoisen

koristeen; sen myymme, puolet siitä saaduista rahoista lähetämme

isällemme, toisella puoliskolla sitten elämme tuntemattomina. Minä

tulen kaikeksi sinulle, Andrée; sinä olet oleva kaikki minulle.

Minä, minä en rakasta ketään; näethän, että olen sinuun hartaasti

kiintynyt. Andrée, sinä näet, mitä edestäsi teen; sinä näet, että

voit luottaa ystävyyteeni. Kuule, vieläkö nytkin, kaiken sen jälkeen,

mitä olen sinulle sanonut, kiellät minulta luottamuksesi? Sano, sano,

etkö enää nimitä minua veljeksesi?

Andrée oli ääneti kuullut kaiken, mitä kiihtynyt nuori mies oli

puhunut.

Ainoastaan hänen sydämensä sykintä ilmaisi elämää; ainoastaan hänen

katseensa todisti järkeä.

-- Filip, -- virkkoi hän pitkän vaitiolon jälkeen, -- sinä ajattelit,

etten enää sinua rakasta, veli rukka! Sinä otaksuit rakastaneeni

jotakuta toista miestä; luulit unohtaneeni kunnian käskyt, minun,

joka olen jalosukuinen tyttö ja ymmärrän kaikki ne velvollisuudet,

mitkä se sana minulle asettaa!... Ystäväni, minä annan sen sinulle

anteeksi; niin, niin, syyttä olet minua luullut halpamaiseksi,

syyttä olet minua nimittänyt pelkuriksi. Niin, niin, minä annan

sinulle anteeksi; mutta en antaisi anteeksi, jos pidät minua niin

jumalattomana, niin kurjana, että tahtoisin tehdä väärän valan. Minä

vannon sinulle, Filip, kautta Jumalan, joka minut kuulee, kautta

äitini sielun, joka valitettavasti ei näy minua kylliksi suojelleen,

vannon sinulle niin totta kuin sinua palavasti rakastan, että

lemmenajatus ei koskaan ole hairahduttanut järkeäni, että kukaan

mies ei ole minulle sanonut: "minä rakastan sinua", että kenenkään

huulet eivät ole edes kättäni suudelleet, ja että olen sydämeltäni

ja haluiltani neitseellinen ja puhdas, yhtä puhdas kuin syntymiseni

päivänä. -- Nyt, Filip, ottakoon Jumala sieluni; ruumiini on sinun

käsissäsi.

-- Hyvä on, -- sanoi Filip pitkän vaitiolon jälkeen, -- hyvä on,

Andrée, minä kiitän sinua. Nyt näen selvästi sydämesi pohjaan. Niin,

sinä olet puhdas, viaton, rakas uhri. Mutta on olemassa taikatippoja,

myrkytettyjä lemmenjuomia; joku on virittänyt sinulle halpamaisen

ansan. Se, mitä kukaan tietesi ei olisi sinulta voinut elämäsi

uhallakaan riistää, on sinulta ryöstetty nukkuessasi. Sinä olet

joutunut johonkin ansaan, Andrée; mutta nyt olemme yhtyneet ja nyt

siis olemme vahvat. Sinä uskot minulle kunniasi huolehtimisen, eikö

totta, ja sallit minun kostaa puolestasi?

-- Oi kyllä, kyllä, -- vastasi Andrée synkällä kiivaudella, -- sillä

kostaessasi puolestani rankaiset rikoksen.

-- No, -- jatkoi Filip, -- autahan minua, helpoita etsiskelyäni.

Koettakaamme yhdessä, tarkastakaamme tunti tunnilta taaksepäin

kulkien kaikki kuluneet päivät; seuratkaamme muistin avustavaa

johtolankaa, ja tämän hämärän vyyhdin ensimäisessä sykkyrässä...

-- Niin, sitä tahdon, sitä tahdon! -- virkkoi Andrée. -- Etsikäämme!

-- Oletko huomannut kenenkään sinua seuraavan, sinua vaaniskelevan?

-- En.

-- Eikö kukaan ole sinulle kirjoittanut?

-- Ei kukaan.

-- Eikö kukaan ole sinulle tunnustanut rakkauttaan?

-- Ei yksikään.

-- Naisilla on tässä suhteessa ihmeteltävä vaisto; kun ei mitään

kirjeitä, ei mitään tunnustuksia ole ollut, niin oletko koskaan

huomannut, että joku olisi sinua... halunnut?

-- En ole koskaan huomannut mitään sellaista.

-- Rakas sisar, etsi elämäsi kaikista tiloista, pienimmistäkin

yksityiskohdista.

-- Opasta minua.

-- Oletko ollut yksinäsi kävelyillä?

-- En muistaakseni koskaan, paitsi ehkä madame la dauphinen luo

mennessäni.

-- Mutta kävellessäsi etäämmällä puistossa, metsässä?

-- Nicole oli aina seurassani.

-- Hm, tosiaan, Nicole, hän on jättänyt sinut?

-- Niin on.

-- Minä päivänä se tapahtui?

-- Samana päivänä kuin lähdit, luullakseni.

-- Hän oli tavoiltaan epäilyttävä tyttö. Oletko saanut tietää; hänen

karkaamisensa lähempiä syitä? Koeta muistella.

-- En, tiedän ainoastaan, että hän lähti miehen kanssa, jota hän

rakasti.

-- Missä tilaisuudessa tytön viimeksi näit?

-- Ah, hyvä Jumala, kello yhdeksän tienoissa hän tuli tavallisuuden

mukaan huoneeseeni, riisui minut ja valmisti sokeriveteni.

-- Etkö huomannut hänen sekoittavan siihen mitään nestettä?

-- En, eikä sillä seikalla olisi mitään merkitystä ollutkaan, sillä

juuri kun nostin lasin huulilleni muistan omituisen tunteen minut

vallanneen.

-- Minkälaisen?

-- Samallaisen kuin kerran Taverneyssä.

-- Taverneyssäkö?

-- Niin, silloin kun se muukalainen oli luonamme.

-- Mikä muukalainen?

-- Kreivi de Balsamo.

-- Kreivi de Balsamo? Ja millainen tuo aistimuksesi oli?

-- Jotakin pyörrytyksen tapaista; silmiäni alkoi hämärtää ja sitten

menetin kaiken tajuntani.

-- Ja sanot tunteneesi tuon aistimuksen Taverneyssä?

-- Niin.

-- Missä tilaisuudessa?

-- Istuin pianoni ääressä, tunsin huimausta ja katsahtaessani eteeni

huomasin kreivin kuvastimesta. Tästä hetkestä lähtein en enää muista

mitään, paitsi että heräsin pianoni ääressä voimatta mitata aikaa,

jonka olin nukkunut.

-- Se oli siis ainoa kerta, jolloin tunsit saman omituisen

aistimuksen?

-- Vieläkin kerran; sinä päivänä tai oikeammin yönä, jolloin

poltettiin ilotulitukset. Minut oli väkijoukko temmannut mukaansa,

olin joutumassa murskatuksi, tuhotuksi; kokosin kaikki voimani

taistellakseni vastaan, mutta äkkiä herpaantuivat ojennetut

käsivarteni ja pilvi peitti silmäni. Sen pilven läpi ehdin kuitenkin

nähdä saman miehen.

