-- Niin.
-- Anna se minulle.
Taverney veti kirjeen nuttunsa taskusta ja ojensi sen herttualle,
suositellen hänelle rohkeutta ja varovaisuutta samalla kertaa.
Tuli ja vesi! -- huudahti Richelieu. -- Kyllä me nähtävästi
menettelemme järjettömästi. Mutta saman tekevä, kun viini on
laskettu, täytyy se myöskin juoda.
Hän soitti kelloa.
-- Tahdon pukeutua, ja valjastuttakaa vaununi, -- käski herttua.
Sitten kääntyen Taverneyhin: -- Aiotko viipyä niin kauan kuin
pukeudun, parooni? -- kysyi hän levottomin ilmein.
Taverney ymmärsi, että hän kovin pahoittaisi ystäväänsä, jos
myöntäisi.
-- En, paras toveri, se on mahdotonta, -- sanoi hän; -- minulla on
jotakin toimitettavaa kaupungilla. Mainitse minulle kohtauspaikka
missä vain.
-- No linnassa sitten.
-- Olkoon menneeksi, linnassa.
-- On muuten välttämätöntä, että sinäkin näkisit hänen majesteettinsa.
-- Luuletko niin? -- virkkoi Taverney ihastuneena.
-- Minä vaadin sitä; tahdon, että omin silmin vakuuttaudut lupaukseni
täyttämisestä.
-- Enhän minä sitä epäile; mutta kun kerran tahdot...
-- Sopiihan se sinulle yhtä hyvin, häh?
-- Kyllä, totta puhuen.
-- No, odota minua sitten lasiparvekkeella kello yhdeltätoista
sillävälin kun käyn hänen majesteettinsa luona.
-- Olkoon niin, hyvästi!
-- Ei mitään kaunaa, paras parooni, -- sanoi Richelieu, viimeiseen
asti tahtoen välttää hankkimasta itselleen vihollista miehestä, jonka
mahti vielä oli tuntematon.
Taverney astui jälleen vaunuihinsa ja läksi yksinään ja
mietiskelevänä pitkälle ajelulle puutarhaan, sillävälin kun Richelieu
kamaripalvelijoittensa huostaan jääneenä kaikessa rauhassa nuorenteli
itseään, mikä tärkeä toimitus vei Mahonin mainehikkaalta ja
voitokkaalta sankarilta kokonaista kaksi tuntia.
Se oli kuitenkin paljoa lyhempi aika kuin mitä Taverney mielessään
oli edellyttänyt siihen kuluvan, ja täsmälleen kello yksitoista
näki tähystelevä parooni marskin vaunujen pysähtyvän Palatsin
ulkoportaitten eteen, missä vartioupseerit kumarsivat Richelieulle
lakeijain saattaessa hänet sisään.
Taverneyn sydän pamppaili rajusti; hän keskeytti ajelunsa ja asteli
hitaasti, paljoa hitaammin kuin hänen kiihtynyt mielentilansa
olisi sallinut, lasiparvekkeelle, missä hyvä joukko vähemmän
suosittuja hovimiehiä, upseereja anomuskirjeineen ja kunnianhimoisia
pikku aatelismiehiä seisoskeli kuin kuvapatsaat liukkaalla
parketilla, varsin sopivalla alustalla tämänlaatuisille onnettaren
kosiskelijoille.
Taverney sekoittausi huokaillen väkijoukkoon, mutta kuitenkin pitäen
huolta, että sai valituksi itselleen ikkunakomeron, mistä olisi
marskin tavattavissa tämän palatessa hänen majesteettinsa luota.
"Oh", mutisi hän hampaittensa välistä, "että täytyy olla karkotettuna
näiden maajunkkarien ja likaisten töyhtöniekkojen joukkoon, minun,
joka kuukausi sitten tuttavallisesti aterioitsin hänen majesteettinsa
pöydässä!"
Ja hänen rypistyneiden kulmakarvojensa alla heräsi useampi kuin yksi
häpeällinen epäluulo, joka olisi saanut Andrée-paran punastumaan.
35.
Kuninkaitten muisti.
Lupauksensa mukaan Richelieu oli rohkeasti mennyt asettumaan hänen
majesteettinsa näkyville juuri sillä hetkellä, kun Condén prinssi
ojensi hänelle paidan. Kun kuningas näki marskin, kääntyi hän niin
äkillisellä liikkeellä poispäin, että paita oli pudota lattialle ja
prinssi aivan kummastuneena hiukan peräytyi.
-- Anteeksi, serkkuni, -- sanoi Ludvig XV osoittaakseen prinssille,
että tämä tuima liike ei tarkoittanut häntä.
Richelieu puolestaan käsittikin varsin hyvin, että kiukku kohdistui
häneen. Mutta kun hän oli saapunut varmassa aikomuksessa tarpeen
tullen esille loihtiakseen kaiken tämän suuttumuksen, jotta saisi
vakavan selityksen, hän muutti rintamaa, kuten oli tehnyt Fontenoyn
luona, ja asettui paikalle, minkä kautta kuninkaan oli kuljettava
työhuoneeseensa.
Kun kuningas ei enää nähnyt marskia, hän alkoi vapaasti ja
ystävällisesti keskustella. Hän pukeutui, ehdotti metsästysretkeä
Marlyyn ja neuvotteli kauan serkkunsa kanssa; sillä Condén
prinsseillä on aina ollut suuri maine taitavina metsästäjinä.
Mutta sillä hetkellä, kun hän kaikkien muiden poistuttua oli menossa
työhuoneeseensa, hän huomasi Richelieun miellyttävässä asennossa
valmistelevan tenhoavinta kumarrusta, mikä oli nähty Lauzunin ajoista
asti, ja hän, kuten muistamme, tervehti ylen mestarillisesti. Ludvig
XV pysähtyi melkein hämillään.
-- Vielä täällä, hra de Richelieu? -- sanoi hän.
-- Niin, sire, valmiina teidän majesteettinne palvelukseen.
-- Mutta ettekö sitten lähde Versaillesista?
-- Neljänkymmenen vuoden aikana, sire, olen harvoin poistunut täältä
muuten kuin teidän majesteettinne asioissa.
Kuningas pysähtyi aivan marskin eteen.
-- Antakaahan kuulla, -- virkkoi hän, -- teillä on minulle jotakin
asiaa, eikö niin?
-- Minullako, sire? -- sanoi Richelieu hymyillen. -- Mitä se olisi?
-- Mutta, lempo soikoon, tehän ahdistelette minua, herttua! Enkö sitä
olisi huomannut?
-- Niin, sire, rakkaudellani ja kunnioituksellani; kiitos, sire.
-- Oh, te ette ole minua ymmärtävinänne; mutta te ymmärrätte minut
oivallisesti. No niin, minulla, muistakaa se, herra marski, ei ole
teille mitään sanottavaa.
-- Eikö mitään, sire?
-- Ei yhtään mitään.
Richelieu turvautui mitä täydellisimpään välinpitämättömyyteen.
-- Sire, -- virkkoi hän, -- minulla on aina ollut onni sanoa
itselleni sielussani ja omassatunnossani, että hartauteni kuningasta
kohtaan on ollut epäitsekästä; tärkeä seikka, sire, niiden
neljänkymmenen vuoden kuluessa, joista teidän majesteetillenne
mainitsin. Eivät edes kadehtijani voi väittää, että kuningas koskaan
olisi minulle mitään antanut. Siinä suhteessa maineeni onneksi on
horjumaton.
-- No, herttua, pyytäkää, jos jotakin tarvitsette, mutta pyytäkää
pian.
-- Sire, minä en tosiaan tarvitse mitään, ja tällä hetkellä rajoitun
rukoilemaan teidän majesteetiltanne...
-- Mitä?
-- Että suvaitsisitte vastaanottaa kiitokset...
-- Keltä?
-- Sire, eräältä, joka on kuninkaalle suuressa kiitollisuudenvelassa.
-- Mutta sanokaa sitten suoraan!
-- Eräältä, sire, jolle teidän majesteettinne on osoittanut
erinomaisen armon... Ah, kun on saanut kunnian istua teidän
majesteettinne pöydässä, kun on nautinnokseen kuunnellut
hienoaistista ja henkevää keskustelua, hurmaavaa iloisuutta, jotka
tekevät teidän majesteetistanne jumalaisen pöytätoverin, silloin,
sire, ei sitä koskaan unohda, vaan tottuu sitä mielihyvällä alati
muistelemaan!
-- Te olette liukaskielinen imartelija, hra de Richelieu.
-- Oh, sire...
-- Lyhyesti, kenestä te puhutte?
-- Ystävästäni Taverneystä.
-- Ystävästänne? -- huudahti kuningas.
-- Anteeksi, sire.
-- Taverneystä! -- toisti kuningas eräänlaisella kauhulla, joka kovin
kummastutti herttuaa.
-- Mitäpä sille voi, sire! Vanha toveri... Hän pysähtyi
silmänräpäykseksi.
-- Mies, joka on yhdessä minun kanssani palvellut Villarsin johdolla.
Hän pysähtyi vielä.
-- Tiedätte, sire, että tässä maailmassa on tapana nimittää
ystäviksi kaikkia niitä, jotka tuntee, kaikkia niitä, jotka eivät
ole vihollisiamme; se on kohtelias sana, johon useinkaan ei paljoa
sisälly.
-- Vaarallinen sana, herttua, -- jatkoi kuningas katkerasti: -- sitä
sanaa on säästellen käyteltävä.
-- Teidän majesteettinne neuvot ovat viisauden käskyjä. Hra de
Taverney siis...
-- Hra de Taverney on siveetön ihminen.
-- Kah, sire, -- myöntyi Richelieu, -- kautta ritarikunniani, enkö
sitä aavistellut!
-- Mies, jolta puuttuu hienotuntoisuutta, hra marski.
-- Mitä hänen hienotunteisuuteensa tulee, sire, en puhu siitä teidän
majesteetillenne; vastaan vain asioista, mitkä tiedän.
-- Mitä, ettekö mene takuuseen ystävänne, vanhan toverinne
hienotuntoisuudesta, miehen, joka on kanssanne palvellut Villarsin
johdolla, vieläpä miehen, jonka olette minulle esitellyt? Totta kai
te hänet tunnette!
-- Hänet itsensä kylläkin, sire; mutta en hänen hienotuntoisuuttaan.
Sully sanoi kantaisällenne Henrik IV:lle, että oli nähnyt hänen
kuumeensa poistuvan viheriäiseen viittaan puettuna. Minun täytyy
nöyrästi tunnustaa, sire, että en ole koskaan tiennyt, millaisessa
puvussa Taverneyn hienotunteisuus esiintyy.
-- Sitten, marski, minä sanon sen teille; hän on ilkeä ihminen, joka
on näytellyt häijyä osaa.
-- Oh, kun teidän majesteettinne sen sanoo...
-- Niin, monsieur, minä sen sanon!
-- Hyvä, -- vastasi Richelieu, -- tuolla puheella teidän
majesteettinne karkoittaa kokonaan hämmennyksen!. Ei, sen myönnän,
Taverney ei ole mikään hienotuntoisuuden esikuva, olen sen kyllä
huomannutkin. Mutta käsitättehän, sire, että niin kauan kuin teidän
majesteettinne ei ole suvainnut minulle ilmaista mielipidettänne...
