Tämä oli sananmukaisesti kirjeen sisältö.
Marat pudotti paperin.
-- Ka, -- sanoi Balsamo, -- näette, että Grivette-rouvallakin on
sielu ja että tämä sielu valvoo hänen nukkuessaan.
-- Ja omituinen sielu, -- virkkoi Marat, -- sielu, joka osaa lukea,
vaikka ruumis ei siihen kykene.
-- Se johtuu siitä, että sielu tietää kaiken, sillä sielu voi
jäljentää heijastusvaikutuksen avulla. Koettakaa luettaa hänellä tämä
kirje, kun hän on herännyt, -- kun ruumis on varjollansa verhonnut
sielun, niin näette.
Marat jäi sanattomaksi; kaikki hänen materialistinen filosofiansa
kapinoitsi hänessä, mutta ei löytänyt vastausta.
-- Nyt, -- jatkoi Balsamo, -- siirrymme siihen, mikä teille on
mielenkiintoisinta, nimittäin hankkimaan selkoa kellonne kohtalosta.
-- Rouva Grivette, -- sanoi hän sitten, -- kuka on ottanut hra
Marat'n kellon?
Haltioittunut teki hurjasti epäävän liikkeen.
-- Minä en tiedä, -- sanoi hän.
-- Te tiedätte sen varsin hyvin, -- väitti Balsamo, -- ja olette sen
sanovakin. -- Sitten vielä voimakkaammalla tahdonponnistuksella: --
Kuka on ottanut hra Marat'n kellon? Sanokaa.
-- Matami Grivette ei ole varastanut hra Marat'n kelloa. Miksi hra
Marat luulee, että matami Grivette on hänen kellonsa varastanut?
-- Ellei sitä hän ole varastanut, niin sanokaa, kuka.
-- Sitä en tiedä.
-- Näette, -- huomautti Marat, -- itsetajunta on läpitunkematon
turvapaikka.
-- Kas, koska teillä enää on vain tämä viimeinen epäilys, -- sanoi
Balsamo, -- niin pian tulette vakuutetuksi. -- Sitten kääntyen
ovenvartijaan: -- Sanokaa kuka, minä tahdon sen tietää!
-- No, no, -- hillitsi Marat, -- älkää vaatiko mahdotonta.
-- Te kuulitte, -- tivasi Balsamo; -- minä sanoin tahtovani. Silloin
onneton vaimo tämän käskevän tahdon vaikutuksesta alkoi mielipuolen
tavoin väännellä sormiaan ja käsivarsiaan Kaatuvatautia muistuttava
puistatus alkoi nytkähdytellä koko hänen ruumistaan; suu sai kamalan
peljästyksen ja heikkouden ilmeen; hän kaatui taaksepäin, jäykistyi
kuin tuskallisesta kouristuksesta ja putosi vuoteelle.
-- Ei, ei, -- sanoi hän, -- mieluummin kuolisin!
-- Niin, -- huudahti Balsamo suuttumuksella, joka sai salaman
leimahtamaan hänen silmistään, -- sinä kuolet, jos siksi tulee,
mutta puhua sinun täytyy. Vaikenemisesi ja itsepäisyytesi olisivat
meille riittäviä ilmaisijoita; mutta epäilijälle tarvitaan mitä
jääväämättömin todistus. Puhu, minä tahdon: kuka on ottanut kellon?
Hermostunut vimma oli kohonnut korkeimmilleen: turrutetun koko tarmo
ja voima nousi Balsamon tahtoa vastustamaan; epäselviä huudahduksia
kirposi hänen suustaan, punerva vaahto reunusti hänen huulensa.
-- Hän saa kaatuvataudin kohtauksen, -- virkkoi Marat.
-- Älkää peljätkö mitään, valheen henki hänessä raivoo eikä tahdo
lähteä.
Sitten kääntyi hän vaimoon päin, työntäen hänelle vasten kasvoja
kaiken magneettisen virran, minkä hänen kätensä voi sisältää.
-- Puhukaa, -- sanoi hän, -- puhukaa: kuka otti kellon?
-- Matami Grivette, -- vastasi hypnotisoitu tuskin kuuluvalla äänellä.
-- Ja milloin hän sen otti?
-- Eilen illalla.
-- Missä se oli?
-- Kynttilänjalan alla.
-- Ja mihin hän sen pani?
-- Hän vei sen Saint-Jacquesn kadulle. Ja mihin taloon sillä kadulla?
-- Numeroon 29.
-- Mihin huonekertaan?
-- Viidenteen.
-- Kenelle hän sen siellä antoi?
-- Eräälle suutarinkisällille.
-- Mikä hänen nimensä on?
-- Simon.
-- Kuka hän on?
Nukutettu oli vaiti.
-- Kuka hän on? -- toisti Balsamo.
Sama äänettömyys.
Balsamo ojensi häntä kohti magneettisella voimalla täytetyn kätensä,
ja tämän hirveän hyökkäyksen musertamana onneton kykeni ainoastaan
kuiskaamaan:
-- Hänen rakastajansa. Marat'lta pääsi kummastuksen huudahdus.
-- Hiljaa! -- viittasi Balsamo. -- Antakaa omantunnon puhua.
Sitten hän, taas kääntyen aivan vapisevaan ja hikeä valuvaan vaimoon,
kysyi:
-- Ja kuka neuvoi matami Grivetteä tähän varkauteen?
-- Ei kukaan. Hän nosti sattumalta kynttilänjalkaa ja näki kellon.
Silloin paholainen kiusasi häntä.
-- Tekikö matami Grivette sen puutteesta?
-- Ei, sillä kelloa hän ei myynyt.
-- Hän siis lahjoitti sen?
-- Niin.
-- Simonilleko?
Nukutettu ponnistausi.
-- Simonille.
Sitten hän peitti kasvonsa molemmilla käsillään ja hyrähti
hillittömään itkuun.
Balsamo loi katseensa kirurgiin, joka suu ammollaan, hiukset
epäjärjestyksessä ja silmäluomet laajentuneina katseli tätä
hirvittävää näytelmää.
-- Niin, monsieur, -- virkkoi hän, -- näette vihdoin sielun taistelun
ruumista vastaan. Näettekö, miten omatunto yllätettiin ikäänkuin
umpivarustuksessa, jota se luuli valloittamattomaksi? Näettekö
nyt, että Jumala ei ole tässä maailmassa mitään unohtanut, ja että
kaikki on kaikessa? Älkää siis enää kieltäkö omaatuntoa, älkää enää
kieltäkö sielua, älkää enää kieltäkö sitä, mikä on tuntematonta,
nuori mies, ja kavahtakaa ennen kaikkea kieltämästä uskoa, joka on
valtavin voima. Ja koska teillä on yritteliäisyyttä ja kunnianhimoa,
opiskelkaa ja tutkikaa, hra Marat; puhukaa vähän, ajatelkaa paljon,
älkääkä enää antautuko kevytmielisesti arvostelemaan ylempiänne.
Hyvästi, sanani ovat teille avanneet laajan kentän; tutkikaa tätä
aarteita kätkevää kenttää. Hyvästi. Onnellinen, hyvin onnellinen
olette, jos kykenette voittamaan epäuskonne paholaisen, kuten minä
taltutin tässä naisessa asuvan valheen hengen.
Hän lähti lausuttuaan nämä sanat, jotka nostattivat häpeän punan
nuoren miehen poskille.
Marat ei edes ajatellut sanoa hänelle hyvästi. Mutta ensimäisen
hämmästyksensä jälkeen hän huomasi, että Grivette yhä nukkui.
Tämä uni näytti hänestä peloittavalta. Marat olisi mieluummin
tahtonut, että hänen vuoteellaan lepäisi ruumis, vaikkapa hra de
Sartines tulkitsisi kuoleman omalla tavallaan. Hän katseli tätä
hervottomuutta, noita nurin kääntyneitä silmiä, noita sydämen
tykytyksiä, ja hän pelkäsi.
Hänen pelkonsa lisääntyi vielä, kun elävä ruumis nousi, astui hänen
luokseen, tarttui häntä kädestä ja sanoi:
-- Tulkaa kanssani, hra Marat.
-- Mihin sitten?
-- Saint-Jacques'n kadulle.
-- Minkätähden?
-- Tulkaa, tulkaa; hän käskee minua viemään teidät sinne. Marat, joka
oli vaipunut tuolille, nousi ylös.
Silloin matami Grivette, yhä unessa, avasi oven ja astui portaita
alas kuin lintu tai kissa, sillä hänen jalkansa tuskin koskettivat
askelmia.
Marat seurasi häntä, peljäten hänen kaatuvan ja kaatuessaan
murskaavan päänsä.
Portaitten alipäähän päästyään nainen astui ulos kadulle nuoren
miehen häntä yhä seuratessa. Täten hän johdatti Marat'n mainitsemansa
talon ullakkokerrokseen asti.
Grivette kolkutti ovea; Marat tunsi sydämensä sykkivän niin rajusti,
että hän arveli sen lyöntien täytyvän kuulua. Ullakkokamarissa oleva
mies avasi oven. Tämän miehen Marat tunsi viisikolmatta, kukaties
kolmikymmenvuotiaaksi työläiseksi, jonka hän joskus oli nähnyt
ovenvartijattarensa kojussa. Huomatessaan Marat'n seuraavan matami
Grivetteä mies peräytyi.
Mutta unissakävijä astui suoraapäätä sängyn luo, ja pistäen kätensä
kuluneen poikkipieluksen alle hän veti sieltä esille kellon ja
antoi sen Marat'lle, säikähdyksestä kalpean suutarinammattilaisen
tohtimatta virkkaa sanaakaan. Viimemainittu seurasi harhailevin
silmin naisen jokaista pienintäkin liikettä, luullen tätä
mielipuoleksi.
Tuskin oli Grivette kelloa antaessaan koskettanut Marat'n kättä, kun
hän työntäen raskaan huokauksen rinnastaan jupisi: -- Hän herättää
minut, hän herättää minut! Kaikki hänen hermonsa pääsivätkin vireestä
kuin väkipyörästä kirvonnut touvi, silmät saivat takaisin elämän
kipinän, ja seisoessaan Marat'n edessä, käsi hänen kädessään ja vielä
pidellen tätä kelloa, rikoksensa epäämätöntä todistusta, nainen
kaatui pyörtyneenä ullakkohuoneen lattiapalkeille.
"Olisiko todellakin omatunto?" virkahti Marat itsekseen, lähtiessään
kamarista epäilys sydämessä ja haaveellinen ilme silmissä.
7.
Ihminen ja hänen työnsä.
Marat'n käyttäessä hetkensä näin toimeliaasti ja mietiskellessä
omaatuntoa ja kaksoiselämää toinen, Rue Plâtrièren varrella asuva
filosofi puolestaan koetti pala palalta kokoon sommitella edellisen
iltansa tapauksia ja tutkistellen kysellä itseltään, oliko hän
vai eikö ollut suuri rikollinen. Nojaten käsivarsillaan veltosti
pöytää vasten ja pää raskaasti painuneena vasemmalle olalle Rousseau
mietiskeli.
Hänellä oli edessään selkoselälleen avattuina poliittiset ja
filosofiset teoksensa _Émile_ ja _Yhteiskunnallinen sopimus_. Silloin
tällöin, kun ajatuksenjuoksu sitä vaati, hän kumartui selailemaan
näitä kirjoja, jotka hän osasi ulkoa.
"Ah hyvä Jumala!" virkkoi hän lukien _Émilestä_ omantunnon vapautta
käsittelevän kohdan, "onpa siinä kiihoittavia lauseita! Millaista
filosofiaa, vanhurskas taivas! Onko maailmassa koskaan esiintynyt
minunlaistani palon sytyttäjää!
"Mitä!" lisäsi hän kohottaen kätensä päänsä yli. "Minä olen
singahduttanut tuollaisia salamoita valtaistuinta, alttaria ja
yhteiskuntaa vastaan...
"En enää ihmettele, jos jotkut synkät ja umpimieliset intoilijat ovat
käyttäneet hyväkseen viisastelujani ja eksyneet poluille, joille
minä heidän eteensä olin siroitellut puhetaidon kukkasia. Olen ollut
yhteiskunnan villitsijä..."
Hän nousi kiihtyneenä ja teki kolme kierrosta kamarissaan.
"Olen", sanoi hän, "parjannut vallassaolijoita, jotka sortavat
kirjailijoita. Mieletön barbaari, mikä olinkin, nuo ihmiset ovat sata
kertaa oikeassa.