-- Kreivi Balsamon?

-- Niin.

-- Ja sinä vaivuit uneen?

-- Nukuin tai pyörryin, en osaa sanoa. Sinä tiedät, miten hän kantoi

minut pois ja vei kotiin isän luo.

-- Niin, niin; ja tuona yönä, Nicolen pakoyönä, sinä näit hänet

jälleen?

-- En, mutta tunsin kaikki oireet, jotka ilmaisivat hänen

läsnäoloansa, saman omituisen aistimuksen, saman hermostuneen

pyörrytyksen, saman turtumuksen, saman unen.

-- Saman unenko?

-- Niin, pyörtymyksen sekaisen unen, jonka salaperäisen vaikutuksen

minä sitä vastaan taistellessani tunsin ja johon minä uuvuin.

-- Suuri Jumala, -- huudahti Filip, -- jatka, jatka!

-- Minä vaivuin uneen.

-- Missä?

-- Vuoteessani, siitä olen aivan varma, ja herätessäni huomasin

olevani lattialla matolla, yksinäni, kärsivänä ja jäykistyneenä

kuin kuolleista herännyt. Kutsuin Nicolea, mutta turhaan; tyttö oli

hävinnyt.

-- Ja oliko tuo uni samanlaatuista kuin edelliset?

-- Oli.

-- Samanlaista kuin Taverneyssä, samanlaista kuin juhlapäivänä?

-- Oli, oli.

-- Mutta molemmilla edellisillä kerroilla sinä ennen nukkumistasi

olit nähnyt tuon Josef Balsamon, tuon Fenixin kreivin?

-- Aivan selvästi.

-- Ja kolmannella kerralla et häntä enää nähnyt?

-- En, -- virkkoi Andrée kauhistuen, sillä hän alkoi käsittää, -- en,

mutta minä aavistin hänen läsnäolonsa.

-- Hyvä! -- huudahti Filip. -- Rauhoitu nyt, ole levollinen, ole

ylpeä, Andrée; minä tiedän salaisuuden. Kiitos, rakas sisar, kiitos!

Ah, nyt olemme pelastetut!

Filip sulki Andréen syliinsä, puristi häntä hellästi rintaansa,

vasten ja syöksyi sitten innostuksensa haltioittamana ja

päättäväisenä ulos huoneesta, tahtomatta enää odottaa tai kuulla.

Hän riensi talliin, satuloitsi itse hevosensa, hyppäsi sen selkään ja

ratsasti kaikella kiireellä Pariisia kohti.

44.

Gilbertin omatunto.

Kaikki yllä kuvailemamme tapaukset olivat tehneet kauhean

vastavaikutuksen Gilbertiin.

Nuoren miehen kovin epävakainen herkkyys oli joutunut liian kovalle

koetukselle, kun hän piilopaikoista, joita hän osasi itselleen valita

milloin missäkin puutarhan sopukassa, päivittäin näki edistyvän

sairauden merkit Andréen kasvoilla ja ryhdissä ja kun kalpeus,

joka hänet edellisenä päivänä oli tehnyt levottomaksi, huomenis

osoittautui hänelle vielä selvempänä, syyttävämpänä neiti de

Taverneyn asettuessa ikkunaansa, aamuauringon luodessa siihen ensi

säteensä. Jos ken silloin olisi tarkannut Gilbertin ilmettä, hän

ei olisi voinut olla hänen kasvoillaan huomaamatta tunnonvaivojen

ominaista leimaa, jonka vanhanajan maalarit ovat klassillisesti

esittäneet.

Gilbert rakasti Andréen kauneutta, samalla kun hän sitä inhosi. Tuo

loistava kauneus niin moniin muihin etuihin yhtyneenä muodosti sekin

osaltaan rajaviivan hänen ja nuoren tytön välille; mutta tämä kauneus

näytti aarteelta, joka hänen mielestään kohotti valloituksen arvoa.

Tällaiset olivat hänen rakkautensa ja vihansa, hänen halunsa ja

halveksumisensa syyt.

Mutta siitä päivästä, jona tämä kauneus alkoi himmetä, jona Andréen

piirteet alkoivat ilmaista kärsimystä tai häpeää, sanalla sanoen

siitä päivästä, jolloin Andrée oli vaarassa ja Gilbert itse oli

vaarassa, tilanne muuttui kokonaan, ja erittäin oikeudentuntoinen

Gilbert muutti myös näkökantaansa.

Sanokaamme, että hänen ensimäinen tunteensa oli syvää murhetta.

Tuskatta hän ei nähnyt rakastettunsa kauneuden kuihtuvan ja terveyden

riutuvan, ja kuitenkin tunsi hän suloista ylpeyttä voidessaan

surkutella tätä kopeata nuorta naista, joka oli ollut häntä kohtaan

niin ylimielinen, ja säälillään kostaa hänelle kaikki osakseen

tulleet loukkaukset.

Tämä ei kuitenkaan silmissämme lievennä Gilbertin syyllisyyttä.

Ylpeys ei kelpaa puolustukseksi. Mutta ylpeys valtasikin hänet vain

silloin, kun hän ryhtyi asemaansa miettimään Joka kerta, kun neiti de

Taverney kalpeana, kärsivänä ja kumartuneena aaveen tapaan näyttäytyi

Gilbertille, tämän sydän löi rajusti, veri nousi hänen silmiinsä

niinkuin kyyneleet nousevat, ja hän painoi suonenvedontapaisesti

kouristuneen vapisevan kätensä rintaansa vasten yrittäen hillitä

omantuntonsa kapinaa.

"Minä olen hänen tuhonsa aiheuttanut", mutisi hän.

Ja ahmittuaan häntä hurjilla, intohimoisilla katseillaan Gilbert

pakeni, luullen yhä näkevänsä hänet ja kuulevansa hänen valituksensa.

Silloin koski hänen sydäntään, ja hän tunsi kivistävimpiä tuskia,

mitä ihminen koskaan on saanut kokea. Hänen hurjan rakkautensa

poltto kaipasi lievitystä, ja toisinaan hän olisi uhrannut henkensä

oikeudesta langeta polvilleen Andréen eteen, tarttua häntä kädestä,

lohduttaa häntä, virvoitella hänet eloon, kun hän pyörtyi. Hänen

voimattomuutensa näissä tilaisuuksissa oli rangaistus, jonka

tuottamaa kidutusta ei mitenkään voisi kuvailla.

Kolmen päivän ajan kärsi Gilbert näitä tuskia.

Hän oli ensimäinen, joka huomasi Andréessa tapahtuvan muutoksen,

verkallisen riutumisen. Kun kukaan muu ei vielä mitään nähnyt, hän,

syyllinen, arvasi ja selitti kaiken. Vielä enemmänkin, tutkittuaan

taudin edistymistä hän laski täsmälleen ajan, milloin ratkaiseva

hetki saapuisi.

Pyörrytyskohtausten päivän hän vietti suuressa kauhussa, hiestä

märkänä ja hoiperrellen sinne tänne -- kaikki ahdistelun omantunnon

varmoja ilmauksia. Tämä alituinen edestakaisin juokseminen, nämä

välinpitämättömät tai levottomat kasvonilmeet, nämä myötätunnon ja

ivallisuuden ponnahdukset, joita Gilbert itse piti teeskentelyn ja

taidon mestarinäytteinä, olisi Saint Lazaren halvin vanginvartija

selittänyt ja tulkinnut yhtä täydellisesti kuin hra de Sartines'n

kanslia-apulainen Fouine luki ja tulkitsi salakirjoitukset.

