Ei, tällä hetkellä Ludvig XV kiinnitti kaiken huomionsa Trianonin

talousrakennusten portilla seisoviin vaunuihin, joiden ajaja

näkyi ruoska ojolla odottavan niiden omistajaa ottamaan paikkansa

kullatussa kuomissa.

Nämä tuohuksilla valaistut vaunut olivat rouva Dubarryn. Ajajan

vieressä istuva Zamore keikutteli koipiaan edestakaisin aivan kuin

olisi nuorakiikussa keinunut.

Vihdoin rouva Dubarry, joka epäilemättä oli viivytellyt käytävissä

toivoen siellä saavansa jonkun ilmoituksen kuninkaalta, näyttäytyi

hra d'Aiguillonin käsivarressa. Hänen nopeasta käynnistään huomasi

hyvin hänen suuttumuksensa tai ainakin pettymyksensä. Hän tekeytyi

liian päättäväiseksi, siten ilmaisten joutuneensa suunniltaan.

Kovin synkkänä ja hattu käsivarren hajamielisestä puristuksesta

litistyneenä Jean tuli sisarensa perässä. Hän ei ollut nähnyt

kappaleen esitystä, sillä dauphin oli unohtanut kutsua häntä; mutta

hän oli saapunut hiukan lakeijamaisesti odotushuoneeseen, ja syvissä

mietteissä kuin Hippolytos hän antoi röyhelönsä hulmuta hopealla

kirjailluilla punakukkaisilla liiveillään, edes katsahtamatta

risaisiin kalvosimiinsa, jotka näkyivät olevan sopusoinnussa hänen

surullisten ajatustensa kanssa.

Jean oli nähnyt kälynsä kalpeana ja säikähtyneenä ja siitä päättänyt,

että vaara oli suuri. Hän ei ollut yhtä rohkea valtioviisaudessa kuin

käsikähmässä, aaveita hän ei uskaltanut uhitella.

Verhon taakse kätkeytyneenä kuningas näki ikkunastaan tämän synkän

kulkueen katoavan peräkkäin kuin pahvisotamiehet kreivittären

vaunuihin; sitten niiden ovi sulkeutui, lakeija nousi vaunujen

perään, ajaja ravisti ohjaksia, ja hevoset karahtivat täyteen

laukkaan.

"Ohoo", tuumasi kuningas, "yrittämättä minua tavata, minua puhutella?

Kreivitär on raivoissaan!"

Ja sitten hän toisti aivan ääneensä:

-- Niin, kreivitär on raivoissaan!

Richelieu, joka juuri oli hiipinyt huoneeseen kuten odotettiin,

eroitti nämä viimeiset sanat.

-- Raivoissaan, sire, -- virkkoi hän, -- ja mistä? Siitäkö että

teidän majesteettinne hetkisen huvittelee? Oh, se on häijyä

kreivittäressä!

-- Herttua, -- vastasi Ludvig XV, -- minä en huvittele: olen

päinvastoin väsynyt ja etsin lepoa. Soitto hermostuttaa minua;

jos olisin noudattanut kreivittären tahtoa, olisi täytynyt mennä

illallisille Luciennesiin, syödä ja varsinkin juoda. Kreivittären

viinit ovat kavalia; en tiedä mistä rypäleistä ne ovat valmistettuja,

mutta ne masentavat miehen. Totisesti, mieluummin lillittelen itseäni

täällä!

-- Ja teidän majesteettinne on sata kertaa oikeassa, -- virkkoi

herttua.

-- Kyllä kreivitär sitäpaitsi huvinsa löytää! Olenko minä niin

herttainen seuranpitäjä? Sanokoon hän, mitä sanoo, en minä sitä usko.

-- Ah, tällä kertaa teidän majesteettinne on väärässä, -- imarteli

marski.

-- Ei, herttua, eipä niin; minä lasken päiviäni ja harkitsen.

-- Sire, rouva Dubarry käsittää, että hän ei mistään saisi parempaa

seuraa, ja se juuri raivostuttaa häntä.

-- Totisesti, herttua, en tunne menettelyänne; te suostuttelette aina

naiset ikäänkuin olisitte kaksikymmenvuotias. Sillä iällä valitsee

mies: mutta minun iälläni, herttua...

-- Niin sire?

-- Tekee nainen meistä laskelmansa.

Marski alkoi nauraa.

-- Kah, sire, -- virkkoi hän, -- sitä suurempi syy, ja jos

teidän majesteettinne luulee, että kreivitär huvittelee, niin

lohduttautukaamme.

-- En sano, että hän huvittelee, herttua; sanon, että hän lopuksi

alkaa etsiä huvituksia.

-- Ah, en uskaltaisi teidän majesteetillenne väittää, että sellaista

ei olisi koskaan nähty.

Kuningas nousi hyvin kiihtyneenä.

-- Kuka tuolla vielä on? -- kysyi hän.

-- Koko palvelijakuntanne, sire. Kuningas mietti hetkisen.

-- Mutta, -- sanoi hän, -- onko teillä joku?

-- On Rafté.

-- Hyvä.

-- Mitä hänen pitää tehdä, sire?

-- Ka, herttua, hänen pitäisi tiedustella, palaako rouva Dubarry

todellakin Luciennesiin.

-- Kreivitär näkyy lähteneen.

-- Niin, julkisuudessa.

-- Mutta mihin teidän majesteettinne arvelisi hänen menevän?

-- Kuka tietää? Mustasukkaisuus tekee hänet hulluksi, herttua.

-- Sire, eiköhän se pikemmin ole teidän majesteettinne...?

-- Miten, mitä?

-- Jota mustasukkaisuus...

-- Herttua!

-- Todellakin, se olisi nöyryyttävää meille kaikille, sire.

-- Minäkö mustasukkainen! -- huudahti Ludvig XV väkinäisesti nauraen.

-- Puhutteko ihan tosissanne, herttua?

Richelieu ei sitä todellakaan uskonut. Vieläpä täytyy tunnustaa hänen

olleen hyvin lähellä totuutta päinvastoin ajatellessaan kuninkaan

haluavan tietää, oliko rouva Dubarry todellakin Luciennesissa, vain

ollakseen varma, että tämä ei palaisi Trianoniin.

-- Asia on siis sovittu, sire, -- virkkoi hän ääneensä, -- minä

lähetän Raftén ottamaan selvää?

-- Tehkää niin, herttua.

-- Mitä hommailee teidän majesteettinne nyt ennen illallista?

-- En mitään; käymme tuota pikaa aterialle. Oletteko ilmoittanut

asianomaiselle henkilölle?

-- Olen, hän on teidän majesteettinne odotushuoneessa.

-- Mitä hän sanoi?

-- Hän kiitteli hartaasti.

-- Entä tyttö?

-- Hänelle ei ole vielä puhuttu.

-- Herttua, rouva Dubarry on mustasukkainen ja saattaisi palatakin.

-- Ah, sire, se osoittaisi liian huonoa makua, enkä usko kreivittären

tekevän itseään syypääksi sellaiseen tyhmyyteen.

-- Herttua, tällaisilla hetkillä kykenee hän kaikkeen, varsinkin kun

viha liittyy mustasukkaisuuteen. Hän inhoo teitä; en tiedä, onko sitä

teille kerrottu.

Richelieu kumarsi.

-- Tiedän, että hän tekee minulle sen kunnian, sire.

-- Hän inhoo myöskin hra de Taverneytä.

-- Jos teidän majesteettinne suvaitsee laskea, olen varma, että hän

erästä kolmatta henkilöä inhoo vielä enemmän kuin minua, enemmän kuin

paroonia.

-- Ketä sitten?

-- Neiti Andréeta.

-- Kah, -- huudahti kuningas, -- se onkin minusta kyllin luonnollista!

-- Siis...

-- Niin, herttua, mutta silti ei ole vähemmin pidettävä huolta, että

rouva Dubarry ei aiheuta mitään häpeäjuttua tänä yönä.

-- Päinvastoin, ja se juuri todistaakin tämän toimenpiteen

välttämättömyyden.

-- Kas, tuolla on hovimestari; hiljaa! Antakaa määräyksenne Raftélle

ja saapukaa luokseni ruokasaliin henkilön kanssa, jonka tiedätte.

Ludvig XV nousi ja meni ruokasaliin, samalla kun Richelieu astui ulos

vastakkaisesta ovesta.

Viittä minuuttia myöhemmin hän saapui jälleen kuninkaan luo paroonin

seuraamana. Kuningas sanoi herttaisesti hyvää iltaa Taverneylle.

Parooni oli älykäs mies; hän vastasi siihen eräille henkilöille

ominaiseen tapaan, joka vaikuttaa, että kuninkaat ja prinssit,

tuntien kuuluvansa heidän maailmaansa, heti käyvät hilpeän

huolettomiksi seurassa.

Istuttiin pöytään ja aterioitiin. Ludvig XV oli huono kuningas, mutta

herttainen ihminen; milloin hän niin tahtoi, viehätti hänen seuransa

viinin ja ruokien suosijoita, rupattelijoita ja hekumoitsijoita.

Kuningas oli muuten paljon tutkinut elämää sen hauskoilta puolilta,

hän söi hyvällä ruokahalulla, käski juottamaan vieraitaan ja siirsi

keskustelun musiikkiin.

Richelieu otti tilaisuudesta vaarin.

-- Sire, -- virkkoi hän, -- jos musiikki saa miehet soputuulelle,

kuten balettimestarimme väittää ja kuten teidän majesteettinne näkyy

ajattelevan, sanotteko samaa naisista?

-- Oh, herttua, -- vastasi kuningas, -- älkäämme puhuko naisista!

Hamasta Troijan sodasta meidän päiviimme asti naiset ovat aina

vaikuttaneet päinvastoin kuin musiikki. Varsinkin teillä on heidän

kanssaan liian suuria laskuja järjestettävinä, halutaksenne aloittaa

tämänlaatuista keskustelua. Muiden muassa on yksi, eikä suinkaan

vaarattomin joukosta, jonka kanssa olette paljastetuin tikarein.

-- Kreivitär, sire! Olenko minä siihen syypää?

-- Epäilemättä.

-- Ah, enhän nyt toki! Teidän majesteettinne suvainnee minulle

selittää...

-- Kahdella sanalla ja hyvin mielelläni, -- virkkoi kuningas

veitikkamaisesti.

-- Kuuntelen, sire.

-- Kah, hän tarjoo teille jonkun ministerinsalkun, en tiedä minkä, ja

te kieltäydytte, koska hän sanojenne mukaan ei ole kansan suosiossa?

-- Minäkö? -- virkahti Richelieu varsin nolostuneena keskustelun

saamasta suunnasta.

-- _Dame_, niinhän huhutaan, -- sanoi kuningas sillä teeskennellyllä

hyväluontoisuudella, joka oli hänelle aivan ominaista. -- En enää

muista, keltä sen sain tietää... Sanomalehdestä kai.

-- Niin, sire, sanoi Richelieu käyttäen hyväkseen vapautta, jonka

heidän korkean isäntänsä tavallisuudesta poikkeava hilpeys vieraille

soi, -- minun täytyy myöntää, että huhu ja sanomalehdetkin tällä

kertaa ovat kertoneet tavallista pienemmän järjettömyyden.

-- Mitä, -- huudahti Ludvig XV, -- oletteko tosiaan kieltäytynyt

ministerinpaikasta, rakas herttuani?

Kuten helposti voi käsittää, joutui Richelieu arkaluontoiseen

asemaan. Kuningas tiesi paremmin kuin kukaan, että hän ei suinkaan

ollut mistään kieltäytynyt. Mutta Taverneylle oli yhä uskoteltava,

mitä Richelieu oli hänelle sanonut. Herttuan oli siis vastattava

kyllin taitavasti välttääkseen kuninkaan pilanteon, silti joutumatta

kiinni valheesta, josta hän jo luki moitetta paroonin huulilla ja

hymyssä.

-- Sire, -- virkkoi Richelieu, -- pyydän, älkäämme puuttuko

vaikutuksiin, vaan pysykäämme syyssä. Olenko vai enkö ole hyljännyt

salkkua, on valtiosalaisuus, jota teidän majesteettinne ei halunne

julaistavaksi lasien ääressä; mutta syy, miksi olen salkun hyljännyt,

jos se minulle on tarjottu, on tässä tärkeintä.

-- Hoho, herttua, ja se syy ei näy olevan valtiosalaisuus! -- nauroi

kuningas.

-- Ei, sire, eikä varsinkaan teidän majesteetillenne, joka

(sallittakoon minun sanoa) tällä hetkellä olette minulle ja

ystävälleni, parooni de Taverneylle, rakastettavin kestitsijä, mitä

maailmassa voi tavata... niin, minulla ei ole mitään salattavaa

kuninkaaltani. Minä avaan hänelle siis koko sydämeni, sillä en

tahtoisi sanottavan, että Ranskan kuninkaalla ei olisi palvelijaa,

joka hänelle sanoo suoran totuuden.

-- Antakaahan kuulla, -- virkkoi kuningas, samalla kun Taverney

melko levottomana, koska hän pelkäsi Richelieun puhuvan liikaa, puri

huuliaan ja sovitti huolellisesti kasvonsa kuninkaan ilmeeseen, --

antakaahan kuulla totuus, herttua.

-- Sire, teidän valtakunnassanne on kaksi mahtia, joita ministerin

olisi toteltava: ensimäinen on teidän tahtonne, toinen on niiden

tahto, jotka teidän majesteettinne suvaitsee valita lähimmiksi

ystäviksenne. Edellinen mahti on vastustamaton, kukaan ei saa

uneksiakaan sen sivuuttamista; jälkimäinen mahti on vieläkin

pyhempi, sillä se tuottaa sydämen velvollisuuksia jokaiselle teitä

palvelevalle. Sitä nimitetään luottamukseksenne; totellakseen sitä

ministerin on rakastettava kuninkaansa suosikkia tai lemmikkiä.

