Neiti de Taverney

-- Suokaa minulle toki se ansio, että olen kaino.

-- Olkoon niin, paras kreivini. Minä tahdon siis ensiksi puhua teille

siitä, mitä olen puolestanne tehnyt.

-- En sitä salli, madame; puhukaamme päinvastoin teistä, pyydän.

-- No niin, rakas kreivi, antakaa minulle aluksi se kivi, joka tekee

näkymättömäksi; sillä matkani nopeudesta huolimatta luulen tunteneeni

tiellä erään Richelieun harmaapukuisista palvelijoista.

-- Ja se harmaa palvelija, madame...?

-- Seurasi juoksijan kanssa vaunujani.

-- Mitä ajattelette siitä asiasta ja missä tarkoituksessa olisi

herttua antanut teitä seurata?

-- Tarkoituksessa tehdä minulle jonkun hänen tapaisensa häijyn

kepposen. Olkaa miten vaatimaton tahansa, hra kreivi de Fenix, mutta

uskokaa, että Jumala on suonut teille kylliksi mieskohtaisia avuja

voidaksenne tehdä kuninkaankin mustasukkaiseksi... käynneistäni

teidän luonanne tai teidän käynneistä minun luonani.

-- Richelieun herttua, madame, -- vastasi Balsamo, -- ei voi millään

muotoa olla teille vaarallinen.

-- Mutta hän oli sitä kuitenkin, paras kreivi, hän oli ennen tuota

tapahtumaa.

Balsamo käsitti, että tässä oli salaisuus, jota Lorenza ei vielä

ollut hänelle ilmaissut. Hän ei siis uskaltautunut tuntemattomalle

maaperälle, vaan tyytyi vastaamaan ainoastaan hymyllä.

-- Hän oli sitä, -- toisti kreivitär, -- ja minä olin joutumaisillani

mitä nerokkaimman juonen uhriksi, ja siinä oli teilläkin jotakin

osaa, kreivi.

-- Minulla! Juonessako teitä vastaan? Ei koskaan, madame!

-- Ettekö te antanut hra de Richelieulle lemmenjuomaa?

-- Mitä lemmenjuomaa?

-- Lemmenjuomaa, joka herättää palavan, intohimoisen rakkauden.

-- En, madame; niitä lemmenjuomia hra de Richelieu valmistelee itse,

sillä hän on jo kauan tuntenut ohjeen. Minä annoin hänelle ainoastaan

unijuoman.

-- Todellako?

-- Kautta kunniani.

-- Ja minä päivänä, odottakaahan, minä päivänä herra herttua tuli

teiltä tuota unijuomaa pyytämään? Koettakaa muistaa tarkoin päivä,

monsieur, se on tärkeätä.

-- Viime lauantaina, kreivitär. San päivän edellisenä, jona minulla

oli kunnia lähettää teille Fritzillä se pieni kirjelappu, pyytääkseni

teitä tulemaan minua tapaamaan hra de Sartines'n taloon.

-- Sen päivän edellisenä, -- huudahti kreivitär, -- jolloin kuninkaan

nähtiin menevän Taverneyn tyttösen luo? Ah, kaikki selviää minulle

nyt!

-- No, jos kaikki on teille selvää, niin huomannette, että minulla ei

ole asiassa enempää osaa kuin että annoin sen unijuoman.

-- Niin, unijuomapa meidät pelasti.

Tällä kertaa Balsamo vuorostaan odotti selitystä; hän ei tiennyt

mitään.

-- Minua ilahduttaa, madame, -- vastasi hän, -- että voin olla teille

joksikin hyödyksi, vieläpä aikomattanikin.

-- Oi, te olette minulle aina erinomaisen hyödyllinen. Mutta voitte

tehdä hyväkseni vielä enemmän kuin mitä tähän asti olette tehnyt.

Voi, herra tohtori, olen ollut hyvin sairas, valtiollisesti puhuen,

enkä vielä tälläkään hetkellä oikein usko parantumiseeni.

-- Madame, -- vastasi Balsamo, -- tohtori... koskapa suvaitsette

minua siksi nimittää, haluaa aina tietää lääkitsemänsä taudin

yksityiskohdat. Olkaa siis hyvä ja kuvailkaa seikkaperäisesti kaikki,

mitä olette kokenut, koettaen olla unohtamatta mitään oiretta.

-- Mikään ei ole helpompaa, paras lääkäri, tai paras taikuri, miten

tahdotte. Sen päivän edellisenä iltana, jolloin tuota unijuomaa

käytettiin, oli hänen majesteettinsa kieltäytynyt seuraamasta

minua Luciennesiin. Väsymyksen verukkeella hän jäi Trianoniin, se

kuninkaallinen valehtelija, ja jäi sinne syödäkseen illallista

Richelieun herttuan ja Taverneyn paroonin kanssa, kuten myöhemmin

kuulin.

-- Ahaa!

-- Te ymmärrätte nyt vuorostanne. Tuon ilta-aterian aikana

lemmenjuoma kaadettiin hänen majesteettinsa lasiin. Hän oli jo

ennemmin osoittanut neiti Andréelle huomaavaisuutta, ja tiedettiin,

että hän huomenis ei näkisi minua. Juoma oli siis tarkoitettu

vaikuttamaan hänen tunteisiinsa tuohon tyttöön nähden.

-- No?

-- Juoma vaikutti, siinä kaikki.

-- Mitä sitten tapahtui?

-- Sitäpä on vaikea varmaan tietää. Luotettavat henkilöt olivat

nähneet hänen majesteettinsa menevän sivurakennukseen eli neiti

Andréen huoneeseen.

-- Tiedän missä hän asuu; entä sitten?

-- Sitten; varjelkoon, kuinka teillä on kiire, kreivi! Ei ole

vaaratonta seurata kuningasta, joka tahtoo lymyillä.

-- Mutta sanokaahan jo!

-- Kah, kaikki, mitä tiedän kertoa, on, että hänen majesteettinsa

eräänä kauheana myrsky-yönä palasi Trianoniin, kalpeana, vapisevana

ja melkein kuumeessa hourien.

-- Ja luuletteko, -- kysyi Balsamo hymyillen, -- että se ei ollut

pelkkä ukonilma, joka oli kuninkaan säikähdyttänyt?

-- Ei, sillä kamaripalvelija kuuli hänen huudahtelevan useampaan

kertaan: "Kuollut, kuollut, kuollut!"

-- Oh, -- äännähti Balsamo.

-- Sen oli unijuoma vaikuttanut, -- jatkoi rouva Dubarry. -- Mikään

ei peloita kuningasta niinkuin kuolleet ja kuolleiden jälkeen

valekuolleet. Hän tapasi neiti de Taverneyn omituiseen horrokseen

vaipuneena ja luuli kai, että hän oli kuollut.

-- Niin, niin, kuollut tosiaan, -- sanoi Balsamo, joka muisti

rientäneensä pois Andréeta herättämättä, -- kuollut eli ainakin

kaikista merkeistä päättäen kuollut. Aivan, aivan! Sitten, madame,

sitten?

-- Kukaan ei siis tiedä, mitä sinä yönä tai oikeammin yön alussa

tapahtui. Mutta kotiin palattuaan sai kuningas ankaran kuumeen

ja hermokohtauksia, jotka taukosivat vasta seuraavana päivänä,

kun madame la dauphinen päähän juolahti ajatus avata ikkunaverhot

kuninkaan huoneessa ja päästää hänen majesteettinsa luo ihanan,

hymyileviä kasvoja valaisevan auringon. Silloin kaikki yön

synnyttämät oudot haaveet haihtuivat. Kello kahdeltatoista kuningas

voi jo paremmin, nautti kupillisen lihalientä, söi peltopyyn kyljen

ja illalla...

-- Ja illalla? -- toisti Balsamo.

-- Niin, illalla, -- sanoi kreivitär Dubarry, -- hänen

majesteettinsa, joka eilisen peljästyksensä jälkeen arvattavasti

ei enää halunnut viipyä Trianonissa, tuli Luciennesiin minua

tervehtimään, ja siellä, paras kreivi, minä huomasin, että hra de

Richelieu totisesti on melkein yhtä suuri loihtija kuin te.

Kreivittären voitonriemuinen katse ja hänen viehkeä ja keimaileva

kädenliikkeensä täydensivät hänen ajatuksensa ja saivat Balsamon

aivan vakuutetuksi vallasta, joka suosikilla vielä oli kuninkaaseen.

-- Siis, -- virkkoi hän, -- olette minuun tyytyväinen, kreivitär?

-- Ihan hurmaantunut, sen vakuutan, kreivi; sillä mainitessanne

minulle luomistanne mahdottomuuksista te puhuitte täyttä totta.

Ja kiitollisuutensa osoitukseksi hän ojensi Balsamolle perin valkean,

pehmeän ja tuoksuvan kätensä, joka tosin ei ollut yhtä nuorekas kuin

Lorenzan, mutta jonka lämpö myöskin oli kaunopuheista.

-- Ja nyt puhumme teistä, kreivi, -- sanoi hän. Balsamo kumarsi,

valmistautuen kuuntelemaan.

-- Jos te pelastitte minut suuresta vaarasta, -- jatkoi rouva

Dubarry, -- luulen vuorostani auttaneeni teidät vaarasta, joka ei

ollut pienempi.

-- Minut! -- sanoi Balsamo salaten liikutuksensa. -- Sitä et tosiaan

ole tarvis ollakseni teille kiitollinen. Olkaahan sentään hyvä ja

kertokaa...

-- Se lipas, nähkääs...

-- Niin, kreivitär?

-- Sisälsi todella salakirjoituksia, jotka hra de Sartines

oli antanut kaikkien sihteeriensä tulkita. Kaikki olivat

allekirjoittaneet omin päinsä tekemänsä tulkinnat, ja ne antoivat

kaikki saman tuloksen. Siis hra de Sartines saapui tänä aamuna

Versaillesiin minun siellä ollessani ja toi mukanaan kaikki tulkinnat

ja valtiollisten salakirjoitusten sanakirjan.

-- Vai niin, ja mitä kuningas sanoi?

-- Kuningas näytti ensin hämmästyneeltä, sitten peljästyneeltä.

Hänen majesteettinsa saadaan helposti tarkkaavaiseksi, kun hänelle

puhutaan vaarasta. Damiensin veitsenpistosta asti on olemassa sana,

jolla kaikki voivat vaikuttaa Ludvig XV:teen, ja se sana on: "Olkaa

varuillanne!"

-- Hra de Sartines syytti siis minua salaliitosta?

-- Aluksi hra de Sartines koetti saada minut poistumaan; mutta minä

asetuin vastarintaan selittäen, että kun kukaan ei ollut kuninkaalle

hartaammin uskollinen kuin minä, niin kellään ei ollut oikeutta

ajaa minua pois hänelle vaarasta puhuttaessa. Hra de Sartines oli

itsepäinen, mutta minä olin myös, ja katsahtaen minuun ilmeellä,

jonka niin hyvin tunnen, kuningas sanoi:

"Antakaa hänen olla, Sartines, en voi häneltä tänään mitään kieltää."

-- Käsitätte nyt, kreivi, että hra de Sartines, muistaen meidän

merkitsevän hyvästijättömme, pelkäsi pahoittavansa minua, jos minun

läsnäollessani ryhtyisi teitä syyttämään, ja senvuoksi hän alkoi

puhua Preussin kuninkaan pahansuopaisuudesta Ranskaa kohtaan ja

ihmisten taipuvaisuudesta käyttämään apunaan yliluonnollisia asioita

kapinanhankkeittensa helpottamiseksi. Sanalla sanoen hän syytti

suurta joukkoa henkilöitä, salamerkit kädessä aina todistaen, että

nuo henkilöt olivat rikollisia.

-- Mistä hän heitä syytti?

-- Mistäkö?... Kreivi, sopiiko minun paljastaa valtiosalaisuus?

-- Joka on meidänkin salaisuutemme, madame. Oh, siinä ette pane

mitään alttiiksi! Oma etunihan vaatii, että en siitä juoruile.