Kun näkee miehen juoksevan henki kurkussa, sitten äkkiä pysähtyvän,

päästävän sanattomia huudahduksia ja samassa vaipuvan syvimpään

äänettömyyteen; kun näkee hänen kuuntelevan vähäpätöisimpiäkin

suhahduksia ilmassa, raapivan maata; tai jonkinlaisella raivolla

oksivan puita, niin pysähtyy ja ajattelee: "Tuo on hullu, ellei hän

ole pahantekijä."

Ensimäisten tunnonpistosten jälkeen Gilbertin sääli oli vaihtunut

itsekkyydeksi. Hän käsitti, että Andréeta tuon tuostakin kohtaavat

pyörtymiset eivät kaikista näyttäisi luonnolliselta sairaudelta, vaan

että alettaisiin etsiä niiden syytä.

Gilbert muisti silloin väijyvän oikeuden häikäilemättömät ja nopeat

keinot, kuulustelut, tutkimiset ja muulle maailmalle tuntemattomat

johteet, mitkä kaikissa ihmistä häpäisevissä varkauksissa saattavat

poliiseiksi nimitetyt verikoirat rikollisen jäljille.

Ja se varkaus, jonka Gilbert oli tehnyt, näytti hänestä siveellisesti

kaikkein inhoittavimmalta ja rangaistavimmalta. Hän alkoi siis

täydellä todella vavista; sillä hän pelkäsi, että Andréen kärsimykset

johtaisivat tiedusteluun.

Tästä hetkestä alkain Gilbert kuuluisassa taulussa esitetyn

rikollisen tapaan, jota tunnonvaivojen enkeli ahdistaa tulisoihtunsa

kalpean liekin valossa, ei herennyt säikähtyneenä silmäilemästä

kaikkea, mikä häntä ympäröitsi. Jokaista melua, jokaista kuiskausta

hän epäili. Hän kuunteli jokaista korvaansa sattuvaa sanaa, ja olipa

se miten merkityksetön tahansa, hänestä tuntui se kohdistuvan joko

neiti de Taverneyhin tai häneen itseensä.

Hän oli nähnyt hra de Richelieun menevän kuninkaan luo, hra de

Taverneyn käyvän tyttärensä luona. Talo tuntui sinä päivänä saaneen

hänen mielestään salakähmäisen ja epäluuloisen leiman, jota sillä

tavallisesti ei ollut.

Vielä paljoa pahemmaksi kävi asia, kun hän näki dauphinen lääkärin

menevän Andréen asuntoon.

Gilbert oli niitä skeptikkoja, jotka eivät mitään usko; vähän

hän välitti ihmisistä ja Jumalasta, mutta tieteen hän tunnusti

jumalakseen ja julisti sen kaikkivaltaa. Oli hetkiä, jolloin Gilbert

olisi kieltänyt korkeimman olennon kaikkinäkeväisyyden, mutta hän

ei koskaan olisi epäillyt lääkärin pätevyyttä. Tohtori Louis'n

saapuminen Andréen luo oli isku, josta Gilbertillä ei ollut miehuutta

nousta.

Hän riensi kammioonsa, keskeyttäen kaiken työn ja kuurona kuin

kuvapatsas esimiestensä käskyille. Siellä hän verho-pahasen takana,

jonka hän tilapäisesti oli ripustanut ikkunaansa peittääkseen

vakoiluaan, teroitti kaikki aistinsa kuullakseen jonkun sanan,

nähdäkseen jonkun liikkeen, joka ilmaisisi hänelle lääkärintutkinnon

tuloksen.

Mutta hän ei saanut mitään selville. Hän huomasi vain kerran

dauphinen kasvot tämän lähestyessä ikkunaa katsahtaakseen ruutujen

lävitse pihaan, jota hän ehkä ei ollut koskaan ennen nähnyt. Myöskin

saattoi hän eroittaa tohtori Louis'n, joka tuli avaamaan tämän

ikkunan laskeakseen hiukan ilmaa huoneeseen. Mutta keskustelusta

Gilbert ei kuullut mitään, kasvojen väreitä hän ei nähnyt; paksu

sälekaihdin oli laskettu alas, ja se peitti ikkunan ja esti hänet

näkemästä, mitä sisällä tapahtui.

Voimme kuvitella nuoren miehen tuskan. Lääkäri oli terävillä

ilveksensilmillään keksinyt salaisuuden. Myrskyn täytyi puhjeta, ei

kylläkään heti, sillä Gilbert otaksui syystä, että dauphinen läsnäolo

olisi esteenä, mutta se puhkeaisi heti isän ja tyttären välillä,

sitte kun molemmat vieraat henkilöt olivat poistuneet.

Huumaantuneena tuskasta ja levottomuudesta Gilbert survaisi usean

kerran päänsä ullakkokamarinsa seiniin.

Hän näki hra de Taverneyn tulevan ulos kruununprinsessan seurassa;

lääkäri oli jo aikaisemmin lähtenyt.

"Selittely tapahtuu hra de Taverneyn ja dauphinen välillä", ajatteli

hän.

Parooni ei palannut tyttärensä luo. Andrée jäi yksikseen huoneeseensa

ja vietti aikansa sohvalla, milloin lukemalla, mutta kouristukset

ja päänkipu pakoittivat hänet keskeyttämään, milloin niin syvissä

mietteissä ja niin omituisen turtuneena, että Gilbert otaksui sitä

haltioitumiseksi, kun hän vilahdukselta sai kurkistetuksi kaihtimen

taakse, jota tuuli toisinaan kohautteli.

Väsyneenä kärsimyksistä ja mielenliikutuksesta Andrée nukahti.

Gilbert käytti hyväkseen tätä väliaikaa mennäkseen ulos kuuntelemaan

huhuja ja tekemään havaintoja.

Tämä aika oli hänelle kallisarvoinen niiden mietiskelyjen vuoksi,

joita hän nyt ehti tehdä. Vaara oli niin uhkaava, että sitä oli

vastustettava nopealla, sankarillisella päätöksellä. Tämä oli

ensimäinen tukikohta, josta hänen juuri terävyytensä vuoksi epävakaa

henkensä jälleen sai joustavuutta ja lepoa.

Mutta mikä päätös oli tehtävä? Sellaisissa olosuhteissa muutos

saattaa asian ilmi. Paetako? Ah, niin, paeta nuoruuden tarmolla,

epätoivon ja pelon pontevuudella, joka tekee miehen voimat

moninkertaisiksi, yhtä suuriksi kuin kokonaisen armeijan. Piileskellä

päivät, kulkea yöt ja vihdoin saapua...

Mihin?

Mihin saattaisi hän lymytä niin, että kuninkaallisen oikeuden kostava

käsivarsi ei häntä tavoittaisi?

