JOHDANTO.

Nyt suomennettu romaani edellyttää Dumas'n aikaisemmista teoksista

tunnetuiksi muutamia seikkoja, jotka sopii tässä kerrata:

_Josef Balsamo_ on historian ihmeellisimpiä seikkailijoita, esiintyen

hyvin vaikuttavana tekijänä eräässä vallankumouksen aiheessa,

kansainvälisessä haaveiluvirtauksessa, joka uudelleen elvyttelee

uskonnollista mystiikkaa ja keskiaikaisia salais-oppeja, tahtoen

perustaa ihmiskunnan yleisen veljeyden pohjaksi kaikkiyhteisen

kansainvallan, jonka suojassa erityisesti syvennyttäisiin

henkimaailman ilmiöihin. Se liike siis suuntautuu yksinvaltiutta

ja kirkkohallintoa vastaan niinkuin toisaalla vapaamieliset

järkeilijätkin -- n.s. valistusfilosoofit, kuten _Jean Jacques

Rousseau_ ja tälle vastenmielinen pilkanhenki Voltaire -- omilla

perusteillaan muokkaavat maaperää noiden kahden mahdin kukistamiseksi.

Italialaisen Balsamon ristiriitaisessa luonteessa yhdistyy

keinottelu ja aatteellisuus. Hän on matkoillaan tutustunut itämaisen

mystiikan uskonnolliseen ajatteluun ja saanut opetusmestarikseen

lähes satavuotiaan _Althotaan_, joka luonnontieteellisissä

tutkimuksissaan ja keksinnöissään puolittain esiintyy viimeisenä

keskiaikaisena alkemistina, puolittain kuuluu nykyajan tiedemiesten

varhaisimpiin edelläkävijöihin, Althotas uskoo saavansa valmistetuksi

elämääpitentävän voimanesteen, eliksiirin, jonka aineksista muka

vain lopulta puuttuu lapsen kolme viimeistä veripisaraa, niin

että hän kammoksuvalta ja epäuskoiselta oppilaaltaan karttelee

ihmisuhria. Balsamon omana edullisena erikoisuutena on harvinaiset

hypnotisoitsijan lahjat, ja hänen on onnistunut saada täten

lumoustilaan saatettuna vaimokseen _Lorenza Feliciani_, joka

hypnoottisessa tilassaan rakastaa häntä tulisesti, mutta valheilla

pelkää "taikuria" sielunsa vaaran tähden, ollen harras katolilainen.

Lorenza on niitä harvinaisia olentoja, joihin hypnotismi tehoaa

erittäin voimakkaasti, aiheuttaen täten nukutetussa n.s.

kaukonäkemyksen. Tämä meidän päiviimme asti vain osittain selitetyksi

saatu ilmiö merkitsee sitä, että nukutettu horrostilassaan

aistii tapahtumia ihmisten sielussa yhtä hyvin kuin etäisillä

paikkakunnillakin, kyeten kertomaan havaintojansa, joista hän ei

herätessään muista mitään. Balsamo rakastaa vaimoansa ja on siinä

käsityksessä, että kaukonäkemyksen kyky vaatii neitsyyden säilymistä.

Yksinvaltaa ja kirkollista ahdasmielisyyttä vastaan on Balsamo

perustanut n.s. egyptiläisen vapaamuurari-osaston, itse ollen sen

päällikkönä eli "suurkoptina". Järjestö ryhtyy tekemään salassa

työtä yleisen vallankumouksen hyväksi, alottaen sivistysmaailman

keskuksesta Pariisista, tunnuksenaan L.P.D, jolla tarkoitetaan

lausetta: _Lilia pedibus destrue_, tallaa liljat (Ranskan

kuningassuvun vaakuna) jalkoihisi, Balsamo matkustaa Saksasta

Pariisiin, heikontaakseen kaikin keinoin kuningasvallan jo

horjuvaa asemaa. Matkalla hän menettää tärkeän tukensa: Lorenza

Feliciani pääsee karkaamaan valveillaolonsa tavanmukaisen kammon

kannustamana. Onnekseen tuo omituinen "loitsija", joka vaikuttelee

ympäristöönsä m.m. puheilla elämisestään yhä uusissa ihmismuodoissa

jo parintuhannen vuoden aikana, yöpyy Taverneyn rappeutuneeseen

herraskartanoon, missä hän saa solmituksi uuden vaikutussuhteen.

Vanha parooni _de Taverney_, joka toisen kartanonsa rippeiden mukaan

voi liittää nimeensä vielä _Maison-Rougen_ kreiviyden, on entinen

hovimies, ajattelemattomalla elämällään köyhtynyt periaatteeton

ylimys, jonka ainoana toivona nyt on, että hänen poikansa _Filip_ --

kruununprinssin santarmirykmentin luutnantti Strassburgissa -- ja

kuusitoista-vuotias tyttärensä _Andrée_ voisivat palauttaa sukuun

varallisuutta sellaisilla tempuilla kuin silloisessa turmeltuneessa

hienostopiirissä oli mahdollista. Kehno isä on kuitenkin saanut

vastuksikseen lujaluontoista kuntoa harrastavat lapset. Balsamo panee

merkille neiti Andréen ylevän henkevyyden ja tulee koetelleeksi

häneen hypnoottista kykyään sillä tuloksella, että aatelisneidillä

ilmenee taipumusta kaukonäköisyyden horrostilaan. Yöllä hän saa tytön

siten kutsutuksi huoneeseensa ja muiden tärkeiden tietojen ohella

kysellyksi tältä vaimonsa pakoretkestä, niin että hänen onnistuu

myöhemmin tavoittaa karkulainen.

