-- Tiedät, että kahdeksan päivän päästä täytän sata vuotta. Tiedät,
että siihen mennessä minun täytyy saada lapsen tai neitsyen veri?
Mutta Balsamo ei häntä kuunnellut, hän riensi kaapille, missä vanhan
tutkijan erikoisia lääkenesteitä säilytettiin, sieppasi yhden
pienistä lasipulloista, joiden sisällön vaikutusta hän jo usein oli
koetellut, asettui sitten jälleen lattialuukulle, polki jalallaan ja
laskeutui alas.
Althotas kuljetti pyörätuolinsa laskuoven aukolle asti tarttuakseen
häntä vaatteista.
-- Kuuletko, onneton, -- sanoi hän, -- ellen kahdeksan päivän
kuluessa saa lapsen tai neitsyen verta eliksiirini valmistumiseksi,
niin kuolen.
Balsamo kääntyi; vanhuksen silmät näkyivät hehkuvan hänen
lihaksiltaan liikkumattomien kasvojensa keskellä; olisi voinut sanoa,
että ainoastaan silmät elivät.
-- Niin, niin, -- vastasi Balsamo; -- olkaa huoletta, teille
hankitaan, mitä pyydätte.
Sitten hän päästämällä pontimen kohotutti jälleen laskuoven, joka
koristuksen tapaan sovittausi kattoon.
Sen tehtyään hän syöksyi Lorenzan huoneeseen. Tuskin oli hän sinne
ehtinyt, kun Fritzin kello kilahti.
"Hra de Richelieu", mutisi Balsamo; "oh, totisesti, olkoon hän
hyvinkin herttua ja pääri, mutta nyt hän saa odottaa."
17.
Hra de Richelieun kaksi vesipisaraa.
Richelieun herttua läksi puoli viideltä Rue Saint-Clauden talosta.
Mitä varten hän saapui Balsamon luo, se käy selville aivan
luonnollisesti siitä, mitä seuraavasta saamme lukea.
Hra de Taverney oli syönyt päivällistä tyttärensä luona.
Kruununprinsessa oli koko siksi päiväksi antanut vapautta Andréelle,
jotta tämä voi ottaa vastaan isänsä. Oltiin jälkiruuissa, kun hra
de Richelieu astui sisään. Aina hyvien uutisten tuojana hän tuli
ilmoittamaan ystävälleen kuninkaan juuri samana aamuna julistaneen,
että hän ei enää aikonut antaa Filipille komppaniaa, vaan koko
rykmentin. Taverney osoitti meluavasti riemuaan, ja Andrée kiitti
marskia mitä hartaimmin.
Keskustelu kävi siihen suuntaan kuin näiden tapausten jälkeen
oli selvääkin. Richelieu puhui alati kuninkaasta, Andrée alati
veljestään, Taverney alati tyttärestään.
Siinä juteltaessa ilmoitti viimemainittu, että hän oli vapaana
kaikesta palveluksesta kruununprinsessan luona, ja että hänen
kuninkaallinen korkeutensa otti vastaan kahta saksalaista ruhtinasta
perheestään. Ja viettääkseen muutamia häiritsemättömiä hetkiä, jotka
muistuttaisivat hänelle Wienin hovia, Marie Antoinette ei ollut
halunnut pitää mitään palvelijoita luonansa, ei edes hovinaistaan;
ja tästä oli rouva de Noailles joutunut niin kauhuihinsa, että oli
mennyt heittäytymään kuninkaan jalkain juureen.
Taverney sanoi olevansa ihastuksissaan tästä Andréen lomasta,
voidakseen haastella hänen kanssaan monista heidän onneaan ja
mainettaan koskevista asioista. Kuullessaan tämän huomautuksen
Richelieu aikoi lähteä antaakseen isälle ja tyttärelle tilaisuuden
vielä tuttavallisempaan keskusteluun; mutta neiti de Taverney ei sitä
mitenkään sallinut, joten marski siis jäi heidän seuraansa.
Richelieu oli siveellisellä tuulella: hän kuvaili hyvin
kaunopuheisesti onnettomuutta, johon Ranskan aatelisto oli
joutunut saadessaan kärsiä noiden sattuman suosikkien, noiden
takaporraskuningatarten häpeällistä iestä, sensijaan että se
suitsuttaisi muinaisten aikojen lemmikeille, jotka olivat melkein
yhtä jalosukuisia kuin heidän korkeat rakastajansa, noille naisille,
jotka hallitsivat ruhtinasta kauneudellaan ja rakkaudellaan ja
alamaisia syntyperällään, nerokkuudellaan sekä lainkuuliaisella ja
puhtaalla isänmaallisuudellaan.
Andréeta ihmetytti tavata niin paljon yhdenmukaisuutta Richelieun
lauseiden ja niiden sanojen välillä, joita parooni de Taverney
oli hänelle jo muutamia päiviä aikaisemmin haastellut. Richelieu
ryhtyi sitten kehittämään niin älykästä, niin pakanallista, niin
ranskalaista hyveellisyysoppia, että neiti de Taverneyn täytyi
myöntää olevansa kaikkea muuta kuin siveellinen hra de Richelieun
oppijärjestelmän mukaan, jotavastoin oikeata hyvettä, niinkuin marski
sen käsitti, edustivat rouva de Châteauroux, neiti de la Vallière ja
neiti de Fosseuse.
Käyden johtopäätöksestä johtopäätökseen, todistelusta toiseen puhui
Richelieu lopulta niin selvästi, että Andrée ei siitä enää mitään
ymmärtänyt. Keskustelu kulki tässä uomassa noin kello seitsemän
tienoille iltasella.
Kello seitsemältä illalla marski nousi sanoen, että hänen oli
lähdettävä kunniavierailulle kuninkaan luo Versaillesiin. Astuessaan
edestakaisin huoneessa ottaakseen hattunsa hän kohtasi Nicolen, jolla
aina oli jotakin puuhailtavaa siellä, missä hra de Richelieu oli.
-- Pieni ystäväni, -- virkkoi hän taputtaen tyttöä olalle, -- sinä
saatat minua; tahdon että noudat kukkavihon, jonka madame de Noailles
on poimituttanut lavoiltaan Egmontin kreivittärelle lähetettäväksi.
Nicole niiasi kuin maalaistytöt Rousseaun koomillisissa oopperoissa.
Senjälkeen marski sanoi hyvästi isälle ja tyttärelle, vaihtoi
merkitsevän katseen Taverneyn kanssa, kumarsi aivan nuorekkaasti
Andréelle ja läksi.
Lukijan luvalla jätämme paroonin ja Andréen haastelemaan Filipin
osaksi tulleesta uudesta suosiosta ja lähdemme marskin matkaan. Täten
saamme tietää, mille asioille hän oli tullut Rue Saint-Claudelle,
jonne muistamme hänen saapuneen niin kamalalla hetkellä. Sitäpaitsi
oli paroonin siveysoppi vielä veikeämpää kuin marskin ja saattaisi
hyvinkin haavoittaa korvia, jotka eivät ole yhtä puhtaat kuin Andréen
ja siis siitä jotakin ymmärtäisivät.
Richelieu astui siis portaita alas nojaten Nicolen olkapäähän ja
ehdittyään tämän kanssa puutarhaan hän pysähtyi, katsahti tyttöön
kiinteästi ja sanoi:
-- Ahaa, pikku ystäväni, sinullakin on rakastaja? Minullako, herra
marski? -- huudahti Nicole punastuen hiusmartoa myöten. -- Hm, --
virkahti Richelieu, -- etkö sinä olekaan Nicole?
-- Olen kyllä, herra marski.
-- No niin, Nicole Legaylla on rakastaja.
-- Mitä joutavia!
-- Niin, ihan totta, eräs jokseenkin kaunismuotoinen veitikka, joka
kävi hänen luonaan Coq-Héronin kadulla ja joka nyt on seurannut häntä
Versaillesin lähettyville.
-- Herra herttua, minä vakuutan...
-- Jonkinlainen alempi upseeri, nimeltään... tahdotko, tyttöseni,
että mainitsen sinulle neiti Nicole Legayn rakastajan nimen?
Nicolen viimeinen toivo oli, että marski ei tietäisi tuon onnellisen
kuolevaisen nimeä.
-- Sanokaa tosiaankin, herra marski, -- virkkoi hän, -- koska kerran
olette vauhdissa.
-- Hänen nimensä on Beausire [sana merkitsee kaunista herraa. Suom.],
-- jatkoi marski, -- eikä hän oikeastaan nimeänsä häpäisekään.
Nicole pani kätensä ristiin, teeskennellen ujoutta, joka ei vanhaan
marskiin tehnyt pienintäkään vaikutusta.
-- Te näytte tapailevan toisianne Trianonissa. Tuhat tulimaista,
kuninkaallisen linnan nurkissa, se on vakavaa! Sellaisista
vallattomuuksista saa eropassit, lapsoseni, ja hra de Sartines
lähettää kaikki kuninkaallisista linnoista karkoitetut tytöt La
Salpêtrièren kehruuhuoneeseen.
Nicole alkoi käydä levottomaksi.
-- Monseigneur, -- sanoi hän, -- vakuutan teille, että jos hra de
Beausire kerskailee olevansa rakastajani, hän on itserakas ja paha
ihminen; sillä minä olen todellakin varsin viaton.
-- En sitä kiellä, -- virkkoi Richelieu; -- mutta oletko suostunut
hänen kanssaan kohtauksiin vai etkö?
-- Herra herttua, kohtaus ei ole mikään todistus.
-- Oletko vai etkö? Vastaa.
-- Monseigneur...
-- Sinä olet sellaisiin antautunut, hyvä on; en sinua moiti, rakas
lapseni; sitäpaitsi pidän sievistä tytöistä, jotka eivät kitsastele
kauneuttaan ja olen tätä heidän taipumustaan aina parhaani mukaan
avustellut. Mutta ystävänäsi ja suojelijanasi minä vain hyvänsuovasti
varoitan sinua.
-- Onko minut siis nähty? -- kysyi Nicole.
-- Kaiketi, koska minäkin sen tiedän.
-- Monseigneur, -- sanoi Nicole päättäväisesti, -- minua ei ole voitu
nähdä, se on mahdotonta.
-- En tiedä mitään, mutta huhu niin kertoo, ja se heittää varsin
ruman varjon emäntääsi. Ja sinä käsität, että minun, joka olen vielä
läheisempi ystävä Taverneyn kuin Legayn perheelle, velvollisuuteni on
virkkaa paroonille pari sanaa siitä, mitä tapahtuu.
-- Ah, monseigneur, -- huudahti Nicole peljästyneenä keskustelun
saamasta suunnasta, -- te teette minut onnettomaksi! Viattomanakin
ajettaisiin minut pois pelkästä epäluulosta.
-- Ka niin, lapsi-parka, sinut kyllä ajetaan pois; sillä enpä tällä
hetkellä tiedä, mikä paha henki on, keksittyään jotakin moitittavaa
näissä perin viattomissa kohtauksissa, mennyt niistä ilmoittamaan
rouva de Noailles'lle.
-- Rouva de Noilles'lle, suuri Jumala!
-- Niin, näetkös, asia käy kiireelliseksi. Nicole löi epätoivoissaan
käsiänsä yhteen.
-- Se on onnetonta, sen hyvin tiedän, -- sanoi Richelieu; -- mutta
mitä hitossa pitäisi minun mielestäsi tehdä?
-- Ja te, joka juuri äsken nimititte itseänne suojelijakseni, te,
joka olette siksi osoittautunutkin, ette voi minua enää suojella? --
kysyi Nicole niin mairittelevan viekkaasti kuin olisi ollut kokenut
kolmikymmenvuotias nainen.
-- Kyllä, lempo vie, kyllä sitä voin!
-- No, monseigneur?...
-- Kyllä, mutta minä en sitä tahdo.
-- Oi, herra herttua!
-- Niin, sinä olet miellyttävä, sen tiedän; ja kauniit silmäsi
haastavat minulle kaikenlaista; mutta alan tulla niinkuin vähän
sokeaksi, Nicole-parkani, enkä enää ymmärrä kauniiden silmien
kieltä. Muinoin olisin ehdottanut sinulle turvapaikan etsimistä
Hanovre-huvilassani; mutta mitä se nykyisin hyödyttäisi? Eihän siitä
enää edes juoruiltaisi.
-- Kuitenkin olette minut jo kerran vienyt sinne Hanovren huvilaan,
-- virkkoi Nicole närkästyneenä.
-- Ah, miten sinä käyttäydyt sopimattomasti, kun moitit minua siitä,
että vein sinut talooni, vaikka tein sen omaksi hyväksesi. Sillä
täytyyhän sinun tunnustaa, että ilman hra Raftén kauneusvettä, joka
on tehnyt sinusta viehättävän tummaverisen tytön, et olisi koskaan
päässyt Trianoniin, ja se ehkä olisikin ollut parempi kuin saada
matkapassit. Mutta miksi hiidessä tuolla tavoin järjestää kohtauksia
hra de Beausiren kanssa ja vielä aivan talliportilla!
-- Siis tiedätte senkin? -- ihmetteli Nicole, joka näki, että oli
muutettava menettelyä ja antauduttava kokonaan marskin armoille.