-- Kuulkaa sitten, herraseni: minä inhoan häntä.
-- Ah, tuomio on julistettu, sire. Onneksi miespoloiselle, --
jatkoi Richelieu, -- on hänellä vaikutusvaltainen puoltaja teidän
majesteettinne luona.
-- Mitä tarkoitatte?
-- Jos isä on onnettomuudekseen suututtanut kuningasta
-- Kovin.
-- Sitä en kiellä, sire.
-- Mitä sitte sanotte?
-- Sanon, että eräs sinisilmäinen ja vaaleakutrinen enkeli...
-- En käsitä teitä, herttua.
-- Ette tietenkään, sire.
-- Mutta kuitenkin tahtoisin teitä käsittää, sen tunnustan.
-- Minunlaistani tolvanaa, sire, vapisuttaa ajatus kohottaa
sen hunnun reunaa, jonka alle kätkeytyy niin paljon suloisia
lemmensalaisuuksia; mutta minä toistan, että sangen suuressa
kiitollisuudenvelassa Taverney on sille, joka hänen edukseen lepyttää
kuninkaallisen vihan. Ah niin, neiti Andrée on epäilemättä enkeli!
-- Neiti Ardrée on pieni hirviö ruumiiltaan niinkuin hänen isänsä on
sielultaan! -- huudahti kuningas.
-- Siunatkoon! -- virkkoi Richelieu kovin kummastuneena. -- Me siis
petyimme, ja tuo kaunis ulkomuoto...?
-- Älkää enää koskaan puhuko minulle siitä tytöstä, herttua; minua
puistattaa, kun häntä vain ajattelenkin.
Richelieu pani tekopyhästi kätensä ristiin.
-- Oi, hyvä Jumala, -- huudahti hän, -- ulkomuoto pettää... Jos
ei teidän majesteettinne, valtakunnan ensimäinen tuntija, jos ei
teidän majesteettinne, joka olette itse erehtymättömyys, sitä
minulle vakuuttaisi, miten voisin sen uskoa?... Mitä, sire, niinkö
epämuodostunut olento?
-- Vielä pahempaakin, monsieur; häntä vaivaa tauti... kauhea tauti...
siinä oli ansa, hyvä herttua. Mutta Jumalan tähden, ei sanaakaan enää
hänestä, te tappaisitte minut.
-- Oi taivas, -- huudahti Richelieu, -- en avaa enää suutanikaan,
sire. Minäkö aiheuttaisin teidän majesteettinne kuoleman! Oi, mikä
suru! Voi, millainen perhe! Kylläpä se poikaparka on onneton!
-- Mutta kenestä te minulle nyt vielä puhutte?
-- Oh, tällä kertaa eräästä teidän majesteettinne uskollisesta,
vilpittömästä, hartaasta palvelijasta. Niin, hän on todella
esimerkiksi kelpaava, ja oikeinpa olette häntä arvostellutkin. Tällä
kertaa takaan, että suosionosoituksenne eivät ole langenneet harhaan.
-- Mutta kenestä sitten on kysymys, herttua? Puhukaa suunne
puhtaaksi, minulla on kiire.
-- Minä tarkoitan, -- vastasi Richelieu sulavasti, -- edellisen
poikaa ja jälkimäisen veljeä, sire. Tarkoitan Filip de Taverneytä,
sitä urheata nuorta miestä, jolle teidän majesteettinne on antanut
rykmentin.
-- Olenko minä antanut rykmentin jollekulle?
-- Kyllä, sire, rykmentin, jota Filip de Taverney tosin vielä
odottaa, mutta jonka sittenkin olette antanut.
-- Minäkö?
-- Niin totisesti uskon, sire!
-- Te olette hullu.
-- Kah!
-- En ole antanut kerrassaan mitään, marski
-- Todellako?
-- Miksi hitossa tahdotte siihen sekaantua?
-- Mutta, sire...
-- Koskeeko se asia teitä?
-- Minuako? Ei vähääkään.
-- Te olette siis vannonut kiduttavanne minut kuoliaaksi tuohon
rätisevään orjantappurakimppuun sytyttämällänne hiljaisella tulella?
-- Mitäpä sille voin, sire! Minusta näytti (nyt kyllä huomaan
erehtyneeni), minusta näytti, että teidän majesteettinne oli
luvannut...
-- Mutta enhän minä sellaiseen puutu, herttua. Onhan minulla
sotaministerini. En minä jakele rykmenttejä... Rykmentti! Mokoman
valheen ovat teille uskottaneet! Ah, te olette tuon pesäkunnan
asianajaja? Sanoinhan teille, että teitte väärin, kun puhuitte
minulle; nyt olette saattanut vereni aivan kiehuntaan!
-- Oh, sire!
-- Niin, kiehuntaan. Hiisi periköön asianajajan; nyt on
ruuansulatukseni koko päiväksi häiritty.
Tämän lausuttuaan kuningas käänsi herttualle selkänsä ja riensi
raivoissaan työhuoneeseensa, jättäen Richelieun onnettomammaksi kuin
sanoin voi kuvailla.
"No, tällä kertaa", mutisi vanha marski, "tietää, mistä päin tuuli
käy".
Ja tomuttaen itseään nenäliinallaan, sillä taistelun kuumuudessa
hän oli aivan pölyttynyt tekotukastaan varisseesta hiusjauheesta,
Richelieu suuntasi askeleensa parvekkeelle, jonka kulmauksessa hänen
ystävänsä palavalla levottomuudella häntä odotti.
Tuskin oli marski näyttäytynyt, kun parooni saaliinsa kimppuun
hyökkäävän hämähäkin tavoin kiirehti kuulemaan vereksiä uutisia.
Vilkkain katsein, sydämellisyyttä teeskennellen ja käsivarret sirosti
puuskassa astui hän esiin.
-- No, mitä uutta? -- kysyi hän.
-- Niin, sellaisia uutisia, monsieur, -- vastasi Richelieu
suoristautuen, ivallinen hymy suupielessä ja sipaisten halveksivalla
eleellä poimukaulustaan, -- sellaisia uutisia, että pyydän teitä
olemaan minua enää puhuttelematta.
Taverney katseli herttuaa kummastuksesta laajentunein silmin.
-- Niin, te olette kovin pahoittanut kuningasta, -- jatkoi Richelieu,
-- ja ken pahoittaa kuningasta, loukkaa minua.
Taverney seisoi hämmästyksissään paikaltaan liikkumatta kuin olisivat
hänen jalkansa kasvaneet kiinni marmorilattiaan.
Richelieu taasen astui eteenpäin. Ehdittyään lasiparvekkeen ovelle,
missä hänen lakeijansa häntä odotti, hän huusi:
-- Luciennesiin!
Ja niin hän katosi.
36.
Andréen pyörrytyskohtaukset.
Kun Taverney oli toipunut ja perusteellisesti ehtinyt syventyä
siihen, mitä hän nimitti onnettomuudekseen, hän käsitti hetken
tulleen hankkia vakava selitys näiden monien ikävyyksiensä
varsinaiselta aiheuttajalta.
Kiehuen kiukusta ja närkästyksestä hän siis suuntasi kulkunsa Andréen
asunnolle.
Nuori tyttö viimeisteli juuri pukuaan, kohottaen pyöreitä
käsivarsiaan, sitoakseen korvansa taakse kaksi kapinallista
hiussuortuvaa.
Andrée kuuli isänsä askeleet eteisestä, juuri kun hän kirja
kainalossa oli astumassa kynnyksensä yli.
-- Ah, hyvää päivää, Andrée! -- virkkoi de Taverney. -- Aiot mennä
ulos?
-- Niin, isä.
-- Yksinäsikö?
-- Kuten näette
-- Olet siis vielä yksinäsi?
-- Nicolen karkaamisen jälkeen en ole ottanut uutta kamarineitoa.
-- Mutta ethän voi yksinäsi pukeutua, Andrée, se vahingoittaa
sinua; nainen, joka sillä tavoin pukeutuu, ei menesty hovissa. Olin
suositellut sinulle jotakuta toista, Andrée.
-- Anteeksi, isä, mutta madame la dauphine odottaa minua.
-- Vakuutan sinulle, Andrée, -- vastasi Taverney kuumentuen
puhuessaan, -- vakuutan sinulle, neitiseni, että tuolla
yksinkertaisuudellasi vielä teet itsesi täällä naurettavaksi.
-- Rakas isä...
-- Naurunalaiseksi joutuminen vahingoittaa kaikkialla, mutta
varsinkin hovissa.
-- Isä, tahdon miettiä asiaa. Mutta tällä hetkellä hänen
kuninkaallinen korkeutensa dauphine suo minulle anteeksi
vaatimattomamman pukuni, siksi että tahdon mahdollisimman pian ehtiä
hänen luokseen.
-- Mene sitten, mutta koetahan tulla takaisin niin pian kuin pääset
vapaaksi; sillä minun on haasteltava kanssasi vakavasta asiasta.
-- Kyllä, isä, -- vastasi Andrée, aikoen jatkaa matkaansa.
Parooni katseli häntä terävästi.
-- Odota, odota, -- huusi hän, -- ethän voi tuon näköisenä mennä.
Olet unohtanut kasvomaalisi, mademoiselle; olet peloittavan kalpea.
-- Niinkö, isä? -- sanoi Andrée pysähtyen.
-- Mutta mitä sinä itseäsi kuvastimesta katsellessasi oikeastaan
ajattelet? Poskesi ovat vahan vaaleat, ja silmiäsi saartaa suuret
siniset renkaat. Tuollaisena ei kukaan mene ulos, neitiseni, ellei
tahdo peljästyttää ihmisiä.
-- Minulla ei ole enää aikaa muuttaa mitään ulkoasussani, isä.
-- Se on kauheaa, ihan inhoittavaa! -- huudahti Taverney kohauttaen
olkapäitään. -- Mokomia naishenkilöitä on vain yksi maailmassa, ja se
ainoa on minun tyttäreni! Mikä julma kohtalo! Andrée, Andrée!
Mutta Andrée oli jo ehtinyt portaitten alipäähän. Hän kääntyi.
-- Sano edes olevasi sairas, -- huudahti Taverney; -- tee hiidessä
itsesi toki mielenkiintoiseksi, ellet tahdo laittautua kauniiksi!
-- Oh, mitä siihen tulee, isä, on se minulle helppoa. Voin
valehtelematta sanoa olevani sairas, sillä todellakin tunnen itseni
tällä hetkellä pahoinvoivaksi.
"Tjaa", mutisi parooni; "se nyt vielä puuttui... sairas!" Sitten hän
lisäsi hampaittensa välistä: "Lempo vieköön nuo siveät nuket!"
Hän astui tyttärensä kamariin ja ryhtyi siellä tarkkaan tutkimaan
kaikkea, mikä helpoittaisi hänen arveluitaan ja auttaisi hänet
saamaan asiasta jonkun määrätyn käsityksen.