Horroksesta herättyään ei Andrée tiedä mitään ilmoituksistansa,

mutta kun Balsamolle on tärkeätä saada hänet lähettyvilleen, käyttää

hän keinojansa, toimittaakseen ohimatkustavan _Marie Antoinetten_

kiintymään tyttöön; Itävallan keisarinnan nuori tytär on nimittäin

matkalla vihittäväksi Versaillesissa Ranskan kruununprinssin

kanssa, Andrée joutuukin prinsessan hovineidoksi sitä helpommin,

kun matkaseurueessa jo on hänen veljensä Filip; nuori luutnantti on

ollut ensimäinen Itävallan herkkämielistä arkkiherttuatarta vastaan

Ranskan alueella tullut ranskalainen upseeri, ja Marie Antoinette on

päättänyt tämän seikan muistoksi luoda hänelle hyvän uran. Taverneyt

muuttavat siten aluksi kaikin Coq-Héron-kadun varrelle Pariisiin.

Balsamo järjestää asuntonsa ja kemiallisen työpajansa

Saint-Claude-kadun varrelle Marais'n kaupunginosaan ja alottaa

vehkeilynsä kuningasvallan rappeuduttamiseksi; hänen ovenvartijanaan

on taattu saksalainen kamaripalvelija _Fritz_. Ranskan vanha

kuningas _Ludvig XV_ on mitätön elostelija, suopealuontoinen kyllä,

mutta läpeensä itsekäs. Hänen rakastajattarenaan on kreivitär

_Jeanne Dubarry_, alhaissyntyinen ja maineeltaan huono nainen,

jolle kuitenkin ulkonainen viehkeys ja jonkunlainen rattoisa

olemus on tuottanut siksi paljon vaikutusvaltaa, että huikenteleva

hallitsija on antanut houkutella itsensä julistamaan kreivittären

maaseutuhuvilan, Luciennesin, kuninkaalliseksi linnaksi, jonka

kuvernöörinä on kreivittären kaksitoista-vuotias neekeripalvelija

_Zamore_, jopa viimein suo hänelle virallisen hovi-esittelynkin,

jolla tavoin Jeanne saavuttaa tunnustetun aseman. Tässä tilaisuudessa

on Balsamo saapuvilla Preussin kuninkaan lähettiläänä, esiintyen

nimellä _kreivi de Fenix_: Lorenzan ja Althotaan seurassa hänellä

muuten on erityisenä itämaalaisena tutkijanimenään _Akharat_. Jeanne

Dubarry tuntee hänet erääksi mieheksi, joka on ennustanut hänen

pääsevän Ranskan kuningattareksi silloin kun hän vielä ansaitsi

elantonsa kaduilla, ja tajuten saavansa kreiviltä kannatusta hän

lupaa tehdä tälle puolestaan minkä palveluksen hyvänsä.

Balsamo liittyykin Dubarryn puolueeseen, käsittäen tätä tukemalla

rappeuduttavansa kuningasvaltaa. Pääministeri _de Choiseul_ johtaa

vastapuoluetta, joka näkee Dubarryssä arveluttavan vaikutusvallan

nousun ja pitää paremmin arvossa ulkonaista säädyllisyyttä; mutta

kuninkaan toinen läheinen mies, jokseenkin sisäministerin asemassa

oleva poliisipäällikkö de _Sartines_, katsoo omille asioilleen

turvallisemmaksi säilytellä hyviä välejä Joannen ja tämän langon,

varakreivi _Jean Dubarryn_ kanssa. Dubarryn puolueeseen siirtyy

vastapuolueesta vanha itsekäs hovimies, sotamarski ja herttua _de

Richelieu_, siten kyeten viime hetkessä pelastamaan kreivittärelle

edellämainitun esittelytilaisuuden, joka oli raukeamaisillaan

vastustajain vehkeellä. Viekas sotamarski jää toivomaan paljon hyvää

epävirallisen kuningattaren kiitollisuudesta. Mutta kun nämä kaksi

sitte Balsamon käytettävissä olevan vakoilun ja kaukonäkemyksen

antamien tietojen avulla saavat Choiseulin kukistetuksi, ei kreivitär

pidäkään tärkeänä toimittaa Richelieulle ministerinsalkkua,

koska kuningas ei ole siihen oikein taipuvainen; kreivitär

Dubarry päinvastoin alkaa erityisesti suosia enon kustannuksella

sisarenpoikaa, herttua _d'Aiguillonia_, jonka Richelieu on itse

kutsunut Pariisiin avukseen ja suojaukseen, Aiguillonin herttua ja

kreivitär Dubarry solmiutuvat ihan likeiseen suhteiseen, ja kuningas

on tyytyväinen saadessaan rakastajattarensa vaatimaan vain tämän

yhden suosikin ylenemistä, -- tietämättä ollenkaan, että d'Aiguillon

on hänen oma kilparakastelijansa kreivittären kammioissa.

Juonitteleva vanha herttua hautoo kostoa nolon pettymyksensä jälkeen.

