Monseigneur, totta kyllä, että hän makasi muutamia silmänräpäyksiä
tainnuksissa; mutta viisi minuuttia senjälkeen kun hra de Fenix oli
osoitettu monseigneurin työhuoneeseen hän heräsi tuosta omituisesta
tilastaan, jossa eivät esanssit eivätkä hajusuolat mitään auttaneet.
Sitten hän avasi silmänsä, nousi meidän kaikkien nähden ja hengähti
tyytyväisesti.
-- Ja sitten?
-- Sitten hän kääntyi oveen päin; ja kun monseigneur ei ollut
käskenyt häntä pidättää, hän läksi.
-- Läksi? -- huudahti hra de Sartines. -- Voi teitä lurjuksia! Minä
lähetän teidät kaikki Bicêtreen nääntymään. Rientäkää, rientäkää,
kutsukaa tänne ensimäinen konstaapelini!
Vahtimestari riensi tottelemaan saamaansa määräystä.
-- Se roisto on velho, -- jupisi onneton virkamies. -- Minä olen
kuninkaan poliisikunnan päämies; hän on paholaisen poliisien
päällikkö.
Lukija on jo epäilemättä käsittänyt sen, mitä hra Sartines ei
voinut selittää. Heti pistoolikohtauksen jälkeen ja sillävälin kun
poliisiministeri koetti toipua, Balsamo oli käyttäen hyväkseen tätä
hengähdysaikaa selvittänyt itselleen aseman ja kääntyen vuoronsa
jälkeen kaikille neljälle ilmansuunnalle, varmana että jollakin
niistä tapaisi Lorenzan, kehoittanut nuorta naista nousemaan,
lähtemään ulos sekä palaamaan Saint Clauden kadulle samaa tietä kuin
oli tullutkin.
Heti kun Balsamo oli sielussaan hahmoittanut tahtonsa, oli
muodostunut magneettinen virta hänen ja nuoren naisen välille, ja
totellen sisällisellä havainnolla saamaansa käskyä tämä oli noussut
ja poistunut, kenenkään estämättä hänen lähtöään.
Samana iltana hra de Sartines'n täytyi laskeutua vuoteelle ja
iskettää suonta; hermojärkytys oli ollut liian voimakas, jotta hän
olisi kyennyt sen vahingotta kestämään, ja lääkäri vakuuttikin,
että neljännestunnin viivytys olisi tuottanut hänelle kuolettavan
halvauskohtauksen.
Tällävälin Balsamo oli vienyt kreivittären vaunuihin ja yrittänyt
sanoa hänelle hyvästi; mutta rouva ei ollut niitä naisia, jotka
olisivat eronneet hänestä tietämättä tai edes tiedustelematta
syytä silmiensä edessä sattuneeseen merkilliseen tapahtumaan. Hän
pyysi siis kreiviä istumaan viereensä vaunuihin tämä totteli, ja
ratsaspalvelija kuljetti Djeridiä suitsista.
-- Näette, kreivi, että olen luotettava, -- virkkoi hän, -- ja
että nimittäessäni jotakuta ystäväkseni lausun sanan sydämelläni,
enkä vain suullani. Olin palaamassa Luciennesiin, jonne kuningas
oli luvannut huomenaamulla tulla minua tapaamaan; mutta sitten
saapui teidän kirjeenne, ja minä jätin kaiken teidän tähtenne.
Monet olisivat säikähtäneet noista sanoista "salaliitot" ja
"salaliittolaiset", jotka hra de Sartines viskasi meille vasten
silmiä; mutta minä tutkin teidän kasvonilmeitänne, ennenkuin toimin,
ja menettelin toivomuksenne mukaan.
-- Madame, -- vastasi Balsamo, -- te olette runsaasti palkinnut
sen pienen palveluksen, joka minulla oli tilaisuus teille
tehdä; mutta minulle osoitettu ystävyys ei koskaan ole hukkaan
heitettyä; minä osaan olla kiitollinen, sen saatte nähdä. Älkää
sentään luulko, että olen rikollinen tai kapinoitsija, kuten hra
de Sartines sanoi. Se arvoisa virkamies oli saanut jonkun minut
kavaltaneen henkilön käsistä tämän pieniä kemiallisia salaisuuksia
sisältävän lippaan. Nämä salaisuudet, rouva kreivitär, tahdon
teille ilmaista, jotta säilyttäisitte aina tuon kuolemattoman,
loistavan kauneutenne, tuon häikäisevän nuoruutenne. Kun kunnon
hra de Sartines nyt näki kaavojeni salakirjoitukset, hän kutsui
avukseen kansliahenkilönsä, jotka tahtomatta näyttää taitamattomilta
tulkitsivat merkkikirjoitukseni omalla tavallaan. Muistelen teille
kerran sanoneeni, madame, että ammattini ei vielä ole vapautunut
kaikista vaaroista, jotka sitä keskiajalla uhkasivat; sitä suosivat
vain teidänlaisenne valistuneet ja nuorekkaat sielut. Sanalla sanoen,
madame, te olette päästänyt minut pahasta pälkäästä; siitä vakuutan
teille kiitollisuuttani, jonka myöhemmin teossa osoitan.
-- Mutta mitä hän olisi teille tehnyt, ellen olisi rientänyt
avuksenne?
-- Hän olisi tehdäkseen kepposen kuningas Fredrikille, jota hänen
majesteettinsa inhoo, sulkenut minut Vincennesiin tai Bastiljiin.
Tiedän hyvin, että olisin sieltä paennut, koska tunnen keinon,
miten sulatan kiven hengitykselläni; mutta siinä jupakassa olisin
menettänyt lippaani, ja kuten minulla oli kunnia teille mainita, se
sisältää paljon harvinaisia ja rahalla korvaamattomia kaavoja, mitkä
tiede onnellisella sattumalla on riuhtaissut ikuisen pimeyden yöstä.
-- Ah, kreivi, samalla te sekä rauhoitatte että hurmaatte minua! Te
lupaatte siis antaa minulle nuorentavan juoman?
-- Niin.
-- Ja milloin sen minulle annatte?
-- Oh, eihän ole kiirettä. Voitte pyytää sitä minulta kahdenkymmenen
vuoden päästä kaunis kreivitär. Nykyisin en luule, että tahtoisitte
tulla lapseksi jälleen.
-- Te olette todellakin herttainen mies; mutta vielä yksi kysymys, ja
minä päästän teidät, sillä teillä näkyy olevan kova kiire.
-- Puhukaa, kreivitär.
-- Sanoitte, että joku oli teidät pettänyt: onko se mies vai nainen?
-- Nainen.
-- Ahaa, kreivi: siis rakkausasia!
-- Niin, valitettavasti, ja sen yhteydessä raivoksi kiihtynyttä
mustasukkaisuutta, joka aiheuttaa sellaisia kauniita tekosia kuin
olette nähnyt. Hän on nainen, joka uskaltamatta antaa minulle
veitseniskua, koska hän tietää, että minua ei voi tappaa, on tahtonut
haudattaa minut vankilaan eli saattaa minut turmioon.
-- Mitä, saattaa teidät turmioon?
-- Niin hän ainakin luuli.
-- Kreivi, minä annan pysähdyttää vaunut, -- virkkoi kreivitär
nauraen. -- Elohopeatako suonissanne teidän on kiitettävä siitä
kuolemattomuudesta, josta aiheutuu, että surmaamisen asemesta teidät
annetaan ilmi? Tahdotteko tässä astua vaunuista vai vienkö teidät
kotiinne?
-- Ei, madame; olisi liikaa ystävällisyyttä teidän puoleltanne minun
tähteni poiketa tieltänne. Onhan minulla hevoseni Djerid.
-- Oi, se oivallinen eläin, jonka sanotaan voittavan tuulen
nopeudessa!
-- Näen, että se miellyttää teitä, madame.
-- Se on todellakin uljas ratsu.
-- Sallikaa minun tarjota se teille sillä ehdolla, että vain sillä
ratsastatte.
-- Ei, ei, kiitos! Minä en ratsasta tai ratsastan ainakin hyvin
arkaillen. Teidän tarjouksenne on minulle siis itse lahjan
arvoinen. Hyvästi, rakas kreivi, älkääkä unohtako toimittaa minulle
nuorennusjuomaani kymmenen vuoden kuluttua.
-- Minä puhuin kahdestakymmenestä vuodesta.
-- Kreivi, tunnette sananlaskun: "Parempi pyy pivosi kuin..." Ja jos
voisitte antaa sen minulle jo viidenkin vuoden päästä... Ei koskaan
tiedä, mitä tapahtuu.
-- Milloin haluatte, kreivitär. Ettekö tiedä, että olen kokonaan
käytettävissänne?
-- Vielä sana, kreivi.
-- Minä kuuntelen, madame.
-- Minulla täytyy olla hyvin suuri luottamus teihin puhuakseni siitä.
Balsamo, joka oli jo astunut maahan, hillitsi kärsimättömyytensä ja
lähestyi kreivitärtä.