Gilbert tunsi maaseudun tavat. Mitä ajatellaan melkein

villiintyneillä, melkein autioilla tienoilla (sillä kaupunkeja hänen

oli kaikin mokomin vältettävä), mitä ajatellaan pikkukauppalassa,

etäisessä metsäkylässä muukalaisesta, joka saapuu sinne jonakin

päivänä kerjäämään leipäänsä tai jota epäillään sen varastamisesta?

Sitäpaitsi tunsi Gilbert varsin hyvin ulkomuotonsa: mielenkiintoiset

kasvot ja lisäksi kasvot, joilla nyttemmin oli hirveän salaisuuden

poistamaton leima, herättäisivät ensimäisen tarkastelijan huomiota.

Pakeneminen oli vaarallista; mutta ilmituleminen oli suuri häpeä.

Pako saisi epäluulot kohdistumaan Gilbertiin. Hän hylkäsi tämän

suunnitelman, ja ikäänkuin hänen sielullaan olisi ollut kykyä enää

vain yhden ajatuksen keksimiseen juolahti pakotuumasta luopuneen

onnettoman päähän ajatus kuolemasta.

Tämä ei ollut ennemmin hänen mieleensä johtunut. Hänen

esiinloihtimansa kaamea peikko ei herättänyt hänessä mitään pelkoa.

"Kyllähän kuolemaa aina ehtii ajatella", sanoi hän itsekseen, "sitte

kun kaikki muut neuvot ovat loppuneet. Sitäpaitsi on hra Rousseau

sanonut, että itsensä tappaminen on raukkamaista; kärsiminen on

jalompaa."

Tämän paradoksin jälkeen Gilbert kohotti päätänsä Ja alkoi jälleen

harhailla puutarhassa.

Hän oli juuri nähnyt turvallisuuden välähdyksen, kun Filip, kuten

tiedämme, yht'äkkiä saapui, järkytti kaikki hänen suunnitelmansa ja

syöksi hänet uuteen huolten sarjaan.

Veli -- veli kutsuttu kotiin! Asia oli siis tullut ilmi! Perhe oli

päättänyt pitää sen salassa; niin, mutta samalla ryhtyen kaikkiin

etsiskelyihin, kaikkiin ovelasti keksittyihin toimenpiteisiin, jotka

Gilbertistä näyttivät yhtä kamalilta kuin Conciergerien, Châtelet'n

ja Tournellen kidutusvehkeet. Näin hänet laahattaisiin Andréen eteen,

pakoitettaisiin polvillaan raukkamaisesti tunnustamaan rikoksensa ja

tapettaisiin kuin koira kepillä tai veitsellä. Laillinen kosto, jonka

edeltäpäin oikeutti joukko esimerkkejä senlaatuisista seikkailuista.

Kuningas Ludvig XV oli näissä tapauksissa varsin myötämielinen

aatelistolle.

Ja sitäpaitsi oli Filip peloittavin kostaja, minkä neiti de Taverney

voisi kutsua avukseen. Filip, ainoa perheen jäsen, joka oli kohdellut

Gilbertiä ihmisenä ja melkein vertaisenaan, surmaisikin rikollisen

melkein yhtä varmasti sanalla kuin miekalla, jos tämä sana olisi:

"Gilbert, sinä olet syönyt meidän leipäämme ja sinä häpäiset meidät!"

Näimme myöskin, miten Gilbert tahtoi alussa kätkeytyä Filipin

katseilta ja palatessaankin totteli vain vaistoansa olla syyttämättä

itseään. Ja tästä hetkestä asti hän keskitti kaikki voimansa yhteen

ainoaan päämäärään: itsepuolustukseen.

Hän seurasi Filipiä, näki hänen menevän Andréen luo ja juttelevan

tohtori Louis'n kanssa. Hän vakoili kaikkea, teki johtopäätöksensä

kaikesta, käsitti Filipin epätoivon. Hän näki tämän tuskan syntyvän

ja karttuvan; hirvittävän kohtauksen Andréen kanssa hän arvasi

kaihtimella häilyvistä varjoista.

"Olen hukassa", ajatteli hän.

Ja heti tarttui hän sekamielisenä veitseen surmatakseen Filipin,

jonka hän odotti ilmestyvän ovellensa... tai tappaakseen itsensä, jos

niin tarvittiin.

Mutta vastoin hänen otaksumaansa Filip sopi sisarensa kanssa; Gilbert

näki hänet polvillaan maassa suudellen Andréen käsiä. Tämä oli uusi

toivon tuike, uusi ovi pelastukseen, Se että Filip ei vielä ollut

kiivennyt hänen luokseen kostoa huutaen, todisti rikoksentekijän

nimen olevan Andréelle aivan tuntemattomana. Jos tyttö, ainoa

todistaja, ainoa syyttäjä, ei mitään tiennyt, niin ei kukaan

tiennyt mitään. Jos Andrée... mieletön toivo!... tiesi eikä ollut

mitään sanonut, olisi siinä enemmän kuin pelastus: se olisi onnea,

voitonriemua.

Tästä hetkestä alkaen Gilbert kohosi päättäväisesti aseman tasalle.

Mikään ei enää ehkäissyt häntä kulussaan niin pian kuin hänen

katseensa oli jälleen terittynyt.

"Mistä löydetään jäljet", tuumi hän, "jos neiti de Taverney ei minua

syytä? Ja, hupsu, mikä olenkin, syyttäisikö hän minua seurauksesta

eikä itse rikoksesta? Hän ei ole minua nuhdellut rikoksesta; ei

mikään viimekuluneina kolmena viikkona ole minulle osoittanut, että

hän inhoaa tai välttää minua enemmän kuin ennen.

"Jos hän siis ei tunne syytä, niin seurauksessa ei nähdä mitään,

joka olisi raskauttavampaa minulle kuin jollekulle muulle. Minä

olen nähnyt itsensä kuninkaan neiti Andréen huoneessa. Tarvittaessa

voin siitä todistaa veljelle, ja kaikista hänen majesteettinsa

vastaväitteistä huolimatta minua uskottaisiin... Niin, mutta se olisi

hyvin vaarallista peliä... Minä olen vaiti; kuninkaalla on liian

paljon keinoja osoittaakseen viattomuutensa ja tehdäkseen tyhjäksi

minun todistukseni. Mutta eikö minulla, paitsi kuningasta, jonka

nimeä en elinkautisen vankeuden tai kuoleman uhalla saa kaikkeen

tähän sekoittaa, ole vielä tuo tuntematon, joka samana yönä sai neiti

de Taverneyn tulemaan alas puutarhaan?... Miten voi hän puolustautua?

Miten voitaisiin häntä epäillä? Miten hänet tavoitettaisiin, jos

häntä epäiltäisiin? Hän on vain tavallinen ihminen, olen yhtä hyvä

kuin hänkin, ja häntä vastaan kyllä aina puolustaudun. Sitäpaitsi ei

minun rikollisuuttani edes aavisteta.

"Ainoastaan Jumala minut näki", lisäsi hän katkerasti nauraen...

"Mutta miksi Jumala, joka mitään hiiskumatta on niin usein nähnyt

kyyneleeni ja tuskani, tekisi sen vääryyden, että ilmiantaisi tuon

tilaisuuden, ensimäisen onnen hetken, jonka Hän on minulle suonut?...