Hän huomaa ensiksikin levittää liikkeelle sen tiedon, että hänelle

oli tarjottu ministerinsalkkua, mutta siitä hän muka kieltäysi rouva

Dubarryn arvottoman vaikutusvallan paheksujana Sitte hän toisaalta

lietsoo parlamentin kiivautta d'Aiguillonia vastaan, joka on

parlamentin puoltaman Choiseulin vanhoja vastustajia, ja toisaalta

hän pyrkii suoranaisesti syöksemään kreivitärtä syrjään. Kuningas on

nimittäin mielihyvällä huomannut neiti de Taverneyn ylvään kauneuden,

ja marski de Richelieu ryhtyy kehittelemään tätä huomaavaisuutta,

saadakseen kuninkaan vaihtamaan rakastajatarta. Parooni de Taverney

on marskin vanhoja sotakumppaneita; ensin tarjottuaan hänelle

suosiollisuuttansa on marski tylysti työntänyt hänet luotansa sitte

kun oli liittynyt kreivittäreen, joka oli koko Taverney-suvulle

yrmeä. Mutta nyt häikäilemätön vanha hovimies jälleen lähentelee

sydämetöntä paroonia, joka olisi valmis saavuttamaan rikkautta

tyttärensä lankeemuksesta.

Andrée-neiti on tällävälin jo muuttanut Marie Antoinetten

seuranaiseksi Pikku Trianoniin, Versaillesin hovialueelle

rakennettuun loistopaviljonkiin, missä nuori kruununprinsessa asustaa

erillään varsinaisesta palatsista ja vanhan kuninkaan asumasta

Isosta Trianonista. Nuori kruununperillis-pari on vihitty hirveän

rajuilman keskeyttämin juhlallisuuksin; avioliitto on alkanut

monilla onnettomilla ulkonaisilla enteillä, eikä aviopuolisoidenkaan

suhde ole kehittynyt muodollista arvonantoa pitemmälle, niin että

ujo ja tieteellisiin tutkimuksiin syventynyt kruununprinssi eli

_dauphin_ ja Ranskan uusi kruununprinsessa eli _dauphine_ yhä

jäävät vain seurustelukannalle keskenään. Herttua de Richelieu on

tullut tuntemaan Andréen kamarineidon _Nicolen_, joka on jätetty

Pariisiin: hovimies havaitsee hänessä tarpeellisen välikappaleen

mahdollisuuksia ja parooni de Taverneyn avulla toimittaa hänet

Andréen luokse Versaillesiinkin, ensin annettuaan yksityissihteerinsä

_Raflén_ muuttaa muutamilla toilettikeinoilla Nicolen ulkonäköä,

joka liiaksi muistutti Marie Antoinettesta; tämä yhdennäköisyys

kävi sitte kohtalokkaaksi sen turmiollisen, historiasta tunnetun

häväistysvehkeen yhteydessä, jota Dumas kuvailee "Kuningattaren

kaulanauhassa".

Tämä Nicole Legay on Taverneyn kartanosta tullut älykäs

maalaiskeimailijatar, jolla on ollut ensin lemmensuhde valtiattarensa

imettäjän pojan, seitsentoista-vuotiaan _Gilbertin_ kanssa. Gilbert

on elellyt kartanossa jokseenkin jouten ja laiminlyötynä. Hänellä on

luontaista ylpeyttä ja suuria pyrkimyksiä asemansa yläpuolelle; hän

on itsekseen lueskellut Rousseaun teoksia ihmisten tasa-arvoisuuden

mahdollisuuksista ja kansanvaltaisesta yhteiskunta-järjestelmästä,

ja hän on päättänyt raivata tiensä korkeammille tiedon aloille,

itsenäiseen asemaan. Nuorukaisella on tavattomasti sisua ja tarmoa,

ja ylimysmielisen isäntäväkensä halveksimana hän on paatunut yhä

yksinomaisemmin ajattelemaan vain itseänsä, edistystään: sentähden

hän onkin purkanut tuon lemmensuhteensa, kun se on alkanut tuntua

hänestä lapselliselta ja tulevaisuudenunelmilleen haitalliselta. Onpa

Gilbert rohjennut kohottaa katseensa juuri valtiattareensa, siirtäen

rakkaudenkaipuunsa ylvääseen aatelisneitiin, joka ei ole hänestä

tietääkseenkään.

Syrjäytetty Nicole on huomannut tämän salaisen kiintymyksen,

joka saa hänet väliin epäilemään neiti Andréetakin ja senvuoksi

kylmenemään tälle sekä paatumaan hyljätyn rakkautensa rauettua

seikkailijattareksi, niin että Nicole pian joutuukin suhteisiin

erään aliupseeri _Beausiren_ kanssa Pariisissa, jatkaen samoja

välejä Versaillesissa. Gilbert on tahtonut pysytellä Andrée-neidin

lähettyvillä ja saapunut omin neuvoin etsimään onneansa

pääkaupungista. Hänen on sattumalta onnistunut päästä nuottien

kopioitsijaksi itse Rousseaun luo Rue Plâtrièren varrelle ja

talon ullakkokamarista hän on saanut pidetyksi silmällä Taverneyn

kaupunkiasunnon puutarha-paviljonkia, jossa hänen rakastettunsa

on oleksinut ennen kuin muutti Trianoniin. Kaikkialla vaaniessaan

rakastamansa olennon läheisyydessä on Gilbert kerran räystästä

myöten ja köyden avulla laskeutunut puutarhaankin ja hiipinyt

Andréen huoneisiin, missä Nicole hänet yllättää; mutta kun Gilbert

on vakoillut selville hänen suhtautumisensa Beausireen, ei kumpikaan

rohkene paljastaa toistansa, ja keskinäinen vihamielisyys painostaa

heitä vain pelkona, että he ovat tavallaan toinen toisensa vallassa.

