-- Ette tarvitse kelloa, monsieur, oppisalissa ja sairaalassa
käydessänne; sen etsiminen voisi viedä aikaa ja hidastuttaa lähtöämme.
-- Kuitenkin, monsieur, pidän paljon kellostani, joka on oivallinen
ja suurella säästäväisyydellä hankkimani kapine.
-- Poissaollessanne rouva Grivette etsii sitä, -- vastasi Balsamo
hymyillen; -- ja jos hän uutterasti etsii, on hän palatessanne sen
löytänyt.
-- Oh, tietysti se löytyy, -- vakuutti Grivette, -- ellei herra vain
ole unohtanut sitä muualle; täällä ei mitään huku.
-- Siinä näette, -- sanoi Balsamo. -- Lähtekäämme, monsieur,
lähtekäämme.
Marat ei uskaltanut väittää vastaan ja seurasi jupisten Balsamoa.
He saapuivat portille.
-- Mihin ensin menemme? -- kysyi Balsamo.
-- Luentosaliin, jos suvaitsette, mestari; minä olen määrännyt sinne
vietäväksi potilaan, jonka tänä yönä on täytynyt kuolla akuutiseen
aivokalvon tulehdukseen; minun on tehtävä huomioita hänen aivoistaan,
enkä tahtoisi, että toverini riistäisivät hänet minulta.
-- Lähtekäämme siis amfiteatteriinne, hra Marat.
-- Sitä mieluummin, kun sinne on täältä ainoastaan pari askelta;
sitäpaitsi on se aivan sairaalan vieressä, ja meidän tarvitsee vain
astua sisälle ja ulos. Te voittekin odottaa minua portilla.
-- En suinkaan, minä haluan tulla mukaanne, niin sanotte minulle
mielipiteenne tuosta olennosta.
-- Kun hänestä tuli ruumis, niinkö, monsieur? Ei, vaan siitä asti kun
hän on raato.
-- Kah, olkaa varuillanne, -- virkkoi Marat hymyillen; -- minä
saattaisin voittaa teiltä pisteen, sillä minä tunnen tämän ammattini
alan, ja sanovat minun olevan taitavan anatomian tuntija.
-- Ylpeyttä, ylpeyttä, yhä ylpeyttä! -- mutisi Balsamo.
-- Mitä sanotte? -- kysyi Marat.
-- Sanon, että saamme nähdä, monsieur, -- vastasi Balsamo. --
Astukaamme sisään.
Marat kääntyi ensimäisenä ahtaaseen kujaan, joka vei tähän
Hautefeuille-kadun päässä sijaitsevaan oppisuojamaan. Balsamo seurasi
häntä empimättä pitkään ja kapeaan saliin asti, jossa nähtiin
marmoripöydälle ojennettuina kaksi kuollutta ruumista, toinen naisen,
toinen miehen.
Nainen oli kuollut nuorena. Mies oli vanha ja kaljupää; kurja
hikiliina verhosi heidän ruumiinsa, jättäen puolet kasvoista
paljaiksi. Molemmat lepäsivät vieretysten tällä kylmällä vuoteella,
nuo kaksi, jotka ehkä eivät koskaan olleet nähneet toisiansa tässä
maailmassa ja joiden nyt iäisyydessä vaeltavat sielut epäilemättä
hyvin kummastelivat tällaista maallisten jäännösten naapuruutta.
Yhdellä ainoalla liikkeellä Marat kohotti ja viskasi syrjään karkean
liinan noiden kahden onnettoman päältä, jotka kuolema oli tehnyt
yhdenvertaisiksi haavurin leikkausveitsen edessä.
Molemmat ruumiit olivat alasti.
-- Eikö kuolleiden näkeminen tunnu teistä vastenmieliseltä? -- kysyi
Marat tavallisella kerskailullaan.
-- Se tekee minut surulliseksi, -- vastasi Balsamo.
-- Tottumuksen puutetta, -- sanoi Marat. -- Minussa, joka
näen tällaista joka päivä, ei se herätä murheellisuutta eikä
vastenmielisyyttä. Me lääkärit, näettekös, elämme kuolleiden parissa
emmekä niiden tähden keskeytä mitään jokapäiväisistä toimistamme.
-- Se on teidän ammattinne surullinen etuoikeus, monsieur.
-- Ja sitäpaitsi, -- lisäsi Marat, -- miksi kävisin murheelliseksi
tai miksi tuntisin inhoa? Edellisessä tapauksessa minulla on
harkintakyky, toisessa tottumus.
-- Selittäkäähän minulle ajatuksenne, -- kehoitti Balsamo; -- minä
käsitän ne huonosti. Ensiksikin harkintakyky.
-- Niin, miksi säikähtyisin? Miksi pelkäisin elotonta ruumista,
kuvapatsasta, joka kiven, marmorin tai graniitin asemasta on lihaa?
-- Todellakin, eihän raadossa ole mitään?
-- Ei mitään, ei yhtään mitään.
-- Uskotteko niin?
-- Olen siitä varma.
-- Entä elävässä ruumiissa?
-- Siinä on liikuntakyky, -- sanoi Marat ylpeästi.
-- Entä sielu, siitä ette puhu mitään, monsieur.
-- En ole sitä koskaan nähnyt niissä ruumiissa, joita olen
välskärinveitselläni tutkinut.
-- Se johtuu siitä, että olette tutkinut vain raatoja.
-- Oh, monsieur, kyllä olen tehnyt paljon leikkauksia elävissäkin.
-- Ettekä ole löytänyt niissä mitään sen enempää kuin kuolleissakaan?
-- Olen kyllä, olen tavannut tuskaa. Tuskaako te nimitätte sieluksi?
-- Siis ette usko siihen?
-- Mihin?
-- Sieluun.
-- Uskon toki, sillä olenhan vanaa nimittämään liikuntoa siksi, jos
tahdon.
-- Se on oikein hyvin, te uskotte sieluun, enkä teiltä muuta
pyydäkään; minulle tekee hyvää, että siihen uskotte.
-- Hetkinen, mestarini, käsittäkäämme toisemme ja varokaamme
kaikin mokomin liioittelua, -- virkkoi Marat kyykäärmeinen hymynsä
huulillaan. -- Me lääkärit olemme hiukan materialistisia.
-- Nämä ruumiit ovat hyvin kylmät, -- virkkoi Balsamo haaveillen, --
ja tuo nainen oli hyvin kaunis.
-- Niin oli.
-- Kaunis sielu olisi varmaan asunut tässä kauniissa ruumiissa.
-- Ah, siinäpä hänen luojansa tekikin erehdyksen. Kaunis huotra, ruma
terä. Tämä ruumis, mestarini, oli porton, joka Pyhän Latsaruksen
työvankilasta päästyään kuoli aivokalvon tulehdukseen Hôtel-Dieun
köyhäinsairaalassa. Hänen elämäntarinansa on pitkä ja varsin
häpeällinen. Jos nimitätte sieluksi liikuntoa, joka aiheutti tämän
olennon toimet, niin teette suurta vääryyttä meidän sieluillemme,
joiden täytyy olla samaa ainesta.
-- Sielu, joka olisi pitänyt parantaa, -- sanoi Balsamo, -- ja
joka on joutunut turmioon ainoan välttämättömän lääkärin, sielun
lääkitsijän puutteessa.
-- Ah, ah, mestarini, tuokin on teidän opinkappaleitanne! On olemassa
ainoastaan ruumiin lääkäreitä, -- virkkoi Marat katkerasti nauraen.
-- Ja kah, mestarini, teillä on tällä hetkellä huulillanne sana, jota
Molière on usein käyttänyt huvinäytelmissään, ja se sana hymyilyttää
teitä.
-- Ei, -- vastasi Balsamo, -- te erehdytte; ette voi tietää mille
minä hymyilen. Tällä hetkellä me päättelemme, että nämä raadot ovat
tyhjät, eikö niin?