-- Niin, kreivi, tiedän sen varsin hyvin. Hra de Sartines tahtoi siis

todistaa, että lukuisa, voimakas lahko, jonka muodostivat rohkeat,

taitavat ja päättäväiset jäsenet, hiljaisuudessa kaivoi hänen

kuninkaalliselle majesteetilleen tulevan kunnioituksen perustuksia,

levittämällä hallitsijasta eräitä huhuja.

-- Mitä huhuja?

-- Muun muassa, että hänen majesteettiaan syytettiin kansansa nälkään

näännyttämisestä.

-- Ja mitä kuningas siihen vastasi?

-- Niinkuin kuningas aina vastaa, leikinlaskulla. Balsamo hengähti.

-- Ja miten tuo hänen pilapuheensa kuului? -- kysyi hän. -- "Koska

minua syytetään kansani nälistyttämisestä", sanoi Ludvig XV, "voi

tähän syytökseen vastata vain yhdellä tavalla: ruokkikaamme sitä".

"Millä tavalla, sire?" kysyi hra de Sartines.

"Otan huolehtiakseni kaikkien niiden ravitsemisen, jotka tätä huhua

levittävät, ja lisäksi tarjoan heille asunnon Bastiljin linnassani."

Balsamo tunsi lievän väristyksen ruumiissaan, mutta hän hymyili

edelleen:

-- Sitten? -- sanoi hän.

-- Sitten kuningas hymyili minulle, nähtävästi kysyäkseen neuvoani.

-- "Sire", lausuin hänelle silloin, "minua ei koskaan saada uskomaan,

että noiden hra de Sartines'n esittämien pienien mustien koukeroiden

tarkoituksena olisi väittää kuningasta kelvottomaksi".

-- Tässä poliisiministeri huudahti ärtyneesti.

"Enempää kuin ne todistavat sitäkään", lisäsin, "että teidän

kirjurinne osaavat niitä tulkita".

-- Ja mitä sanoi kuningas, kreivitär? -- kysyi Balsamo.

-- Sanoi, että saatoin olla oikeassa, mutta että hra de Sartines ei

ollut väärässä.

-- No sitten?

-- Sitten sinetöitiin useitakin vangitsemismääräyksiä, joiden

joukkoon selvästi huomasin hra de Sartines'n yrittävän pujahduttaa

yhden teitäkin varten. Mutta minä en taipunut, vaan pidätin hänet

yhdellä ainoalla sanalla.

"Monsieur", lausuin hänelle aivan ääneeni kuninkaan kuullen,

"vangitkaa koko Pariisi, jos niin hyväksi näette, se kuuluu

virkaanne; mutta älköön rohjettako koskea ainoaankaan ystävistäni...

taikka!..."

"Ai, ai, hän suuttuu!" sanoi kuningas. "Pitäkää varanne, Sartines!"

"Mutta, sire, valtakunnan etu..."

"Hoh, te ette ole mikään Sully", kivahdin minä hehkuen

suuttumuksesta, "enkä minä ole mikään Gabrielle".

"Madame, tahdotaan murhata kuningas niinkuin murhattiin Henrik IV."

-- Tällä kertaa kuningas kalpeni, vavahti ja kosketti kädellä

otsaansa. Luulin menettäneeni pelin.

"Sire", sanoin, "antakaa tuon herran jatkaa; sillä hänen kirjurinsa

ovat epäilemättä noista merkeistä lukeneet, että minäkin kapinoin

teitä vastaan".

-- Ja minä lähdin ulos. Mutta, kah, se oli päivää jälkeen

lemmenjuoman, paras kreivi. Kuningas halusi mieluummin minun

seuraani kuin hra de Sartines'n ja juoksi perästäni.

"Herran tähden, kreivitär, älkäähän suuttuko", sanoi hän.

"Ajakaa sitten tiehensä tuo ilkimys, sire; hän haiskahtaa vankilalta."

"Kas niin, lähtekää nyt", virkkoi kuningas kohauttaen olkapäitään.

"Ja minä kiellän teitä vast'edes en ainoastaan saapumasta luokseni,

vaan vieläpä minua tervehtimästäkin", lisäsin minä.

-- Nyt joutui virkamiehemme aivan ymmälle; hän astui luokseni ja

suuteli nöyrästi kättäni.

"No, olkoon sitten", sanoi hän, "älkäämme siitä enää puhuko,

kaunis kreivitär; mutta valtakunnan te syöksette turmioon. Teidän

suojattinne, koska sitä nyt kaikin mokomin vaaditte, jää minun

apulaisiltani rauhaan."

Balsamo näkyi vaipuneen syvään mietiskelyyn.

-- No, -- virkkoi kreivitär, -- ettehän te edes kiitä minua, kun

olen säästänyt teidät tekemästä tuttavuutta Bastiljin kanssa. Ehkä

olisittekin sinne joutunut syyttömästi, mutta yhtä ikävää olisi

siellä silti ollut.

Balsamo ei vastannut mitään; hän vain veti taskustaan pienen,

veripunaista nestettä sisältävän pullon.

-- Kas niin, madame, -- sanoi hän, -- tästä minulle lahjoittamastanne

vapaudesta annan teille kaksikymmentä vuotta nuoruutta lisää.

Kreivitär pisti pullon poveensa ja lähti iloisena ja voitonriemuisena.

Balsamo jäi miettiväiseksi.

"Ilman naisen keimailuhalua", tuumi hän, "he olisivat ehkä

pelastuneet, mutta tämän hoviliehakoitsijan pikku jalka potkaisee

heidät kuilun pohjaan. Varmasti on Jumala kanssamme!"

30.

Veri.

Talon portti ei vielä ollut sulkeutunut rouva Dubarryn jälkeen, kun

Balsamo riensi salaportaita ylös taljahuoneeseen.

Keskustelu kreivittären kanssa oli kestänyt kauan, ja hänen

kiireellään oli kaksi syytä.

Ensimäinen oli halu jälleen nähdä Lorenza; toisena syynä oli pelko,

että nuori nainen väsyisi, kuten hänelle joskus sattui magneettisen

unen vaihtuessa haltioitumiseksi; sillä uudessa elämässä, johon hän

hänet äsken oli vihkinyt, ei ollut tilaa ikävystymiselle.

Mutta haltioitumista seurasi melkein aina hermokohtauksia, jotka

näännyttivät Lorenzaa, ellei virvoittavan sähköisen virran väliintulo

luonut uudestaan tarpeellista tasapainoa elimistön eri toimintain

keskinäiselle suhteelle.

Suljettuaan oven Balsamo siis loi nopean silmäyksen sohvaan, jolle

oli Lorenzan jättänyt. Tämä ei enää ollut siinä. Ainoastaan hieno

kultakukilla kirjailtu kashmirisaali, joka vyöhuivin tavoin oli

verhonnut hänen vartaloaan, näkyi pieluksilla todistamassa hänen

oleskeluaan huoneessa, hänen lepäämistään tällä sohvalla.

Balsamo jäi liikkumattomana tuijottamaan tyhjään sijaan. Ehkä

Lorenzaa oli häirinnyt omituinen haju, joka hänen huoneesta

poistuttuaan näkyi siellä levinneen. Ehkä hän oli konemaisella

liikkeellä omaksunut jotakin todellisen elämän tavoista ja

vaistomaisesti muuttanut paikkaa.

Balsamon ensimäinen ajatus oli, että Lorenza oli mennyt takaisin

työpajaan, johon hän hetkistä aikaisemmin oli häntä seurannut.

Hän astui laboratorioon. Ensi silmäyksellä se näytti tyhjältä; mutta

suunnattoman uunin varjossa, itämaalaisen verhon takana, saattoi

helposti nainen piillä.

Hän kohotti siis verhoa ja astui uunin ympäri; mistään hän ei voinut

löytää jälkeäkään Lorenzan siellä käynnistä. Oli vielä tarkastamatta

nuoren naisen oma huone, johon hän epäilemättä oli siirtynyt. Tämä

kammio oli hänelle vankihuone ainoastaan hänen valveilla ollessaan.

Balsamo riensi sinne päin ja näki uuninlaatan suljetuksi.

Tämä ei silti todistanut, ettei Lorenza ollut mennyt huoneeseensa.

Mikään ei tosiaankaan estänyt, että Lorenza, joka unessaan oli niin

selvänäköinen, olisi muistanut koneiston ja sen muiston johtamana

totellut hänen mielestään vielä haihtumattoman unelman houreita.

Balsamo painalsi joustinta. Kamari oli tyhjä niinkuin työhuonekin;

Lorenza ei näkynyt siellä edes käyneen.

Silloin tuskallinen ajatus, ajatus jonka muistamme jo aikaisemmin

ahdistaneen hänen sydäntään, karkoitti onnellisen rakastajan kaikki

otaksumat, kaikki toiveet.

Lorenza oli siis näytellyt; hän oli ollut nukkuvinaan, haihduttaen

täten kaiken epäluulon, kaiken levottomuuden, kaiken valppauden

puolisonsa sydämestä, ja ensimäisen tilaisuuden saadessaan jälleen

paennut, varmempana tehtävästään, jossa häntä oli opastamassa

ensimäisessä tai oikeammin toisessa yrityksessään saamansa kokemus.

Tämä ajatus sai Balsamon hypähtämään, ja hän soitti Fritziä.

Kun hän sitten kärsimättömyydessään ajatteli, että Fritz viivytteli,

hän hyökkäsi tätä vastaan ja tapasi hänet salaportaissa.

-- Missä Signora on? -- sanoi hän.

-- Mikä nyt on, mestari? -- kysyi Fritz, joka isäntänsä liikutuksesta

näki, että jotakin erinomaista oli tapahtumassa.

-- Oletko nähnyt häntä?

-- En, mestari.

-- Eikö hän ole lähtenyt?

-- Mistä sitten?

-- Talosta tietenkin.

-- Kukaan muu ei ole täältä lähtenyt kuin kreivitär, jonka jälkeen

juuri suljin oven.

Balsamo riensi kuin hullu jälleen portaita ylös. Sitten hän kuvitteli

mielessään, että nuori nais-hupakko, joka unitilassaan oli niin

erilainen kuin valveilla ollessaan, oli saanut päähänsä jonkun

lapsellisen kujeen; ehkäpä hän johonkin nurkkaan piiloutuneena

katseli hänen säikähdystään ja huvitteli häntä peloittamalla,

senjälkeen rauhoittaakseen hänen sydäntään.

Sitten alkoi Balsamo tarkkaan etsiä kaikkialta. Hän ei laiminlyönyt

mitään loukkoa, unohtanut ainoatakaan seinuketta paikoilleen.

Tässä etsinnässään hän ilmaisi jotakin, mikä muistutti intohimon

sokaisemaa miestä, mielipuolta, joka ei mitään näe, hoipertelevaa

juopunutta. Hänellä oli enää voimaa vain levittääkseen käsivartensa

ja huutaakseen: "Lorenza, Lorenza!" toivoen tämän jumaloidun

olennon yhtäkkiä saapuvan äänekkäällä riemuhuudolla. Mutta

ainoastaan hiljaisuus, kolkko ja itsepäinen hiljaisuus vastasi hänen

hourailevaan ajatukseensa ja mielettömään kutsuunsa.

Juoksentelemalla sinne tänne, liikuttelemalla huonekaluja, puhumalla

seinille, kutsumalla Lorenzaa, katselemalla mitään näkemättä,

kuulematta kuuntelemalla, vavahdellen mitään ajattelematta ja sydän

sykkien, vaikka elämä siitä oli miltei paennut tällä tavoin vietti

Balsamo kolme minuuttia, joihin sisältyi toimen iäisyyden tuska.

Hän valveutui näistä houreistaan melkein mielipuolena, kastoi kätensä

jääkylmällä vedellä täytettyyn maljaan ja kostutti ohimoitaan. Sitten

hän puristaen toista kättään toisella, ikäänkuin pakoittaakseen

itsensä liikkumattomaksi, karkoitti tahtonsa voimalla veren

häiritsevän jyskytyksen aivoista, tuon turmiota uhkaavan alituisen ja

yksitoikkoisen jyskytyksen, joka tasaisena ja huomaamattomana tietää

elämää, mutta rajuna ja tuntuvana on kuoleman tai mielenhäiriön enne.