Sitten pääsee Gilbertkin Versaillesiin, puutarha-apuriksi Trianoniin,

Rousseaun tuttavan, kasvientutkija de Jussieun välityksellä.

Andrée de Taverney ei omista tälle sisukkaalle haaveksijalle mitään

huomiota eikä edes tiedä olevansa hänelle kiitollisuuden velassa

hengestään. Toukok. 30. ja 31. p:n välisenä yönä kruununprinssin

häiden kunniaksi toimeenpannussa ilotulituksessa on muuan

onnettomuudentapaus aiheuttanut pariisilaisessa katsojajoukossa

Ludvig XV:n torilla hirveän pakokauhun, jossa paljon ihmisiä

on murskautunut kuoliaaksi. Gilbert on kannatellut pyörtynyttä

Andréeta, ehtien hänen avukseen viime hetkessä, ja ojentanut hänet

tungoksesta Balsamolle erääseen ikkunaan, itse sortuen tallatuksi.

Rousseau, joka sivistymättömän ja riidanhaluisen vaimonsa _Teresian_

vastarinnasta huolimatta on hellinyt Gilbertiä kuin omaa poikaansa,

on löytänyt hänet jälkeenpäin torilta ja toimittanut hänelle

ensi avun nuorelta lääkäriltä, joka vallankumouksellisia oppeja

haastellen on rientänyt torille sitomaan yksinomaan köyhälistön

vahingoittuneita: tämä lääkäri on _Marat_, sittemmin kuuluisa

vallankumouksen melskeistä. Neiti Andréen on Balsamo vienyt

markiisitar de Savignyn luo ja sieltä Taverneyn asuntoon, hieman

herättäen huolehtivan Filip-veljen epäluuloja viipymisestä.

"Neiti de Taverney"-romaanin toiminnan alkaessa on kuningas

Dubarry-puolueen kehoituksesta viimeksi saatu panemaan toimeen

n.s. _lit de justice_, muuan valtio-oikeudellinen voimatemppu.

parlamentin alottaman jarrutuksen lopettamiseksi lainlaadinnassa ja

oikeudenkäytössä.

_V. H.-A._

1.

Tuntemattoman sanojen vaikutus.

Hallitsijan johtama parlamentinistunto [kts. Johdannon loppukappale.

Suom.] ilmeni välittömästi edulliseksi kuninkaan asialle. Mutta usein

voimakas isku vain huumaa, ja on huomattava, että huumausten jälkeen

veri kiertää virkeämpänä ja puhtaampana.

Näin ainakin mietti kuninkaan ja hänen loistavan saattueensa lähtöä

katsellessaan pikku ryhmä vaatimattomasti puettuja henkilöitä, jotka

olivat asettuneet tätä tarkkaamaan Fleursin rantakadun ja Rue de la

Barillerien kulmaan.

Näitä henkilöitä oli kolme... Sattuma oli heidät yhdyttänyt tähän

kulmaukseen, josta he näkyivät huomaavaisina pitäneen silmällä

ihmisjoukon vaikutelmia. Ja tuntematta toisiaan he olivat muutaman

sanan vaihtamalla joutuneet juttusille ja toisilleen selostaneet

istunnon merkitystä ennenkuin se vielä oli päättynytkään.

-- Siinäpä kypsyneitä intohimoja, -- virkkoi eräs heistä,

kirkassilmäinen vanhus, jolla oli lempeät ja rehelliset piirteet. --

Tuollainen _lit de justice_ on suurenmoinen temppu.

-- Kyllä, -- vastasi vieressä seisova nuori mies katkerasti

hymyillen, -- niin, jos temppu tositeossa täsmälleen vastaisi

nimitystänsä, oikeuden perustaa.

-- Monsieur, -- lausui vanhus kääntyen, -- minusta näyttää, että

tunnen teidät... Luulen teidät ennen tavanneeni?

-- Toukokuun 31. päivän yönä. Ette erehdy, hra Rousseau.

-- Ah, te olette se nuori kirurgi, maanmieheni, hra Marat?

-- Niin, monsieur, palvelukseksenne. Miehet kumarsivat toisilleen.

Kolmas mies ei vielä ollut puuttunut puheeseen. Hänkin oli nuori,

ylevämuotoinen, ja koko juhlallisen toimituksen aikana hän oli

tyytynyt vain tarkkaamaan kansanjoukon mielialaa.

Nuori kirurgi lähti pois ensimäisenä, uskaltautuen keskelle parvea,

joka vähemmän kiitollisena kuin Rousseau oli hänet jo unohtanut,

mutta jolle hän kerran aikoi itsestään muistuttaa. Toinen nuori mies

odotti kunnes edellinen oli lähtenyt ja kääntyi sitte Rousseauta

kohti.

-- Te ette lähde mukana, monsieur? -- sanoi hän.

-- Oh, olen liian vanha tunkeutuakseni tuohon ahdinkoon.

-- Siinä tapauksessa, -- virkkoi tuntematon hiljempaa, -- tänä iltana

Plâtrière-kadulle, hra Rousseau... Älkää jääkö pois!

Filosofi säpsähti kuin olisi haamu kohonnut hänen edessään. Hänen

kasvojensa tavallisesti kalpea väri muuttui lyijynharmaaksi. Hän

tahtoi vastata miehelle, mutta tämä oli jo hävinnyt.