Ludvig XV purskahti nauruun.

-- Herttua, -- sanoi hän, -- siinäpä on kaunis perusohje, ja

mielelläni kuulen sen teidän suustanne; mutta ettepä tohtisi mennä

Pont-Neufille toitottamaan sitä kaksoispasuunalla.

-- Oh, tiedän hyvin, sire, -- vastasi Richelieu, -- että filosofit

siitä saisivat aseita; mutta en usko, että heidän huutonsa

merkitsisivät mitään teidän Majesteetillenne ja minulle. Pääasia

on, että nämä valtakunnan kaksi mahtavinta tahtoa tyydytetään.

No niin, erään henkilön tahtoa, sire, sanon sen rohkeasti teidän

Majesteetillenne, vaikka epäsuosioni, siis kuolemani, siitä

seuraisi... niin, rouva Dubarryn tahtoon en voisi alistua.

Ludvig XV ei virkkanut mitään.

-- On pistänyt päähäni ajatus, -- jatkoi Richelieu; -- kun tässä

tuonnoin katselin ympärilleni teidän Majesteettinne hovissa, näin

tosiaan niin paljon kauniita jalosukuisia tyttöjä, niin paljon

säteileviä naisia, että jos olisin ollut Ranskan kuningas, niin

valinta olisi näyttänyt minusta melkein mahdottomalta.

Ludvig XV kääntyi Taverneyhin päin, joka tuntien vähitellen ja

varovaisesti päästävän asiaan, värähteli pelosta ja toivosta,

samalla kun hän silmillään ja henkäyksillään autteli marskin

kaunopuheisuutta, ikäänkuin olisi sauvonut onnensa laivaa satamaan.

-- Kuulkaa, onko se teidänkin mielipiteenne, parooni? -- kysyi

kuningas.

-- Sire, -- vastasi Taverney paisuvin sydämin, -- minusta näyttää,

että herttua näiden viime minuuttien kuluessa on puhunut teidän

Majesteetillenne mainioita asioita.

-- Olette siis samaa mieltä hänen kanssaan siitä, että täällä on

kauniita tyttöjä?

-- Niin, minusta näyttää Ranskan hovissa olevan todellakin oikein

kauniita tyttöjä.

-- Yhdytte siis hänen mielipiteeseensä, parooni?

-- Kyllä, sire.

-- Ja kuten hänkin kehoittaisitte minua tekemään valintani hovin

kaunotarten joukosta?

-- Rohkenisin tunnustaa, että ajattelen marskin tavoin, jos tohtisin

uskoa, että se myöskin on teidän Majesteettinne mielipide.

Seurasi hetkisen äänettömyys, jonka aikana kuningas silmäili

suopeasti Taverneytä.

-- Hyvät herrat, -- virkkoi hän, -- epäilemättä seuraisin neuvoanne,

jos olisin kolmikymmenvuotias. Minulla olisi silloin helposti

ymmärrettävä taipumus; mutta nyt tunnen itseni vähän vanhaksi

ollakseni herkkäuskoinen.

-- Herkkäuskoinen! Pyydän, selittäkäähän minulle se sana, sire.

-- Herkkäuskoisuus, rakas herttuani, merkitsee uskomista; mutta

mikään ei saisi minua uskomaan eräitä asioita.

-- Mitä asioita?

-- Sitä, että minun iälläni voisi herättää rakkautta.

-- Ah, sire, -- huudahti Richelieu, -- olin tähän hetkeen asti

luullut, että teidän Majesteettinne oli valtakuntansa kohteliain

herrasmies; mutta syväksi surukseni huomaan erehtyneeni.

-- No missä suhteessa? -- kysyi kuningas nauraen.

-- Siinä, että minä olen vanha kuin Metusalem, minä, joka olen

syntynyt vuonna 1694. Ajatelkaahan sire, olen kuuttatoista vuotta

vanhempi teidän Majesteettianne.

Tämä oli herttuan puolelta taitavaa imartelua. Ludvig XV ihaili aina

tämän miehen vanhuutta, miehen, joka oli kuluttanut niin paljon

nuorisoa loppuun palveluksessaan; sillä kun kuninkaalla oli tämä

esimerkki silmiensä edessä, voi hän itsekin toivoa elävänsä yhtä

vanhaksi.

-- Olkoon niin, -- virkkoi Ludvig XV; -- mutta ette kai enää väitä,

että teitä itsenne vuoksi rakastetaan, herttua?

-- Muussa tapauksessa, sire, hylkäisin heti kahden naisen suosion,

jotka vielä tänä aamuna vakuuttivat minulle päinvastaista.

-- No niin, herttua, -- virkkoi Ludvig XV, -- saamme nähdä; saamme

nähdä, hra de Taverney; nuoriso elvyttää, onhan se totta...

-- Niin, sire, ja jalon veren vuodattaminen suoniin on terveellistä,

lukuunottamatta, että sellainen rikas sielu kuin teidän

Majesteettinne vaihdoksesta aina hyötyy eikä koskaan häviä.

-- Kuitenkin, -- huomautti Ludvig, -- muistelen, että isoisäni isä

vanhaksi tultuaan ei enää mielistellyt naisia yhtä rohkeasti kuin

ennen.

-- No, no, sire, -- sanoi Richelieu, -- teidän Majesteettinne tuntee

suuren kunnioitukseni kuningas-vainajaa kohtaan, joka kahdesti

sulki minut Bastiljiin; mutta se ei estä minua väittämästä, että

Ludvig XIV:n ja Ludvig XV:n kypsyneiden ikäin välillä ei voi tehdä

mitään vertailuja. Mitä hittoa! Eihän teidän kaikkein kristillisin

majesteettinne edustaessanne Kirkon vanhimman pojan arvonimeä menne

askeettisuudessa niin pitkälle, että unohtaisi inhimillisyytensä?

-- En suinkaan, -- vastasi Ludvig XV; -- tunnustan tämän, koska ei

lääkärini eikä rippi-isäni ole saapuvilla.

-- Kah, sire, edesmennyt kuningas kummastutti usein liiallisella

uskonnollisella hartaudellaan ja lukemattomilla lihansa

kurittamisilla rouva de Maintenonia, joka kuitenkin oli häntä

vanhempi. Toistan, sire, voiko verratakaan ihmistä ihmiseen, kun on

puhe teistä kahdesta kuninkaasta?

Sinä iltana kuningas oli hyvällä tuulella; Richelieun sanat olivat

kuin nuoruuden lähteestä tipahtelevia vesipisaroita.

Richelieu ajatteli, että oikea hetki oli tullut; hän tyrkkäsi

polvellansa de Taverneyn polvea.

-- Sire, -- virkkoi tämä, -- salliiko teidän Majesteettinne minun

lausua kiitokseni suurenmoisesta lahjasta, jonka olette tyttärelleni

antanut?

-- Siitä ei minua tarvitse kiittää, parooni, -- vastasi kuningas;

-- neiti de Taverney miellyttää minua vilpittömällä ja siveällä

sulollaan. Toivoisin, että tyttärilläni vielä olisi taloutensa

järjestettävänä; varmaan neiti Andrée... sehän kai on tytön nimi?

-- Niin, sire, -- sanoi Taverney ihastuksissaan siitä, että kuningas

tiesi hänen tyttärensä ristimänimen.

-- Kaunis nimi! Varmaan neiti Andrée olisi ollut ensimäinen

luettelossa; mutta kaikki hovineidon-paikat perheessäni ovat jo

anastetut. Odottaessamme, parooni, saatte olla varma, että tämä tyttö

nauttii kaikkea suojelustani. Hänellä ei luullakseni ole rikkaita

myötäjäisiä?

-- Ah ei, sire!

-- No, minä huolehdin hänen avioliitostaan. Taverney kumarsi hyvin

syvään.

-- Silloin teidän Majesteettinne suvainnee etsiä hänelle puolison;

sillä tunnustan, että köyhyydessämme, joka melkein lähenee

kurjuutta...

-- Kyllä, kyllä, olkaa huoletta siitä asiasta, -- vakuutti Ludvig XV;

-- mutta hän näyttää minusta hyvin nuorelta, joten ei ole kiirettä.

-- Sitäkin vähemmän, sire, kun teidän suojattinne kammoo avioliittoa.

-- Kas vain! -- huudahti Ludvig XV hykertäen käsiään ja vilkaisten

herttuaan. -- No, joka tapauksessa voitte luottaa minuun, hra de

Taverney, jos joudutte pulaan.

Tämän sanottuaan Ludvig XV nousi ja kääntyen Richeliun puoleen:

-- Marski! -- kutsui hän. Herttua lähestyi kuningasta.

-- Oliko tyttönen mielissään?

-- Mistä, sire?

-- Jalokivilippaasta.

-- Suokoon teidän Majesteettinne anteeksi, että puhun teille hiljaa,

mutta isä kuuntelee eikä hänen sovi tietää, mitä teille aion sanoa.

-- Pyh!

-- Ei.

-- Sanokaa siis.

-- Sire, neitonen kammoo avioliittoa, se on totta; mutta yhdestä

asiasta olen varsin varma: teidän Majesteettianne hän ei kammo.

Sanottuaan tämän tuttavallisuudella, joka miellytti kuningasta juuri

tavattoman avomielisyytensä vuoksi, marski astua tepsutti nopeasti

Taverneyn luo, joka kunnioituksesta oli vetäytynyt parvekkeen

kynnykselle.

He läksivät molemmin puutarhan kautta.

Ilta oli hyvin ihana. Kaksi lakeijaa astui heidän edellään

tulisoihdut toisessa kädessä ja toisella nostellen kukkivien oksain

huippuja. Nähtiin yhä valot Trianonin ikkunoista kruununprinsessan

viidenkymmenen huumautuneen vieraan hengityksestä hiestyneiden

ruutujen lävitse. Hänen Majesteettinsa soittokunta elävöitti

menuettia; sillä illallisten jälkeen oli alotettu tanssit, jotka

vielä jatkuivat. Tiheässä sireeni- ja heisipuu-ryhmässä polvillaan

maassa katseli Gilbert varjojen leikkiä läpikuultavien verhojen takaa.

Vaikka taivas olisi pudonnut maahan, se ei olisi häirinnyt tätä

tähystelijää, joka kauneuden päihdyttämänä silmillään seurasi sitä

kaikissa tanssin kierroissa.

Mutta kun Richelieu ja Taverney kulkivat ohi hipaisten pensasta,

johon tämä yölintu oli kätkeytynyt, niin heidän äänensä ja varsinkin

eräs sana saivat Gilbertin nostamaan päätänsä. Sillä tämä sana oli

varsinkin hänelle tärkeä ja merkityksellinen. Nojaten ystävänsä

käsivarteen ja kallistaen suunsa tämän korvaan virkkoi marski:

-- Kaikki harkiten, kaikki punniten, parooni, on raskas

velvollisuuteni sinulle ilmoittaa, että tyttäresi täytyy nopeasti

lähettää luostariin.

-- Ja minkätähden? -- kysyi parooni.

-- Sentähden, että kuningas, siitä löisin vetoa, on rakastunut neiti

de Taverneyhin.

Nämä sanat kuullessaan Gilbert kävi vaaleammaksi kuin heisipuun

hahtuvaiset lumenväriset kukat, jotka riippuivat hänen olkapäilleen

ja otsalleen.

13.

Aavistelua.

Seuraavana päivänä Trianonin tornikellon lyötyä kaksitoista Nicole

tuli huutamaan Andréelle, joka ei vielä ollut lähtenyt huoneestaan:

-- Mademoiselle, mademoiselle, täällä on hra Filip!

Tämä huuto kaikui portaitten alipäästä.

Aivan kummastuneena, mutta samalla riemuitsevana Andrée napitti

musliinisen aamunuttunsa ja riensi nuorta miestä vastaan, joka

tosiaankin oli astunut ratsultaan Trianonin pihalla ja tiedusteli

muutamilta palvelijoilta, milloin voisi tavata sisartaan.

Andrée avasi siis itse oven ja näki heti edessään Filipin, jota nopsa

Nicole, hänet pihalta noudettuaan, johdatti pitkin porraskäytävää

ylös. Nuori tyttö heittäytyi veljensä kaulaan, ja molemmat astuivat

Nicolen seuraamina Andréen huoneeseen.

Vasta silloin Andrée huomasi, että Filip oli tavallista vakavampi,

että hänen hymyilyssäänkin oli jotain surumielistä, että hänen uhkea

univormunsa oli mitä huolellisimmin järjestetty, ja että hänellä

vasemmassa kainalossaan oli kokoon kääritty matkaviitta.

-- Mikä nyt on, Filip? -- kysyi tyttö heti sillä hellien sielujen

vaistolla, jolle yksi ainoa katse oli riittävä ilmoitus.

-- Sisareni, -- virkkoi Filip, -- sain tänä aamuna määräyksen palata

rykmenttiini.

-- Ja sinä lähdet?

-- Niin, minä lähden.

-- Oi, -- virkahti Andrée, jonka kaikki rohkeus ja osa voimista

purkautui tässä tuskallisessa huudahduksessa.

Ja vaikka tämä lähtö oli aivan luonnollinen asia, jota hänen oli

täytynyt odottaa, hän tunsi uutisen kuullessaan sellaista masennusta,

että hänen täytyi tukea itseään veljensä käsivarteen.

-- Hyvä Jumala! -- sanoi Filip. -- Murhetuttaako lähtöni sinua niin

suuresti, Andrée? Tiedäthän, että sellainen sotilaan elämässä on mitä

jokapäiväisimpiä tapauksia.