"Kas niin, miettikäämme", tuumi hän; "Lorenzaa ei enää löydy; turhaa

on enää leikkiä piilosilla itseni kanssa. Lorenzaa ei enää löydy; hän

on siis lähtenyt. Niin, lähtenyt, todellakin lähtenyt!"

Ja hän katsahti vielä kerran ympärilleen, kutsui vielä kerran.

"Lähtenyt!" toisti hän. "Lähtenyt! Turhaan väittää Fritz, että ei ole

häntä nähnyt. Lorenza on poissa, aivan varmaan poissa.

"On kaksi mahdollisuutta, joko Fritz ei todellakaan ole mitään nähnyt,

ja onhan sekin ajateltavissa, sillä ihminen on erehtyväinen. Tai hän

kyllä on nähnyt, mutta Lorenza on hänet lahjonut.

"Lahjonut Fritzin?... Miksikä ei? Turhaa on hänen aikaisempaa

uskollisuuttaan asettaa vaakalaudalle tätä otaksumaa vastaan. Jos

Lorenza, jos rakkaus, jos tiede ovat tähän määrään voineet pettää ja

valehdella, miksei inhimillisen olennon hauras ja helposti harhautuva

luonto voisi vuorostaan pettää?

"Oh, saan kyllä kaiken tietää, kaiken tietää! Onhan minulla vielä

neiti de Taverney.

"Niin, Andréen avulla saan tietää Fritzin petoksen, Andréen avulla

saan tietää Lorenzan petoksen; ja tällä kertaa... oh, tällä kertaa,

koska rakkaus on valehdellut, tiede ollut erehdystä, uskollisuus

punoutunut paulaksi... niin, tällä kertaa Balsamo rankaisee armotta,

säästämättä, niinkuin kostaa voimakas mies, joka on sydämestään,

karkoittanut säälin, mutta säilyttänyt ylpeytensä.

"Kah, nyt on vain lähdettävä mahdollisimman pian, antamatta Fritzin

aavistaa mitään, ja riennettävä Trianoniin."

Ja siepaten maahan kierineen hattunsa Balsamo ryntäsi ovelle. Mutta

äkkiä hän pysähtyi.

"Ah", huudahti hän, "ennen kaikkea... Hyvä Jumala, aivanhan unohdin

sen vanhus-rukan! Ennen kaikkea minun on mentävä Althotasta

katsomaan. Tämän houreen puuskassa, tämän luonnottoman, hirveän

rakkauden hytkähdyksissä olen laiminlyönyt onnettoman vanhuksen. Olen

ollut kiittämätön, epäinhimillinen."

Ja kuumeessa, joka tällä hetkellä elähdytti kaikkia hänen

liikkeitään, Balsamo lähestyi ponninta, pannen katon laskuoven

toimintaan. Ja tuo liikkuva laite laskeutui nopeasti alas. Balsamo

asettui sille ja alkoi vastapainon avulla nousta, mutta vielä

sydämessään ja sielussaan aivan hämmentyneenä ja ajattelematta mitään

muuta kuin Lorenzaa.

Tuskin oli hän ehtinyt Althotaan huoneen tasalle, kun vanhuksen

ääni kohtasi hänen korvaansa, havahduttaen hänet tuskallisista

haaveistaan. Mutta Balsamon suureksi ihmeeksi ukon ensimäiset sanat

eivät lausuneet nuhdetta, kuten hän odotti, vaan päinvastoin tervehti

häntä luonnollinen, teeskentelemätön hilpeys.

Oppilas loi mestariinsa kummastuneen katseen. Vanhus lepäsi

taaksepäin nojautuneena vieterituolissaan; hän hengitti äänekkäästi

ja hurmaantuneena ikäänkuin hän jokaisella hengenvedolla olisi

ahmaissut uuden päivän elämää; tummaa tulta säihkyvät silmänsä,

joiden ilmettä huulille puhjennut hymy kuitenkin lievensi, hän

kiinnitti itsepäisesti tulijaan.

Balsamo keräsi voimansa ja kokosi ajatuksensa salataksensa

kaiken mielenliikutuksen mestariltansa, joka oli niin leppymätön

inhimillisiä heikkouksia kohtaan.

Tämän hetkellisen reipastautumisensa aikana Balsamo tunsi omituisen

painostuksen rinnassaan. Ilma oli epäilemättä jonkun taajan

haihtumisen turmelema; siinä tuntui jotain raskasta tympäisevää,

haaleata, inhoittavaa huurua; sama katku, jota hän jo alhaalla oli

hengittänyt, vaikka se siellä oli ollut heikompaa, ui ilmassa, ja

niitä huuruja muistuttaen, jotka syksyisin auringon noustessa ja

laskiessa kohoavat järvistä ja rämeistä, se oli hahmoittunut ja

sumentanut ikkunaruudut.

Tässä sakeassa ja kitkerässä ilmassa Balsamo tunsi ahdistusta

sydämessään, hänen ajatuksensa kävivät sekaviksi, päätä huimasi, ja

hän huomasi hengityksensä katkeavan ja voimiensa uupuvan samalla

kertaa.

-- Mestari, -- sanoi hän, etsien jotakin tukikohtaa käsilleen ja

yrittäen laajentaa keuhkojaan; -- mestari, te ette saata elää täällä;

täällähän ei voi hengittää.

-- Niinkö luulet?

-- Oh!

-- _Minä_ hengitän kuitenkin varsin helposti, -- vastasi Althotas

hilpeästi, -- ja elän täällä hyvin, kuten näet.

-- Mestari, mestari, -- sanoi Balsamo yhä huumaantuneempana, --

kuulkaa, mitä sanon, ja sallikaa minun avata ikkuna; tästä lattiasta

nousee aivan kuin veren löyhkä.

-- Veren! Ah, niinkö sinusta tuntuu... Veren! -- huudahti Althotas

räjähtäen nauruun.

-- Niin, niin, minä tunnen äsken teurastetun ruumiin huurut! Voisin

niitä punnita, niin raskaina painavat ne aivojani ja sydäntäni.

-- Juuri niin, -- myönsi vanhus nauraen ivallista nauruaan -- juuri

niin, olen sen jo huomannut; sinulla on hellä sydän ja hyvin herkät

aivot, Akharat.

-- Mestari, -- virkkoi Balsamo, osoittaen sormellaan vanhusta, --

mestari, teillä on verta käsissänne, verta on tällä pöydällä, verta

kaikkialla, vieläpä silmissännekin, jotka kiiluvat kuin kekäleet.

Mestari, tämä katku, jota täällä hengitän, tämä höyry, joka minut

huumaa, minut tukehduttaa, on veren hajua.

-- No, entä sitten? -- sanoi Althotas tyynesti. -- Ensi kertaako sinä

verta haistelet?

-- En ensi kertaa.

-- Etkö ole koskaan nähnyt minun tekevän kokeitani, etkö itse koskaan

ole niitä tehnyt?

-- Mutta ihmisverta! -- huudahti Balsamo, laskien kätensä hikeä

tihkuvalle otsalleen.

-- Haa, sinulla on hieno hajuaisti! -- sanoi Althotas. -- Enpä olisi

uskonut voivan eroittaa ihmisveren hajua minkä eläimen veren hajusta

tahansa.

-- Ihmisverta! -- jupisi Balsamo.

Ja kun hän horjuen etsi tuekseen jotakin huonekalun syrjää, hän

huomasi kauhistuen ison vaskikulhon, jonka kiiltävät laidat

kuvastivat äsken vuodatetun veren purppuranpunaista ja kimmeltelevää

väriä.

Suuri astia oli puoleksi täytetty.

Balsamo peräytyi peljästyneenä.

-- Oi, tämä veri! -- huudahti hän. -- Mistä se on tullut? Althotas

ei vastannut; mutta mitään Balsamon horjuvista liikkeistä, sekavista

lauseista ja kauhusta ei jäänyt hänen katseiltaan huomaamatta. Äkkiä

tämä päästi hirveän karjahduksen.

Sitten hän kumartui kuin hyökätäkseen saaliin kimppuun, ryntäsi

keskelle huonetta ja poimi lattialta hopealla kirjaillun

silkkinauhan, josta riippui pitkä musta hiuspalmikko.

Tämän vihlovan, haikean tuskanhuudon jälkeen vallitsi hetkisen

kuolemanhiljaisuus vanhuksen kammiossa.

Balsamo nosti verkalleen tuon nauhan ja tarkasti pöyristystä tuntien

hiuksia, jotka kultaneula huippupäästä kiinnitti nauhan toiseen

sivuun, kun ne sitävastoin jyrkästi poikkileikattuina tyvipäässään

muodostivat ikäänkuin tupsun, jonka säikeitä verivirta oli

koskettanut, sillä punaisia ja vaahtoisia pisaria helmeili tupsun

kärjessä.

Mikäli Balsamo kohotti kättänsä, sikäli se alkoi yhä enemmän vapista.

Mitä tarkemmin hän katseli verellä tahrattua nauhaa, sitä kaameamman

kalpeiksi kävivät hänen poskensa.

-- Oi, mistä tämä on kotoisin? -- mutisi hän ikäänkuin itsekseen,

mutta kuitenkin kyllin äänekkäästi, jotta hänen sanansa voivat olla

kysymyksenä muillekin kuin hänelle itselleen.

-- Sekö? -- virkkoi Althotas.

-- Niin, tämä.

-- No, sehän on hiuspalmikon ympäri sidottu silkkinauha.

-- Mutta nämä hiukset, nämä hiukset, mistä ovat ne kastuneet?

-- Verestä, kyllähän sen näet.

-- Mistä verestä?

-- Heh, tuhat tulimaista, siitä verestä, jota minä tarvitsin

eliksiiriäni varten ja joka, kun sinä kieltäydyit sitä minulle

hankkimasta, minun täytyi hankkia itse.

-- Mutta nämä hiukset, tämä palmikko, tämä nauha, mistä olette ne

saanut? Ne eivät ole lapsen päästä.

-- Ja kuka on sinulle sanonut, että teurastamani olento oli lapsi? --

kysyi Althotas tyynesti.

-- Ettekö te eliksiiriänne varten tarvinnut lapsen verta? -- huudahti

Balsamo, -- Antakaa kuulla, ettekö ole minulle niin sanonut?

-- Niin, tai neitseen, Akharat, tai neitseen.

Ja Althotas ojensi laihan kätensä tuolin kaiteelle ja otti siltä

pullon, jonka sisältöä hän hurmaantuneena maistoi. Sitten hän virkkoi

luonnollisemmalla ja ystävällisemmällä äänellä:

-- Siinä teit oikein, Akharat; olit viisas ja huomaavainen

sijoittaessasi tuon naisen lattiani alle, melkein käteni ulottuville.

Ihmiskunnalla ei ole mitään valittamisen syytä, lakikaan ei voi siitä

moittia. Hehheh, ethän sinä jättänyt käsiini tuota neitsyttä, joka

oli minulle ainoana pelastuksena kuolemasta. Et suinkaan, minä itse

hänet otin. Hehheh, kiitos, rakas oppilaani, kiitos, pieni Akharatini!

Ja hän nosti pullon vielä kerran huulilleen.

Balsamolta putosi hiussuortuva käsistään; hirveä totuus oli

välähtänyt hänen silmiensä edessä.

Siinä lähellä oli vanhuksen pöytä, tuo alati yrteillä, kirjoilla ja

pulloilla täytetty suunnattoman suuri marmoripöytä. Mutta nyt se

oli peitettynä pitkällä tummakukkaisella damastiverholla. Althotaan

lamppu loi sille punervaa hohdettansa ja toi näkyviin synkkiä

hahmopiirteitä, joita Balsamo ei tähän asti ollut huomannut.

Hän tarttui vaatteen kulmaan ja vetäisi sen rajusti pois.

Mutta silloin hänen hiuksensa nousivat pystyyn, ja hänen avoin suunsa

ei kyennyt päästämään ilmoille kauheata huudahdusta, joka tukehtui

hänen kurkkuunsa.