-- Peijakas, kuulethan, että sen tiedän, ja rouva de Noailles tietää
myös. Kas, täksikin illaksi olitte sopineet kohtauksesta...
-- Se on totta, herra herttua; mutta kautta Nicolen kunnian en sinne
mene.
-- Et suinkaan, kun sinua on varoitettu; mutta hra Beausire, joka ei
tiedä mistään, saapuu kyllä kohtauspaikalle, ja hänet otetaan kiinni.
Ja koska hän tietysti ei halua, että häntä pidetään hirtettävänä
varkaana tai ruoskittavana vakoilijana, hän paljoa pikemmin sanoo,
varsinkin kun asian tunnustaminen ei ollenkaan ole epämieluista:
"Päästäkää minut, minä olen pikku Nicolen rakastaja."
-- Herra herttua, minä annan häntä varoittaa.
-- Mahdotonta, lapsi-parka; ja ketä, kysyn, siihen käyttäisikään?
Ilmiantajaasiko?
-- Ah, se on totta, -- virkkoi Nicole muka epätoivoissaan.
-- Tunnonvaivat ovat niin herttaisen liikuttavia! -- huudahti
Richelieu.
Nicole peitti kasvonsa molemmilla käsillään, laiminlyömättä jättää
kylliksi, rakoa sormiensa väliin tarkatakseen Richelieun jokaista
liikettä, jokaista katsetta.
-- Olet sinä tosiaan viehättävä, -- innostui herttua, jolta mikään
näistä naisellisista pikkujuonista ei jäänyt huomaamatta. -- Miksi
en ole viittäkymmentä vuotta nuorempi! Mutta saman tekevä, lempo
soikoon! Nicole, minä päästän sinut tästä pälkähästä.
-- Oi, herra herttua, jos teette, mitä lupaatte, niin
kiitollisuuteni...
-- Sitä en pyydä, Nicole. Tahdon päinvastoin auttaa sinua ilman
itsekkyyttä.
-- Ah, siinä teette hyvin kauniisti, monseigneur, ja minä kiitän
teitä siitä sydämeni pohjasta.
-- Älä kiitä minua vielä. Et tiedä mitään. Odota hiidessä, kunnes
saat tietää!
-- Kaikki on hyvin, herra herttua, kunhan neiti Andrée vain ei aja
minua pois.
-- Jaha, sinä siis hartaasti haluat jäädä Trianoniin?
-- Ennen kaikkea, herra herttua.
-- Kah, Nicole, herttainen tyttöseni, sinun täytyy poistaa tämä
ensimäinen kohta ohjelmastasi.
-- Mutta kun minua ei olekaan saatu ilmi, herra herttua?
-- Ilmisaatu tai ei, sinun täytyy yhtä hyvin täältä lähteä.
-- Oi, minkätähden?
-- Sanon sen sinulle: sentähden että, jos rouva de Noailles on sinut
keksinyt, ei kenenkään vaikutusvalta, ei edes kuninkaan voi sinua
pelastaa.
-- Voi, jospa voisin tavata kuninkaan.
-- Niin, pikku ystäväni, se nyt vielä puuttuisi! Ja sitten, jos sinua
ei ole keksitty, niin minä toimitan sinut täältä.
-- Tekö?
-- Heti paikalla.
-- Tosiaan, herra marski, en käsitä tästä mitään.
-- Asia on niinkuin minulla oli ilo sinulle sanoa.
-- Ja siinäkö on suojeluksenne?
-- Ellet siitä huoli, on vielä aika kieltäytyä: sano vain sananen,
Nicole.
-- Oi kyllä, herra herttua, tietysti minä huolin.
-- Ja minä suon sen sinulle.
-- Siis...?
-- Siis teen näin: kuuntele.
-- Puhukaa, monseigneur.
-- Sensijaan, että antaisin sinut karkoittaa ja sulkea vankilaan,
teen sinut vapaaksi ja rikkaaksi.
-- Vapaaksi ja rikkaaksiko?
-- Niin.
-- Ja mitä minun on tehtävä päästäkseni vapaaksi ja rikkaaksi?
Sanokaa pian, herra marski!
-- Tuskin mitään.
-- Mutta sentään...
-- Mitä sinulle määrään.
-- Onko se hyvin vaikeata?
-- Lapsenleikkiä.
-- Siis, -- virkkoi Nicole, -- jotakin on tehtävä?
-- Oh peijakas!... Tunnethan tämän maailman tunnuslauseen, Nicole: ei
mitään ilmaiseksi.
-- Ja tuo tehtävä, tapahtuuko se minun vai teidän tähtenne? Herttua
tuijotti Nicoleen.
-- Sitä vietävän pikku veitikkaa! -- sanoi hän.
-- Puhukaa siis loppuun, herra herttua.
-- No niin, se tapahtuu sinun tähtesi, -- vastasi hän reippaasti.
-- Ahaa, -- virkkoi Nicole, joka käsittäen, että marski tarvitsi
häntä, ei enää peljännyt ja jonka nerokkaat aivot ponnistelivat
kehittääkseen esille totuuden kaikista hänen puhetoverinsa
tavanmukaisista sitä verhoavista kiertelyistä; -- mitä minun siis on
tehtävä itseni tähden, herra herttua?
-- Niin, kuule, hra de Beausirehan tulee puoli kahdeksalta.
-- Niin, hra marski, silloin hän tulee.
-- Kello on nyt kymmenen minuuttia yli seitsemän.
-- Sekin on totta.
-- Jos minä tahdon, niin hänet pidätetään.
-- Niin, mutta te ette tahdo.
-- En; sinä menet häntä tapamaan ja sanot hänelle...
-- Sanon hänelle...?
-- Mutta, ensiksikin, rakastatko sinä sitä nuorta miestä, Nicole?
-- No, koskapa hänelle myönnän kohtauksia...
-- Se ei mitään todista; sinä ehkä haluat vain hänen kanssaan
avioliittoon; naisilla on niin omituisia oikkuja!
Nicole remahti nauruun.
-- Minäkö naisin hänet? -- kikatti hän. -- Hahaha!
Richelieu hämmästyi; hovissakaan hän ei ollut tavannut monta näin
lujahermoista naista.
-- No hyvä, sinä et tahdo naimisiin, mutta sinä rakastan häntä; sitä
parempi.
-- Olkoon menneeksi. Otaksukaamme siis, että rakastan hra de
Beausirea, monseigneur, ja jutelkaamme edelleen.
-- Peijakas, kuinka sinä harppaat!
-- Tietysti. Käsitätte, että minua haluttaa...
-- No?
-- Tietää, mitä minulla vielä on tehtävänä.
-- Sanomme kaikkein ensimäiseksi, että koska sinä häntä rakastat,
niin karkaat hänen kanssaan.
-- No todellakin, jos sitä ehdottomasti tahdotte, täytyy kai sitten.
-- Ohoh, en minä tahdo mitään; maltahan, pikku ystäväni! Nicole
näki, että hän riensi liian nopeaan ja että hänellä vielä ei ollut
hallussaan jäykän vastustajansa salaisuutta enempää kuin hänen
rahojansakaan. Hän perääntyi siis lyödäkseen valttinsa myöhemmin.
-- Monseigneur, -- sanoi hän, -- odotan vain määräyksiänne.
-- No niin, sinä menet tapaamaan hra de Beausirea ja sanot
hänelle: "Meidät on paljastettu; mutta minulla on suojelija, joka
pelastaa meidät, sinut Saint Laziresta ja minut La Salpêtrièresta.
Paetkaamme"...
Nicole katsoi herttuaan.
-- Paetkaamme, -- toisti hän.
Richelieu ymmärsi tämän vilkkaan ja ilmeikkään katseen.
-- Tuhat tulimaista, -- sanoi hän, -- asia on ratkaistu: tietysti
minä pidän huolta matkakuluista.
Nicole ei pyytänyt muita selityksiä; hän kyllä saisi kaiken tietää,
koska hänelle maksettiin. Marski aavisti tämän Nicolen otaksuman ja
kiiruhti puolestaan sanomaan kaiken, mitä hänellä sanottavaa oli,
kuten pelaaja tapattuaan kiirehtii maksamaan, jotta ei enää olisi
suorituksen ikävyyttä.
-- Tiedätkö, mitä ajattelet, Nicole? -- kysyi hän.
-- En totisesti -- vastasi nuori tyttö; -- mutta panenpa vetoa, että
te, herra marski, joka tiedätte niin paljon, olette sen arvannut.
-- Nicole, -- virkkoi tämä, -- sinä ajattelet, että jos pakenet,
saattaa emäntäsi kentiesi tarvita sinua ja kutsua sinua yöllä, ja
kun et ole saapuvilla, tehdä hälytyksen, mikä voisi johtaa sinun
kiinnijoutumiseesi.
-- Ei, -- sanoi Nicole, -- sitä en ollenkaan ajatellut, koska asiaa
tarkemmin miettien, nähkääs, herra marski, jäänkin mieluummin tänne.
-- Mutta jos hra de Beausire saadaan kiinni?
-- No, otettakoon hänet sitten kiinni.
-- Entä jos hän tunnustaa?
-- Tunnustakoon.
-- Ah, -- huudahti Richelieu käyden hiukan levottomaksi, -- silloin
sinä joudut hukkaan!
-- Enkä joudu; sillä neiti Andrée on hyvänsuopa, ja koska hän
pohjaltaan minusta pitää, hän puhuu puolestani kuninkaalle. Ja jos
hra de Beausirelle jotakin tapahtuisikin, minulle ei tehdä mitään.
Marski puraisi huultansa.
-- Ja minä, Nicole, -- tivasi hän, -- sanon sinulle, että olet hupsu;
neiti Andrée ei ole hyvissä väleissä kuninkaan kanssa, ja minä annan
sinut heti paikalla viedä pois, ellet kuuntele minua sillä korvalla
kuin minä tahdon; ymmärrätkö, pieni kyykäärme?
-- Ohoh, monseigneur, pääni ei ole litteä eikä sarvikas; minä
kuuntelen, mutta asetan pieniä ehtoja.
-- Hyvä. Mene sitten heti tuumimaan pakosuunnitelmaasi hra de
Beausiren kanssa.
-- Mutta miten tahdotte, että pakenemalla antaudun vaaraan, herra
marski, kun itse sanotte, että mademoiselle voi herätä, tarvita
minua, kutsua minua ja mitä kaikkea voikaan? Noita asioita en ollut
alussa ajatellut, mutta te, monseigneur, joka olette kokenut mies,
kiinnititte niihin huomioni.
Richelieu puri toistamiseen huultansa, mutta vihaisemmin kuin ensi
kerralla.
-- No niin, jos sitä ajattelinkin, hupakko, ajattelin myöskin, miten
sellainen olisi estettävissä.
-- Ja miten voitte estää neidin kutsumasta minua?
-- Estämällä hänet heräämästä.
-- Hoh, hän herää kymmenen kertaa yössä, mahdotonta!
-- Hän potee siis samaa kuin minäkin, -- huomautti Richelieu tyynesti.
-- Kuin te? -- toisti Nicole nauraen.
-- Tietysti, koska minäkin herään kymmenen kertaa yössä. Mutta
minulla on keinoja tätä unettomuutta vastaan. Hänen on tehtävä
niinkuin minä teen; ja ellei hän sitä itse tee, teet sinä sen hänen
puolestaan.
-- Olkaa hyvä, -- sanoi Nicole, -- ja ilmoittakaa minulle, miten
siinä on meneteltävä, monseigneur.
-- Mitä emäntäsi juo iltasin ennen levolle menoansa?
-- Mitäkö hän juo?
-- Niin; nykyään on tapana siten ehkäistä janoa; jotkut nauttivat
oranssinmehu-juomaa tai sitroonavettä, jotkut mesiruoho-liuosta,
jotkut...
-- Mademoiselle ei juo iltasin nukkumaan mennessään muuta
kuin lasillisen raikasta vettä, toisinaan sokeroituna ja
pomeranssinkukilla maustettuna, jos hänellä on hermokipua.
-- Mainiota, -- huudahti Richelieu, -- aivan samoin on minun laitani;
no niin, lääkkeeni sopii hänelle erinomaisesti.
-- Kuinka niin?
-- Epäilemättä, minä kaadan juomaani pisaran erästä nestettä ja nukun
koko yön.
Nicole tuumi ja mietti, mihin marski tällä valtioviisaudellaan
oikeastaan tähtäsi.
-- Sinä et vastaa? -- sanoi Richelieu.
-- Ajattelin, että neidillä ei ole teidän tippojanne.
-- Minä annan niitä sinulle.
"Ahaa!" ajatteli Nicole, jolle vihdoinkin välähti valonkipinä tässä
hämärässä.
-- Sinä kaadat kaksi pisaraa emäntäsi lasiin, kaksi pisaraa,
kuuletko? Ei enempää eikä vähempää. Sitten hän nukkuu, nukkuu niin
sikeästi, että hän ei sinua kutsu, ja sinulla on siis aikaa paeta.
-- Oh, ellei muuta tarvita, eihän se ole ollenkaan vaikeata.
-- Sinä kaadat siis ne kaksi pisaraa?