-- Ja tunnottomat, -- lisäsi Marat, kohottaen nuoren naisen päätä ja
pudottaen sen rajusti marmoria vasten ruumiin edes liikahtamatta tai
vavahtamatta.
-- Hyvä on, -- sanoi Balsamo; -- menkäämme nyt sairaalaan.
-- Hetkinen, mestarini, ei ennen, pyydän, kuin olen irroittanut
vartalosta tämän haluamani kallon, jossa on asunut hyvin merkillinen
sairaus. Sallitteko?
-- Tottahan toki, -- sanoi Balsamo.
Marat avasi haavurinlippaansa, otti sieltä operatsioniveitsen ja
sieppasi eräästä nurkasta suuren ylt'yleensä veripilkuilla tahratun
puuvasaran. Sitten hän tottuneella kädellä viilsi rengasmaisen
haavan, joka katkoi kaiken lihan ja kaikki jänteet kaulasta; luuhun
päästyään hän sujahdutti aseensa selkärangan liitosten väliin ja iski
vasaralla tarmokkaasti ja kumeasti hamaraan.
Pää vierähti pöydälle ja siitä lattialle. Marat'n täytyi jälleen
tarttua siihen kosteilla käsillään. Balsamo kääntyi poispäin, jotta
ei liiaksi riemastuttaisi pöyhkeilijää.
-- Jonakuna päivänä, -- puhui Marat, luullen yllättävänsä mestarin
heikkoudesta, -- joku ihmisystävä on käsittelevä kuolemaa,
kuten toiset käsittelevät elämää, ja keksivä koneen, joka näin
irrottaa pään yhdellä ainoalla iskulla ja silmänräpäyksessä
karkoittaa elonkipunan, mihin mikään muu kuolemanlaatu ei kykene.
Teloituspyörä, neljällä hevosella palasiksi repiminen ja hirttäminen
ovat raakalaisten eikä sivistyskansain rangaistuksia. Valistuneen
kansan, kuten Ranskan, on rangaistava eikä kostettava. Yhteiskunta,
joka teilaa pyörällä, hirttää tai revittää palasiksi, kostaa
rikoksentekijälle kärsimyksellä ennenkuin hänet kuolemalla rankaisee,
ja se on minun mielestäni liian keskinkertaista.
-- Niin minunkin mielestäni, monsieur. Mutta millaiseksi tuon koneen
ajattelette?
-- Ajattelen sen kylmäksi ja tunteettomaksi niinkuin laki itse.
Rangaistusta toimeenpanevaan ihmiseen vaikuttaa hänen lähimäisensä
näkeminen, ja toisinaan hän iskee harhaan, kuten tapahtui Chalais'n
kreivin ja Monmouthin herttuan mestauksessa. Näin ei kävisi koneelle,
jonka kaksi tammileukaa panisivat liikkumaan esimerkiksi suuren
teurastajan puukon.
-- Ja luuletteko, monsieur, että tuo lyömäveitsi, kun se salaman
nopeudella iskeytyy takaraivon ja niskalihaksien väliin, aiheuttaa
kuoleman silmänräpäyksessä ja melkein tuskattomasti?
-- Kuolema seuraisi eittämättä silmänräpäyksessä, koska terä yhdellä
iskulla katkaisisi liikuntohermot. Tuska olisi perin lyhytaikainen,
koska veitsi eroittaisi aivot, aistimusten keskuksen, sydämestä, joka
on elämän keskus.
-- Monsieur, -- virkkoi Balsamo, -- kaulankatkaisu on rangaistuksena
Saksassa.
-- Niin, mutta se tapahtuu miekalla, ja sanoinhan teille, että
ihmisen käsi voi vavista.
-- Sellainen kone on käytännössä Italiassa; sitä liikuttaa tamminen
laite, ja sitä nimitetään _mannajaksi_.
-- No niin?
-- Niin, monsieur, olen nähnyt pyövelin teloittamien pahantekijäin
nousevan päättöminä tuolilta, jolle heidät oli asetettu istumaan, ja
kävellä hoipertelevan kymmenkunnan askeleen päähän. Olen poiminut
päitä, jotka vierähtelivät alas mannajan viereen niinkuin tämä
tukasta kannattamanne pää vastikään kierähti marmoripöydältä, ja
lausuessani pään korvaan sen kasteessa saaman nimen olen nähnyt
silmien uudestaan aukenevan ja kääntyvän kuopissaan yrittäen
nähdä, kuka niitä oli maan päältä kutsunut niiden matkalla ajasta
ijäisyyteen.
-- Hermoliikuntoa, ei muuta.
-- Eivätkö hermot ole tuntemiskyvyn elimiä?
-- Mitä siitä päätätte, monsieur?
-- Päätän, että olisi parempi rangaistukseksi surmaavan koneen
asemesta koettaa keksiä keino tappamatta rankaisemiseksi. Uskokaa
minua, yhteiskunta, joka keksii sellaisen keinon, on kaikkein
valistunein.
-- Taas haaveita! Yhä haaveita! -- virkkoi Marat.
-- Tällä kerralla olette ehkä oikeassa, -- myönsi Balsamo; -- aika
meille näyttää... Ettekö puhunut sairaalasta?... Lähtekäämme sinne!
-- Lähtekäämme!
Ja hän kääri nuoren naisen pään nenäliinaansa, sitoen huolellisesti
sen neljä kulmaa yhteen.
-- Nyt, -- virkkoi Marat lähtiessään, -- olen ainakin varma, että
toverini eivät saa muuta kuin mitä minulta on jäänyt.
Kuljettiin köyhäinsairaalaa kohti; haaveilija ja käytännön mies
astuivat vieretysten.
-- Te katkaisitte tuon pään hyvin kylmäverisesti ja taitavasti,
monsieur, -- sanoi Balsamo. -- Tunnetteko yhtä vähän liikutusta
eläviä kuin ruumiitakin käsitellessänne? Koskeeko kärsimys teihin
enemmän kuin liikkumattomuus? Onko teillä enemmän sääliä eläviä
ruumiita kuin hengettömiä raatoja kohtaan?
-- Ei, sillä se olisi virhe, samaten kuin pyövelille olisi virhe
antaa vaikuttaa itseensä. Ihmisen tappaa yhtä hyvin leikkaamalla
huonosti hänen reitensä kuin leikkaamalla huonosti hänen päänsä.
Hyvän kirurgin täytyy työskennellä kädellään eikä sydämellään,
vaikka hän sydämessänsä hyvin tietää, että hän hetken kärsimyksellä
aikaansaa vuosikausien elämän ja terveyden. Tämä on ammattimme kaunis
puoli, hyvä mestari!
-- Niin, monsieur; mutta elävissä toivoakseni tapaatte sielun?
-- Kyllä, mikäli yhdytte mielipiteeseeni, että sielu on samaa kuin
liikunto tai tunto. Niin, sen tosiaan tapaan, ja paljon kiusaa se
aiheuttaa, sillä se tappaa useampia sairaita kuin leikkelyveitsi.
Oli saavuttu Hôtel Dieun kynnykselle. He astuivat hoitolaan Marat'n
opastamana, joka ei vielä ollut luopunut kaameasta taakastaan,
Balsamo sai pian astua leikkuusaliin, missä ylikirurgi oppilaineen
työskenteli.
Sairaanhoitajat olivat tuoneet sinne nuoren miehen, joka edellisellä
viikolla oli joutunut raskaitten ajopelien alle. Pyörä oli häneltä
murskannut reiden. Tuskan turruttamassa jäsenessä kaikella kiireellä
tehty ensimäinen leikkaus oli osoittautunut riittämättömäksi; sairaus
oli nopeasti kehittynyt, ja säären poikkileikkaaminen oli käynyt
välttämättömäksi.