Hän oli tämän paariliinan alla tuntenut Lorenzan ruumiin pöydälle

ojennettuna, kasvot kalman kalpeina ja kuitenkin vielä hymyillen, ja

pää taaksepäin riipuksissa ikäänkuin pitkien hiuksien painosta.

Solisluun alla ammotti iso haava, josta ei enää ainoatakaan

veripisaraa herunut. Kädet olivat jäykistyneet ja silmät sulkeuneet

sinervien luomiensa alle.

-- Niin, verta, neitseellistä verta, kolme viimeistä pisaraa neitseen

valtimoverta. Sitä minä juuri tarvitsinkin, -- sanoi vanhus ottaen

kolmannen siemauksen pullostaan.

-- Viheliäinen! -- huudahti Balsamo, jonka epätoivon kiljahdus

vihdoin puhkesi esille kaikista hänen huokosistaan. -- Kuole sitten,

sillä jo neljä vuorokautta hän oli armaani, rakkauteni, vaimoni! Sinä

murhasit hänet hyödyttömästi... Hän ei ollut neitsyt!

Althotaan silmät vavahtivat näistä sanoista ikäänkuin sähköisku

olisi hypähdyttänyt niitä kuopissaan; hänen silmäteränsä laajenivat

hirveästi; hampaattomat ikenet nuljahtivat suussa; pullo kirposi

hänen kädestään särkyen tuhansiksi sirpaleiksi lattialle, samalla kun

hän itse mykistyneenä, menehtyneenä, tuntien iskun sekä sydämessään

että aivoissaan, lysähti hervottomasti taaksepäin nojatuolissaan.

Balsamo taasen kumartui nyyhkyttäen Lorenzan ruumiin yli ja pyörtyi

tämän verisiä hiuksia suudellessaan.

31.

Epätoivo.

Hetket, nuo omituiset sisarukset, jotka toisiaan kädestä pidellen

kulkevat niin hitaasti onnettomalla ja kiitävät niin nopeasti

onnellisella ihmisellä, hetket laskeutuivat hiljaa siivet riipallaan

tähän huokausten ja nyyhkytysten täyttämään huoneeseen.

Toisella puolen kuolema, toisella kuolonkamppailu. Niiden keskellä

epätoivo, tuskallinen kuin kuolonkamppailu, syvä kuin kuolema.

Balsamo ei ollut virkkanut sanaakaan tuon huudon jälkeen, joka oli

purkautunut hänen kurkustaan. Ukkosen tavoin murskaavan tiedonannon

jälkeen, joka oli masentanut Althotaan hurjan riemun, Balsamo ei

ollut hievahtanutkaan.

Inhoittava vanhus taas, väkivaltaisesti työnnettynä takaisin Jumalan

ihmisille asettamaan elinkauteen, näytti tässä uudessa elementissään

yhtä oudostuneelta kuin lyijyhaulin haavoittama lintu pudottuaan

korkealta pilvien partaalta järveen, jonka pinnalla se pyristelee

voimatta kohottaa siipiään.

Noiden tummansinervien ja vääntyneiden kasvojen kuvastama ällistys

todisti hänen pettymyksensä mittaamatonta laajuutta.

Althotas ei enää viitsinyt edes ajatella, sittekun hän oli nähnyt

päämäärän, johon hänen ajatuksensa olivat suuntautuneet ja johon hän

oli luottanut kuin vankkaan kallioon, haihtuvaa kuin savu ilmaan.

Hänen synkässä ja äänettömässä epätoivossaan oli tylsämielisyyden

vivahdus. Sielulle, joka ei olisi tottunut mittaamaan hänen sieluaan,

tämä vaitiolo ehkä olisi merkinnyt mietiskelyä; mutta Balsamo, joka

muuten ei edes katsonut häneen päin, tiesi sen olevan vallan, järjen

ja elämän kuolinkamppailua.

Althotas ei päästänyt silmistään särkynyttä pulloa, tyhjiin

rauvenneiden toiveittensa vertauskuvaa. Olisi luullut hänen

laskevan noita tuhansia siruja, jotka hajalleen levitessään olivat

lyhentäneet hänen elämäänsä yhtä monella päivällä; olisi luullut

hänen katseellaan imevän tuota lattialle läikähtänyttä kallisarvoista

nestettä, jonka hän hetkisen oli uskonut sisältävän kuolemattomuuden.

Joskus, kun tämän haihtuneen harhan aiheuttama tuska kävi liian

voimakkaaksi, vanhus loi sumeat silmänsä myöskin Balsamoon, ja

Balsamosta hänen katseensa siirtyi Lorenzan ruumiiseen.

Tällöin muistutti hän niitä ansaan joutuneita petoeläimiä, jotka

metsästäjä aamusella tapaa koivestaan pyydykseen tarttuneina ja joita

hän kauan potkimalla kiduttaa saamatta niitä kääntämään päätänsä,

mutta jotka metsästyspuukon tai pyssyyn kiinnitetyn painetin pistosta

ärtyneinä vinosti kohottavat veristävät silmäänsä vihaa, kostoa,

moitetta ja kummastusta ilmaisevin katsein.

"Onko mahdollista", puhui tuo raukeudessaankin vielä niin ilmeikäs

katse, "onko mahdollista, että niin monet onnettomuudet, niin monet

vastoinkäymiset kohtaavat minua niin vähäpätöisen ja alhaisen

olennon tähden kuin tuo mies, jonka näen polvillaan neljän askeleen

päässä itsestäni niin halvan esineen edessä kuin tuo kuollut nainen?

Eikö ole luonnon järjestyksen mullistamista, tieteen totuuksien

kumoamista, järjen järkyttämistä, että kehittymätön oppilas on

vetänyt ylhää mestariaan nenästä? Eikö sanalla sanoen ole tavatonta,

että hiekkajyvänen äkkiä on pysähdyttänyt uljaat ja nopeat

riemuvaunut niiden kaikkivaltiaasta, kuolemattomasta vauhdista?"

Mitä Balsamoon tulee, joka virui menehtyneenä, äärettömänä,

liikkumatta, melkein elotonna, mikään ihmisajatus ei vielä ollut

pilkistänyt hänen aivojensa veristen usvien lävitse.

Lorenza, hänen Lorenzansa, Lorenza, hänen vaimonsa, hänen

epäjumalansa, tuo enkelinä ja rakastajattarena kaksin verroin

kallis olento, Lorenza, joka oli hänen riemunsa ja kunniansa, hänen

nykyisyytensä ja tulevaisuutensa, hänen voimansa ja uskontonsa,

Lorenza, sanalla sanoen kaikki, mitä hän rakasti, kaikki, mitä hän

halusi, kaikki, mitä hän maailmassa toivoi, Lorenza oli häneltä iäksi

mennyt!

Hän ei itkenyt, hän ei vaikeroinut, hän ei edes huokaillut.

Tuskin oli hänellä aikaa ihmetellä, että niin suuri onnettomuus oli

häntä kohdannut. Hän muistutti niitä kovaosaisia, jotka vedenpaisumus

yllättää vuoteella yön pimeydessä, jotka näkevät unta huoneeseensa

syöksyvästä vedestä, jotka herätessään ja avatessaan silmänsä näkevät

päänsä päällä mylvivän aallon eivätkä ehdi edes huutaa ennenkuin ovat

siirtyneet elämästä kuolemaan.

Kolmen tunnin aikana Balsamo luuli, että hän oli vaipunut syvän

haudan pohjaan. Mittaamattomassa surussaan hän kuvitteli, että se

mitä hänelle tapahtui, oli niitä synkkiä unia, jotka ahdistelevat

vainajia hautaholvin iäisessä ja pimeässä yössä.

Hänelle ei enää ollut olemassa Althotasta, siis ei enää vihaa, ei

enää kostoa. Hänelle ei enää ollut olemassa Lorenzaa, siis ei enää

elämää, ei enää rakkautta. Unta, yötä, tyhjyyttä!

Näin kului aika synkkänä, äänettömänä, rajattomana tässä kammiossa,

jossa veri hyytyi luovutettuaan osan hedelmöittävistä hiukkasistaan

sitä vaativien atoomien elvyttämiseksi.

Äkkiä kuului yön hiljaisuudessa kolme soittoa. Fritz näkyi tietävän,

että isäntänsä oli Althotaan luona, sillä kello kilahti juuri tässä

huoneessa. Mutta turhaan hän soitti kolme soittoaan tavattoman

kiihkeästi. Ääni haihtui avaruuteen.

Balsamo ei kohottanut päätänsäkään. Muutaman minuutin kuluttua kuului

sama soitto vielä kimeämpänä toistamiseen, herättämättä Balsamoa

horroksestaan enempää kuin ensi kerrallakaan.

Sitten jonkun ajan päästä, mutta lyhemmän kuin mitä oli kulunut

kahden ensimäisen soittamisen välillä, kello ikäänkuin hermostuneena

lähetti huoneeseen kolmannella kerralla moni naisen vihlovien ja

levottomien sävelten helinän.

Hätkähtämättä kohotti Balsamo verkalleen otsansa ja katsahti

kysyvästi ylöspäin haudastaan nousevan kuolleen juhlallisuudella.

Näin katsahti arvattavasti Latsarus, kun Kristuksen ääni häntä

kolmasti kutsui.

Kello ei lakannut soimasta. Sen yhä kiihtyvä rajuus herätti vihdoin

Lorenzan rakastajan tietoisuuteen.

Hän irroitti kätensä ruumiin kädestä. Kaikki lämpö oli paennut

hänestä, silti siirtymättä Lorenzaan.

"Tärkeä uutinen tai suuri vaara", tuumi Balsamo. "Jospa se olisi

suuri vaara!..."

Hän nousi kokonaan.

"Mutta miksikä vastaisin tuohon kutsuun?" jatkoi hän huomaamatta

sanojensa kaameata vaikutusta tässä synkässä holvissa, tässä

haudanhiljaisessa kamarissa. "Voiko täst'edes mikään asia maailmassa

kiinnittää mieltäni tai minua peloittaa?"

Ikäänkuin vastaukseksi hänelle kello silloin iski pronssikylkiinsä

niin rajusti vaskiläpällään, että läppä irtaantui ja putosi lasisen

tislausastian päälle, joka metallisointuisesti helähtäen särkyi,

siroitellen palasensa lattialle.

Balsamo ei enää vastustellut. Oli sitäpaitsi tärkeätä, että ei

kukaan, ei edes Fritz tullut tapaamaan häntä täällä. Hän astui

horjumatta pontimen luo, painalsi sitä ja astui laskuovelle, joka

verkalleen kuljetti hänet alas takahuoneeseen.

Sohvan ohi mennessään hän hipaisi saalia, joka oli pudonnut

Lorenzan olkapäiltä, kuin säälimätön ukko järkkymättömänä kuin

kuolema oli siepannut hänet käsivarsilleen. Tämä kosketus, joka

vaikutti elävämmin kuin Lorenza itse, sai tuskallisen väristyksen

puistattamaan Balsamon ruumista. Hän otti saalin ja suuteli sitä,

samalla tukehduttaen siihen huutonsa.

Sitten hän meni avaamaan oven portaille. Niiden ylimmillä askelmilla

odotti Fritz kalpeana ja läähättävänä, pitäen toisessa kädessään

tuohusta ja toisessa kellonnuoraa, jota hän säikähdyksessään ja

kärsimättömyydessään yhä suonenvedontapaisesti tempoi.

Isäntänsä nähdessään huudahti hän ensin tyytyväisyydestä, mutta

sitten kummastuksesta ja säikähdyksestä.

Mutta Balsamo, joka ei tiennyt syytä tähän kaksoishuudahdukseen,

vastasi ainoastaan mykällä kysymyksellä.

Fritz ei virkkanut mitään; mutta hän, joka tavallisesti oli niin

kunnioittava, rohkeni tarttua isäntäänsä kädestä ja taluttaa hänet

ison venetsialaisen kuvastimen eteen. Tämä kuvastin oli sovitettu

yläpuolelle uunia, jonka kautta päästiin Lorenzan kammioon.