-- Kerrotaan kaikkialla, -- jatkoi rouva Dubarry, -- että kuningas on
mieltynyt pikku Taverney-neitiin.
-- Oi, madame, -- sanoi Balsamo, -- onko se mahdollista?
-- On, ja hyvin hullaantunut hänen väitetään olevankin. Teidän täytyy
sanoa minulle, onko asiassa perää, kreivi. Älkää säästäkö minua,
kohdelkaa minua ystävänä, rukoilen, ja sanokaa minulle totuus.
-- Hyvä kreivitär, -- vastasi Balsamo, -- minä teen enemmänkin; minä
menen takuuseen siitä, että neiti Andréesta ei koskaan tule kuninkaan
rakastajatarta.
-- Ja miksei, kreivi? -- huudahti rouva Dubarry.
-- Siksi, että minä en sitä tahdo, -- vastasi Balsamo
-- Hm, -- virkahti rouva Dubarry epäuskoisena.
-- Te epäilette?
-- Eikö se ole sallittua?
-- Älkää koskaan epäilkö tiedettä, madame. Te uskoitte minua, kun
sanoin: kyllä. Uskokaa minua myöskin sanoessani: ei.
-- Mutta onko teillä sitten keinoja...?
Hän vaikeni hymyillen.
-- Jatkakaa.
-- Keinoja, joilla voitte tehdä tyhjäksi kuninkaan tahdon tai
vastustaa hänen oikkujaan?
Balsamo hymyili.
-- Minä luon myötätuntoja, -- sanoi hän.
-- Minä tiedän sen.
-- Te uskottekin sen.
-- Minä uskon.
-- No niin, samoin kykenen luomaan vastenmielisyyksiä ja tarvittaessa
mahdottomuuksia. Olkaa siis levollinen, kreivitär, minä valvon.
Balsamo siroitteli näitä lausepätkiään hajamielisesti ja sekavasti,
mutta rouva Dubarry, joka ei tiennyt, miten kuumeisen kiihkeästi
kreivi ikävöitsi mahdollisimman pian päästä Lorenzaa tapaamaan,
arveli sen johtuvan tietäjän haltioitumisesta.
-- Kah, -- virkkoi hän, -- toden totta, kreivi, ette ole ainoastaan
onnenprofeettani, vaan myöskin suojelusenkelini. Paras kreivi,
tarkatkaa sanojani; minä puolustan teitä, puolustakaa te minua.
Liitto, liitto!
-- Se on solmittu, madame, -- vastasi Balsamo.
Ja hän suuteli vielä kerran kreivittären kättä. Sitten hän sulki oven
vaunuihin, jotka kreivitär oli pysähdyttänyt Elysée-kentälle, nousi
ilosta hirnahtavan ratsunsa selkään ja katosi pian yön hämärään.
-- Luciennesiin! -- huudahti rouva Dubarry lohdutettuna.
Tällä kertaa Balsamo päästi hiljaisen vihellyksen, puristi polvillaan
keveästi hevosen kylkiä ja antoi Djeridin karahtaa täyteen neliin.
Viittä minuuttia myöhemmin hän oli eteisessä Saint-Claude-kadun
varrella, katsellen Fritziä.
-- No? -- kysyi hän levottomasti.
-- Kyllä, mestari, -- vastasi palvelija, joka oli tottunut lukemaan
herransa ajatukset tämän katseesta.
-- Hän on palannut?
-- Hän on tuolla ylhäällä.
-- Missä huoneessa?
-- Siinä, jossa on taljat.
-- Millaisessa tilassa?
-- Kovin väsyneenä. Hän juoksi niin nopeasti, että minä, joka
vuotellessani hänen tuloaan näin hänet etäältä, en edes ehtinyt
rientää häntä vastaan.
-- Vai niin!
-- Ihan minä säikähdin; hän tuoksahti sisälle kuin myrskytuuli,
hengähtämättä hän nousi portaat ja huoneeseen päästyänsä hän kaatui
äkkiä mustan leijonantaljan päälle. Sieltä hänet löydätte.
Balsamo riensi nopeasti ylös ja tapasi todellakin Lorenzan, joka
taisteli voimattomana hermokohtauksen ensimäisiä kouristuksia
vastaan. Magneettinen aines oli liian kauan painanut häntä ja
pakoitti häntä rajuihin purkauksiin. Hän kärsi, hän voihki; olisi
luullut vuoren lepäävän raskaana hänen rinnallaan ja hänen yrittävän
molemmin käsin työntää sitä pois.
Balsamo katseli häntä hetkisen kiukusta säihkyvin silmin ja nostaen
hänet käsivarsilleen vei hänet kammioon, jonka salaperäinen ovi
sulkeutui hänen jälkeensä.
26.
Elämäneliksiiri.
Tiedämme, missä mielentilassa Balsamo palasi Lorenzan huoneeseen.
Hän valmistausi siis herättämään hänet lausuakseen hänelle ne
moitteet, joita hän vihapäissään hautoi sielussaan, ja hän oli
lujasti päättänyt rangaista häntä kiukkunsa mielijohteiden mukaan,
mutta silloin hän kuuli kolmikertaisen kolkutuksen laipiosta. Se
ilmaisi hänelle, että Althotas oli vaaninut hänen paluutaan ja tahtoi
häntä puhutella.
Kuitenkin viipyi Balsamo vielä hetkisen; hän toivoi erehtyneensä,
otaksuen, että merkki oli vain satunnainen. Mutta kärsimätön
vanhus toisti kutsunsa yhä uudistuvilla iskuilla. Ja Balsamo,
joka epäilemättä pelkäsi, että vanhus laskeutuisi alas, kuten
joskus oli tapahtunut, tai että Lorenza heräisi jostakin hänen
omalleen vastakkaisesta vaikutuksesta ja saisi tietoonsa joitakin
uusia seikkoja, yhtä vaarallisia hänelle itselleen kuin hänen
valtiollisille salaisuuksillensa, niin sanoaksemme vuodatti Lorenzan
yli uuden magneettisen virran ja lähti huoneestaan mennäkseen
Althotaan luo.
Olikin jo aika; laskuluukku oli jo puolitiessä laesta. Althotas oli
jättänyt pyörillä kulkevan nojatuolinsa ja kyyrötti sillä liikkuvalla
lattianosalla, joka nousi ja laskeutui.
Hän näki Balsamon tulevan ulos Lorenzan huoneesta.
Näin kyykistyneenä vanhus oli samalla kertaa sekä kauhea että
inhoittava nähdä. Hänen kalpeat kasvonsa tai pikemminkin jotkut
vielä eloa ilmaisevat osat noista kasvoista olivat vihan tulen
purppuroimat; hänen kätensä, laihat ja nikamaiset kuin luurangon,
vapisivat ja nauskuivat; hänen kuoppaiset silmänsä näkyivät
pyörivän syvissä onkaloissaan, ja kielellä, joka oli tuntematon
hänen oppilaallensakin, hän syyti mitä kiihkeimpiä herjauksia häntä
vastaan. Poistuttuaan nojatuolistansa pannakseen laskuoven käymään
hän näkyi elävän ja liikkuvan vain pitkien, ohuiden ja hämähäkin
koipien tavoin käyristyneiden käsivarsiensa avulla; ja lähdettyään,
kuten sanoimme, huoneestaan, johon ainoastaan Balsamolle oli pääsy
sallittu, oli hän nyt kuljettamassa itseään alempaan suojaan.
Kun tämä heikko ja hidas vanhus oli jättänyt pyörätuolinsa, tuon
nerokkaan kojeen, joka säästi häneltä kaiken vaivan; kun hän oli
viitsinyt tehdä sellaisen muutoksen tavoissaan, oli välttämätöntä,
että joku tavaton kiihoitus oli havahduttanut hänet mietiskelevästä
elämästään ja pakoittanut siirtymään todelliseen.
Balsamo, joka ikäänkuin yllätettiin vereksestä teosta, osoitti ensin
kummastusta, sitten levottomuutta.
-- Haa, -- huudahti Althotas, -- siinäkö olet, tyhjäntoimittaja!
Kunnoton olento, joka hylkäät mestarisi!
Vanhukselle puhuessaan Balsamo tapansa mukaan kutsui kaiken
kärsivällisyytensä avukseen.
-- Mutta, -- vastasi hän aivan säyseästi, -- minusta tuntuu,
ystäväni, että juuri vasta kutsuitte minua.
-- Ystäväsi, -- huudahti Althotas, -- ystäväsikö, sinä kurja
luontokappale! Luulen, että puhut minulle kuten vertaisillesi, Sinun
ystäväsi, sen kyllä uskon! Enemmän kuin ystävä, olen isä, joka
sinut on ruokkinut, kasvattanut, opettanut, rikastuttanut. Mutta
sinäkö olisit minun ystäväni, ehei, sinä, joka olet minut hyljännyt,
näännytät minut nälkään, murhaat minut!
-- No, no, mestari; te kiihoitatte sappenne, te saatatte verenne
kuohuntaan, teette itsenne sairaaksi.