-- Niin, niin, tietysti, -- sopersi tyttö; -- minne sinä matkustat,

veljeni?

-- Osastoni majailee Reimsissä; minulla ei siis ole mikään varsin

pitkä matka tehtävänä, kuten näet. Totta on, että rykmentti hyvin

luultavasti sieltä palaa Strassburgiin.

-- Ah, -- huudahti Andrée: -- ja milloin lähdet?

-- Määräyksen mukaan on minun heti suoriuduttava matkaan.

-- Olet siis tullut sanomaan jäähyväiset?

-- Niin, sisareni.

-- Jäähyväiset!

-- Onko sinulla jotain erityistä minulle sanottavaa, Andrée? -- kysyi

Filip levottomana tytön murheellisuudesta, joka oli liian ilmeinen

aiheutuakseen pelkästään tästä lähdöstä.

Andrée käsitti, että nämä sanat olivat tarkoitetut Nicolelle,

joka Andréen suunnattoman murheen johdosta katseli tätä näytelmää

kummastuksella. Eihän Filipin lähtö, upseerin matkustaminen

osastoonsa, ollut mikään onnettomuus, jonka olisi pitänyt aiheuttaa

niin paljon kyyneleitä.

Andrée käsitti siis samalla kertaa sekä Filipin tunteet että Nicolen

kummastuksen. Heittäen pienen päällysviitan hartioilleen hän vei

veljensä portaita kohti.

-- Tule puiston ristikkoportille asti, Filip, -- sanoi hän; -- minä

johdan sinut peitettyä käytävää. Minulla on sinulle todellakin hyvin

paljon puhuttavaa, veljeni.

Nämä sanat sisälsivät lähtökäskyn Nicolelle; tyttö hiipi pois seinän

vierustaa pitkin ja palasi emäntänsä huoneeseen, sillä välin kun tämä

Filipin kanssa kulki portaita alas.

Andrée astui kappelin sivulla olevia portaita ja tuli ulos

käytävästä, joka vielä tänäpäivänä vie puutarhaan. Mutta vaikka

Filipin levottoman kysyvä katse oli herkeämättä häneen luotuna, hän

riippui kauan veljensä käsivarressa ja nojasi päätänsä hänen olkaansa

vasten, virkkamatta ainoatakaan sanaa. Sitten hänen sydämensä

yhtäkkiä murtui, hänen piirteensä saivat kalmankalpean värin, pitkä

nyyhkytys nousi hänen huulilleen asti ja kyyneltulva sumensi hänen

silmänsä.

-- Rakas sisareni, paras Andréeni, -- huudahti Filip, -- taivaan

tähden, mikä sinua oikeastaan vaivaa?

-- Ystäväni, ainoa ystäväni, -- vastasi Andrée, -- sinä jätät minut

yksikseni tähän maailmaan, johon vasta saavuin, ja kysyt, miksikä

itken! Ah, ajattelehan, Filip, syntyessäni menetin äitini; ja,

hirveätä sanoa, isää minulla ei ole koskaan ollut. Kaikki pienet

huolet, joita sydämeni on tuntenut, kaikki sen pikku salaisuudet

olen uskonut sinulle, ainoastaan sinulle. Kuka minulle hymyili, kuka

minua hyväili, kuka minua tuuditteli lapsena ollessani? Sinä. Kuka

minua suojeli isommaksi tultuani? Sinä. Kuka minut sai uskomaan,

että Jumalan luomat olennot eivät olleet sysätyt maailmaan vain

kärsiäkseen täällä? Sinä, Filip, yhäti sinä. Sillä enhän siitä asti,

kun maailmaan tulin, ole rakastanut mitään tai ketään paitsi sinua,

eikä myöskään minua ole kukaan muu rakastanut kuin sinä.

-- Oi, Filip, -- jatkoi Andrée murheellisesti, -- sinä käännät pääsi

pois, ja minä luen ajatuksesi. Sinä sanot itsellesi, että olen nuori,

että olen kaunis, ja että teen väärin, kun en usko tulevaisuuteen,

rakkauteen. Ah, näet kuitenkin hyvin, Filip, että kukaan ei minusta

välitä. "Madame la dauphine suo sinulle hyvää", sanonet, ystäväni.

Epäilemättä; hän on täydellinen, ainakin minun silmissäni, ja minä

katselen häntä melkein jumaluusolentona. Mutta juuri siksi, että

sijoitan hänet tuohon yliluonnolliseen ilmapiiriin, tunnenkin häntä

kohtaan kunnioitusta, vaan en rakkautta.

-- Ja rakkaus, Filip, on sydämelleni välttämätön tunne, joka yhäti

työnnettynä takaisin sydämeeni särkee sen.

-- Isäni... Oi, hyvä Jumala, isäni! Se mitä nyt sanon ei ole sinulle

uutta, Filip: paitsi että isäni ei ole minulle suojelija tai ystävä,

hän ei koskaan edes katsahda minuun herättämättä minussa pelkoa.

Niin, niin, minä pelkään, Filip, pelkään häntä, varsinkin sen jälkeen

kun näen sinun lähtevän. Miksi pelkään? Sitä en ollenkaan tiedä. Oi,

Jumalani, eivätkö pakenevat linnut, ammuvat karjat, eivätkö nekin

pelkää myrskyä, kun myrsky on tulossa?

-- Se on vaistoa, sanot; mutta miksi kieltäisit kuolemattomalta

sielultamme onnettomuuden vaiston? Viimeiseltä on perheemme

saavuttanut kaikkinaista menestystä. Sen hyvin tiedän. Sinäkin

olet nyt kapteeni, ja minä olen melkein joutunut kruununprinsessan

lähimpään ystäväpiiriin; isäni kuuluu eilen syöneen illallista miltei

kahden kesken kuninkaan kanssa. Niin, Filip, toistan sen sinulle,

vaikka näyttäisin sinusta miltei järjettömältä, kaikki tuo peloittaa

minua enemmän kuin leppoisa köyhyytemme eläessämme unohdettuina

Taverneyssä.

-- Ja kuitenkin, rakas sisar, -- virkkoi Filip surumielisesti,

-- olit sielläkin yksinäsi; sielläkään en ollut kanssasi sinua

lohduttamassa.

-- Totta kyllä, mutta siellä olin edes yksinäni, yksinäni

lapsuudenmuistojen! parissa. Minusta tuntui kuin täytyisi talon,

missä äitini oli elänyt, hengittänyt ja kuollut, tarjota minulle

kodikkuuden turvaa, jos niin voi sanoa; kaikki siellä oli minulle

leppeätä, hyväilevää, ystävällistä. Näin tyynenä sinun lähtevän

ja iloitsin tulostasi. Mutta joko sinä menit tai tulit, sydämeni

ei kuulunut kokonaan sinulle, se oli kiintynyt tuohon rakkaaseen

kartanoon, puutarhaani, kukkasiini, tuohon kokonaisuuteen, josta

muinoin olit vain osana. Tänään sinä olet kaikkeni, Filip, ja

jättäessäsi minut minä jään kaikesta.

-- Ja kuitenkin, Andrée, -- virkkoi Filip, -- nautit sinä nykyisin

monin verroin mahtavampaa suojelusta kuin se, minkä minä saatoin

tarjota.

-- Se on totta.

-- Sinulla on hyvä tulevaisuus.

-- Kuka tietää...?

-- Miksi siis epäilet?

-- En tiedä.

-- Se on kiittämättömyyttä Jumalaa kohtaan, sisareni.

-- Oi, ei, minä en, taivas olkoon ylistetty, nurise Herraa vastaan,

vaan kiitän häntä aamuin, illoin. Mutta minusta tuntuu kuin, sen

sijaan että hän vastaanottaisi kiitosuhrini, polveni notkistaessani

joka kerta ääni korkeudesta sanoisi minulle: "Ole varuillasi, nuori

tyttö, ole varuillasi"!

-- Mutta mitä sinun pitäisi varoa? Vastaa. Otaksukaamme, että joku

onnettomuus sinua uhkaisi. Onko sinulla siitä mitään ennakkotunnetta?

Tiedätkö, miten menetellä käydäksesi uhmaten sitä vastaan tai

välttääksesi sitä?

En tiedä mitään, Filip, paitsi että minusta tuntuu, näetkös, kuin

riippuisi elämäni enää vain ohuesta rihmasta, ja että mikään ei enää

hymyile minulle sen hetken jälkeen, jolloin sinun lähtösi tapahtuu.

Sanalla sanoen, minusta näyttää, että nukkuessani olen vierinyt

äkkijyrkänteen partaalle ja vierinyt liian nopeassa vauhdissa

voidakseni herätessäni pysähtyä. Huomaan heränneeni, näen kuilun, ja

kuitenkin se nielee minut, ja sinun poissa ollessasi, kun et enää ole

minua pidättämässä, minä katoan sinne ja murskaudun siellä.

-- Rakas sisar, hyvä Andrée, -- sanoi Filip, tullen vastoin

tahtoaankin liikutetuksi tästä niin todellista kauhua ilmaisevasta

äänensävystä, -- sinä liioittelet hellyyttä, ja siitä sinua kiitän.

Niin, sinä menetät ystävän, mutta vain hetkellisesti. En joudu

sinusta niin kauaksi, että et tarpeen tullen voisi kutsua minua

takaisin; ja muistahan, että houreitasi lukuunottamatta mikään ei

sinua uhkaa.

Andrée pysähtyi veljensä eteen.

-- Mistä sitten johtuu, Filip, -- sanoi hän, -- että sinä, joka olet

mies, ja jolla on enemmän voimaa kuin minulla, olet tällä hetkellä

yhtä murheellinen kuin minäkin? Kah, veljeni, miten osaat sen

selittää?

-- Se on helppoa, rakas sisar, -- vastasi Filip, pysäyttäen Andréen,

joka puhumasta lakatessaan oli jälleen alkanut kävellä. -- Emme

ole veli ja sisar ainoastaan sydämeltämme ja vereltämme, vaan

myöskin sielultamme ja tunteiltamme. Ja me elimme sopusoinnussa,

joka varsinkin minulle on Pariisiin tulomme jälkeen käynyt perin

suloiseksi tottumukseksi. Minä katkaisen tämän ketjun, rakas ystävä,

tai pikemminkin se katkaistaan, ja isku tuntuu sisimpään sydämeeni.

Olen siis murheissani, mutta vain hetkellisesti, siinä kaikki.

Minä, Andrée, minä näen eromme tuolle puolen; minä en usko muuta

onnettomuutta kuin että muutamaan kuukauteen, ehkäpä vuoden aikaan

emme enää saa toisiamme nähdä; minä alistun kohtalooni, enkä sano

sinulle juhlallisia jäähyväisiä, vaan: näkemiin.

Näistä lohduttavista sanoista huolimatta vastasi Andrée vain

nyyhkytyksillä ja kyynelillä.

-- Rakas sisar, -- huudahti Filip nähdessään tämän hänelle

käsittämättömän murheen ilmaisun, -- rakas sisar, sinä et ole minulle

kaikkea sanonut, sinä kätket jotakin; puhu taivaan nimessä, puhu.

Ja hän otti tytön käsivarsiinsa ja painoi häntä rintaansa vasten

lukeakseen hänen silmistään.

-- Minäkö? -- virkkoi tämä. -- Ei, ei, Filip, vannon sinulle, että

tiedät kaiken ja että sydämeni on sinun käsissäsi.

-- No, rohkeutta siis, Andrée, taivaan tähden, äläkä murhetuta minua

näin.

-- Olet oikeassa, -- myönsi tyttö, -- minä olen hupsu. Kuule: enhän

ole koskaan ollut kovin lujasieluinen, sen sinä, Filip, tiedät

paremmin kuin kukaan muu. Aina olen peljännyt, aina uneksinut, aina

huokaillut; mutta minulla ei ole oikeutta yhdistää tuskallisiin

houreisiini hellästi rakastettua veljeä, silloin kun tämä minua

rauhoittaa ja minulle todistaa, että syyttä suotta käyn levottomaksi.

Olet oikeassa, Filip, on totta, aivan totta, että täällä ei minulta

puutu mitään. Anna minulle siis anteeksi, Filip; näethän, että

kuivaan silmäni; minä en enää itke, minä hymyilen. Filip, en enää

jätä sinua hyvästi, vaan sanon ainoastaan: näkemiin.

Ja nuori tyttö syleili hellästi veljeään, salaten häneltä viimeisen

kyyneleen, joka vielä sumensi hänen silmäänsä ja helmenä vierähti

nuoren upseerin kullatulle olkanauhalle.

Filip katseli häntä sillä äärettömällä hellyydellä, jossa samalla

kertaa yhtyy sekä veljen että isän tunteet.

-- Andrée, -- virkkoi hän, -- pidän sinusta tuollaisena. Ole reipas

ja rohkea. Minä lähden, mutta kuriiri tuo sinulle minulta kirjeen

joka viikko. Pyydän, että sinäkin joka viikko kirjoitat minulle.

-- Kyllä, Filip, -- vastasi Andrée; -- se on oleva ainoa onneni.

Mutta kaihan olet ilmoittanut isälle?

-- Mistä?

-- Lähdöstäsi.

-- Rakas sisko, parooni itse minulle tänä aamuna ministerin käskyn

toikin. Hra de Taverney ei ole sinun kaltaisesi, Andrée; hän näkyy

helposti voivan minusta luopua. Hän tuntui olevan iloinen lähdöstäni,

ja oikeassa hän olikin: täällä en ylene, kun siellä sitävastoin voi

tarjoutua tilaisuuksia.

-- Isä iloinen nähdessään sinun lähtevän! -- mutisi Andrée. -- Etkö

erehdy, Filip?

-- Sinä olet hänellä, -- vastasi Filip, väistäen kysymystä, -- ja se

lohduttaa häntä, sisareni.