Tämä kärsimysvuoteellaan venyvä onneton katseli pelolla, joka olisi
tiikerejäkin hellyttänyt, tuota nälkäistä laumaa, joka vaaniskellen
odotteli hänen tuskansa, ehkä kuolinkamppailunsa hetkeä, tutkiakseen
elämän tiedettä, tuota merkillistä ilmiötä, jonka taakse kätkeytyy
kuoleman synkkä olemus.
Hän näkyi rukoilevan jokaiselta kirurgilta, oppilaalta ja
sairaanhoitajalta lohdutusta, hymyä, hyväilevää sanaa; mutta hänen
sydämensä tapasi kaikkialla vain välinpitämättömyyttä, hänen silmänsä
kohtasivat vain terästä.
Miehuuden ja ylpeyden jäännös mykisti hänet. Hän säästi kaikki
voimansa niihin huutoihin, mitkä tuska pian pakoittaisi hänen
rinnastaan. Mutta kun hän tunsi olallaan vartijan raskaasti
ystävällisen käden, kun hän tunsi apulaisten käsivarsien; kietoutuvan
ympärilleen kuin Laokoonin käärmeiden, kun hän kuuli leikkauksen
tekijän äänen sanovan: "Rohkeutta!" hän uskalsi, onneton, keskeyttää
äänettömyyden kysymällä valittavalla äänellä:
-- Saanko kärsiä paljon?
-- Oh, ette, olkaa huoletta, -- vastasi Marat valehymyllä, joka
sairaasta tuntui hyväilevältä, mutta Balsamosta ivalliselta.
Marat näki, että Balsamo oli hänet käsittänyt; hän astui lähemmäksi
ja kuiskasi:
-- Se on hirvittävä operatsioni; luu on täynnä halkeamia ja
säälittävän herkkä. Hän kuolee, ei vammasta vaan tuskasta. Se hyöty
hänellä on sielustansa.
-- Miksi sitten teette leikkauksen? Miksette anna hänen kuolla
rauhassa?
-- Siksi, että kirurgin velvollisuus on koettaa parantaa, silloinkin
kun parantaminen hänestä näyttää mahdottomalta.
-- Ja sanotte, että hän joutuu kärsimään?
-- Kauheasti.
-- Sielunsako tähden?
-- Sielunsa tähden, kun se on liian hellä hänen ruumiilleen.
-- Miksi ette sitten tee leikkausta sielussa? Sen tyyneys johtaisi
ehkä ruumiin paranemiseen.
-- Niin olen tehnytkin, -- virkkoi Marat sillävälin kun potilasta
vielä sidottiin.
-- Oletteko valmistanut hänen sieluansa?
-- Olen.
-- Millä tavoin?
-- Niinkuin sanoilla voi tehdä. Olen puhunut sielulle, järjelle,
tunnolle, sille osalle, joka sai kreikkalaiset filosofit lausumaan:
"Tuska, sinä olet paha!" Olen puhunut sille soveltuvaa kieltä.
Minä sanoin hänelle: "Te ette ole kärsivä." Nyt on vain sielun
asiana olla kärsimättä. Siinä on tähän asti tunnettu keino. Sielun
kysymyksiin taasen vastaan: valhetta! Miksi onkaan se sielun pahus
liitetty ruumiiseen? Kun vastikään katkaisin tämän pään, niin ruumis
ei hiiskunut mitään. Ja kuitenkin oli operatsioni vakava. Mutta
niinpä olikin liikuntakyky jo loppunut, tunto oli sammunut, sielu
oli poistunut, kuten te spiritualistit sanotte. Senvuoksi tämä
poikkileikkaamani pää ei virkkanut mitään, senvuoksi ruumis, josta
sen irroitin, ei ponnistellut vastaan, jotavastoin tämä ruumis,
missä sielu vielä asuu, kohta päästää hirvittäviä huutoja. Tukkikaa
tiukasti korvanne, mestari! Tukkikaa ne, te kun olette herkkä
tälle sielujen ja ruumiiden yhtenäisyydelle, joka yhä on kumoava
opinkappaleenne, kunnes se oppinne onnistuu eristämään ruumiin
sielusta.
-- Luuletteko, että koskaan ei voida sitä eristämistä toteuttaa?
-- Yrittäkää, -- virkkoi Marat, -- tilaisuus on oivallinen.
-- Niin kyllä, olette oikeassa, -- myönsi Balsamo, -- tilaisuus on
oivallinen, ja minä yritän.
-- Yritättekö?
-- Yritän.
-- Millä tavoin?
-- En tahdo, että tuo nuori mies kärsii; hän on minusta
mielenkiintoinen.
-- Te olette mainehikas päällikkö, -- sanoi Marat, -- mutta ette ole
isä Jumala, ettekä Jumalan poika, ja tuota veitikkaa ette voi estää
kärsimästä.
-- Ja uskotteko, että hän paranisi, jos hän ei kärsisi?
-- Paraneminen olisi silloin luultavampaa, vaikka ei varmaa.
Balsamo loi lääkäriin kuvaamattoman, voitonriemuisen katseen
ja asettui nuoren potilaan eteen, kohdaten katseellaan hänen
peljästyneet ja kauhun tuskan jo sumentamat silmänsä.
-- Nukkukaa, -- käski hän ei ainoastaan suullaan, vaan
katseellaankin, tahdollaan, verensä kaikella kuumuudella, ruumiinsa
sähkön koko voimalla.
Tällä hetkellä ylikirurgi alkoi tunnustella kipeätä reittä ja
osoittaa oppilaillensa vamman tavatonta vakavuutta. Mutta tästä
Balsamon käskystä horjui istualleen kohonnut nuori mies hetkisen
apulaisten käsivarsilla, pää vaipui, silmät sulkeutuivat.
-- Hän voi pahoin, -- virkkoi Marat.
-- Ei, monsieur.
-- Mutta ettekö näe, että hän menee tainnuksiin?
-- Ei, hän nukkuu.
-- Mitä, nukkuu?
-- Niin.
Jokainen kääntyi omituiseen lääkäriin päin, pitäen häntä hulluna.
Epäilyksen hymy vilahti Marat'n huulilla.
-- Onko tavallista, että ihminen puhuu tainnuksissa ollessaan? --
kysyi Balsamo.
-- Ei.
-- No, kyselkää häneltä, niin hän vastaa.
-- Hei, nuori mies! -- huusi Marat.
-- Oh, teidän ei tarvitse huutaa niin kovaa, -- virkkoi Balsamo; --
puhukaa tavallisella äänellänne.
-- Sanokaahan meille, miltä teistä tuntuu.
-- Minua on käsketty nukkumaan ja minä nukun, -- vastasi potilas.
Ääni oli aivan rauhallinen ja omituinen vastakohta äänelle, jolla
hänen oli kuultu puhuvan muutamia minuutteja aikaisemmin. Kaikki
läsnäolevat katselivat toisiansa.
-- Päästäkää hänet nyt irti, -- kehoitti Balsamo.
-- Mahdotonta, -- vastasi ylikirurgi, -- yksi ainoa liike voisi
aiheuttaa leikkauksen epäonnistumisen.
-- Hän ei liikahda.
-- Kuka sen minulle takaa?
-- Minä ja hän itsekin. Kysykääpä häneltä.
-- Voidaanko teidät päästää vapaaksi, ystäväni?
-- Voidaan.
-- Ja lupaatteko olla liikahtamatta?
-- Lupaan, jos minua siihen käskette.
-- Minä käsken.
-- Totisesti, -- virkkoi ylikirurgi, -- te puhutte niin varmana,
monsieur, että minun tekisi mieli koettaa.
-- Tehkää niin, älkää peljätkö mitään.
-- Päästäkää hänet, -- käski ylikirurgi. Apulaiset tottelivat.
Balsamo astui vuoteen pääpuolelle.
-- Tästä hetkestä alkaen, -- virkkoi hän, -- älkää liikahtako
ennenkuin teitä käsken.
Hautakummulla lepäävä muistomerkki ei olisi voinut olla
liikkumattomampi kuin potilas tämän määräyksen jälkeen.