-- Tietysti.
-- Lupaatko sen?
-- Oh, -- virkkoi Nicole, -- oma etunihan mielestäni vaatii sen
tekemään; ja sitäpaitsi telkeän neidin niin hyvin, että...
-- Älä toki, -- sanoi Richelieu pikaisesti. -- Sitä juuri sinä et
saakaan tehdä. Päinvastoin jätät huoneen oven auki.
-- Ah, -- äännähti Nicole tuntien sisäistä puistatusta. Hän oli
käsittänyt. Richelieu huomasi sen hyvin.
-- Siinäkö kaikki? -- kysyi tyttö.
-- Ihan kaikki. Nyt voit mennä sanomaan sille aliupseerillesi, että
hän järjestää matkalaukkunsa.
-- Valitettavasti, monseigneur, minun ei tarvitse pyytää häntä
ottamaan kukkaroansa.
-- Tiedäthän, että se on minun huoliani.
-- Niin, muistan, että monseigneur oli niin hyvä ja...
-- Kuinka paljon sinä tahdot, anna kuulla, Nicole?
-- Mistä sitten?
-- Niiden kahden pisaran sekoittamisesta.
-- Niiden kahden pisaran sekoittamisesta, monseigneur, ei olisi
oikein vastaanottaa teiltä mitään maksua, koska te vakuutatte
minulle, että se tapahtuu omaksi hyödykseni. Mutta neidin oven auki
jättämisestä, monseigneur, oh, siitä, uskokaa pois, minun tarvitsee
saada pyöreä summa.
-- Puhu suusi puhtaaksi, sano summasi.
-- Minä tarvitsen kaksikymmentätuhatta frangia, monseigneur.
Richelieu säpsähti.
-- Nicole, sinä menet pitkälle, -- huokasi hän.
-- Niin täytyneekin, monseigneur, sillä alan ajatella, kuten tekin,
että minua ajettaneen takaa. Mutta kahdellakymmenellä -- tuhannella
frangillanne kyllä saan jalat alleni.
-- Mene ilmoittamaan hra de Beausirelle, Nicole; sitten suoritan
sinulle rahasi.
-- Monseigneur, hra de Beausire on hyvin epäileväinen, eikä uskoisi
sanojani, ellei minulla olisi todisteita.
Richelieu veti taskustaan kourallisen kassa-obligatsioneja.
-- Kas tuossa aluksi, -- sanoi hän, -- ja tässä kukkarossa on sata
kaksois-louisdoria.
-- Monseigneur tekee sitten laskunsa ja antaa minulle lopun
saatavaani, kun olen puhunut hra de Beausirelle, niinkö?
-- Ei, jumaliste, minä teen sen heti. Sinä olet taloudellinen tyttö,
Nicole, ja se tuottaa sinulle onnea.
Ja Richelieu täytti luvatun summan osittain kassa-obligatsioneissa,
osittain koko ja puolen lousdorin kultarahoissa.
-- Kas niin, -- virkkoi hän, -- onko oikein?
-- Luullakseni, -- vastasi Nicole. -- Nyt, monseigneur, minulta vielä
puuttuu tärkein.
-- Tippojako tarkoitat?
-- Niin; monseigneurilla on kai pullo?
-- Minulla on pulloni, jota pidän aina mukanani. Nicole hymyili.
-- Ja sitten, -- sanoi hän, -- Trianon suljetaan joka ilta, eikä
minulla ole avainta.
-- Mutta minulla on, minä kun olen ensimäinen kamariherra.
-- Ah, todellako?
-- Kas tässä.
-- Kaikkipa käykin onnellisesti, -- virkkoi Nicole, -- aivan kuin
ihmeiden ketju. Mutta hyvästi nyt, herra herttua.
-- Miksikä hyvästi?
-- Tietysti; enhän enää näe monseigneuria, koska lähden heti kun
mademoiselle on ennättänyt nukkua.
-- Olet oikeassa; hyvästi, Nicole.
Ja salamyhkäisesti nauraen Nicole hävisi yhä taajenevaan pimeyteen.
-- "Onnistuin vielä", tuumi Richelieu; "mutta näyttää todella siltä
kuin onnetar alkaisi pitää minua liian vanhana ja palvelisi minua
vastahakoisesti. Tuo tytön veitikka vei minusta voiton; mutta vähät
siitä, kunhan vain annan iskun iskusta!"
18.
Pako.
Nicole oli tunnollinen tyttö; hän oli saanut hra de Richelieultä
rahat ja saanut ne etukäteen. Siis oli hänen vastattava tähän
luottamukseen ne ansaitsemalla.
Niinpä hän oli juossut ristikkoportille, saapuen sinne neljäkymmentä
minuuttia yli seitsemän sensijaan että olisi tullut puoli
kahdeksalta. Mutta sotilaskuriin tottunut hra de Beausire oli
täsmällinen mies. Hän oli jo odottanut kymmenen minuuttia.
Noin kymmenen minuuttia sitten oli myöskin hra de Taverney lähtenyt
tyttärensä luota. Suljettuaan ensin ikkunaverhot huoneessaan Andrée
oli mennyt saattamaan isäänsä jonkun matkaa.
Gilbert katseli tai oikeammin tapansa mukaan ahmi silmillään Andréeta
ullakkokamarinsa ikkunasta. Mutta olisi ollut vaikeata sanoa,
säkenöivätkö hänen nuoreen tyttöön kiinnittävänsä katseet rakkaudesta
vai vihasta.
Sittekun verhot olivat vedetyt eteen, Gilbert ei voinut enää mitään
nähdä, Sen vuoksi katsahti hän toisaalle ja havaitsi silloin hra
de Beausiren töyhdön. Hän tunsi heti aliupseerin, joka käveli
vihellellen pientä säveltä, tappaakseen aikaa odottaessansa.
Kymmenen minuutin päästä eli kahtakymmentä minuuttia vailla kahdeksan
Nicole näyttäytyi. Tyttö vaihtoi muutamia sanoja hra de Beausiren
kanssa, joka päännyökkäyksellä ilmaisi täydellisesti ymmärtävänsä ja
poistui Pieneen Trianoniin vievää syvää lehtokäytävää kohti. Nicole
puolestaan kääntyi takaisin keveänä kuin lintu.
"Ahaa", ajatteli Gilbert, "herra aliupseerilla ja kamarineidillä on
jotakin sanottavaa tai tehtävää, johon he pelkäävät todistajia. Hyvä!"
Gilbert ei sen enempää ollut utelias Nicolen suhteen; mutta
aavistaen nuoressa tytössä luonnollisen vihollisensa koetti hän
tämän siveellisyyttä vastaan kerätä joukon todistuksia kyetäkseen
voitollisesti lyömään takaisin hyökkäyksen, jos Nicole hyökkäisi. Hän
ei epäillyt, että taistelu millä hetkellä hyvänsä saattoi puhjeta, ja
varovaisena sotilaana hän kokosi sotatarpeita.
Nicolen kohtaus miehen kanssa itse Trianonissa oli ase, jonka
talteenottamista niin nerokas vastustaja kuin Gilbert ei voinut
laiminlyödä, varsinkin kun se noin harkitsematta, kuin Nicole nyt
teki, pudotettiin aivan hänen jalkojensa juureen. Gilbert tahtoi
siis saada myös korvin kuullun todistuksen lisätäkseen sen silmin
näkemäänsä ja napata jonkun hyvin raskauttavan lauseen, jonka hän
taistelun hetkellä saattaisi voitokkaasti tähdätä nuoreen tyttöön.
Hän kiirehti siis alas ullakkokamaristaan, hiipi keittiön käytävän
kautta ja saapui kappelin pikkuportaita puutarhaan. Sinne päästyään
Gilbertillä ei ollut enää mitään peljättävää, hän tunsi siellä
jokaisen loukon ja lymypaikan kuin kettu viidakkonsa. Hiipien
lehmusten alla ja sitten säleaidoituksen vieritse hän saavutti
puuryhmän, joka kohosi kahdenkymmenen askeleen päässä paikalta, missä
hän laski Nicolen tapaavansa.
Nicole oli siellä todellakin. Tuskin oli Gilbert asettunut piiloonsa,
kun omituinen helske kohtasi hänen korvansa: se oli kullankilinää
kiveä vasten, sitä metallisointua, josta vain todellisuus voi antaa
oikean käsityksen.
Gilbert pujahti kuin käärme pengermävallille, jonka yli kohosi
pensasaidan sireenit. Toukokuussa nämä levittivät tuoksuaan ja
karistelivat kukkiaan ohikulkevien päälle näiden astuessa muurin
vierustaa syvään lehtokujaan, joka eroittaa suuren Trianonin pienestä.
Gilbertin tälle kohtaa saavuttua hänen hämärään tottuneet silmänsä
eroittivat Nicolen, joka tällä puolen ristikon ja varovaisesti hra de
Beausiren käden ulottumattomissa tyhjensi kivelle hra de Richelieun
antaman kukkaron sisältöä. Isot louisdorit vierivät hyppien ja
kimallellen, sillävälin kun hra de Beausire säihkyvin silmin ja
vapisevin käsin katseli tarkoin Nicolea ja kultarahoja, käsittämättä,
miten edellinen voi omistaa jälkimäiset.
Nicole puhui.
-- Useammin kuin kerran, -- sanoi hän, -- olette minulle ehdottanut,
että ryöstäisitte pois minut, paras hra de Beausire.
-- Ja vieläpä naisinkin teidät! -- huudahti aliupseeri aivan
hurmaantuneena.
-- Oh, siitä asiasta, hyvä herraseni, -- vastasi nuori tyttö, --
ehdimme kyllä myöhemmin keskustella. Tällä hetkellä on pako pääasia.
Voimmeko karata kahdessa tunnissa?
-- Kymmenessä minuutissa, jos tahdotte.
-- Eipä sentään; minulla on sitä ennen jotakin hommailtavaa, ja se
vaatii kaksi tuntia.
-- Kahden tunnin yhtä hyvin kuin kymmenen minuutinkin päästä olen
käytettävissänne, hellästi rakastettu ystäväni.
-- Hyvä, ottakaa viisikymmentä louisdoria! -- Nuori tyttö laski
viisikymmentä kultarahaa ja pisti ne ristikon lävitse hra de
Beausirelle, joka niitä laskematta sulloi rahat nuttunsa taskuun.
-- Ja, -- jatkoi tyttö, -- varatkaa vaunut ja saapukaa tänne
puolentoista tunnin päästä.
-- Mutta... -- epäröitsi Beausire.
-- Oh, ellette tahdo, niin otaksukaamme, ettemme ole mistään
sopineet, ja antakaa minulle takaisin viisikymmentä louisdoria.
-- Minä en peräänny, rakas Nicole; mutta minä pelkään tulevaisuutta.
-- Kenen puolesta?
-- Teidän puolestanne.
-- Minunko puolestani?
-- Niin. Kun nuo viisikymmentä kultarahaa ovat loppuneet, ja
kerranhan ne loppuvat, niin saatte aihetta valitteluihin, kaipaatte
takaisin Trianoniin ja...
-- Oh, olettepa te hienotuntoinen, paras hra de Beausire! Kas niin,
kas niin, älkää peljätkö mitään, minä en ole niitä naisia, jotka
voidaan saattaa onnettomiksi. Älkää siis epäröikö. Ja sitäpaitsi, kun
nämä viisikymmentä louisdoria ovat kuluneet, saamme sitten nähdä.
Ja Nicole helisti jälellä olevia viittäkymmentä louisdoria
kukkarossaan. Beausiren silmät kiilsivät fosforihohtoisina.
-- Teidän tähtenne, -- innostui hän, -- olisin valmis syöksymään
palavaan uuniin.
-- Oh, säisysti, säisysti, teiltä ei pyydetä niin paljoa, hra de
Beausire. Asia on siis sovittu, puolentoista tunnin päästä vaunut ja
kahden tunnin päästä pako.
-- Se on sovittu, -- huudahti Beausire tarttuen Nicolen käteen ja
vetäen sitä ristikon välistä suudellakseen.
-- Hiljaa siinä! -- torui Nicole. -- Oletteko hullu?
-- En, minä olen rakastunut.
-- Hm! -- mutisi Nicole.
-- Ettekö usko minua, sydänkäpyseni?
-- Uskon, uskonhan toki. Hankkikaa hyvät hevoset ennen kaikkea.
-- Kyllä, kyllä!
He erkanivat. Mutta sekunnin perästä Beausire kääntyi säikähtyneenä
takaisin.
-- Hst, hst! -- varoitti hän.
-- No, mitä nyt? -- kysyi Nicole, joka jo oli etäällä ja asetti
kätensä torveksi suulleen, jotta hänen äänensä huutamatta kuuluisi
halutun matkan päähän.
-- Entä ristikkoportti, -- kysyi Beausire, -- aiotteko kiivetä sen
yli?
"Aika hölmö", jupisi Nicole, joka tällä hetkellä oli vain kymmenen
askeleen päässä Gilbertistä. -- Minulla on avain, -- lisäsi hän
sitten äänekkäämmin.
Beausirelta pääsi hiljainen ihailun huudahdus, ja tällä kertaa hän
todella poistui.