-- Luuletko niin, Filip? Hän ei koskaan käy minua tapaamassa.

-- Sisareni, hän käski minun sinulle ilmoittaa, että hän vielä tänään

lähtöni jälkeen saapuisi Trianoniin. Hän rakastaa sinua, usko se; hän

vain rakastaa omalla tavallaan.

-- Mikä sinua muuten vaivaa, Filip? Näytät hämmentyneeltä

-- Rakas Andrée, se johtuu siitä, että hetki on jo lyönyt. Sanohan,

mitä kello nyt on?

-- Neljännestä vailla yksi.

-- Niin, rakas sisar, olen hämmennyksissä senvuoksi, että jo tunti

sitten olisi pitänyt olla matkalla, ja nyt juttelemme täällä

ristikkoportilla, missä hevostani pidetään valmiina. Siis...

Andrée otti levollisen muodon ja tarttuen veljensä käteen:

-- Siis, -- virkkoi hän liian varmalla äänensävyllä, jotta se ei

olisi ilmaissut teeskentelyä, -- siis, hyvästi, veljeni...

Filip syleili häntä viimeisen kerran.

-- Näkemiin, -- sanoi hän; -- muista lupaustasi.

-- Mitä lupausta?

-- Että kirjoitat ainakin kerran viikossa.

-- Oi, vielä siitä puhutkin!

Hän lausui nämä sanat äärettömällä ponnistuksella: lapsiparan ääni

oli kokonaan sortunut.

Filip tervehti häntä vielä kädenliikkeellä ja poistui. Andrée seurasi

häntä silmillään, pidättäen henkeään, hillitäkseen huokauksensa.

Filip nousi hevosensa selkään, huusi hänelle vielä kerran hyvästi

ristikon toiselta puolen ja lähti. Andrée jäi liikkumattomana

seisomaan siihen asti kun voi veljensä eroittaa.

Tämän hävittyä näkyvistä hän kääntyi ja juoksi kuin haavoitettu hirvi

puiston siimekseen, huomasi penkin, jonka hän töintuskin saavutti,

ja lysähti sille puolitainnuksissa, voimattomana, raukein katsein.

Sitten nousi hyvin syvältä hänen rinnastaan pitkä ja vihlaiseva

nyyhkytys.

-- Jumalani, Jumalani! -- huudahti hän. -- Miksi jätät minut näin

yksikseni maan päälle?

Ja hän peitti kasvot käsiinsä, antaen isojen kyynelten valua

valkoisten sormiensa välitse, yrittämättäkään niitä enää pidättää.

Tällä hetkellä kuului keveä rasahdus lehtimajan takaa; Andrée

luuli kuulleensa huokauksen. Hän kääntyi säikähtyneenä ja näki

murheellisten kasvojen kohoavan edessään.

Siinä oli Gilbert.

14.

Gilbertin romaani.

Se oli Gilbert, sanoimme, yhtä kalpeana kuin Andrée, yhtä

lohduttomana, yhtä murtuneena kuin hän.

Nähdessään miehen, nähdessään vieraan Andrée kiirehti kuivaamaan

silmiänsä, ikäänkuin ylpeätä neitosta olisi punastuttanut itkeä. Hän

suoristautui ja jäykisti marmoriposkensa, joita epätoivo vastikään

oli nytkähdytellyt.

Gilbertiltä kului paljon pitempi aika tyyntymiseensä, ja hänen

piirteissään säilyi tuskallinen ilme, jonka neiti de Taverney

kohotettuaan silmänsä ja tuntiessaan miehen heti huomasi hänen

asennossaan ja katseessaan.

-- Kas, taaskin hra Gilbert! -- huudahti Andrée siihen keveään

sävyyn, mitä hän koetti käyttää joka kerta kun sattuma, niinkuin hän

luuli, toi hänet nuoren miehen lähettyville.

Gilbert ei vastannut mitään: hän oli vielä liian kiihkeästi

liikutettu. Murhe, joka oli värisyttänyt Andréen ruumista, oli

hurjasti puistattanut myöskin häntä. Andrée siis jatkoi, tahtoen

päästä selvyyteen tämän haamun kanssa.

-- Mutta mikä teitä oikeastaan vaivaa, Gilbert? -- kysyi hän.

-- Minkätähden minua noin surumielisesti katselette? Varmaan on

jotakin, mikä tekee teidät murheelliseksi. Mikä teitä siis surettaa?

Sanokaahan toki.

-- Tahdotteko sen tietää? -- virkkoi Gilbert alakuloisesti, tuntien

tässä näennäisessä osanotossa piilevän ivan.

-- Kyllä.

-- No niin, minulle tuottaa murhetta nähdä teidän kärsivän, --

vastasi Gilbert.

-- Ja kuka teille on sanonut, että minä kärsin, monsieur?

-- Minä näen sen.

-- Minä en kärsi, te erehdytte, herraseni, -- virkkoi Andrée nostaen

nenäliinansa toistamiseen kasvoilleen.

Gilbert tunsi myrskyn nousevan; hän päätti taltuttaa sen

nöyryydellään.

-- Anteeksi, mademoiselle, -- sanoi hän, minä vain kuulin teidän

valituksenne.

-- Ah, te kuuntelitte? Se on parempaa, silloin...

-- Aivan sattumalta, mademoiselle, -- änkytti Gilbert, sillä hän

tunsi valehtelevansa.

-- Sattumalta! Olen kovin pahoillani, hra Gilbert, että sattuma oli

tuonut teidät lähelleni. Mutta sittenkin, minkä vuoksi kuulemanne

valitukset saattoivat teitä murehduttaa? Ilmoittakaa se minulle,

pyydän.

-- Minulle on mahdotonta nähdä naisen itkevän, -- vastasi Gilbert

äänellä, joka tavattomasti suututti Andréeta.

-- Olenko minä nainen hra Gilbertille, -- lausui ylpeä neito -- Minä

en kerjää osanottoa keltään ja hra Gilbertiltä kaikkein vähimmin.

-- Mademoiselle, -- virkkoi Gilbert ravistaen päätänsä, teette väärin

kohdellessanne minua noin tylysti. Olen nähnyt teidät murheellisena

ja tulin surulliseksi; kuulin teidän sanovan, että hra Filipin

lähdettyä olitte yksinänne maailmassa Mutta, kah, sitä ette ole,

mademoiselle, sillä minä olen jäänyt, minä, eikä hartaampaa ja

uskollisempaa sydäntä ole teille koskaan sykkinyt. Ei, toistan vielä,

neiti de Taverney ei koskaan ole yksinään maailmassa niin kauan

kuin aivoni kykenevät ajattelemaan, sydämeni sykkimään, käsivarteni

ojentumaan.

Gilbert oli todella kaunis uljuudessaan, ylevyydessään ja

kiintymyksessään, kun hän lausui nämä sanat, vaikka hän teki sen niin

perin yksinkertaisesti kuin todellinen kunnioitus vaati.

Mutta oli nyt kerran niin, että kaikki nuoressa miehessä pahoitti

Andréeta, närkästytti häntä ja kiihoitti hänet haavoittaviin

vastauksiin, ikäänkuin kaikki hänen kunnioituksensa olisi ollut

herjaus, jokainen hänen rukouksistaan ärsytys. Aluksi tahtoi

hän nousta löytääkseen tylymmän liikkeen ja häikäilemättömämmän

vastauksen; mutta hermostunut puistatus pidätti hänet penkillä.

Sitäpaitsi hän ajatteli, että seisaaltaan hänet nähtäisiin

kauemmaksi ja nähtäisiin juttelemassa Gilbertin kanssa. Hän jäi siis

penkillensä, sillä hän tahtoi kerran kaikkiaan musertaa jalallansa

hyönteisen, joka alkoi käydä kiusalliseksi.

Hän vastasi siis:

-- Luulin jo sanoneeni teille, hra Gilbert, että olette minulle

tavattoman epämieluinen, että äänenne ärsyttää minua ja filosofiset

elkeenne inhoittavat minua. Miksi siis, kun sen olen teille sanonut,

itsepäisesti tahdotte minua yhä puhutella?

-- Mademoiselle, -- virkkoi Gilbert kalpeana, mutta tyynenä, --

kunniallista naista ei voi loukata osoittamalla hänelle myötätuntoa.

Kunnon mies on jokaisen muun ihmisolennon vertainen, ja minä, jota te

noin itsepäisesti hyljitte, ansaitsen ehkä enemmän kuin joku muu sitä

myötätuntoa, jonka mielipahakseni näen teidän minulta kieltävän.

Kuullessaan tämän kahteen kertaan lausutun sanan "myötätunto" Andrée

avasi silmänsä suuriksi ja katsahti ivallisesti Gilbertiin.

-- Myötätuntoa! -- huudahti hän. -- Myötätuntoako teiltä minua

kohtaan, hra Gilbert? Olenko teidän suhteenne pettynyt! Pidin teitä

hävyttömänä, mutta ette sentään sitä olekaan: te olette ainoastaan

hullu.

-- En ole hävytön enkä hullu, -- vastasi Gilbert näennäisellä

levollisuudella, joka epäilemättä oli hyvin vaikeata tälle ylpeäksi

tuntemallemme sielulle. -- En, mademoiselle, sillä luonto on tehnyt

minut vertaiseksenne, ja sattuma on saattanut teidät minulle

kiitollisuuden velkaan.

-- Sattuma taaskin? -- virkkoi Andrée pilkallisesti.

-- Kaitselmus, olisi minun pitänyt sanoa. En olisi teille tästä

koskaan puhunut, elleivät loukkaavat sananne olisi palauttaneet

muistiani.

-- Teille kiitollisuuden velassa, minäkö olisin teille kiitollisuuden

velassa, mitä kuulenkaan? Miten te sen sanoittekaan, Gilbert?

-- Minua hävettäisi teidän kiittämättömyytenne, mademoiselle;

ja Jumala, joka on luonut teidät niin kauniiksi, on kauneutenne

vastapainoksi antanut teille kyllin muitakin vikoja.

Tällä kertaa Andrée nousi.

-- Kas niin, suokaa minulle anteeksi, -- virkkoi Gilbert; --

toisinaan tekin ärsytätte minua liiaksi, ja silloin unohdan kaiken

myötätunnon, jonka minussa herätätte.

Andrée puhkesi sellaiseen nauruun, että Gilbertin suuttumuksen olisi

luullut kohoavan huippuunsa; mutta hänen kummastuksekseen nuori

mies ei kiihoittunut. Tämä laski käsivartensa ristiin rinnalleen,

säilytti tulisen katseensa vihaisen ja itsepäisen ilmeen ja odotti

kärsivällisesti tytön törkeästi loukkaavan naurun loppumista.

-- Mademoiselle, -- sanoi Gilbert kylmästi Andréelle, -- suvaitkaa

vastata yhteen ainoaan kysymykseen. Kunnioitatteko isäänne?

-- Minusta näyttää todellakin, että te kuulustelette minua, hra

Gilbert! -- huudahti neitonen ylvään ylpeästi.

-- Niin, te kunnioitatte isäänne, -- jatkoi Gilbert, -- mutta ette

tee sitä hänen avujensa ja hyveittensä vuoksi. Ette, vaan yksinomaan

siksi, että hän on antanut teille elämän. Valitettavasti, ja se

teidän täytyy tietää, arvoisa neiti, isänne ansaitsee kunnioitusta

vain yhdestä syystä, mutta se on sittenkin syy. Vielä enemmänkin;

tästä ainoasta hyvästä työstä, elämän lahjasta, -- jatkoi Gilbert,

vuorostaan kiihtyen halveksivasta säälistä, -- tästä ainoasta

hyvästä työstä olette velvollinen hyväntekijää rakastamaan. No

niin, mademoiselle, jos punnitsemme asiaa periaatteellisesti, miksi

loukkaatte minua, miksi työnnätte minut luotanne, miksi vihaatte

minua, joka tosin en ole teille lahjoittanut elämää, mutta joka olen

sen pelastanut?

-- Te, -- huudahti Andrée, -- tekö olette pelastanut henkeni?

-- Oi, ette ole sitä edes ajatellut, -- sanoi Gilbert, -- tai

pikemminkin olette sen unohtanut; ja se onkin hyvin luonnollista,

koska tapauksesta jo piakkoin on kulunut vuosi. No niin,

mademoiselle, minun täytyy siis kertoa se teille eli virkistää

muistianne. Niin, minä pelastin henkenne panemalla omani alttiiksi.

-- Tahtonette toki olla niin ystävällinen, hra Gilbert, -- virkkoi

Andrée hyvin kalpeana, -- että ilmoitatte minulle missä ja milloin?

-- Sinä päivänä, mademoiselle, jolloin satatuhatta ihmistä tallaten

toisiaan, paeten raivostuneiden hevosten jaloista ja väistäen

väkijoukkoa niittäviä sapeleja jättivät Ludvig XV:n torille pitkän

jonon ruumiita ja haavoitettuja.

-- Ah, toukokuun 31. päivänä.

-- Niin, mademoiselle.

Andrée suoristausi ja palautti ivallisen hymynsä.

-- Ja sinä päivänä väitätte oman henkenne uhalla pelastaneenne minut,

hra Gilbert?

-- Niin oli minulla kunnia teille jo sanoa

-- Olette siis hra parooni de Balsamo? Pyydän teiltä anteeksi, sillä

en sitä tiennyt.