-- Sairaaksi! Julkeaa ivaa! Olenko minä koskaan sairas, paitsi
milloin sinä vastoin tahtoani pakoitat minut osalliseksi alhaisen
ihmiselämän kurjuuteen? Sairaaksi! Oletko unohtanut, että minä
parannan muita?
-- No, mestari, -- huomautti Balsamo kylmästi, -- tässähän olen;
älkäämme turhaan kuluttako aikaa.
-- Niin, siitä sinun pitääkin minua muistuttaa, sinun, joka pakoitat
minut säästelemään aikaa, vaikka tuolla jokaiselle luodulle mitaten
määrätyllä aineksella ei minuun nähden saisi olla loppua eikä rajaa.
Niin, aikani kuluu, aikani menee hukkaan, minun aikani häviää
minuutti minuutilta iäisyyteen niinkuin muidenkin, vaikka sen pitäisi
olla itse iäisyys!
-- Kuulkaa, mestari, -- sanoi Balsamo järkkymättömän kärsivällisesti,
samalla kun hän laski luukun maahan asti ja asettuen vanhuksen
viereen ja pannen pontimen liikkeeseen kohotutti tämän jälleen
huoneeseensa, -- kuulkaa, mitä teiltä puuttuu? Puhukaa. Sanotte,
että näännytän teidät nälkään; mutta eikö nyt ole teidän
nelikymmenpäiväinen ankara paastokautenne?
-- On, on kyllä; nuorentumistyö alkoi kolmekymmentäkaksi päivää
sitten.
-- No, sanokaahan siis, mistä syystä te valittelette? Näen tuossa
pari kolme sadevedellä täytettyä karahvia, ja vain sellaista vettähän
te juotte.
-- Totta kyllä; mutta luulotteletko minua silkkimadoksi, voidakseni
muka yksin toimeenpanna tämän suuren nuorentamis- ja muuntamistyön?
Luulotteletko, että nyt voimattomana kykenisin yksinäni valmistamaan
elämännesteeni? Luulotteletko, että minä kyljelläni maaten ja
heikontuneena noista virvoitusjuomista, jotka ovat ainoa ravintoni,
auttamattasi olisin kyllin selväjärkinen omin neuvoini tekemään tämän
tavatonta huomion tarkkuutta kysyvän nuorentumiseni työn, jossa
tarvitsen jonkun ystävän apua ja tukea, kuten kyllä tiedät, lurjus?
-- Olenhan saapuvilla, mestari, olenhan saapuvilla, antakaahan
kuulla, vastatkaa, -- tyynnytteli Balsamo, hoivaillessaan vanhuksen
melkein vastoin tämän tahtoa jälleen nojatuoliin kuin pahankurisen
lapsen; -- antakaahan kuulla, vastatkaa. Teiltä ei puutu suodatettua
vettä, koska näen kolme täytettyä karahvia, niinkuin jo sanoin.
Tiedätte, että se vesi on kerätty toukokuussa. Ja tuossa on ohra- ja
seesamijauhoista leivotut korppunne, ja itse olen teille antanut
määräämänne valkoiset pisarat.
-- Niin, mutta eliksiiri, eliksiiri ei ole vielä valmis! Sinä et
muista sitä, sinä et ollut saapuvilla; se oli isäsi, isäsi, muuten
paljoa uskollisempi sinua. Mutta viime viisikymmenkauteni lopulla
minä laadin eliksiirini kuukautta aikaisemmin. Olin vetäytynyt
Araratin vuorelle. Eräs juutalainen hankki minulle sen painosta
hopeaa kristityn lapsen, joka vielä imi äitinsä rintoja; minä iskin
ohjeneuvon mukaisesti sen suonta, otin viimeiset kolme pisaraa verta
sen valtimosta, ja tunnin päästä eliksiirini, josta enää puuttui tämä
aines, oli valmis. Niinpä uuden viisikymmenkauteni alkunuorennus
kävikin mainiosti; hiukseni ja hampaani putosivat tuon onneatuottavan
eliksiirin aiheuttamissa kouristuksissa, mutta ne kasvoivat
uudestaan, hampaat tosin huononlaisesti, koska olin laiminlyönyt
varokeinon vuodattaa neste kurkkuuni kultaputkella. Hiukseni ja
kynteni sensijaan kasvoivat mainiosti tässä toisessa nuoruudessani,
ja minä sain uutta elinvoimaa aivan kuin olisin ollut viidentoista
vuotias... Mutta nyt olen jälleen vanhentunut, ja kas, ellei
eliksiirini tule valmiiksi, ellei sitä suljeta tähän pulloon, ellen
omista kaikkea huomiotani tähän työhön, niin vuosisatainen tiede
häviää minun kanssani, ja ihminen, joka minussa ja minun kauttani
koskettaa jumaluutta, kadottaa ylevän salaisuuden, mikä minulla on!
Oi, jos siinä jotakin laiminlyön, jos erehdyn, jos väsyn tielle, niin
sinä, Akharat, olet siihen syypää; ja varo itseäsi, minun vihani on
oleva kauhea, kauhea!
Ja hänen lausuessaan nämä viimeiset sanat, jotka singahduttivat
ikäänkuin sinervän kipunan hänen raukeavista silmistään, vanhuksen
valtasi lievä kouristus, jota seurasi ankara yskänpuuska.
Balsamo kiirehti hoivaamaan häntä mitä huolellisimmin. Vanhus toipui;
hänen kalpeutensa oli vaihtunut kalmanväriksi. Tuo vähäinen kohtaus
oli uuvuttanut hänen voimansa siihen määrin, että olisi luullut hänen
olevan kuolemaisillaan.
-- Antakaa kuulla, mestari, -- sanoi hänelle silloin Balsamo, --
lausukaa selvästi, mitä tahdotte.
-- Mitäkö tahdon... -- virkkoi hän tuijottaen Balsamoon.
-- Niin...
-- Minä tahdon...
-- Puhukaa, minä kuuntelen ja tottelen teitä, jos toivomuksenne
tyydyttäminen on mahdollista.
-- Mahdollista... mahdollista! -- jupisi vanhus halveksivasti. --
Kaikki on mahdollista, sen hyvin tiedät.
-- Niin, epäilemättä, ajan ja tieteen avulla.
-- Tieteen omistan minä; ajan olen voittamaisillani; seokseni on
onnistunut. Voimani ovat melkein kokonaan haihtuneet, valkoiset
tipat ovat karkoittaneet vanhentuneen luonnon jäännökset. Puiden
keväisen mahlan lailla nuoruus uhkuu vanhan kuoren alla ja ikäänkuin
työntää edeltään kuivuneet säikeet. Voit huomata, Akharat, että
oireet ovat erinomaiset: ääneni on heikontunut, näköni on hämärtynyt
kolmella neljänneksellä, ajoittain huomaan järkeni harhailevan, enää
en tunne lämpimän ja kylmän vaihdetta. Minulle on siis tärkeätä
saada eliksiirini valmiiksi, jotta toisen viisikymmen-vuotiskauteni
viimeisenä päivänä heti voin siirtyä satavuotiaasta kahdenkymmenen
vuoden ikään. Ainekseni tätä elämännestettä varten ovat varatut,
putki on valmis; minulta puuttuu enää vain ne mainitsemani kolme
veripisaraa.
Balsamo teki inhoavan liikkeen.
-- Hyvä sitten, -- jatkoi Althotas, -- luopukaamme lapsesta, koska
sinä mieluummin sulkeudut rakastajattaresi pariin kuin menet
hankkimaan minulle sellaisen.
-- Tiedätte hyvin, mestari, että Lorenza ei ole rakastajattareni, --
vastasi Balsamo.
-- Ohohoo, -- äännähti Althotas, -- niin sinä sanot! Luulet voivasi
uskotella minulle samaa kuin uskottelet kansanjoukolle. Tahdot saada
minut uskomaan tahrattomaan olentoon, ja kuitenkin olet mies!
-- Vannon teille, mestari, että Lorenza on puhdas kuin Jumalan pyhä
äiti. Vannon teille, että rakkauden, lihalliset himot, maallisen
hekuman, kaiken olen uhrannut sielulleni, sillä minullakin on
uudistustyöni tehtävänä; mutta sen sijaan että kohdistaisin sen
ainoastaan itseeni, kohdistuu se koko maailmaan.
-- Mieletön, mieletön raukka! -- huudahti Althotas. -- Luulenpa,
että hän jälleen lörpöttelee minulle maan matosten tekemistä
mullistuksista, muurahaistensa vallankumouksista, minun haastaessani
hänelle ikuisesta elämästä, ikuisesta nuoruudesta.
-- Jonka voi saavuttaa ainoastaan kauhistuttavan rikoksen hinnalla,
ja kuitenkin...
-- Sinä epäilet, sinä näyt epäilevän, onneton!
-- En suinkaan, mestari; mutta koska te vihdoinkin luovutte
lapsiuhrista, niin sanokaahan, mitä haluatte.