Nicole palasi pää alas luotuna ja ripein askelin emäntänsä luo.
Yksikseen jääneenä Gilbert teki itselleen seuraavat neljä kysymystä:
"Miksi Nicole karkaa Beausiren kanssa, jota hän ei rakasta? Miksi
Nicolella on niin iso rahasumma? Miksi Nicolella on ristikkoportin
avain? Miksi Nicole palaa Andréen luo, vaikka hän voisi heti paeta?"
Gilbert keksi kyllä vastauksen kysymykseen: "Miksi Nicolella on
rahaa?" Mutta ne toiset jäivät vastausta vaille.
Tämä hänen älynsä neuvottomuus saikin hänen luontaisen
uteliaisuutensa tai vähitellen kehittyneen epäluuloisuutensa, miten
sitä tahdomme nimittää, niin ylen voimakkaasti kiihtymään, että hän
ilman kylmyydestä huolimatta päätti viettää yönsä ulkosalla kosteiden
puiden alla odottaakseen ratkaisua näytelmään, jonka alun hän juuri
oli nähnyt.
Andrée oli saattanut isäänsä Suuren Trianonin portille asti. Hän oli
palaamassa yksinään ja mietteissään, kun Nicole juoksujalkaa pyrähti
esille käytävän päästä, matkallaan mainitulta ristikkoportilta, jonka
luona hän oli kaiken järjestänyt hra de Beausiren kanssa.
Nicole, pysähtyi nähdessään emäntänsä ja Andréen antamasta
merkistä nousi hänen perässään portaita ylös, seuraten häntä hänen
huoneeseensa.
Kello saattoi nyt olla puoli yhdeksän illalla. Pimeä oli tullut
ennemmin ja läpikuultamattomampana kuin tavallista, koska iso
musta, etelästä pohjoiseen kulkeva pilvi oli peittänyt koko
taivaan, niin että Versaillesin tuolla puolen suurten metsäin yli
silmänkantamattomiin ulottuva kaamea paarivaate näkyi pian verhoavan
kaikki tähdet, jotka hetkistä aikaisemmin vielä olivat sinilaella
tuikkineet.
Raskas tuulenhenki lakaisi maata puistellen kuumilla löyhäyksillään
janoisia kukkasia, jotka huojuttelivat päitään kuin rukoillakseen
taivaalta sateen tai kasteen almua.
Tämä ilmojen uhka ei mitenkään ollut jouduttanut Andréen käyntiä.
Päinvastoin asetti nuori tyttö surullisena ja syviin mietteisiin
vaipuneena ikäänkuin vastahakoisesti jalkansa kullekin portaitten
askelmalle, joka vei hänet lähemmäksi kammiotaan, ja hän pysähtyi
joka ikkunan luo tarkatakseen taivasta, joka oli niin hyvin
sopusoinnussa hänen oman synkän mielentilansa kanssa, ja täten
viivyttääkseen pieneen suojaansa palaamistansa.
Levottomana, kiukuissaan ja peljäten, että joku hänen emäntänsä oikku
pidättäisi hänet yli ajan, Nicole mutisi itsekseen senlaatuisia
kirouksia, joita palvelijat eivät koskaan säästele, kun heidän
isäntäväkensä kyliin varomattomasti ryhtyy tyydyttämään jonkun
oikkunsa palkollistensa oikkujen kustannuksella. Vihdoin työnsi
Andrée huoneensa oven auki ja pikemmin pudoten kuin istuutuen
nojatuoliinsa hän käski lempeällä äänellä Nicolea raoittamaan pihalle
antavan ikkunan.
Nicole totteli ja palasi sitten emäntänsä luo kasvoillaan harras
osanoton ilme, jonka se liehakoitsija niin hyvin osasi niille antaa.
-- Pelkään, että mademoiselle on tänä iltana hiukan sairas,
-- virkkoi hän: -- silmänne näyttävät niin punehtuneilta ja
turvonneilta, vaikka ne kylläkin säteilevät. Luulen, että
mademoiselle kovin kaipaisi lepoa.
-- Luuletko niin, Nicole? -- kysyi Andrée, joka ei ollut kuunnellut,
ja ojensi huolimattomasti jalkansa pienelle nelikulmaiselle matolle.
Nicole otaksui tämän asennon määräykseksi riisua emäntänsä ja
ryhtyi irroittamaan nauhoja ja kukkia hänen tukkalaitteestaan, joka
oli sellainen rakenne, jota taitavimmatkaan kädet eivät kyenneet
purkamaan vähemmässä kuin runsaassa neljännestunnissa.
Kaiken tämän työn aikana Andrée ei hiiskunut sanaakaan. Jätettynä
omaan mielivaltaansa Nicole hutiloi tehtävässä minkä kerkisi, ja
kertaakaan parahduttamatta Andréeta, sillä niin hajamielisenä tämä
istui, raastoi huolimattoman kovakouraisesti hänen hiuksiaan.
Kun yöpuku oli valmis, Andrée antoi määräyksensä huomiseksi. Aamulla
varhain oli mentävä Versaillesiin noutamaan muutamia kirjoja,
joita Filipin oli pitänyt lähettää sisarelleen, ja sitäpaitsi oli
pyydettävä pianonvirittäjää tulemaan Trianoniin laittamaan klaveeri
kuntoon.
Nicole vastasi tyynesti, että ellei häntä yöllä herätettäisi, hän
nousisi varhain, ja kaikki asiat olisivat toimitetut ennenkuin neiti
heräisi.
"Huomenna minä myöskin kirjoitan", jatkoi Andrée puhuen itsekseen,
"niin, minä kirjoitan Filipille; se keventää hiukan sydäntäni".
"En ainakaan minä", jupisi Nicole hiljaa, "mene sitä kirjettä
viemään".
Ja tätä miettiessään nuori tyttö, joka ei vielä ollut aivan
turmeltunut, alkoi surumielin ajatella, että hän oli ensi kertaa
jättämässä oivallisen emäntänsä, jonka luona hänen sekä järkensä että
sydämensä olivat kehittyneet -- valveutuneet. Hänellä liittyi Andréen
muistoon niin paljon muita muistoja, että tuon muiston rikkirepiminen
oli samaa kuin särkeä koko ketju, joka ulottui tästä päivästä hänen
lapsuutensa aikoihin asti.
Sillä välin kun nämä kaksi asemaltaan ja luonteeltaan niin erilaista
nuorta tyttöä näin miettivät toistensa vieressä, heidän ajatuksillaan
olematta mitään yhteyttä, aika kului ja Andréen pieni seinäkello,
joka aina kävi edellä Trianonin tornikellosta, löi yhdeksän.
Beausiren täytyi jo olla kohtauspaikalla, ja Nicolella oli enää vain
puoli tuntia saapuaksensa rakastajansa luo.
Hän suoritti emäntänsä riisumisen mahdollisimman nopeasti, jonka
ohella häneltä pääsi muutamia huokauksia, mutta niitä ei Andrée
edes huomannut. Hän auttoi hänen ylleen pitkän yönutun, ja kun
Andrée yhä ajatuksiinsa vaipuneena istui liikkumatonna tuijottaen
kattoon, Nicole veti povestaan Richelieun antaman pullon, viskasi
kaksi sokerinpalaa lasiin ja kaatoi siihen vettä niin paljon kuin
oli tarpeellista niiden sulamiseksi; senjälkeen hän epäröimättä ja
tahtonsa kaikkivallalla, joka hänen nuoressa sydämessänsä jo oli
niin voimakas, tipautti lasiin kaksi pisaraa pullon sisältämästä
nesteestä. Vesi siitä heti sameni, saaden opaalilta vivahtavan värin,
joka sitten vähitellen haihtui.
-- Mademoiselle, -- virkkoi silloin Nicole, -- vesilasi on valmis,
vaatteet kokoonkäärityt ja yölamppu sytytetty. Tiedätte, että minun
on noustava varhain; saanko nyt mennä nukkumaan?
-- Saat, -- vastasi Andrée hajamielisesti.
Nicole kumarsi, häneltä pääsi vielä huokaus, joka jäi huomaamatta
kuten edellisetkin, ja sitten hän sulki pienen eteiseen antavan
lasioven jälkeensä. Mutta sensijaan että olisi mennyt välikköön,
jonka tiedämme sijainneen käytävän vieressä ja saaneen valonsa
Andréen eteisestä, hiipi hän hiljaa pois jättäen oven eteiseen
hiukan raolleen, jotta Richelieun määräykset tulisivat täsmälleen
toimitetuiksi.
Jotta ei herättäisi naapurien huomiota hän sipsutti varpaillaan
puutarhaan vieviä portaita alas, hyppäsi ulkoportailta maahan ja
riensi juoksujalkaa ristikkoportin luo hra de Beausirea tapaamaan.
Gilbert ei ollut hievahtanut tähystyspaikaltaan. Hän oli kuullut
Nicolen lupauksen palata kahden tunnin päästä, ja hän odotti. Mutta
kun jo oli kulunut noin kymmenen minuuttia yli ajan, hän alkoi
peljätä, että tyttö ei saapuisikaan.
Äkkiä huomasi hän tämän juoksevan kuin takaa-ajettuna. Nicole
lähestyi ristikkoporttia ja pisti avaimen säleiden välistä
Beausirelle. Tämä avasi portin. Nicole livahti toiselle puolen, ja
portti sulkeutui kumeasti narahtaen.
Sitten viskattiin avain vallihaudan ruohoon juuri alapuolelle sitä
paikkaa, missä Gilbert odotti. Nuori mies kuuli sen putoavan pienellä
jymähdyksellä ja pani merkille kohdan, mihin se osui.
Sillävälin Nicole ja Beausire riensivät matkaansa. Gilbert kuuli
heidän etääntyvän, ja pian hän eroitti, ei vaunujen jyminää, vaikka
Nicole oli niitä pyytänyt, vaan hevosen kavioiden töminän, kun neljä
rautakenkää muutamien minuuttien päästä alkoi kajahdutella tien
kivitystä, sittekun Nicole, joka olisi tahtonut herttuattaren tavoin
lähteä vaunuissa, arvattavasti ensin oli hiukan morkkaillut.
Gilbert hengitti jälleen. Hän oli turvassa, hän oli vapautunut
Nicolesta, vihollisestaan. Andrée oli yksinään; kenties Nicole
lähtiessään oli jättänyt avaimenkin oveen; kenties hän, Gilbert,
voisi tunkeutua Andréen huoneeseen asti.
Tämä ajatus sai kuohuvan nuoren miehen hypähtämään kaikista pelon ja
epävarmuuden, uteliaisuuden ja intohimon hurjista tuskista.
Ja kulkien tietä Nicolen suunnan vastakkaiselle taholle hän riensi
sivurakennusta kohti.
19.
Toinen kaukonäkijätär.
Yksikseen jääneenä Andrée oli vähitellen herännyt siitä henkisestä
horroksesta, joka hänet oli vallannut, ja sillävälin kun Nicole
pakeni hra de Beausiren takana ratsun selässä hän oli polvistunut
ja lausunut hehkuvan rukouksen Filipin puolesta, ainoan henkilön
maailmassa, jota hän todellisella ja syvällä kiintymyksellä rakasti.
Hän rukoili hartaassa luottamuksessa Jumalaan.
Andréen rukouksia ei tavallisesti muodostanut toisiinsa kiinteästi
liittyväin sanojen ketju, vaan ne olivat jonkinlaista jumalallista
haltioittumista, jossa sielu kohosi ylös Herran luo ja sulautui
yhteen Hänen kanssaan.
Näihin aineen kahleista vapautuneen hengen intohimoisiin aneluihin
ei sekaantunut mitään itsekkyyttä. Andrée tavallaan unohti itsensä,
ikäänkuin toivonsa menettänyt haaksirikkoutunut, loka ei enää rukoile
omasta, vaan vaimonsa ja orvoiksi jäävien lastensa puolesta.
Tämä sisällinen tuska oli syntynyt Andréessa hänen veljensä lähdön
jälkeen. Ja kuitenkaan se tuska ei ollut sekoittumatonta: kuten
rukouskin, sisälsi se kaksi eri ainesta, joista toinen ei ollut
nuorelle tytölle oikein käsitettävissä.
Oli ikäänkuin aavistus, kuin lähenevän onnettomuuden ennakkoaistimus,
arvettuneen haavan pistelyä muistuttava tunne. Yhtenäinen kipu on
lakannut, mutta muisto siitä elää kauan jälkeenpäin ja huomauttelee
vammasta samalla tavalla kuin aikaisemmin haava itse.
Andrée ei edes yrittänyt selvitellä aistimuksiansa itselleen;
kokonaan syventyneenä Filipin muistoon, hän otaksui kaikkien häntä
puistattavien vaikutelmien aiheuttajaksi tämän rakastetun ja kaivatun
veljensä.
Vihdoin hän nousi, valitsi vaatimattomasta kirjastostaan erään
niteen, asetti kynttilän kätensä ulottuville ja ryhtyi lukemaan.