Ei, minä en ole parooni de Balsamo, -- virkkoi Gilbert säihkyvin

silmin ja väräjävin huulin. -- Minä olen vain kansan lapsi, Gilbert,

joka onnettomuudekseen oli niin hupsu, niin mieletön, että rakasti

teitä, ja koska hän rakasti teitä kuin järjetön, kuin hullu, kuin

mielenvikainen, hän seurasi teitä väkijoukossa. Minä olen Gilbert,

joka teistä hetkiseksi eroitettuna tunsin teidät hirveästä huudosta,

jonka kompastuessanne päästitte; olen Gilbert, joka kaatuen viereenne

saarsi teidät käsivarsillaan, kunnes kaksikymmentätuhatta hänen

omiaan pusertavaa käsivartta oli murtanut hänen voimansa; Gilbert,

joka paiskautui kivipilaria vasten, johon teidät uhattiin musertaa,

tarjotakseen ruumiinsa teille pehmeämmäksi tueksi. Ja minä, Gilbert,

huomatessani väkijoukossa tuon merkillisen miehen, joka näkyi muita

komentavan ja jonka nimen te vastikään mainitsitte, kokosin kaikki

voimani, kaiken vereni, kaiken sieluni ja kohotin teidät uupuvilla

käsivarsillani, jotta tuo mies teidät näkisi, teidät ottaisi, teidät

pelastaisi. Sanalla sanoen, olen Gilbert, jolle, luovutettuaan teidät

häntä itseään onnellisemmalle pelastajalle, ei jäänyt muuta kuin

liikkunen puvustanne: painoin sen huulilleni, ja olikin aika, sillä

veri syöksyi heti sydämeeni, ohimoihini ja aivoihini. Pyövelien ja

uhrien vyöryvä tulva peitti ja nielaisi minut kuin aalto, sillävälin

kun te ylösnousemuksen enkelin lailla kuilustani kohositte kohti

taivasta.

Gilbert oli näyttäytynyt omana itsenään, -- hurjana, luonnonsuorana,

ylevänä päättäväisyydessään niinkuin rakkaudessaanko. Eikä

Andréekaan halveksumisestaan huolimatta voinut olla häntä ihmetellen

katselematta. Hetkisen Gilbert uskoikin, että hänen kertomuksensa oli

ollut vastustamaton kuin totuus, kuin rakkaus. Mutta poloinen Gilbert

ei ottanut huomioon epäuskoisuutta, vihan valheellista vaistoa. Näin

ollen Andrée, joka vihasi Gilbertiä, ei ollut antanut minkään noista

halveksitun rakastajan todisteluista vaikuttaa itseensä.

Ensiksi hän ei vastannut mitään, vaan katseli Gilbertiä, ja jotakin

taistelun tapaista kuohui hänen sielussaan. Hermostuneena tästä

hyytävästä äänettömyydestä nuori mies näkikin itsensä pakoitetuksi

loppulauseena lisäämään:

-- Älkää nyt, mademoiselle, sentään inhotko minua enempiä kuin ennen,

sillä se ei olisi ainoastaan vääryyttä, vaan kiittämättömyyttäkin,

niinkuin teille äsken sanoin ja nyt toistan.

Mutta tämän kuullessaan Andrée kohotti ylpeän päänsä ja lausui mitä

välinpitämättömimmän julmalla äänellä:

-- Hra Gilbert, kauanko, jos saan kysyä, elitte hra Rousseaun

oppilaana?

-- Kolme kuukautta luullakseni, mademoiselle, -- vastasi Gilbert

yksinkertaisesti, -- lukuunottamatta niitä vuorokausia, jotka olin

sairaana tukehtumistilan jälkeen toukokuun 31. päivänä.

-- Te erehdytte, -- virkkoi tyttö, -- en pyydä teitä suinkaan

ilmoittamaan, olitteko sairaana vai ettekö... en kysele

tukehtumisia... se kaiketi taiteellisesti seppelöi kertomuksenne...

mutta se liikuttaa minua vähän. Tahdoin vain teille sanoa, että

vietettyänne ainoastaan kolme kuukautta kuuluisan kirjailijan luona,

olette oivallisesti käyttänyt tilaisuutta hyväksenne, ja että oppilas

laatii ensi otteellaan romaaneja, jotka ovat melkein hänen mestarinsa

julkaisemien teosten arvoiset.

Gilbert, joka oli tyynesti kuunnellut, luullen, että Andrée hänen

lausumiinsa intohimoisiin sanoihin vastaisi vakavasti, putosi tämän

verisen ivan iskemänä herkkäuskoisen hyväntahtoisuutensa ylväästä

korkeudesta.

-- Romaaneja, -- jupisi hän närkästyneenä, -- te pidätte romaanina,

mitä teille olen kertonut!

-- Niin, monsieur, -- sanoi Andrée, -- romaanina, toistan sanan.

Kuitenkaan ette ole pakoittanut minua sitä lukemaan, ja siitä olen

teille hyvilläni. Mutta minun täytyy syvästi valittaa, että en voi

sitä palkita arvonsa mukaan: turhaan sitä yrittäisin, romaaninne kun

ei ole maksettavissa.

-- Näinkö te siis minulle vastaatte? -- änkytti Gilbert kivistelevin

sydämin ja sammunein silmin.

-- Minä en edes vastaa teille, herraseni, -- sanoi Andrée työntäen

hänet tieltään.

Siinä saapuikin Nicole, kutsuen emäntäänsä puistokäytävän päästä,

tahtomatta liian äkkiä keskeyttää hänen keskusteluaan. Kuka toinen

puhujista oli, sitä hän ei tiennyt, sillä siimeksen välitse hän ei

ollut Gilbertiä tuntenut. Mutta lähemmäksi tullessaan hän näki nuoren

miehen, tunsi hänet ja pysähtyi hämmästyneenä, katuen, että ei ollut

saapunut kiertoteitse kuullakseen, mitä Gilbert oli saattanut neiti

de Taverneylle sanoa.

Silloin tämä, puhutellen Nicolea leppeällä äänellä ikäänkuin paremmin

ilmaistakseen Gilbertille sen ylpeän ynseyden, millä oli häntä

kohdellut, kysyi:

-- Mikä on, lapseni?

-- Herrat Taverneyn parooni ja Richelieun herttua saapuvat neitiä

tapaamaan, -- vastasi Nicole.

-- Missä he ovat?

-- Neidin luona.

-- Tule.

Andrée lähti ja Nicole seurasi häntä, luoden kuitenkin mennessään

ivallisen katseen Gilbertiin, joka pikemmin lyijynharmaana

kuin kalpeana, pikemmin mielipuolena kuin kiihtyneenä pikemmin

huimahulluna kuin vihaisena ojensi nyrkkiään käytävää kohti, jota

pitkin vihollisensa poistui, ja mutisi hammasta purren:

"Oi, sydämetön olento, sieluton ruumis, olen pelastanut henkesi, olen

sulkenut rakkauteni sydämeeni, olen mykistänyt tunteen, joka olisi

voinut loukata niin sanoakseni puhdasta viattomuuttasi; sillä minulle

sinä houreissani olit pyhä neito, kuin taivaan neitsyt Maria... Nyt

kun olen sinut nähnyt läheltä, olet enää vain nainen, ja minä olen

mies... Oh, jonakuna päivänä kostan puolestani, Andrée de Taverney;

kahdesti olet ollut käsissäni ja kahdesti olen sinut säästänyt;

Andrée de Taverney, varo kolmatta kertaa!... Näkemiin, Andrée!"

Ja hän poistui, hypäten pensasrivien yli kuin haavoitettu nuori susi,

joka kääntyy näyttäen hampaitaan ja veristävin silmäterin.

15.

Isä ja tytär.

Lehtokujan päähän ehdittyään Andrée todellakin huomasi marskin ja

isänsä, jotka kävelivät portaitten edessä häntä odotellen.

Ystävykset näkyivät olevan mitä hilpeimmällä tuulella siinä käsihakaa

astuessaan. Hovissa ei vielä ollut nähty Orestesta ja Pyladesta niin

tarkkaan esitettyinä. Andréen saapuessa molemmat vanhukset ilostuivat

vielä enemmän ja huomauttelivat toisilleen tytön säteilevää

kauneutta, jonka suuttumus ja ripeä käynti oli vielä kohottanut.

Marski tervehti Andréeta niinkuin hän olisi tervehtänyt ilmettyä

rouva de Pompadouria. Tämä vivahdus ei jäänyt Taverneyltä

huomaamatta, ja se miellytti häntä; mutta Andréeta kummastutti tuo

kunnioituksen ja vapaan kohteliaisuuden sekoitus; sillä taitava

hovimies osasi kumarrukseen sijoittaa yhtä monta erityisseikkaa

kuin Covielle osasi sovittaa ranskankielisiä lauseita yhden ainoan

turkkilaisen sanan tulkintaan.

Andrée vastasi tervehdykseen kumarruksella, joka oli yhtä virallisen

kohtelias hänen isälleen kuin marskillekin; sitten hän hurmaavan

sievästi kehoitti molempia astumaan hänen huoneeseensa.

Marski ihmetteli aistikasta siisteyttä, joka oli suojan sisustuksen

ja rakennustyylin ainoa ylellisyys. Kukilla ja pienellä määrällä

valkoista musliinia Andrée ei ollut synkästä kammiostaan tehnyt

palatsia, vaan temppelin. Hra Richelieu istahti isokukkaisella

vihreällä Persian karttuunilla päällystettyyn nojatuoliin suuren

kiinalaisen suppilon alle, josta riippui hyvänhajuisia akaasian ja

vaahteran terttuja kurjenmiekkojen ja Bengalin ruusujen keskeltä.

Taverney sai samallaisen nojatuolin; Andrée istahti telttatuolille

nojaten kyynäspäätään klaveeria vasten, joka myöskin oli isoon

saksilaiseen porsliinimaljakkoon asetetuilla kukilla koristettu.

-- Mademoiselle, -- sanoi marski, -- tulen hänen majesteettinsa

puolesta tuomaan teille vilpittömät onnittelut, joihin teidän lumoava

äänenne ja teidän täydellinen soittotaituruutenne on saanut kaikki

harjoituksen kuuntelijat puhkeamaan. Hänen majesteettinsa pelkäsi

herättävänsä teille kadehtijoita ja kadehtijattaria, jos olisi teitä

liian äänekkäästi ylistänyt. Hän on siis suvainnut antaa minun

toimekseni ilmoittaa teille, miten suuren ilon hänelle tuotitte.

Heleästi punastuessaan Andrée oli niin kaunis, että marski jatkoi

kuin olisi puhunut omassa asiassaan.

-- Kuningas, -- virkkoi hän, -- vakuutti minulle, että hän hovissaan

ei vielä ollut nähnyt ketään, jossa samassa määrässä kuin teissä,

neitiseni, yhtyivät hengen lahjat ja piirteiden sulo.

-- Unohdatte sydämen avut, -- lisäsi Taverney innostuen. -- Andrée on

tytöistä parhain.

Marski oli jo uskoa, että ystävänsä hyrähtäisi itkuun. Ihaillen tätä

isällisen tunteellisuuden ponnistusta hän huudahti:

-- Sydämen! Oi, hyvä parooni, te yksin kykenette arvostelemaan neidin

sydämen hellyyttä, jospa olisin viidenkolmatta vuotias, niin laskisin

hänen jalkojensa juureen elämäni ja omaisuuteni!

Andrée ei vielä osannut ottaa hovimiehen ylistystä keveästi Hän

vastasi Richelieun sanoihin vain merkityksettömällä hymähdyksellä.

-- Mademoiselle, -- virkkoi tämä, -- kuningas on suvainnut pyytää

teitä vastaanottamaan häneltä mielihyvänsä todistuksen, ja hän on

antanut isänne, hra paroonin, toimeksi sen teille jättää. Mitä on

minun nyt teidän puolestanne vastattava hänen majesteetillensa?

-- Monsieur, -- sanoi Andrée, näkemättä menettelyssään muuta kuin

jokaisen alamaisen puolelta kuninkaalle tulevaa luonnollista

kunnioitusta, -- olkaa hyvä ja vakuuttakaa hänen majesteetilleen

hartainta kiitollisuuttani. Sanokaa hänen majesteetilleen, että hän

tekee minut ylenmäärin onnelliseksi ajatellessaan minua ja että olen

aivan arvoton ansaitsemaan niin mahtavan hallitsijan huomiota.

Richelieu näkyi hurmaantuvan tästä vastauksesta, jonka nuori tyttö

lausui varmalla äänellä ja ilman pienintäkään epäröimistä. Hän

tarttui tämän käteen, suudellen sitä kunnioittavasti ja katsellen

sitä nautinnolla.

-- Kuninkaallinen käsi, -- huudahti hän, -- jalka kuin

haltijattarella... sielukkuutta, tahdon lujuutta, viattomuutta...

Ah, parooni, sellainen aarre!... Tyttärenne ei ole mikään tavallinen

tyttö, vaan kuningatar...

Tämän lausuttuaan hän sanoi hyvästi, jättäen Taverneyn Andréen luo.

Isän povi paisui nyt yhäti enemmän ylpeydestä ja toivosta.

Ken tahansa, joka olisi nähnyt tämän muinaisten oppien mukaisen

filosofin, tämän epäilijän, tämän halveksijan hengittävän pitkin

siemauksin suosionsa ilmaa ummehtuneimmasta rapakosta, olisi sanonut,

että Jumala oli samasta liejusta muovaillut hra de Taverneylle sekä

sielun että sydämen. Ainoastaan Taverney olisi tämän muutoksen

johdosta voinut huudahtaa:

"Minä en ole muuttunut, vaan aika."

Hän jäi siis Andréen lue, istuen hiukan hämillään; sillä nuori tyttö,

jonka kasvot kuvastivat seestä, ehtymätöntä tyyneyttä, lävisti hänet

silmillään, jotka päilyivät syvinä kuin valtameri.

-- Eikö hra de Richelieu sanonut, monsieur, että hänen majesteettinsa

oli teille jättänyt todistuksen tyytyväisyydestään? Mikä se on,

pyydän?