-- Minä tarvitsen ensimäisen viattoman olennon, jonka voit saada
käsiisi, miehen tai naisen, saman tekevä. Kuitenkin olisi nainen
parempi; olen saanut sen selville tutkiessani sukupuolten keskinäisiä
suhteita. Riennä siis hankkimaan se minulle, sillä minulla on enää
vain kahdeksan päivää aikaa.
-- Hyvä on, mestari, -- sanoi Balsamo, -- minä yritän, minä etsin.
Uusi salama, edellistä peloittavampi, leimahti vanhuksen silmistä.
-- Sinä yrität, -- sinä etsit, -- huudahti hän, -- vai siinä on
vastauksesi! Sitä minä odotinkin, enkä tiedä, miksi sitä ihmettelen.
Ja mistä asti, kurja toukka, luotu puhuu tuolla tavoin luojalleen?
Haa, sinä näet minut voimatonna, näet minut maahan painuneena, kuulet
minun rukoilevan ja olet kyllin hupsu luulemaan, että olen jätettynä
sinun armoillesi! Totteletko vai etkö, Akharat? Älkööt silmäsi
ilmaisko hämmennystä tai valhetta: sillä minä näen sydämeesi ja luen
sen aivoitukset, minä tuomitsen sinut ja vainoon sinua.
-- Mestari, -- vastasi Balsamo, -- olkaa varuillanne; vihastumisenne
voi teitä vahingoittaa.
-- Vastaa, vastaa!
-- En voi sanoa mestarilleni muuta kuin mikä on totta; minä koetan
hankkia teille, mitä haluatte, jos voin tehdä sen tarvitsematta meitä
molempia vahingoittaa, kenties syöstä turmioon. Minä etsin henkilöä,
joka myy teille tarvitsemanne olennon; mutta minä en ota rikosta
päälleni. Siinä on kaikki, minkä voin teille sanoa.
Hyvin tunnontarkkaa, -- vastasi Althotas katkerasti nauraen.
-- Niin on asia, mestari, -- sanoi Balsamo.
Althotas teki niin voimakkaan ponnistuksen, että hän tukemalla
käsivarsiaan tuolinsa sivunojiin nousi aivan pystyyn.
-- Totteletko vai etkö? -- tivasi hän.
-- Kyllä, mestari, jos sellaisen tapaan; jos en, niin en.
-- Siis sinä saatat minut kuolemalle alttiiksi, kurja. Sinä säästät
kolme pisaraa sellaisen likaisen ja mitättömän eläimen verta,
jonka minä tarvitsen, syöstäksesi minunlaiseni täydellisen olennon
iäisyyden pohjattomaan kuiluun. Kuule, Akharat, minä en pyydä sinulta
enää mitään, -- virkkoi vanhus hirvittävästi hymyillen. -- Ei, minä
en pyydä sinulta yhtään mitään; minä odotan. Mutta ellet minua
tottele, toimitan asiani itse; jos sinä jätät minut, autan itse
itseäni. Olet kuullut sanani, eikö totta? Mene nyt!
Vastaamatta mitään tähän uhkaukseen Balsamo järjesti vanhukselle
kaiken, mitä hän tarvitsi, asetti hänen ulottuvilleen juomaveden ja
ruuan, sanalla sanoen huolehti kaikesta niinkuin valpas palvelija
olisi huolehtinut isäntänsä, harras poika isänsä mukavuudesta Sitten
hän syventyen toisellaiseen ajatukseen kuin se, mikä Althotasta
kiusasi, päästi laskuoven mennäkseen alas, eikä huomannut, miten
vanhuksen pilkallinen katse seurasi häntä melkein yhtä kauaksi kuin
hänen ajatuksensa ja sydämensä riensi.
Althotas hymyili yhä häijysti kuin paholainen, kun Balsamo jälleen
seisoi Lorenzan edessä, joka vielä nukkui.
27.
Taistelu.
Täällä pysähtyi Balsamo, sydän tuskallisten mietteiden täyttämänä.
Sanomme tuskallisten, emmekä enää rajujen.
Kohtaus, joka hänellä oli ollut Althotaan kanssa, oli ehkä
osoittamalla hänelle kaiken inhimillisen katoavaisuuden kokonaan
karkoittanut hänen vihansa. Hän johti tässä mieleensä sen filosofin
menettelytavan, joka itsekseen luki koko kreikkalaisen kirjaimiston
ennenkuin kuunteli synkän jumaluusolennon ääntä, joka oli ollut
Akhilleen neuvonantaja.
Seisottuaan hetkisen kylmänä ja mykkänä sohvan edessä, jolla Lorenza
lepäsi, hän virkkoi itsekseen:
"Tässä olen murheellisena, mutta päättäväisenä ja selvään katsellen
tilannetta. Lorenza vihaa minua, Lorenza on uhannut minut kavaltaa,
on minut jo kavaltanutkin; salaisuuteni ei enää kuulu minulle,
olen jättänyt sen tuon naisen käsiin, joka siroittelee sen taivaan
tuulille. Minä muistutan kettua, joka pyydyksen teräsleuoista on
pelastanut ainoastaan säärensä luunikamat, mutta jättänyt jälkeensä
lihan ja nahan, joten metsästäjä huomenna voi sanoa: 'Kettu on
tarttunut rautoihin, elävänä tai kuolleena tunnen sen jälleen.'
"Ja tähän äärettömään onnettomuuteeni, onnettomuuteen, jota Althotas
ei voi käsittää ja jota siitä syystä en ole hänelle kertonutkaan,
tähän onnettomuuteeni, joka särkee kaikki toiveeni onnesta tässä
maassa ja siis myöskin tässä maailmassa, sillä maailman sieluna on
Ranska, -- tähän onnettomuuteeni on syynä tuo nukkuva olento, tuo
kaunis kuvapatsas, joka niin hellästi hymyilee. Tätä synkkää enkeliä
saan kiittää häpeästä ja häviöstä, kunnes hän vielä aiheuttaa minulle
vankeuden, karkoituksen ja kuoleman.
"Siis", jatkoi hän kiihtyen, "pahan summa on kohonnut hyvän summaa
suuremmaksi, ja Lorenza on minulle vahingollinen.
"Oi, käärme viehättävine renkainesi, jotka tukahduttavat; sinun
kultainen kaulasi on täynnä myrkkyä! Nuku siis, sillä herättyäsi
minun täytyy sinut tappaa!"
Ja kaameasti hymyillen Balsamo lähestyi verkalleen nuorta naista,
jonka raukeat silmät kohosivat hänen puoleensa sitä mukaa kuin hän
tuli lähemmäksi, niinkuin auringonkukkasten; ja kiertojen terät
avautuvat nousevan päivän ensi säteistä.
"Oi", sanoi Balsamo, "minun täytyy kuitenkin iäksi sulkea; nuo
silmät, jotka tällä hetkellä katselevat minua niin hellästi, nuo
kauniit silmät, jotka välähtelevät vihan salamoista heti kun ne eivät
enää uhu rakkautta".
Lorenza hymyili lempeästi, näyttäen kaksi riviä siroja, valkoisia,
helmenhohtavia hampaita.
"Mutta surmatessani sen, joka minua vihaa", jatkoi Balsamo väännellen
käsiään, "surmaan myöskin sen, joka minua rakastaa!"
Ja hänen sydämensä täytti syvä suru, johon omituisesti yhdistyi
epämääräinen halu.
"Ei", mutisi hän, "ei; olen vannonut turhaan. Olen turhaan uhannut,
minulla ei koskaan olisi rohkeutta häntä tappaa; ei, hän saapi
elää, mutta hän elää enää milloinkaan heräämättä; hän elää sitä
keinotekoista elämää, joka on hänen onnensa, kun sitävastoin
todellinen elämä syöksee hänet epätoivoon. Jospa voisin tehdä hänet
onnelliseksi! Mitäpä muusta väliä... hänellä pitää tästälähin oleman
vain yksi olotila, se jonka minä hänelle luon, se jonka aikana hän
minua rakastaa, se jossa hän tällä hetkellä elää."
Ja hän vastaanotti hellin katsein Lorenzan lemmekkään silmäyksen,
samalla kun hän verkalleen laski kätensä hänen päänsä päälle.
Tällä hetkellä Lorenza, joka näkyi lukevan Balsamon ajatukset
kuin avoimesta kirjasta, huokasi pitkään, nousi hiljaa ja tuli
unen viehättävällä verkallisuudella kietomaan valkoiset, pehmeät
käsivartensa Balsamon kaulaan, niin että hänen tuoksuva hengityksensä
hipaisi kahden sormen leveyden päästä tämän huulia.
"Oi ei, ei!" huudahti Balsamo laskien kätensä polttavalle otsalleen
ja häikäistyneille silmilleen. "Ei, tämä päihdyttävä elämä tekisi
minut mielipuoleksi; minä en voisi aina vastustaa, ja tämän kiusaavan
demoonin, tämän viettelevän sireenin tähden kunnia, voima ja
kuolemattomuus pääsisivät käsistäni. Ei, ei, hän herää, minä tahdon
niin, se on välttämätöntä."