"Mitä minä muuta olen kuin valtiolle vaarallinen mies? Sanat, jotka
olen lingonnut muka joukkojen valistamiseksi (sehän minulla ainakin
oli verukkeena), nuo sanat, se on selvää, ovat tulisoihtu, joka
sytyttää koko maailman.
"Olen kylvänyt esitelmiä elinehtojen yhtäläisyydestä, yleisen
veljeyden suunnitelmia, ehdotelmia kasvatuksesta, ja nyt korjaan
satona niin rajuja ja ylpeitä intohimoja, että ne kääntävät
yhteiskuntajärjestyksen nurin, sisällisiä sotia, jotka voivat
tyhjentää maailman asukkaista, ja niin villiintyneitä tapoja, että ne
siirtäisivät sivistyksen kymmenen vuosisataa taaksepäin... Oh, minä
olen hyvin suuri rikoksentekijä!"
Hän luki vielä sivun _Savoijalaisesta pastoristaan_.
"Niin, tässä se on: 'Yhtykäämme onneamme valvomaan...' Minä olen sen
kirjoittanut! 'Antakaamme hyveillemme se voima, jonka muut antavat
paheillensa.' Senkin olen kirjoittanut."
Ja Rousseau kiihtyi yhä suurempaan epätoivoon.
"Minun syytäni siis on", sanoi hän, "että nuo veljet yhtyvät veljiin;
eräänä päivänä poliisit tunkeutuvat johonkuhun noista kellareista;
sieltä siepataan koko pesye, vangitaan nuo ihmiset, jotka vannovat
kavalluksen sattuessa syövänsä toisensa, ja joku muita hävyttömämpi
heidän joukossaan vetää kirjani taskustaan ja lausuu:
"'Mitä valittamisen syytä teillä on? Olemme Rousseaun opetuslapsia;
meillä on täällä filosofian kurssi.'
"Oh, kylläpä Voltaire siitä saa aihetta ilvehtimiseen! Ei tarvitse
peljätä, että se hovien liehittelijä pistäisi päätänsä mokomiin
ampiaispesiin!"
Ajatus, että Voltaire tekisi hänestä pilaa, suututti hirveästi
geneveläistä filosofia.
"Minäkö kapinanhankkija!" mutisi hän. "Kyllä minua todellakin
lapsettaa; enkö olekin kaunis kapinoitsija?"
Hän oli mietteissään ehtinyt tähän, kun Teresia hänen huomaamattaan
astui sisään tuoden aamiaista.
Hän näki Rousseaun tarkkaavasti lukevan erästä kohtaa _Yksinäisen
mietteistä_.
-- Kas nyt, -- sanoi vaimo asettaen kuuman maidon meluisasti
aivan kirjan päälle, -- siinä ylpeä herrani peilailee itseään
kuvastimessaan. Monsieur lukee kirjojansa. Hra Rousseau ihailee
itseään!
-- No, Teresia, -- virkkoi filosofi, -- kärsivällisyyttä; jätä minut,
en ole leikkituulella.
-- Oi niin, se on suurenmoista, eikö olekin? -- vastasi toinen
ivallisesti. -- Sinä haltioidut! Mitenkä kirjailijoilla on niin
paljon turhamaisuutta, niin paljon vikoja, ja kuitenkin sallivat
niitä niin vähän meille nais-paroille? Jos minä rohkenen katsahtaa
pieneen kuvastimeeni, niin monsieur toruu minua ja nimittää minua
keimailijaksi.
Hän jatkoi tähän sävyyn, tehden mies-poloisen onnettomimmaksi
ihmiseksi, ikäänkuin ei luonto siitä huolimatta olisi varustanut
Rousseauta perin rikkailla lahjoilla.
Filosofi joi maitonsa, kastamatta leipää. Hän hautoi jotakin
mielessään.
-- Kah, sinä mietiskelet! -- virkkoi Teresia. -- Sinä aiot jälleen
kyhätä jonkun kirjan, joka on täynnä häijyyksiä...
Rousseau värisi.
-- Sinä haaveilet ihannenaisistasi, -- sanoi hänelle Teresia, --
sepität taas kirjoja, joita nuoret tytöt eivät uskalla lukea... tai
ehkä herjauksia, jotka joutuvat pyövelin käden poltettaviksi.
Marttyyria puistatti. Teresia oli osannut kipeään kohtaan.
-- Ei, -- vastasi filosofi. -- Minä en enää kirjoita mitään
pahennusta herättävää... Tahdon päinvastoin laatia kirjan, jonka
kaikki kunnon ihmiset lukevat ilolla ja riemulla...
-- Ohoh, -- huudahti Teresia, vieden kupin pois. -- Se on mahdotonta;
sinun mielesi on täynnä pelkkiä rivouksia... Vielä jokunen päivä
sitten kuulin sinun lukevan jotakin kohtaa, en tiedä mitä, ja puhuit
jumaloimistasi naisista... Sinä olet satyyri, noita!
Sana _noita_ oli Teresian sanavaraston kauheimpia solvauksia. Se
aiheutti Rousseaussa aina pöyristystä.
-- No, no, hyvä ystäväni, -- tyynnytteli hän; -- saat nähdä, että
tulet tyytyväiseksi... Tahdon kirjoittaa, että olen keksinyt keinon
parantaa maailmaa siinä tapahtuvien muutosten tuottamatta kärsimystä
ainoallekaan ihmiselle. Niin, niin, rupean kypsyttämään tätä tuumaa.
Ei vallankumouksia, suuri Jumala! Ei vallankumouksia, hyvä Teresiani!
-- Sittenpähän nähdään, -- sanoi hänen emäntänsä. -- Kuule, kello soi!
Teresia palasi hetkisen päästä, seurassaan komea nuori mies, jota hän
pyysi odottamaan etuhuoneessa.
Sitten hän saapuen jälleen Rousseaun luo, joka jo teki muistiinpanoja
lyijykynällä, virkkoi:
-- Kiirehdi korjaamaan pois nuo häpeälliset tekeleesi. Täällä on
eräs, joka tahtoo sinua tavata.
-- Kuka hän on?
-- Eräs herra hovista.
-- Eikö hän ole ilmoittanut sinulle nimeänsä?
-- Heh, kyllä kai minä ottaisinkin tuntemattomia vastaan!
-- Sano se sitten.
-- Hra de Coigny.
-- Hra de Coigny! -- huudahti Rousseau; -- hra de Coigny, hänen
kuninkaallisen korkeutensa kruununprinssin hovimies?
-- Epäilemättä hän on se; viehättävä nuorukainen, hyvin herttainen
mies.
-- Minä tulen, Teresia.
Rousseau kiirehti vilkaisemaan kuvastimeen, harjasi takkiansa, Pyyhki
tohveleitaan, jotka olivat vain käyttämisestä kuluneet Pieksut, ja
astui ruokasaliin, missä herrasmies häntä odotti.
Tämä ei ollut istuutunut. Hän katseli jonkinlaisella uteliaisuudella
kuivia kasveja, jotka Rousseau oli liimannut paperille ja sovittanut
mustiin puukehyksiin. Lasioven narahtaessa hän kääntyi ja virkkoi
kohteliaasti tervehtien:
-- Onko minulla kunnia puhua hra Rousseaun kanssa?
-- Kyllä, monsieur, -- vastasi filosofi yrmeähköllä äänensävyllä,
joka silti ilmaisi ihailua puhujan erinomaisen kauneuden ja
teeskentelemättömän hienouden johdosta.
Hra de Coigny oli todellakin Ranskan herttaisimpia ja komeimpia
miehiä. Varmaan oli aikakauden vaatekuosi keksitty häntä varten. Se
esitti oivallisesti hänen moitteettoman jalkansa siromuotoisuuden,
näytti kaikessa somassa laajuudessaan leveät hartiat ja korkean
rinnan, antoi majesteetillisen ilmeen hänen pystyryhtiselle päällensä
ja häivähdytti norsunluun valkeuden hänen virheettömille käsilleen.
Tämä tarkastelu tyydytti Rousseauta, joka todellisena taiteilijana
ihaili kaunista kaikkialla, missä hän sitä tapasi.
-- Monsieur, -- virkkoi hän, -- millä voin teitä palvella?
-- Teille on kaiketi ilmoitettu, monsieur, -- vastasi aatelismies,
-- että olen Coignyn kreivi. Lisään siihen, että tulen madame la
dauphinen puolesta.
Rousseau kumarsi punastuen korvia myöten; Teresia, joka seisoi
ruokasalin nurkassa kädet taskuissa, katseli mieltymyksellä Ranskan
suurimman prinsessan pulskaa lähettiä.
-- Hänen kuninkaallinen korkeutensa antaa etsiä minua... minkätähden?
-- sanoi Rousseau. -- Mutta tehkäähän toki hyvin ja istukaa, monsieur.
Rousseau istahti itse. Hra de Coigny otti korituolin ja seurasi
esimerkkiä.
-- Monsieur, asia on näin: tässä tuonnoin hänen majesteettinsa
syödessään päivällistä Trianonissa ilmaisi jotakin myötätuntoa
musiikkianne kohtaan, se kun on niin hurmaavaa. Madame la dauphine
ajatteli, että kuningasta ilahduttaisi nähdä jonkun teidän
koomillisen oopperanne esitystä Trianonin teatterissa...
Rousseau kumarsi syvään.
-- Tulen siis, monsieur, madame la dauphinen puolesta pyytämään
teitä... -- Oh, monsieur, -- keskeytti Rousseau, -- minun
suostumuksestani se ei ollenkaan riipu. Näytelmäkappaleeni ja niihin
kuuluvat pikku aariani ovat niitä esittäneen teatterin omaisuutta.
Lupa on siis pyydettävä näyttelijöiltä, ja heidän puoleltaan hänen
kuninkaallinen korkeutensa ei suinkaan kohtaa enempää esteitä kuin
minunkaan. He tulevat hyvin iloisiksi saadessaan näytellä ja laulaa
hänen majesteettinsa ja koko hovin edessä.
-- Tehtävänäni ei ole pyytää teiltä ihan sitä, monsieur, -- virkkoi
hra de Coigny. -- Hänen kuninkaallinen korkeutensa kruununprinsessa
tahtoo tarjota kuninkaalle täydellisemmän ja harvinaisemman
huvituksen. Hän osaa kaikki oopperanne, monsieur...
Rousseau kumarsi taas.
-- Ja laulaa niitä varsin hyvin. Rousseau mytisti suutansa.
-- Suuri kunnia minulle, -- sopersi hän.
-- Ja, -- jatkoi hra de Coigny, -- kun useat hovin naiset ovat
mainioita soittajia ja laulavat hurmaavasti, ja kun myöskin monet
herrasmiehistä hyvänlaisella menestyksellä harrastavat musiikkia,
niin oopperan, jonka madame la dauphine valitsisi teostenne joukosta,
esittäisi tämä herrojen ja naisten seura, ja pääosissa olisivat
heidän kuninkaalliset korkeutensa.
Rousseau ponnahti tuolillaan.
-- Vakuutan teille, monsieur, -- että se on minulle tavaton kunnia,
ja pyydän teitä tarjoamaan siitä hänen korkeudelleen nöyrimmät
kiitokseni.
-- Oh, siinä ei ole kaikki, monsieur, -- virkkoi hra de Coigny
hymyillen.
-- Ah!
-- Täten kokoonpantu näyttelijäseurue on kyllä muita loistavampi,
mutta vähemmän harjaantunut. Mestarin valvova silmä ja neuvot ovat
välttämättömiä. Esityksen tulee olla kuninkaallisessa aitiossa
istuvan ylhäisen katsojan ja myöskin kuuluisan tekijän arvoinen.
Rousseau nousi kumartaakseen; tällä kertaa oli kehuminen häntä
liikuttanut; hän kumarsi sievästi hra de Coignylle.
-- Senvuoksi, monsieur, -- sanoi aatelismies, -- hänen kuninkaallinen
korkeutensa pyytää teitä hyväntahtoisesti saapumaan Trianoniin
kappaleen yleisharjoitusta ohjaamaan.
-- Oh!... -- virkahti Rousseau. -- Hänen kuninkaallinen korkeutensa
ei ajattele... Minäkö Trianoniin?
-- Miksikä ei?... -- lausui hra de Coigny mitä luonnollisimmalla
sävyllä.
-- Oh, monsieur, teillä on hyvä maku, te olette älykäs mies;
te olette tahdikkaampi kuin monet muut; vastatkaahan nyt käsi
sydämellänne: filosofi Rousseauko, henkipatto Rousseau, ihmisvihaaja
Rousseau hovissa... eikö se saisi koko joukkiota naurusta läkähtymään?