-- Toimittakaa nyt leikkaus, monsieur, -- sanoi Balsamo; -- potilas
on siihen täydellisesti altis.
Kirurgi tarttui operatsioniveitseensä; mutta juuri kun oli
ryhtymäisillään työhönsä, hän epäröitsi.
-- Leikatkaa, sanon teille, -- käski Balsamo haltioittuneen profeetan
sävyllä.
Vaikutuksen alaisena, kuten Marat, kuten potilas; kuten kaikki muut,
tämä lähensi terästä lihaan. Se kitisi veitsen viiltäessä, mutta
sairas ei huokaissut, ei hievahtanutkaan.
-- Mistä seudusta olette, ystäväni? -- kysyi Balsamo.
-- Olen bretagnelainen, monsieur, -- vastasi sairas hymyillen.
-- Ja rakastatteko maatanne?
-- Oi, monsieur, se on kovin kaunis!
Kirurgi teki tällävälin rengasmaiset haavat, joiden avulla
leikkauksissa käydään paljastamaan luuta.
-- Oletteko lähtenyt sieltä nuorena? -- kysyi Balsamo.
-- Kymmenvuotiaana, monsieur.
Liha oli viilletty, kirurgi lähensi sahaansa luuhun.
-- Ystäväni, -- virkkoi Balsamo, -- laulakaahan minulle siis se
sävel, jota Batzin suolankeittäjät kajahduttelevat iltasilla työstä
palatessaan. Minä muistan siitä vain alkusäkeen:
Terve, suola vaahtopää.
Saha puri luuta.
Mutta Balsamon kehoituksen kuullessaan sairas hymyili ja alkoi
laulaa soinnukkaasti, verkalleen, haltioittuneena kuin rakastaja tai
runoilija:
Hei, terve, suola vaahtopää,
ja lampi, taivaan kuvastin,
ja turve, joka lämmittää
kotoista takkaa iltasin!
Isälle laulan, vaimollein,
ja muistan lapsiain, --
jo äidin armaan multaan vein,
tuon hälle kukkiain.
Oi terve teille! Kotihin
on matka, päättyi työ,
siell' olla mun on suloisin,
kun levon hetki lyö!
Sääri putosi vuoteelle potilaan yhä laulaessa.
5.
Sielun olemus.
Jokainen katseli potilasta kummastellen, lääkäri ihaillen. Joukossa
oli niitäkin, jotka sanoivat, että molemmat olivat hulluja Marat
välitti tämän otaksuman Balsamolle kuiskaamalla hänen korvaansa.
-- Mies parka on pelosta menettänyt tajunsa, -- virkkoi hän; --
senvuoksi hän ei enää kärsi.
-- Sitä en usko, -- vastasi Balsamo, -- ja kaukana siitä, että hän ei
olisi täydessä tajussaan, olen varma, että hän kysyessäni ilmoittaisi
meille kuolinpäivänsä, jos hänen on kuoltava, tai toipumiskautensa
pituuden, jos hän jää henkiin.
Marat oli vähällä yhtyä yleiseen mielipiteeseen, -- uskoa Balsamon
yhtä vähämieliseksi kuin potilaankin.
Tällävälin kirurgi parhaillaan sitoi valtimoja, joista virtasi
tulvimalla verta.
Balsamo veti taskustaan pullon, tipahdutti liinannukka-tukkoon
muutamia pisaroita sen sisältämää nestettä ja pyysi ylikirurgia
painamaan täten kostutetun nöyhdän valtimoille. Lääkäri totteli
hiukan uteliaana.
Hän oli ammatissaan aikansa kuuluisimpia, mies, joka todella rakasti
tiedettä hylkimättä mitään sen salaisuuksia ja jolle sattuma oli vain
epäilyksen pahin muunnos.
Hän sovitti pienen tukon valtimolle, joka vavahti, kuohahti, eikä
päästänyt verta enää valumaan kuin pisaroittain. Sitten kykeni hän
sitomaan suonen mitä helpoimmin.
Tällä otteellaan Balsamo hankki itselleen todella loistavan voiton,
ja jokainen kysyi häneltä, missä hän oli opiskellut ja minkä koulun
miehiä hän oli.
-- Olen saksalainen lääkäri Göttingenin opistosta, -- vastasi
hän, -- ja olen tehnyt keksinnön, jonka näette. Toivon kuitenkin,
hyvät herrat ja rakkaat virkaveljet, että tämä keksintöni pysyy
vielä salassa, sillä pelkään suuresti polttoroviota, ja Pariisin
parlamentti ehkä vielä kerran päättäisi langettaa tuomion saadakseen
ilon polttaa noidan.
Ylikirurgi kävi haaveilevaksi. Marat haaveili ja mietti. Kuitenkin
hän ensimäisenä ryhtyi jälleen puhumaan.
-- Väititte vastikään, -- virkkoi hän, -- että jos kyselisitte
mieheltä tämän leikkauksen tulosta, hän antaisi varman vastauksen,
vaikka se tulos vielä on tulevaisuuteen kätketty?
-- Väitän sitä vieläkin, -- sanoi Balsamo.
-- No, koettakaamme sitten.
-- Mikä on tämän mies raukan nimi?
-- Hänen nimensä on Havard, -- vastasi Marat. Balsamo kääntyi
potilaaseen, jonka suu vielä hyräili valittavan loppusäkeen viime
säveliä.
-- Ka, ystäväni, -- kysyi hän sairaalta, -- mitä ennustatte tämän
Havard-poloisen tilasta?
-- Mitäkö ennustan hänen tilastansa? -- vastasi potilas. --
Odottakaahan, minun täytyy palata Bretagnesta, jossa olin, hänen
luokseen Hôtel-Dieun sairaalaan.
-- Aivan; tulkaa sinne, katselkaa häntä ja sanokaa minulle hänestä
totuus.
-- Oh, hän on sairas, hyvin sairas! Häneltä on leikattu jalka.
-- Todellako? -- virkkoi Balsamo.
-- Niin.
-- Ja onnistuiko leikkaus?
-- Erinomaisesti; mutta... Potilaan kasvot synkistyivät.
-- Mutta?... toisti Balsamo.
-- Mutta, -- jatkoi mies, -- hänellä on hirvittävä koettelemus
kestettävänä... kuume.
-- Ja milloin se häntä kohtaa?
-- Tänä iltana kello seitsemältä. Kaikki läsnäolijat katsahtivat
toisiinsa.
-- Ja tuo kuume? -- kysyi Balsamo.
-- Oi, se tekee hänet hyvin sairaaksi! Kuitenkin hän voittaa
ensimäisen puuskan.
-- Oletteko siitä varma?
-- Oh, kyllä.
-- Mutta pelastuuko hän sen ensimäinen kohtauksen jälkeen?
-- Ah, ei! -- huokasi haavoitettu.
-- Kuume siis palaa?
-- Voi, niin, entistä kauheampana.
-- Havard rukka, -- jatkoi hän, -- Havard-rukka, hänelle on vaimo ja
lapsia! -- Poloisen silmät täyttyivät kyynelillä.
-- Täytyykö hänen vaimonsa jäädä leskeksi ja hänen lastensa orvoiksi?
-- kysyi Balsamo.
-- Odottakaa, odottakaa! -- Hän pani kätensä ristiin. -- Ei, ei. --
virkkoi hän sitten. Hänen kasvonsa kirkastuivat ylevästä uskosta. --
Ei, hänen vaimonsa ja lapsensa ovat niin paljon rukoilleet, että he
ovat löytäneet armon Jumalan edessä.
-- Hän siis paranee?
-- Paranee.
-- Te kuulette, messieurs, -- sanoi Balsamo, -- hän paranee.
-- Kysykää häneltä, kuinka monessa päivässä, -- virkkoi Marat.
-- Kuinka monessa päivässä?
-- Niin, tehän sanoitte, että hän itse ilmoittaisi toipumuksensa
vaiheet ja ajan.