"Ah", ajatteli Taverney, "tytössä herää voitonpyyntiä... Kas, enpä

olisi uskonut! Sitä parempi, saatana, sitä parempi!"

Hän veti verkalleen taskustaan lippaan, jonka marski eilen oli

antanut, melkein samalla tavalla kuin hyvät isät vetävät esille

makeispussin tai leikkikalun, minkä lapsen silmät aavistavat heidän

taskustaan ennenkuin sormet ehtivät sitä koskettamaan.

-- Kas tässä, -- sanoi hän.

-- Ah, jalokiviä! -- virkahti Andrée.

-- Pidätkö niistä?

Siinä oli hyvin kallisarvoinen jalokiviryhmä. Kaksitoista isoa

timanttia yhdisti helmirivit toisiinsa; timanttisolki, korvarenkaat

ja timanteista säteilevä hiusneula antoivat lahjalle vähintäänkin

kolmenkymmenentuhannen écu'n arvon.

-- Hyvä Jumala, isä! -- huudahti Andrée.

-- No?

-- Nämä ovat liian komeita... kuningas on erehtynyt. Minä häpeäisin

noita kantaa... Olisiko minulla pukuja, jotka sopisivat tähän

timanttirikkauteen?

-- Valittele siis, pyydän! -- sanoi Taverney ivallisesti.

-- Monsieur, te käsitätte minut väärin... Olen pahoillani, etten voi

käyttää näitä jalokiviä, koska ne ovat liian muhkeita.

-- Kuningas, joka on lahjoittanut sinulle jalokivilippaan, neitiseni,

on kyllin suuri herra toimittaakseen sinulle pukuja.

-- Mutta, monsieur... tämä kuninkaan ystävällisyys...

-- Etkö usko, että olen sen palveluksillani ansainnut? -- sanoi

Taverney.

-- Ah, anteeksi, isäni: se on totta; -- vastasi Andrée luoden päänsä

alas, mutta tulematta oikein, vakuutetuksi.

Hetkisen mietittyään hän painoi lippaan kiinni.

-- Minä en käytä näitä jalokiviä, -- sanoi hän.

-- Mikset? -- huudahti Taverney levottomana.

-- Siksi, isä, että te ja veljeni olette välttämättömimmän puutteessa

ja että tämä ylellisyys loukkaa silmiäni, kun ajattelen teidän

vaikeuksianne.

Taverney puristi hymyillen hänen kättänsä.

-- Oh, älä siitä enää huolehdi, tyttäreni. Kuningas on tehnyt

enemmän minulle kuin sinulle. Me olemme suosiossa, rakas lapseni.

Kunnioittavan alamaisen enempää kuin kiitollisen naisenkaan ei sopisi

näyttäytyä hänen majesteettinsa edessä ilman niitä koristuksia, jotka

hän on suvainnut lahjoittaa.

-- Minä tottelen, monsieur.

-- Niin, mutta sinun on toteltava ilolla... Nämä koristeet eivät näy

olevan sinun makuusi?

-- Minä en tunne timantteja, monsieur.

-- Tiedä siis, että helmet yksinään ovat viidenkymmenentuhannen

livren arvoiset.

Andrée pani kätensä ristiin.

-- Monsieur, -- sanoi hän, -- on omituista, että hänen majesteettinsa

antaa minulle tällaisen lahjan. Ajatelkaahan toki.

-- En käsitä sinua, neitiseni, -- virkkoi Taverney kuivasti.

-- Jos käytän näitä hohtokiviä, niin olkaa varma, monsieur, että

ihmiset sitä kummastelevat.

-- Minkätähden? -- kysyi Taverney samaan sävyyn, ja hänen käskevä ja

kylmä katseensa sai tyttären luomaan silmänsä alas.

-- Minua arveluttaa.

-- Mademoiselle, on kovin omituista, sen myöntänet, että sinua

arveluttaa, kun minä en näe mitään syytä arkailuun tai pelkoon.

Kasvavatko nuoret tytöt viattomina tietääkseen ja keksiäkseen

pahan, vaikka se olisi kuinka hyvin kätkettynä, ja nähdäkseen sitä

sielläkin, missä kukaan muu ei ole sitä huomannut? Elääkö nuori tyttö

teeskentelemättömänä ja neitseellisenä punehduttaakseen minunlaiseni

vanhat krenatöörit!

Andrée kätki hämmennyksensä perlemokiiltoisiin käsiinsä.

"Oi veljeni", kuiskasi hän hiljaa, "miksi olet jo niin kaukana?"

Kuuliko Taverney nuo sanat vai arvasiko hän ne sillä merkillisellä

terävyydellä, jonka tiedämme hänellä olleen? Sitä emme osaisi sanoa;

mutta muuttaen heti äänensävyään ja tarttuen Andréen molempiin käsiin

hän virkkoi:

-- Kah, lapseni, eikö isäsi sentään ole sinun ystäväsikin?

Lempeä hymy välähti Andréen kaunista otsaa peittävien varjojen

välitse.

-- Enkö ole täällä sinua rakastamassa, sinua neuvomassa? Etkö tunne

ylpeyttä voidessasi avustaa veljesi ja minun onneani?

-- Oi kyllä, -- sanoi Andrée.

Parooni kohdisti tyttäreensä mitä hehkuvimmin hyväilevän katseen.

-- Niin, -- virkkoi hän, -- kuten hra Richelieu äsken sanoi, sinusta

tulee Taverneyn linnan kuningatar... Hänen majesteettinsa on

tehnyt sinut huomatuksi... kruununprinsessa myöskin, -- lisäsi hän

vilkkaasti. -- Näiden ylhäisten henkilöiden ystävyydessä rakennat

tulevaisuutesi, tekemällä heidän elämänsä onnelliseksi... Dauphinen

ystävätär, kuninkaan... ystävätär, sellainen kunnia!... Sinulla

on suurenmoisia lahjoja ja voittamaton kauneus; sielusi on terve,

vapaa ahneudesta ja kunnianhimosta... Oi lapseni, millaista osaa

voitkaan näytellä! Muistatko tyttöstä, joka lievensi Kaarlo VI:n

viimeiset hetket?... Ranska siunasi hänen nimeään... Muistatko

Agnes Sorelia, joka palautti Ranskan kruunun kunnian? Kaikki kunnon

ranskalaiset pitävät hänen muistoansa arvossa... Andrée, sinusta

tulee mainehikkaan hallitsijamme vanhuuden tuki... Hän on rakastava

sinua kuin tytärtään, ja sinä olet hallitseva Ranskaa kauneutesi,

rohkeutesi ja uskollisuutesi oikeudella...

Andréen silmät laajenivat kummastuksesta. Parooni jatkoi antamatta

hänelle aikaa miettimiseen.

-- Valtaistuinta häpäisevät turmeltuneet naiset on pelkkä katseesi

karkoittava; sinun läsnäolosi on puhdistava hovin. Sinun lempeätä

vaikutustasi on valtakunnan ylimystö kiittävä hyvien tapojen, siveän

ja puhtaan lemmenleikin palaamisesta. Tyttäreni, sinä voit, sinun

täytyy olla uudistuksen lähteenä tälle maalle ja kruunata nimemme

kunnia.

-- Mutta, -- virkkoi Andrée hämmästyneenä, -- mitä pitää minun sitä

varten tehdä?

-- Andrée, -- puhui parooni edelleen, -- olen sinulle usein sanonut,

että tässä maailmassa täytyy pakoittaa ihmiset hyveellisiksi

tekemällä hyve heille vain mieluisaksi ja rakkaaksi. Otsaansa

rypistelevä, synkkä ja alati siveysoppia veisaava hyve ajaa pakoon

nekin, jotka kiihkeimmin tahtoisivat sitä tavoitella. Anna omalle

hyveellesi kaikki keimailun syötit, vieläpä nekin, joita pahe

käyttää. Se on helppoa sinunlaisellesi älykkäälle ja lujaluontoiselle

tytölle. Tee itsesi niin kauniiksi, että hovissa puhutaan ainoastaan

sinusta; tee itsesi niin viehättäväksi kuninkaan silmissä, että hän

ei voi elää ilman sinua; esiinny niin salaperäisenä, niin varovaisena

kaikkia muita paitsi hänen majesteettiaan kohtaan, että sinulle

hyvin pian tunnustetaan kaikki se valta, jonka välttämättömästi olet

saavuttava.

-- En oikein ymmärrä tätä viime neuvoa, -- virkkoi Andrée.

-- Salli minun opastaa itseäsi. Ymmärtämättäsi olet vaistomaisesti

tekevä sen, mikä on parempi sellaiselle viisaalle ja jalomieliselle

olemukselle kuin sinä. Muuten, ensimäistä askeltasi varten minun on

varustettava kukkarosi. Ota nämä sata louisdoria ja varustele pukusi

vastaamaan sitä arvoa, johon olemme kutsutut senjälkeen kuin kuningas

on meitä erityisellä huomaavaisuudellaan kunnioittanut.

Taverney antoi sata louisdoria tyttärelleen, suuteli tämän kättä ja

lähti.

Hän käveli rivakasti takaisin samaa puutarhakäytävää, jota oli

tullutkin, eikä huomannut Lemmenlehdon perällä Nicolea, joka oli

hartaassa keskustelussa hänen korvaansa kuiskailevan ylhäisen

herrasmiehen kanssa.

16.

Mitä Althotas tarvitsi eliksiirinsä täydentämiseen.

Tätä keskustelua seuraavana päivänä kello neljän tienoissa

iltapuolella Balsamo oli työhuoneessaan Rue Saint-Clauden varrella,

lukien kirjettä, jonka Fritz juuri oli hänelle tuonut. Siinä ei ollut

mitään allekirjoitusta. Käännellen sitä kämmenissään hän virkkoi:

"Tunnen tuon venytetyn, säännöttömän, hiukan vapisevan käsialan

monine oikeinkirjoitus-virheineen."

Ja hän luki uudestaan:

'Herra kreivi:

Henkilö, joka kävi kysymässä neuvoanne jonkun aikaa ennen

viimeisen ministeristön kukistumista ja joka jo kauan aikaisemmin

oli kanssanne neuvotellut, saapuu tänään luoksenne uutta

puhuttelua varten. Sallivatko monet toimenne teidän suoda

tälle henkilölle puoli tuntia kello neljän ja viidan välillä

iltapäivällä?'

Luettuaan kirjeen toiseen tai kolmanteen kertaan Balsamo vaipui

jälleen tutkisteluunsa.

"Ei maksa vaivaa kysellä Lorenzalta näin vähäpätöistä seikkaa;

ja enkö sitten enää itse kykene arvaamaan? Kirjoitus on pitkää,

ylimyksellinen merkki; säännötöntä ja vapisevaa, vanhuuden merkki;

vilisee oikeinkirjoitusvirheitä: siis hovimiehen kyhäämä... Ah,

olenpa minä tomppeli! Se on Richelieun herttuan kirjoittama.

Aivan varmaan suon teille puolisen tuntia, herra herttua, soisin

tunnin, kokonaisen päivänkin. Käyttäkää aikaani milloin teille

parhaiten sopii. Olettehan te, itse sitä tietämättänne, salaperäisiä

välikappaleitani, kotoisia paholaisiani! Emmekö puuhaile molemmat

samassa työssä, emmekö yhteisvoimin horjuttele monarkiaa, te

tekeytymällä sen ystäväksi ja sieluksi, minä tekemällä itsestäni sen

vihollisen? Tulkaa, herra herttua, tulkaa."

Ja Balsamo otti esille kellonsa nähdäkseen, kauanko hänen vielä

täytyi herttuaa odottaa. Tällä hetkellä kuului tiu'un helähdys

katonrajasta.

"No, mikä on?" hymähti Balsamo säpsähtäen. "Lorenza kutsuu minua,

Lorenza! Hän tahtoo minua tavata. Olisiko hänelle tapahtunut

jotakin ikävää vai olisiko se vain hänen luonteensa oikkuja, joiden

todistajaksi olen niin usein joutunut ja joskus uhriksikin? Eilen

hän oli hyvin mietiskelevä, hyvin alistuvainen, hyvin lempeä, juuri

sellainen, jollaisena haluan hänet nähdä. Lapsi-parka! Katsokaamme."

Sitten sulki hän kirjaillun paidanrintansa, kätki röyhyskauluksensa

kotinuttunsa alle, vilkaisi peiliin todetakseen, että tukkalaitteensa

ei ollut kovin epäjärjestyksessä ja astui portaita kohti, kun ensin

oli samallaisella kellonkilahduttamisella vastannut Lorenzan kutsuun.

Mutta tapansa mukaan Balsamo pysähtyi suojassa, joka oli nuoren

naisen kammion edessä, ja kääntyen ristiin lasketuin käsivarsin

sinne päin, missä otaksui tämän olevan, hän esteitä tuntemattomalla

tahdonvoimallansa määräsi hänet vaipumaan uneen.

Sitten hän melkein huomaamattomasta halkeamasta laudoituksessa,

ikäänkuin epäillen itseään tai luullen tarpeelliseksi ryhtyä

kaksinkertaisiin varokeinoihin, katsahti sisään.

Lorenza makasi nukkuneena sohvalla, mistä hän kaiketi horjuen

käskijänsä tahdon alla oli mennyt etsimään tukea. Maalari ei suinkaan

olisi keksinyt hänelle runollisempaa asentoa. Väännellen itseään ja

läähättäen Balsamon hänelle lähettämän virran vaikutuksesta Lorenza

muistutti Vanloon ihania Ariadneja, joiden povi paisuu, vartalo

nytkähtelee aaltomaisista väristyksistä ja pää riippuu raukeana

epätoivosta tai väsymyksestä.

Balsamo astui siis sisään tavallisesta käytävästään ja pysähtyi

vaimonsa eteen häntä katselemaan. Mutta samassa hän herätti hänet,

pitäen tilannetta liian vaarallisena.