Suunniltaan hurmaantuneena työnsi Balsamo kiivaasti takaisin
Lorenzan, joka irroittui hänestä ja liehuvan hunnun lailla, kuin
varjo, kuin kevyt lumihahtuva putosi sohvalle. Taitavinkaan
keimailijatar ei olisi voinut valita hurmaavampaa asentoa
rakastajansa silmille tarjotakseen.
Balsamolla oli vielä voimaa peräytyä jokunen askel; mutta Orfeuksen
tavoin hän palasi, Orfeuksen tavoin hän oli hukassa!
"Jos hänet herätän", ajatteli hän, "kamppailu alkaa uudestaan; jos
hänet herätän, hän surmaa itsensä tai surmaa minut tai pakoittaa
minut hänet surmaamaan. Ylipääsemätön kuilu, kuilu!
"Niin, tämän naisen kohtalo on määrätty, olen lukevinani sen
tulikirjaimilla piirrettynä: kuolema, rakkaus!... -- Lorenza,
Lorenza, sinut on sallimus määrännyt rakastamaan ja kuolemaan!
Lorenza, Lorenza, minun käsissäni on elämäsi ja rakkautesi!"
Vastauksen asemesta hurmaajatar nousi, astui suoraan Balsamon
luo, lankesi hänen jalkojensa juureen ja katseli häntä unen ja
intohimoisen kaipauksen sumentamilla silmillä; hän tarttui Balsamon
käteen ja painoi sitä sydäntään vasten.
-- Kuolema, -- kuiskasi hän kostein ja hohtavin huulin, jotka
muistuttivat juuri merestä nostettua korallia, -- kuolema, mutta
rakkaus!
Balsamo peräytyi kaksi askelta, pää taaksepäin kallellaan ja käsi
silmillä.
Huohottaen seurasi Lorenza häntä polvillaan.
-- Kuolema, -- toisti hän lumoavalla äänellään, -- mutta rakkaus,
rakkaus, rakkaus!
Balsamo ei voinut kauemmin vastustaa; leimuava pilvi verhosi hänet.
-- Oi, -- virkkoi hän, -- tämä on liikaa! Olen kamppaillut, niin
kauan kuin inehmo voi kamppailla. Oletpa tulevaisuuden paholainen
tai hyvä enkeli, sinun pitää olla tyytyväinen! Olen kyllin kauan
uhrannut itsekkyydelle ja ylpeydelle kaikki sielussani kuohuvat jalot
intohimot. Ei, ei, minulla ei ole oikeutta näin kapinoida ainoata
inhimillistä tunnetta vastaan, joka sydämeni pohjalla itää. Minä
rakastan tätä naista, minä rakastan häntä, ja tämä intohimoinen
rakkaus on hänelle vaarallisempaa kuin hirvittävin viha. Tämä rakkaus
tuottaa hänelle kuoleman: voi minua kurjaa, julmaa hupsua, joka en
voi edes tinkiä haluistani! Mitä, kun valmistaudun astumaan Jumalan
eteen, minä, pettäjä, väärä profeetta, kun korkeimman tuomarin edessä
riisun vilpin ja teeskentelyn kaavun, minulle ei jää ainoatakaan
jaloa tekoa mainittavakseni, ei ainoatakaan onnen hetkeä, jonka
muisto lohduttaisi minua ikuisissa kärsimyksissä!
-- Ah ei, ei, Lorenza, tiedän hyvin, että sinua rakastaessani menetän
tulevaisuuteni; tiedän hyvin, että ilmestysenkelini nousee takaisin
taivaisiin niin pian kuin nainen vaipuu käsivarsilleni. Mutta sinähän
tahdot sitä, Lorenza, sinä tahdot sitä!
-- Sinä hellästi rakastamani! -- huokasi nuori nainen.
-- Sinä valitset siis tämän elämän todellisen elämän asemesta?
-- Minä anon sitä polvillani, minä pyydän, minä rukoilen; tämä elämä
on rakkautta, autuaallista onnea.
-- Ja onko se sinulle kylliksi, kun kerran olet tullut vaimokseni?
Sillä minä rakastan sinua kiihkeästi, näethän.
-- Oi, sen tiedän, luen sen sydämestäsi!
-- Ja etkö koskaan syytä minua, et ihmisten etkä Jumalan edessä, että
olen yllättänyt tahtosi, pettänyt sydämesi?
-- En koskaan, en koskaan, en ihmisten enkä Jumalan edessä!
Päinvastoin kiitän sinua aina siitä, että olet lahjoittanut minulle
rakkauden, tämän maailman ainoan onnen, ainoan helmen, ainoan
timantin.
-- Etkö koskaan luule kaipaavasi siipiäsi, kyyhkys-rukka? Sillä
tiedät, että tästälähin et enää koskaan leijaile loistavien
avaruuksien kautta Jehovan luota etsimään minulle sitä valonsädettä,
jolla hän muinoin seppelöi profeettainsa otsan. Kun tahdon tuntea
tulevaisuuden, kun tahdon käskeä ihmisiä, ah, sinun äänesi ei minulle
enää vastaa! Sinä olit minulle samalla kertaa rakastamani nainen
ja auttava henki; tämän jälkeen minulla on niistä vain toinen, ja
kuitenkin...
-- Voi, sinä epäröit, sinä epäröit! -- huudahti Lorenza Näen
epäilyksen mustana pilkkuna sydämessäsi.
-- Rakastatko minua aina, Lorenza?
-- Aina, aina!
Balsamo laski kätensä otsalleen.
-- Hyvä, olkoon niin! -- virkkoi hän. "Sitäpaitsi..." Hän oli
hetkisen mietteisiinsä vaipuneena.
"Sitäpaitsi, tarvitsenko ehdottomasti tätä naista?" tuumi hän. "Onko
hän ainoa maailmassa? Ei, ei; sillä aikaa kun tämä tekee minut
onnelliseksi, toinen yhä auttaa minua rikkauteen ja mahtiin. Andrée
on yhtäläisesti valittu, yhtä kaukonäköinen kuin sinä. Andrée on
nuori koskematon neitsyt, enkä minä rakasta Andréeta; mutta kuitenkin
Andrée uneen vaivutettuna on minulle yhtä alistuvainen kuin sinä.
Minulla on Andréessa valmis uhri sinua korvaamaan, ja minulle on
Andrée samaa kuin halvat kokeilueläimet lääkärille; hän lentää
yhtä kauaksi kuin sinä, ehkäpä kauemmaksi kuin sinä tuntemattomiin
pimentoihin. Andrée, Andrée, minä otan sinut kuninkuuteni
palvelijaksi! Sinä, Lorenza, tule sinä syliini; minä säilytän sinut
rakastajattarenani, puolisonani. Andrée tekee minut mahtavaksi,
Lorenzan kanssa olen onnellinen. Tästä hetkestä lähtien elämäni
on täydellinen, ja paitsi kuolemattomuutta olen pannut täytäntöön
Althotaan unelman, vain enää kuolemattomuutta vailla olen jumalien
kaltainen!"
Ja nostaen Lorenzan ylös hän paljasti huohottavan povensa, jota
vasten Lorenza painautui niin tiukasti kuin muratti kiertyy tammen
runkoon.
28.
Rakkaus.
Uusi elämä oli alkanut Balsamolle, tälle toimeliaalle, levottomalle
ja moninaiselle luonteelle näihin asti tuntematon elämä.
Kolmena viime kuluneena päivänä häntä ei enää ollut vaivannut
vihastuminen, ei pelko, ei mustasukkaisuuden puuskat; näinä kolmena
päivänä hän ei enää ollut kuullut puhuttavan politiikasta, ei
salaliitoista eikä juonittelijoista. Lorenzan vierellä, jota hän ei
ollut hetkeksikään jättänyt, hän oli unohtanut koko maailman. Tämä
kummallinen, ääretön rakkaus, joka tavallaan leijaili ihmiskunnan
yläpuolella, tämä päihdyttävä ja salaperäinen rakkaus, tämä
aavemainen rakkaus -- sillä hän ei voinut kätkeä itseltään, että
hän yhdellä ainoalla sanalla voisi muuttaa hempeän lemmikkinsä
leppymättömäksi viholliseksi, -- tämä luonnon selittämättömän oikun
tai tieteen avulla vihalta riuhtaistu rakkaus vaivutti Balsamon
onnellisuuteen, joka samalla kertaa sekä huumasi että päihdytti.