Sitäpaitsi, jos rikos on olemassa, on se Hänen asiansa, eikä minun,

ja hra de Voltaire todistaa aivan riittävästi, että ihmeitä ei enää

tapahdu. Olen pelastettu, olen rauhallinen, salaisuuteni kuuluu

minulle. Tulevaisuus on minun!"

Näin mietittyään tai oikeammin tingittyään omantuntonsa kanssa

Gilbert kokosi puutarha-työkalunsa ja seurasi työtovereitaan

illalliselle. Hän oli iloinen, huoleton, jopa uhmailevakin.

Hänellä oli ollut tunnonpistoksia, hän oli peljännyt; sellainen

kaksinkertainen heikkous oli miehen, filosofin, kiirehdittävä

karkoittamaan.

Mutta hän teki laskelmansa ilman omaatuntoaan. Sinä yönä Gilbert ei

voinut nukkua. --

45.

Kaksi kärsivää.

Gilbert oli aivan oikein arvostellut aseman, kun hän ajatellessaan

mainittuna iltana puutarhassa yllättämäänsä tuntematonta miestä, joka

oli tullut niin turmiolliseksi neiti de Taverneylle, sanoi itsekseen:

"Mistä hänet tapaa?"

Myöskään Filip ei ollenkaan tiennyt Josef Balsamon, Fenixin

kreivin asuntoa. Mutta hän muisti sen ylhäisen naisen, markiisitar

de Saverneyn, jonka luo Andrée toukokuun 31. päivänä oli viety

hoivattavaksi.

Vielä ei ollut niin myöhä illalla, ettei olisi voinut käydä tämän

rouvashenkilön luona, joka asui Rue Saint-Honorén varrella. Filip

hillitsi siis kaiken mielenliikutuksensa ja meni markiisittaren luo,

jonka kamarineito heti epäröimättä antoi hänelle Balsamon osoitteen

Saint-Clauden kadulle Marais'n kaupunginosassa.

Filip suuntasi heti matkansa mainitulle kadulle.

Mutta syvää kuohumusta tuntematta hän ei voinut koskettaa tämän

epäiltävän talon portinkolkuttimeen, hän kun otaksui Andrée-rukan

levon ja kunnian sinne ikipäiviksi haudatuksi. Mutta tahdonvoimallaan

hän pian hillitsi suuttumuksensa ja herkkätuntoisuutensa,

säilyttääkseen järkkymättömänä kaiken tarmon, mitä hän luuli

tarvitsevansa.

Hän kolkutti siis porttia jokseenkin varmalla kädellä, ja talon

tapojen mukaan portti avautui.

Filip astui pihaan taluttaen hevostaan suitsista. Mutta hän ei ollut

astunut neljää askelta, kun Fritz saapui eteisestä, näyttäytyi ylinnä

portailla ja pysähdytti hänet kysymällä:

-- Mitä herra tahtoo?

Filip säpsähti kuin odottamattomasta esteestä. Hän katseli

saksalaista rypistäen kulmiaan, ikäänkuin Fritz ei olisi täyttänyt

vain palvelijan velvollisuutta.

-- Tahdon puhutella talon isäntää, Fenixin kreiviä, -- vastasi Filip,

sitoen hevosensa kiviseinässä olevaan renkaaseen ja astuen rakennusta

kohti, johon hän kävi sisälle.

-- Monsieur ei ole kotona, -- sanoi Fritz, sallien kuitenkin hyvin

opetetun palvelijan kohteliaisuudella Filipin astua sisään.

Kummallista! Filip näkyi ottaneen kaiken edeltäpäin huomioon paitsi

tämän yksinkertaisen vastauksen. Hän seisoi hetkisen neuvotonna.

-- Mistä hänet tapaan? -- kysyi hän sitten.

-- Sitä en tiedä, monsieur.

-- Täytyneehän teidän sentään tietää?

-- Pyydän anteeksi, mutta isäntäni ei tee minulle tiliä

liikkumisistaan.

-- Ystäväni, -- sanoi Filip, -- minun täytyy kuitenkin puhutella

isäntäänne tänä iltana.

-- Pelkään, että se on mahdotonta.

-- Se on välttämätöntä; asia on mitä tärkeintä laatua. Fritz kumarsi

vastaamatta.

-- Onko hän siis lähtenyt kotoa? -- kysyi Filip.

-- On, monsieur.

-- Kaipa hän tulee takaisin?

-- En sitä luule, monsieur.

-- Ah, te ette luule?

-- En.

-- Hyvä on, -- sanoi Filip alkaen kuumentua; -- menkää nyt kuitenkin

sanomaan isännällenne...

-- Mutta minulla oli jo kunnia ilmoittaa teille, -- vastasi Fritz

hätääntymättä, -- että monsieur ei ole kotona.

-- Tiedän kyllä, ystäväiseni, mitä toimintaohjeet merkitsevät, --

virkkoi Filip, -- ja teidän ohjeenne on kunnioitettava; mutta sitä

ei voi todellakaan sovittaa minuun, jonka käyntiä isäntänne ei ole

voinut aavistaa ja joka tulen tänne aivan poikkeuksellisesti.

-- Määräys koskee kaikkia, monsieur, -- vastasi Fritz kömpelösti.

-- Siis, koska on olemassa määräys, -- sanoi Filip, -- niin Fenixin

kreivi on kotona?

-- No, entä sitten? -- tokaisi vuorostaan Fritz, jota sellainen

itsepäisyys alkoi tuskastuttaa.

-- No, sitten minä odotan häntä.

-- Isäntäni ei ole täällä, sanon teille, -- vastasi palvelija; --

joku aika sitten pääsi tuli irti talossa, ja tuon tulipalon jälkeen

se ei kelpaa asuttavaksi.

-- Mutta asuthan siinä sinä, -- sanoi Filip vuorostaan kömpelösti.

-- Minä asun täällä vartijana.

Filip kohautti olkapäitään kuin mies, joka ei usko sanaakaan siitä,

mitä hänelle puhutaan. Fritziä alkoi suututtaa.

-- Sitäpaitsi, -- sanoi hän, -- olkoon herra kreivi kotona tai ei,

niin yhtä vähän hänen kotona kuin poissa ollessaan on tapana väkisin

tunkeutua hänen asuntoonsa; ja ellette mukaudu talon tapoihin, niin

minun on pakko...

Fritz pysähtyi.

-- Mitä? -- kysyi Filip unohtaen itsensä.

-- Heittää teidät ulos, -- vastasi Fritz rauhallisesti.

-- Sinäkö? -- huudahti Filip säihkyvin silmin.

-- Minä juuri, -- vastasi Fritz, jälleen muuttuen kansalleen

ominaisella tavalla sitä kylmäverisemmän näköiseksi, mitä enemmän

hänen kiukkunsa yltyi.

Ja hän katsahti nuorta miestä kohti, joka vihan vimmassa tempasi

miekkansa huotrasta.

Hätkähtämättä säilän välkkeestä, huutamatta apua (ehkä hän

olikin yksinään) Fritz sieppasi huoneen seinälle järjestellystä

asevarustelusta eräänlaisen lyhyellä, mutta terävällä rautakärjellä

varustetun keihään, ja hyökäten Filipiä vastaan pikemmin taitavana

kepinheiluttajana kuin miekkailijana hän pirstasi ensi iskulla terän

tämän pienestä miekasta.