-- En käsitä, monsieur, -- vastasi hra de Coigny kylmästi, -- miten
teitä vainoavan tuhman ryhmäkunnan nauru ja ilkkuminen voisi häiritä
kunnon miehen unta, kirjailijan, jota voidaan pitää kuningaskunnan
ensimäisenä. Jos teillä on tuollainen heikkous, hra Rousseau,
kätkekää se tarkoin; vain se voisi antaa ihmisille aihetta nauruun.
Sen suhteen mitä sanotaan täytyy, kuten myöntänette, olla varuillaan,
kun on kysymyksessä sellaisen henkilön huvi ja mielihalu kuin hänen
kuninkaallisen korkeutensa dauphinen, Ranskan kruununperijättären.
-- Tietysti, -- myönsi Rousseau, -- tietysti.
-- Johtuisiko se, -- sanoi hra de Coigny hymyillen, -- aiheettoman
häveliäisyyden jäännöksestä?... Se olisi joutavaa. Siksikö, että
olette ollut ankara kuninkaita kohtaan, varotte mukautumasta? Ah, hra
Rousseau, te olette opettanut ihmiskuntaa; mutta toivoakseni ette
sitä vihaa?... Ja tehnettehän sitäpaitsi poikkeuksen naisten suhteen,
jotka ovat kuninkaallista verta.
-- Monsieur, te pakoitatte minua hyvin herttaisesti; mutta ajatelkaa
asemaani... minä elän eristettynä, yksinäni... onnettomana.
Teresia irvisti.
"Vai onnettomana..." tuumi hän; "pitäisipä kelvata!"
-- Kasvoilleni ja käytökseeni jää aina, vaikka mitä tekisin,
kuninkaan ja prinsessojen silmille epämieluinen leima, he kun etsivät
vain iloa ja tyydytystä. Mitä siellä sanoisin?... Mitä tekisin?...
-- Luulisi teidän epäilevän itseänne; mutta eikö sillä, joka on
kirjoittanut _Uuden Heloisen_ ja _Tunnustukset_, monsieur, ole
enemmän älyä puhumaan ja toimimaan kuin meillä kaikilla yhteensä,
niin monta kuin meitä onkin?
-- Vakuutan teille, monsieur, että se on minulle mahdotonta...
-- Tuo sana, monsieur, on ruhtinaille tuntematon.
-- Juuri siksi, monsieur, jäänkin kotiin.
-- Monsieur, ettehän tahdo tuottaa minulle, uhkarohkealle
lähettiläälle, joka olen ottanut tehtäväkseni tyydyttää madame
la dauphinea, ettehän tahdo tuottaa minulle kivistelevää tuskaa,
pakoittamalla minua palaamaan Versaillesiin häpeissäni, voitettuna.
Se aiheuttaisi minulle niin suuren mielipahan, että lähtisin paikalla
maanpakoon. Katsokaahan, paras hra Rousseau, minun tähteni, jolla on
syvä myötätunto kaikkia teoksianne kohtaan, tehkää minun tähteni,
mitä teidän suuri sydämenne kieltäisi anovilta kuninkailta.
-- Monsieur, teidän tavaton herttaisuutenne voittaa sydämeni,
kaunopuheisuutenne on vastustamaton, ja teidän äänenne liikuttaa
minua enemmän kuin voin sanoa. -- Annatteko siis vaikuttaa itseenne?
-- Ei, minä en voi... en tosiaan; terveyteni ei siedä matkaa.
-- Matkaa? Oh, hra Rousseau, mitä ajattelette! Viiden neljännestunnin
ajelu.
-- Niin teille, virmoilla hevosillanne.
-- Mutta kaikki hovin hevosethan ovat käytettävissänne, hra Rousseau.
Madame la dauphine on pyytänyt minua teille sanomaan, että teille on
valmistettu asunto Trianonissa, sillä ei tahdota, että niin myöhään
palaisitte Pariisiin. Sitäpaitsi sanoi monsieur le dauphin, joka
osaa kaikki teoksenne ulkoa, hovinsa kuullen, että hän haluaisi
palatsissaan näytellä huonetta, missä hra de Rousseau on asunut.
Teresialta pääsi ihastuksen huudahdus, ei Rousseaulle, vaan
ystävälliselle prinssille.
Tätä viimeistä hyväntahtoisuuden osoitusta Rousseau ei voinut
vastustaa.
-- Täytyy siis suostua, -- virkkoi hän, -- sillä minua ei koskaan ole
näin taitavasti ahdistettu.
-- Teidät voittaa sydämeen vetoamalla, monsieur, -- vastasi hra de
Coigny; -- järjeltänne te olisitte valloittamaton.
-- Minä siis tulen, monsieur, täyttääkseni hänen kuninkaallisen
korkeutensa toivomuksen.
-- Oi, monsieur, ottakaa vastaan kaikki mieskohtaiset kiitokseni.
Sallikaa, että pidätyn kiittämästä madame la dauphinen puolesta: hän
olisi minulle pahoillaan, jos ennakolta esittäisin kiitokset, jotka
hän itse tahtoo teille lausua. Ja tiedättehän muuten, monsieur, että
miehen tuleekin kiittää nuorta ja hurmaavaa naista, joka suvaitsee
tarjota hänelle suosiotaan.
-- Se on totta, monsieur, -- vastasi Rousseau hymyillen, -- mutta
vanhuksilla on etuoikeus kauniitten naistenkin rinnalla: heitä
rukoillaan.
-- Hra Rousseau, suvaitkaa siis ilmoittaa minulle teille sopiva
aika; minä lähetän teille vaununi tai paremminkin tulen itse teitä
noutamaan opastaakseni teidät.
-- Ei, monsieur, siitä minä teidät pidätän, -- sanoi Rousseau. --
Minä saavun Trianoniin, olkoon menneeksi; mutta jättäkää minulle
vapaus tulla sinne oman mieleni mukaisesti, omalla tavallani; älkää
tästä hetkestä lähtein minusta enää huolehtiko. Minä tulen, siinä
kaikki; ilmoittakaa minulle tunti.
-- Mitä, monsieur, ettekö salli minun olla esittelijänä! Tosin
olenkin siihen arvoton, ja teidänlaisenne nimi ilmoittaa kyllä itse
itsensä.
-- Monsieur, tiedän teidän merkitsevän hovissa enemmän kuin minä
missään paikassa maailmassa... En teidän osaltanne kieltäydy
tarjouksestanne, mutta minä rakastan omaa mukavuuttani; tahdon lähteä
sinne kuin lähtisin kävelylle, ja tämä onkin... ehdoton sanani.
-- Kunnioittava kumarrukseni, monsieur, ja minä varon missään
suhteessa teitä kiusoittamasta. Harjoitus alkaa tänä iltana kello
kuusi.
-- Hyvä on; neljännestä vailla kuusi olen Trianonissa.
-- Mutta sittenkin, millä keinoin matkustatte?
-- Se on minun asiani; kas tässä kulkuneuvoni.
Hän näytti varsin joustavana säilynyttä säärtänsä, joka hänen oli
tapana pukea tavallaan vaativasti.
-- Viisi penikulmaa! [ranskal. penikulma (lieue) oli 4444 metriä.
Suom.] -- huudahti hra de Coigny hämmästyneenä. -- Mutta tehän aivan
murtuisitte; illasta tulee väsyttävä; olkaa varuillanne!
-- Sitten on minulla ajopelini ja hevosenikin, veljellinen
kansanomainen kulkuneuvo, joka kuuluu naapurilleni yhtä hyvin kuin
minullekin, niinkuin ilma, päiväpaiste ja vesi, ja ne vaunut maksavat
vain viisitoista souta.
-- Ah, Jumalani, kyytikärryt! Minua aivan hirvittää.
-- Penkit, jotka teistä ovat niin kovat, tuntuvat minusta pehmeiltä
kuin hekumoitsijan patjat. Minusta ne ovat kuin untuvilla tai
ruusunlehdillä täytetyt. Siis iltaan, monsieur, iltaan.
Nähdessään itsensä näin hyvästellyksi hra de Coigny lähti ja moneen
kertaan kiiteltyään, annettuaan enemmän tai vähemmän täsmällisiä
ohjeita ja suositeltuaan palveluksiaan hän Rousseaun saattamana
sillakkeelle ja Teresian seuraamana kerroksen puoliväliin astui
pimeitä portaita alas.
Hra de Coigny nousi vaunuihinsa ja palasi, hiljaa itsekseen
hymyillen, Versaillesiin.
Teresia tuli takaisin, sulki oven myrskyä uhkaavana, ja Rousseau
tiesi, että ukonilma oli puhkeamassa.
8.
Rousseaun pukeutuminen.
Kun hra de Coigny oli poistunut, niin Rousseau, jonka ajatuksille
tämä vierailu oli antanut uuden suunnan, istahti syvään huokaisten
pieneen nojatuoliin ja virkkoi raukealla äänellä:
-- Voi, niin tuskastuttavaa! Kylläpä ne ihmiset minua väsyttävät
ahdistelullaan!
Huoneeseen astuvan Teresian korvaan sattuivat nämä sanat, ja hän
asettui Rousseaun eteen virkkaen:
-- Olet sinä aika pöyhkeilijä!
-- Minäkö? -- kysyi Rousseau kummastuneena.
-- Niin, sinä olet turhamielinen, tekopyhä!
-- Minäkö?
-- Sama mies... Olet kovin mielissäsi, kun pääset hoviin, ja salaat
ilosi välinpitämättömyyttä teeskennellen.
-- Oi, hyvä Jumala! -- vastasi Rousseau olkapäitänsä kohauttaen ja
nöyryytettynä, kun hänen ajatuksensa oli niin hyvin arvattu.
-- Etkö aio uskotella minulle, että sinulle muka ei ole suuri
kunnia saada kuningas kuuntelemaan sävelmiä, joita kuin mikäkin
tyhjäntoimittaja täällä rimputtelet spinetilläsi?
Rousseau katsahti ärtyneesti vaimoonsa.
-- Sinä olet hupsu, -- sanoi hän; -- minunlaiselleni miehelle ei
kuninkaan edessä esiintyminen tuota kunniaa. Mistä ansiosta tuo mies
on päässyt valtaistuimelle? Luonnonoikusta, joka synnytti hänet
kuningattaresta. Mutta minä ansaitsen tulla kutsutuksi kuninkaan luo
häntä elähdyttämään. Sen olen ansainnut työlläni ja työn luomalla
nerollani.
Teresia ei ollut niitä naisia, jotka näin antoivat itsensä lyödä.
-- Toivoisinpa, että hra de Sartines kuulisi sinun moisia juttelevan.
Silloin saisit asuaksesi kopin Bicêtren hulluinhuoneessa tai komeron
Charentonissa.
-- Siksi, -- virkkoi Rousseau, -- että hra de Sartines on tyrannin
palkkaama tyranni, ja mies ei voi pelkällä nerollaan puolustautua
tyranneja vastaan; mutta jos hra de Sartines minua vainoisi...
-- Niin sitten? -- tutkaisi Teresia.
-- Ah, niin, -- huokasi Rousseau, -- tiedän, että viholliseni
olisivat kovin mielissään; niin!...
-- Miksi sinulla on vihollisia? -- tivasi Teresia. -- Siksi että
olet häijy ja että olet hyökännyt koko maailman kimppuun. Oh, hra de
Voltairella on ystäviä, sen arvaa!
-- Se on totta, -- vastasi Rousseau hymyillen enkelin ilmeellä.
-- Mutta, _dame_, Voltaire käyttäytyykin herrasmiehen lailla!
Preussin kuningas on hänellä sydämellisenä ystävänä; hänellä on
hevosia, hän on rikas, hänellä on Ferneyn linna... Ja kaiken tämän
on hän ansiollaan saavuttanut... Mutta hänpä ei ynseilekään hovissa
käydessään, vaan on siellä kuin kotonaan.
-- Luuletko, -- huomautti Rousseau, -- etten minä ole siellä kuin
kotonani? Luuletko, etten tiedä, mistä kaikki siellä tuhlatut
rahat saadaan, ja että minut petetään kunnianosoituksilla, joita
siellä valtiaalle suitsutetaan? Heh, vaimo-kulta, joka arvostelet
kaiken takaperoisin, ajattele toki, että jos minä ynseilen, johtuu
se ylenkatseestani; ajattele toki, että halveksiessani noiden
hovilaisten ylellisyyttä ja loistoa teen sen siksi, että he ovat tuon
loistonsa varastaneet.
-- Varastaneet! -- kivahti Teresia sanomattoman suuttuneena.