Kuultuaan nämä tuntemattoman puhuttelijansa omituisella äänenpainolla

lausumat sanat J. J. Rousseau raivasi vapisevana ja onnettomana

itselleen tien ihmisryhmien läpi, muistamatta olevansa vanha ja

pelkäävänsä väkijoukkoa. Pian oli hän saapunut Notre-Damen sillalle;

sitten kulki hän yhä haaveillen ja tehden kysymyksiä itselleen la

Grèven kaupunginosan halki, jonka kautta hän lyhyintä tietä pääsi

kotiinsa.

"Näin", ajatteli hän, "tämä salaisuus, jota jokainen asiaan

vihitty säilyttää henkensä uhalla, on siis jokaisen vastaantulijan

omaisuutta. Se on siis hyöty siitä että salaisten seurojen hommat

joutuvat rahvaan seulottaviksi... Minut tuntee mies, joka tietää,

että olen siellä hänen liittolaisensa ja ehkä rikostoverinsa

Sellainen asiaintila on mahdoton ja sietämätön."

Näitä miettiessään Rousseau astui hyvin nopeasti, vaikka

hän tavallisesti oli niin perin varovainen, varsinkin

Ménilmontant-kadulla sattuneen tapauksen jälkeen.

"Täten", jatkoi filosofi, "olen tahtonut perin pohjin tutustua niihin

suunnitelmiin ihmiskunnan uudestaanluomiseksi, joita muutamat itseään

valistuneiksi kehuvat sielut ehdottavat. Olen ollut kyllin hupsu

uskomaan, että voi tulla joitakin hyviä aatteita Saksasta, tuosta

oluen ja usvien maasta. Olen vaarantanut nimeni muutamien hupsujen

tai juonittelijain matkaan, jotka käyttävät sitä esirippuna oman

mielettömyytensä peittelemiseksi. Oh, niin ei saa käydä; ei, salaman

välähdys on minulle osoittanut kuilun, ja sinne en mene ehdoin

tahdoin heittäytymään!"

Ja hengähtääkseen Rousseau seisoi hetkisen keppiinsä nojaten

liikkumatta keskellä katua.

"Se oli kuitenkin", mietti filosofi edelleen, "kaunis haave:

vapaus orjuudessa, kahakoitta ja melutta voitettu tulevaisuus,

salaperäisesti, maan tyrannien nukkuessa viritetty verkko... Se oli

liian kaunista, minä petyin siihen uskoessani... En siedä pelkoa,

epäluuloja, varjoja; ne eivät ole vapaan sielun ja itsenäisen ruumiin

arvoiset."

Juuri näitä sanoja mielessään lausuessaan ja ryhdyttyään jatkamaan

matkaansa näki hän muutamia hra de Sartines'n muljottelevin silmin

vaaniskelevia kätyreitä, ja siitä vapaa sielu niin peljästyi ja se

antoi itsenäiselle ruumiille sellaisen sysäyksen, että hän riensi

kätkeytymään niiden pylväiden syvimpään hämärään, joiden alla hän

käveli.

Pylväskäytävältä ei ollut pitkälti Plâtrière-kadulle. Rousseau kulki

sen matkan nopeasti, nousi asuntoonsa läähättäen kuin vainottu

peura ja heittäytyi tuolille huoneessansa, kykenemättä vastaamaan

sanallakaan kaikkiin Teresian kysymyksiin.

Lopuksi hän kuitenkin selosti tälle liikutuksensa syitä: sen oli

aiheuttanut ripeä kävely, kuumuus, uutinen kuninkaan kiukusta

parlamentinistunnossa, kauhusta järkkyneen kansan mieltenkuohu,

tapahtuman takaisinkimmahtava jälkivaikutus.

Teresia-emäntä vastasi toruen, että se ei ollut mikään syy jäähdyttää

päivällistä, ja että mies ei saisikaan olla sellainen raukka, joka

pienimmästäkin melusta säikähtyi.

Rousseaulla ei ollut mitään vastattavaa tähän viimeiseen väitteeseen,

jota hän itse oli niin monet kerrat toisin sanoin julistanut.

Hänen nyrpeä puolisonsa lisäsi, että ajattelijat, mielikuvituksen

ihmiset olivat kaikki samanlaisia... kirjoituksissaan he lakkaamatta

päristivät rumpua, eivät sanoneet pelkäävänsä mitään, Jumala ja

ihmiset eivät heille muka paljoa merkinneet; mutta vähäpätöisimmänkin

rakin haukahtaessa he huusivat apua ja lievimmässäkin

kuumekohtauksessa he voivottelivat: "Hyvä Jumala, minä kuolen!"

Tämä oli Teresian mieliaiheita, siinä sai hän kaunopuheisuutensa

parhaiten loistamaan, ja luonnostaan arka Rousseau keksi siihen

kehnoimmat vastaukset. Tämän äkeän musiikin tahtiin filosofi

tuudittelikin vain omia ajatuksiaan, jotka varmaan olivat Teresian

ajatusten arvoiset kaikesta moitteesta huolimatta, mitä tämä

sivistymätön nainen hänelle syyti.

-- Onni on kokoonpantu sulotuoksuista ja sävelistä, -- sanoi

hän; -- mutta ääni ja haju ovat sovinnaisia käsitteitä. Kuka voi

todistaa, että sipuli lemahtelee vähemmän hyvältä kuin ruusu ja että

riikinkukko ei laula yhtä kauniisti kuin satakieli?

Tämän selviön jälkeen, joka olisi voinut käydä kauniista ja

älykkäästä paradoksista, asetuttiin pöytään ja syötiin päivällinen.