Nuori mies kiljahti vihaisesti ja ryntäsi vuorostaan etsimään

kokoelmasta uutta asetta. Tällä hetkellä käytävän salaovi aukeni ja

sen hämäriin puitteisiin ilmestyi kreivi.

-- Mikä on, Fritz? -- kysyi hän.

-- Ei mitään, herra kreivi, -- vastasi palvelija, laskien

keihäänsä alas, mutta asettuen kuin suojaksi isäntänsä eteen, joka

salaportaitten askelmalla ylitti hänet puolella ruumiillaan.

-- Herra kreivi de Fenix, -- virkkoi Filip, -- onko teidän maassanne

tapana, että palvelijat vastaanottavat aatelismiehiä ase kädessä,

vai onko se erityinen toimintaohje, joka on käytännössä vain teidän

arvoisassa talossanne?

Fritz laski keihään kädestänsä asettaen sen isäntänsä antamasta

merkistä eteisen nurkkaan.

-- Kuka te olette, monsieur? -- kysyi kreivi, joka eroitti Filipin

huonosti eteisessä palavan lampun valossa.

-- Mies, joka ehdottomasti tahtoo teitä puhutella.

-- Joka tahtoo?

-- Niin.

-- Siinä on sana, joka hyvin riittää Fritzin puolustukseksi; sillä

minä en tahdo päästää ketään puheilleni ja kotona ollessani en

tunnusta kellekään oikeutta tulla minua puhuttelemaan. Te olette siis

tehnyt itsenne syylliseksi loukkaukseen minua kohtaan; mutta, --

lisäsi Balsamo huoahtaen, -- minä annan sen teille anteeksi, pannen

kuitenkin ehdoksi, että poistutte täältä kauemmin häiritsemättä

lepoani.

-- Teille sopii tosiaan hyvin, -- huudahti Filip, -- pyytää lepoa, --

teille, joka olette ryöstänyt minun leponi!

-- Minäkö ryöstänyt leponne? -- kysyi kreivi.

-- Olen Filip de Taverney! -- huudahti nuori mies, luullen, että

kreivin omalletunnolle tämä ainoa sana olisi riittävä vastaus.

-- Filip de Taverney?... Monsieur, -- sanoi kreivi, -- minut otettiin

hyvin vastaan isänne kartanossa; olkaa tervetullut luokseni.

-- Oh, sepä onnellista! -- jupisi Filip.

-- Olkaa hyvä ja seuratkaa minua, monsieur.

Balsamo sulki salakäytävän oven ja astuen Filipin edellä vei hänet

saliin, mikä jo on ollut muutamien kertomuksessamme esitettyjen

tapahtumien näyttämönä, niiden joukossa viimeksi mainitsemamme viiden

mestarin vierailun.

Sali oli valaistu ikäänkuin olisi jotakuta odotettu; mutta se

nähtävästi kuului talon upeihin tapoihin.

-- Hyvää iltaa, hra de Taverney, -- tervehti Balsamo lempeällä ja

sortuneella äänellä, joka sai Filipin kohottamaan silmänsä häneen.

Mutta Balsamon nähdessään hän astahti taaksepäin.

Kreivi oli todellakin enää vain varjo entisestään; hänen kuopikkaissa

silmissään ei ollut loistoa, posket olivat laihtuessaan muodostaneet

kaksi uurretta suun ympärille, ja terävät, luisevat kasvot tekivät

koko pään kulmikkaaksi ja kuolleenkallon kaltaiseksi.

Filip seisoi aivan säikähtyneenä. Balsamo katseli hänen

kummastustaan, ja tavattoman surullinen hymy värähti hänen kalpeilla

huulillaan.

-- Monsieur, -- sanoi hän, -- pyydän anteeksi palvelijani käytöstä;

mutta hän toimii todellakin ohjeittensa mukaan, ja sallikaa minun

sanoa, että te itse teitte väärin yrittäessänne niistä huolimatta

tänne tunkeutua.

-- Monsieur, -- virkkoi Filip, -- kuten tiedätte, on elämässä

äärimäisiä tilanteita, ja minä olen nyt sellaisessa.

Balsamo ei vastannut mitään.

-- Minä tahdoin tavata teidät, -- jatkoi Filip, -- minä tahdoin puhua

kanssanne; luoksenne päästäkseni olisin uhmannut kuolemaakin.

Balsamo pysyi yhä vaiti ja näkyi odottavan selitystä nuoren miehen

sanoihin, vaikka häneltä puuttui voimaa tai uteliaisuutta sitä

pyytääkseen.

-- Olen tavoittanut teidät, -- jatkoi Filip, -- olen vihdoin

tavoittanut teidät, ja nyt me käymme asiaa selvittämään, jos

suvaitsette; mutta olkaa hyvä ja lähettäkää ensin pois tuo mies,

Filip osoitti sormellaan Fritziä, joka juuri oli kohottanut oviverhoa

ikäänkuin pyytääkseen isäntänsä viimeisiä määräyksiä tungettelevan

vieraan suhteen.

Balsamo loi Filipiin katseen, jonka tarkoituksena oli tutkia hänen

aikomuksiaan; mutta ollessaan nyt miehen edessä, joka arvoltaan

ja yhteiskunnalliselta asemaltaan oli hänen vertaisensa, Filip

oli ottanut takaisin tyyneytensä ja mielenmalttinsa; hän oli

läpitunkematon.

Silloin Balsamo pienellä päänliikkeellä tai oikeammin vain

kulmakarvojaan väräyttämällä antoi Fritzille merkin poistua, ja

molemmat miehet istuutuivat vastapäätä toisiaan, Filip selin uuniin

ja Balsamo nojaten kyynäspäällään pientä pöytää vasten.

-- Puhukaa nopeasti ja selvään, olkaa hyvä, monsieur, -- kehoitti

Balsamo; -- sillä minä kuuntelen teitä ainoastaan hyväntahtoisuudesta

ja huomautan, että saatan pian väsyä.

-- Minä puhun niinkuin minun on puhuttava, monsieur, ja niin kauan

kuin katson tarpeelliseksi, -- sanoi Filip; -- ja välittämättä,

miellyttääkö se teitä vai ei, aloitan kuulustelulla.

Hänen lausuessaan tämän sanan leimahti sähkökipinä Balsamon hirveästi

rypistyneiden kulmakarvojen alta. Sillä tämä sana herätti kreivissä

muistoja, jotka olisivat puistattaneet Filipiä, jos hän olisi

tiennyt, mitä haavoja hän miehen sydämen pohjalla veresti.

Mutta hetkisen kuluttua, jonka hän käytti palauttaakseen valtansa

itsensä ylitse, Balsamo virkkoi:

-- Kysykää.

-- Monsieur, -- vastasi Filip, -- ette ole minulle koskaan oikein

selittänyt, miten käytitte aikanne tuona surullisen kuuluisana

toukokuun 31. päivän yönä siitä hetkestä asti, kun kannoitte sisareni

Ludvig XV:n torilla viruvien haavoittuneiden ja ruumisröykkiöiden

joukosta.

-- Mitä sillä tarkoitatte? -- kysyi Balsamo.

-- Tarkoitan, herra kreivi, että teidän käytöksenne mainittuna yönä

on minusta näyttänyt epäiltävältä, ja nyt entistä enemmän.