-- Katsokaa toki, teidän ylhäisyytenne, -- virkkoi hän osoittaen

kristallin heijastamaa kuvaa.

Balsamoa puistatti. Sitten häilähti hänen huulillaan hymy, sellainen

hymy, jonka synnyttää vain ääretön ja parantumaton tuska, -- kuoleman

synkkä hymy. Hän oli todellakin käsittänyt syyn Fritzin säikähdykseen.

Balsamo oli tunnissa vanhentunut kaksikymmentä vuotta. Silmissä ei

enää ollut kiiltoa, elon väri oli kadonnut poskilta, turtumisen

ja älyttömyyden ilme kuvastui piirteistä, veristä vaahtoa näkyi

suupielissä ja iso veritäplä paidan hohtavanvalkoisella batistilla.

Balsamo silmäili hetkisen kuvansa voimatta tunkea itseään. Sitten

hän päättäväisesti katsoi kuvastimesta näkyvää muukalaista suoraan

silmiin.

-- Niin, Fritz, niin, -- sanoi hän, -- olet oikeassa.

Ja huomatessaan uskollisen palvelijan levottoman muodon hän kysyi:

-- Mutta miksi kutsuit minua?

-- Ah, mestari, heidän tähtensä

-- Heidän?

-- Niin.

Keitä he sitten ovat?

-- Teidän ylhäisyytenne, -- kuiskasi Fritz lähentäen suutansa

Balsamon korvaan, -- ne viisi mestaria.

Balsamo säpsähti.

-- Kaikkiko? -- kysyi hän

-- Niin, kaikki.

-- Ja ovatko he täällä?

-- Ovat.

-- Yksinäänkö?

-- Eivät; jokaisella on mukanaan asestettu palvelija, joka odottaa

pihalla.

-- Tulivatko he kaikki yhdessä?

-- Tulivat, mestari. He alkavatkin jo käydä kärsimättömiksi, ja sen

vuoksi minä soitin niin monta kertaa ja niin kovasti.

Kätkemättä edes veritahraa kaulusröyhyksensä pitsien alle,

yrittämättä järjestää pukuaan Balsamo lähti liikkeelle, alkaen astua

portaita alas, kysyttyään ensin Fritziltä, olivatko hänen vieraansa

salissa vaiko isossa työhuoneessa.

-- Salissa, teidän ylhäisyytenne, -- vastasi Fritz seuraten

isäntäänsä.

Mutta portaitten alipäässä hän rohkaistui pysähdyttämään Balsamon.

-- Onko teidän ylhäisyydellänne minulle mitään käskyä annettavana? --

virkkoi hän.

-- Ei mitään, Fritz.

-- Teidän ylhäisyytenne... -- jatkoi Fritz änkyttäen.

-- No mitä? -- kysyi Balsamo tavattoman lempeästi.

-- Meneekö teidän ylhäisyytenne heidän luokseen aseettomana?

-- Menen, aivan aseettomana.

-- Ettekö edes ota miekkaanne?

-- Ja miksi ottaisin miekkani, Fritz?

-- Enpä tiedä, -- vastasi uskollinen palvelija luoden katseensa alas;

-- minä vain ajattelin, luulin, pelkäsin...

-- Hyvä, mene nyt, Fritz.

Fritz astui muutaman askeleen totellakseen, mutta kääntyi takaisin.

-- Etkö kuullut? -- kysyi Balsamo.

-- Teidän ylhäisyytenne, tahdoin vain sanoa, että kaksipiippuiset

pistoolinne ovat ebenpuisessa laatikossa pienellä kullatulla pöydällä.

-- Mene, sanon minä, -- vastasi Balsamo. Ja hän astui saliin.

32.

Tuomio.

Fritz oli aivan oikeassa; Balsamon vieraat eivät olleet saapuneet

hänen asuntoonsa Saint-Clauden kadun varrelle rauhallisessa asussa

enempää kuin hyvänsuovan näköisinäkään.

Viisi miestä ratsain seurasi matkavaunuja, joissa mestarit olivat

tulleet; viisi kopean ja synkän näköistä, kiireestä kantapäähän

asestettua miestä oli sulkenut katuportin, ja he vartioitsivat sitä

muka herrojansa odotellen.

Ajajalla ja kahdella lakeijalla, jotka istuivat vaunujen

etuistuimella, oli viittojensa alla kätkettyinä metsästyspuukkoja

ja musketteja. Luultavammin nämä henkilöt olivat saapuneet taloon

Saint-Clauden kadun varrelle jollekin virkatoimitukselle kuin

vieraskäynnille.

Niinpä näiden Fritzin tuntemien peloittavien miesten yöllinen tulo ja

talon valtaus olikin heti sanomattomasti säikähdyttänyt saksalaista.

Hän oli yrittänyt kieltää heiltä kaikilta sisäänpääsyn, kun hän

vartioluukusta näki saattueen ja arvasi sen olevan asestettu. Mutta

kaikkivaltiaat merkit, jotka epäämättömästi todistivat tulokkaiden

oikeuden, eivät sallineet hänen kauemmin vastustella. Tuskin olivat

muukalaiset paikan herroina, kun he taitavien sotapäälliköiden

tapaan asettuivat talon jokaiselle ovelle, viitsimättä edes peitellä

vihamielisiä aikeitaan.

Palvelijoina esiintyvät miehet pihalla ja käytävissä ja vaateliaat

mestarit salissa eivät Fritzin mielestä ennustaneet mitään hyvää.

Siksi olikin hän soittanut kellon rikki.

Kummastumatta, valmistuksitta Balsamo astui saliin, jonka Fritz

jokaiselle vieraalle tulevana kunnianosoituksena oli asianmukaisesti

valaissut.

Hän näki nuo viisi vierastaan istumassa nojatuoleissa, eikä kukaan

heistä hänen tullessaan noussut. Kun hän, talon isäntä, oli ehtinyt

heihin vilkaista, hän tervehti kohteliaasti. Vasta silloin nousivat

vieraat, vastaten juhlallisesti hänen tervehdykseensä.

Hän asettui nojatuoliin heidän eteensä, huomaamatta tai olematta

huomaavinaan läsnäolevien omituista ryhmitystä. Nuo viisi

nojatuolia muodostivat todellakin muinaisajan tuomioistuimia

muistuttavan puoliympyrän puheenjohtajineen ja kaksine

lisäjäsenineen tämän kummallakin puolella. Omassa nojatuolissaan

Balsamo taas puheenjohtajaa vastapäätä oli sillä paikalla, joka

kirkolliskokouksissa tai preettorien oikeussaleissa osoitettiin

syytetylle.

Balsamo ei aloittanut ensimäisenä puhetta, kuten hän olisi tehnyt

jokaisessa muussa tilaisuudessa; hän katseli ympärilleen, tarkkaan

näkemättä, yhä sen tuskallisen puutumuksen vallassa, joka oli

äskeistä iskua seurannut.

-- Sinä näyt ymmärtäneen meidät, veli, -- lausui puheenjohtaja eli

oikeammin se, joka istui keskimäisessä nojatuolissa -- Mutta kovin

kauan sinä viivyttelit, ja me neuvottelimme ja olisiko lähetettävä

sinua noutamaan.

-- Minä en käsitä teitä, -- vastasi Balsamo koruttomasti.

-- Sitäpä minä en uskonut nähdessäni sinun meidän edessämme ottavan

syytetyn paikan ja asennon.

-- Syytetyn? -- sopersi Balsamo epämääräisesti, kohauttaen

olkapäitään. -- Minä en käsitä, -- toisti hän.

-- Aiomme opettaa sinut käsittämään, eikä se lienekään vaikeata, jos

saan uskoa kalpeata otsaasi, sammuneita silmiäsi vapisevaa ääntäsi...

Luulisi, että sinä et kuule.

-- Kyllä minä kuulen, -- vastasi Balsamo ravistaen päätään ikäänkuin

pudistaakseen siitä ajatukset, jotka häntä kiusasivat.

-- Muistatko, veli, -- jatkoi puheenjohtaja, -- että ylihallitus

viime tiedonannossaan ilmoitti sinulle erään veljeskuntamme

tukipylvään suunnittelemasta kavalluksesta?

-- Kenties... kyllä... en sitä kiellä.

-- Sinä vastaat niinkuin levottomalta ja häiriintyneeltä

omaltatunnolta saattaa odottaa. Mutta tyynny... älä menetä

rohkeuttasi; vastaa niin selvästi ja täsmällisesti kuin vaikea ja

vaarallinen asemasi vaatii. Vastaa minulle niin varmasti kuin meidän

vakuuttamiseksemme luulet tarvitsevasi, sillä me emme ole tulleet

tänne ennakkopäätöksin tai viha mielessä. Me edustamme lakia, ja se

puhuu vasta sitten, kun tuomari on syytettyä kuulustellut.

Balsamo ei vastannut mitään.

-- Toistan sinulle, Balsamo, ja kerran antamani varoitus vastaa sitä

varoitusta, jonka taistelijat antavat toisilleen ennen hyökkäystä:

minä aion hyökätä sinua vastaan laillisilla, mutta voimakkailla

aseilla; puolustaudu.

Kun läsnäolijat näkivät Balsamon kylmäverisyyden ja

liikkumattomuuden, katsahtivat he toisiinsa jokseenkin kummastuneina

ja loivat sitten silmänsä puheenjohtajaan.

-- Kuulithan, mitä sanoin, Balsamo? -- kysyi viimemainittu.

Balsamo kumarsi myöntävästi.

-- Olen siis vilpittömänä ja hyväntahtoisena veljenä varoittanut

sinua ja antanut sinun aavistaa kuulusteluni tarkoituksen. Sinua on

valmistettu, pidä puolesi, minä aloitan uudestaan.

-- Tuon ilmoituksen jälkeen, -- jatkoi puheenjohtaja, -- yhdistys

antoi viiden jäsenen toimeksi valvoa Pariisissa sen henkilön hommia,

joka meille oli ilmiannettu kavaltajana.

-- Hankkimamme tiedot eivät suinkaan ole epäilyksen alaisia; saamme

ne tavallisesti, kuten itse tiedät, joko asiallemme uskollisilta

apureilta ihmisten joukossa tai varmoista merkeistä elottomissa

esineissä tai myöskin pettämättömistä oireista ja enteistä niissä

salaperäisissä sommitelmissa, jotka luonto toistaiseksi on ainoastaan

meille paljastanut. Nyt oli eräällä meistä ollut sinua koskeva

ilmestys. Tiedämme, että hän ei koskaan ole erehtynyt; olemme siis

olleet varuillamme ja pitäneet sinua alituisesti silmällä.

Balsamo kuunteli tätä kaikkea osoittamatta mitään kärsimättömyyden

tai edes itsetietoisuuden merkkiä. Puheenjohtaja jatkoi:

-- Ei ollut helppoa vakoilla sinunlaistasi miestä; sinulla on pääsy

kaikkialle avoinna; sinun tehtävänäsi on hiipiä kaikkialle ja hankkia

itsellesi jalansijaa kaikkialla, missä vihollisillamme on asumus tai

missä he harjoittavat jonkinlaista valtaa. Sinulla on käytettävinäsi

kaikki luonnolliset apuneuvosi, jotka ovat äärettömät, sekä ne, jotka

yhdistys antaa sinulle asiamme edistämiseksi. Kauan olemme häilyneet

epävarmuudessa nähdessämme luonasi käyvän sellaisia vihollisia

kuin Richelieu, rouva Dubarry ja Rohan. Sitäpaitsi pidit viime

kokouksessamme huoneustossamme Rue Plâtrièren varrella puheen, ja se

oli täynnä taitavia käänteitä, mitkä saivat meidät uskomaan sinun

näyttelevän osaa, imarrellessasi tuota parantumatonta sukukuntaa,

etsiessäsi niiden seuraa, jotka me koetamme hävittää maan päältä.

Olemme jonkun ajan sallineet käytöksesi salaperäisyyttä onnellisen

tuloksen toivossa; mutta vihdoin on harha hälvennyt.