Useammin kuin kerran näinä kolmena päivänä Balsamo herätessään
rakkauden uinuttavasta horroksesta katseli alati hymyilevää, alati
haltioitunutta rakastettuaan; sillä tästälähin hän hänelle luomassaan
olotilassa antoi tämän hurmaantuneena levätä keinotekoisesta
elämästään yhtä valheellisessa unessa. Ja kun Balsamo näki hänet
tyynenä, lempeänä ja onnellisena ja kuuli hänen mainitsevan häntä
mitä hellimmillä nimillä ja ääneen unelmoivan salaperäisestä
hekumastaan, niin useammin kuin kerran hän kysyi itseltään, eikö
Jumala ollut suuttunut tähän uuden ajan jättiläiseen, joka muinaisten
titaanien tavoin oli koettanut ryöstää häneltä salaisuutensa; hän
kysyi, eikö tämä ollut lähettänyt Lorenzalle ajatusta pettää hänet
valheella, jotta voisi tuuditella hänen valppautensa uneen ja sitten
paeta palatakseen ainoastaan kostavana raivottarena.
Näinä hetkinä Balsamo epäili tiedettään, jonka hän oli saanut
muinaisaikojen taruperintönä, mutta josta hänellä oli ainoastaan
esimerkkejä todistuksina.
Pian tämä lakkaamatta leimuava rakkaus ja hyväilyjen jano hänet
kuitenkin rauhoitti.
"Jos Lorenza teeskentelisi", tuumi hän, "jos hänen tarkoituksenaan
olisi minua paeta, hän etsisi tilaisuuksia lähettää minut pois,
keksisi verukkeita jäädäkseen yksin; mutta kaukana siitä, hänen
käsivartensa kietovatkin minut alati kuin avaamaton kahle, hänen
polttava katseensa sanoo minulle aina: 'älä mene', hänen suloinen
äänensä kuiskaa minulle yhäti: 'jää!'"
Silloin Balsamo sai takaisin uskon itseensä ja tieteeseensä.
Minkätähden olisikaan tuo lumottu salaisuus, jota hän sai kiittää
kaikesta mahdistaan, niin äkkiä, ilman väliastetta muuttunut
tyhjäksi tuulen viskattavaksi harhakuvaksi kuin himmentynyt muisto,
kuin sammuneen tulen savu? Koskaan ei Lorenza hänen suhteensa
ollut osoittautunut kirkassieluisemmaksi, tarkkanäköisemmäksi:
kaikki hänen aivoissaan muodostuvat ajatukset, kaikki hänen
sydäntään sykähdyttelevät vaikutelmat Lorenza tulkitsi samassa
silmänräpäyksessä.
Vielä oli saatava selville, eikö tämä henkinen näkemys ollut pelkkää
myötätuntoa; oli saatava selville, vieläkö nuo sielun silmät, jotka
ennen tämän uuden Eevan lankeemusta olivat olleet niin selvänäköiset,
voisivat tunkeutua pimeyden läpi ulkopuolella häntä ja tuota nuorta
naista, ulkopuolella heidän rakkautensa piirtämää ja valollaan
valelemaa kehää.
Balsamo ei rohjennut tehdä ratkaisevaa koetta; hän toivoi vain, ja
toivo ympäröi hänen onnensa tähtiseppeleellä.
Joskus sanoi Lorenza hänelle vienon suruisesti:
-- Akharat, sinä ajattelet erästä toista naista, pohjoismaalaista
vaaleatukkaista, sinisilmäistä naista; Akharat, oi Akharat, se nainen
käy ajatuksissasi aina minun rinnallani!
Silloin Balsamo katsahti hellästi Lorenzaan.
-- Näetkö sen minussa? -- kysyi hän.
-- Kyllä, yhtä selvästi kuin jos katselisin kuvastimesta.
-- Sitten tiedät myöskin, etten sitä naista rakkaudesta ajattele, --
vastasi hänelle Balsamo; -- lue, lue sydämestäni, rakas Lorenza!
-- Et, -- virkkoi tämä pudistaen päätänsä, -- et, sen hyvin tiedän;
mutta sinä ja'at ajatuksesi meidän kahden kesken niinkuin siihen
aikaan, jolloin Lorenza Feliciani sinua kiusasi, tuo häijy Lorenza,
joka nukkuu ja jota sinä et enää tahdo herättää.
-- Ei, rakkaani, ei, -- huudahti Balsamo; -- minä ajattelen
ainoastaan sinua, kumminkin sydämelläni. Katsohan, enkä onnemme
jälkeen ole kaikkea unohtanut, kaikkea laiminlyönyt: opintoja,
politiikkaa, tutkimuksia.
-- Ja siinä teet väärin, -- virkkoi Lorenza, -- sillä niissä
tutkimuksissa voin minä sinua auttaa.
-- Miten?
-- Niin, etkö sinä muinoin sulkeutunut tuntikausiksi työhuoneeseesi?
-- Se on totta; mutta nyt luovun kaikista turhista yrityksistä; ne
merkitsisivät vain yhtä monta elämältäni riistettyä tuntia; sillä
silloinhan en sinua näkisi.
-- Ja miksi en minä voisi seurata sinua työssäsi yhtä hyvin kuin
rakkaudessasikin? Miksi en voisi tehdä sinua mahtavaksi niinkuin teen
sinut onnelliseksi?
-- Siksi että Lorenzani tosin on kaunis, mutta ei ole opiskellut.
Jumala antaa kauneuden ja rakkauden, mutta ainoastaan opinnoilla voi
hankkia tietoja.
-- Sielu tietää kaiken.
-- Sinä näet siis todellakin sielusi silmillä?
-- Niin.
-- Ja sanot voivasi opastaa minua viisasten kiven suurenmoisessa
keksinnössä?
-- Luulen niin.
-- Tule siis.
Ja kietoen käsivartensa nuoren naisen vyötäisille Balsamo vei hänet
työhuoneeseensa. Suunnaton uuni, jota kukaan ei ollut neljään
päivään hoitanut, oli sammunut. Sulattimet olivat jäähtyneet
hiillospannuissaan.
Lorenza katseli kaikkia näitä omituisia kojeita, häviävän alkemian
viimeisiä välineitä, osoittamatta mitään kummastusta; hän näkyi
tuntevan, mihin tarkoitukseen näitä työkaluja kutakin käytettiin.
-- Sinä koetat tehdä kultaa? -- virkkoi hän hymyillen.
-- Niin.
-- Kaikki nämä upokkaat sisältävät eri asteille kehitettyjä
valmisteita?
-- Jotka kaikki ovat pysähtyneet, kaikki joutuneet hukkaan; mutta
siitä en ole pahoillani.
-- Ja siinä olet oikeassa; sillä kullastasi ei koskaan tule muuta
kuin värjättyä elohopeaa; voit ehkä antaa sille kiinteän muodon,
mutta toiseksi muuttaa et sitä voi.
-- Mutta voidaanhan kultaa tehdä?
-- Ei voida.
-- Ja kuitenkin transsylvanialainen Daniel möi Kosmos I:lle
kahdestakymmenestätuhannesta dukaatista metallien muuttamisohjeen.
-- Transsylvanian Daniel petti Kosmos l:n.
-- Mutta ostihan saksilainen Payken, jonka Kaarlo II oli tuominnut
kuolemaan, itselleen armahduksen muuttamalla lyijyharkon
kultaharkoksi, josta lyötiin neljäkymmentä dukaattia, ja sen lisäksi
riitti harkosta kultaa taitavan alkemistin kunniaksi valmistettuun
muistorahaan.
-- Taitava alkemisti oli taitava silmänkääntäjä. Hän pisti
kultaharkon lyijyharkon tilalle, siinä kaikki. Varmin keinosi tehdä
kultaa, Akharat, on sulattaa harkoiksi, niinkuin teet, rikkaudet,
joita orjasi sinulle tuovat neljästä maanosasta.
Balsamo kävi miettiväiseksi.
-- Siis, -- sanoi hän, -- metallien toisiksi muuttaminen on
mahdotonta?
-- Mahdotonta.
-- Entä timantti sitten? -- uteli Balsamo.
-- Oh, timantin laita on aivan toinen! -- vastasi Lorenza.
-- Timantteja voi siis tehdä?
-- Kyllä, sillä timantin tekemisessä ei ole tarvis muuttaa toista
ainetta toiseksi; siinä tarvitsee vain yrittää tunnetun aineen
muuntamista.
-- Tunnetko siis sen alkuaineen, mistä timantti on kokoonpantu?
-- Tietysti; timantti on puhdasta kiteytynyttä hiiltä.
Balsamo seisoi hämmästyneenä; häikäisevä, odottamaton, ihmeellinen
valo välähti hänen silmiensä edessä; hän peitti ne käsillään,
ikäänkuin tämä liekki olisi häntä sokaissut.
-- Jumalani, -- huudahti hän, -- Jumalani, sinä teet minulle liian
paljon! Minua uhannee joku vaara. Jumalani, mikä on se kallisarvoinen
sormus, jonka voin heittää mereen sinun kateellisuuttasi
lauhduttaakseni? Riittää, riittää täksi päiväksi, Lorenza, riittää!
-- Enkö ole sinun? Käske, määrää!
-- Niin, sinä olet minun; tule, tule.
Ja Balsamo vei Lorenzan ulos työhuoneesta, kulki taljoilla sisustetun
suojan läpi ja kiinnittämättä huomiotaan päänsä päältä kuuluvaan
rasahdukseen hän astui Lorenzan kanssa takaisin ristikkoikkunaiseen
kammioon.