-- Epäiltävältä?

-- Niin, ja kaikesta päättäen se ei ole ollut kunnon miehen käytöstä.

-- Monsieur, --? sanoi Balsamo, -- en käsitä teitä; teidän tulee

huomata, että pääni on väsynyt ja heikontunut, ja että tämä heikkous

tietenkin saattaa minut kärsimättömäksi.

-- Monsieur! -- huudahti Filip vuorostaan ärtyneenä ylpeästä ja

tyynestä äänensävystä, millä Balsamo hänelle yhä vastasi.

-- Monsieur, -- jatkoi Balsamo samaan sävyyn, -- sen jälkeen kun

minulla viimeksi oli kunnia teidät tavata, on minua kohdannut suuri

onnettomuus; taloni on osittain palanut ja erinäisiä arvokkaita,

huomatkaa, hyvin kallisarvoisia esineitä on minulta joutunut hukkaan.

Suru siitä on sumentanut mieleni. Puhukaa siis selvästi, pyydän, tai

muutoin sanon teille heti hyvästi.

-- Ette suinkaan, monsieur, -- ehätti Filip, -- ette suinkaan; ette

sano minulle hyvästi niin helposti kuin luulette. Minä pidän arvossa

suruanne, jos te osoitatte sääliä omalleni; sillä minuakin, monsieur,

on kohdannut hyvin suuri onnettomuus, paljoa suurempi kuin teitä,

siitä olen varma.

Balsamo hymyili sitä epätoivoista hymyä, jonka Filip jo aikaisemmin

oli nähnyt hänen huulillaan.

-- Minä, monsieur, -- jatkoi Filip, -- olen menettänyt perheeni

kunnian.

-- No, hyvä herra, -- vastasi Balsamo, -- mitä voin minä siinä

onnettomuudessa tehdä?

-- Mitäkö voitte tehdä? -- huudahti Filip säkenöivin silmin.

-- Niin juuri.

-- Te voitte antaa minulle takaisin sen, minkä olen kadottanut,

monsieur!

-- Haa, te olette järjiltänne! -- huudahti Balsamo, ojentaen kättänsä

kellonnuoraan.

Mutta hän teki tämän liikkeen niin veltosti ja niin tyynesti, että

Filipin käsivarsi ehti sen ehkäisemään.

-- Minäkö järjiltäni? -- huudahti Filip käheällä äänellä -- Mutta

ettekö sitte käsitä, että on kysymys sisarestani, hänestä, jota

pitelitte pyörtyneenä sylissänne toukokuun 31. päivänä; sisarestani,

jonka veitte taloon, teidän sanomananne kunnialliseen mutta minun

käsitykseni mukaan huonomaineiseen; sanalla sanoen sisarestani, jonka

kunniaa minä teiltä miekka kädessä vaadin?

Balsamo kohautti olkapäitään.

-- Voi, hyvä Jumala, -- jupisi hän, -- niin pitkiä kiertoteitä

yksinkertaiseen asiaan pääsemiseksi!

-- Onneton! -- huudahti Filip.

-- Miten kamalan kimeällä äänellä te puhutte, monsieur! -- sanoi

Balsamo samalla surullisella kärsimättömyydellä. -- Melkein teette

minut kuuroksi. -- No, ettekö äsken sanonut, että olin loukannut

sisartanne?

-- Niin, lurjus!

-- Taaskin kiljahdus ja tarpeeton herjaus, monsieur. Kuka hitto on

teille siis sanonut, että loukkasin sisartanne?

Filip epäröitsi; äänensävy, millä Balsamo oli nämä sanat lausunut,

löi hänet hämmästyksellä. Joko oli se hävyttömyyden huippu tai

puhtaan omantunnon ilmaus.

-- Kuka sen minulle on sanonut? -- toisti nuori mies.

-- Niin, sitä minä kysyn.

-- Sisareni itse, herraseni.

-- Vai niin, monsieur, sisarenne...

-- Mitä aiotte sanoa? -- huudahti Filip, tehden uhkaavan, liikkeen.

-- Aion sanoa, monsieur, että todellakin annatte minulle kovin huonon

käsityksen itsestänne ja sisarestanne. Halpamaisinta keinottelua

maailmassa, tiedättekö, on se, mitä eräät naiset harjoittavat

menetetyllä kunniallansa. Nyt olette tullut suu täynnä uhkaavia

sanoja kuin parrakkaat veljet italialaisissa huvinäytelmissä, miekka

kädessä pakoittamaan minut joko naimaan sisarenne, mikä todistaa,

että hän on suuressa miehen puutteessa, tai antamaan teille rahaa,

koska tiedätte minun tekevän kultaa. Kah, monsieur, olette pettynyt

molemmissa suhteissa: rahaa ette saa, ja sisarenne jää tytöksi.

-- Sitten, -- huusi Filip, -- minun täytyy saada suonissanne virtaava

veri, jos suonissanne nimittäin verta on.

-- Ette saa sitäkään, monsieur.

-- Kuinka?

-- Veren, joka minulla on, tahdon säilyttää, ja jos olisin halunnut

sen vuodattaa, olisi minulla ollut siihen vakavampi syy kuin tämä

teidän tarjoamanne. Siis, monsieur, tehkää niin hyvin ja kääntykää

rauhallisesti takaisin, mutta jos aiheutatte melua, niin, koska

se tuottaisi minulle päänkipua, kutsun Fritzin, joka tultuaan ja

annettuani hänelle merkin taittaa teidät kuin ruo'on. Menkää!

Tällä kertaa Balsamo soitti, ja kun Filip yritti sitä estää,

hän avasi pöydälle asetetun mustapuisen lippaan, otti sieltä

kaksiputkisen pistoolin ja viritti hanan.

-- Kas niin, siitä pidän enemmän, -- huudahti Filip, -- surmatkaa

minut!

-- Miksi teidät surmaisin?

-- Siksi, että olette minut häväissyt.

Nuori mies lausui nämä sanat sellaisella totuuden sävyllä, että

Balsamo loi häneen lempeän silmäyksen.

-- Olisiko mahdollista, -- sanoi hän, -- että olette ihan tosissanne?

-- Epäilettekö sitä? Epäilettekö aatelismiehen sanaa?

-- Ja, -- jatkoi Balsamo, -- olisiko neiti de Taverney yksinään

keksinyt tuon halpamielisen tuuman ja pakoittanut teidät sen

toimeenpanijaksi?... Tahdon otaksua niin; tahdon siinä tapauksessa

antaa teille tyydytyksen. Vannon teille kautta kunniani, että

käytökseni sisartanne kohtaan mainittuna toukokuun viimeisenä

yönä oli nuhteeton, vannon ettei kunniantunto, ei inhimillinen

tuomioistuin eikä jumalallinen oikeus voisi löytää siinä mitään, joka

ei olisi sopusoinnussa ankarimpain siveellisyyskäsitteiden kanssa.

Uskotteko minua nyt?

-- Monsieur! -- virkahti nuori mies kummastuneena.