Balsamo säilytti liikkumattomuutensa ja kylmäverisyytensä, joten

puheenjohtaja jo alkoi käydä kärsimättömäksi.

-- On kolme päivää, -- sanoi hän, -- siitä kun lähetettiin viisi

vangitsemismääräystä. Hra de Sartines pyysi ne kuninkaalta, ja hän

antoi ne täytäntöön pantaviksi heti kun ne olivat allekirjoitetut.

Vielä samana päivänä esitettiin ne viidelle tärkeimmistä

asiamiehistämme, jotka ovat hyvin hartaita, hyvin uskollisia

Pariisissa asuvia veljiä. Kaikki viisi pidätettiin; kaksi heistä

vietiin Bastiljiin, jonka kirjoihin heidät merkittiin salaisina

vankeina, kaksi taasen syöstiin Vincennes'n tyrmään ja yksi

sijoitettiin Bicêtren epäterveellisimpään koppiin. Tunnetko sinä nämä

seikat?

-- En, -- virkkoi Balsamo.

-- Sepä on omituista, kun otamme huomioon ne suhteet, joita sinulla

on valtakunnan mahtavien kanssa. Mutta vielä omituisempaa on, että...

Balsamo kuunteli.

-- Että hra de Sartines'lla voidakseen vangituttaa nämä viisi

uskollista ystäväämme täytyi olla silmiensä edessä se ainoa

kirjelappu, jossa luettavasti on mainittu näiden viiden uhrin nimet.

Tuon kirjelapun lähetti sinulle ylineuvosto vuonna 1769, ja sinun

itsesi oli otettava vastaan uudet jäsenet ja heti osoitettava heille

ylineuvoston heille määräämä asema.

Balsamo ilmoitti kädenliikkeellä, että hän ei muistanut mitään.

-- Tahdon auttaa muistiasi. Kysymyksessä olevat viisi henkilöä olivat

osoitetut viidellä arabialaisella kirjaimella, ja nuo kirjaimet

vastasivat sinulle annetussa paperissa näiden viiden uuden veljen

nimiä ja salamerkkejä.

-- Saattaa niin olla, -- virkkoi Balsamo.

-- Sinä siis tunnustat?

-- Kaikki, mitä tahdotte.

Puheenjohtaja vilkaisi jäseniin kiinnittääkseen heidän huomionsa

tähän tunnustukseen.

-- No niin, -- jatkoi hän, -- tuossa samassa luettelossa, ainoassa,

ota huomioosi, joka olisi voinut saattaa veljet vaaraan, oli vielä

kuudes nimi. Muistatko sen?

Balsamo ei vastannut mitään.

-- Se nimi oli: kreivi de Fenix.

-- Totta, -- myönsi Balsamo.

-- Miksi siis, kun noiden viiden veljen nimet ovat joutuneet

vangitsemiskäskyihin, miksi siis vain sinun nimeäsi kunnioitetaan,

hellitään ja mielellään kuullaan lausuttavan hovissa ja ministerien

odotushuoneissa? Jos veljemme ansaitsevat vankilan, ansaitset sen

myös sinä. Mitä voit siihen vastata?

-- En mitään.

-- Ah, minä arvaan huomautuksesi. Sinä sanonet, että poliisit ovat

omilla salaisilla keinoillaan urkkineet noiden vähemmän tunnettujen

veljien nimet, mutta että heidän on täytynyt kunnioittaa omaasi,

lähettilään, mahtavan miehen nimeä. Vieläpä väittänet että ne eivät

ole edes osanneet epäillä tätä nimeä.

-- Minä en väitä yhtään mitään.

-- Sinun ylpeytesi elää kunniaasi kauemmin. Poliisi ei ole saanut

tietoonsa noita nimiä muuten kuin lukemalla ylineuvoston sinulle

lähettämän salaisen tiedonannon, ja kas tällä tavoin ne ovat saaneet

sen lukeakseen: Sinä olit sulkenut sen lippaaseen, eikö totta?

-- Eräänä päivänä lähti luotasi nainen kantaen tuota lipasta

kainalossaan. Vakoilijamme huomasivat hänet ja seurasivat häntä

poliisiministerin asunnolle Saint-Germainin esikaupunkiin. Olisimme

voineet ehkäistä onnettomuuden heti alussaan; sillä ottamalla lippaan

ja vangitsemalla naisen olisimme jälleen hankkineet itsellemme lepoa

ja varmuutta. Mutta me tottelimme perussääntöjemme määräyksiä, ne

kun käskevät kunnioittamaan niitä salaisia keinoja, joilla eräät

vihityt uskovat palvelevansa asiaamme, vaikka nuo keinot toisinaan

näyttäisivätkin kavallukselta tai varomattomuudelta.

Balsamo näkyi hyväksyvän tämän väitteen, mutta teki sen niin pienellä

eleellä, että ilman hänen aikaisempaa liikkumattomuuttaan sitä ei

olisi huomattukaan.

-- Tuon naisen onnistui päästä poliisiministerin asuntoon, -- sanoi

puheenjohtaja; -- hän antoi lippaan, ja kaikki tuli ilmi. Onko se

totta?

-- Aivan totta. Puheenjohtaja nousi.

-- Kuka oli tuo nainen? -- huudahti hän. -- Kaunis, intohimoinen,

kiintynyt sinuun ruumiltaan ja sielultaan, sinun hellästi

rakastamasi, yhtä älykäs, yhtä taitava, yhtä notkea kuin joku

pimeyden enkeleistä, jotka auttavat ihmistä menestymään pahassa.

Lorenza Feliciani on sinun vaimosi, Balsamo!

Onnettomalta pääsi epätoivon kiljahdus.

-- Olet kai todistettu syylliseksi? -- sanoi puheenjohtaja.

-- Tehkää johtopäätöksenne, -- virkkoi Balsamo.

-- En ole vielä lopettanut. Neljännestunti hänen tulostaan

poliisiministerin luo saavuit sinne itse. Hän oli kylvänyt

kavallusta; sinä tulit korjaamaan palkkion. Hän oli kuuliaisena

palvelijana ottanut rikoksen tehdäkseen; sinä tulit komeasti

päättämään häpeällisen työn. Lorenza poistui yksinään. Sinä

epäilemättä kielsit hänet etkä tahtonut antautua vaaraan seuraamalla

häntä. Sinä lähdit voitonriemuisena rouva Dubarryn kanssa, joka oli

kutsuttu sinne kuulemaan suustasi maksun edellytyksellä tekemäsi

ilmiannot... Sinä astuit tuon porton vaunuihin, kuten venemies astui

egyptiläisen syntisen Marian mukana alukseen. Sinä jätit hra de

Sartines'lle paperit, joilla hän saattoi syöstä meidät turmioon,

mutta sinä toit mukanasi lippaan, joka olisi voinut koitua omaksi

turmaksesi meidän piirissämme. Onneksi me näimme; Jumalan valo ei

puutu meiltä, kun sitä tarvitsemme...

Balsamo kumarsi mitään virkkamatta.

-- Nyt voin tehdä johtopäätökseni, -- lisäsi puheenjohtaja. --

Kaksi syyllistä ovat ilmiannetut veljeskunnalle: toinen on nainen,

rikostoverisi, joka kenties viattomana, mutta silti tosiasiallisesti

on vahingoittanut asiaamme paljastamalla salaisuuksiamme: toinen olet

sinä, mestari, suurkopti, sinä loistava säde, joka olet ollut kyllin

raukkamainen piiloutuaksesi naisen selän taakse, jotta kavallusta ei

niin selvästi huomattaisi.

Balsamo kohotti verkalleen kalpeat kasvonsa ja loi asiamiehiin

katseen, josta säkenöi kaikki se tuli, mikä kuulustelun alusta asti

oli kytenyt hänen rinnassaan.

-- Miksi syytätte tuota naista? -- sanoi hän.

-- Oh, tiedämme, että yrität häntä puolustaa; tiedämme, että rakastat

häntä epäjumaloivalla rakkaudella ja että hän on sinulle kaikki

kaikessa. Tiedämme, että hän on sinulle tieteen, onnen ja rikkauden

lähde; tiedämme, että hän on sinulle hyödyllisempi ja arvokkaampi

kuin koko maailma.

-- Te tiedätte sen? -- virkkoi Balsamo.

-- Niin, me tiedämme sen ja me rankaisemme sinua paljoa ankarammin

hänen kauttansa kuin iskemällä sinua itseäsi.

-- Jatkakaa... Puheenjohtaja nousi.

-- Tällainen on tuomiosi: Josef Balsamo on kavaltaja; hän on

rikkonut valansa; mutta hänen tietonsa ovat tavattoman laajat ja

veljeskunnalle hyödylliset. Balsamon täytyy elää sen asian puolesta,

jonka hän on pettänyt; hän kuuluu veljeskunnalle, vaikka onkin

kieltänyt toverinsa.

-- Ahaa! -- huudahti Balsamo synkkänä ja tuimana.

-- Alituinen vankeus suojelee veljeskuntaa hänen uusilta

kavalluksiltaan, samalla kun yhdistyksellä on tilaisuus saada

Balsamolta kaikki se hyöty, jota sillä on oikeus vaatia kaikilta

jäseniltään. Mitä Lorenza Felicianiin tulee, niin kauhea rangaistus...

-- Malttakaa, -- virkkoi Balsamo suurenmoisen tyynellä äänellä. --

Unohdatte, etten ole puolustautunut; syytetyn pitää saada tilaisuus

puhua asiassaan... Yksi sana riittää minulle, yksi ainoa asiakirja.

Odottakaa silmänräpäys; menen noutamaan lupaamani todistuskappaleen.

Asiamiehet neuvottelivat hetkisen keskenään.

-- Oh, te pelkäätte, että tappaisin itseni? -- virkkoi Balsamo

katkerasti hymyillen. -- Jos olisin sitä tahtonut, olisin sen jo

tehnyt Tässä sormuksessa on kyllin myrkkyä surmatakseni teidät

kaikki, jos sen avaisin. Tai pelkäättekö pakenevani? Antakaa sitten

jonkun seurata minua, jos haluatte.

-- Mene! -- sanoi puheenjohtaja.

Balsamo poistui hetkiseksi; sitten kuultiin hänen raskaasti astuvan

portaita alas jälleen. Hän tuli saliin, kantaen olallaan Lorenzan

jäykistynyttä, kylmennyttä ja kalvennutta ruumista, jonka valkoinen

käsi oli riipuksissa.

-- Tämä nainen, jota minä epäjumaloitsin, tämä nainen, joka oli

aarteeni, ainoa omaisuuteni, elämäni, tämä nainen, jonka väitätte

kavaltaneen, -- huudahti hän, -- tässä hän on, ottakaa hänet! Jumala

ei ole odottanut teitä rankaisijoiksi, hyvät herrat, -- lisäsi hän.

Ja salamannopealla liikkeellä hän antoi ruumiin lipua käsivarsilleen

ja vieriä matolle tuomarien jalkojen juureen, joita vainajan kylmät

hiukset ja hervottomat kädet heidän syvässä kauhussaan hipaisivat,

samalla kun lamppujen valossa nähtiin lumivalkeassa joutsenkaulassa

ammottava kaamean punainen haava.

-- Julistakaa nyt tuomio, -- sanoi Balsamo.

Peljästyneet tuomarit parahtivat hirveästi ja pakenivat huimaavan

kauhun vallassa ja sanomattomassa hämmingissä. Pian kuultiin hevosten

hirnuvan ja tömistelevän pihalla; portti narahti saranoillaan, ja

sitten seurasi äänettömyys, juhlallinen äänettömyys, joka jälleen

palasi kuoleman ja epätoivon seuralaiseksi.

33.

Ihminen ja Jumala.

Sillävälin kun juuri kertomamme kauhistava kohtaus oli Balsamon ja

viiden mestarin välillä, mitään ei näennäisesti ollut muuttunut

muualla talossa. Vanhus vain oli nähnyt Balsamon palaavan luokseen

ja vievän oitis pois Lorenzan ruumiin, ja tämä uusi toimenpide oli

johdattanut hänen tietoisuuteensa kaiken, mitä hänen ympärillään

tapahtui.