Hänen valitsemansa tai oikeammin sattumalta ottamansa teos oli
kasvitieteellinen sanakirja. Se ei tietenkään luontunut hänen
huomiotansa kiinnittämään, vaan päinvastoin uuvutti sitä. Pian
levisi sumupilvi, ensin läpikuultavana, mutta sitten yhä paksumpana
hänen silmiensä eteen. Nuori tyttö taisteli hetkisen unta vastaan,
palautti pari kolme kertaa häipyneen ajatuksensa, joka uudelleen
kaikkosi; sitten hän kuroittautuen sammuttamaan kynttilää huomasi
Nicolen valmistaman juoman. Hän ojensi kyynärvartensa, otti lasin
toiseen käteensä, liikutti toisella lusikkaa sekoittaakseen puoliksi
sulanutta sokeria, ja sitten hän jo unen painostamana lähensi lasia
huulilleen.
Äkkiä, samassa kun hänen huulensa olivat koskettamaisillaan nestettä,
omituinen liikutus vavistutti hänen kättään, samalla kertaa sekä
polttava että usvamaisen kostea painostus tuntui hänen aivoissaan,
ja kauhukseen havaitsi Andrée suonissaan kiitävästä magneettisesta
virrasta sen käsittämättömien aistimuksien yliluonnollisen
kuohahduksen, joka jo useampia kertoja oli uuvuttanut hänen voimansa
ja huumannut hänen järkensä.
Tuskin ehti hän asettaa lasin takaisin lautaselle, kun hän melkein
samassa, ilman muuta valitusta kuin puoliavoimesta suusta kirvonnut
huoahdus, menetti äänensä, näkönsä ja tajuntansa sekä kaatui kuin
salaman iskemänä vuoteelleen kuoleman kaltaisessa horrostilassa.
Mutta tämä raukeaminen oli vain silmänräpäyksen kestävä siirtyminen
toisesta olotilasta toiseen.
Kuolemaa muistuttavasta voipumuksesta, jossa hän makasi näennäisesti
iäksi suljetuin silmin, hän nousi äkkiä, avasi ne kauheasti
tuijottaen ja läksi vuoteestaan kuin hautakummulta astuva
marmoripatsas.
Ei enää ollut epäilystä, että Andrée nukkui sitä ihmeellistä unta,
joka jo useankin kerran oli tilapäisesti katkaissut hänen elämänsä
toiminnan.
Hän astui lattian yli, avasi lasioven ja meni eteiseen niin jäykkänä
ja varmana kuin elävä marmorikuva.
Hän saapui portaille, laskeutui niitä askelma askelmalta epäröimättä,
hätiköimättä; ja pian näyttäytyi hän ulkoportailla. Juuri kun Andrée
asetti jalkansa niiden ylimmälle askelmalle, Gilbert astui niiden
alimmalle.
Gilbert näki siis tämän valkopukuisen ja vakavan naisen lähestyvän
ikäänkuin tulossa häntä vastaan. Hän peräytyi hänen edeltään ja
kulkien yhä takaperin meni piiloutumaan lehtimajaan.
Hän muisti nyt, että hän jo kerran ennen oli nähnyt Andréen
tuollaisena Taverneyn linnassa. Tyttö kulki aivan Gilbertin
ohitse, jopa hipaisikin häntä mennessään, mutta ei nähnyt häntä.
Masentuneena, voipuneena nuori mies lysähti polvilleen maahan. Hän
pelkäsi.
Tietämättä, miten selittäisi Andréen omituisen vaelluksen, hän
seurasi häntä silmillään; mutta hänen järkensä oli hämmentynyt,
hänen verensä jyskytti hurjasti ohimoita, hän oli lähempänä
mielipuolisuutta kuin sitä kylmää, tervettä järkeä, jota huomioiden
tekijältä vaaditaan. Hän pysyi tässä kyykistyneenä lehvien välissä
ja vaaniskeli, kuten hänen tapansa oli aina siitä asti kun tämä
turmiollinen rakkaus oli vallannut hänen sydämensä.
Äkillisesti tuon vaelluksen salaisuus hänelle selvisi: Andrée ei
ollut mielipuoli eikä hairaantunut, niinkuin hän oli luullut. Tuolla
kylmällä ja aavemaisella kulullaan Andrée oli menossa kohtauspaikalle.
Salama juovitti tällä hetkellä taivaan. Ja sen sinervässä valossa
Gilbert näki pimeän lehmuskujan siimekseen kätkeytyneen miehen, ja
vaikka ukkosen tuliviirun leimahdus oli ollut kovin nopea, oli hän
tummalta pohjalta eroittanut kalpeat kasvot ja epäjärjestykseen
joutuneen puvun.
Andrée astui tuota miestä kohti, joka ojensi käsivartensa ikäänkuin
vetääkseen hänet luoksensa.
Jokin kuuman raudan kosketuksen tapainen vihlaisi Gilbertin sydäntä
ja sai hänet kohoamaan polvilleen paremmin nähdäkseen.
Toinen salama välkähti nyt yön pimeydessä.
Gilbert tunsi Balsamon, joka oli hien ja pölyn peitossa, Balsamon,
joka joillakin salaperäisillä apuneuvoilla oli tunkeutunut
Trianoniin, sanalla sanoen Balsamon, joka yhtä vastustamattomasti,
yhtä turmiollisesti veti Andréeta puoleensa kuin käärme kiehtoo lintu
rukkaa.
Kahden askeleen päässä hänestä Andrée pysähtyi. Vieras tarttui hänen
käteensä; tyttö säpsähti koko ruumiiltaan.
-- Näettekö? -- kysyi mies.
-- Kyllä, -- vastasi Andrée; -- mutta tällä kutsumisellanne olitte
vähällä minut tappaa.
-- Anteeksi, anteeksi, -- vastasi Balsamo; -- mutta syynä siihen
on se, että minulla ei enää ole järkeni tallella; olen aivan
suunniltani, tulen hulluksi, olen kuoleman kielissä.
-- Te kärsitte todellakin, -- myönsi Andrée, jolle Balsamon käden
kosketus oli ilmaissut hänen tilansa.
-- Niin, niin, minä kärsin, ja tulen etsimään lohtua teiltä.
Ainoastaan te voitte minut pelastaa.
-- Kysykää minulta.
-- Mutta vielä kerran, näettekö?
-- Oh, täydellisesti!
-- Tahdotteko seurata minua kotiini, voitteko?
-- Voin kyllä, jos johdatatte minua ajatuksellanne.
-- Tulkaa.
-- Ah, -- virkkoi Andrée, -- me saavumme Pariisiin, kuljemme
bulevardilla, poikkeamme kadulle, jota valaisee vain yksi ainoa lyhty.
-- Aivan niin; astukaamme sisään, astukaamme sisään.
-- Olemme eteisessä. Näen portaat oikealla; mutta te pakoitatte minut
seinää kohti, se aukenee, ja edessäni on askelmia.
-- Menkää ylös, menkää ylös! -- huudahti Balsamo. -- Tämä on meidän
tiemme.
-- Ah, nyt olemme huoneessa; täällä on leijonantaljoja ja aseita.
Kah, uuninlaaka aukenee.
-- Eteenpäin vain; missä olette?
-- Omituisessa ovettomassa huoneessa, jonka ikkunat ovat ristikoilla
varustetut. Voi, miten täällä kaikki on epäjärjestyksessä!
-- Mutta huone on tyhjä, aivan tyhjä, eikö ole?
-- On.
-- Voitteko nähdä henkilön, joka siinä asui?
-- Kyllä, jos minulle annetaan esine, jota hän on koskettanut, --
joka tulee häneltä tai kuuluu hänelle.
-- Kas, tässä on kihara hänen hiuksiaan.
Andrée otti kiharan, painaen sitä ruumistaan vasten.
-- Oh, minä tunnen hänet, -- virkkoi hän, -- olen tämän naisen
nähnyt; hän pakeni Pariisiin päin.
-- Aivan niin, aivan niin; voitteko sanoa minulle, mitä hän on tehnyt
viimeisten kahden tunnin kuluessa ja miten hän pakeni?
-- Odottakaa, odottakaa; kyllä, hän lepää sohvalla povi puoleksi
paljaana ja haava rinnassa.
-- Katsokaa, Andrée, katsokaa, älkää jättäkö häntä enää.
-- Hän nukkui, hän herää, hän katselee ympärilleen, hän ottaa esille
nenäliinan, hän sitoo nenäliinan ikkunansa ristikkoon. Voi, hyvä
Jumala!
-- Tahtooko hän siis todella kuolla?
-- Ah niin, hän on sen päättänyt. Mutta sellainen kuolema peloittaa
häntä. Hän jättää nenäliinan kiinni ristikkoon. Astuu alas, -- oi
nais-parka!
-- Mitä?
-- Oi, kuinka hän itkee, kuinka hän kärsii, kuinka hän vääntelee
käsiään! Hän etsii jotakin kulmaa seinässä murskatakseen siihen
otsansa.
-- Hyvä Jumala, hyvä Jumala! -- mutisi Balsamo.
-- Oi, hän syöksyy uunia vasten Se esittää kahta marmorileijonaa; hän
aikoo murskata otsansa toisen leijonan päähän.
-- Sitten... sitten? Katsokaa, Andrée, katsokaa, minä tahdon sitä!
-- Hän pysähtyy.
Balsamo hengähti huojentuneena.
-- Hän katselee.
-- Mitä hän katselee? -- kysyi Balsamo.
-- Hän on huomannut veripilkun leijonan silmässä.
-- Hyvä Jumala, hyvä Jumala! -- huudahti Balsamo.
-- Niin, se on verta, ja kuitenkaan hän ei ole survaissut itseään.
Oi, niin kummallista! Se ei ole hänen vertansa, vaan teidän.
-- Onko se minun vertani? -- huudahti Balsamo aivan huumaantuneena.
-- Niin, teidän, teidän! Te olitte leikannut veitsellä tai tikarilla
sormiinne ja sitten painanut verisellä sormellanne leijonan silmää.
Minä näen teidät.
-- Se on totta, se on totta.
-- Mutta miten hän pakeni?
-- Odottakaa, odottakaa, näen hänen tarkastavan tuota verta,
miettivän ja sitten painaltavan sormellaan samaa kohtaa, mitä te
olitte painanut. Ah, leijonan silmä myötää, vieteri alkaa toimia.
Liesi avautuu!
-- Varomaton! -- huudahti Balsamo. -- Voi minua onnetonta,
varomatonta, hullua, mikä olenkin! Olen kavaltanut itseni!... Ja
lähteekö hän, -- jatkoi Balsamo, -- pakeneeko hän?
-- Oi, hänelle täytyy antaa anteeksi, nais-paralle; hän oli hyvin
onneton.
-- Missä hän on? mihin hän menee? Seuratkaa häntä, Andrée, minä
tahdon!
-- Odottakaa, hän pysähtyy hetkiseksi huoneeseen, missä ovat aseet ja
taljat; eräs kaappi on auki; siinä kaapissa tavallisesti säilytetty
lipas on asetettu pöydälle. Hän tuntee lippaan ja ottaa sen.
-- Mitä se lipas sisältää?
-- Papereitanne, luullakseni.
-- Millainen se on?
-- Sinisellä sametilla päällystetty, hopeanaulainen, hopeahelainen ja
hopeisella lukolla varustettu.
-- Oh, -- virkkoi Balsamo polkien vihaisesti jalkaansa, -- hänkö siis
on ottanut lippaan?
-- Niin, niin, hän sen otti. Hän astuu eteiseen vieviä portaita, avaa
oven, vetää vitjoista, joilla aukaistaan kadulle vievä ovi, ja menee
ulos.
-- Onko myöhä?
-- Epäilemättä myöhä, sillä on pimeä.
-- Sitä parempi! Hän on siis lähtenyt vähää ennen kotiintuloani, ja
ehkä vielä hänet tavoitan. Seuratkaa häntä, Andrée.
-- Talosta ulos päästyään hän juoksee kuin hullu; kuin hullu saapuu
hän bulevardille... Hän juoksee... hän juoksee pysähtymättä...
-- Mihin päin?
-- Bastiljiin päin.
-- Näettekö hänet yhä?
-- Näen, hän on kuin mielipuoli; hän työkkäilee ohikulkevia. Vihdoin
hän pysähtyy, koettaa tietää, missä on... kysyy joltakulta.
-- Mitä hän sanoo? Kuunnelkaa, Andrée, kuunnelkaa, älkääkä taivaan
nimessä kadottako ainoatakaan sanaa, minkä hän lausuu. Sanoitte hänen
kysyvän?
-- Niin, eräältä mustapukuiselta mieheltä.
-- Mitä hän häneltä kysyy?
-- Hän kysyy häneltä, missä poliisipäällikkö asuu.
-- Oh, se ei siis ollutkaan turha uhkaus! Saako hän osoitteen?
-- Saa.
-- Mitä hän sitten tekee?
-- Hän kääntyy takaisin, poikkee eräälle viistoon kulkevalle kadulle;
hän suuntaa askeleensa suuren torin yli.
-- Place Royalen; siitä päästään poliisimestarin asunnolle. Voitteko
lukea hänen ajatuksensa?
-- Rientäkää, rientäkää! Hän aikoo ilmiantaa teidät. Jos hän ehtii
ennen teitä, jos hän tapaa hra de Sartines'n, niin olette hukassa!