-- Niin, varastaneet... sinulta, minulta ja koko maailmalta! Kaikki
kulta, millä heidän vaatteensa ovat kirjaillut, olisi jaettava
onnettomille, joilta puuttuu leipää. Senvuoksi minä, joka mietiskelen
kaikkea tätä, menen hyvin vastenmielisesti hoviin.
-- En väitä, että kansa on onnellinen, -- myönsi Teresia; -- mutta
kuningas on sentään kuningas.
-- No niin, minä tottelen häntä; mitä hän muuta tahtoo?
-- Oh, sinä tottelet häntä pelosta. Älä sanokaan, että menet jonnekin
vastahakoisesti ja että silti olet rohkea mies, taikka minä vastaan,
että olet teeskentelijä ja menet sinne hyvin mielelläsi.
-- Minä en pelkää mitään, -- virkkoi Rousseau ylväästi.
-- Hyvä, käyhän sitte sanomaan kuninkaalle edes neljännes siitä, mitä
juuri olet minulle jutellut.
-- Sen varmaan teen, jos tunteeni siihen käskee.
-- Sinäkö?
-- Niin, minä; olenko koskaan perääntynyt?
-- Pyh, sinä et uskaltaisi siepata kissalta sen jyrsimää luuta,
peläten, että se sinua raapaisisi... Mitä sitten, kun vartijat
ja miekkamiehet sinut ympäröitsisivät?... Näetkös, minä tunnen
sinut kuin olisin äitisi... Sinä menet heti kohta ajamaan partasi,
voitelemaan hiuksesi, laittelemaan itsesi koreaksi; sinä ojennat
sääresi siroksi, harjoittelet mielenkiintoista silmäinsiristystäsi,
koska silmäsi ovat aivan pienet ja pyöreät ja se huomattaisiin,
jos ne luonnollisesti avaisit, jotavastoin siristykselläsi
uskottelet niiden olevan isot kuin ajoportit. Kohta pyydät minulta
silkkisukkasi, pukeudut suklaanväriseen teräsnappiseen takkiisi,
kiinnität uuden tekotukan päähäsi, otat ajurin, ja niin lähtee
filosofini kauniiden naisten ihailtavaksi... ja huomenna, ah,
huomenna sitten olet oikein haltioissasi, raukeana, olet palannut
rakastuneena, kirjoittelet huokaillen pieniä värsyjä ja höystät
kahviasi kyynelilläsi. Oi, kyllä minä sinut tunnen!...
-- Sinä erehdyt, hyvä ystävä, -- sanoi Rousseau. -- Vakuutan sinulle,
että minut pakoitetaan väkisin hoviin. Minä lähden sinne, koska
toki pelkään pahennuksen herättämistä, niinkuin jokaisen kunnon
kansalaisen on sitä peljättävä. Sitäpaitsi en kuulu niihin, jotka
kieltäytyvät tunnustamasta jonkun kansalaisen yliherruutta valtiossa;
mutta jos vaaditaan hovimiesten lailla liehittelemään, jos on
hierottava uutta nuttuani noiden odotushuoneen herrojen kiiltohelyjä
vastaan... Ei, ei! Siitä ei tule mitään, ja jos minut sellaisesta
tapaat, saat mielinmäärin minua ivailla.
-- Siis sinä et pukeudukaan? -- sanoi Teresia ivallisesti.
-- En.
-- Et ota uutta tekotukkaasi?
-- En.
-- Etkä siristä pieniä silmiäsi?
-- Sanon sinulle, että menen sinne vapaana miehenä, teeskentelyttä
ja pelotta: minä menen hoviin niin kuin menisin teatteriin; ja
esiinnynkö näyttelijäin mielestä hyvin vai huonosti puettuna, siitä
minä viisi.
-- Oh, mutta ajathan toki partasi, -- virkkoi Teresia; -- se on
puolta jalkaa pitkä.
-- Sanon sinulle, että en muuta mitään ulkoasussani. Teresia räjähti
niin äänekkääseen nauruun, että Rousseau kiusaantuneena meni toiseen
huoneeseen.
Emännän pistelyt eivät tähän loppuneet; hänellähän oli niitä varalla
kaiken laatuisia, ehtymättä. Hän otti perin huolellisesti kaapista
juhlapuvun, puhtaat liinavaatteet ja vahatut kengät, mennen sitten
levittämään kaikki nämä kauniit kapineet Rousseaun vuoteelle ja
tuoleille.
Mutta tämä ei näkynyt niihin kiinnittävän pienintäkään huomiota.
Silloin sanoi Teresia:
-- No, nyt sinun on aika ryhtyä pukeutumaan... Hoviasuun
laittautuminen ei käy niin nopeasti... Sinun ei enää auta viivytellä,
jos mielit ehtiä Versaillesiin määrätyllä tunnilla.
-- Sanoinhan sinulle, Teresia, -- vastasi Rousseau, -- että tässä
asussa menen hyvin mukiin. Tässä puvussa esiinnyn joka päivä
kansalaisteni edessä. Kuningas ei ole muuta kuin kansalainen kuten
minäkin.
-- No, no, -- virkkoi Teresia vietelläkseen häntä ja suostuttaakseen
hänet mairitteluilla tahtoonsa, -- älä ole itsepäinen, Jacques,
äläkä tee tyhmyyttä... Vaatteesi ovat tuossa... partaveitsesi on
valmiina... minä kutsutan parturin, jos olet tänään hermostunut...
-- Kiitos, hyvä ystävä, -- vastasi Rousseau, -- minä vain kerran
sukaisen harjalla ja otan kenkäni, koska tohveleissa ei voi lähteä
ulos.
"Olisikohan hänellä kerrankin omaa tahtoa?" ihmetteli Teresia.
Ja hän kiihoitti filosofia milloin keimailulla, milloin
vakuutteluilla, milloin ivansa voimalla. Mutta Rousseau tunsi hänet,
hän näki ansan; hän tiesi, että niin pian kuin hän antaisi perään,
hänen holhoojattarensa säälimättä häpäisisi ja pilkkaisi häntä. Hän
ei siis tahtonut myöntyä eikä ollut näkevinään komeita pukimia,
vaikka ne olisivat kohottaneet sitä, mitä hän nimitti luontaiseksi
hyvännäköisyydekseen.
Teresia väijyi häntä. Hänellä oli jälellä vain yksi toivo: vilkaisu
kuvastimeen, jota Rousseau ulos lähtiessään ei koskaan laiminlyönyt,
sillä filosofi oli ylenmäärin siisteyttä harrastava, mikäli
siisteyden harrastuksessa voi liiallisuuteen mennä.
Mutta Rousseau oli yhä varuillaan ja huomattuaan Teresian levottoman
katseen hän käänsi selkänsä kuvastimeen. Hetki tuli; filosofi oli
ahtanut päänsä täyteen kaikenlaista kiusallisen mahtipontista, mitä
hän saattaisi sanoa kuninkaalle.
Hän toisteli siitä muutamia otteita kenkiensä solkia kiinnittäessään,
viskasi hattunsa käsivarrelleen, otti keppinsä ja käyttäen hyväkseen
hetkeä, jolloin Teresia ei voinut häntä nähdä, vetäisi takkiaan ja
liivejään molemmin käsin, oikaistakseen niiden poimut.
Teresia astui jälleen huoneeseen tarjoten hänelle nenäliinan, jonka
Rousseau pisti laajaan taskuunsa, ja saattoi filosofin portaitten
sillakkeelle, virkkaen:
-- Kuule, Jacques, ole järkevä; tuossa asussa olet hirveä, näytät
vääränrahan-tekijältä.
-- Hyvästi, -- sanoi Rousseau.
-- Monsieur näyttää retkulta, -- toisti Teresia. -- Olehan varuillasi!
-- Varo sinä tulta, -- vastasi Rousseau; -- äläkä koske papereihini.
-- Sinä näytät aivan kynttilänniistäjältä, -- lisäsi Teresia
epätoivoissaan.
Rousseau ei vastannut mitään; hän astui hyräillen portaita alas ja
pimeyden turvin hän harjasi hihallaan hattuansa, ravisti vasemmalla
kädellänsä palttinaista röyhystään ja somisti pukunsa nopeasti koko
hauskan näköiseksi.
Alhaalla hän kulki varpaillaan välttääkseen kenkiensä tahrautumista
Plâtrière-kadun loassa ja saapui Elysée-kentille, missä odotteli
noita rehellisiä ajopelejä, joita kielenpuhdistelu-kiihkosta
tahdomme nimittää postivaunuiksi ja jotka vielä kaksitoista vuotta
sitten kuljettivat tai oikeammin tärisyttelivät säästäväisyyteen
pakoitettuja matkustajia Pariisin ja Versaillesin välillä.
9.
Trianonin kulissit.
Mitä matkalla tapahtui ei ole tähdellistä. Rousseaun täytyi ajaa
sveitsiläisen henkivartijan, apulaiskirjurin, porvarin ja apotin
seurassa.
Hän saapui puoli kuuden tienoissa illalla. Hovi oli jo kokoontunut
Trianoniin; alkusoiton säveleet kajahtelivat kuningasta odotellessa;
kirjailijaa ei kukaan ajatellut.
Muutamat henkilöt tiesivät kyllä, että geneveläinen Rousseau tulisi
harjoitusta ohjaamaan; mutta hra Rousseau ei ollut mielenkiintoisempi
nähdä kuin hra Rameau tai hra Marmontel tai kuka hyvänsä noista
omituisista otuksista, joita hovilaiset tilasivat salonkeihinsa tai
huviloihinsa.
Rousseaun otti vastaan päivystäjäupseeri, jonka tehtäväksi hra de
Coigny oli antanut heti ilmoittaa hänelle geneveläisen tulosta.
Aatelismies riensi esille tavallisella kohteliaisuudellaan ja otti
Rousseaun mitä innokkaimmalla ystävyydellä vastaan. Mutta tuskin oli
hän ehtinyt vilkaista mieheen, kun hän kummastui eikä voinut pidättyä
häntä uudelleen tarkkaamasta.
Rousseau oli pölyinen, vaatteet rutistuneina, kalpea, ja hänen
kalpeutensa kanssa räikeässä ristiriidassa oli erakon parta,
jonka moista kukaan juhlamenojen-ohjaaja ei koskaan ollut nähnyt
Versaillesin kuvastimiin heijastuvan.
Rousseau joutui kovin hämilleen hra de Coignyn katseesta ja vielä
enemmän hämilleen, kun hän lähestyessään näytössalia kohtasi
komeiden pukujen, pöyhkeiden pitsien, timanttien ja sinisten
ritarikunnan-nauhojen paljouden, joka kaikki salin kultauksia vasten
muistutti äärettömään vasuun asetettua kukkavihkoa.
Rousseau nolostui myöskin hengittäessään tätä ambralta tuoksuvaa
ilmaa, jonka hieno haju päihdytti hänen plebeijin-aistejaan. Mutta
ei auttanut muuta kuin astua rohkeasti esille. Monet katseet
tähtäytyivät häneen kuin tahrapilkkuun tässä seurassa.
Yhä käyden hänen edellään hra de Coigny johdatti hänet soittamolle,
missä orkesteri häntä odotti.
Sinne päästyään tunsi hän hiukan helpoitusta ja musiikin soidessa hän
ajatteli vakavasti, että hän nyt oli keskellä vaaraa, -- että tehty
oli tehty ja että mitkään tuumailut eivät siinä enää auttaneet.
Kruununprinsessa oli jo näyttämöllä Coletten puvussa Coliniansa
odotellen. Hra de Coigny vaihtoi pukua aitiossaan.
Äkkiä nähtiin kuninkaan astuvan sisään kumartuneitten päiden
keskellä. Ludvig XV hymyili ja näkyi olevan mitä parhaimmalla ja
hilpeimmällä tuulella.
Kruununprinssi istahti hänen oikealleen ja Provencen kreivi asettui
hänen vasemmalle puolelleen. Tämän mitä suljetuimman seurueen
muodostaneet puolisataa henkilöä kävivät kuninkaan viittauksesta
istumaan.
-- No, eikö aleta? -- kysyi Ludvig XV.
-- Sire, -- sanoi kruununprinsessa, -- paimenet ja paimentytöt eivät
vielä ole pukeutuneet; me odotamme heitä.
-- Voisihan esiintyä kävelypuvussa, -- huomautti kuningas.
-- Ei, sire, -- vastasi kruununprinsessa itse näyttämöltä, -- sillä
me tahdomme koetella pukuja ja kuoseja valossa, jotta näemme niiden
vaikutuksen.
-- Aivan oikein, madame, -- myönsi kuningas; -- jaloitelkaamme sitten
hiukan.