Nähdessään Balsamon nostavan ruumiin hartioilleen ja menevän takaisin

alikertaan hän luuli, että tämä oli viimeinen, ikuinen hyvästijättö

miehelle, jonka sydämen hän oli särkenyt, ja hänet valtasi

hylkäämisen pelko, tehden kuoleman kauhut moninkertaisiksi, eritoten

hänelle, joka oli kaikkensa ponnistanut kuolemaa välttääksensä.

Tietämättä, missä tarkoituksessa Balsamo poistui, tietämättä mihin

hän meni, hän alkoi huutaa:

-- Akharat, Akharat!

Se oli Balsamon lapsuudennimi, ja hän toivoi, että sillä yhä oli

suurin vaikutusvoima omistajaansa.

Mutta Balsamo laskeutui yhä. Alas päästyään hän ei edes muistanut

kohotuttaa laskuovea, vaan katosi kauaksi käytävään.

-- Haa, -- huudahti Althotas, -- sellainen on ihminen, sokea ja

kiittämätön eläin! Palaa, Akharat, palaa! Ah, sinulle on kalliimpi

tuo naurettava esine, jota nimitetään naiseksi, kuin minun edustamani

inhimillinen täydellisyys! Sinä annat enemmän arvoa elämän palaselle

kuin kuolemattomuudelle!

-- Mutta ei! -- huudahti hän hetkisen kuluttua. -- Se lurjus on

pettänyt mestarinsa, kuin halveksittava rosvo on hän leikkinyt

luottamuksellani. Hän pelkäsi minun jäävän henkiin, minun, joka

tieteessä olen häntä niin paljoa etevämpi. Hän on tahtonut periä

melkein jo päättämäni vaivaloisen työn hedelmät; hän on virittänyt

minulle ansan, minulle, mestarilleen, hyväntekijälleen. Voi sinua,

Akharat!...

Ja vähitellen kiihtyi vanhuksen kiukku, hänen poskensa saivat

kuumeisen hohteen; melkein sulkeutuneet silmät elostuivat jälleen

synkästä fosforihehkusta, muistuttaen niitä valoja, joita lapset

kuoleman pyhyyttä pilkaten asettelevat pääkallojen silmäkuoppiin.

Sitten hän huusi:

-- Palaa, Akharat, palaa! Varo itseäsi! Sinä tiedät, että tunnen

tultasynnyttäviä loihtuja, jotka herättävät yliluonnolliset

henget. Gadin vuorilla olen loihtinut esiin saatanan, hänet, jota

itämaalaiset tietäjät nimittivät Phegoriksi, ja pakoitettuna

nousemaan kammottavista kuiluistaan saatana näyttäytyi minulle.

Samalla vuorella, millä Mooses vastaanotti lain taulut, olen

haastellut niiden seitsemän enkelin kanssa, jotka ovat Jumalan

vihan lähettiläitä. Pelkällä tahtoni voimalla olen sytyttänyt

seitsenhaaraisen kynttilän, jonka Trajanus ryösti juutalaisilta. Varo

itseäsi, Akharat, varo itseäsi!

Mutta hän ei saanut mitään vastausta.

Silloin hämmentyivät hänen ajatuksensa yhä enemmän ja enemmän.

-- Etkö siis näe, onneton, -- sanoi hän käheällä, korisevalla

äänellä, -- että kuolema uhkaa temmata minut kuin jonkun tavallisen

luontokappaleen? Kuule, sinä voit tulla takaisin, Akharat; en tee

sinulle pahaa; tule takaisin! Minä luovun tulen esilleloihtimisesta,

sinun ei tarvitse peljätä pahoja henkiä, sinun ei tarvitse peljätä

niitä seitsemää kostonenkeliä. Minä luovun kostosta, ja kuitenkin

voisin lyödä sinut sellaisella peljästyksellä, että menettäisit

järkesi ja tulisit kylmäksi kuin marmori, sillä minä osaan

pysähdyttää verenkierron, Akharat. Palaa siis, en tee sinulle mitään

pahaa; mutta päinvastoin, näetkös, voin tehdä sinulle paljon hyvää...

Älä hylkää minua, Akharat, vaan huolehdi sensijaan elämästäni, niin

kaikki aarteeni, kaikki salaisuuteni ovat sinun. Toimita niin, että

saan elää, Akharat, hoivaa minut elämään opastaakseni ne sinulle.

Katso!... katso!...

Ja hän osoitti katseellaan ja vapisevalla sormellaan tuhansia

esineitä, papereja ja pergamenttikääröjä, joita oli hajallaan tässä

huoneessa.

Sitten hän odotteli, herkistyen kuuntelemaan, kuinka voimansa yhä

enemmän uupuivat.

-- Ah, sinä et palaa, -- jatkoi hän; ah, luuletko, että minä tällä

tavoin kuolen? Luulet kai, että kaikki jää sinulle tämän murhan

tehtyäsi, sillä sinä juuri minut tapat! Hullu, sittenkin vaikka

voisit lukea käsikirjoitukset, jotka ainoastaan minun silmäni osaavat

tulkita, vaikka henki antaisikin sinulle parin kolmen vuosisadan

pituisen elämän sekä minun tietoni, sanalla sanoen kyvyn käyttää

näitä keräämiäni aineksia, niin et, sata kertaa et, kuitenkaan tule

perillisekseni! Pysähdy, Akharat; tule takaisin, Akharat, tule

edes hetkiseksi, vaikkapa vain ollaksesi saapuvilla tämän talon

perikadossa, ollaksesi katselemassa komeata näytelmää, jonka sinulle

valmistan. Akharat, Akharat, Akharat!

Hän ei saanut mitään vastausta, sillä tällävälin Balsamo vastasi

mestarien syytökseen näyttämällä heille murhatun Lorenzan ruumiin;

ja hyljätyn vanhuksen huudot kävivät yhä vihlovammiksi, epätoivo

kahdisti hänen voimansa, ja hänen käheä ulvontansa tunki käytäviin,

levittäen kauhua kauaksi kuten kahleensa katkaisseen tai häkkinsä

rautaristikon särkeneen tiikerin karjunta.

-- Haa, sinä et tule takaisin! -- mylvi Althotas. -- Haa, sinä

halveksit minua, luotat heikkouteeni! Mutta kyllä minä sinulle

näytän. Tulta, tulta, tulta!

Hän ulvoi nämä huutonsa niin raivokkaasti, että peljästyneistä

vieraistansa vapautunut Balsamo havahtui syvästä surustaan. Hän otti

Lorenzan ruumiin jälleen käsivarsilleen, nousi portaita ylös, laski

taakkansa sohvalle, missä se kaksi tuntia aikaisemmin oli levännyt

unessa, ja asettuen laskuluukulle kohosi äkkiä Althotaan silmien

eteen.

-- Ah, vihdoinkin, -- huudahti vanhus riemuissaan, -- sinä pelkäät!

Sinä olet nähnyt, että kykenen kostamaan puolestani; sinä olet

tullut, ja oikein siinä teitkin; sillä hetkistä myöhemmin olisin

sytyttänyt tämän huoneen tuleen.

Balsamo katsahti häneen olkapäitään kohauttaen, mutta alentumatta

virkkamaan sanaakaan vastaukseksi.

-- Minulla on jano, -- huusi Althotas, -- minulla on jano! Anna

minulle juotavaa, Akharat.

Balsamo ei vastannut mitään, ei hievahtanutkaan; hän katseli kuolevaa

ikäänkuin nauttiakseen hänen kuolinkamppailunsa jokaisesta sekunnista.

-- Kuuletko, -- ulvoi Althotas, -- kuuletko sinä?

Sama äänettömyys, synkkä katselija pysyi yhä yhtä liikkumattomana.

-- Kuuletko, mitä sanon, Akharat? -- kirkui vanhus niin kovalla

äänellä, että olisi luullut hänen raatelevan rikki kurkkunsa

raivatakseen tietä tälle vihansa viimeiselle purskahdukselle. --

Veteni, anna minulle veteni!

Althotaan piirteet muuttuivat nyt nopeasti Ei enää ollut tulta

katseessa, vaan ainoastaan kamala hornan kiilto; veri oli paennut

poskilta, liikuntakyky oli lamautunut, hengitys melkein tauonnut.

Hänen pitkät jäntevät käsivartensa, joilla hän oli kantanut pois

Lorenzan kuin lapsen, nuo pitkät käsivarret kohosivat ylös, mutta

hervottomina ja kelmumaisina kuin polyypin raajat. Kiukku oli

kuluttanut ne vähät voimat, mitkä epätoivo hetkiseksi oli elvyttänyt.

-- Haa, -- virkkoi hän, -- haa, en kuole mielestäsi tarpeeksi

nopeasti! Sinä tahdot tappaa minut janoon! Haa, sinä ahmit silmilläsi

käsikirjoituksiani, aarteitani! Luulet niiden olevan käsissäsi! Mutta

malta, malta!

Ja tehden äärimmäisen ponnistuksen Althotas otti nojatuolinsa

pielusten alta pullon ja avasi korkin. Kun sen sisältö joutui ilman

kanssa kosketukseen, syöksähti pullon suusta liehuva liekki, jota

Althotas levitti ympärilleen kuin taikaolento.

Heti syttyivät vanhuksen nojatuolin ympärille pinotut

käsikirjoitukset, huoneeseen kasatut kirjat ja suurella vaivalla

Kheopsin pyramiidien kätköistä ja Herkulanumin ensimäisistä

kaivauksista haalitut pergamenttikääröt tuleen, leimahtaen nopeasti

kuin ruuti. Tulimatto levisi marmorilattialle ja esitti Balsamon

silmille jotakin niitä hornan liekehtiviä pyörteitä muistuttavaa,

joista Dante puhuu.

Althotas kaiketi oletti, että Balsamo ryntäisi liekkien keskelle

pelastaakseen tämän ensimäisen perinnön, jonka vanhus hävitti itsensä

mukana. Mutta hän erehtyi; Balsamo pysyi tyynenä ja eristäysi

liikkuvalle laskuovelle, jotta liekki ei voinut häntä saavuttaa.

Valkean loimu verhosi Althotaan, mutta sensijaan että olisi

peljästynyt vanhus näytti olevan oikeassa elementissään, ikäänkuin

liekki ei olisi häntä polttanut, vaan pikemmin hyväillyt, samaten

kuin se hyväilee vanhojen linnojemme päätykoristeihin veistettyjä

salamantereja.

Balsamo katseli häntä yhä; liekki tarttui laudoitukseen ja ympäröitsi

vanhuksen kokonaan; se kiipesi valtavan tammisen nojatuolin jalkaa

pitkin ja, ihmeellistä kyllä, vaikka se jo kärvensi siinä istujan

alaruumista, tämä ei näkynyt sitä tuntevan.

Päinvastoin tämän ikäänkuin puhdistavan tulen kosketuksesta kuolevan

lihakset kadottivat vähitellen pingoituksensa, ja tavaton, levollinen

kirkkaus laskeutui kuin naamio hänen kasvonpiirteilleen. Ruumiistaan

irtautunut iäkäs profeetta näkyi tällä viimeisellä hetkellään olevan

valmis nousemaan tulivaunuillaan taivaaseen. Tällä viimeisellä

hetkellä kaikkivaltias henki unohtaen aineen ja varmana, ettei sillä

enää ollut mitään odotettavaa, kohosi voimakkaasti niihin ylempiin

ilmapiireihin, joihin tuli näkyi sitä nostavan.

Tästä hetkestä alkaen Althotaan silmät, jotka lieskan ensi hohteesta

näkyivät saaneen eloisuutensa takaisin, suuntautuivat johonkin

epämääräiseen, etäiseen, mikä ei ollut taivasta eikä maata, vaikka

ne ikäänkuin tahtoivat puhkaista näköpiirin. Tyynenä ja kohtaloonsa

alistuvana, eritellen jokaista aistimusta, kuunnellen jokaista

tuskaa ikäänkuin viimeistä maallista ääntä, vanha tietäjä kumahdutti

jäähyväisensä elämälle ja toivolle.