-- En pyydä parempaa kuin häneltä sitä kysellä.
-- Kysykää siis.
-- Ja milloin luulette Havardin paranevan? -- kysyi Balsamo.
-- Oh, toipuminen kestää kauan; odottakaas: kuukauden, kuusi viikkoa,
kaksi kuukautta; hänet tuotiin tänne viisi päivää sitten ja hän
lähtee täältä kaksi kuukautta ja viisitoista päivää saapumisensa
jälkeen.
-- Ja lähteekö hän parantuneena?
-- Kyllä.
-- Mutta, -- huomautti Marat, -- työkyvyttömänä ja siis myöskin
kykenemättömänä elättämään vaimonsa ja lapsensa.
-- Oh, Jumala on armollinen, Jumala pitää huolen heistä.
-- Ja millä tavalla Jumala pitää heistä huolen? -- kysyi Marat. --
Kun tänään nyt olen oppimassa, tahtoisin saada tietää senkin.
-- Jumala on lähettänyt hänen vuoteensa viereen armeliaan miehen,
jonka on käynyt häntä sääliksi ja joka on virkkanut hiljaa itsekseen:
"Tahdon että Havard poloiselta ei mitään puutu."
Kaikki läsnäolevat katsahtivat toisiinsa; Balsamo hymyili.
-- Olemme tosiaan merkillisen näytelmän todistajina, -- virkkoi
ylikirurgi, tarttuen samalla sairaan käteen, kuunnellen hänen
rintaansa ja tunnustellen otsaa; -- tämä mies näkee unta.
-- Niinkö luulette? -- virkkoi Balsamo, -- ja tähdäten haavoitettuun
käskevän ja tarmokkaan katseen hän sanoi: -- Herätkää, Havard!
Nuori mies avasi ponnistellen silmänsä ja katsahti raskaasti
huoahtaen läsnäoleviin, jotka olivat muuttuneet hänelle sävyisiksi ja
vaarattomiksi, oltuaan äsken niin uhkaavia.
-- Kah, -- virkkoi hän surumielisesti, -- eikö minua vielä olekaan
leikattu? Tuotetaanko minulle siis vielä tuskaa?
Balsamo puuttui vilkkaasti puheeseen. Hän pelkäsi sairaan
mielenliikutusta. Mutta hänen ei ollut tarvis kiirehtiä. Kukaan ei
olisi ennättänyt hänen edelleen; saapuvilla olevien hämmästys oli
liian suuri.
-- Ystäväni, -- sanoi hän, -- rauhoittukaa; herra ylikirurgi on
tehnyt sääressänne leikkauksen, joka tyydyttää tilanne kaikki
vaatimukset. Näytätte olevan hiukan heikkoluontoinen, poikapoloiseni,
sillä te menitte tainnuksiin heti ensi kivusta.
-- Oh, sitä parempi, -- virkkoi bretooni iloisesti, -- minä en
tuntenut mitään! Uneni oli leppoisa ja virkistäväkin. Olipa onni,
että minulta ei katkaistakaan jalkaa.
Mutta tällä hetkellä onneton katsahti itseensä; hän näki vuoteen
täynnä verta, näki silvotun reitensä. Hän parahti, ja tällä kertaa
hän todella pyörtyi.
-- Kyselkää häneltä nyt, -- sanoi Balsamo kylmästi Marat'lle, -- niin
näette, vastaako hän.
Sitten hän vei ylikirurgin huoneen nurkkaan, sillä välin kun
sairaanhoitajat nostivat onnettoman nuoren miehen takaisin
vuoteeseensa.
-- Monsieur, -- virkkoi Balsamo, -- te kuulitte, mitä
potilas-raukkanne sanoi?
-- Kyllä, monsieur, että hän tulee terveeksi.
-- Hän sanoi muutakin; hän sanoi, että Jumala säälisi häntä ja
toimittaisi hänelle, millä elättäisi vaimoaan ja lapsiaan.
-- Niin?
-- Niin, monsieur, hän puhui totta tässä niinkuin muussakin. Mutta
ryhtykää te armeliaisuuden välittäjäksi potilaanne ja Jumalan
välillä. Tässä on noin kahdenkymmenentuhannen livren arvoinen
timantti; kun näette potilaanne parantuneeksi, te myytte sen ja
annatte hänelle rahat. Mutta koska sielulla, niinkuin oppilaanne
hra Marat varsin järkevästi sanoi, on suuri vaikutus; ruumiiseen,
sanokaahan Havardille heti hänen toinnuttuaan, että hänen ja hänen
lastensa tulevaisuus on turvattu.
-- Mutta, monsieur, -- sanoi ylikirurgi epäröiden ottaa Balsamon
hänelle tarjoamaa sormusta, -- ellei hän paranekaan?
-- Hän paranee!
-- On välttämätöntä, että annan teille siitä myös kuitin.
-- Monsieur!...
-- Ainoastaan sillä ehdolla otan vastaan niin kallisarvoisen
jalokiven.
-- Tehkää niinkuin tahdotte, monsieur.
-- Nimenne, jos suvaitsette?
-- Kreivi de Fenix.
Kirurgi meni viereiseen huoneeseen, kun Marat sitävastoin lyötynä,
hämmentyneenä, mutta vielä taistellen todistusta vastaan lähestyi
Balsamoa.
Viiden minuutin kuluttua lääkäri palasi kädessään paperi, jonka hän
antoi Balsamolle. Siinä oli seuraava kirjoitus:
Olen vastaanottanut herra kreivi de Fenixiltä timantin, jonka
hän itse on ilmoittanut kahdenkymmenentuhannen livren arvoiseksi,
jotta siitä saadut rahat annettaisiin Havard-nimiselle miehelle
sinä päivänä kun hän lähtee Hôtel-Dieun sairaalasta.
_Guillotin_, D.M.
Tänä syyskuun 15. p:nä 1771.
Balsamo kumarsi tohtorille, otti kuitin ja lähti Marat'n seuraamana.
-- Unohdatte päänne, -- virkkoi Balsamo, jolle nuoren
kirurgianoppilaan hajamielisyys tuotti voitonriemua.
-- Ah, se on totta, -- sanoi tämä ja palasi ottamaan kaamean
taakkansa.
Kadulle päästyään he molemmat astelivat hyvin rivakasti, virkkamatta
toisilleen sanaakaan. Kun olivat tulleet Cordeliers-kadulle, he
nousivat yhdessä ullakkokamariin johtavia jyrkkiä Portaita.
Ovenvartijattaren majan edessä, jos loukko, missä tämä asui,
sellaista nimeä ansaitsikaan, Marat, joka ei ollut unohtanut kellonsa
katoamista, oli pysähtynyt kysymään Grivette-matamia. Seitsen- tai
kahdeksanvuotias laiha, hintelä ja näivettynyt poika oli vastannut
kirahtavalla äänellään:
-- Äiti on mennyt ulos; hän sanoi, että jos herra tulisi kotiin, niin
antaisin teille tämän kirjeen.
-- Ei, pikku ystäväni, -- vastasi Marat, -- käske häntä itseänsä se
minulle tuomaan.
-- Hyvä on, monsieur.
Marat ja Balsamo olivat astuneet edelleen.
-- Ah, -- virkkoi Marat osoittaen tuolia Balsamolle ja itse vaipuen
jakkaralle, -- näen mestarin tuntevan ihania salaisuuksia!
-- Se johtuu siitä, että lienen tutkimuksissa tunkeutunut muita
syvemmälle luonnon ja Jumalan arvoituksiin, -- vastasi Balsamo.
-- Oh, -- huudahti Marat, -- miten tiede todistaakaan ihmisen
kaikkivallan ja miten ylpeä täytyy olla ihmisyydestään!
-- Se on totta, ja siitä, että on lääkäri, olisi teidän lisättävä.
-- Myöskin olen ylpeä teistä, mestari, -- sanoi Marat.