-- Oletko siis tyytyväinen Lorenzaasi, suuresti rakastamani Balsamo?
-- Ah! -- huokasi tämä.
-- Mitä sitten pelkäät? Sano, puhu. Balsamo pani kätensä ristiin
ja katseli Lorenzaa kauhun ilmeellä, jota hänen sielunsa tunteita
lukemaan kykenemätön katselija tuskin olisi kyennyt selittämään.
"Oi", mutisi hän, "ja minä kun olin kuolemaisillani epätoivosta
ennenkuin voin ratkaista arvoituksen, miten saattaisin olla
onnellinen ja mahtava samalla kertaa! Minä hupsu unohdin, että
mahdollisen rajat aina ulottuvat kauemmaksi kuin tieteen kehityksen
kulloinkin avaama näköpiiri, ja että useimpia tunnustettuja totuuksia
alussa pidettiin pelkkinä houreina! Minä luulin kaiken tietäväni,
enkä tiennyt mitään!"
Nuori nainen hymyili taivaallisesti.
-- Lorenza, Lorenza, -- jatkoi Balsamo, -- on siis täyttynyt Luojan
salaperäinen suunnitelma, joka antaa naisen syntyä miehen lihasta
ja käskee, että heillä kahdella on oleva vain yksi sydän! Eeva on
uudestisyntynyt minulle, Eeva, joka ei ajattele ilman minua ja jonka
elämä riippuu kädessäni pitämästäni rihmasta. Se on liikaa, Jumalani,
inhimilliselle olennolle, ja minä näännyn sinun armosi painosta.
Ja hän lankesi polvilleen ja syleili jumaloivalla hartaudella tätä
ihanaa kaunotarta, joka hymyili hänelle niinkuin maan päällä ei
hymyillä.
-- Niin, -- sanoi hän, -- sinä et enää minua jätä; sinun pimeyden
läpi tunkevan katseesi alla minä elän täydessä turvassa; sinä autat
minua niissä vaivaloisissa tutkimuksissa, jotka, kuten sanoit, vain
sinä voit täydentää ja jotka sana sinun suustasi tekee helpoiksi ja
hedelmälliseksi. Kun en voi tehdä kultaa, koska kulta on yhtenäinen
aine, alkuaine, niin sinä ilmoitat minulle, mihin luomakuntansa
hiukkaseen Jumala on sen kätkenyt. Sinä sanot minulle, missä
valtameren syvänteissä lepäävät vuosisatojen uponneet aarteet. Sinun
silmilläsi näen helmen kehittyvän helmisimpukassa, näen ihmisen
ajatuksen kasvavan hänen lihansa epäpuhtaiden kerrosten alla. Sinun
korvillasi voin kuulla maata kaivavan matosen hiljaisen liikunnan ja
itseäni lähestyvän viholliseni askeleet. Minä tulen suureksi kuin
Jumala ja onnellisemmaksi kuin Jumala, Lorenzani; sillä Jumalalla ei
taivaassa ole vertaistaan ja toveria; Jumala on kaikkivaltias, mutta
hän on yksinään korkeassa majesteetissaan eikä ja'a kenenkään toisen
yhtä jumalaisen olennon kanssa sitä kaikkivaltaa, joka tekee Hänestä
jumalan.
Ja Lorenza hymyili yhä ja hymyillessään hän vastasi Balsamon sanoihin
tulisilla hyväilyillä.
-- Ja kuitenkin, -- kuiskasi hän ikäänkuin olisi nähnyt rakastajansa
päälaella jokaisen ajatuksen, mikä sai noiden levottomien
aivojen solut liikkeeseen, -- ja kuitenkin sinä vielä epäilet,
Akharat. Sanoit epäileväsi, voinko siirtyä rakkautemme rajapiirin
ulkopuolelle; sinä epäilet kaukonäköisyyttäni; mutta sinä
lohduttaudut ajatuksella, että ellen minä näe, niin hän näkee.
-- Kuka hän?
-- Se vaaleaverinen nainen. Tahdotko, että sanon sinulle hänen
nimensä?
-- Sano.
-- Odotas... Andrée.
-- Oikein. Niin, sinä luet ajatukseni; mutta vielä yksi pelko
minua kiusaa. Voitko aina nähdä avaruuden läpi, vaikka avaruuden
katkaisisivat aineelliset esteet?
-- Koeta.
-- Anna minulle kätesi, Lorenza. Nuori nainen tarttui intohimoisesti
Balsamon käteen.
-- Voitko seurata minua?
-- Kaikkialle.
-- Tule. Ja Balsamo lähti ajatuksissaan Saint-Clauden kadun varrelta
ja kuljetti Lorenzan ajatukset mukanaan.
-- Missä nyt olemme? -- kysyi hän Lorenzalta.
-- Olemme eräällä vuorella, -- vastasi nuori nainen.
-- Niin olemme, -- myönsi Balsamo säpsähtäen ilosta; mitä näet?
-- Edessäni, vasemmallani vai oikeallani?
-- Edessäsi.
-- Näen avaran laakson, jonka toisella puolella on metsää, toisella
kaupunki, ja virran, joka eroittaa ne ja häipyy näköpiirin taakse
juosten suuren linnan muurien vieritse.
-- Aivan niin, Lorenza. Tämä metsä on Vésinet'n metsä, kaupunki on
Saint-Germain, linna on Luciennes. Astukaamme rakennukseen, joka on
takanamme.
-- Astukaamme.
-- Mitä näet?
-- Ensiksikin eteisessä pienen kummallisesti puetun neekerin syömässä
hedelmäkonvehteja.
-- Hän on Zamore. Menkäämme eteenpäin.
-- Komeasti sisustettu sali, jossa ei ole ketään. Ovien päällystät
ovat koristetut jumalattarien ja lemmenjumalien kuvilla.
-- Eikö salissa ole ketään?
-- Ei ketään. -- Menkäämme yhä edelleen.
-- Nyt olemme herttaisessa budoaarissa, joka on verhottu
luonnonvärisillä kukilla kirjaillulla sinisellä satiinilla.
-- Onko sekin tyhjä?
-- Ei, nainen istuu sohvalla.
-- Kuka se nainen on?
-- Odotas.
-- Etkö luule häntä ennen nähneesi?
-- Kyllä, täällä; hän on kreivitär Dubarry.
-- Oikein, Lorenza, oikein; sinä saatat minut melkein hulluksi. Mitä
nainen tekee?
-- Hän ajattelee sinua, Balsamo.
-- Minuako?
-- Niin.
-- Voit siis lukea hänen ajatuksensa?
-- Kyllä, sillä minä toistan, hän ajattelee sinua.
-- Mistä syystä?
-- Sinä olet antanut hänelle lupauksen.
-- Niin; minkälaisen?
-- Olet luvannut hänelle sitä kauneusvettä, jota Venus kostaakseen
Sapfolle oli antanut hänen rakastajalleen Phaonille.
-- Oikein, aivan oikein. Ja mitä hän ajatellessaan tekee?
-- Hän tekee päätöksen.
-- Minkä?
-- Maltas; hän ojentaa kätensä soittokelloon; hänen kutsustaan astuu
huoneeseen toinen nuori nainen.
-- Tummako vai vaalea?
-- Tumma.
-- Isoko vai pieni?
-- Pieni.
-- Se on hänen kälynsä. Kuuntele, mitä hän aikoo sanoa.
-- Hän käskee valjastaa vaununsa.
-- Mihin hän aikoo?
-- Hän aikoo tulla tänne.
-- Oletko siitä varma? -- Olen, hän antaa senmukaisen käskyn. Kas,
häntä totellaan, näen hevoset ja vaunut. Kahdessa tunnissa hän on
täällä.
Balsamo vaipui polvilleen.
-- Oh, -- huudahti hän, -- jos tuo nainen todellakin kahdessa
tunnissa on täällä, niin minulla ei enää ole mitään muuta sinulta
pyydettävää, Jumalani, kuin että et katsele karsaasti onneani.
-- Ystävä-rukka, -- virkkoi Lorenza, -- pelkäsitkö siis?
-- Pelkäsin, pelkäsin.
-- Ja mitä saatoit peljätä? Rakkaus, joka tekee aineellisen
olemassaolon täydelliseksi, laajentaa myöskin henkisen. Niinkuin
kaikki jalot intohimot rakkaus lähentää Jumalaan, ja Jumalasta
säteilee kaikki valo.
-- Lorenza, Lorenza, sinä teet minut ilosta hulluksi!
Ja Balsamo antoi päänsä vaipua nuoren naisen polville. Hän odotti
uutta todistusta ollakseen täysin onnellinen. Tämä todistus oli rouva
Dubarryn tulo.
Nämä kaksi odotuksen tuntia olivat lyhyet; ajan mittasuhteet olivat
kokonaan kadonneet Balsamolta. Äkkiä nuori nainen säpsähti; hän piti
Balsamoa kädestä.