-- Kas niin, -- sanoi hän, -- minä kuolen ilman kaipausta. Maan

päällä olen omistanut kaiken, tuntenut kaiken, kyennyt kaikkeen, mikä

ihmisvoimille on sallittua. Olin vähällä saavuttaa kuolemattomuuden.

Balsamo purskahti kaameaan nauruun, jonka kolkko kaiku havahdutti

vanhuksen.

Silloin singahdutti Althotas hänelle liekkien lävitse, jotka hunnun

tapaan häntä verhosivat, hurjaa majesteetillisuutta ilmaisevan

katseen.

-- Niin, olet oikeassa, -- sanoi hän; -- on jotakin, mitä en ollut

ottanut huomioon. En ollut ottanut huomioon Jumalaa.

Ja ikäänkuin tämä mahtava sana olisi juurineen riuhtaissut sielun

hänen ruumiistaan Althotas vaipui taaksepäin nojatuolissansa. Hän oli

antanut takaisin Jumalalle sen viimeisen huokauksen, jonka hän oli

toivonut voivansa Jumalalta pidättää.

Balsamo huoahti; ja koettamatta pelastaa mitään kallisarvoisesta

roviosta, jolle tämä toinen Zoroaster oli laskeutunut kuormaan, hän

palasi alas Lorenzan luo ja irroittaen pontimen antoi laskuoven

kohota takaisin kattoon, missä se asettui paikoilleen ja peitti hänen

silmiltään tuon äärettömän, tulivuorenaukon tavoin kiehuvan uunin.

Koko yön roihuivat liekit hirmumyrskyn lailla Balsamon pään päällä,

hänen tekemättänsä mitään niitä sammuttaakseen tai niitä paetakseen,

niin tunnoton oli hän kaikelle vaaralle Lorenzan jäykistyneen ruumiin

ääressä. Mutta vastoin hänen odotustaan tuli sammui kulutettuaan

kaiken, nuoleskeltuaan paljaaksi tiiliholvin, jonka arvokkaat

koristukset se oli hävittänyt, ja Balsamo kuuli viimeisen tohinan

Althotaan viimeisten ulvahdusten lailla vaimenevan valitteluksi ja

haihtuvan huokauksiin.

34.

Jälleen maan päälle.

Richelieun herttua oli makuuhuoneessaan asunnossansa Versaillesissa

juoden vaniljasuklaata hra Raftén seurassa, joka esitti hänelle

joitakin tilejä. Herttuan ajatukset kohdistuivat hänen kasvoihinsa,

joita hän tutki etäämmällä olevasta kuvastimesta, kiinnittämättä

suurta huomiota sihteeriinsä enemmän tai vähemmän tarkkoihin

laskuihin. Äkkiä ilmaisi rasahdus vastaanottohuoneesta, että joku oli

tekemässä vierailun, ja herttua kiirehti nauttimaan lopun suklaata,

samalla kun hän levottomasti katsahti ovelle. Oli aikoja, jolloin

hra de Richelieu vanhojen, keimailevien naisten tavoin oli haluton

vastaanottamaan vieraita.

Kamaripalvelija ilmoitti hra de Taverneyn. Herttua olisi epäilemättä

jollakin verukkeella siirtänyt ystävänsä käynnin toiseen päivään

tai ainakin toiseen tuntiin; mutta tuskin oli ovi avattu, kun

tungetteleva vanhus ryntäsi huoneeseen, ojensi ohimennen sormenpään

marskille ja riensi heittäytymään tavattoman isoon, mukavaan

nojatuoliin, joka tömähti pikemmin sysäyksestä kuin hänen painostaan.

Richelieu näki ystävänsä kiitävän ohi niiden satumaisten olentojen

lailla, joihin Hoffmann sittemmin on saanut meidät uskomaan. Hän

kuuli nojatuolin narskahduksen, kuuli valtavan huokauksen ja kääntyi

vieraansa puoleen sanoen:

-- No, parooni, mitä uutta? Sinä näytät synkältä kuin kuolema!

-- Synkältä, -- vastasi Taverney, -- synkältäkö?

-- Niin, peijakas, ei se mielestäni ollut mikään ilon huoahdus, jonka

äsken päästit kuuluville.

Parooni katsahti marskiin ilmeellä, joka merkitsi, että niin kauan

kuin Rafté oli saapuvilla tuota huokausta ei käynyt selittäminen.

Rafté ymmärsi, vaikkei ollut kääntänyt päätänsäkään, sillä herransa

tapaan hän vilkaisi aina välillä kuvastimeen, ja käsitettyään asian

hän siis hienotuntoisesti poistui.

Parooni seurasi häntä silmillään, ja kun ovi jälleen sulkeutui hän

virkkoi:

-- Älä sano synkkä, hyvä herttua; sano levoton, kuolettavan levoton.

-- Pyh!

-- Totisesti, -- huudahti Taverney pannen kätensä ristiin, -- älähän

tekeydy noin kummastuneeksi. Nyt olet jo melkein kuukauden ajan

tyynnytellyt minua välttelevillä vastauksilla, sellaisilla kuin:

"En ole tavannut kuningasta" tai: "Kuningas ei ole minua nähnyt"

tai myöskin: "Kuningas on minulle närkästynyt". Tuhat tulimaista,

herttua, ei sillä tavalla vanhalle ystävälle vastata! Kuukausi,

käsitähän toki, tuntuu jo iäisyydeltä!

Richelieu kohautti olkapäitään.

-- Mitä hiidessä pitäisi minun sitten sinulle sanoa, parooni? --

vastasi hän.

-- Totuus tietenkin.

-- Totuudenhan jumaliste olen sinulle sanonut; sitähän, jumaliste,

olen toitottanut korviisi! Sinä vain et tahdo sitä uskoa, siinä

kaikki.

-- Kuinka, sinäkö, joka olet herttua ja pääri, Ranskan marski

ja ylikamariherra, tahdot uskotella minulle, ettet ole tavannut

kuningasta, vaikka käyt joka aamu pukeutumis-vastaanotossa? Joutavaa

lörpötystä!

-- Olen sen sinulle sanonut ja toistan sen vielä; uskomatonta, mutta

totta, kolmen viikon aikana käyn minä, herttua ja pääri, Ranskan

marski ja ylikamariherra joka päivä aamu-vastaanotossa...

-- Eikä kuningas puhuttele sinua, -- keskeytti Taverney, -- etkä sinä

puhuttele kuningasta? Luuletko saavasi minut nielemään sellaisen

valheen?

-- Voi, paras parooni, sinä käyt nenäkkääksi; rakas ystävä, sinä

syytät minua valheesta aivan kuin olisimme neljääkymmentä vuotta

nuoremmat ja tahtoisimme haastaa riitaa.

-- Mutta tästä raivostuu, herttua.

-- Ah, se on toista! Raivostu vain, ystäväiseni, raivoissani olen

minäkin.

-- Sinäkö raivoissasi?

-- Niin, ja syystä kyllä. Sillä sanonnan sinulle, että sen päivän

jälkeen kuningas ei ole ollut minua huomaavinaankaan, sanon sinulle,

että hänen majesteettinsa on alati kääntänyt minulle selkänsä!

Ja joka kerta kun katsoin velvollisuudekseni hänelle viehkeästi

hymyillä, kuningas on vastannut hirveällä irvistyksellä! Sanalla

sanoen olen väsynyt olemaan Versaillesissa pilkattavana! Kuule, mitä

olisi minun mielestäsi tehtävä?

Taverney pureskeli epätoivoisesti kynsiään marskin näin haastaessa.

-- En käsitä tästä mitään, -- virkkoi hän vihdoin.

-- En minäkään, parooni.

-- Luulisi tosiaan, että kuningas huvittelee sinun levottomuudellasi;

sillä miten onkaan...

-- Niin, sitä minäkin ajattelen, parooni. Miten onkaan...

-- Kah, herttua, meidän on koetettava päästä tästä pulasta, on

yritettävä jotakin taitavaa keinoa, jonka avulla kaikki selviää.

-- Parooni, parooni, -- vastasi Richelieu, -- on vaarallista

kiristellä selityksiä kuninkailta.

-- Niinkö luulet?

-- Niin. Tahdotko, että sanon sinulle erään asian?

-- Puhu.

-- No niin, minä aavistelen jotakin.

-- Mitä sitten? -- kysyi parooni ylpeästi.

-- Kas nyt, sinä heti suutut.

-- Enkä mielestäni syyttä suutukaan.

-- Älkäämme siitä sitten sen enempää puhuko.

-- Päinvastoin, puhukaamme; mutta selitähän.

-- Sinut on paholainen riivannut selityksinesi! Se on jonkinlaista

monomaniaa; ole varuillasi.

-- Olet sinä hauska veitikka, herttua; näet kaikkien suunnitelmaimme

keskeytyvän, näet selittämättömän pysähdyksen asiaini kulussa, ja

neuvot minua odottamaan!

-- Minkä pysähdyksen? Anna kuulla.

-- Ensiksikin, kas tässä.

-- Kirje?

-- Niin, pojaltani.

-- Ahaa, everstiltä.

-- Kauniilta everstiltä!

-- No, onko sielläkin jotain tapahtunut?

-- On tapahtunut, että Filip myöskin on lähemmäs kuukauden Reimsissä

odottanut kuninkaan hänelle lupaamaa nimitystä, mutta sitä nimitystä

ei ole kuulunut, ja kahden päivän päästä rykmentti lähtee matkalle.

-- Oh peijakas, lähteekö rykmentti?

-- Lähtee Strassburgiin. Jos siis Filipin valtakirja vielä viipyy

kaksi päivää...

-- Niin?

-- Kahdessa päivässä Filip on täällä.

-- Ymmärrän, poika-parka on unohdettu; sellainen on tavallista tämän

uuden ministeristön järjestämissä virkatoimistoissa. Olisinpa minä

ollut ministeri, niin valtakirja olisi jo lähetetty!

-- Hm, -- jupisi Taverney.

-- Mitä sanot?

-- Sanon, etten usko siitä sanaakaan. -- Miten niin?

-- Jos sinä olisit ollut ministerinä, olisit lähettänyt Filipin

hiiden kattilaan.

-- Oh!

-- Ja hänen isänsä myös.

-- Ohoh!

-- Ja hänen sisarensa vielä kauemmaksi.

-- Sinun kanssasi on hauska jutella, Taverney; sinä olet säteilevän

nerokas; mutta lopettakaamme tähän.

-- Omasta puolestani en pyydä parempaa; mutta poikani ei voi olla

samaa mieltä! Hänen asemansa on sietämätön. Herttua, sinun on

välttämättä tavattava kuningas.

-- Mutta senhän joka päivä teenkin, kuten sinulle sanoin.

-- Ja puhuteltava häntä.

-- Heh, ystäväiseni, kuningasta ei puhutella, ellei hän itse ryhdy

puhuttelemaan.

-- Hänet on siihen pakoitettava.

-- Mutta enhän minä ole paavi.

-- Sitten, -- sanoi Taverney, -- minun täytyy tehdä päätökseni ja

puhua tyttärelleni; sillä tämän asian laita ei ole oikein, herttua.

Nämä sanat vaikuttivat taikavoimalla. Richelieu oli tunnustellut

Taverneytä; ja hän tiesi hänen olevan yhtä periaatteeton ja

turmeltunut kuin nuoruudenystävänsä herrat Lafare ja Nocé, joiden

oiva maine oli säilynyt täydellisenä. Hän pelkäsi liittoa isän ja

tyttären välillä; hän pelkäsi jotakin, mitä hän ei oikein kyennyt

itselleen selvittämään, sanalla sanoen jotakin, mikä saattaisi hänet

epäsuosioon. -- No, älä pahastu, -- tyynnytti hän; -- minä yritän

vielä kerran. Mutta minä tarvitsen verukkeen.

-- Sellainen sinulla on.

-- Minullako?

-- Epäilemättä.

-- Mikä se olisi?

-- Kuningas on antanut lupauksen.

-- Kelle?

-- Pojalleni. Ja tätä lupausta...

-- No?

-- Sopii hänelle muistuttaa.