Mutta päivällisen jälkeen Rousseau ei mennyt istumaan klaveerinsa

ääreen, kuten hänen tapansa oli. Hän kiersi pariinkymmeneen kertaan

huoneensa ja vilkaisi vähintään sata kertaa ikkunasta tutkiakseen,

miltä Plâtrière-kadulla näytti.

Silloin valtasi Teresian sellainen mustasukkaisuuden puuska,

joita vastustushalusta toisinaan saavat härnäilevät henkilöt,

-- ne henkilöt, jotka todellisuudessa ovat kaikkein vähimmin

mustasukkaisia. Ja jos teeskentely on vastenmielistä, on sitä

varsinkin vikojen teeskentely; hyvien ominaisuuksien uskottelua vielä

voi sietää.

Teresia, joka syvästi halveksui Rousseaun miehuuttomuutta, hänen

älyään, sielunelämäänsä ja tapojaan, -- Teresia, jonka mielestä hän

oli vanha, sairaloinen ja ruma, ei peljännyt, että kukaan häneltä

viettelisi hänen puolisonsa; hän ei aavistanut, että muut naiset

voisivat tätä katsella toisilla silmillä kuin hän itse. Mutta koska

mustasukkaisuuden tuska on naiselle herkullisimpia kidutuksia, soi

Teresiakin itselleen toisinaan tämän nautinnon.

Kun hän siis näki Rousseaun niin usein haaveillen ja kärsimättömänä

lähestyvän ikkunaa, virkkoi hän:

-- Kah, käsitän kyllä levottomuutesi... Olet juuri lähtenyt jonkun

parista.

Rousseau katsahti häneen säikähtyneenä, ja tästä hän sai

lisätodistuksen.

-- Jonkun parista, jonka haluat jälleen tavata, -- jatkoi vaimo.

-- Mitä sanot? -- virkkoi Rousseau.

-- Nähtävästi on hankkeissa kohtaus?

-- Oh, -- huudahti Rousseau, käsittäen, että hänelle puhuttiin

mustasukkaisuudesta, -- kohtaus! Hulluutta, Teresia!

-- Tiedän hyvin, että se olisi hulluutta, -- vastasi tämä; -- mutta

sinä kykenet kaikkeen. Mene, mene, pahvinaama, sydämentykytyksinesi

ja kuivine köhinesi, mene valloituksille: se on hyvä keino

päästäksesi eteenpäin.

-- Mutta, Teresia, tiedäthän hyvin, ettei siinä mitään perää ole, --

ärähti Rousseau; -- anna minun mietiskellä rauhassa.

-- Sinä olet irstailija, -- sanoi Teresia mitä vakavimpana. Rousseau

punastui kuin olisi hänelle lausuttu totuus tai joku imartelu.

Silloin Teresia luuli olevansa oikeutettu näyttämään kauheata muotoa,

kääntämään talon ylösalaisin, paiskelemaan ovia ja leikkimään

Rousseaun tyyneydellä niinkuin lapset leikkivät rasioihin suljetuilla

metallirenkailla, joita helistelemällä he aiheuttavat suurta melua.

Filosofi pakeni työhuoneeseensa. Tuo meteli oli hiukan hämmentänyt

hänen ajatuksiaan. Hän mietti, että epäilemättä olisi vaarallista

jäädä pois salaperäisestä toimituksesta, josta muukalainen oli

rantakadun kulmassa hänelle maininnut.

"Jos on säädetty rangaistuksia ilmiantajille, täytyy sellaisia olla

myöskin penseitä tai laiminlyöjiä varten", ajatteli hän. "Mutta

olen aina huomannut, että suuret vaarat eivät merkitse mitään,

enempää kuin suuret uhkauksetkaan. On perin harvinaista sellaisissa

tapauksissa, että rangaistuksia pannaan täytäntöön. Sensijaan on

varottava pikkumaisia kostotoimenpiteitä, salakavalia iskuja,

luihua narripeliä ja muuta sellaista vaihtorahaa. Jonakuna päivänä

muurariveljekset maksavat halveksumiseni pingoittamalla köyden

portaisiin, ja siihen kompastumalla taitan jalkani ja murskaan ne

kahdeksan tai kymmenen hammasta, jotka minulla vielä on jälellä...

tai myöskin on heillä kalkkikivi varattuna, jonka pudottavat päähäni

kulkiessani joskus rakennustelineitten ohitse... Vielä parempaa,

heidän vapaamuurarikunnassaan saattaa olla joku lähelläni, kenties

oman kerrokseni tasalla asuva häväistyskirjailija, joka ikkunoistaan

tähystelee huoneeseeni. Se ei ole mahdotonta, koska kokoukset

tapahtuvat juuri Plâtrière-kadun varrella... No niin, se lurjus

sepittää minusta äitelyyksiä, jotka tekevät minut naurunalaiseksi

koko Pariisissa... Eikö minulla ole vihollisia kaikkialla?".

Hetkistä myöhemmin Rousseau muutti mieltään.

"Ka", sanoi hän itsekseen, "missä on rohkeus, missä kunniantunto?

Kavahdanko jo omaa itseäni? Enkö näe kuvastimessani muuta kuin

pelkurin ja viheliäisen raukan kasvot? Ei, niin ei saa olla...

Vaikka koko maailma liittoutuisi syöstäkseen minut onnettomuuteen,

vaikka siellä kellarin holvi luhistuisi päälleni, minä menen...