Sillä välin Andrée kulki puistikon poikki pitkin kukkapengerten
reunustaa. Välillä kohotti hän päätänsä hengittääkseen raittiimpaa
ilmaa; sillä äsken puhjenneiden kukkien tuoksu nousi liian
voimakkaana hänen aivoihinsa aiheuttaen hänelle huimausta.
Rasittuneena ja horjuen päivänpaahteessa sekä etsien tukea
ympäriltään nuori tyttö saapui, taistellen outoa pahoinvointia
vastaan, Trianonin etusaliin asti, missä kruununprinsessan huoneen
kynnyksellä seisova rouva de Noailles ensi sanakseen antoi Andréen
ymmärtää, että olikin jo aika saapua ja että häntä odotettiin.
Prinsessan virallinen ääneenlukija, apotti ------ söi parhaillaan
aamiaista hänen kuninkaallisen korkeutensa kanssa, joka toisinaan
osoitti tällaista suosiota tuttavallisesti kohtelemilleen henkilöille.
Apotti kehui oivallisia voikakkuja, joita saksalaiset emännät niin
taitavasti pinoovat kerman kera tarjotun kahvikupin ympärille.
Lukemisen asemesta hän kertoili Marie-Antoinettelle kaikenlaisia
sanomalehtien toimistoista ja valtiomiehiltä keräämiänsä Wienin
uutisia; sillä siihen aikaan politikoitiin tosiaan yhtä paljon
taivasalla kuin virastojen salaisimmissa sokkeloissa, eikä ollut
suinkaan harvinaista, että ministeriössä saatiin kuulla uutisia,
joita Palais-Royalin herrat tai Versaillesin lehtokujien ritarit
olivat arvanneet, elleivät sepittäneet.
Apotti jutteli varsinkin viimeisistä viljan kalleudesta johtunutta
salakapinaa koskevista huhuista, jonka kapinan hra de Sartines hänen
sanojensa mukaan kuitenkin oli väleen tukahuttanut lähettämällä viisi
pahinta jyväkeinottelijaa Bastiljiin.
Andrée astui sisään. Dauphinellakin oli toisinaan päänsärkyä ja
oikkuja. Papin rupattelu oli häntä huvittanut; Andréen kirja, joka
saapui vasta keskustelun jälkeen, tuntui ikävystyttävältä. Senvuoksi
sanoi hän ylimääräiselle lukijattarelleen, että tämän olisi paremmin
otettava ajasta vaari, ja lisäsi, että itsessään hyvä asia oli
oikealla ajallaan vielä parempi.
Hämillään moitteesta, jonka aiheettomuus koski häneen kipeästi,
Andrée ei vastannut mitään, vaikka hän olisi voinut sanoa isänsä
häntä viivyttäneen sekä olleensa pakoitettu kävelemään hitaasti,
koska tunsi pahoinvointia.
Ei, hämillään ja tuskaantuneena hän painoi päänsä alas, sulki
silmänsä kuin kuolevainen ja menetti tasapainonsa. Ainoastaan rouva
de Noailles'n väliintulo ehkäisi hänet kaatumasta.
-- Miten teillä on vähän ryhtiä, mademoiselle! -- mutisi hovitapojen
vartijatar.
Andrée ei vastannut.
-- Mutta, herttuatar, hänhän on sairas! -- huudahti dauphine ja nousi
rientääkseen Andréen luo.
-- Ei, ei, -- vastasi Andrée vilkkaasti, silmät täynnä kyyneliä; --
ei, teidän korkeutenne, minä voin hyvin tai ainakin voin jo paremmin.
-- Mutta katsokaa toki, herttuatar, hän on yhtä valkoinen kuin
nenäliinansa. Muuten on kaikki minun syyni, joka häntä toruin.
Lapsi-parka, istukaa, minä tahdon sitä.
-- Madame...
-- Kas niin, minä käsken!... Luovuttakaa hänelle saranatuolinne,
herra apotti.
Andrée istuutui, ja tämän lempeän ystävällisyyden vaikutuksesta hänen
mielensä vähitellen kirkastui ja väri palasi hänen poskilleen.
-- Kas niin, mademoiselle, voitteko nyt lukea? -- kysyi
kruununprinsessa.
-- Oh, kyllä, aivan varmaan; toivon ainakin.
Ja Andrée avasi kirjansa siitä kohdasta, mihin eilen oli lopettanut
lukemisensa, ja alotti äänellä, jonka hän koetti tehdä mahdollisimman
selväksi ja miellyttäväksi.
Mutta tuskin oli hänen katseensa liidellyt pari kolme sivua, kun
hänen silmiensä edessä leijailevat pienet mustat atoomit rupesivat
pyörimään, vapisemaan ja kävivät epäselviksi.
Andrée kalpeni uudestaan, kylmä hiki nousi rinnalta hänen otsalleen
ja mustat renkaat, joista Taverney niin katkerasti oli tytärtään
moittinut, laajenivat hänen silmiensä ympärillä, niin että dauphine,
joka Andréen epäröidessä oli kohottanut päätänsä, huudahti:
-- Vielä!... Katsokaa, herttuatar, tyttö on todella sairas, hän menee
tainnuksiin.
Ja tällä kertaa kruununprinsessa itse riensi noutamaan pullon
hajusuolaa, jota hän antoi lukijattarensa hengittää. Täten toipuneena
Andrée yritti jälleen ottaa kirjansa, mutta turhaan; hänen käsiinsä
oli jäänyt hermostunut vavistus, jota muutamaan minuuttiin mikään ei
voinut tyynnyttää.
-- Aivan varmasti, herttuatar, -- virkkoi Marie-Antoinette, --
Andrée on kovin sairas, enkä tahdo, että hän tänne jäämällä pahentaa
tilaansa.
-- Sitten neidin on viipymättä palattava kotiinsa.
-- Miksi niin, madame? -- kysyi kruununprinsessa.
-- Siksi, -- vastasi hovinainen syvään kumartaen, -- että isorokko
alkaa tällä tavalla.
-- Isorokko?...
-- Niin, pyörrytyksellä, tainnuksiin menolla, vilunväreillä. Apotti
luuli rouva de Noailles'n mainitseman vaaran kovin uhkaavan itseään,
sillä hän nousi heti ylös ja käyttäen hyväkseen naishenkilön
pahoinvoinnin suomaa tilaisuutta hän muka hienotuntoisuudesta hiipi
pois varpaillaan niin taitavasti, että kukaan ei hänen katoamistaan
huomannut.
Kun Andrée näki itsensä niin sanoaksemme dauphinen käsivarsilla,
häpeä siitä, että sillä tavoin oli vaivannut niin ylhäistä
prinsessaa, antoi hänelle jälleen voimia tai pikemmin rohkeutta. Sen
vuoksi hän lähestyi ikkunaa helpommin hengittääkseen.
-- Sillä tavoin ei oteta raitista ilmaa, rakas neitiseni, -- sanoi
dauphine. -- Palatkaa kotiinne, minä lähetän jonkun teitä saattamaan.
-- Oh, vakuutan teille, madame, -- vastasi Andrée, -- että olen jo
aivan toipunut. -- Voin kyllä yksinäni mennä kotiin, koska teidän
korkeutenne suvaitsee antaa minulle luvan lähteä.
-- Niin, niin, ja olkaa levollinen, -- rauhoitti kruununprinsessa,
-- teitä ei enää toruta, koska olette niin herkkätunteinen, pieni
veitikka.
Liikutettuna tästä ystävällisyydestä, joka todisti melkein
sisarellista osanottoa, Andrée suuteli suojelijattarensa kättä ja
lähti huoneesta dauphinen seuratessa häntä levottomana silmillään.
Kun hän oli ehtinyt alas portaista, prinsessa huusi hänelle ikkunasta:
-- Älkää palatko heti asuntoonne, mademoiselle; kävelkää ensin
hiukkasen puutarhassa, tämä päiväpaiste tekee teille hyvää.
-- Ah, hyvä Jumala, teidän ylhäisyytenne on minulle niin armollinen!
-- vastasi Andrée hiljaa.
-- Ja olkaa hyvä ja lähettäkää minulle takaisin apotti, joka on
tuolla tekemässä kasvitieteellisiä tutkimuksia hollantilaisten
tulpaanien neliössä.
Tavatakseen apotin täytyi Andréen tehdä mutka; hän astui
kukkasarkojen välitse.
Hän käveli pää kumarassa, vielä hiukan näännyksissä omituisista
pyörrytyskohtauksista, joita hän oli aamusta asti kokenut,
eikä kiinnittänyt mitään huomiota kukkivien pensasaitojen ja
valkopyökki-lehtojen yli lentäviin säikähtyneihin lintuihin enempää
kuin ajuruohossa ja tuoksuvissa sireenipensaissa suriseviin
mehiläisiinkään.
Hän ei edes huomannut parinkymmenen askeleen päässä itsestään
kahta keskenään haastelevaa miestä, joista toinen seurasi häntä
hämmentynein ja levottomin katsein.
He olivat Gilbert ja hra de Jussieu.
Edellinen kuunteli lapioonsa nojaten oppinutta professoria, joka
hänelle selitteli, miten herkkiä kasveja oli kasteltava, joten vesi
vain keveästi kostuttaisi maata, siihen pysähtymättä.
Gilbert näkyi perin innokkaasti kuuntelevan opetusta, ja hra de
Jussieun mielestä tämä tulinen rakkaus tieteeseen olikin aivan
luonnollista, sillä hänen opetuksensa oli sellaista, joka yleisillä
luennoilla nostatti suosionhuutoja opiskelevien penkeiltä. Ja eikö
köyhälle puutarhurille ollut arvaamaton onni saada nauttia niin
suuren mestarin opastusta itse luonnon helmassa?
-- Näette, hyvä nuorukainen, teillä on tässä neljää maanlaatua,
-- sanoi hra de Jussieu, -- ja jos tahtoisin, voisin vielä löytää
kymmenen muuta sekoitettuna näihin neljään päälajiin. Mutta
puutarhurin oppilaalle olisi eroitus ehkä liian hieno. Kuitenkin
on niin, että kukkasten viljelijän pitää maistaa maata aivan kuin
puutarhurin on maisteltava hedelmiä. Käsittänettehän minut, Gilbert?
-- Kyllä, monsieur, -- vastasi Gilbert tuijottavin silmin ja suu
raollaan, sillä hän oli nähnyt Andréen, ja paikaltaan, missä hän
nyt seisoi, hän saattoi yhä katsella tyttöä, antamatta professorin
aavistaa, että hänen opetustaan ei täysin tarkkaavaisesti ja
ymmärryksellä kuunneltu.
-- Maistaakseen maata, -- jatkoi hra de Jussieu, jota Gilbertin
näennäisesti odottava äänettömyys yhä vietteli puhumaan, -- asetetaan
kourallinen multaa harvaan vasuun, johon ylhäältäpäin varovaisesti
pirskoitetaan muutama vesipisara, ja sitten maistetaan tätä vettä,
kun se on suotautunut mullan läpi ja tihkuu vasun pohjasta ulos.