-- Ja kuitenkin, -- vastasi Balsamo hymyillen, -- minä olen
ainoastaan sielujen lääkäri.
-- Oh, älkäämme puhuko siitä, monsieur, aineellisilla keinoillahan te
tyrehdytitte tuon haavoitetun miehen veren.
-- Luulin, että kaunein lääkitykseni oli, kun estin hänet kärsimästä;
mutta tehän vakuutittekin minulle hänen olleen hullu.
-- Hetkisen hän kyllä sitä olikin.
-- Ja mitä nimitätte hulluudeksi? Eikö se ole sielun irroittumista?
-- Tai hengen, -- oikaisi Marat.
-- Älkäämme siitä väitelkö; "sielu" soveltuu sanaksi, jota ajatukseni
ilmaisemiseksi etsin. Kun käsite on tiedossa, vähät siitä, millä
sanalla sitä nimitämme.
-- Ah, tässäpä mielipiteemme eroavat, monsieur; te väitätte
löytäneenne käsitteen ja enää etsivänne vain sanaa, minusta te taasen
etsitte yht'aikaa sekä sanaa että käsitettä.
-- Me palaamme tähän hetimiten. Sanotte siis, että mielipuolisuus oli
hetkellistä hengen irroittumista?
-- Epäilemättä.
-- Ei suinkaan tahallista?
-- Ei... Näin Bicêtressä mielipuolen, joka pureskeli
rautaristikkojaan kirkuen: "Kokki, fasaanisi ovat möyheitä, mutta
huonosti höystettyjä."
-- Mutta myönnättekö siis, että tuo mielipuolisuus häivähtää kuin
pilvi hengen päälle ja että henki pilven ohimentyä saavuttaa entisen
kirkkautensa?
-- Sellaista tuskin koskaan tapahtuu.
-- Kuitenkin näitte potilaamme, jolta jalka sahattiin, täydessä
tajunnassaan mielipuolisen unensa jälkeen.
-- Sen näin; mutta näkemääni en ollenkaan käsittänyt; tämä on
poikkeuksellinen tapaus, niitä kummallisuuksia, joita heprealaiset
nimittävät ihmeiksi.
-- Ei, monsieur, -- sanoi Balsamo; -- se on yksinomaan sielun
irroittumista, aineen ja hengen kaksinaista eristymistä: aineen,
joka elottomana, tomuna muuttuu jälleen tomuksi; sielun, ruumiiksi
nimitettyyn himmeään lyhtyyn hetkiseksi suljetun jumalaisen kipunan,
joka ruumiin rauettua taivaan tyttärenä palaa alkukotiinsa.
-- Siis olette hetkeksi irroittanut sielun ruumiista?
-- Niin, monsieur, olen käskenyt sen jättää viheliäisen
olinpaikkansa; tempasin sen kärsimyksen kuilusta, jossa tuska sitä
pidätti, lähettääkseni sen matkustamaan vapaissa ja puhtaissa
seuduissa. Mitä jäi silloin kirurgille? Vain se, mikä edellä jäi
leikkelyveitsellenne, riistäessänne kuolleelta naiselta pään, joka
teillä nyt on kädessänne; pelkkä eloton liha, aines, savi.
-- Ja kenenkä nimessä te tuolla tavoin tämän sielun sijoititte?
-- Hänen nimessään, joka yhdellä ainoalla henkäyksellä on luonut
kaikki sielut: maailmojen sielut, ihmisten sielut; Jumalan nimessä.
-- Kiellättekö siis vapaan tahdon? -- kysyi Marat.
-- Minäkö? -- sanoi Balsamo. -- Mutta mitä päinvastoin nyt tällä
hetkellä teen? Minä osoitan teille toiselta puolen vapaan tahdon,
toiselta sielun irroittumisen. Esitän teille kauneimpiin kärsimyksiin
tuomitun kuolevan miehen. Tuolla miehellä on mitä järkähtämättömin
tahto, hän alistuu leikkaukseen, uhmaa sitä, sietää sen, mutta hän
kärsii. Tämä koskien vapaata tahtoa. Mutta minä astun tuon kuolevan
luo Jumalan lähettiläänä, profeettana, apostolina, ja jos säälien
tätä miestä, tätä lähimmäistäni, Herran minulle antamalla voimalla
poistan sielun hänen kärsivästä ruumiistaan, niin tuo sokea, eloton,
tunnoton ruumis muuttuu sielulle näytelmäksi, jota se kirkkaan
ilmapiirinsä korkeudesta katselee hartaasti ja armoitellen. Itsestään
puhuessaan Havard (kuulittehan sen?) käytti sanoja: "Havard-rukka!"
Hän ei enää sanonut "minä". Se johtui siitä, että tällä sielulla,
joka jo oli puolitiessä taivaaseen, ei enää ollut mitään tekemistä
ruumiin kanssa.
-- Mutta silloinhan ihminen ei enää ole mitään, -- huomautti Marat,
-- enkä voi enää sanoa tyranneille: "Ruumiini on teidän vallassanne,
mutta ette voi mitään sielulleni."
-- Ah, nyt taas siirrytte totuudesta viisasteluun! Se on teidän
vikanne, monsieur, kuten olen teille sanonut. Jumala tosin
lainaa ruumiille sielun; mutta silti on yhtä totta, että kaiken
sen ajan kuin sielu omistaa tämän ruumiin, ne ovat yhtyneinä ja
niiden välillä tapahtuu vuorovaikutus toisiinsa, aines saa vallan
aatteen yli siinä määrin kuin Jumala meille tuntemattomissa
tarkoituksissaan on sallinut ruumiin hallita kuninkaana tai
sielun vallita kuningattarena; mutta siitä huolimatta on totta,
että henkäys, joka elähyttää kerjäläisen, on yhtä puhdas kuin se,
joka aiheuttaa hallitsijan kuoleman. Tämä on uskonkappale, jota
teidän, yhdenvertaisuuden apostolin, on saarnattava. Todistakaa
näiden kahden henkisen olemuksen yhdenvertaisuus, koska tämän
yhdenvertaisuuden voitte osoittaa kaiken sen avulla, mitä maailmassa
on pyhää: pyhien kirjojen ja perintätietojen, tieteen ja uskon
avulla. Mitäpä merkitsee teille kahden aineen yhdenvertaisuus!
Ruumiiden yhdenvertaisuudella ette voi lentää Jumalan eteen.
Vast'ikään tämä poloinen ruhjottu, tietämätön kansanlapsi, ilmaisi
teille sairaudestaan seikkoja, joita yksikään lääkäreistä ei olisi
uskaltanut sanoa. Miksikä? Siksi että hänen hetkellisesti ruumiin
siteistä vapautunut sielunsa leijaili maan yläpuolella ja sieltä
korkealta näki salaisuuden, jonka läpikuultamattomuutemme kätki
meidän silmiltämme.
Marat käänteli kuolleen päätä pöydällä, etsien vastausta, jota hän ei
löytänyt.
-- Niin, -- jupisi hän vihdoin, -- niin, siinä on jotakin
yliluonnollista.
-- Päinvastoin luonnollista, monsieur; lakatkaa nimittämästä kaikkea
sielunelämän toimintaa yliluonnolliseksi. Nämä toiminnat ovat
luonnollisia; ovatko ne tunnettuja, on toinen asia.
-- Vaikka meille tuntemattomia, mestari, ne eivät voi olla
salaisuuksia teille. Hevonen oli Perun alkuasukkaille tuntematon,
mutta espanjalaiset, jotka sen kesyttivät, tunsivat sen hyvin.
-- Minun olisi ylpeätä sanoa: "tiedän". Olen vaatimattomampi,
monsieur, tyydyn sanomaan: "uskon".
-- No, mitä te uskotte?