Kauniita mietiskelyjä pelko synnyttääkin! Palattuani yllätän itseni

yhä typerien ajatusten piiristä, siksi että kohtasin tuon miehen.

Kah, minähän epäilen kaikkia, itseänikin! Se ei ole järkevää: minä

tunnen itseni, en ole mikään intoilija: jos olen suunnitellussa

yhdistyksessä nähnyt jotakin ihmeellistä, niin siinä on ihmeellistä.

Kuka voi väittää, ettei juuri minusta tule ihmiskunnan uudistajaa,

minusta, jota on etsitty, minusta, jolta salaperäisen, rajattoman

voiman asiamiehet ovat käyneet kyselemässä kirjoitusteni

tarkoitusta? Peräytyisinkö, kun tulee kysymykseen työni jatkaminen,

oppijärjestelmäni sovelluttaminen käytäntöön!"

Rousseau innostui.

"Mikä on kauniimpaa! Aikakaudet kuluvat... kansat kehittyvät pois

raakuuden tilasta, askel seuraa askelta pimeydessä, käsi liittyy

käteen hämärässä; suunnattoman suuri pyramiidi kohoaa, ja sen

harjalle tulevat vuosisadat asettavat kruunuksi Rousseaun, Geneven

kansalaisen muistopatsaan, koska hän seuratakseen oppiaan teossa

on vaarantanut vapautensa ja elämänsä, se on, ollut uskollinen

tunnuslauseelleen: _Vitam impendere vero_."

Tässä Rousseau haltioittuneena asettui klaveerinsa ääreen ja kohotti

lopuksi mielikuvitustaan pauhaavimmilla sävelillä, laajimmilla ja

sotaisimmilla, mitä hän kykeni soinnukkaasta soittokoneestansa

loihtimaan.

Yö saapui. Väsyneenä vankinsa turhaan kiusaamiseen Teresia nukkui

tuolillaan. Rousseau, jonka sydän löi rajusti, puki ylleen, uuden

takkinsa kuin mennäkseen lemmen etsintään; hän tarkkasi hetkisen

kuvastimesta mustien silmiensä välkettä, huomasi ne vilkkaiksi ja

puhuviksi, ja siitä hän oli mielissään.

Ruokokeppiinsä nojaten ja herättämättä Teresiaa hän hiipi huoneesta.

Mutta portaitten alipäähän saavuttuaan ja väännettyään kadulle

johtavan oven salaisen lukkojoustimen auki Rousseau alkoi katsella

ympärilleen varmentuakseen asemasta.

Ei kulkenut minkäänlaisia ajopelejä; tavallisuuden mukaan vilisi katu

vetelehtijöitä, joista jotkut katselivat toisiaan, mikä vieläkin on

tavallista, sillävälin kun monet pysähtyivät puotien ikkunain taakse

tähystelläkseen sieviä myyjättäriä.

Yksi mies enemmän ei siis ollenkaan tullut huomatuksi tässä

väenvilinässä. Rousseau syöksyi joukkoon; hänellä ei ollut pitkältä

kuljettavaa.

Kiertävä laulaja räikeä-äänisine viuluineen oli asettunut Rousseaulle

osoitetun portin edustalle. Tämä soitto, jolle jokaisen todellisen

pariisilaisen korvat ovat herkät, täytti kadun kai'uilla, mitkä

haihtuen toistelivat laulajan tai viulun kertosäkeiden viimeisiä

poljentoja. Mikään siis ei ollut liikenteelle haitallisempaa kuin

tälle kohtaa kasaantunut kuulijakehä. Oli välttämätöntä, että

jokainen ohikulkija kääntyi ryhmästä oikealle tai vasemmalle;

vasemmalle kääntyvät kulkivat kadun puolelta, ne, jotka kääntyivät

oikealle, taas mainitun talon seinustaa pitkin, ja päinvastoin.

Rousseau huomasi, että useat näistä ohikulkijoista hävisivät

tiellä ikäänkuin olisivat pudonneet johonkin satimeen. Hän arvasi

viimemainittujen tulleen samassa tarkoituksessa kuin hänkin ja päätti

matkia heidän liikkeitään, ja helppoa se olikin.

Kuljettuaan täten mainitun kuulijaryhmän taakse muka pysähtyäkseen

hänkin, filosofi vaani ensimäistä henkilöä, minkä näki astuvan

avonaiseen porttikäytävään. Pelokkaampana kuin nuo toiset, koska

hänellä kaiketi oli enemmän menetettävää, hän jäi odottamaan, kunnes

tulisi kymmenin verroin otollinen tilaisuus.

Hänen ei tarvinnut kauan vuottaa. Kadun päästä saapuvat kääsit

leikkasivat kehän kahtia, pakoittaen eri puoliskot työntymään

talojen seinustoille. Rousseau oli silloin ihan käytävän suulla;

hänen tarvitsi vain astua eteenpäin... Filosofimme huomasi kaikkien

uteliaiden kääntyvän ajopelejä kohti ja selin taloon. Hän käytti

hyväkseen tätä eristymistään ja katosi pimeän käytävän sisään.

Muutamien sekuntien päästä hän näki valon, jonka alla mies

rauhallisesti istui, kuten kauppias myyntipäivänsä jälkeen, lukien

tai ollen lukevinaan sanomalehteä.

Rousseaun askeleet kuullessaan tämä mies kohotti päätänsä ja painoi

sormellaan näkyvästi rintaansa, jota lamppu täydellisesti valaisi.

Rousseau vastasi tähän tunnusmerkkiin asettamalla sormen huulilleen.