Balsamolta pääsi hirveä kiljahdus, hän syöksyi pensaikkoon, juoksi
pienen portin läpi, jonka eräänlainen varjo hänelle avasi ja jälleen
sulki, ja hyppäsi yhdellä ainoalla ponnahduksella portilla kuopivan
ratsunsa Djeridin selkään.
Sekä isäntänsä äänen että kannusten kiihoittamana eläin karahti
nuolen nopeudella Pariisia kohti, eikä enää kuultu muuta kuin
kavioiden töminä tiellä, jota pitkin se kiiti.
Andrée taasen oli jäänyt seisomaan kylmänä, mykkänä ja kalpeana.
Mutta ikäänkuin Balsamo olisi vienyt hänen elämänsä mukanaan hän pian
lysähti kokoon. Innoissaan ajaa Lorenzaa takaa Balsamo oli todellakin
unohtanut herättää Andréen.
20.
Jäykistys.
Andrée ei lysähtänyt yhtäkkiä, kuten sanoimme, vaan asteettain, ja
sitä koetamme tässä kuvailla.
Yksinään, hyljättynä, kaikkia kiivaita hermojärkytyksiä seuraavan
sisällisen kylmyyden vallassa Andrée alkoi pian horjua ja vavista
kuin kaatuvataudin-kohtauksen alussa.
Gilbert oli yhä paikallaan jäykkänä, liikkumatonna, etukumarassa
ja ahmien häntä silmillään. Mutta Gilbert, kuten hyvin käsitämme,
Gilbert, joka ei tuntenut magneettisia ilmiöitä, ei tässä aavistanut
unitilaa eikä väkivaltaa. Hän ei ollut kuullut mitään tai juuri
mitään tytön keskustelusta Balsamon kanssa. Mutta jo toistamiseen,
nyt Trianonissa kuten aikaisemmin Taverneyssä, Andrée näkyi totelleen
tuon miehen kutsua, miehen, joka oli saanut niin hirveän ja omituisen
vaikutusvallan häneen. Lyhyesti sanoen Gilbertin mielessä kaikki
yhdistyi ajatukseksi: "Neiti Andréella on rakastaja tai ainakin mies,
jota hän lempii ja jonka kanssa hänellä on yöllisiä kohtauksia."
Andréen ja Balsamon välinen-keskustelu, vaikka he haastelivat
matalalla äänellä, oli ilmeisesti näyttänyt torailulta. Vimmoissaan,
mielipuolen tavoin pakeneva Balsamo muistutti epätoivoista
rakastajaa; yksikseen, liikkumattomaksi ja mykäksi jäänyt Andrée
näytti hyljätyltä rakastajattarelta.
Juuri tällä hetkellä näki hän nuoren tytön horjuvan, vääntelevän
käsivarsiaan ja pyörähtävän kantapäillään. Sitten häneltä pääsi
pari kolme käheätä korahdusta, jotka raatelivat hänen ahdistettua
rintaansa. Hän yritti tai oikeammin luonto yritti kirvoittautua
tuosta epätasaisesti mitatusta voimanvirrasta, joka hänen
magneettisen unensa aikana oli antanut hänelle sen kaukonäköisyyden,
minkä ilmaukset edellisessä luvussa olemme kuvailleet.
Mutta luonto joutui tappiolle, Andrée ei kyennyt ravistamaan päältään
Balsamon hänelle unohtamaa tahtonsa jäännöstä. Hän ei kyennyt
päästämään salaperäisiä selvittämättömiä siteitä, jotka olivat hänet
kokonaan kahlehtineet; ja tässä kamppailussa hän joutui sellaisiin
kouristuksiin, jollaisia ennen muinoin Apollon papittaret kokivat
istuessaan kolmijalkaisella jakkarallaan hartaitten, temppelin
pylväskäytävässä sorisevien, oraakkelin ennustuksia kyselevien
ihmisten edessä.
Andrée menetti tasapainonsa ja kaatui tuskallisesti voihkaisten
hiekalle, ikäänkuin häneen olisi iskenyt ukkonen, joka tällä hetkellä
viilsi taivaankantta.
Mutta tuskin oli hän koskettanut tannerta, kun Gilbert tiikerin
ketteryydellä ja voimalla syöksähti hänen luokseen, sieppasi hänet
käsivarsilleen ja huomaamatta, että hänellä oli taakka kannettavana,
vei nuoren tytön kammioon, jonka tämä Balsamon kutsua totellen oli
jättänyt ja jossa kynttilä vielä paloi epäjärjestyksessä olevan
vuoteen ääressä.
Gilbert tapasi kaikki ovet avoinna, niinkuin Andrée oli ne jättänyt.
Sisälle astuessaan hän survaisi jalkansa sohvaan, jolle hän
luonnollisesti asetti kylmän ja elottoman tytön. Hänen koskettaessaan
tätä tunnotonta ruumista valtasi kuume koko hänen olemuksensa; hänen
hermonsa värisivät, hänen verensä kiehui.
Hänen ensimäinen ajatuksensa oli kuitenkin siveellinen ja puhdas:
hänen täytyi ennen kaikkea elvyttää elämä tähän kauniiseen
kuvapatsaaseen. Hän etsi silmillään vesikarahvia pirskoittaakseen
muutaman pisaran Andréen kasvoille.
Mutta siinä silmänräpäyksessä ja juuri kun hän ojensi vapisevan
kätensä tarttuakseen kristallikarahvin hoikkaan kaulaan, tuntui
hänestä kuin samalla kertaa sekä varmat että kevyet askeleet
narahtaisivat Andréen huoneeseen johtavilla puusta ja tiilikivestä
raketuilla portailla.
Tulija ei voinut olla Nicole, koska Nicole oli karannut hra de
Beausiren kanssa, eikä myöskään Balsamo, joka oli täyttä laukkaa
kiitänyt pois Djeridillä. Sen täytyi siis olla joku vieras.
Jos Gilbert yllätettäisiin, niin hänet ajettaisiin pois. Andrée oli
hänelle kuin espanjalaiset kuningattaret, joihin alamainen ei saa
koskea edes pelastaakseen heidän henkeänsä.
Kaikki nämä ajatukset iskivät vinhan, tuiskuvan raesateen lailla
Gilbertin sieluun lyhyemmässä ajassa kuin turmiota uhkaavat askeleet
tarvitsivat siirtyäkseen askelmaa ylemmäksi.
Noiden askelten, noiden lähenevien askelten etäisyyttä Gilbert
ei kyennyt tarkkaan laskemaan, niin rajusti mylvi myrsky
taivaalla; mutta erinomaisella kylmäverisyydellään ja viisaalla
varovaisuudellaan nuori mies käsitti, että hänen paikkansa ei ollut
siellä ja että hänen näkymätönnä pysymisensä oli ennen kaikkea
tärkeätä.
Nopeasti puhalsi hän sammuksiin Andréen huonetta valaisevan kynttilän
ja hiipi välikköön, joka oli Nicolen kamarina. Tältä paikaltaan hän
saattoi kammion lasioven läpi nähdä samalla kertaa sekä Andréen
huoneeseen että eteiseen. Tässä eteisessä paloi yölamppu pienellä
hyllyllä. Ensin oli Gilbert aikonut sammuttaa sen kuten kynttilänkin,
mutta hänellä ei ollut siihen aikaa. Askeleet narahtelivat käytävän
kivineliöillä, kuului raskaanlainen hengitys, miehen hahmo ilmestyi
kynnykselle, hiipi hiljaa eteiseen, veti oven kiinni jälkeensä ja
salpasi sen.
Töin tuskin ehti Gilbert pujahtaa Nicolen komeroon ja sulkea lasioven
jälkeensä. Henkeänsä pidättäen hän painoi kasvonsa ruutuihin ja
kuunteli mahdollisimman tarkkaavaisesti.
Ukkonen jyrisi juhlallisesti pilvissä, isot sadepisarat pieksivät
ikkunoita Andréen huoneessa ja käytävässä, jossa yksi niistä auki
unohdettuna vinkui saranoillaan ja silloin tällöin käytävään
tunkeutuneen vihurin paiskaamana lyödä rämäytti kehystään vasten.
Mutta elementtien raivo, kaikki pauhu ja tohina siellä ulkona ei
hirveässä kaameudessaan merkinnyt mitään Gilbertille. Kaikki hänen
ajatuksensa, koko hänen elämänsä, koko hänen sielunsa yhdistyivät
hänen katseessaan, ja se katse oli kuin kiinni naulattu tuohon
mieheen.
Tämä mies oli astunut eteisen halki, kulkenut kahden askeleen päästä
Gilbertin ohi ja epäröimättä mennyt sisälle makuuhuoneeseen. Gilbert
näki miehen käyvän hapuillen Andréen vuoteelle, tekevän kummastuneen
liikkeen huomatessaan sen tyhjäksi ja melkein samassa käsivarrellaan
tyrkkäävän pöydällä olevaa kynttilää. Se kaatui ja Gilbert kuuli
kristallirannikkaan särkyvän pöydän marmorilevyä vasten.
Silloin kutsui mies kahdesti, mutta hillityllä äänellä:
-- Nicole! Nicole!
"Mitä, Nicole?" ihmetteli Gilbert piilopaikassaan. "Miksi kutsuu tuo
mies Nicolea, vaikka hänen pitäisi kutsua Andréeta?"
Mutta kun mikään ääni ei ollut vastannut hänen omaansa, mies otti
kynttilän lattialta ja hiipi varpaillaan eteiseen sytyttämään sitä
yölampusta.
Tällöin Gilbert kohdisti kaiken huomionsa omituiseen yölliseen
vierailijaan; tällöin hänen silmänsä olisivat voineet lävistää
muurinkin, niin voimakkaasti ne ponnistelivat nähdäkseen.
Äkkiä Gilbert hätkähti, ja vaikka oli kätkeytyneenä, astahti
taaksepäin.
Molempain liekkien yhtyneessä valossa tunsi vapiseva ja
hämmästyksestä puolikuollut Gilbert kynttilää pitelevän miehen
kuninkaaksi.
Silloin kaikki selvisi hänelle: Nicolen pako, hänen ja Beausiren
kesken lasketut rahat, auki jätetty ovi, Richelieu ja Taverney ja
koko tämä salaperäinen ja kamala juoni, jonka esineenä nuori tyttö
oli.
Silloin Gilbert käsitti, miksi kuningas kutsui Nicolea, rikoksen
avustajatarta, palvelevaa Judasta, joka oli mennyt ja kavaltanut
emäntänsä.
Mutta Gilbertin ajatellessa, missä tarkoituksissa kuningas oli
saapunut tähän huoneeseen, hänen ajatellessaan, mitä hänen silmäinsä
edessä tapahtuisi, veri nousi hänen päähänsä ja sokaisi hänet, Hän
olisi tahtonut huutaa; mutta pelko, tuo vaistomainen, oikullinen,
vastustamaton tunne, pelko tätä silloin vielä silmiä lumoavan
tenhovoiman seppelöimää miestä kohtaan, jota nimitettiin Ranskan
kuninkaaksi, takellutti Gilbertin kielen kitalakeen.
Tällävälin oli Ludvig XV kynttilä kädessä astunut jälleen
makuuhuoneeseen. Tuskin oli hän ehtinyt sinne, kun hän huomasi
Andréen valkoisessa musliinisessa yönutussa pikemmin alastomana kuin
verhottuna viruvan pää sohvan selkänojaa vasten, toinen jalka leväten
pieluksilla, toisen jäykkänä ja paljaana riippuessa matolle.
Kuningas hymyili tämän nähdessään. Kynttilä valaisi tämän kaamean
hymyn; mutta melkein samassa miltei yhtä kaamea hymy kuin
kuninkaankin häilähti Andréen kasvoilla.
Ludvig XV mutisi muutamia sanoja, jotka Gilbert tulkitsi
lemmenkuiskeeksi, ja asettaen kynttilän pöydälle ja luoden
kääntyessään katseen salamoivalle taivaalle hän meni polvistumaan
nuoren tytön eteen, suudellen tämän kättä.
Gilbert kuivasi otsalleen tihkuvaa hikeä.
Kuningas, joka tunsi käden jäätävän kylmyyden, sulki sen omaansa
lämmittääkseen sitä, ja kietoen toisen käsivartensa kauniin ja
pehmeän vartalon ympäri hän kumartui kuiskaamaan Andréen korvaan
muutamia lemmekkäitä hyväilysanoja, jotta nukkuvien tyttösten korviin
kuiskaillaan. Tällä hetkellä kuninkaan kasvot tulivat niin lähelle
nuoren tytön kasvoja, että ne hipaisivat tämän poskia.
Gilbert tunnusteli takkinsa taskuja ja henkäisi syvään, kun hänen
käteensä osui hänen pitkän puutarhaveitsensä pää.
Andréen kasvot olivat jääkylmät niinkuin hänen kätensäkin.
Kuningas nousi; hän loi silmänsä Andréen paljaaseen jalkaan, pieneen
ja valkoiseen kuin sadun keijukaisen. Hän otti sen käsiinsä ja
säpsähti. Jalka oli kylmä kuin kuin marmorikuvan.