-- Minä uskon, että maailman laki, ensimäinen ja kaikkein voimakkain,
on edistyksen laki. Uskon, että Jumala on luonut kaikki hyvinvointia
eli siveellisyyttä varten. Mutta kun tämän maailman elämää ei ole
laskettu eikä voida laskea, on edistys hidasta. Raamatun kertomusten
mukaan planeettimme oli kuusikymmentä vuosisataa vanha, kun
kirjapainotaito suuren majakan tavoin tuli menneisyyttä heijastamaan
ja tulevaisuutta valaisemaan. Kirjapainon aikakaudella ei enää ole
pimeyttä eikä unhoitusta; kirjapaino on maailman muisti. Niin,
Gutenberg keksi kirjapainon, ja minä olen keksinyt luottamuksen.
-- Kah, -- sanoi Marat ivallisesti, -- ehkäpä te vielä opitte
lukemaan sydänten aivoituksetkin?
-- Miksikä en?
-- Teetätte siis ihmisrintaan sen pienen ikkunan, jota sinne
muinaisajalla niin haluttiin?
-- Sitä ei ole tarvis, monsieur. Minä eristän sielun ruumiista; ja
sielu, Jumalan puhdas, tahraton tytär, sanoo minulle kaikki sen
kuolevaisen kuoren riettaudet, jota se elävöittää.
-- Paljastaisiko se teille aineellisia salaisuuksia?
-- Miksikä ei?
-- Sanoisitteko minulle esimerkiksi, kuka on varastanut kelloni?
-- Te alennatte tieteen surkealle tasolle, monsieur. Mutta eipä sillä
väliä! Jumalan suuruutta todistaa yhtä hyvin hiekkajyvänen kuin
vuori, yhtä hyvin pieni itikka kuin norsu. Niin, minä sanon teille,
kuka on varastanut kellonne.
Tällä hetkellä kolkutettiin arasti ovelle. Marat'n kotiin palannut
emännöitsijä sieltä tuli, tuoden kirjeen nuoren kirurgin määräyksen
mukaan.
6.
Marat'n ovenvartijatar.
Ovi avautui ja matami Grivette astui sisään.
Tätä vaimoa kuvaamaan emme ole tuhlanneet aikaa, koska hän
ulkomuodoltaan kuului niihin, jotka maalari siirtää viimeiselle
tasolle, mikäli hän heitä tarvitsee. Tämä nainen siirtyy nyt
kertomuksemme liikkuvaan tauluun ja vaatii paikkansa äärettömässä
panoraamassa, jonka olemme ottaneet kehittääksemme lukijaimme silmien
eteen, panoraamassa, jonka puitteisiin sovittaisimme, jos neromme
vastaisi tahtoamme, kaikki kerjäläisestä kuninkaaseen, Kalibanista
Arieliin, Arielista Jumalaan saakka.
Koetamme siis piirtää varjostaan irroittuvan ja meitä kohti etenevän
emännöitsijän.
Hän oli pitkä ja kuiva, kahden- tai kolmenneljättävuotias,
kellerväpintainen olento, jonka sinisiä silmiä reunustivat mustat
juovat, ja esitti peloittavan esimerkin siitä riutumisesta, jonka
uhriksi suurkaupungin kurjuuden majoissa, alituisessa tukehduttavassa
ilmassa sekä ruumiillisessa ja siveellisessä alennustilassa
joutuvat Jumalan kauniit luomat, mitkä olisivat kasvaneet uhkeiksi,
jos olisivat saaneet puhjeta täyteen kukkaansa, niinkuin siinä
tapauksessa ovat kaikki vapaan ilman, taivaan ja kedon lapset,
milloin ihminen ei ole muuttanut heidän elämäänsä pitkäksi
kärsimykseksi, se on, milloin heidän jalkaansa ei ole väsytetty
kammitsalla ja vatsaansa kuihdutettu nälällä tai turmiollisuudeltaan
melkein täydelliseen ravinnon puutteeseen verrattavalla ruualla.
Niinpä Marat'n ovenvartijatar olisi ollut komea nainen, ellei
hän viidennestätoista ikävuodestaan asti olisi asunut kurjassa
ilmattomassa ja valottomassa hökkelissä, ja jos hänen luontaiset
vaistonsa, tämän uuninkuumuuden ärsyttämättä tai jäätävän kylmyyden
hyytämättä, olisivat aina palaneet kohtalaisessa hehkussa. Hänellä
oli pitkät ja laihat kädet, jotka ompelijattaren lanka oli uurtanut
pieniin halkeamiin, pesutuvan suopa syövyttänyt ja pehmittänyt
sekä keittiön lieska paahtanut ja parkinnut. Mutta kaikesta tästä
huolimatta näki niiden muodosta, eli jumalaisten lihasten vielä
säilyneestä hienopiirteisyydestä, että ne olivat kädet, joita olisi
nimitetty kauneiksi, jos rakot eivät olisi johtuneet luudanvarren
hankauksesta, vaan valtikan pitelemisestä.
Kaikki tämä todistaa, miten suuressa määrin poloinen ihmisruumis on
ainoastaan toimintamme kyltti.
Tässä naisessa, jonka sielu oli ruumista voimakkaampi ja senvuoksi
oli osoittautunut vastustuskykyisemmäksi, henki valvoi kuin lamppu;
se niin sanoaksemme valaisi ruumiin läpikuultavalla heijastuksella,
ja joskus välähti tylsistyneissä ja himmeissä silmissä älyn,
kauneuden, nuoruuden ja rakkauden säde, välähti jotakin kaikesta
siitä, mitä ihmisluonteessa on hienoutena.
Balsamo katseli kauan tätä vaimoa tai pikemminkin tarkkasi hänen
omituista luonnettaan, joka muuten olikin heti ensi näkemällä
kiinnittänyt hänen tutkivan silmänsä.
Ovenvartijatar astui siis huoneeseen kirje kädessä ja sanoi vanhan
naisen (sillä kurjuuteen tuomitut naiset käyvät vanhoiksi jo
kolmikymmenvuotiaina) muikealla äänellä:
-- Hra Marat, tässä on pyytämänne kirje.
-- Kirjettä en halunnut, vaan teitä minä tahdoin tavata, -- vastasi
Marat.
-- Kah, tässä olen, hra Marat, valmiina palvelukseenne. -- Matami
Grivette kumarsi. -- Mitä haluatte?
-- Tahtoisin saada tietoja kellostani, -- virkkoi Marat; -- senhän
arvaattekin.
-- Kas, en totisesti voi sanoa, mihin se on joutunut! Koko eilisen
päivän näin sen riippumassa naulassaan uunin luona.
-- Te erehdytte. Kaiken päivää kannoin sitä liivintaskussani; vasta
kello kuudelta iltasella ulos lähtiessäni laskin sen kynttilänjalan
alle, koska olin menossa suureen ihmisjoukkoon ja pelkäsin, että se
minulta varastettaisiin.
-- Jos asetitte sen kynttilänjalan alle, täytyy sen vieläkin olla
siellä.
Ja teeskennellyllä hyväntuulisuudella, jota hän ei aavistanut niin
voimakkaan paljastavaksi, ovenvartijatar meni nostamaan uuninreunaa
somistavista kynttilänjaloista juuri sitä, jonka alle Marat oli
kellonsa piiloittanut.
-- Niin, siinä on kyllä kynttilänjalka, -- sanoi nuori mies -- mutta
kello?
-- Ei, siellä ei sitä tosiaankaan ole. Ehkette ollut sitä sinne
asettanut, hra Marat?
-- No, niinhän teille juuri sanoin...
-- Etsikää tarkoin.
-- Oh, olen etsinyt, -- virkkoi Marat vihaisin katsein.
-- Sitten olette sen hukannut.
-- Mutta sanonhan teille, että eilen sen itse panin tuonne
kynttilänjalan alle.
-- Joku on sitten käynyt täällä, -- selitti nainen vain; -- te otatte
vastaan niin paljon ihmisiä, niin paljon tuntemattomia!
-- Verukkeita, verukkeita! -- huudahti Marat, kiivastuen yhä enemmän.