Ja Ludvig XV nousi kiertääkseen käytävässä ja näyttämöllä. Hän oli
muuten varsin levoton, kun ei nähnyt rouva Dubarryn saapuvan.
Kuninkaan lähdettyä aitiostaan Rousseau katseli surumielisesti ja
ahdistus sydämessä tätä tyhjää salia ja mietti omaa yksinäisyyttään.
Tämä oli omituinen vastakohta sille vastaanotolle, jota hän oli
peljännyt. Hän oli kuvitellut, että ihmisryhmät avautuisivat hänen
edessään, että hovilaisten uteliaisuus olisi vielä tungettelevampaa
ja merkitsevämpää kuin pariisilaisten; hän oli peljännyt kyselyjä ja
esittelyjä, ja nyt ei kukaan kiinnittänytkään häneen mitään huomiota.
Hän ajatteli että pitkä partansa ei vielä ollut kyllin pitkä, että
rääsytkään eivät olisi täällä sen enempää silmään pistäneet kuin
hänen vanha pukunsa. Hän lohdutteli itseään sillä, että ei ollut
narrimaisesti hienoutta tavoitellut.
Mutta kaiken tämän pohjalla tunsi hän sydämessään melkoista
nöyryytystä siitä, että häntä kohdeltiin korkeintaan orkesterin
johtajana.
Äkkiä eräs upseeri lähestyi häntä ja kysyi häneltä, eikö hän ollut
hra Rousseau.
-- Kyllä, monsieur, -- vastasi hän.
-- Madame la dauphine haluaa puhella kanssanne, monsieur, -- virkkoi
upseeri.
Rousseau nousi hyvin liikutettuna.
Kruununprinsessa odotti häntä. Hänellä oli kädessään Coletten pikku
aaria:
"Ma kaiken onnen hukkasin".
Heti Rousseaun nähtyään hän riensi tämän luo. Filosofi tervehti hyvin
nöyrästi, itsekseen sanoen kumartavansa naiselle eikä prinsessalle.
Marie-Antoinette puolestaan oli yhtä ystävällinen jörölle
ajattelijalle kuin hän olisi ollut Euroopan hienostuneimmalle
aatelismiehelle.
Hän kysyi tältä neuvoa, millä poljennolla kolmas säe oli laulettava:
"Colin jo hylkää mun..."
Rousseau ryhtyi selittelemään lausuntoa ja sävellysoppia, mutta
hänen epäilemättä hyvinkin viisaan teoriansa keskeytti kuninkaan ja
muutamien hovimiesten meluisa saapuminen.
Ludvig XV astui lämpiöön, missä kruununprinsessa täten nautti
filosofin opetusta.
Kuninkaan ensimäinen vaikutelma, ensimäinen ajatus hänen nähdessään
tämän muokkaamattoman olennon, oli aivan sama, minkä hra de Coigny
oli katseellaan ilmaissut. Mutta hra de Coigny tunsi Rousseaun,
jotavastoin Ludvig XV ei häntä tuntenut.
Hän katseli varsin kauan vapaata ihmistämme, samalla kun Rousseau
otti vastaan dauphinen kohteliaisuudet ja kiitokset.
Tämä kuninkaallista valtaa uhkuva katse, tämä katse, joka ei
ollut tottunut painumaan alas kenenkään edessä, teki sanomattoman
vaikutuksen filosofiin, jonka vilkas silmä kävi epävarmaksi ja araksi.
Kruununprinsessa odotti, kunnes kuningas oli päättänyt tarkastelunsa,
ja sitten hän lähestyen Rousseauta virkkoi:
-- Suvaitseeko teidän majesteettinne, että esittelen teille
kappaleemme tekijän?
-- Tekijän -- sanoi kuningas etsien muististaan.
Tämän keskustelun aikana Rousseau oli kuin tulisilla hiilillä.
Kuninkaan silmä oli vuoronsa jälkeen tarkastanut ja kuin linssin
kokoama auringonsäde polttanut tuota pitkää partaa, tuota
epäilyttävää poimukaulusta, pölyistä pukua ja huonosti järjestettyä
tekotukkaa, jotka kuuluivat valtakunnan suurimmalle kirjailijalle.
Marie-Antoinetten kävi viimemainittua sääliksi.
-- Hra Jean-Jacques Rousseau, sire, -- virkkoi hän, -- sen ihanan
oopperan tekijä, jonka aiomme teidän Majesteetillenne tulkita
huonosti.
Nyt kohotti kuningas päätänsä.
-- Ah, -- sanoi hän kylmästi, -- hra Rousseau, minä tervehdän teitä.
Ja hän jatkoi miehen katselemista tavalla, joka tälle todensi kaikki
hänen pukunsa puutteellisuudet.
Rousseau mietti mielessään, miten olisi tervehdittävä Ranskan
kuningasta liehakoivia hovimiehiä matkimatta, mutta kuitenkaan
olematta epäkohtelias, koska hän tunnusti olevansa tämän ruhtinaan
talossa.
Mutta hänen vielä näitä tuumaillessaan kuningas puhui hänelle
ruhtinaille ominaisella ylen kepeällä tavalla, kun nämä ovat
sanoneet kaiken, sanottuaan puhuteltavilleen jotakin mieluista tai
epämieluista.
Rousseau jäi sanattomaksi, kivettyneeksi. Kaikki lauseet, mitkä hän
oli tyrannin varalle valmistanut, olivat häneltä unohtuneet.
-- Hra Rousseau, -- sanoi hänelle kuningas yhä katsellen hänen
nuttuansa ja tekotukkaansa, -- te olette säveltänyt ihanaa musiikkia,
jonka parissa saan viettää hyvin suloisia hetkiä.
Ja kuningas loihe laulamaan kaikkia sävelasteikon ja soinnun
vaatimuksia loukkaavalla äänellä:
"Jos oisin kuunnellut
mä ääntä keikarein,
jo oisi valjennut
uus' aamu lemmellein."
-- Se on ihanaa! -- huudahti kuningas lopetettuansa. Rousseau kumarsi.
-- En tiedä, laulanenko minä oikein, -- virkkoi dauphine.
Rousseau kääntyi prinsessaan antaakseen hänelle tässä opastusta.
Mutta kuningas oli jälleen innostunut laulamaan, tällä kertaa Colinin
romanssia:
"Mun pikku majassain
ain' uudet huolet on.
ja syksyn, talven vain
ma tunnen, lohduton."
Hänen Majesteettinsa lauloi hirveästi musiikkimiehen korvissa.
Puolittain imarreltuna hallitsijan muistista, puolittain
loukkaantuneena inhoittavasta esityksestä Rousseaun muoto muistutti
sipulia jyrsivästä apinasta, joka toiselta puolen itkee, toiselta
nauraa.
Dauphine pysytteli vakavana sillä järkkymättömällä kylmäverisyydellä,
jota vain hovissa tavataan.
Kuningas jatkoi hämmentymättä:
"Oi, paimentyttösein,
jos kanssas jakaa saan
tään majan, mielehein
ei suru saavukaan."
Rousseau tunsi punan nousevan kasvoillensa.
-- Sanokaahan minulle, hra Rousseau, -- virkkoi kuningas, -- onko
totta, että toisinaan pukeudutte armenialaiseksi?
Rousseau punastui vielä enemmän, ja hänen kielensä takeltui
kitalakeen, niin että hän ei kuningaskunnan hinnasta olisi voinut
tällä hetkellä saada sanaa suustansa.
Vastausta odottamatta kuningas innostui yhä laulamaan:
"Ei lemmellä ain'
ole selvillä vain,
min myöntäisi, min kieltäisi."
-- Asutte luullakseni Plâtrière-kadun varrella? -- kysyi kuningas.
Rousseau nyökkäsi myöntävästi, mutta tämä olikin hänen voimiensa
_ultima thule_... Koskaan hän ei ollut niitä niin ponnistanut.
Kuningas hyräili:
"Hän lapsi on,
hän lapsi on..."
-- Sanotaan, että te olette kovin huonoissa väleissä Voltairen
kanssa, hra Rousseau?
Tästä iskusta Rousseau menetti viimeisenkin tajuntansa. Hän joutui
aivan ymmälleen. Kuningas ei näkynyt häntä paljoa säälivän, vaan
jatkaen hurjaa musiikkikiihkoaan poistui laulaen:
"Nyt käykää alle jalavain,
jo tanssi alkaa, tyttöset!"
orkesterin säestäessä tavalla, joka olisi tuhonnut Apollon, kuten
viimemainittu tuhosi Marsyaan.
Rousseau jäi yksin keskelle lämpiötä. Marie-Antoinette oli lähtenyt
pukuansa viimeistelemään.
Hoiperrellen ja hapuillen Rousseau pääsi käytävään; mutta juuri sen
keskellä hän kohtasi timanteista, kukista ja pitseistä välkkyvän
parin, joka täytti käytävän, vaikka nuori mies hyvin hellästi puristi
nuoren naisen kättä.
Värisevine röyhelöineen, suunnattoman suuressa päähineessään, viuhka
kädessä ja hajuvesiltä tuoksuvana viimemainittu säteili kuin tähti.
Hän oli hipaissut Rousseauta.
Nuori mies, joka oli solakka, siro ja viehättävä ja kantoi
englantilaisen kaulusröyhyksensä yli vedettyä Pyhän Hengen
ritarikunnan sinistä nauhaa, puhkesi herttaisen vilpittömään nauruun.
Sen hän kuitenkin heti hillitsi salaperäiseksi kuiskeeksi, joka
vuorostaan sai naisen nauramaan, osoittaen heidän mitä parhaiten
ymmärtävän toisensa.
Rousseau tunsi tämän komean naisen, tämän hurmaavan olennon kreivitär
Dubarryksi; ja heti hänet nähtyään hän, tapansa mukaan kiintyen vain
yhteen katseltavaan, ei enää nähnyt hänen toveriaan.
Nuori sininauhainen mies oli Artois'n kreivi, joka ilakoitsi mitä
hilpeimmin sydämin isoisänsä rakastajattaren kanssa.
Huomatessaan Rousseaun synkät kasvot rouva Dubarry parahti:
-- Oh, ihme!
-- Mikä niin! -- virkkoi Artois'n kreivi, vilkaisten vuorostaan
filosofiin ja ojentaen jo kätensä raivatakseen hiljaa tietä
seuralaiselleen.
-- Hra Rousseau! -- huudahti rouva Dubarry.
-- Geneven Rousseau? -- kysyi Artois'n kreivi lomalla olevan
koulupojan äänellä.
-- Niin, monseigneur, -- vastasi kreivitär.
-- Ah, hyvää päivää, hra Rousseau, -- virkkoi veitikka nähdessään
Rousseaun epätoivoisesti rynnistävän kiilautuakseen ohitse, -- hyvää
päivää... Saamme kuulla teidän musiikkianne.
-- Monseigneur... -- sammalsi Rousseau huomatessaan sinisen nauhan.
-- Oi, hyvin herttaista musiikkia, -- säesti kreivitär, -- musiikkia,
joka on sopusoinnussa tekijänsä hengen ja sydämen kanssa!
Rousseau kohotti päänsä ja poltti silmänsä kreivittären katseen
tulessa.
-- Madame... -- sanoi hän nyreästi.
-- Minä esitän Colinin osaa, madame, -- huudahti Artois'n kreivi, --
ja pyydän teitä, rouva kreivitär, esittämään Colettea.
-- Sen tekisin perin mielelläni, monseigneur; mutta minä, joka en ole
taiteilija, en mitenkään uskaltaisi häväistä mestarin sävellystä.
Rousseau olisi antanut elämänsä rohjetakseen vielä katsahtaa, mutta
ääni, sävy, imartelu, kauneus olivat kukin jo heittäneet koukun hänen
sydämeensä.
Hän tahtoi paeta.
-- Hra Rousseau, -- sanoi prinssi, sulkien häneltä tien, -- tahdon,
että te opettaisitte minulle Colinin osan.
-- En suinkaan uskaltaisi pyytää monsieuria opastamaan minua Coletten
osassa, -- lausui kreivitär muka arkaillen, ja täten hän kokonaan
hämmennytti filosofin.
Tämän silmiin tuli kuitenkin kysyvä ilme.
-- Monsieur vihaa minua, -- virkkoi kreivitär prinssille tenhoavalla
äänellään.
-- Mitä vielä, -- huudahti Artois'n kreivi. -- Vihaa teitä! Kuka
voisi teitä vihata, madame?
-- Näettehän sen, -- vastasi tämä.
-- Hra Rousseau on liiaksi kunnon mies ja on sepittänyt liian paljon
kaunista, pakoillakseen niin hurmaavaa naista, -- sanoi Artois'n
kreivi.