Gilbert, jonka silmien eteen paljastui niin paljon suloja, Gilbert,
jota kuninkaan hekumallisuus uhkasi häneen itseensä kohdistuvana
varkautena, puri hammastaan ja avasi veitsen, jonka hän tähän asti
oli pitänyt suljettuna.
Multa kuningas oli jo päästänyt irti Andréen jalan, kuten hän oli
päästänyt hänen kätensä ja kasvonsa, ja kummastellen nuoren tytön
unta, jota hän ensin oli pitänyt ujostelevana keimailuna, hän koetti
itselleen selittää tätä kalmankylmyyttä, mikä oli vallannut ihanan
ruumiin jäsenet, ja kysyi itseltään, tokko sydänkään enää sykki, kun
käsi, jalka ja kasvot olivat niin kalseat.
Hän siirsi siis syrjempään Andréen yönutun, paljasti hänen
neitseellisen povensa ja tunnusteli samalla kertaa sekä aralla että
julkealla kädellään mykkää sydäntä kylmän hipiän alla rinnassa, joka
oli yhtä tunteeton ja yhtä valkoinen ja puhtaasti kaartuva kuin jos
se olisi ollut alabasterista muovailtu.
Gilbert hiipi puolittain ulos ovesta veitsi kädessä, silmät säihkyen
ja hampaat yhteen purtuina, varmana päätöksessään, että jos kuningas
jatkaisi elkeitään, hän lävistäisi hänet ja sitten itsensä.
Yhtäkkiä hirvittävä ukkosenjyrähdys tärisytti jokaista esinettä
huoneessa ja myöskin sohvaa, jonka edessä Ludvig XV oli polvillaan;
uusi sinipunerva ja rikinvärinen salama välähdytti Andréen kasvoille
niin sinervän ja voimakkaan hohteen, että Ludvig XV peljästyneenä
tästä kalpeudesta, tästä äänettömyydestä peräytyi jupisten:
"Mutta totisesti, tyttö on kuollut!"
Samalla ajatus, että oli syleillyt ruumista, pöyristytti kuningasta
ja sai veren hyytymään hänen suonissaan. Hän meni ottamaan kynttilän,
palasi Andréen luo ja katseli häntä liekin lepattavassa valossa.
Huomatessaan hänen sinervät huulensa, tummat renkaat silmien
ympärillä, hajalliset hapset ja kaulan, jota mikään hengitys ei
kohotellut, hän kiljahti, pudotti kynttilän, horjui ja meni juopuneen
tavoin hoiperrellen eteiseen, jonka seiniä vasten hän kauhuissaan
törmäili.
Sitten kuuluivat hänen kiireiset askeleensa portailta ja myöhemmin
puutarhan somerolta; mutta ilmassa tohiseva tuuli, joka riuhtoi
runneltuja puita, hukutti pian askelten äänen myrskyiseen ja
mahtavaan kuorskuntaansa.
Silloin lähti Gilbert veitsi kädessä, mykkänä ja synkkänä
piilopaikastaan. Hän astui Andréen huoneen kynnykselle asti ja
katseli muutamien sekuntien ajan syvään uneensa vaipunutta kaunista
nuorta tyttöä.
Tällävälin paloi pudonnut kynttilä matolle kaatuneena, valaisten
suloisen, tiedottoman olennon sirotekoista jalkaterää ja
puhdasmuotoista säärtä.
Gilbert käänsi hiljaa veitsensä kokoon, samalla kun hänen
kasvonpiirteensä vähitellen saivat heltymättömän päätöksen ilmeen.
Senjälkeen meni hän kuuntelemaan ovelle, josta kuningas oli
poistunut. Kuunneltuaan runsaan minuutin hän kuninkaan esimerkkiä
noudattaen vuorostaan sulki oven ja työnsi salvan eteen. Sitten hän
sammutti eteisen yölampun. Tämän tehtyään hän yhtä verkalleen, yhtä
synkkä tuli silmissä palasi Andréen kammioon ja polkien jalallaan
liekkiä sammutti kynttilän, jonka vaha valui virtoina lattialle.
Äkillinen pimeys peitti turmaa uhkaavan hymyn, joka värähdytti hänen
huuliaan.
-- Andrée, Andrée! -- jupisi hän. -- Lupasin sinulle, että
joutuessasi kolmannen kerran käsiini, en päästäisi sinua niinkuin
kahdella ensimäisellä. Andrée, Andrée, sen kauhean romaanin, jonka
sepittämisestä minua syytit, täytyy saada myöskin kauhea loppu!
Ja käsivarret ojennettuina hän astui suoraan sohvan luo, jolla Andrée
lepäsi kylmänä, liikkumattomana ja aivan tunnotonna.
21.
Tahto.
Olemme nähneet Balsamon lähtevän.
Djerid kiidätti häntä salaman nopeudella. Kalpeana levottomuudesta
ja kauhusta ja kumartuneena hevosensa liehuvan harjan yli ratsastaja
hengitti puoliavoimin huulin ilmaa, tuota ilmaa, jota juoksija
halkaisi rinnallaan niinkuin nopeakulkuisen aluksen keula kyntää
vettä.
Hänen takanaan hävisivät puut ja rakennukset kuin aavenäyt. Tuskin
huomasi hän ohikulkiessa raskaat, akselillaan vinkuvat kärryt,
joiden viisi hidasta, kankeakoipista hevosta säikähtyi tämän elävän
meteoorin lähestyessä, voimatta otaksua sitä niiden omaan sukuun
kuuluvaksi.
Balsamo ratsasti näin penikulman verran, aivot niin kiihdyksissä,
silmät niin säihkyvinä ja hengittäen niin syvään ja kuumasti
huohottaen, että nykyajan runoilijat olisivat verranneet häntä
niihin hirvittäviin tulta ja höyryä puuskuviin hengettäriin, jotka
elähyttävät raskaita savuavia koneita ja panevat ne vierimään
suurella vauhdilla rautakiskoja pitkin.
Ratsu ja ratsastaja olivat kulkeneet Versailles'n läpi muutamissa
sekunneissa; harvat kaduilla harhailevat henkilöt olivat nähneet vain
kiitävän säkenejuovan, ei muuta.
Balsamo ratsasti vielä penikulman; Djerid oli tarvinnut näihin
kahteen penikulmaan vain neljännestunnin, mutta se neljännestunti
tuntui hänen isännästään vuosisadalta.
Äkkiä välähti ajatus Balsamon aivoissa. Hän pysähdytti heti
rautalihaksisen ratsun, pakoittaen sen hillitsemään jäntevät
polvitaipeensa. Pysähtyessään Djerid taivutti takajalkansa ja työnsi
etujalkansa syvälle hiekkaan. Ratsu ja ratsastaja hengähtivät
hetkisen. Siinä levähtäessään Balsamo kohotti päätänsä. Sitten pyyhki
hän nenäliinalla hikeä valuvia ohimoltaan ja laajentunein sieraimin
hengittäessään yön raitista ilmaa hän lausui seuraavat sanat:
"Voi sinua mieletöntä raukkaa! Ei hevosesi vauhti eikä oma palava
halusi koskaan saavuta salaman hetkellisyyttä tai sähkökipinän
nopeutta, ja kuitenkin olisi se välttämätöntä loihtiaksesi pääsi
päältä uhkaavan vaaran. Sinä tarvitset nopean vaikutuksen, välittömän
iskun, kaikkivaltiaan sysäyksen apua voidaksesi halvata ne jalat,
joiden toimintaa pelkäät, sen kielen, jonka liikkumista kammot. Sinä
tarvitset etäällä sen voittoisan unen mahtia, joka on ainoa keino
tavoittaaksesi kahleensa katkaisseen orjan. Oi, jos vielä koskaan
saisin hänet valtaani..."
Ja hammasta purren Balsamo teki epätoivoisen liikkeen.
"Oi, ponnista tahtoasi miten voimakkaasti hyvänsä, Balsamo, riennä
millä vauhdilla tahansa", huudahti hän, "niin Lorenza ehtii
kuitenkin ennen sinua! Hän on puhuva, on ehkä jo puhunut. Voi sinua
kurjaa naista! Kaikki kärsimykset olisivat liian lievät sinun
rangaistukseksesi!
"Katsokaamme", jatkoi hän rypistäen kulmiaan, tuijottaen silmillään,
leuka kämmenen varassa, "katsokaamme: tiede on sana tai teko; tiede
kykenee tai ei kykene; minä, minä tahdon!... Koettakaamme... Lorenza,
Lorenza, minä tahdon, että sinä nukut! Lorenza, ole missä paikassa
tahansa, mutta nuku, nuku, minä tahdon sen, minä uskon sen!
"Oi ei, ei", mutisi hän menettäen rohkeutensa; "ei, minä valehtelen;
en, minä en usko sitä; en, minä en uskalla siihen luottaa;
ja tahto on kuitenkin kaikki. Ah, minä tahdon sentään hyvin
lujasti, minä tahdon sieluni kaikella voimalla. Halkaise ilma, oi
korkein tahdonvoimani! kiidä kaikkien muiden, vastustavien tai
välinpitämättömien tahdonvirtojen läpi! tunkeudu kanuunankuulana
tiellesi sattuvien muurien lävitse! seuraa häntä kaikkialle, mihin
hän menee; iske, surmaa! Kuule, Lorenza, minä tahdon nukuttaa sinut!
Lorenza, minä tahdon, tahdon, että sinä mykistyt!"
Ja hän keskitti muutamien silmänräpäysten kuluessa kaiken ajatuksensa
tähän päämäärään, syövyttäen sen aivoihinsa ikäänkuin antaakseen
sille joustavampaa vauhdikkuutta sen lentäessä Pariisia kohti. Ja
tämän salaperäisen toimituksen jälkeen, jossa epäilemättä olivat
apuna kaikki jumalaiset atoomit, kaikki Jumalan, kaiken herran ja
mestarin, elähyttämät voimahiukkaset, Balsamo yhäti yhteenpurruin
hampain ja nyrkkiin puristetuin käsin hellitti taasen ohjakset, mutta
antamatta Djeridin tällä kertaa tuta polvien puristusta tai kannuksia.
Balsamo näkyi koettavan vakuuttaa itseänsä.
Isäntänsä äänettömästä suostumuksesta kulki jalo juoksija nyt varsin
säisysti eteenpäin ja rodulleen ominaisella siroudella se melkein
kuulumattomasta kosketteli jaloillaan maata, niin keveä se oli.
Kaiken tämän aikaa Balsamo, joka pintapuolisille katseille olisi
näyttänyt menneeltä mieheltä, silti puuhaili puolustussuunnitelman
laatimisessa. Hänellä oli se valmiina, kun Djeridin kaviot
koskettivat Sèvres'n katukiviä.
Päästyään puiston ristikkoportin eteen hän pysähdytti hevosensa
ja katsahti ympärilleen, ikäänkuin odottaen jotakuta. Ja tosiaan
ilmestyikin melkein samassa eräästä ajoportista mies, joka astui
hänen luokseen.
-- Sinäkö se olet, Fritz? -- kysyi Balsamo.
-- Niin, mestari.
-- Oletko tiedustellut?
-- Olen.
-- Onko rouva Dubarry Pariisissa vai Luciennesissa?
-- Hän on Pariisissa.
Balsamo loi voitonriemuisen katseen taivasta kohti.
-- Miten sinä tulit?
-- Sulttaanilla.
-- Missä se on?
-- Tämän majatalon pihalla.
-- Satuloitunako?
-- Niin.
-- Hyvä on, ole valmiina.
Fritz meni päästämään Sulttaanin. Se oli niitä reippaita,
hyväsävyisiä saksalaisia hevosia, jotka rasittavissa ponnistuksissa
kyllä hiukan nurkuvat, mutta siitä huolimatta kiitävät eteenpäin niin
kauan kuin niiden keuhkoissa riittää ilmaa ja ajajan kantapäissä
tarmoa.
Sitten palasi Fritz Balsamon luo. Tämä kirjoitti lyhdyn valossa, jota
herrat tullivartijat virkatoimituksiensa vuoksi pitivät kaiken yötä
sytytettynä.
-- Palaa Pariisiin, -- virkkoi hän, -- ja anna tämä kirjelappu
omakätisesti rouva Dubarrylle, missä tahansa hänet tapaat; sinulla
on siihen puoli tuntia käytettävänäsi. Senjälkeen menet jälleen
Saint-Clauden kadulle ja odotat siellä Signora Lorenzaa, joka
varmasti pian palaa. Sinä lasket hänet ohitsesi virkkamatta hänelle
mitään ja asettamatta hänen tielleen pienintäkään estettä. Mene, ja
muista ennen kaikkea, että tehtäväsi on täytettävä puolen tunnin
kuluessa.
-- Hyvä, -- sanoi Fritz; -- kyllä sen toimitan.
Samalla kun hän antoi Balsamolle tämän vakuuttavan vastauksen, hän
kiihoitti sekä kannuksella että ratsupiiskalla Sulttaania, joka
ihmetellen tätä tavatonta hoppua kiiti pois tuskallisesti hirnahtaen.
Balsamo taasen, joka alkoi vähitellen rauhoittua, karautti Pariisin
tielle ja saapui kolme neljännestuntia senjälkeen pääkaupunkiin
jokseenkin virkeän näköisenä, katse tyynenä tai pikemmin
miettiväisenä.