-- Sinä epäilet vielä, -- sanoi hän, -- ja tahtoisit tietää, missä
kreivitär tällä hetkellä on?
-- Niin, -- myönsi Balsamo, -- se on totta.
-- Kah, hän ajaa bulevardia pitkin niin nopeaan kuin hevoset jaksavat
juosta, tulee yhä lähemmäksi, kääntyy Saint-Clauden kadulle,
pysähdyttää portille, kolkuttaa.
Kammio, missä he molemmat olivat, sijaitsi niin etäällä ja
muiden suojien saartamana, että vaskivasaran ääni ei kuulunut
ovelle asti. Mutta toiselle polvelleen kohonnut Balsamo kuunteli
silti tarkkaavaisena. Kaksi kellonhelähdystä Fritziltä sai hänet
hypähtämään; kuten muistamme, merkitsi kaksi soittoa tärkeää
vierailua.
-- Oi, -- huudahti hän, -- se on siis totta!
-- Mene asiasta varmentumaan, Balsamo; mutta tule pian takaisin.
Balsamo riensi takkaa kohti.
-- Salli minun saattaa itsesi portaitten ovelle asti, -- pyysi
Lorenza.
-- Tule.
Molemmat astuivat jälleen takahuoneeseen.
-- Etkö lähde täältä? -- kysyi Balsamo.
-- En, sillä minä odotan sinua. Oh, ole huoletta; Lorenza, joka sinua
rakastaa, ei ole se Lorenza, jota sinä pelkäät, senhän hyvin tiedät.
Sitäpaitsi...
Hän katkaisi lauseensa hymyillen.
-- Mitä? -- kysyi Balsamo
-- Etkö näe sieluuni kuten minä näen omaasi?
-- En, ikävä kyllä!
-- Sitäpaitsi voit käskeä minut nukkumaan siihen asti kun palaat.
Käske minua pysymään liikkumatta tällä sohvalla, niin minä nukun ja
pysyn liikkumatta.
-- Olkoon niin, nuku ja odota minua, rakkahin Lorenza.
Taistellen jo unta vastaan Lorenza painoi vielä viime suudelmaksi
huulensa Balsamon huulille ja horjui sitten sohvan luo, jolle hän
kaatui puolittain makaavaan asentoon, kuiskaten:
-- Näemme toisemme pian jälleen, Balsamoni, pian, eikö totta?
Balsamo viittasi hänelle kädellään; Lorenza nukkui jo.
Hän oli niin kaunis, niin puhdas siinä levätessään pitkät hapsensa
hajalla, suu raollaan, kuumeen puna poskilla ja silmät raukeina,
mutta muistutti niin vähän tavallisesta naisesta, että Balsamo
palatessaan hänen luoksensa tarttui hänen käteensä, suuteli hänen
käsivarsiaan ja kaulaansa, vaan ei rohjennut suudella hänen huuliaan.
Kuului jälleen kaksi soittoa; joko oli nainen käynyt levottomaksi tai
Fritz pelkäsi, että hänen herransa ei ollut edellisiä huomannut.
Balsamo riensi ovelle. Sulkiessaan sen jälkeensä hän luuli kuulevansa
toisen rasahduksen, samallaisen kuin aikaisemmin; Hän avasi jälleen
oven, katsahti ympärilleen eikä nähnyt mitään. Ei mitään muuta kuin
Lorenzan, joka lepäsi huohottaen rakkautensa painon alla.
Balsamo sulki oven toistamiseen ja kiirehti saliin, tuntematta
levottomuutta, pelkoa tai pahoja aavistuksia ja paratiisi sydämessään.
Hän erehtyi. Ei se ollut vain rakkautta, joka kuohutti Lorenzan
rintaa ja teki hänen hengityksensä läähättäväksi. Nuorta naista
vaivasi jonkinlainen unelma, ja se näkyi olevan sukua sen horrostilan
kanssa, johon hänet oli vaivutettu, horrostilan, joka hyvin muistutti
kuolemaa.
Lorenza uneksui, ja kaameiden unien hirvittävässä kuvastimessa oli
hän kaikki yllättävän pimeyden keskellä näkevinään tammikattoon
muodostuvan pyöreän aukon ja jotakin ison ruusukkeen tapaista
irroittuvan siitä ja laskeutuvan alas tasaisesti, verkalleen ja
varovaisesti, kolkon vingahtelun seuraamana. Hänestä tuntui, että
ilma alkoi häneltä vähitellen puuttua, ikäänkuin hän olisi ollut
tukehtumaisillaan tuon liikkuvan ympyrän puristuksesta.
Vihdoin hän luuli näkevänsä tällä laskuoven tapaisella laitteella
liikkuvan jotakin muodotonta niinkuin rujo Caliban Shakespearen
Myrskyssä, ihmiskasvoilla varustetun hirviön -- vanhuksen, -- josta
ainoastaan silmät ja käsivarret näkyivät elävän ja joka katseli
häntä noilla kauhistavilla silmillään ja ojensi häntä kohti luisevat
käsivartensa.
Ja hän, lapsi-parka, väänteli itseään turhaan, voimatta paeta,
voimatta ollenkaan aavistaa uhkaavaa vaaraa, tuntematta mitään paitsi
kahden elävän rautakoukun puristuksen, kun niiden kärjet tarttuivat
hänen valkoiseen hameeseensa, nostivat hänet sohvaltaan ja siirsivät
laskuoven päälle, joka kohosi verkalleen, verkalleen kattoa kohti
raudan vihloen kirskuessa rautaa vasten ja kammottavan, kihisevän
naurun kuuluessa tuon ihmiskasvoisen hirviön inhoittavasta suusta. Ja
sysäyksittä, tuskaa tuntematta hän nousi tuon hirviön kuljettamana
ylös korkeuteen.
29.
Lemmenjuoma.
Niinkuin Lorenza oli ennustanut, henkilö, joka juuri oli kolkuttanut
ovelle, oli kreivitär Dubarry.
Kaunis keimailijatar oli osoitettu saliin. Täällä hän odotteli
Balsamoa selaillen omituista Mainzissa painettua kuoleman olemusta
käsittelevää kirjaa, jonka ihmeellisellä taidolla piirretyt kuvat
esittivät tuonen väijymässä ihmiselämän kaikkia puuhia, vuottamassa
tanssisalin ovella miestä, tämän juuri puristettua rakastajattarensa
kättä, vetämässä kylpijää veden syvyyksiin tai piilemässä eräretkelle
lähtevän metsästäjän pyssyssä.
Rouva Dubarry oli ehtinyt kuvaan, joka esitti kauniin naisen
kuvastimen edessä maalaamassa itseään, kun Balsamo työnsi oven auki
ja tuli häntä tervehtimään onnen hymy kasvoille levinneenä.
-- Suokaa anteeksi, madame, että olen antanut teidän odottaa, mutta
minä olin laskenut matkan väärin tai tunsin huonosti hevostenne
nopeuden. Luulin teidän vielä olevan Ludvig XV:n torilla.
-- Miten niin? -- kysyi kreivitär, -- te siis tiesitte, että minä
olin tulossa?
-- Tiesin, madame; on noin kaksi tuntia siitä, kun näin teidät
sinisellä satiinilla verhotussa budoaarissanne, antaessanne käskyn
valjastaa hevoset vaunujen eteen.
-- Ja sanotte olleeni sinisellä satiinilla verhoillussa budoaarissani?
-- Jonka satiiniverhoihin on kudottu luonnonvärisiä kukkasia. Niin,
kreivitär, lepäämässä sohvalla. Hyvin onnellinen ajatus juolahti
silloin päähänne. Te sanoitte itsellenne: "menkäämme kreivi Fenixin
luo!" Sitten te soititte.
-- Ja kuka saapui?
-- Kälynne, kreivitär. Eikö niin? Te pyysitte häntä toimittamaan
käskynne, joka heti pantiin täytäntöön.
-- Todellakin, kreivi, te olette velho! Niinkö te kurkistelette
budoaariini joka hetki vuorokaudesta? Siitä olisi minulle toki
ennakolta ilmoitettava, käsitättehän!
-- Oh, rauhoittukaa, kreivitär, minä katselen vain avoimista ovista.
-- Ja katsellessanne avoimista ovista te näitte, mitä teistä
ajattelin?
-- Tietysti; vieläpä teitte sen hyvässä aikomuksessa.
-- Olettekin oikeassa, rakas kreivi; minulla on teidän suhteenne mitä
parhaimmat aikomukset. Mutta myöntäkää, että ansaitsette enemmän kuin
pelkkiä hyviä aikomuksia, te joka olette niin hyvä, niin hyödyllinen,
te joka kaikesta päättäen olette määrätty elämässäni näyttelemään
holhoojan osaa, se on vaikeinta osaa, minkä tunnen.
-- Tosiaan, madame, te teette minut hyvin onnelliseksi! alenko siis
voinut olla teille joksikin hyödyksi?
-- Mitä!... Te olette tietäjä, ettekä sentään arvaa?