-- Tiedätte, etten pelkää kaksintaistelua, sen näkee ihmisen

silmistä, eikö totta? Mitä heikkouteeni tulee, älkää antako sen

pettää itseänne, se on vain näennäistä. Kasvoni eivät tosin ole

verevät, mutta lihasvoimastani en ole mitään kadottanut. Tahdotteko

siitä todistuksen? Katsokaa... Ja Balsamo kohotti ponnistuksetta

yhdellä kädellään tavattoman ison pronssimaljakon Boulen [André

Charles Boule, tunnettu pariisilainen taidepuuseppä, Suom.]

valmistaman huonekalun päältä.

-- Olkoon menneeksi, monsieur, -- sanoi Filip, -- minä uskon teitä,

mitä toukokuun 31. päivään tulee; mutta se on veruke, jota käytätte

taataksenne sananne virheellisellä päivämäärällä. Sittemmin olette

nähnyt sisareni uudestaan.

Balsamo epäröitsi vuorostaan.

-- Se on totta, -- myönsi hän, -- olen hänet nähnyt.

Ja hänen hetkeksi seestynyt otsansa synkistyi jälleen peloittavasti.

-- Ahaa, nyt näemme! -- huudahti Filip.

-- No, mitä todistaa se minua vastaan, että olen nähnyt sisarenne

uudestaan?

-- Se todistaa, että olette vaivuttanut hänet selittämättömään uneen,

jonka hän teidän lähestyessänne jo kolmasti on tuntenut valtaavan

itsensä, ja että olette käyttänyt tätä taintumusta rikoksenne

salaamiseksi.

-- Vielä kerran, kuka sellaista väittää? -- huudahti Balsamo

vuorostaan.

-- Sisareni!

-- Miten hän sen tietää, koska hän nukkui?

-- Ah, tunnustatte siis, että hän nukkui?

-- Vielä enemmänkin, monsieur. Tunnustan itse nukuttaneeni hänet.

-- Nukuttaneenne?

-- Niin.

-- Ja missä tarkoituksessa, ellette tehnyt sitä häväistäksenne hänet?

-- Missäkö tarkoituksessa? Ah! -- sanoi Balsamo, ja hänen päänsä

painui povea vasten.

-- Sanokaa, sanokaa toki!

-- Siinä tarkoituksessa, monsieur, että hän ilmaisisi minulle

salaisuuden, joka oli minulle elämääni kalliimpi.

-- Vain teeskentelyä ja verukkeita!

-- Ja sinäkö yönä, -- jatkoi Balsamo pikemmin seuraten omaa

ajatusjuoksuaan kuin vastaten Filipin loukkaavaan väitteeseen, --

sinäkö yönä sisarenne...?

-- Häväistiin, niin, monsieur.

-- Häväistiin?

-- Sisareni tulee äidiksi!

Balsamo parahti.

-- Oh, se on totta, se on totta, -- sanoi hän, -- nyt muistan; minä

lähdin häntä herättämättä.

-- Te tunnustatte, te tunnustatte! -- huusi Filip.

-- Niin, ja joku lurjus on tuona kauheana yönä... ah, kauhea yö

meille kaikille, monsieur!... käyttänyt hyväkseen hänen nukkumistaan.

-- Haa, te tahdotte ilvehtiä kanssani, monsieur?

-- En suinkaan, minä tahdon saattaa teidät vakuutetuksi.

-- Se käynee vaikeaksi.

-- Missä sisarenne tätä nykyä on?

-- Siellä, mistä niin hyvin osasitte hänet etsiä.

-- Trianonissako?

-- Niin.

Minä lähden kanssanne Trianoniin, monsieur.

Filip seisot mykkänä hämmästyksestä.

-- Olen tehnyt virheen, monsieur, -- sanoi Balsamo; -- mutta

rikoksessa minulla ei ole mitään osaa. Minä unohdin tytön

magneettiseen uneen. No niin, sovittaakseni tuon virheeni, joka on

minulle annettava anteeksi, minä ilmaisen teille syyllisen nimen.

-- Sanokaa se sitte, sanokaa!

-- Minä en sitä itse tiedä, -- virkkoi Balsamo.

-- Kuka sen sitte tietää?

-- Sisarenne.

-- Mutta hän on kieltäytynyt sitä minulle sanomasta.

-- Ehkä kyllä; mutta minulle hän sen sanoo.

-- Sisareniko?

-- Jos sisarenne syyttää jotakuta, uskotteko häntä?

-- Uskon, sillä sisareni on puhdas kuin enkeli.

Balsamo soitti.

-- Vaunut, Fritz! -- sanoi hän, kun saksalainen astui huoneeseen.

Filip harppaili salissa kuin hullu.

-- Rikollisen, -- virkkoi hän, -- te lupaatte osoittaa minulle

rikollisen?

-- Monsieur, -- sanoi Balsamo, -- miekkanne taittui ottelussa;

sallitteko minun tarjota teille toisen?

Ja hän otti eräältä nojatuolilta kallisarvoisen, kullatulla

hopeakahvalla varustetun miekan, jonka hän pisti Filipin vyöhön.

-- Entä te itse? -- kysyi nuori mies.

-- Minä, monsieur, en tarvitse aseita, -- vastasi Balsamo; -- minun

puolustajakseni tulette te itse, kun sisarenne on ehtinyt puhua.

Neljännestuntia myöhemmin he astuivat vaunuihin, ja Fritz: kyyditsi

heitä täyttä laukkaa oivallisella kaksivaljakolla Versaillesia kohti.

46.

Trianonin tiellä.

Kaikki nämä matkat edestakaisin ja tämä selitys olivat vieneet aikaa,

niin että kello läheni kahta aamulla heidän lähtiessään Saint-Clauden

kadun varrelta.

Kului viisi neljännestuntia taipaleella Versaillesiin ja kymmenen

minuuttia ajettaessa Trianoniin, joten nämä molemmat miehet

ennättivät määräpaikkaansa vasta puoli neljältä.

Matkan jälkimäisellä puoliskolla aamurusko jo kirjaili punervalla

hohteellaan tuoreet metsät ja Sèvres'n kukkulat. Ikäänkuin huntu

olisi verkalleen kohotettu matkustajain silmiltä he näkivät Ville

d'Avrayn lammikkojen ja etäämpänä Bucin pikkujärvien kimaltelevan

kirkkaina kuin kuvastimet.

Vihdoin olivat heidän katseilleen ilmestyneet Versaillesin katot ja

pylväsrivit, joita vielä näkymättömän auringon säteet purppuroivat.

Tuon tuostakin ikkunaruutu, johon heijastui hohtava valonsäde,

lävisti loistavana viiruna aamuisen usvan sinipunervan värityksen.

Heidän päästyään Versaillesista Trianoniin johtavan puistokadun

päähän Filip oli pysäyttänyt vaunut ja kääntyen kumppaninsa puoleen,

joka koko matkan ajan oli synkkänä ollut vaiti, hän oli tälle

virkkanut:

-- Monsieur, pelkään, että meidän on tässä jokunen aika odotettava.

Trianonin portit avataan vasta kello viideltä aamulla, ja

poikkeamalla virallisesta järjestyksestä saattaisimme tehdä tulomme

epäiltäväksi kaitsijain ja vartiosotilasten silmissä.

Neiti de Taverney: Historiallinen romaani Ludvig XV:n hovista · 第 16 / 21 题

Ja vaihtaen verkalliset askeleensa rientäviksi kysyi hän