Rousseau päästi raskaan huokauksen ikäänkuin olisi ollut heittää
henkensä ja pujahti kapeasta aukosta, jonka nuori prinssi
varomattomasti jätti itsensä ja seinän väliin.
Mutta Rousseaulla ei ollut onnea tänä iltana; tuskin hän oli astunut
neljää askelta, kun hän kohtasi uuden ryhmän.
Tällä kertaa muodosti ryhmän kaksi miestä, toinen vanha, toinen
nuori; jälkimäisellä oli sininen nauha, vanhempi oli noin
viidenkuudetta ikäinen, punaiseen puettu ja kasvoiltaan vakavan
kalpea.
Nämä kaksi miestä kuulivat hilpeän Artois'n kreivin huudahtelevan ja
nauravan kaikin voimin:
-- Ah, hra Rousseau, hra Rousseau, minä joudun sanomaan, että rouva
kreivitär on säikyttänyt teidät pakoon, ja sitä ei tosiaan kukaan
tahdo uskoa.
-- Rousseau? -- kuiskailivat molemmat miehet.
-- Pysäytähän hänet, veliseni, -- kehoitti prinssi, yhä nauraen; --
pysäyttäkää hänet, hra de Vauguyon.
Rousseau käsitti nyt, millaiselle karille hänen onneton tähtensä oli
hänen purtensa toimittanut.
Provencen kreivi ja Ranskan prinssien opettaja! Provencen kreivi
sulki siis hänkin Rousseaulta tien.
-- Hyvää päivää, monsieur, -- virkkoi hän tälle lyhyeen ja
kuivakiskoiseen tapaansa.
Hätääntynyt Rousseau kumarsi sopertaen:
-- En tästä pääse!
-- Ah, olen hyvin mielissäni teidät tavatessani, monsieur, -- sanoi
prinssi koulumestarin äänellä, joka etsii ja löytää vikaa oppilaasta.
"Yhä noita järjettömiä kohteliaisuuksia", ajatteli Rousseau. "Kyllä
ne suuret herrat ovat äiteliä!"
-- Minä olen lukenut Tacitus-käännöksenne, monsieur.
"Ah, se on totta", sanoi Rousseau itsekseen; "hän on oppinut mies,
oikein pedantti".
-- Tiedättekö, että Tacituksen kääntäminen on sangen vaikeata?
-- Olenhan, monseigneur, siitä maininnut pienessä esipuheessani.
-- Niin, sen kyllä tiedän, sen kyllä tiedän; te sanotte siinä, että
osaatte vaan keskinkertaisesti latinaa.
-- Monseigneur, se on aivan totta.
-- Miksi sitte käännätte Tacitusta, hra Rousseau?
-- Se oli tyyliharjoitusta, monseigneur.
-- Oh, hra Rousseau, olitte väärässä kääntäessänne _imperatoria
brevitate_ sanoilla "vakava ja täsmällinen puhe".
Rousseau etsi levottomana muististaan.
-- Niin, -- sanoi nuori prinssi varmasti ja arkailematta kuin iäkäs
tiedemies, joka on keksinyt virheen Salmasiuksen teoksissa, -- sillä
tavalla te olette kääntänyt. Lause esiintyy kohdassa, missä Tacitus
kertoo Pison sotamiehilleen pitämästä puheesta...
-- No, monseigneur?
-- Niin, hra Rousseau, _imperatoria brevitate_ merkitsee: päällikön
tai käskemään tottuneen miehen täsmällisyydellä. _Käskijän
täsmällisyydellä_... siinä oikea tulkinta, eikö niin, hra de Vauguyon?
-- Niin, monseigneur, -- myönsi opettaja. Rousseau ei vastannut
mitään. Sitten lisäsi prinssi:
-- Tämä oli sattuva esimerkki väärinkäsityksestä, hra Rousseau... Ja
löydänpä vielä toisenkin.
Rousseau kalpeni.
-- Niin, hra Rousseau, se on Cecinaa koskevassa kappaleessa, joka
alkaa näin: _At in superiore Germania_. Tiedätte, että siinä
kuvaillaan Cecinaa, ja Tacitus kirjoittaa: _cito sermone_.
-- Muistan täydellisesti, monseigneur.
-- Olette kääntänyt sen sanalla "kaunopuheinen"...
-- Niin juuri, monseigneur, ja luulin...
-- _Cito sermone_ merkitsee nopeasti puhuvaa, siis sellaista
henkilöä, joka puhuu sujuvasti.
-- Minä sanoin _kaunopuheinen_?
-- Siinä olisi silloin pitänyt olla _decoro_ tai _ornato_ tai
_eleganti sermone. Citus_ on kuvallinen laatusana, hra Rousseau.
Niinikään Tacitus kuvaillessaan Othon käytöksessä tapahtunutta
muutosta sanoo: _Delata voluptatate, dissimulata luxuria, cunctaque
ad imperii decorem composita_.
-- Minä käänsin sen: Siirtäen toisiin aikoihin ylellisyyden ja
nautinnon hän petti koko maailmaa, ryhtyen uudestaan luomaan
valtakunnan loistoa.
-- Väärin, hra Rousseau, väärin; ensiksikin olette tehnyt yhden
ainoan lauseen kolmesta pienestä lauselmasta; ja se on pakoittanut
teidät kääntämään huonosti sanat _dissimulata luxuria_... Sitten
olette hairahtanut tämän lauseen viimeisessä jäsenessä. Tacitus
ei ole tahtonut sanoa, että keisari Otho ryhtyi uudestaan luomaan
valtakunnan loistoa; hän tarkoittaa sanoillaan, että Otho, joka ei
enää tyydytellyt intohimojansa, vaan peitteli ylellisiä tapojaan,
sovitti kaiken, käytti kaiken, käänsi kaiken... kaiken, käsitättekö,
hra Rousseau, jopa intohimonsa ja paheensakin valtakuntansa
loiston kohottamiseksi. Se on ajatus, lauseen monijakoinen ajatus,
jotavastoin te esitätte sen rajoitettuna; eikö niin, hra de la
Vauguyon?
-- Niin, monseigneur.
Rousseau hikoili ja puhkui tässä säälimättömässä puserruksessa.
Prinssi salli hänen hetkisen hengähtää.
-- Te olette perin etevä filosofiassa, -- sanoi hän sitten. Rousseau
kumarsi.
-- Mutta _Émilenne_ on vaarallinen kirja.
-- Vaarallinenko, monseigneur?
-- Niin, niiden monien harha-ajatusten tähden, joita se antaa
pikkuporvareille.
-- Monseigneur, kun mies on tullut isäksi, joutuu hän noihin oloihin,
olkoon hän sitten kuningaskunnan suurin tai viimeisin... Isän
asema... on...
-- Sanokaahan, hra Rousseau, -- kysyi häijy prinssi äkkiä, --
eikö teidän _Tunnustuksenne_ ole varsin hupaisa kirja?... Niin,
kuulkaahan, montako lasta teillä on ollut?
Rousseau kalpeni, horjui ja jätti nuoren pyövelinsä suuttumuksen
ja ällistyksen ilme silmissään, ja se teki Provencen kreivin
ilkeämielisen huvin kaksinkertaiseksi.
Hän olikin nauttinut kyllikseen, sillä vastausta odottamatta prinssi
poistui opettajansa käsivarressa ja jatkaen huomautuksiaan sen miehen
teoksista, jonka hän niin hirmuisesti oli masentanut.
Yksikseen jääneenä Rousseau hiukan toipui hämmennyksestään, kun hän
samassa kuuli orkesterin kajahduttavan hänen alkusoittonsa ensimäiset
säveleet. Hän asteli horjuen sinne päin ja istuimelleen saavuttuaan
hän sanoi:
"Hupsu, tyhmä, pelkuri, mikä olenkin! Juuri nyt keksin vastauksen,
joka minun olisi pitänyt antaa tuolle pienelle julmalle
viisastelijalle. 'Monseigneur', olisin hänelle sanonut, 'on
säädytöntä, että nuori mies kiusaa vanhus-poloista'."
Hän oli ajatuksissaan ehtinyt tähän ja oli hyvin tyytyväinen
lauseeseensa, kun kruununprinsessa ja hra de Coigny alottivat
duettonsa. Filosofin äskeiset mietteet hälvenivät musiikkimiehen
kärsimykseen; sydämen jälkeen sai korva rangaistuksensa.
10.
Harjoitus.
Heti kun harjoitus oli alkanut ja itse näytteleminen vaati
tarkkaavaisuutta osakseen, Rousseau lakkasi olemasta huomion esineenä.
Nyt hän vuorostaan katseli ympärilleen. Hän kuuli maalaispukuisten
suurten herrojen laulavan väärin ja näki naisten veikistelevän
paimentyttöinä hovipuvuissa.
Marie-Antoinette lauloi puhtaasti, mutta hän oli huono näyttelijätär;
sitäpaitsi oli hänellä niin heikko ääni, että se tuskin kuului.
Ollakseen ketään peloittamatta kuningas oli mennyt hämärään aitioon,
jossa hän jutteli naisten kanssa.
Kruununprinssi kuiskasi oopperan sanoja, ja esitys meni
majesteetillisen huonosti.
Rousseau päätti lakata kuuntelemasta, mutta hänen oli vaikea olla
kuulematta. Hänellä oli kuitenkin yksi lohdutus: hän oli huomannut
ylhäisten sivuhenkilöiden joukossa suloisen olennon, ja se tyttö,
jolle taivas oli suonut nuo ihanat kasvot, lauloi kauneimmalla
äänellä koko joukosta.
Rousseau siis keskitti huomionsa häneen ja vaipui tämän hurmaavan
olennon katselemiseen nuottitelineensä yli, ja hän avasi molemmat
korvansa kootakseen hänen äänensä kaiken sulosoinnun.
Nähdessään tekijän tarkkaavaisena kuuntelevan kruununprinsessa tämän
hymystä ja raukeista silmistä helposti vakuuttautui, että toki
parhaiden palasten esittäminen kävi Rousseaun mielestä tyydyttävästi,
ja nainen kun oli, hän kiitosta saadakseen kumartui nuottitelinettä
kohti, lausuen:
-- Meneekö huonosti, hra Rousseau?
Unelmoiva, suu avoinna istuva Rousseau ei vastannut mitään.
-- Kas, me olemme erehtyneet, -- virkkoi Marie-Antoinette, -- eikä
Rousseau uskalla sitä sanoa. Pyydän sitä teiltä, hra Rousseau.
Rousseaun silmät eivät irtautuneet kauniista tytöstä, joka itse
puolestaan ei huomannut, millaisen tarkkaavaisuuden esineenä hän oli.
-- Ah, -- virkkoi Marie-Antoinette, seuraten filosofimme katseen
suuntaa, -- neiti de Taverney siellä on tehnyt virheen!...
Andrée punehtui, hän näki kaikkien silmäin tähtäytyvän itseensä.
-- Ei, ei! -- huudahti Rousseau. -- Ei, neiti laulaa kuin enkeli.
Rouva Dubarry singahdutti filosofiin silmäyksen, joka oli terävämpi
kuin heittokeihäs.
Parooni de Taverney sensijaan tunsi sydämensä sulavan ilosta ja
palkitsi Rousseauta herttaisimmalla hymyllään.
-- Laulaako tuo tyttö teistä hyvin? -- kysyi rouva Dubarry
kuninkaalta, johon Rousseaun sanat olivat tehneet silminnähtävän
vaikutuksen.
-- En osaa sanoa... -- virkkoi Ludvig XV; -- näyttämöllä esitettyä
laulua arvostellakseen tarvitsisi olla musiikintuntija.
Sillävälin Rousseau liikahteli soittamollaan antaakseen kajahduttaa
kuoron:
"Luo armaan paimenettaren
Colin jo palaa. Riemuitkaa!"
Kääntyessään ensi kokeen jälkeen hän huomasi de Jussieun, joka häntä
herttaisesti tervehti.
Geneveläiselle ei ollut mikään vähäpätöinen huvi esiintyä hovia
opettamassa miehen nähden, joka ylemmyydellään oli häntä hiukan
loukannut. Hän vastasi tervehdykseen virallisen kohteliaasti ja alkoi
uudestaan tähystellä Andréeta, joka ylistyksestä oli tullut vielä
kauniimmaksi.
Harjoitus jatkui, ja rouva Dubarry joutui kamalan pahalle tuulelle;
hän oli kahdesti yllättänyt Ludvig XV:n siihen määrin näytäntöön
kiintyneenä, että hän ei tarkannut hänen siroja sanojaan.