-- Tiedätte hyvin, että eilisestä täällä ei ole ketään käynyt. Ei,
ei, kelloni on mennyt samaa tietä kuin viimeisen keppini hopeanuppi,
samaa tietä kuin pieni hopealusikkani, tiedättehän, ja kuusiteräinen
veitseni! Minulta varastetaan, rouva Grivette, minulta varastetaan.
Olen sietänyt monta seikkaa, mutta en siedä tätä, muistakaa se!
-- Mutta, monsieur, -- kysyi matami Grivette, -- syytättekö ehkä
minua?
-- Teidän on pidettävä huolta tavaroistani.
-- Avain ei ole yksistään minun hallussani.
-- Te olette ovenvartijatar.
-- Maksatte minulle écun kuukaudelta ja tahtoisitte, että palvelisin
teitä kymmenen edestä.
-- Vähät välitän, palveletteko minua hyvin vai huonosti mutta
varastamista en mitenkään siedä.
-- Monsieur, minä olen kunniallinen nainen.
-- Kunniallinen nainen, jonka jätän poliisikomisariuksen haltuun,
ellei kelloani tästä tunnin päähän ole löytynyt.
-- Poliisikomisariuksenko haltuun?
-- Niin.
-- Minunlaiseni rehellisen naisen poliisikomisariuksen haltuun?
-- Rehellisen naisen, rehellisen naisen!...
-- Niin, ja josta hänellä ei ole mitään pahaa sanottavaa, kuuletteko!
-- Jo riittää, rouva Grivette.
-- Ah, aavistin teidän epäilevän minua jo lähtiessänne.
-- Minä olen epäillyt teitä siitä asti, kun keppini nuppi katosi.
-- Kah, minä sanon vuorostani teille erään asian, hra Marat.
-- Minkä?
-- Että teidän poissaollessanne olen neuvotellut...
-- Kenen kanssa?
-- Naapurieni kanssa.
-- Mistä asiasta?
-- Siitä, josta minua epäilitte.
-- Enhän teille siitä vielä ollut mitään virkkanut.
-- Minä näin sen hyvin.
-- Ja naapurit? Olen utelias tietämään, mitä ne teille sanoivat, ne
naapurit.
-- Ne sanoivat, että jos te minua epäilette ja onnettomuudeksenne
ilmaisisitte epäilyksenne jollekulle, niin oli kuljettava päähän asti.
-- Häh?
-- Oli nimittäin todistettava, että kello oli viety.
-- Se on viety, koska se oli tuolla eikä sitä enää siellä ole.
-- Niin, mutta että minä olisin sen ottanut, minä olisin sen ottanut,
kuuletteko! Haa, oikeuden edessä vaaditaan todistuksia; teidän omaa
sanaanne ei uskota, hra Marat; te, näettekös, ette ole meitä parempi,
hra Marat.
Yhäti tyynenä Balsamo katseli tätä näytelmää. Hän huokasi, että
vaikka Marat'n vakaumus ei suinkaan horjunut, tämä kuitenkin alensi
ääntään.
-- Vieläpä niin, -- jatkoi ovenvartijatar, -- että ellette ottamalla
sanojanne takaisin tunnusta rehellisyyttäni, näettekös, ja anna
minulle hyvitystä, niin minä menenkin komisariusta etsimään, kuten
talonisäntämme minua juuri äsken neuvoi.
Marat puri huultansa. Hän tiesi, että tässä oli todellinen vaara.
Isäntä oli vanha, liikeasioista yksityselämään vetäytynyt rikas
kauppias. Hän asui kolmannen kerroksen huoneustossa, ja korttelissa
juoruiltiin, että hän kymmenkunnan vuotta aikaisemmin oli suuresti
suosinut ovenvartijatarta, joka ennen oli ollut keittiötyttönä hänen
vaimollaan.
Nyt oli kuitenkin asianlaita se, että Marat, jonka luona kävi
salaperäisiä vierailijoita, Marat, joka ei ollut mikään vakavarainen
nuori mies, Marat, joka eli ikäänkuin hiukan piilossa ja oli hiukan
herättänyt poliisiviranomaisten epäluuloa, ei halunnut tulla
tekemisiin komisariuksen kanssa, sillä siten hän olisi joutunut
hra de Sartines'n käsiin, joka hyvin mielellään lueskeli Marat'n
kaltaisten nuorten miesten papereita ja mielellään lähetti näiden
kauniiden kirjoitelmien kyhääjät sellaisiin mietiskelykoteihin kuin
Vincennes, la Bastille, Charenton ja Bicêtre.
Hän siis alensi ääntänsä; mutta samassa suhteessa ovenvartijatar
korotti omaansa. Syytetystä hän oli muuttunut syyttäjäksi. Siitä oli
seurauksena, että tämä hermostunut ja hysteerinen nainen kiihtyi kuin
ilmavirran kohtaama lieska.
Uhkauksia, valoja, huutoja, kyyneleitä, kaikkea hän käytti. Siitä
nousi todellinen myrsky.
Silloin oli Balsamon mielestä aika tulla väliin; hän astahti vaimoa
kohti suorana ja uhkaavana keskelle huonetta ja katsahtaen häneen
kaamea kiilto silmissä hän asetti kaksi sormea rinnallensa ja lausui,
ei huulillaan, vaan silmillään, ajatuksellaan, kaiken tahtonsa
voimalla sanan, jota Marat ei voinut kuulla.
Matami Grivette vaikeni heti, horjui ja menettäen tasapainonsa kulki
takaperin silmät hirveästi laajenneina ja vaipui tämän magneettisen
kipinän mahdin musertamana sanaa sanomatta vuoteelle.
Pian hänen silmänsä sulkeutuivat ja avautuivat terien
kuitenkaan tällä kertaa näkymättä; hänen kielensä liikkui
kouristuksentapaisesti, vartalo ei hievahtanut, ja kuitenkin kädet
vapisivat kuin kuumeen puistattamina.
-- Ohoo, -- huudahti Marat, -- aivan kuin se haavoittunut sairaalassa!
-- Niin.
-- Hän siis nukkuu?
-- Hiljaa! -- varoitti Balsamo. Sitten kääntyen Marat'n puoleen:
-- Monsieur, -- virkkoi hän, -- on tullut hetki, jolloin kaikki
epäuskoisuutenne loppuu, kaikki epäröimisenne häipyvät. Ottakaa ylös
tuo kirje, jonka tämä nainen toi ja jonka hän kaatuessaan pudotti.
Marat totteli.
-- No? -- kysyi hän.
-- Malttakaas.
Ja ottaen kirjeen Marat'n käsistä:
-- Tiedättekö, keltä tämä kirje on? -- kysyi Balsamo näyttäen
kirjettä magneettiseen uneen vaivutetulle.
-- En, monsieur, -- vastasi tämä.
Balsamo lähensi kirjettä aivan suljettuna vaimon kasvoja kohti.
-- Lukekaa se hra Marat'lle, joka haluaa tietää sen sisällön.
-- Hän ei osaa, -- sanoi Marat.
-- Eipä kyllä; mutta tehän osaatte lukea?
-- Tietysti.
-- No lukekaa se sitten itseksenne, niin hän lukee sen puolestaan
sitä mukaa kuin sanat piirtyvät mieleenne.
Marat ryhtyi murtamaan ja lukemaan kirjettä, samalla kun rouva
Grivette seisaaltaan ja väristen Balsamon kaikkivaltiaan tahdon
voimasta toisteli, sitä mukaa kuin Marat ne silmillään luki,
seuraavat sanat:
'Paras Hippokrateeni.
Apelles on saanut valmiiksi ensimäisen muotokuvansa, hän on
myynyt sen viidestäkymmenestä frangista. Tänään syödään ne
viisikymmentä frangia Saint-Jacques'n ravintolassa. Tuetko mukaan?
Tietystikin osa niistä juodaan.