Tuskin oli Lorenza avannut silmänsä, kun hän singahdutti niistä

salaman; senjälkeen hän ikäänkuin järjestääkseen vielä häilyviä

ajatuksiaan silitti molemmilla kämmenillään hiuksiansa, tiivisti

rakkaudesta kosteat huulensa ja etsien syvältä sielustaan keräsi

hajalliset muistelmansa.

Balsamo katseli häntä eräänlaisella levottomuudella. Hän oli jo

pitkän ajan kuluessa tottunut siihen, että lemmellinen hellyys

äkkiä vaihtui suuttumuksen ja vihan puuskaksi. Tämänpäiväinen

tunneheijastus, ilme, johon hän ei ollut tottunut, levollisuus, jolla

Lorerza tavanmukaisten vihanpuuskiensa asemesta hänet vastaanotti,

ilmaisivat hänelle tällä kertaa jotakin, mikä ehkä oli vakavampaa

kuin kaikki hänen tähän asti näkemänsä. Lorenza siis nousi, pudisti

päätänsä ja kohotti pitkän, sametinpehmeän katseensa Balsamoon,

virkkaen:

-- Istukaahan tähän viereeni, minä pyydän.

Balsamo säpsähti tätä tavatonta lempeyttä ilmaisevaa ääntä.

-- Istuisinko? -- virkkoi hän. -- Tiedät hyvin, Lorenzani, että

minulla ei ole muuta toivomusta kuin viettää elämäni sinun jalkaisi

juuressa.

-- Monsieur, -- toisti Lorenza samaan sävyyn, -- pyydän teitä

istumaan, vaikka minulla ei ole teille paljoa kerrottavaa. Mutta

mielestäni puhun sentään paremmin, jos istutte.

-- Tänään, kuten aina, rakastettu Lorenzani, -- sanoi Balsamo, --

seuraan toivomuksiasi.

Ja hän istahti nojatuoliin Lorenzan viereen, joka itse istui sohvalla.

-- Monsieur, -- sanoi hän, luoden enkelinilmeiset silmänsä Balsamoon,

-- kutsuin teitä anoakseni teiltä suosionosoitusta.

-- Oi Lorenzani, -- huudahti Balsamo yhä ihastuneempana, -- kaikki,

mitä tahdot, kaikki, sano!

-- Pyydän vain yhtä asiaa; mutta ilmoitan edeltäkäsin, että haluan

sitä kiihkeästi.

-- Puhu, Lorenza, puhu, vaikka se maksaisi minulle koko omaisuuteni,

puolet elämääni.

-- Se ei maksa teille mitään muuta, monsieur, kuin minuutin

ajastanne, -- vastasi nuori nainen.

Hyvillään keskustelun saamasta tyynestä suunnasta Balsamo vilkkaassa

mielikuvituksessaan jo hahmoitteli toivomukset, jotka Lorenza oli

saattanut muodostaa, ja varsinkin ne, jotka hän voisi tyydyttää.

"Hän aikoo minulta pyytää jotakin palvelijaa tai seuralaista", tuumi

hän. "No, tuon äärettömän uhrauksen teen hänelle silläkin uhalla,

että se saattaa salaisuuteni ja luonani käyvät vieraani vaaraan,

sillä lapsi-parka on hyvin onneton tässä eristyksessä." -- Sano pian,

Lorenzani, -- kehoitti hän ääneensä, rakastavaisen hymy huulilla.

-- Monsieur, -- virkkoi nuori nainen, -- tiedätte, että riudun

surusta ja ikävästä.

Huoahtaen kumarsi Balsamo myöntymyksen merkiksi.

-- Nuoruuteni, -- jatkoi Lorenza, -- haihtuu; päiväni ovat pelkkää

nyyhkytystä, yöni kuluvat alituisessa pelossa. Minä vanhenen

yksinäisyydessä ja ahdistuksessa.

-- Tämä elämä on sellainen, millaiseksi sen itselleni luot, Lorenza,

-- vastasi Balsamo, -- eikä ole ollut minun syyni, että elämäsi,

jonka olet täten synkistänyt, ei herätä kateutta kuningattaressakin.

-- Olkoon niin. Ja nyt näettekin, että minä palaan sovinnon tielle.

-- Kiitos, Lorenza.

-- Olette hyvä kristitty, niin olette minulle joskus sanonut,

vaikka...

-- Vaikka pidät minua kadotettuna sieluna, tarkoittanet? Minä

täydennän ajatuksesi, Lorenza.

-- Älkää ottako huomioonne muuta kuin omat sanani, monsieur, älkääkä

otaksuko mitään, pyydän.

-- Jatka siis.

-- No niin, sensijaan että annatte minun nääntyä näihin vihan ja

epätoivon puuskiin, suokaa minulle, koska en mihinkään kelpaa...

Hän pysähtyi vilkaistakseen Balsamoon; mutta tämä oli jo ottanut

takaisin valtansa hänen ylitseen, ja vaimo kohtasi vain kylmän

katseen ja rypistyneen otsan. Näiden melkein uhkaavien silmien alla

hän elostui.

-- Suokaa minulle, -- jatkoi hän, -- joskaan ei vapauttani (tiedän,

että Jumalan säännös tai pikemminkin teidän tahtonne, joka minusta

näyttää kaikkivaltiaalta, tuomitsee minut elinikäiseen vankeuteen),

suokaa minulle edes tilaisuus nähdä ihmiskasvoja, kuulla muidenkin

ääniä kuin teidän; sanalla sanoen, sallikaa minun lähteä ulos,

kävellä, olla todella olemassa.

-- Olen edeltäpäin arvannut tuon toivomuksesi, Lorenza, -- sanoi

Balsamo tarttuen hänen käteensä, -- ja tiedäthän, että se jo kauan on

ollut minunkin toivomukseni.

-- Siis...! -- huudahti Lorenza.

-- Mutta, -- vastasi Balsamo, -- olet itse minua siitä ehkäissyt.

Houkkiona, mikä olinkin, ja jokainen rakastunut mies on houkkio, olen

antanut sinun tunkeutua muutamiin tieteellisiin ja valtiollisiin

salaisuuksiini. Tiedät, että Althotas on keksinyt viisasten kiven

ja etsii elämän eliksiiriä; se tieteestä. Sinulle on tunnettua,

että minä ystävineni hankin kapinaa tämän maailman monarkiain

kukistamiseksi; se politiikasta. Edellinen näistä salaisuuksista

voi saattaa minut noitana poltettavaksi, jälkimäinen voi johtaa

siihen, että minut valtiopetoksesta pyörällä teilataan. Ja sinä olet

uhkaillut minua, Lorenza; olet sanonut minulle, että käyttäisit

kaikki mahdolliset keinot hankkiaksesi takaisin vapautesi ja että

vapautesi kerran saatuasi ensikädessä käyttäisit sitä ilmiantaaksesi

minut hra de Sartines'lle. Etkö ole niin sanonut?

-- Minkä sille voin! Joskus raivostun ja silloin... niin, silloin

tulen hulluksi.

-- Oletko tyyni, oletko järkevä tällä hetkellä, Lorenza, ja voimmeko

jutella?

-- Toivoakseni. -- Jos palautan sinulle pyytämäsi vapauden, olenko

näkevä sinussa hartaan ja alistuvaisen vaimon, luotettavan ja lempeän

sielun? Tiedät, että se on hartain toivoni, Lorenza.

Nuori nainen pysyi vaiti.

-- Toisin sanoen, rakastatko minua? -- lopetti Balsamo huokaisten.

-- En tahdo luvata muuta kuin minkä voin täyttää, -- vastasi Lorenza.

-- Rakkaus ja viha eivät riipu meistä. Toivon, että Jumala teidän

hyväntahtoisen menettelynne vastineeksi sallii vihan sammua ja

rakkauden syttyä.

-- Sellainen lupaus, Lorenza, ei valitettavasti ole riittävä

voidakseni sinuun luottaa. Minun täytyy saada ehdoton, pyhä

vala, joka sitoo sinut tässä ja tulevaisessa maailmassa ja jonka

unohtaminen aiheuttaisi kuolemasi täällä ja kadotuksesi siellä.

Lorenza oli vaiti.

-- Tahdotko vannoa sen valan?

Lorenza antoi päänsä painua käsiinsä, ja hänen povensa kuohui

vastakkaisten tunteitten puristuksesta.

-- Vanno minulle se vala, Lorenza, sellaisena kuin sen sinulle

sanelen, siinä juhlallisessa muodossa, mihin sen puen, niin olet

vapaa.

-- Mitä minun on vannottava, monsieur?

-- Vanno, että ei koskaan millään verukkeella hiiskaustakaan siitä,

mitä olet Althotaan tieteestä havainnut, lähde huuliltasi.

-- Vanno, että et koskaan ilmaise mitään siitä, jonka olet saanut

tietää valtiollisista kokouksistamme.

-- Vannon senkin.

-- Sillä valalla ja siinä muodossa kuin minä osoitan?

-- Niin; onko siinä kaikki?

-- Ei, vanno... ja se on tärkeintä, Lorenza, sillä muista valoista

riippuu vain elämäni; mutta se, jonka sinulle nyt mainitsen, koskee

autuuttani. Vanno, että et koskaan erkane minusta, Lorenza. Kun sen

vannot, niin olet vapaa.

Nuori nainen säpsähti kuin olisi jääkylmä rauta työnnetty hänen

sydämeensä.

-- Ja millä tavalla on tuo vala vannottava?

-- Menemme yhdessä kirkkoon, Lorenza; siellä nautimme Herran

ehtoollisen samasta rippileivästä. Tämän vielä murtamattoman

rippileivän kautta vannot, että et konsaan ilmaise mitään

tovereistani. Sinä vannot, että et koskaan eroa minusta. Me

leikkaamme hostian kahtia ja nautimme puoliskon kumpikin, rukoillen

Herraa Jumalaa todistajaksemme, sinä, että et minua koskaan petä, ja

minä, että teen sinut aina onnelliseksi.

-- Ei, -- virkkoi Lorenza, -- sellainen vala on jumalaton.

-- Vala on jumalaton, Lorenza, -- vastasi Balsamo surullisesti, --

ainoastaan silloin, kun se vannotaan aikomatta sitä pitää.

-- En tee sitä valaa, -- sanoi Lorenza, -- pelkäisin liiaksi, että

kadottaisin sieluni.

-- Toistan sinulle, -- virkkoi Balsamo, -- että valaa tekemällä et

sieluasi kadottaisi, vaan valasi rikkomalla.

-- Minä en vanno.

-- Ole sitten kärsivällinen, Lorenza, -- sanoi Balsamo suuttumatta,

mutta syvästi surullisena.

Lorenzan otsa synkistyi niinkuin nähdään synkistyvän kukkivan niityn,

kun pilvi häilähtää sen ja taivaan väliin.

-- Epäätte siis pyyntöni? -- virkkoi hän.

-- En suinkaan, Lorenza, sinähän sen teet. Hermostunut liike ilmaisi

kaiken kärsimättömyyden, minkä nuori nainen sanoissaan pidätti.

-- Kuuntele, Lorenza, -- lausui Balsamo, -- mitä voin sinulle tehdä,

ja usko minua, se on paljon.

-- Puhukaa, -- vastasi nuori nainen katkerasti hymyillen. --

Katsokaamme, mihin asti se jalomielisyys ulottuu, jota pidätte niin

suurena.

-- Jumala, sattuma tai sallimus, miten tahdot, Lorenza, on meidät

sitonut toisiimme päästämättömillä solmuilla. Älkäämme siis yrittäkö

niitä tässä elämässä murtaa, koska ainoastaan kuolema voi ne

katkaista.

-- Kyllähän sen tiedän, -- vastasi Lorenza kärsimättömästi.

-- No niin, kahdeksassa päivässä, Lorenza, maksakoon se minulle mitä

tahansa ja saattakoon tekoni minut mihin vaaraan hyvänsä, kahdeksassa

päivässä saat seuralaisen.

-- Minne sitten? -- kysyi hän.

-- Tänne.

-- Tänne, -- huudahti hän, -- näiden rautaristikkojen, näiden

heltymättömien ovien, naiden vaskiporttien taakse! Vankilatoverin?

Oi, mitä ajattelettekaan, monsieur! En minä teiltä sellaista pyydä.

-- Mutta, Lorenza, se on kaikki minkä voin sinulle suoda. Nuori

nainen teki vielä kärsimättömämmän liikkeen.

-- Ystäväni, ystäväni! -- jatkoi Balsamo lempeästi. -- Ajattele toki,

kaksin voitte tämän välttämättömän onnettomuuden helpommin kantaa.

-- Erehdytte, monsieur; tähän asti olen kärsinyt vain omaa tuskaani,

enkä toisen tuskaa. Tämä koettelemus vielä puuttuu, ja käsitän, miksi

tahtoisitte sen minulle tuottaa. Niin, te sijoittaisitte luokseni

toisen samallaisen uhrin, jonka näkisin laihtuvan, kalpenevan,

kuihtuvan murheesta niinkuin itsenikin. Kuulisin hänen iskevän,

niinkuin minä olen tehnyt, tähän seinään, tähän inhoittavaan oveen,

jota tarkastan tuhat kertaa päivässä saadakseni selville mihin se

aukenee teidän siitä kulkiessanne. Ja kun uhri, tuo kumppanini, on

minun laillani kuluttanut kyntensä puussa ja marmorissa työntääkseen

sen sisään tai nostaakseen sen saranoiltaan, kun hänen silmäluomensa

ovat kyynelistä tummuneet, kuten omani, kun hän on kuollut, niinkuin

minä olen kuollut, ja teillä yhden ruumiin asemasta on kaksi, olette

te pirullisessa hyväntahtoisuudessanne sanova: "Ne kaksi lapsukaista

huvittelevat, pitävät toisilleen seuraa, ovat onnelliset." Oh ei, ei,

tuhat kertaa ei!