Mustasukkaisen silmissä näytäntö oli välttämättömästi samaa kuin
Andrée. Silti sai kruununprinsessa osakseen paljon ylistystä ja
esiintyi hurmaavan iloisena.
Richelieun herttua liehui hänen ympärillään nuoren miehen kepeydellä,
ja hänen oli onnistunut muodostaa teatterin perällä ilakoitseva
piiri, jonka keskuksena oli kruunun prinsessa ja joka hirveästi
tuskastutti Dubarryn puoluetta.
-- Neiti de Taverneyllä tuntuu olevan kaunis ääni, -- sanoi hän aivan
kuuluvasti.
-- Ihastuttava, -- myönsi dauphine; -- ja ellen olisi ollut liian
itsekäs, olisin antanut hänen esittää Colettea. Mutta kun olen
valinnut tämän osan oikein huvikseni, en luovuta sitä kellekään.
-- Oh, neiti de Taverney ei laulaisi sitä paremmin kuin teidän
kuninkaallinen korkeutenne, -- virkkoi Richelieu, -- ja...
-- Neiti on harvinaisen musikaalinen, -- huomautti Rousseau varmalla
äänellä.
-- Erinomaisen, -- vahvisti dauphine, -- ja tunnustaakseni totuuden,
hän minulle opettaakin osani. Sitäpaitsi hän tanssii ihastuttavasti,
ja minä tanssin hyvin kehnosti.
Voi arvata, minkä vaikutuksen tämä keskustelu teki kuninkaaseen,
rouva Dubarryyn ja kaikkiin noihin uteliaihin ihmisiin,
juoruilijoihin, juonittelijoihin ja kadehtijoihin. Jokainen riemuitsi
saadessaan haavoittaa tai vastaanotti iskun häpeissään ja tuskaa
tuntien. Kukaan ei ollut välinpitämätön, ellei kenties Andrée itse.
Richelieun kannustama kruununprinsessa antoi lopuksi Andréen laulaa
romanssin:
"Ma palvelijan kadotin.
Colin jo hylkää mun."
Nähtiin kuninkaan keinuttavan päätänsä laulun tahdissa niin
vilkasta mielihyvää osoittavin liikkein, että rouva Dubarryn
punainen poskimaali putoili pieninä hileinä niinkuin väri lohkeilee
kostuneesta taulusta.
Richelieu, joka oli naistakin häijympi, nautti kostoaan. Hän oli
lähestynyt de Taverneytä, isää, ja nämä kaksi vanhusta muodostivat
kuvaryhmän, jota olisi voinut nimittää Tekopyhyydeksi ja
Turmelukseksi toisilleen merkitsevästi silmää iskemässä.
Heidän ilonsa tuli sitä elävämmäksi, kun rouva Dubarryn otsa
vähitellen synkistyi. Tämä kohahdutti sen kukkuralleen, noustessaan
eräänlaisen vihan vimmassa; ja se oli vastoin kaikkia sääntöjä, koska
kuningas vielä istui.
Hovilaiset tunsivat muurahaisten tavoin myrskyn enteet ja kiirehtivät
etsimään suojaa vahvimmilta. Niinpä nähtiin kruununprinsessan
ystävien yhä enemmän kerääntyvän hänen ympärilleen ja rouva Dubarryn
puolueeseen kuuluvien entistä enemmän tätä mielistelevän.
Vähitellen oli harjoitukseen kohdistunut mielenkiinto poikennut
luonnolliselta uomaltaan toiseen ajatuspiiriin. Ei enää ollut kysymys
Colettesta tai Colinista, ja monet katselijoista tuumivat, että pian
ehkä rouva Dubarryn olisi laulettava:
Ma palvelijan kadotin,
Colin jo hylkää mun.
-- Näetkö, -- kuiskasi Richelieu Taverneylle, -- näetkö tyttäresi
hämmästyttävää menestystä?
Ja hän veti hänet käytävään, työntäen auki erään lasioven ja
pudottaen uteliaan, joka riippui ruudussa katsellakseen saliin.
-- Hiton lurjus! -- mutisi hra de Richelieu ravistaen hihaansa, jonka
oven takaisinponnahdus oli rypistänyt, ja nähdessään vielä, että
utelias oli puettu linnan työmiesten tapaan.
Niistä oli tosiaan eräs täten kukkavasu käsivarrellaan onnistunut
kiipeämään lasiruudun taakse ja kurkistamaan saliin, nähden sieltä
koko esityksen. Hänet työnnettiin käytävään, mihin hän oli vähällä
kaatua selälleen; mutta joskaan hän ei kaatunut, hänen vasunsa meni
kumoon.
-- Kah, tunnen sen vintiön, -- sanoi Taverney vihaisin katsein.
-- Kuka hän on? -- kysyi herttua.
-- Mitä täällä teet, kutale? -- kysyi Taverney.
Gilbert, sillä hän se oli, kuten lukija jo on arvannut, vastasi
ylpeästi:
-- Kuten näette, minä katselen.
-- Sensijaan että olisit työssäsi, -- virkkoi Richelieu.
-- Työni on jo tehty, -- vastasi Gilbert nöyrästi herttualle,
viitsimättä edes vilkaista Taverneyhin.
-- Tuon tyhjäntoimittajan siis tapaan kaikkialta! -- tiuskaisi
Taverney.
-- No, no, monsieur, -- keskeytti säveä ääni, -- Pikku Gilbertini on
hyvä työmies ja perin uuttera botanisti.
Taverney kääntyi ja näki hra de Jussieun silittelemässä Gilbertin
poskia. Hän punastui suuttumuksesta ja poistui.
-- Palvelijoita täällä! -- jupisi hän mennessään.
-- Hiljaa! -- varoitti Richelieu. -- Nicole on samoin täällä...
Katso... oven nurkassa tuolla ylhäällä... Se tytön veitikka, hän on
pelkkänä silmänä!
Tosiaankin kuroitti Nicole siroa päätänsä parinkymmenen muun
Trianonin palvelijan takaa, ja hänen ihmettelystä ja ihailusta
laajenneet silmänsä varmaankin näkivät kaiken kaksin kerroin.
Gilbert huomasi hänet ja kääntyi toisaanne.
-- Tule, tule, -- sanoi herttua Taverneylle, -- luulen kuninkaan
haluavan sinua puhutella... Hän etsii.
Ystävykset lähtivät kuninkaan aitioon päin.
Rouva Dubarry haasteli seisaallaan hra d'Aiguillonin kanssa, joka
myöskin seisoi. Tämä seurasi tarkkaan setänsä jokaista liikettä.
Yksikseen jääneenä Rousseau ihaili Andréeta; hän oli, jos meidän
sallitaan niin sanoa, tyttöön rakastumassa. Ylhäiset näyttelijät
menivät pukeutumaan aitioihinsa, joihin Gilbert oli asettanut uusia,
tuoreita kukkia.
Kun Taverney hra de Richeliun mentyä kuningasta tapaamaan oli
jäänyt yksikseen eteiseen, hän tunsi sydämensä odotellessa vuoroin
jähmettyvän, vuoroin palavan.
Vihdoin herttua tuli takaisin, asettaen sormen huulilleen.
Taverney kalpeni ilosta ja astui ystäväänsä vastaan, joka vei hänet
kuninkaalliseen aitioon. Täällä kuulivat he, mitä vain harvoilla oli
tilaisuus kuulla.
He kuulivat rouva Dubarryn sanovan kuninkaalle:
-- Odotanko teidän majesteettianne tänään illalliselle? Ja kuningas
vastasi siihen:
-- Tunnen itseni väsyneeksi, kreivitär; suokaa minulle anteeksi.
Samassa saapui kruununprinssi ja astuen melkein kreivittären jalalle,
näkymättä tätä huomaavan, virkkoi:
-- Sire, kunnioittaako teidän majesteettinne meitä syömällä
illallista Trianonissa?
-- En syö täällä, poikani; sanoin juuri äsken madamelle, että tunnen
väsymystä; teidän pursuava nuoruutenne huimaisi minua... Aterioitsen
yksinäni.
Dauphin kumarsi ja lähti Rouva Dubarry lyykisti vyötäisiään myöten ja
poistui suuttumuksesta väristen.
Silloin antoi kuningas merkin Richelieulle.
-- Herttua, -- sanoi hän -- minun on puhuttava teille eräästä teitä
koskevasta asiasta.
-- Sire...
-- En ole ollut tyytyväinen... Tahdon, että annatte minulle
selityksiä... Kuulkaahan... Minä aterioitsen yksinäni, te olette
minulle seurana.
Ja kuningas katsahti Taverneyhin.
-- Kaiketi tunnette tuon herrasmiehen, herttua?
-- Hra de Taverneyn? Kyllä, sire.
-- Ah, sen ihastuttavan laulajattaren isä?
-- Niin, sire.
-- Kuunnelkaa mitä sanon, herttua.
Kuningas kumartui kuiskailemaan Richelieun korvaan. Taverney iski
kyntensä ihoonsa, jotta ei ilmaisisi liikutustansa. Hetkistä
myöhemmin Richelieu kulki Taverneyn ohi ja sanoi hänelle:
-- Seuraa minua huomaamattomasti.
-- Mihin sitten? -- kysyi Taverney samaan tapaan.
-- Tulehan vain.
Herttua läksi. Taverney seurasi häntä kahdenkymmenen askeleen
välimatkalla kuninkaan huoneisiin asti. Herttua astui sisälle;
Taverney jäi etuhuoneeseen.
11.
Lipas.
Hra de Taverneyn ei tarvinnut kauan odottaa. Pyydettyään hänen
majesteettinsa kamaripalvelijalta, mitä kuningas oli jättänyt
toilettipöydälleen, Richelieu palasi pian ulos kantaen esinettä, jota
parooni ei heti voinut sitä peittävän silkkisuojuksen alta eroittaa.
Mutta marski karkoitti pian ystävänsä levottomuuden, Hän vei hänet
parvekkeelle päin.
-- Parooni, -- sanoi hän, heti kun näki olevansa hänen kanssaan
kahden kesken. -- Mielestäni olet toisinaan epäillyt ystävyyttäni?
-- En sovintomme jälkeen, -- vastasi Taverney.
-- Sitten olet epäillyt onneasi ja lastesi menestystä?
-- Oh, sitä kyllä.
-- Kah, sinä olit väärässä. Omasi ja lastesi onni on luotu niin
nopeasti, että sen pitäisi sinua huimata.
-- Pyh, -- virkkoi Taverney, joka aavisti osan totuutta, mutta
joka ei olisi jättäytynyt jumalan haltuun ja siis myöskin varoi
paholaista; -- miten lasteni onni on niin nopeasti tullut luoduksi?
-- Mutta onhan hra Filip kapteenina kuninkaan palkkaamassa
komppaniassa.
-- Oh, se on totta... ja siitä saan kiittää sinua.
-- Eikö mitä! Ja sitten neiti de Taverneystä ehkä tulee markiisitar.
-- Mitä kummaa! -- huudahti Taverney. -- Mitä, tyttärestänikö...?
-- Kuuntele, Taverney, kuninkaalla on perin hyvä maku; kauneus,
sulo ja hyve miellyttävät hänen majesteettiaan, kun niihin liittyy
lahjakkuutta... ja neiti de Taverneyssä yhtyvät nämä avut hyvin
huomattavassa määrässä... Kuningas on siis ihastunut neiti de
Taverneyhin.
-- Herttua, -- vastasi tytön isä, ottaen arvokkaan muodon, joka
marskista tuntui enemmän kuin naurettavalta, -- herttua, miten
selität tuon sanasi "ihastunut"?
Richelieu ei pitänyt pöyhkeilystä; hän vastasi kuivasti ystävälleen:
-- Parooni, kielenkäyttö ei ole vahvoja puoliani, enkä
oikeinkirjoitustakaan paljoa osaa "Ihastunut" on minulle aina
merkinnyt ylenmääräistä tyytyväisyyttä, siinä se... Jos sinä olet
ylenmäärin huolestunut nähdessäsi lastesi kauneuden, lahjakkuuden ja
ansiollisuuden tyydyttävän kuningasta, tarvitsee sinun vain sanoa
sananen... minä palaan heti hänen majesteettinsa luo.
Ja Richelieu pyörähti kantapäillään aivan nuorekkaan kepeästi.
-- Herttua, sinä et käsittänyt minua oikein, -- huudahti parooni,
pidättäen häntä. -- _Vertubleu_, oletpa sinä elävä.
-- Miksi sanot minulle, että et ole tyytyväinen?
-- Heh, enhän minä sitä sanonut.