Eräiden luonnonainesten suolaperäinen, kitkerä, äitelä tai tuoksuva
maku soveltuu erinomaisesti niiden kasvien nesteisiin, joita siinä
tahdotaan viljellä; sillä luonnossa, sanoo entinen suojelijanne hra
de Rousseau, kaikki on yhdenmukaisuutta, samallaistumiseen pyrkimistä.
-- Hyväinen aika! -- huudahti Gilbert ojentaen käsivartensa
-- Mikä nyt on?
-- Häh pyörtyy, monsieur, hän pyörtyy!
-- Kuka hän? Oletteko hullu?
-- Hän, hän!
-- Hän?
-- Niin, -- vastasi Gilbert kiihkeästi, -- eräs naishenkilö.
Sekä hänen säikähdyksensä että kalpeutensa olisivat ilmiantaneet
hänet samoin kuin sana hän, ellei hra de Jussieu olisi kääntänyt
silmiään toisaalle seuratakseen hänen kätensä suuntaa.
Tähän suuntaan katsoessaan hra de Jussieu näki todellakin Andréen,
joka oli laahustanut erään valkopyökin taakse ja sinne päästyään
lysähtänyt penkille, jääden siihen liikkumattomaksi ja ollen
menettämäisillään viimeisenkin tajuntansa.
Oli juuri se hetki, jolloin kuninkaan oli tapana käydä madame la
dauphinen luona, ja nyt hän juuri saapui hedelmäpuutarhan kautta,
joka eroitti ison Trianonin pienestä. Hänen majesteettinsa ilmaantui
siis aivan äkkiä.
Hänellä oli kädessään punainen, ihmeellisen aikaisin kypsynyt
persikka, ja oikeana itsekkäänä kuninkaana hän mietti, eikö Ranskalle
olisi paljoa onnellisempaa, että hän itse söisi tuon persikan kuin
että se annettaisiin dauphinelle.
Hra de Jussieun kiire rientää Andréen luo, jota likinäköinen kuningas
tuskin eroitti, vielä vähemmin tunsi, sekä Gilbertin tukahutetut,
suurinta kauhua ilmaisevat huudot saivat hänen majesteettinsa
astumaan ripeämmin.
-- Mikä on, mikä on? -- kysyi Ludvig XV, lähestyen
valkopyökki-ryhmää, josta hänet enää eroitti vain käytävän leveys.
-- Kuningas! -- huudahti hra de Jussieu, kannatellen nuorta tyttöä
käsivarsillaan.
-- Kuningas! -- mutisi Andrée mennen kokonaan tainnuksiin.
-- Mutta kuka siellä sitten on? -- toisti Ludvig XV. -- Nainen? Mikä
häntä vaivaa, sitä naishenkilöä?
-- Pyörtymys, sire.
-- Ah, antakaahan nähdä, -- virkkoi Ludvig XV.
-- Hän on aivan tajutonna, sire, -- lisäsi hra de Jussieu, osoittaen
penkille ojentunutta jäykkää ja liikkumatonta tyttöä, jonka hän oli
siihen laskenut.
Kuningas lähestyi, tunsi Andréen ja huudahti kauhistuen:
-- Taas!... Oih, tämähän on hirveätä! Sellaista tautia potevien olisi
pysyttävä kotonaan; on sopimatonta tuolla tavoin kaiken päivää kuolla
ihmisten nähden.
Ja Ludvig XV kääntyi äkkiä takaisin mennäkseen pikku Trianonin
paviljonkiin ja mutisi satoja epämieluisia asioita Andrée-poloisesta.
Hra de Jussieu, joka ei tuntenut aikaisempia tapahtumia, seisoi
hetkisen aivan hämillään; sitten hän kääntyi ja nähden kymmenen
askeleen päässä Gilbertin pelkoa ja levottomuutta ilmaisevassa
asennossa huusi:
-- Tule tänne, Gilbert; sinä olet voimakas, saat kantaa neiti de
Taverneyn hänen asuntoonsa.
-- Minäkö! -- sanoi Gilbert hätkähtäen. -- Minäkö kantaisin häntä,
minäkö veisin hänet vuoteeseensa? En, en; sitä hän ei minulle koskaan
antaisi anteeksi, ei koskaan!
Ja hän kiiti pois kuin hullu, huutaen apua.
37.
Tohtori Louis.
Muutaman askeleen päässä paikalta, missä Andrée oli mennyt
tainnuksiin, työskenteli kaksi puutarharenkiä, ja Gilbertin huudoista
riensivät nämä saapuville ja kantoivat hra de Jussieun käskyä
totellen Andréen hänen kammioonsa, sillä välin kun Gilbert kaukaa ja
pää kumarassa seurasi tätä tunnotonta ruumista synkkänä kuin uhrinsa
paarien jälestä kulkeva murhamies.
Heidän saavuttuaan ulkoportaille hra de Jussieu vapautti
puutarharengit taakastaan. Andrée oli nyt avannut silmänsä.
Äänten melu ja merkitsevä hoppu, jota sattuu kaikissa
onnettomuustapauksissa, vietteli hra de Taverneyn ulos huoneesta.
Tämä näki tyttärensä yhä horjuvana yrittävän nousta astuakseen hra
de Jussieun tukemana portaita ylös. Hän riensi esille ja kysyi kuten
kuningas oli kysynyt:
-- Mikä on, mikä on?
-- Ei mikään, isäni, -- vastasi Andrée heikosti, -- pahoinvointia,
hiukan päänkivistystä.
-- Neiti on siis teidän tyttärenne, monsieur? -- sanoi hra de
Jussieu, tervehtien.
-- Niin on, monsieur.
-- En siis voisi jättää häntä parempiin käsiin; mutta kysykää taivaan
nimessä lääkärin neuvoa.
-- Oh, ei se mitään ole, -- sanoi Andrée.
Ja Taverney toisti:
-- Varmaan se ei ole mitään.
-- Toivoakseni ei, -- virkkoi hra de Jussieu; -- mutta neiti oli
todellakin hyvin kalpea.
Sitten hän saatettuaan Andréen portaitten ylimmälle askelmalle sanoi
hyvästi.
Isä ja tytär jäivät kahden kesken. Taverney, joka Andréen
poissaollessa ei ollut laiminlyönyt kaikin puolin harkita asiaa,
tarttui seisaalleen jäänyttä Andréeta kädestä, vei hänet sohvalle
istumaan ja istahti itse hänen viereensä.
-- Anteeksi, monsieur, -- sanoi Andrée; -- mutta olkaahan hyvä ja
avatkaa ikkuna; minä tarvitsen ilmaa.
-- Minulla oli aikomus vakavasti puhella kanssasi, Andrée, ja tässä
häkissä, joka sinulle on annettu asunnoksi, henkäyskin kuuluu joka
puolelle; mutta saman tekevä, minä puhun hiljaa.
Ja hän avasi ikkunan, palaten sitten istumaan tyttärensä viereen, ja
virkkoi päätään pudistaen:
-- Täytyy myöntää, että kuningas, joka alussa oli osoittautunut meitä
kohtaan niin huomaavaiseksi, ei anna todistusta kohteliaisuudestaan
jättämällä sinut asumaan tällaiseen hökkeliin.
-- Rakas isä, -- vastasi Andrée, -- tiedättehän, että se on tämän
linnan suuri puutteellisuus.
-- Olkoonpa ahdasta muille, -- sanoi Taverney vihjaavalla hymyllä, --
sen voin, jos tiukka tulee, käsittää, tyttäreni; mutta kun on kysymys
sinusta, en sitä tosiaan käsitä.
-- Teillä on liian suuria ajatuksia minusta, isä, -- vastasi Andrée
hymyillen, -- mutta valitettavasti eivät kaikki ole samaa mieltä.
-- Päinvastoin, tyttäreni, kaikki, jotka sinut tuntevat, ajattelevat
kuten minä.
Andrée kumarsi niinkuin hän olisi kumartanut kiittääkseen vierasta
henkilöä, sillä nämä isän kohteliaisuudet alkoivat tehdä hänet vähän
levottomaksi.
-- Ja, -- jatkoi Taverney samaan mairittelevaan sävyyn, -- ja...
kuningas tuntee sinut luullakseni?
Puhuessaan hän heitti tyttäreensä katseen, jonka tutkiva ilme oli
sietämätön.
-- Kuningashan tuntee minua perin vähän, -- vastasi Andrée mitä
luonnollisimmalla tavalla, -- ja arvatakseni olen varsin vähäpätöinen
hänen silmissään.
Nämä sanat kuullessaan parooni hätkähti.
-- Vähäpätöinen! -- huudahti hän. -- En tosiaan ollenkaan käsitä
sanojasi, neitiseni. Vähäpätöinen! Kylläpä sinä arvostelet itsesi
kovin halvaksi!
Andrée katseli isäänsä kummastuneena.
-- Niin, niin, -- jatkoi parooni, -- minä sanon ja toistan sen, että
liiallisessa kainoudessasi aivan unohdat oman arvosi.
-- Oi, monsieur, te liioittelette kaikkea. Kuningas on tosin
heltynyt perheemme onnettomuuksista; hän on suvainnut tehdä jotakin
hyväksemme; mutta hänen majesteettinsa valtaistuinta ympäröi niin
monet onnettomat, hänen kuninkaallinen kätensä jakelee niin paljon
lahjoja, että hyväntyön jälkeen meidän ehdottomasti täytyi joutua
unhoon.
Taverney katseli tytärtään terävästi, vieläpä eräänlaisella ihailulla
hänen varovaisuutensa ja läpitunkemattoman vaiteliaisuutensa vuoksi.
-- Kas niin, -- virkkoi hän siirrähtäen lähemmäksi, -- kas niin,
rakas Andrée, isäsi on ensimäinen anoja, joka kääntyy puoleesi, ja
toivon, ettet häntä sellaisena työnnä pois.
Andrée katseli nyt vuorostaan isäänsä selitystä pyytävän naisen
tapaan.
-- Kas niin, -- jatkoi parooni, -- me kaikki rukoilemme sinua, puhu
puolestamme, tee jotakin omaistesi hyväksi...
-- Mutta miksi te tätä minulle sanotte? Mitä tahdotte minua tekemään?
-- huudahti Andrée kummastuneena lauseen sävystä ja sisällöstä.
-- Oletko halukas vai etkö anomaan jotakin minulle ja veljellesi?
Puhu.
-- Isä, -- vastasi Andrée, -- teen kaiken, mitä käskette minun tehdä;
mutta ettekö sentään pelkää, että osoittaudumme liian ahneiksi?
Kuningas on jo lahjoittanut minulle koristeen, jonka sanotte olevan
enemmän kuin sadantuhannen livren arvoinen. Hänen majesteettinsa on
sitäpaitsi luvannut veljelleni rykmentin. Me anastamme siis melkoisen
määrän hovin suosionosoituksista.
Taverney ei voinut hillitä vihlovaa ja halveksivaa naurua.
-- Neidin mielestä, -- sanoi hän, -- on siis kaikki riittävästi
maksettu?
-- Tiedän, isä, että teidän ansionne ovat suuret, -- vastasi Andrée.
-- Kuka lemmossa, -- huudahti Taverney kärsimättömästi, -- puhuu
sinulle minun ansioistani?
-- Mutta mistä te sitten puhutte?