Hän oli nimittäin oikeassa; olipa Djerid, tuo erämaan hirnuva poika,
miten nopea tahansa, ei se kuitenkaan ehtisi ajoissa, ja ainoastaan
tahto saattoi nopeudessa kilpailla vankeudestaan karanneen Lorenzan
kanssa.
Rue Saint-Claudelta nuori nainen oli saapunut bulevardille ja
kääntyen oikealle huomannut pian Bastiljin vallit. Mutta Lorenza,
joka aina oli elänyt sisään suljettuna, oli outo Pariisissa.
Sitäpaitsi oli hänen ensimäisenä päämääränään paeta sitä taloa, jota
hän katseli vankilana; hänen kostontuumansa tuli vasta toisessa
sijassa. Hän oli siis aivan hämmentyneenä ja kiireissään vast'ikään
päässyt Saint-Antoinen esikaupunkiin, kun häntä ryhtyi puhuttelemaan
nuori mies, joka muutamia minuutteja oli kummastuneena häntä
seurannut.
Lorenza, Rooman seuduilta kotoisin oleva italiatar, joka melkein
aina oli viettänyt eristettyä elämää, tietämättä mitään aikakautensa
muodeista, kuoseista ja tavoista, pukeutui todellakin pikemmin
itämaalaisen kuin eurooppalaisen naisen malliin, toisin sanoen aina
väljiin, upeisiin vaatteisiin, joten hän hyvin vähän muistutti noita
ampiaisten tapaan pitkiin nyöritettyihin liiveihin puristettuja
viehättäviä nukkia kahisevissa silkeissään ja muslimeissaan, joiden
alta oli melkein turha etsiä ruumista, sillä niin aineettomilta
pyrkivät he näyttämään.
Ranskattarien puvusta Lorenza siis oli säilyttänyt tai oikeammin
omaksunut ainoastaan kahta tuumaa korkeilla koroilla varustetut
kengät, nuo kohtuuttomat jalkineet, jotka antoivat jalkapöydille
kauniin kaarevuuden ja saivat sirot nilkat paremmin näkösälle ja
jotka tällä hiukan mytologiaan taipuvaisella vuosisadalla tekivät
Alpheioksien takaa-ajamille Arethusoille paon mahdottomaksi.
Meidän Arethusaamme ahdistava Alpheios siis tavoitti hänet
helposti. Hän oli nähnyt hänen pitsitettyjen satiinihameittensa
alta esiinpistävät jumalaiset pohkeensa, hänen puuteroimattoman
tukkansa ja hänen päänsä ja kaulansa ympäri käärityn viitan alta
omituista tulta säihkyvät silmänsä. Hän luuli Lorenzassa näkevänsä
joko naamiaisiin tai johonkin lemmenkohtaukseen aikovan valepukuisen
naisen, joka ajoneuvojen puutteessa oli jalkasin kulkemassa johonkin
etukaupungin pikkutaloon.
Mies lähestyi siis, asettui hattu kädessä Lorenzan viereen ja virkkoi:
-- Hyväinen aika, madame, ette voisi kulkea pitkälle tällä tavoin
noilla käyntiänne haittaavilla kengillä! Saanko tarjota teille
käsivarteni, kunnes kohtaamme jotkut vaunut, jolloin suonette minulle
kunnian saattaa teidät matkanne perille.
Lorenza käänsi äkkiä päänsä, katsahti mustilla ja syvillä silmillään
mieheen, jonka tekemää tarjousta monet naiset olisivat pitäneet
nenäkkäänä, pysähtyi ja vastasi:
-- Kyllä, siihen kernaasti suostun.
Nuori mies ojensi hänelle kohteliaasti käsivartensa.
-- Mihin me menemme, madame? -- kysyi hän.
-- Poliisiministerin taloon.
Nuori mies säpsähti.
-- Hra de Sartines'nko luo? -- tutkaisi hän.
-- En tiedä, onko hänen nimensä de Sartines; mutta tahdon puhutella
sitä henkilöä, joka on poliisilaitoksen päällikkö.
Nuori mies alkoi miettiä. Tämä nuori ja kaunis nainen, joka niin
vierasmallisessa puvussa kello kahdeksalta illalla juoksenteli
Pariisin katuja lipas kainalossa ja kyseli aivan päinvastaisella
suunnalla sijaitsevaa poliisiministerin asuntoa, näytti hänestä
epäilyttävältä.
-- Oh, hitto! -- virkkoi hän. -- Herra poliisiministerin asunto ei
ole täällä päin.
-- Missä se on?
-- Saint-Germainin etukaupungissa.
-- Ja minkä kautta pääsee Saint-Germainin etukaupunkiin?
-- Tätä tietä, madame, -- vastasi nuori mies kylmästi, vaikka yhä
kohteliaasti; -- ja jos tahdotte, niin ensimäisillä ajopeleillä,
jotka tapaamme...
-- Niin juuri, ajopelit, olette oikeassa.
Nuori mies vei Lorenzan takaisin bulevardille, ja kun he näkivät
vuokra-ajurin, kutsui hän tätä. Ajuri noudatti kutsua.
-- Mihin saan kyyditä teidät, madame? -- kysyi hän.
-- Hra de Sartines'n asuntoon, -- vastasi nuori mies.
Ja vieläkin kohteliaana tai pikemmin kummastuneena hän avasi vaunujen
oven, kumarsi Lorenzalle ja autettuaan hänet ajopeleihin näki hänen
poistuvan kuin haihtuvan unikuvan.
Täynnä kunnioitusta tuota peljättävää nimeä kohtaan kuski sivalsi
hevosiaan ja ajoi osoitettuun suuntaan. Tällöin Lorenza kulki Place
Royalen yli ja tällöin Andrée oli magneettisessa unessaan hänet
nähnyt ja kuullut hänen puhuvan, kuten hän Balsamolle ilmoitti.
Kahdenkymmenen minuutin päästä Lorenza oli talon portilla.
-- Pitääkö minun odottaa teitä, kaunis rouvaseni? -- kysyi ajuri.
-- Kyllä, -- vastasi Lorenza koneellisesti.
Ja keveänä riensi hän sitten uhkean talon pääovelle.
22.
Poliisipäällikön talossa.
Pihalle päästyään Lorenza näki itsensä pian poliisien ja sotilaitten
ympäröimänä.
Hän kääntyi erään ranskalaisen henkivartiostoon kuuluvan sotamiehen
puoleen, joka oli häntä lähinnä, pyytäen, että tämä veisi hänet
poliisiministerin luo. Tämä sotilas jätti hänet ovenvartijan
huostaan, joka nähdessään kauniin, perin omituisesti ja upeasti
puetun naisen kallisarvoinen lipas kainalossa otaksui, että vierailu
saattoi olla tärkeä, ja johdatti hänet leveitä portaita myöten
etusaliin, missä jokainen tulija, sitte kun tämä vartija oli häntä
tiukkaan kuulustellut, voi joka hetki yöllä tai päivällä esittää hra
de Sartines'lle jonkun tiedon, ilmiannon tai kirjallisen anomuksen.
Sanomattakin on selvää, että kahteen ensinmainittuun luokkaan
kuuluvat vierailijat olivat paljoa tervetulleemmat kuin
viimeksimainitut.
Vahtimestarin kysymykseen vastasi Lorenza ainoastaan sanoilla:
-- Oletteko te hra de Sartines?
Mies kummastui suuresti, että voitiin sekoittaa hänen musta
hännystakkinsa ja teräsketjunsa poliisimestarin kirjailtuun nuttuun
ja pilvenlaajaan tekotukkaan; mutta koska luutnantti ei milloinkaan
siitä vihastu, että häntä nimitetään kapteeniksi, ja koska hän
naisen puheessa havaitsi ulkomaalaisen vivahduksen ja koska tämän
päättäväinen ja varma katse ei ollut mielipuolen, hän vakuuttautui,
että vieraalla oli jotakin tärkeätä tuotavana tuossa lippaassa, jota
hän niin huolellisesti ja lujasti piti kainalossaan.
Mutta kun hra de Sartines oli varovainen ja perin arka herra ja kun
hänelle aikaisemmin oli viritetty ansoja yhtä viehättävillä syöteillä
kuin kaunis italiatar, vartioittiin häntä huolellisesti.
Lorenzan täytyi siis kärsiä tiedusteluja, kuulusteluja ja epäluuloja
puolentusinan kirjurin ja palvelijan puolelta. Kaikkien näiden
kysymysten ja vastausten seurauksena oli, että hra de Sartines ei
vielä ollut saapunut kotiin ja että Lorenzan täytyi odottaa.
Silloin nuori nainen vaipui synkkään äänettömyyteen ja antoi
silmiensä harhailla avaran odotushuoneen paljailla seinillä.
Vihdoin soi kello; vaunut vierivät pihalle ja eräs toinen
vahtimestari tuli ilmoittamaan Lorenzalle, että hra de Sartines
häntä odotti. Lorenza nousi ja astui kahden salin läpi, jotka olivat
täynnä epäilyttävän näköisiä ihmisiä vielä omituisemmissa puvuissa
kuin hänen omansa. Sitten hänet vietiin suureen kahdeksankulmaiseen,
monilukuisten kynttiläin valaisemaan työhuoneeseen.
Viidenkymmenen tai viidenkuudetta ikäinen mies yönutussa, runsaasti
puuteroitu ja käherretty tekotukka päässä, istui työssään korkean
huonekalun edessä, jonka yläosa oli kaapin tavoin suljettu kahdella
kuvastinovella. Niistä työskentelijä saattoi kääntymättä nähdä ne,
jotka astuivat suojaan, ja tutkia heidän kasvojaan ennenkuin tulijat
ehtivät sovittaa ilmeensä hänen omiensa mukaan.
Huonekalun alempi osa muodosti kirjoituspöydän; sen perällä oli
ruusupuisia laatikoita, joista jokainen oli suljettu kirjainlukolla.
Hra de Sartines säilytti niissä papereja, joita kukaan hänen
eläessään ei voinut lukea, koska ainoastaan hän osasi laitteen avata,
ja joita hänen kuoltuaan kukaan ei kykenisi tulkitsemaan, ellei
jostakin vieläkin huolellisemmin kätketystä laatikosta löytyisi
salakirjoituksen avainta.
Tämä kirjoituspöytä tai oikeammin kaappi sisälsi ylemmän osansa
kuvastinovien takana kaksitoista samantapaisella näkymättömällä
koneistolla suljettua laatikkoa. Sijaishallitsijan erityisestä
tilauksesta kemiallisten tai valtiollisten salaisuuksien
säilyttämistä varten valmistetun huonekalun oli prinssi lahjoittanut
Dubois'lle ja Dubois vuorostaan poliisimestari Dombrevalille.
Viimemainitulta oli se ja opastus sen avaamiseen joutunut hra
de Sartines'lle; mutta hra de Sartines oli suostunut käyttämään
sitä vasta lahjoittajan kuoleman jälkeen ja sittenkin muuttamalla
koko lukkokoneiston. Tämä pulpetti oli jokseenkin kuulu ja liian
hyvin lukittu, sanottiin, jotta hra de Sartines siinä säilyttäisi
ainoastaan tekotukkiaan.
Frondelaiset, joita siihen aikaan oli paljon, väittivät, että jos
voitaisiin lukea tuon kaapin suljettujen ovien lävitse, löydettäisiin
varmaan jostakin sen laatikosta ne paljon puhutut sopimuskirjat,
joiden avulla hänen Majesteettinsa Ludvig XV uskollisen kätyrinsä hra
de Sartines'n välityksellä keinotteli viljakaupalla.
Poliisipäällikkö näki siis viistoksi hiotusta kuvastinlasista
Lorerzan vakavat kasvot, kun tämä lipas kainalossa lähestyi häntä.
Huoneen keskellä nuori nainen pysähtyi. Tuo puku, nuo kasvot, tuo
ryhti hämmästytti poliisiministeriä.
-- Kuka olette? -- kysyi tämä kääntymättä, mutta tähystäen peiliin.
-- Mitä te tahdotte?
-- Olenko hra de Sartines'n, poliisiministerin, edessä? -- sanoi
Lorenza.
-- Olette, -- vastasi tämä lyhyesti.
-- Mutta ken takaa sen minulle? Hra de Sartines kääntyi.
-- Riittäisikö teille todistukseksi, että olen etsimänne henkilö, jos
lähettäisin teidät vankilaan?
Lorenza ei vastannut mitään. Hän vain katseli ympärilleen maansa
naisten kuvaamattomalla arvokkuudella, etsien silmillään tuolia, jota
hra de Sartines ei hänelle tarjonnut.
Tämä ainoa katse voitti hänet, sillä kreivi d'Alby de Sartines oli
saanut verrattain hyvän kasvatuksen.
-- Istukaa, -- sanoi hän tuimasti. Lorenza veti esille nojatuolin ja
istahti.
-- Puhukaa nopeasti, -- kehoitti virkamies. -- Antakaa kuulla asianne.
-- Monsieur, -- virkkoi nuori nainen, -- minä tulen jättäytymään
teidän suojelukseenne.