Ja hän polki jalkaansa hurjasti lattiaan.

Balsamo koetti häntä vielä rauhoittaa.

-- Kah, -- sanoi hän, -- Lorenza, säveyttä, tyyneyttä; haastelkaamme

järkevästi, rukoilen.

-- Hän pyytää minulta tyyneyttä, hän pyytää minulta järkevyyttä!

Pyöveli kehoittaa säveyteen uhriansa, jota hän kiusaa tyyneyteen --

onnetonta, jota hän kiduttaa.

-- Niin, minä kehoitan sinua tyyneyteen ja lempeyteen; sillä vihasi

puuskat, Lorenza, eivät kohtaloamme ollenkaan muuta, ne vain tekevät

sen surullisemmaksi. Ota vastaan tarjoukseni, Lorenza; annan sinulle

toverin, sellaisen toverin, joka on rakastava orjuutta, koska se

orjuus on hänelle hankkinut sinun ystävyytesi Et näe murheellisia

kasvoja, et vetisteleviä silmiä, kuten pelkäät, vaan päinvastoin

hymyilyä ja iloisuutta, joka silittää rypyt omalta otsaltasi.

Katsohan, hyvä Lorenzani, ota tarjoukseni vastaan; sillä vannon, että

minä en voi sinulle enempää antaa.

-- Toisin sanoen, aiotte asettaa luokseni palkkanaisen, jolle olette

sanonut, että täällä on mielipuoli, sairas, kuolemaan tuomittu

vaimo rukka; te kyllä keksitte taudin. "Sulkeutukaa sen hullun

pariin, myöntykää hartaaseen kiintymykseen, niin korvaan vaivanne ja

huolenpitonne heti kun poloinen on kuollut."

-- Oi, Lorenza, Lorenza! -- kuiskasi Balsamo.

-- Ei, eihän se sitä ole, minä erehdyn, eikö niin? -- jatkoi Lorenza

ivallisesti. -- Minä olen huono arvaamaan. Mitäpä sille voipi? Minä

olen oppimaton ja tunnen perin puutteellisesti maailman ja sen

ihmisten sydämet! Niin, niin, te sanottekin sille, tuolle naiselle:

"Pitäkää häntä silmällä, hän on vaarallinen mielipuoli, suojelkaa

minua kaikilta hänen teoiltaan, kaikilta hänen ajatuksiltaan, pitäkää

silmällä hänen elämäänsä, valvokaa, kun hän nukkuu." Ja te annatte

hänelle niin paljon kultaa kuin hän tahtoo; kulta ei teille mitään

maksa, teille, joka sitä itse teette.

-- Lorenza, sinä käyt harhaan; taivaan nimessä, Lorenza, lue paremmin

sydäntäni. Seuralaisen antaminen sinulle, ystäväni, saattaa niin

suuret edut vaaraan, että vapisisit, ellet minua vihaisi... Antamalla

sinulle seuralaisen, sanon, vaarannan turvallisuuteni, vapauteni,

elämäni; ja kuitenkin uskallan sen kaiken säästääkseni sinulta

jonkunverran ikävää.

-- Ikävää! -- huudahti Lorenza nauraen hurjaa ja peloittavaa

nauruaan, joka sai Balsamon vapisemaan. -- Hän kutsuu tätä

ikävyydeksi!

-- No tuskaa sitten; niin, olet oikeassa, Lorenza, se on vihlovaa

tuskaa. Niin, Lorenza; mutta toistan sinulle, ole kärsivällinen,

kerran saapuu päivä, jolloin kaikki nämä tuskat loppuvat; tulee

päivä, jolloin olet vapaa, jolloin olet onnellinen.

-- Kuulkaahan, -- sanoi hän, -- sallitteko minun vetäytyä luostariin?

Minä tekisin siellä nunnanvalan.

-- Luostariin!

-- Minä rukoilisin; rukoilisin ensin teidän puolestanne ja sitten

omastani. Olisin ankarasti suljettuna, se on totta, mutta minulla

olisi puutarha, ilmaa, tilaa, kalmisto, missä saisin kävellä

hautojen keskellä ja etsiä jo ennakolta omani paikkaa. Minulla

olisi tovereita, jotka kärsivät omaa onnettomuuttaan eivätkä minun

puolestani. Sallikaa minun vetäytyä luostariin, niin vannon kaikki

vaatimanne valat. Luostariin, Balsamo, luostariin, rukoilen sitä

teiltä kädet ristissä!

-- Lorenza, Lorenza, me emme voi erota toisistamme. Sidotut, sidotut,

olemme sidotut tässä maailmassa, kuuletko? Mitään sellaista, joka

veisi sinut tämän talon kynnyksen ulkopuolelle, et saa minulta pyytää.

Ja Balsamo lausui nämä sanat niin selvällä ja samalla niin pidätetyn

järkähtämättömällä äänellä, että Lorenza ei enää kiistänytkään.

-- Ette siis tahdo? -- kysäisi hän lannistuneena.

-- Minä en voi.

-- Onko se peruuttamatonta?

-- Peruuttamatonta, Lorenza.

-- No sitten jotakin muuta, -- virkkoi hän hymyillen.

-- Oi, hyvä Lorenzani, hymyile vielä, vielä sillä tavalla, niin

tuolla hymyilylläsi saat minut tekemään, mitä tahdot.

-- Niin, enkö saisikin teitä tekemään kaikki, mitä tahdon, kunhan

vain itse teen kaikki, mikä teitä miellyttää? No niin, olkoon

menneeksi. Minä koetan olla mahdollisimman järkevä.

-- Puhu, Lorenza, puhu.

-- Äsken sanoitte minulle: "Kerran, Lorenza, tulee aika, jolloin et

enää kärsi; tulee päivä, jolloin olet vapaa ja onnellinen."

-- Ah, niin minä sanoin, ja vannon kautta taivaan, että odotan sitä

päivää yhtä kärsimättömästi kuin sinäkin.

-- Kah, se päivä voi saapua heti, Balsamo, -- sanoi nuori nainen

hyväilevin ilmein, jollaista hänen puolisonsa ei ollut hänellä

koskaan nähnyt muuten kuin unitilassa. -- Olen väsynyt, näettehän,

oi, hyvin väsynyt! Saatattehan sen käsittää, olen niin nuori vielä,

ja olen jo niin paljon kärsinyt! Kas niin, ystäväni, kuunnelkaa minua

siis: suokaa minulle se onnellinen päivä aivan heti.

-- Minä kuuntelen, -- vastasi Balsamo kuvaamattomassa kuohunnassa.

-- Päätän puheeni pyynnöllä, joka minun olisi pitänyt teille alussa

tehdä, Akharat.

Nuorta vaimoa pöyristytti.

-- Puhu, ystäväni.

-- No niin, tehdessänne kokeita onnettomilla eläimillä ja sanoessanne

minulle, että nuo kokeet olivat ihmiskunnalle tarpeellisia, olen

usein huomannut, että hallussanne oli kuoleman salaisuus joko

myrkkypisaran muodossa tai avaamalla suonen, ja että tuo kuolema oli

lempeä, että se tapahtui salaman nopeudella ja että onnettomat ja

viattomat eläimet, jotka minun laillani olivat tuomitut kärsimykseen

ja vankeuteen, yhtäkkiä vapautuivat kuolemalla. Ja se kuolema oli

ensimäinen hyvätyö, mikä niiden syntymän jälkeen oli niiden osaksi

tullut Siis...

Hän pysähtyi kalveten.

-- Siis, Lorenza? -- toisti Balsamo.

-- No niin, se, mitä toisinaan teette onnettomille eläimille tieteen

hyväksi, tehkää se minulle totellaksenne ihmisyyden lakeja. Tehkää

se ystävälle, joka on teitä siunaava koko sydämestään, ystävälle,

joka äärettömän kiitollisena on suuteleva käsiänne. Tehkää se,

Balsamo, minulle, joka syleilen polvianne, minulle, joka viimeisessä

hengenvedossani lupaan teille enemmän rakkautta ja iloa kuin kaiken

elämäni aikana olette minussa saanut puhkeamaan. Tehkää se minulle,

joka lupaan teille vilpittömän ja säteilevän hymyilyn hetkellä,

jolloin jätän tämän maan. Balsamo, kautta äitinne sielun, kautta

Ristiinnaulitun veren, kautta kaiken, mikä on ihanaa ja juhlallista

ja pyhää elävien ja kuolleiden maailmoissa, minä rukoilen teitä,

tappakaa minut, tappakaa minut!

-- Lorenza, -- huudahti Balsamo siepaten käsiinsä nuoren naisen,

joka nämä viimeiset sanat lausuessaan oli noussut, -- Lorenza, sinä

hourailet! Minäkö tappaisin sinut... sinut, rakkauteni, sinut,

elämäni!

Lorenza irroittausi hurjalla ponnistuksella Balsamon käsivarsista ja

lankesi polvilleen.

-- Minä en nouse, -- sanoi hän, -- ennenkuin olette suostunut

pyyntööni. Surmatkaa minut hiljaisesti, tuskattomasti, ilman

kuolonkamppailua. Suokaa minulle se armo, koska sanotte minua

rakastavanne, että nukutatte minut, niinkuin minut usein olette

nukuttanut; mutta ehkäiskää herääminen, sen tuottama epätoivo.

-- Lorenza, ystäväni, -- rukoili Balsamo. -- Hyvä Jumala, etkö näe,

että lävistät sydämeni? Mitä, oletko niin äärimäisen onneton? Kuule,

Lorenza, tyynny, älä antaudu epätoivoon. Ah, kyllä sinä minua kovin

vihannet?

-- Minä vihaan orjuutta, ahdistusta, yksinäisyyttä; ja koska te

teette minut orjaksi, onnettomaksi ja yksinäiseksi, niin, se on

totta, minä vihaan teitä.

-- Mutta minäpä rakastan sinua liiaksi voidakseni nähdä kuolevasi.

Lorenza, sinä et siis kuole, ja minä olen tekevä kaikista

tähänastisista parannuksistani vaikeimman, Lorenza: minä opetan sinut

rakastamaan elämää.

-- Ei, ei, mahdotonta; te olette tehnyt minusta kuoleman ystävän.

-- Lorenza, Jumalan tähden, Lorenzani, lupaan sinulle, että ennen

pitkää...

-- Kuolema tai elämä! -- huudahti nuori nainen, joka vähitellen

päihtyi suuttumuksestansa. -- Tänään on suuren ratkaisun päivä;

tahdotteko lahjoittaa minulle elämän, siis vapauden, vaiko kuoleman,

-- levon?

-- Elämän, rakas Lorenza, elämän.

-- Siis vapauden? Balsamo oli vaiti.

-- No, sitten kuoleman, leppoisan, taikajuoman aiheuttaman kuoleman,

kuoleman neulanpistosta, kuoleman unessa: levon, levon, levon!

-- Elämää ja kärsivällisyyttä, Lorenza.

Lorenza puhkesi hirvittävään nauruun, ja hypähtäen taaksepäin hän

veti povestaan hienotekoisen, terävän veitsen, joka salaman tavoin

välähti hänen kädessään.

Balsamo huusi; mutta se oli liian myöhään. Kun hän syöksyi estämään

ja tavoitti käden, oli ase jo sivaltanut iskunsa ja tunkenut Lorenzan

rintaan. Salamasta häikäistynyt Balsamo sokaistui veren näkemisestä.

Hän päästi vuorostaan hirveän kiljahduksen ja tarttui Lorenzaa

vyötäisiltä, samalla rientäen paljain käsin kaappaamaan ilmassa

suhahtavan aseen, joka jo oli puolitiessä uuteen iskuun.

Lorenza tempasi rajulla ponnistuksella veitsen takaisin, ja sen

pureva terä luiskahti Balsamon sormien välitse. Veri purskahti tämän

ruhjotusta kädestä.

Silloin Balsamo huolimatta jatkaa kamppailua ojensi verta vuotavan

kätensä nuoren naisen yli ja lausui vastustamattomalla äänellä:

-- Nuku, Lorenza, nuku, minä tahdon sen!

Mutta tällä kertaa oli nuoren naisen kiihtymys niin suuri, että hän

ei totellut yhtä nopeasti kuin tavallista.

-- Ei, ei, -- jupisi Lorenza horjuen ja yrittäen iskeä itseään vielä.

-- Ei, minä en nuku!

-- Nuku, sanon minä! -- huusi Balsamo toistamiseen, astahtaen

lähemmäksi. -- Nuku, minä käsken sinua siihen!

Tällä kertaa Balsamon tahdonvoima riitti kukistamaan kaiken

vastustuksen. Lorenzalta pääsi huokaus, veitsi kirposi hänen

kädestään, hän horjui ja tuupertui patjoille.

Hänen silmänsä pysyivät vielä auki, mutta vähitellen niiden kaamea

kiilto sammui ja ne sulkeutuivat. Pingoittuneet kaulalihakset

laukesivat, pää valahti olalle kuin haavoitetun linnun, hermostunut

puistatus kävi läpi koko ruumiin. Lorenza oli nukkunut.

Vasta nyt saattoi Balsamo työntää sivulle Lorenzan vaatteet ja tutkia

haavan, joka näytti lievältä. Verta tulvi siitä kuitenkin runsaasti.

Balsamo painalsi leijonansilmän muotoista nastaa, vieteri liikkui ja

laatta siirtyi; sitten hän irroitti vastapainon, jolloin Althotaan

huoneen lattialuukku laskeutui, astui tälle laskuovelle ja nousi

vanhuksen työpajaan.