-- Kyllä sinä totta totisesti aivan naurettavasti minulle
teeskentelet!
-- Mitäpä teeskenneltävää minulla olisi, hyvä Jumala? -- kysyi Andrée.
-- Mutta minä tiedän kaiken, tyttäreni!
-- Tiedätte...?
-- Kaiken, sanon sinulle.
-- Minkä kaiken, monsieur?
Ja tämä kömpelö hyökkäys mitä puhtainta omaatuntoa vastaan nostatti
vaistomaisen punan Andréen kasvoille.
Isän kunnioitus lastaan kohtaan hillitsi Taverneyn yhä
arkaluontoisemmiksi käyvistä kysymyksistään.
-- No, olkoon sitten, kuten tahdot, -- sanoi hän; -- sinä, huomaan,
haluat näytellä varovaista ja salaperäistä; olkoon niin! Sinä tahdot
jättää isäsi ja veljesi unohduksessa menehtymään. Hyvä on, mutta
muista sanani: ken ei heti alussa anasta itselleen valtaa, joutuu
vaaraan, ettei sitä koskaan saavuta.
Ja Taverney pyörähti kantapäillään.
-- En ymmärrä teitä, isä, -- virkkoi Andrée.
-- Hyvä, hyvä, mutta minä kyllä ymmärrän itseni, -- vastasi Taverney.
-- Kahden puhuessa se ei riitä.
-- No, minä esitän ajatukseni selvemmin: Käytä kaikkea sitä ovelaa
valtioviisautta, jolla luonto on sinut varustanut ja joka on
suku-avumme, tilaisuuden tarjoutuessa rakentaaksesi perheemme ja oman
onnesi. Kun ensi kerran näet kuninkaan, sano hänelle, että veljesi
yhä odottaa nimitystään ja että sinä hiudut ilmattomassa huoneessa,
josta puuttuu näköala. Sanalla sanoen, älä tee itseäsi naurettavaksi
liiallisella rakkaudella ja liian suurella epäitsekkyydellä.
-- Mutta, monsieur...
-- Sano se kuninkaalle vielä tänä iltana.
-- Mutta missä sitten luulette minun tapaavan kuninkaan?
-- Ja lisää, että hänen majesteetilleen ei edes sovi tulla... Juuri
kun Taverney epäilemättä selvemmillä sanoilla oli nostamaisillaan
Andréen rinnassa jo kumeana kerääntyvän myrskyn ja pakoittamaisillaan
hänet selitykseen, joka olisi valaissut salaisuuden, kuultiin
askeleita portailta.
Parooni keskeytti heti puheensa ja riensi porraskaiteelle katsomaan,
kuka tuli hänen tyttärensä luo. Kummastuksekseen Andrée näki isänsä
vetäytyvän seinämälle.
Melkein samassa astui kruununprinsessa huoneeseen musta pukuisen,
pitkään keppiin nojaavan herrasmiehen seurassa.
-- Teidän korkeutenne! -- huudahti Andrée, kooten kaikki voimansa
mennäkseen dauphinea vastaan.
-- Niin, pikku potilas, -- vastasi prinsessa, -- tuon teille
lohdutusta ja lääkärin. Tulkaa, tohtori. Ah, hra de Taverney, --
jatkoi prinsessa tuntiessaan paroonin, -- tyttärenne sairastaa,
ettekä te siitä lapsesta paljoa huolehdi.
-- Madame... -- änkytti Taverney.
-- Tulkaa lähemmäksi, tohtori, -- kehoitti dauphine hänelle
ominaisella herttaisella ystävällisyydellä; -- tulkaa, koettakaa tätä
valtimoa, katselkaa noita raukeita silmiä ja sanokaa minulle, mikä
kipu suojattiani vaivaa.
-- Oi, madame, madame, miten ystävällistä! -- mutisi nuori tyttö. --
Miten uskallan vastaanottaa teidän kuninkaallisen korkeutenne?...
-- Tässä asumuksessa, tarkoitatte, rakas lapsi; sitä pahempi minulle,
joka olen teidät niin huonosti sijoittanut; tahdon ajatella asiaa.
Kas niin, lapseni, antakaa kätenne lääkärilleni, hra Louis'lle, ja
olkaa varuillanne: hän on samalla sekä ajattelija, joka arvaa, että
oppinut, joka näkee.
Andrée ojensi hymyillen kätensä tohtorille.
Tämä, vielä nuori mies, jonka älykkäät piirteet todistivat, mitä
dauphine oli hänen puolestaan luvannut, ei ollut huoneeseen tultuaan
lakannut katselemasta ensin potilasta, sitten asuntoa ja vihdoin isän
omituista, ainoastaan nolostumista, vaan ei ollenkaan levottomuutta
ilmaisevia kasvoja.
Oppinut oli nyt näkevä, filosofi oli ehkä jo arvannut.
Tohtori Louis tutki kauan nuoren tytön valtimoa ja kyseli häneltä
taudin oireita.
-- Tunnen tavatonta inhoa kaikkeen ravintoon, -- vastasi Andrée, --
äkillisiä tempomisia, kovaa kuumuutta, joka äkkiä nousee päähän,
värähdyksiä, sydämentykytystä ja pyörrytystä.
Andréen puhuessa synkistyi lääkärin muoto yhä enemmän. Lopuksi hän
päästi tytön käden ja käänsi silmänsä poispäin.
-- No, tohtori, -- virkkoi prinsessa lääkärille, -- _quid_? Niinhän
neuvoa kysyvät sanovat. Onko lapsi vaarallisesti sairas, ja
tuomitsetteko hänet kuolemaan?
Lääkäri loi silmänsä jälleen Andréehen ja tarkkasi häntä vielä kerran
äänetönnä.
-- Madame, -- sanoi hän, -- neidin sairaus on kaikkein
luonnollisimpia.
-- Onko se vaarallista?
-- Ei, ei, ylimalkaan, -- vastasi lääkäri hymyillen.
-- No, hyvä sitten, -- sanoi prinsessa hengittäen keveämmin; -- älkää
häntä liiaksi rohdoilla kiusatko.
-- Oh, minä en kiusaa häntä laisinkaan, madame.
-- Mitä, ettekö määrää hänelle mitään lääkkeitä?
-- Neidin vaivassa eivät mitkään lääkkeet mitään tehoa.
-- Niinkö?
-- Niin, madame.
-- Eivätkö mitkään?
-- Eivät.
Ja ikäänkuin välttääkseen pitempää selitystä lääkäri sanoi hyvästi
prinsessalle sillä verukkeella, että hänen potilaansa odottivat hänen
käyntejään.
-- Tohtori, tohtori, -- ehätti dauphine, -- jos ette sanonut tuota
vain rauhoittaaksenne minua, niin olen itse paljoa sairaampi kuin
neiti de Taverney. Älkää siis unohtako iltakäynnillänne tuoda niitä
pastilleja, jotka minulle lupasitte unta saadakseni.
-- Madame, valmistan ne itse heti kotiin päästyäni. Ja hän läksi.
Dauphine jäi lukijattarensa luo.
-- Rauhoittukaa siis, rakas Andrée, -- virkkoi hän ystävällisesti
hymyillen; -- tautinne ei ole mitään peloittavampaa, koska tohtori
Louis lähti kirjoittamatta lääkkeitä.
-- Sitä parempi, madame, -- vastasi Andrée; -- sillä silloin minun ei
tarvitse keskeyttää palvelustani teidän kuninkaallisen korkeutenne
luona, jota keskeytystä minä ennen kaikkea pelkään. Mutta, suokoon
oppinut lääkäri minulle anteeksi, minä kärsin kuitenkin paljon,
madame, sen vakuutan.
-- Mitään vaikeampaa sairautta ei se sentään voi olla, koska lääkäri
sille hymyilee. Nukkukaa siis, lapseni; minä lähetän jonkun teitä
hoivaamaan, sillä näen olevanne yksin. Olkaa hyvä ja seuratkaa minua,
hra de Taverney.
Hän ojensi kätensä Andréelle ja lähti lohdutettuaan häntä, kuten oli
luvannut.
38.
Hra de Richelieun sanaleikit.
Kuten olemme nähneet, oli Richelieun herttua rientänyt Luciennesiin
niin päättävän ripeästi ja sillä varmalla arvostelukyvyllä, mikä oli
Wienin lähettiläälle ja Mahonin valloittajalle ominaista.
Hilpeänä ja huolettomana ilmeeltään hän sinne saavuttuaan nousi kuin
nuori mies ulkoportaitten askelmat, nipisti Zamorea korvasta kuin
ennen heidän tuttavallisuutensa kauneimpana päivinä ja melkeinpä
mursi oven kuuluisaan siniseen satiinibudoaariin, missä Lorenza-parka
oli nähnyt rouva Dubarryn valmistautuvan matkalleen Rue Saint-Clauden
varrelle.
Sohvallaan leväten kreivitär antoi aamumääräyksiänsä hra
d'Aiguillonille. Molemmat kääntyivät melusta ja hämmästyivät marskin
huomatessaan.
-- Ah, herra herttua! -- huudahti kreivitär.
-- Kah, enoni! -- huudahti hra d'Aiguillon.
-- Niin, madame; niin, sisarenpoikani!
-- Mitä, tekö se todellakin olette?
-- Minä se olen, juuri minä.
-- Parempi myöhään kuin ei milloinkaan, -- vastasi kreivitär.
-- Madame, -- sanoi marski, -- vanhemmiten ihminen käy oikulliseksi.
-- Ja se merkitsee, että teidät on jälleen ajanut Luciennesiin...
-- Kiihkeä rakkaus, joka vain oikusta oli minut jättänyt. Asia on
aivan niin, ja te täydensitte ihmeellisesti ajatukseni.
-- Joten te nyt palaatte...
-- Joten minä nyt palaan; aivan niin, -- sanoi Richelieu heittäytyen
mukavimpaan nojatuoliin, jonka hän jo ensi katseellaan oli valinnut.
-- Ohoh, -- virkkoi kreivitär, -- ehkäpä on vielä joku muukin
syy, minkä jätätte mainitsematta. Oikullisuus... sopii tuskin
teidänlaisellenne miehelle.
-- Kreivitär, tekisitte väärin syyttäessänne minua; olen mainettani
parempi, ja, nähkääs, kun tulen takaisin, niin...
-- Niin...? -- kysyi kreivitär.
-- Teen sen hyvästä sydämestä.
Hra d'Aiguillon ja kreivitär puhkesivat äänekkääseen nauruun.
-- Olemmepa onnelliset, kun meille on suotu rahtunen järkeä, -- sanoi
kreivitär, -- käsittääksemme, kuinka tavattoman paljon teillä sitä on!
-- Mitä tarkoitatte?
-- Niin, vakuutan, että typerämmät henkilöt eivät sitä käsittäisi,
vaan seisoisivat hämmästyneinä ja etsisivät palaamisellenne syytä
jostakin muusta. Niin totta kuin nimeni on Dubarry, ei ole ketään
muita kuin te, herttua, jotka osaavat yhtä hyvin saapua näyttämölle
ja jälleen poistua. Molé, itse Molékin on kehno näyttelijä teidän
rinnallanne.