-- Sinä vaadit minulta selityksiä kuninkaan armollisesta suosiosta...
Sellainen saakelin hupsu!
-- Vielä kerran, herttua, enhän siitä ole hiiskahtanutkaan. Ihan
varmaan minä olen tyytyväinen.
-- Ah, sinä... No, kuka sitten on tyytymätön?... Tyttäresikö?
-- Kuka tietää!
-- Rakas ystävä, sinä olet kasvattanut tyttäresi yhtä älyttömäksi
näissä asioissa kuin itsekin olet.
-- Paras ystäväni, tyttäreni on kasvattanut itsensä aivan yksinään;
käsität hyvin, että minä en ole itseäni siinä riuduttanut. Minulle
oli kylliksi rakasta homehtua Taverneyn loukossa... Hyve on hänessä
puhjennut aivan itsestään.
-- Ja kerrotaan, että maalaiset ovat taitavia rikkaruohojen
kitkennässä! Sanalla sanoen, tyttäresi on turhankaino.
-- Sinä erehdyt, hän on kyyhkynen.
Richelieu irvisti.
-- No niin, lapsi-paran on etsittävä kelpo aviomies, sillä se vika
tekee onnen sattumat hänelle harvinaisiksi.
Taverney katseli levottomasti herttuaa.
-- Onneksi hänelle, -- jatkoi tämä, -- on kuningas niin silmittömästi
rakastunut Dubarryn kreivittäreen, että hän ei koskaan kiinnittäisi
vakavaa huomiota muihin.
Taverneyn levottomuus muuttui ahdistukseksi.
-- Siis, -- jatkoi Richelieu, -- tyttäresi ja sinä voitte
rauhoittua. Minä menen esittämään hänen majesteetilleen tarpeelliset
vastaväitteet, niin ei kuningas sitä laisinkaan tyrkytä.
-- Mitä sitten, hyvä Jumala? -- huudahti Taverney aivan kalpeana,
ravistaen ystäväänsä käsivarresta.
-- Pientä lahjaa neiti Andréelle, rakas parooni.
-- Pientä lahjaa!... Mikä se on? -- kysyi Taverney täynnä ahneutta ja
toivoa.
-- Oh, eipä juuri mitään, -- virkkoi Richelieu huolettomasti; --
tämä... katso.
Ja hän paljasti lippaan silkkikääröstä.
-- Jalokivilipas?
-- Vähäpätöinen kapine... muutaman tuhannen livren kaulakoriste,
jonka hänen majesteettinsa ihastuneena kuulemastaan mielilaulustansa
tahtoi tarjota sen laulajalle; sellainen on sopivaa. Mutta koska
tyttäresi on niin arka, älkäämme siitä enää puhuko.
-- Herttua, mitä ajattelet? Kuningashan loukkaantuisi siitä.
-- Epäilemättä se loukkaisi kuningasta; mutta eikö hyveelle aina ole
ominaista loukata jotakuta tai jotakin?
-- Mutta, herttua, maltahan toki, -- sanoi Taverney, -- tyttö ei ole
niin järjetön.
-- Toisin sanoen nyt sinä olet puhumassa, eikä tyttö?
-- Oh, mutta tiedänhän minä hyvin, mitä hän sanoo ja tekee!
-- Kiinalaiset ovat perin onnellisia, -- virkkoi Richelieu.
-- Minkätähden? -- kysyi Taverney hämmästyneenä.
-- Sentähden että heillä maassaan on paljon kanavia ja virtoja.
-- Herttua, sinä vaihdat puheenaihetta; älä saata minua epätoivoon.
Puhu minulle entiselläsi.
-- Minä puhun, parooni, enkä laisinkaan muuta keskustelumme aihetta.
-- Miksi sitten haastaa kiinalaisista? Mitä yhteyttä heidän
virroillaan on tyttäreni kanssa?
-- Hyvin paljon... Sanon sinulle, että kiinalaisilla on onni
kenenkään siitä muistuttamatta hukuttaa liian siveelliset tytöt.
-- No, no, herttua, -- virkkoi Taverney, -- täytyy olla myöskin
oikeudenmukainen. Otaksukaamme, että sinulla olisi tytär.
-- Hitossa, onhan minulla... ja jos tultaisiin kertomaan, että hän on
liian hyveellinen... olisi se kovin häijyä!
-- Soisit kai sentään mieluummin hänen olevan toisin?
-- Oh, minä en enää sekaannu lasteni asioihin, kun he ovat täyttäneet
kahdeksan vuotta.
-- Kuuntelehan minua sentään. Jos kuningas antaisi tehtäväkseni
tarjota kaulanauhan tyttärellesi ja tyttäresi valittaisi sinulle?
-- Oh, ystäväiseni, ei mitään vertailuja... Minä olen aina elänyt
hovissa, jotavastoin sinä olet elänyt huronin tavoin: se on peräti
erilaista. Mikä sinulle on hyvettä, on minulle hupsuutta; mikään
ei, näetkös, opi se ohjeeksesi, ole epämiellyttävämpää kuin tulla
sanomaan ihmisille: "Mitä tekisitte siinä tai siinä tilaisuudessa?"
Ja päälle päätteeksi sinä vertailussasi erehdyt, hyvä ystävä. Ei
ole laisinkaan tarkoitus, että menisin tarjoamaan kaulakoristetta
tyttärellesi.
-- Niinhän minulle sanoit...
-- En ole sellaisesta hiiskunutkaan. Ilmoitin, että kuningas oli
käskenyt minun ottaa pöydältään lippaan neiti de Taverneytä varten,
jonka ääni oli häntä miellyttänyt; mutta en ole, kertaakaan sanonut,
että hänen majesteettinsa olisi antanut tehtäväkseni viedä se tuolle
nuorelle neidille.
-- Silloin en tosiaan enää tiedä, -- virkkoi parooni epätoivoissaan,
-- mitä tästä kaikesta ajatella. En ymmärrä sanaakaan, sinä puhut
arvoituksilla. Miksi antaa tämä kaulanauha, ellei se ole annettava?
Miksi antaa homma sinulle, ellei asiasi ole sitä hänelle viedä?
Richelieu päästi äänekkään huudahduksen ikäänkuin olisi nähnyt
hämähäkin.
-- Ah, -- virkkoi hän, -- puh, puh, huroni, ruma mörkö!
-- Kuka se on?
-- No sinä, hyvä ystäväni; sinä veikkoseni... Sinä olet kuin kuusta
pudonnut, parooni-poloiseni.
-- En enää tiedä...
-- Et ymmärrä mitään. Ystäväiseni, kun kuningas antaa lahjan naiselle
ja jättää sen asian toimittamisen hra de Richelieun huoleksi, niin
lahja on kunniakas ja tehtävä hoidetaan hyvin, muista se... Minä en
jätä lippaita, ystäväiseni; se kuuluu hra Lebelille. Tunnetko hra
Lebeliä?
-- Kenen tehtäväksi sen sitten annat?
-- Ystäväni, -- virkkoi Richelieu, lyöden Taverneytä olalle
ja lisäten tähän liikkeeseen saatanallisen hymyn, -- kun olen
tekemisissä niin ihailtavan hyveen kanssa kuin neiti Andréen, olen
yhtä siveellinen kuin kukaan. Kun lähestyn kyyhkystä, käyttääkseni
sinun sanojasi, ei minussa mikään haiskahda korpilta; kun minut on
lähetetty neidon luo, puhun hänen isälleen... Minä puhun sinulle,
Taverney, ja jätän sinulle lippaan tyttärellesi annettavaksi... No,
tahdotko?... Hän ojensi lipasta.
-- Vai etkö tahdokaan? Hän veti kätensä takaisin.
-- Oh, mutta, mutta, -- huudahti parooni, -- sanoisit sen sitte
heti; sano, että hänen majesteettinsa on antanut tämän lahjan
minun jätettäväkseni: silloin se on aivan luvallinen, tulee aivan
isälliseksi, puhdistuu...
-- Sitten sinun täytyisi epäillä hänen majesteetillaan olevan pahoja
aikomuksia, -- sanoi Richelieu vakavasti -- Mutta sitähän et toki
rohkenisi?
-- Jumala minua siitä varjelkoon! Mutta maailma... tuota noin,
tyttäreni...
Richelieu kohautti olkapäitänsä.
-- Otatko sinä vai etkö? -- kysyi hän. Taverney kuroitti nopeasti
kätensä.
-- Sinä siis olet siveellinen? -- virkkoi hän vastaten samallaisella
hymyllä, jolla Richelieu juuri oli häntä puhutellut.
-- Eikö sinun mielestäsi, parooni, -- sanoi marski, -- ole puhtainta
siveellisyyttä asettaa isä... isä, joka sanojesi mukaan kaiken
puhdistaa, hallitsijan ihailun ja tyttäresi sulojen välittäjäksi?...
Tuomitkoon meistä geneveläinen hra Rousseau, joka vastikään täällä
kierteli; hän sanoisi sinulle, että siveä Josef oli rietas minun
rinnallani.
Richelieu lausui nämä muutamat sanat perin hitaasti, ylvään
katkonaisesti ja sievistellen; ja se mykisti Taverneyn huomautukset
ja auttoi häntä uskomaan, että hänen täytyi olla vakuutettu.
Parooni tarttui siis kuulun ystävänsä käteen ja puristaen sitä lausui:
-- Hienotunteisuutesi ansiosta voi tyttäreni ottaa tämän lahjan
vastaan.
-- Sen menestyksen lähteenä ja alkuna, josta sinulle puhuin ikävään
hyveellisyyskeskusteluumme joutuessamme.
-- Kiitän, rakas herttua, kiitän sinua kaikesta sydämestäni.
-- Vielä sananen; salaa huolellisesti Dubarryn ystäviltä uutinen
tästä suosiosta. Rouva Dubarry saattaisi jättää kuninkaan ja poistua.
-- Olisiko kuningas siitä meille pahoillaan?
-- Enpä tiedä, mutta ei ainakaan kreivitär meille siitä hyvillään
olisi. Mitä minuun tulee, joutuisin hukkaan... ole varovainen.
-- Älä pelkää; mutta viehän nöyrimmät kiitokseni kuninkaalle.
-- Kyllä, ja tyttäresi kiitokset, sitä en laiminlyö... Mutta sinä et
vielä tunne suosion laajuutta... Sinä itse saat tilaisuuden kiittää
kuningasta, ystäväiseni; hänen majesteettinsa kutsuu sinut tänään
illalliselle.
-- Minutko?
-- Sinut, Taverney; pieni perheateria. Hänen majesteettinsa, sinä ja
minä; juttelemme siellä tyttäresi hyveestä. Hyvästi, Taverney, näen
rouva Dubarryn hra d'Aiguillonin kanssa; he eivät saa tavata meitä
yhdessä.
Tämän sanottuaan hän kepeänä kuin hovipoika hävisi parvekkeen päähän,
jättäen Taverneyn lippaineen riemuitsemaan kuin saksalainen lapsi,
jonka kätösiin joulupukki sen nukkuessa on pistänyt antimensa.
12.
Kuningas Ludvig XV:n pikku illallinen.
Marski tapasi hänen majesteettinsa pienessä salissa, johon muutamat
hovimiehet olivat häntä seuranneet mieluummin uhraten illallisen kuin
sallien hallitsijansa hajamielisen katseen langeta muihin kuin heihin
itseensä.
Mutta Ludvig XV:llä näkyi olevan muuta tehtävää kuin katsella
näitä herrasmiehiä. Hän sanoi hyvästi kaikille ilmoittaen, että
hän ei söisi illallista, tai jos sen tekisikin, aterioitsisi
yksinään. Silloin kaikki hänen lähtöluvan saaneet vieraansa,
peljäten pahoittavansa kruununprinssiä, elleivät saapuisi hänen
harjoitusten jälkeen toimeenpanemaansa juhlaan, lensivät pois kuin
parvi loiskyyhkysiä suunnaten matkansa sen luo, jonka seura heille
oli sallittu, valmiina vakuuttamaan, että he hänen tähtensä jättivät
hänen majesteettinsa salongin.
Ludvig XV, jonka luota he niin kiireisesti läksivät, ei heitä
edes ajatellut. Tämän liehakoitsijajoukon pikkumaisuus olisi
häntä toisessa tilaisuudessa hymyillyttänyt; mutta tällä kertaa
he eivät herättäneet mitään tunteita valtiaassa, joka muutoin oli
niin leikkisä, että hän ei säästänyt mitään heikkoutta parhaimman
ystävänsäkään sielussa tai ruumiissa, mikäli voimme otaksua Ludvig
XV:llä koskaan ystävää olleen.