-- Ette siis usko, että sydämeni halu on minut tänne tuonut? --
huudahti Richelieu. -- Kreivitär, kreivitär, olkaa varuillanne,
muuten annatte itsestänne minulle huonon käsityksen! Oh, älkää
naurako, sisarenpoikani, taikka nimitän teitä Pietariksi enkä rakenna
mitään sille kalliolle.
-- Ettekö edes pientä ministeriötä? -- kysyi kreivitär ja purskahti
toistamiseen nauruun, jonka vilpittömyyttä hän ei yrittänytkään
salata.
-- Hyvä, iskekää, iskekää, -- sanoi Richelieu köyristäen selkäänsä,
-- minä en iske takaisin; -- valitettavasti olen jo liian vanha enkä
voi enää puolustautua. Käyttäkää väärin tätä heikkouttani, kreivitär,
se on nyttemmin vaaratonta leikkiä.
-- Olkaa päinvastoin varuillanne, kreivitär, -- sanoi d'Aiguillon. --
Jos enoni vielä kerran valittelee teille heikkouttaan, niin olemme
hukassa. Ei, herra herttua, me emme taistele teidän kanssanne, sillä
kaikesta todellisesta tai teeskennellystä heikkoudestanne huolimatta
te antaisitte meille iskut korkojen kanssa takaisin. -- Ei, kah,
asian oikea laita on se, että ilolla näemme teidät jälleen täällä.
-- Niin, -- virkkoi huimapää kreivitär, -- ja teidän palaamisenne
kunniaksi ammutaan riemulaukauksia ja lasketaan raketteja; ja te
tiedätte, herttua...
-- Minä en tiedä mitään, madame, -- sanoi marski lapsen
yksinkertaisuudella.
-- No, ilotulituksissa aina moni tekotukka kärventyy kipenistä ja
rakettipuikot lävistävät jonkun hatun.
Herttua kosketti kädellään tekotukkaansa ja vilkaisi hattuunsa.
-- Niin, niin se on, -- sanoi kreivitär; -- mutta kaikkein parasta
on, että olette saapunut takaisin luoksemme. Minä puolestani olen,
kuten hra d'Aiguillon teille sanoi, ilosta ihan suunniltani;
tiedättekö miksi?
-- Kreivitär, kreivitär, te aiotte jälleen lausua minulle jonkun
häijyyden.
-- Niin, mutta se onkin viimeinen.
-- No, sanokaa sitten.
-- Olen iloinen, marski, siksi että teidän tulonne ennustaa kaunista
ilmaa.
Richelieu kumarsi.
-- Niin, -- jatkoi kreivitär, -- te muistutatte niitä runollisia
lintuja, joiden ilmestyminen tietää tyventä; miten niitä lintuja
taas nimitetäänkään, hra d'Aiguillon? Senhän tiedätte te, joka
kirjoittelette runoja.
-- Jäälinnuiksi, madame.
-- Aivan niin! Ettehän suutu, marski, että vertaan teitä lintuun,
jolla on niin kaunis nimi.
-- Suutun sitä vähemmin, madame, -- vastasi Richelieu pienellä,
tyytyväisyyttä ilmaisevalla virnistyksellä, ja Richelieun
tyytyväisyys ennusti aina jotakin suurta ilkeyttä, -- suutun sitä
vähemmin, kun vertaus on oikea.
-- Kas vain!
-- Niin, minä tuon hyviä, oivallisia uutisia.
-- Ah! -- huudahti kreivitär.
-- Minkälaisia ne ovat? -- kysyi d'Aiguillon.
-- Onpa teillä kauhea kiire, rakas herttuani! -- sanoi kreivitär. --
Antakaa marskille toki aikaa ne keksiä.
-- Ei, lempo vieköön; voin ne kyllä heti kertoa; ne ovat aivan
valmiit, ovatpa jo vanhojakin.
-- Marski, jos te meille kerrotte joitakin vanhoja juoruja...
-- Peijakas, -- virkkoi marski, -- teillä on vapaa valta, kreivitär,
niitä kuunnella tai olla kuuntelematta!
-- No, olkoon sitten, kuunnelkaamme!
-- Kreivitär, kuningas näkyy joutuneen ansaan!
-- Ansaan?
-- Täydellisesti.
-- Mihin ansaan?
-- Siihen, jonka hänelle olitte virittänyt.
-- Minäkö? -- huudahti kreivitär. -- Olisinko minä virittänyt
kuninkaalle ansan.
-- _Parbleu_, kyllähän sen tiedätte!
-- En, kautta kunniani, en tiedä.
-- Ah, kreivitär, ei ole ystävällistä minulle moista uskotella.
-- Todellakin, marski, en käsitä; selittäkää siis minulle, pyydän.
-- Niin, eno, selittäkää, -- kehoitti d'Aiguillon, joka marskin
kaksimielisessä hymyssä vainusi jotakin häijyä tuumaa; -- madame
odottaa aivan levottomana.
Vanha herttua kääntyi sisarenpoikaansa.
-- Peijakas, -- sanoi hän, -- olisipa kummallista, jos ei rouva
kreivitär olisi teille uskonut asiaa, rakas d'Aiguillon. Ah, siinä
tapauksessa se olisi vielä vakavampaa kuin luulinkaan!
-- Minulleko, enoni?
-- Hänellekö?
-- Tietysti sinulle; tietysti hänelle; kah, kreivitär, olkaa
vilpitön: oletteko ottanut hänet puolittain mukaanne pikku juoniinne
hänen majesteettiaan vastaan... tämän herttua-paran, joka niissä on
näytellyt niin suurta osaa?
Madame Dubarry punastui. Oli niin aikaista, ettei hänellä vielä ollut
ihomaalia eikä tilkkutäpliä; punastuminen oli siis mahdollista.
Mutta punastuminen oli ennen kaikkea vaarallista.
-- Te molemmat katselette minua niin kummastuneina isoilla kauneilla
silmillänne, -- sanoi Richelieu; -- minun täytynee siis opastaa teitä
omissa asioissanne?
-- Opastakaa, opastakaa, -- kehoittivat herttua ja kreivitär yhteen
ääneen.
-- Ka niin, kuningas on ihmeellisellä tarkkanäköisyydellään saanut
kaiken selville, ja peljästynyt.
-- Mitä on hän saanut selville? Antakaahan kuulla, -- pyysi
kreivitär; -- sillä te ihan tapatte minut uteliaisuuteen, marski.
-- No, teidän näennäisen tuttavallisuutenne tämän komean
sisarenpoikani kanssa...
D'Aiguillon kalpeni, ja hänen katseensa näkyivät sanovan
kreivittärelle: "Siinä näette, olinhan varma jostakin häijyydestä."
Naiset ovat sellaisissa tapauksissa rohkeita, paljoa rohkeampia kuin
miehet. Kreivitär antautui heti otteluun.
-- Herttua, -- sanoi hän, -- minä pelkään arvoituksia teidän
esittäessänne sfinksin osaa; sillä silloin minusta näyttää, että
minut ehdottomasti ennemmin tai myöhemmin niellään. Päästäkää minut
levottomuudesta, ja jos tämä on leikkiä, hm, sallikaa minun nimittää
sitä huonoksi.
-- Huonoksi, kreivitär! Mutta sehän on päinvastoin oivallista, --
huudahti Richelieu; -- ei minun, vaan teidän leikkinne, tietenkin.
-- En käsitä tästä rahtuakaan, marski, -- virkkoi rouva Dubarry
puristaen huuliaan kärsimättömyydestä, jonka hänen pieni kapinallinen
jalkansa vielä selvemmin ilmaisi.
-- Kas niin, kas niin, ei mitään itserakkautta, kreivitär, -- jatkoi
Richelieu. -- Lyhyesti, te olette peljännyt, että kuningas kiintyisi
neiti de Taverneyhin. Oh, älkää kieltäkö, minulla on siitä pätevät
todistukset.
-- Niin, se on totta, en minä sitä salaa.
-- No niin, kun te sitä pelkäsitte, tahdoitte puolestanne
mahdollisimman paljon pistellä hänen majesteettiaan.
-- En sitäkään kiellä.
-- Nyt tulemme asiaan, kreivitär, tulemme asiaan. Mutta pistääkseen
hänen majesteettiaan, jolla on sitkeä nahka, tarvitaan hyvin hieno
tutkain... [Ranskaksi _aiguillon_. Suom.] Hahaha, siinäpä minulta
tosiaan livahti häijy sanaleikki! Käsitättekö?
Ja marski alkoi nauraa hohottaa tai ainakin olla nauravinaan
voidakseen tämän hilpeyden puuskassa paremmin tarkata molempien
uhriensa levottomia kasvoja.
-- Minkä sanaleikin siinä näette, eno? -- kysyi d'Aiguillon, joka
toipui ensimäiseksi ja tekeytyi yksinkertaiseksi.
-- Etkö sinä sitä ymmärtänyt? -- virkkoi marski. -- No, sitä parempi!
Se olisikin hirveä. Niin, minä tarkoitin, että rouva kreivitär oli
tahtonut tehdä kuninkaan mustasukkaiseksi ja valinnut sitä varten
aatelismiehen, joka on kaunis ulkomuodoltaan ja älykäs, sanalla
sanoen oikea luonnon ihmelapsi.
-- Kuka sitä väittää? -- huudahti kreivitär raivostuneena, kuten
mahtavien on tapana, kun he ovat väärässä.
-- Kukako sitä väittää?... No koko maailma, madame.
-- Koko maailma ei ole kukaan, sen hyvin tiedätte, herttua.
-- Päinvastoin, kreivitär; koko maailmaan kuuluu satatuhatta sielua
jo yksistään Versaillesissa, sitten kuusisataatuhatta Pariisissa;
viisikolmatta miljoonaa Ranskassa, ja ottakaa huomioon, että en laske
Haagia, Hampuria, Rotterdamia, Lontoota ja Berliniä, missä ilmestyy
yhtä paljon sanomalehtiä kuin Pariisissa lausutaan sukkeluuksia.
-- Ja siis Versaillesissa, Pariisissa, Ranskassa, Haagissa,
Hampurissa, Rotterdamissa, Lontoossa ja Berlinissä sanotaan...?
-- Sanotaan, että olette Euroopan älykkäin ja hurmaavin nainen;
sanotaan, että sotajuonellanne, kun teeskentelitte ottaneenne
rakastajan...
-- Rakastajan! Ja mihin, jos saan kysyä, tuo typerä syytös perustuu?
-- Syytös! Mitä, sanottekaan, kreivitär! Ihailuahan se on! Tiedetään,
että asiassa todellisuudessa ei ole mitään perää, mutta sotajuontanne
ihaillaan. Mihinkö tämä ihailu, tämä haltioittava innostus perustuu?
Se perustuu teidän säteilevän nerokkaaseen menettelyynne, teidän
viisaaseen tahdikkuuteenne; se perustuu siihen, että te ihmeellisen
taitavasti uskottelitte jäävänne yksin sinä yönä, tiedättehän,
jolloin minä olin luonanne, kuningas oli luonanne ja hra d'Aiguillon
oli luonanne; sinä yönä, jolloin minä lähdin asunnostanne
ensimäisenä, kuningas toisena ja hra d'Aiguillon kolmantena...
-- Hm, jatkakaa.
-- Se perustuu siihen, että olitte jäävinänne yksiksenne
d'Aiguillonin kanssa aivan kuin hän olisi rakastajanne, antaen
hänen aamusella hiljaa ja salavihkaa lähteä Luciennesista, yhä muka
rakastajananne, ja sillä tavalla, että pari houkkiota, herkkäuskoista
narria, kuten esimerkiksi minä, huomasi hänet mennäkseen sitten
toitottamaan sitä kautta kaupungin. Näin sai kuningas sen vihdoin
tietää, säikähtyi, ja jotta ei menettäisi teitä, kiirehti hylkäämään
Taverneyn tyttösen.
Rouva Dubarry ja d'Aiguillon eivät enää tienneet, miten he suunsa
vääntäisivät.
Richelieu ei kuitenkaan häirinnyt heitä katseillaan eikä
liikkeillään, päinvastoin näkyi hänen nuuskarasiansa ja
kaularöyhelönsä kiinnittävän kaiken hänen huomionsa.
-- Sillä tosiaankin, -- jatkoi marski näpäyttäen nuuskan hiukkaset
röyhelöstään, -- kuningas on kaikesta päättäen jättänyt sen
pikkuneidin.
-- Herttua, -- vastasi rouva Dubarry, -- vakuutan teille, etten
käsitä sanaakaan kaikista noista jutuistanne; ja olen varma, että
kuningas, jos niistä hänelle kerrottaisiin, ei käsittäisi sen enempää.
-- Todellako! -- huudahti herttua.
-- Niin juuri; ja sekä te että maailma tunnustatte minulle suurempaa
kekseliäisyyttä kuin minulla on. Koskaan en ole tahtonut ärsyttää
hänen majesteettinsa mustasukkaisuutta mainitsemillanne keinoilla.
-- Kreivitär!
-- Minä vakuutan.
-- Kreivitär, täydellinen valtioviisaus -- eikä ole taitavampia
diplomaatteja kuin naiset, -- täydellinen valtioviisaus ei koskaan
tunnusta yrittäneensä viekkautta; sillä eräs politiikan perussääntö
(kyllähän minä, joka olen ollut lähettiläänä, sen tunnen) sanoo: "Älä
koskaan ilmaise muille keinoa, joka on sinulle kerran onnistunut,
sillä se voi sinulle onnistua toisenkin kerran."
-- Mutta, herttua...
-- Keino on onnistunut, siinä kaikki. Ja kuningas on kovin suuttunut
koko Taverneyn perheeseen.
-- Kyllä te, herttua, -- huudahti rouva Dubarry, -- tosiaan otaksutte
asioita tavalla, joka on teille aivan ominainen.
-- Ah, te ette siis usko, että kuningas on katkaissut välinsä noiden
taverneyläisten kanssa? -- virkkoi Richelieu välttäen riitaa.
-- En minä sitä tahtonut sanoa. Richelieu yritti tarttua kreivittären
käteen.
-- Te olette lintu, -- sanoi hän.
-- Ja te käärme.
-- Vai niin; toisella kertaa täytyy varoa tuomasta teille hyviä
uutisia, kun siitä saa tällaisen palkan.
-- Rakas eno, -- ehätti d'Aiguillon innokkaasti, hyvin käsittäen,
mitä Richelieu ovelalla juonellaan tarkoitti, -- luopukaa tuosta
harhauskostanne; kukaan ei pidä teitä niin suuressa arvossa kuin
rouva kreivitär, joka vakuutti sitä minulle juuri samalla hetkellä,
kun teidät ilmoitettiin.
-- Tosiasia on, -- virkkoi marski, -- että rakastan suuresti
ystäviäni, ja niinpä olenkin ensimäisenä kiirehtinyt vakuuttamaan
teitä voitostanne, kreivitär. Tiedättekö, että isä Taverney tahtoi
myydä tyttärensä kuninkaalle?
-- Sehän on luullakseni jo tapahtunut, -- sanoi madame Dubarry.
-- Voi, kreivitär, kuinka se mies on luihu! Hän juuri on käärme;
ajatelkaahan, että olin antanut hänen tuuditella itseäni jutuillaan
ystävyydestä ja vanhasta aseveljeydestä. Minun sydämeni on
aina herkkä vaikutuksille; ja miten saatoin uskoa, että tuo
maalais-Aristides saapuisi varta vasten Pariisiin yrittääkseen
niittää heinän Jeanne Dubarryn, mitä älykkäimmän ihmisen jalkojen
juuresta? Tarvitsin todellakin kaiken kiintymykseni teidän
etuihinne, kreivitär, voidakseni saada takaisin rahtusen järkeäni ja
kaukonäköisyyttäni. Kautta kunniani, minä olin sokea...
-- Ja nyt se on lopussa, ainakin niin väitätte? -- kysyi Dubarry.
-- Aivan lopussa, siitä menen takuuseen. Olen niin tuimasti
läksyttänyt sen arvoisan hankkijan, että hänen nyt täytyy tietää,
miten asia on; ja me olemme aseman herroina.
-- Mutta kuningas?
-- Kuningasko?
-- Niin.
-- Kolmessa suhteessa olen tunnustellut hänen majesteettiaan.
-- Ensiksi?
-- Isään nähden.
-- Toiseksi?
-- Tyttäreen nähden.
-- Ja kolmanneksi?
-- Poikaan nähden... Ja hänen majesteettinsa on suvainnut nimittää
isää... parittajaksi, hänen tytärtään nirppanenäksi, ja pojalle taas
hänen majesteettinsa ei ole antanut mitään nimeä, sillä hän ei häntä
edes muistanut.
-- Hyvä on; siis olemme päässeet koko suvusta.
-- Niin uskon.
-- Maksaneeko vaivaa lähetyttää heidät takaisin loukkoonsa?
-- En sitä luulisi; he koettavat nyt viimeiset keinonsa.
-- Ja sanotte, että poika, jolle kuningas oli luvannut rykmentin...?
-- Ah, teillä, kreivitär, on parempi muisti kuin kuninkaalla. On
kyllä totta, että nuoriherra Filip on varsin pulska poika, joka
lähetteli teille salaisia silmäyksiä, vieläpä mitä hurmaavimpia.
Tuhat tulimaista, hän ei enää ole eversti, eikä kapteeni, eikä
kuninkaan lemmityn veli; mutta sittekin jää hänelle se ansio, että te
olette osoittanut hänelle huomiotanne.
Näillä sanoilla koetti vanha herttua pistää mustasukkaisuuden okaan
sisarenpoikansa sydämeen.
Mutta hra d'Aiguillon ei tällä hetkellä ajatellut mustasukkaisuutta.
Hän koetti itselleen selvitellä vanhan marskin menettelyä ja keksiä
hänen tulonsa varsinaista syytä.
Kotvasen mietittyään hän toivoi, että vain hovisuosion tuuli oli
puhaltanut Richelieun Luciennesiin.
Hän antoi rouva Dubarrylle merkin, jonka vanha herttua huomasi
seinäkuvastimesta tekotukkaansa järjestäessään, ja heti kreivitär
pyysi Richelieutä juomaan suklaata kanssansa.
D'Aguillon sanoi hyvästi, lausuen lukemattomia imarteluja enolleen,
joihin Richelieu vastasi. Viimemainittu jäi yksin kreivittären kanssa
pienen pöydän ääreen, jonka Zamore juuri oli kattanut.
Vanha marski katseli suosikin hommia, samalla mutisten itsekseen:
"Kaksikymmentä vuotta sitten olisin katsahtanut kelloon ja sanonut:
'tunnin päästä täytyy minun olla ministeri', ja minä olisin sitä
ollut. Miten joutavaa on elämä", jatkoi hän, yhä puhuen itsekseen;
"sen ensimäisen jakson kuluessa saa ruumis palvella sielua; toisen
jakson kuluessa sielu, joka yksinään on jäänyt jälelle, muuttuu
ruumiin palvelijaksi! Se on aivan kohtuutonta."
-- Paras marski, -- virkkoi kreivitär katkaisten vieraansa
yksinpuhelun, -- nyt kun olemme hyvät ystävät ja varsinkin koska
olemme kahden kesken, sanokaahan minulle, miksi olette nähnyt
niin paljon vaivaa toimittaaksenne tuon pienen kainostelijattaren
kuninkaan vuodekomeroon.
-- Totisesti, kreivitär, -- vastasi Richelieu, nostaen suklaakuppinsa
huulilleen, -- sitä kysyin itseltäni. Minä en tiedä.
39.
Palaaminen.
Richelieun herttua tiesi, mitä hänen oli Filipin suhteen huomioon
otettava, ja hän olisi varmasti voinut ilmoittaa hänen palaamisensa;
sillä aamulla ajaessaan Versaillesista Luciennesiin hän oli kohdannut
hänet maantiellä matkalla Trianoniin päin ja oli ajanut hänen
ohitseen niin läheltä, että oli hänen kasvoillaan havainnut kaikki
surun ja levottomuuden merkit.
Filipiä, joka tosiaan oli unohdettu Reimsiin, Filipiä, joka siellä
oli läpikäynyt kaikki suosion ja sitten välinpitämättömyyden
ja unohduksen asteet, oli alussa väsyttänyt kaikkien hänen
korotustaan kadehtivien upseeritoveriensa ja sitten ylempiensäkin
ystävyydenosoitukset. Tämän ystävyyden hän sitten inhokseen oli
nähnyt muuttuvan kylmyydeksi, huomaavaisuuden vaihtuvan tylyydeksi
samassa suhteessa kuin epäsuosio oli henkäyksellään tummentanut hänen
loistavan onnensa. Ja tässä herkässä sielussa tuska oli synnyttänyt
kaihoilevan kaipauksen.
Filip kaipasi siis paljoa enemmän entistä luutnantin asemaa
Strassburgissa, jossa hän oli siihen aikaan kun dauphine saapui
Ranskaan; hän kaipasi hyviä ystäviään, vertaisiaan, tovereitaan; hän
kaipasi varsinkin tyyntä ja rauhallista elämää vanhempain kodissa,
jonka keskessä la Brie oli ylipappina. Kaikki tuska löysi lohtunsa
äänettömyydestä ja unohduksesta, tästä toimintahaluisten sielujen
levosta. Sitäpaitsi oli Taverneyn linnan yksinäisyydessä, mikä
todisti aineen ja henkilöiden riutumista, jotakin filosoofista, ja se
puhui voimakasta kieltä nuoren miehen sydämelle.
Mutta kaikkein enimmin Filip kaipasi sisarensa käsivartta ja hänen
melkein aina oikeaan osuvia neuvojaan, jotka olivat pikemmin ylpeyden
kuin kokemuksen tuote; sillä jaloilla sieluilla on silmäänpistävänä
ja ylevänä piirteenään, että he vaistomaisesti ja oman luonteensa
pakoituksesta kohoavat jokapäiväisen ja karkean yläpuolelle ja usein
myöskin tällä ylemmyydellään säästyvät niistä loukkauksista, iskuista
ja ansoista, joita alhaisempien ihmishyönteisten oveluus, vaikka he
ovatkin tottuneet luovailemaan, vehkeilemään ja liikkumaan loassa, ei
aina onnistu välttämään.
Niin pian kuin Filip oli tuntenut ikävyyttä, valtasi hänet
alakuloisuus, ja nuori mies kävi niin onnettomaksi eristetyssä ja
unohdetussa asemassaan, että hän ei tahtonut uskoa Andréenkaan, tuon
puoliskon omasta itsestään, voivan elää onnellisena Versaillesissa,
koska hän, Andréen toinen puolisko, niin julmasti kärsi Reimsissä.
Hän kirjoitti siis paroonille kirjeen, jonka tunnemme ja missä
hän ilmoitti tälle pian tapahtuvasta paluustaan. Tämä kirje ei
kummastuttanut ketään, kaikkein vähimmin paroonia, joka päinvastoin
kummasteli, että Filipillä oli ollut kärsivällisyyttä odottaa
niin kauan, sillävälin kun hän itse oli kuin kuumilla hiilillä
ja jo kahden viikon ajan aina tavatessaan rukoillut Richelieutä
kiirehtimään asiaa.
Kun Filip ei saanut valtakirjaa ajan kuluessa, jonka hän itse
oli määrännyt, jätti hän siis hyvästi upseereilleen, olematta
huomaavinaan näiden ylenkatsetta ja ivaa, varsinkaan kun niitä
sentään verhosi kohteliaisuus, joka silloin vielä oli ranskalainen
hyve, ja se luonnollinen kunnioitus, jota kelpo mies aina herättää.
Lähtöajakseen määräämänään tuntina, hetkenä, johon asti hän oli
odotellut valtakirjansa saapumista pikemmin pelolla kuin toivoen sen
saavansa, hän siis nousi hevosensa selkään matkustaakseen takaisin
Pariisiin.
Ne kolme päivää, jotka hänen oli viivyttävä matkalla, tuntuivat
hänestä murhaavan pitkiltä, ja mitä lähemmäksi päämääräänsä hän
ehti, sitä enemmän alkoi häntä huolestuttaa isän äänettömyys hänen
suhteensa ja varsinkin sisaren vaitiolo, vaikka tämä oli vakuuttaen
luvannut hänelle kirjoittaa vähintään kaksi kertaa viikossa.
Filip saapui siis, kuten sanoimme, puolenpäivän aikaan Versaillesiin,
juuri kun hra Richelieu sieltä matkusti. Filip oli ratsastanut
osan yöstä, nukkuen vain muutaman tunnin Melunissa. Hän oli niin
mietteissään, ettei huomannut hra de Richelieuta vaunuissa eikä edes
tuntenut hänen lakeijansa pukua.
Hän suuntasi matkansa suoraan puiston ristikkoportille, minkä
luona oli lähtöpäivänään sanonut hyvästi Andréelle, jolloin nuori
tyttö ilman mitään huolestumisen syytä, koska perheen onni oli
korkeimmillaan, kuitenkin tunsi mielessään syntyvän käsittämättömän
murheellisuuden ennustavat aavistukset.
Myöskin oli Filipin tuona päivänä vallannut Andréen tuskan; johdosta
taikauskoinen herkkäluuloisuus; vähitellen oli kuitenkin järki
päässyt oikeuksiinsa ja ravistanut pois ikeen, mutta omituisen
sattuman kautta hän, Filip, tällä kertaa ilman näennäistä syytä
saapui samaan paikkaan saman levottomuuden vallassa, löytämättä
edes ajatuksistaan mitään mahdollista lohtua tässä voittamattomassa
surumielisyydessä, joka aiheettomana tuntui enteeltä.
Juuri kun hänen sivukäytävälle kiitävä hevosensa kaikuvilla
kavioillaan iski kipeniä kivistä, joku astui tämän melun viettelemänä
esille tasatuista pensasaidoista.
Se oli Gilbert vesuri kädessä. Nuori puutarhuri tunsi entisen
isäntänsä, ja Filip puolestaan tunsi Gilbertin.
Jo kuukauden ajan Gilbert oli näin harhaillut ympärinsä ja levottoman
sielun lailla hän ei tiennyt, minne pysähtyisi.
Tänä päivänä hän taitavana toimeenpanemaan päähänpistojaan etsiskeli
käytäviltä itselleen sopivia tähystyspaikkoja katsellakseen Andréen
asuntoa ja ikkunaa, jotta tuo rakennus olisi alituisesti hänen
näkyvissään ainoankaan silmän huomaamatta hänen hajamielisyyttään,
väristyksiään ja huokauksiaan.
Vesuri kädessä, jotta hän näkyisi jotakin puuhaavan, hän samoili
pensasaitojen ja kukkalavakkeiden välissä, leikellen täällä kukkivia
oksia muka puhdistaakseen puita, kiskaisten tuolla muutamien nuorten
lehmusten aivan tervettä kuorta muka poistaakseen pihkaa, samalla yhä
kuunnellen, yhä tähystellen, kaivaten ja ikävöiden.
Nuori mies oli viimekuluneen kuukauden aikana suuresti kalvennut;
nuoruutta todisti hänen kasvoissaan enää vain silmien omituinen tuli
ja hipiän himmeä ja tasainen vaaleus; mutta hänen teeskentelystä
puristunut suunsa, hänen viisto katseensa ja kasvolihasten
värähtelevä liikkuvaisuus kuuluivat jo kypsyneemmän ikäkauden
vakavammille vuosille.
Kuten sanoimme, Gilbert oli tuntenut Filipin, ja tuntiessaan hänet
hän oli tehnyt liikkeen hiipiäkseen takaisin pensasryhmään.
Mutta Filip ohjasi hevosensa häntä kohti, huutaen:
-- Gilbert, Gilbert hoi!
Gilbertin ensimäinen liike oli tarkoittanut pakoa; vielä
silmänräpäys, ja pelon huimaus, selittämätön pyörrytyksen tunne,
jonka kaikkeen syytä etsiskelevät ihmiset vanhalla ajalla olettivat
Pan-jumalan aiheuttamaksi, olisi vallannut hänet ja ajanut häntä kuin
mielipuolta pitkin käytäviä, metsikköjen ja pensasaitojen lävitse,
jopa vesilammikkojenkin poikki.
Onneksi säikähtynyt lapsi kuitenkin kuuli ja ymmärsi Filipin lausumat
lempeät sanat.
-- Etkö sinä minua enää tunne, Gilbert? -- huusi tämä. Gilbert
käsitti hupsuutensa ja pysähtyi äkkiä, jonka jälkeen hän kääntyi
takaisin, mutta verkalleen ja epäluuloisena.
-- En, herra ritari, -- sanoi nuori mies vavisten, -- minä en
tuntenut teitä; luulin teitä joksikin kaitsijaksi, ja kun en ole
työssäni, pelkäsin, että minut huomattaisiin ja ilmiannettaisiin
rangaistavaksi.
Filip tyytyi selitykseen, astui ratsultaan maahan, kietaisi ohjat
käsivarteensa ja laskien toisen kätensä ilmeisesti värähtävän
Gilbertin olalle hän kysyi:
-- Mikä sinua vaivaa, ystäväni?
-- Ei mikään, monsieur, -- vastasi tämä.
Filip hymyili surumielisesti.
-- Sinä et pidä meistä, Gilbert, -- sanoi hän.
Nuori mies vavahti toistamiseen.
-- Niin, minä käsitän, -- jatkoi Filip, -- isäni on tehnyt sinulle
vääryyttä ja kohdellut sinua yrmien; mutta minä, Gilbert?
-- Oi niin, te... -- mutisi nuori mies.
-- Minä olen sinusta aina pitänyt, sinua tukenut.
-- Se on totta.
-- Unohda siis paha hyvän vuoksi; sisarenikin on aina ollut sinulle
ystävällinen.
-- Ah ei, sitä ei! -- vastasi nuorukainen vilkkaasti ja sellaisella
sävyllä, jota kukaan ei olisi voinut ymmärtää; sillä siihen sisältyi
syytös Andréeta kohtaan ja puolustelu hänelle itselleen, siinä
sähähti ylpeyttä katuvaisen huokauksen ohella.
-- Niin, niin, -- virkkoi vuorostaan Filip, -- minä käsitän; sisareni
on hiukan kopea, mutta pohjaltaan hän on hyvä.
Sitten pienen pysähdyksen jälkeen, sillä koko tämä keskustelu oli
tapahtunut vain tarkoituksessa viivyttää kohtausta, jota Filip
aavistustensa johdosta pelkäsi, hän lisäsi:
-- Tiedätkö, missä hän tällä hetkellä on, se rakas Andréeni? Sano,
Gilbert.
Tämä nimi koski tuskallisesti Gilbertin sydämeen; hän vastasi
tukehtuneella äänellä:
-- Kotonaan, monsieur, luullakseni... Mistä voisin minä tietää...?
-- Yksinään, kuten aina, ja ikävissään, sisar-parka! -- keskeytti
Filip.
-- Niin, kaikesta päättäen yksinään tällä hetkellä, monsieur; sillä
Nicole neidon karkaamisen jälkeen...
-- Mitä! Onko Nicole karannut?
-- On, monsieur, rakastajansa kanssa. -- Rakastajansa kanssa?
-- Ainakin niin otaksun, -- sanoi Gilbert, joka huomasi menneensä
liian pitkälle. -- Niin talousrakennusten puolella väitetään.
-- Mutta, tosiaan, Gilbert, -- virkkoi Filip käyden yhä
levottomammaksi, -- en käsitä tästä mitään. Sinulta täytyy lypsää
sanoja. Olehan toki vähän ystävällisempi. Sinulla on älyä, eikä
sinulta puutu luontaista hienostusta; kah, älä turmele niitä hyviä
ominaisuuksiasi teeskennellyllä vauhkoudella, jöröydellä, joka ei
sovi sinun asemassasi, eikä muuten kellekään.
-- Mutta enhän minä tiedä kaikkea, mitä te minulta kysytte, monsieur,
ja tarkemmin mietittyänne käsitätte, etten voikaan tietää. Minä
työskentelen kaiken päivää puutarhassa enkä tosiaan tunne linnan
asioita.
-- Gilbert, Gilbert, olisin sentään luullut, että sinulla on silmät.
-- Minullako?
-- Niin, ja mielenkiintoa niitä kohtaan, jotka kantavat minun
nimeäni; sillä olipa vieraanvaraisuus Taverneyssä miten kehnoa
tahansa, olet sitä kuitenkin nauttinut.
-- Niinpä tunnenkin suurta mielenkiintoa teihin, hra Filip, -- sanoi
Gilbert kiivaalla ja käheällä äänellä, sillä Filipin säyseys ja eräs
toinen tunne, jota tämä ei voinut arvata, oli pehmittänyt tämän rajun
sydämen; -- niin, teitä minä rakastan, ja siksi ilmoitankin teille,
että sisarenne on kovin sairaana.
-- Sisareni kovin sairaana! -- huudahti Filip kiihkeästi. -- Sisareni
kovin sairaana, etkä sitä minulle heti sano!