Mies nousi heti ja työntäen oikeallaan sijaitsevaa ovea, joka oli

niin taiteellisesti leikattu seinän laudoitukseen, että se oli

näkymätön, hän näytti Rousseaulle hyvin jyrkät, maan alle johtavat

portaat.

Rousseau astui sisään; ovi sulkeutui meluttomasti, mutta nopeasti.

Tukien itseään kävelykepillään Rousseau laskeutui askelmia alas;

hänestä oli vastenmielistä, että liittolaiset ensi koetukseksi

saattoivat hänet vaaraan taittaa niskansa ja säärensä.

Mutta vaikka portaat olivat jyrkät, ne eivät olleet pitkät. Rousseau

laski seitsemäntoista askelmaa, ja sitten häntä vastaan löyhähti heti

suuri kuumuus, joka tuntui hänen silmissään ja kasvoillaan. Tämän

kostean lämmön aiheutti holviin kokoontuneen ihmisjoukon hengitys.

Rousseau huomasi, että seinät olivat verhotut punaisilla ja

valkoisilla kankailla, joille oli kuvattu erilaisia työkaluja,

kaiketikin pikemmin vertauskuvallisia kuin todellisia. Yksi ainoa

lamppu riippui holvissa heittäen kaamean heijastuksen puupenkeillä

istuvien ja hiljaisella äänellä toistensa kanssa juttelevien miesten

sentään varsin rehellisille kasvoille. Ei huoneessa ollut lattiaa

eikä mattoja, mutta maahan levitetty kaisloista punottu verho

vaimensi askeleet.

Sisälle tullessaan Rousseau ei siis herättänyt mitään erityisempää

mielenkiintoa. Kukaan ei näkynyt hänen saliin astu mistään

huomanneenkaan.

Viittä minuuttia aikaisemmin Rousseau oli ennen kaikkea toivonut

sellaista sisäänpääsyä, mutta kuitenkin hän nyt oli pahoillaan, että

oli niin hyvin onnistunut.

Hän näki tyhjän paikan eräällä viimeisistä penkeistä ja istahti

sille mahdollisimman kainosti ja vaatimattomasti kaikkien muiden

taakse. Hän laski kokouksen osanottajia olevan kolmeneljättä henkeä.

Korokkeelle asetettu pöytä odotti puheenjohtajaa.

2.

Salaseuran kokoushuone.

Rousseau huomasi, että läsnäolevien keskustelut olivat hyvin

varovaisia ja rajoitettuja. Monet eivät liikuttaneet huuliansakaan.

Tuskin kolme tai neljä pikkuryhmää vaihtoi sanoja keskenään.

Ne, jotka eivät puhuneet, koettivat kätkeä kasvonsakin, mikä nyt

puhemiestä odottavasta lavasta lankeevan varjon vuoksi ei ollutkaan

vaikeata. Nämä, nähtävästi arimmat, olivat etsineet turvapaikkansa

mainitun lavan takaa.

Mutta sensijaan pari kolme yhdistyksen jäsentä oli ahkerasti

liikkeessä tarkatakseen tovereitaan. He tulivat, menivät, juttelijat

keskenään ja usein katosivat vuorotellen punajuovaisella mustalla

verholla naamioidusta ovesta.

Pian kuului kellon soitto. Muitta mutkitta nousi mies penkin

päästä, missä hän vastikään oli kyyröttänyt muihin vapaamuurareihin

sekaantuneena, ja astui puhujalavalle.

Tehtyään kädellään ja sormillaan muutamia merkkejä, jotka kaikki

läsnäolijat toistivat, ja joihin hän lisäsi viimeisen, edellisiä

selvemmän, hän julisti kokouksen avatuksi.

Tämä mies oli Rousseaulle aivan tuntematon. Vauraan käsityöläisen

pinnan alla hän kätki paljon mielenmalttia ja omisti samalla niin

sujuvan lausuntatavan kuin puhujalta saattoi toivoa.

Hänen esityksensä oli selväsanainen ja lyhyt. Hän julisti, että

yhdistys oli kokoontunut vastaanottaakseen uuden veljen.

-- Älkää ihmetelkö, -- virkkoi hän, -- että olemme teidät

kutsuneet koolle huoneustoon, missä tavanmukaisia kokeita ei voida

toimeenpanna; kokeet ovat päälliköistä näyttäneet tarpeettomilta.

Vastaanotettava veli on nykyaikaisen filosofian soihtuja, syvä sielu,

joka uhrautuu asiallemme vakaumuksesta eikä pelosta.

-- Henkilöön, joka on tutkinut kaikki luonnon ja ihmissydämen

salaisuudet, ei voisi vaikuttaa samalla tavoin kuin tavalliseen

kuolevaiseen, jolta pyydämme käsivarsiensa, tahtonsa ja kultansa

apua. Saadaksemme tämän etevän hengen, tämän rehellisen ja tarmokkaan

luonteen myötävaikutuksen, riittää meille hänen lupauksensa, hänen

suostumuksensa.

Näin lopetti puhuja esityksensä ja katsahti ympärilleen tarkatakseen

sen tekemää vaikutusta.

Filosofiin vaikutti tämä kuin taikaisku. Geneveläinen tunsi

vapaamuurarien valmistusmysteeriot. Hän oli niitä katsellut

jonkinlaisella valistuneille hengille hyvin luonnollisella

vastenmielisyydellä. Nämä hyödyttömyytensä vuoksi aivan järjettömät

myöntymykset, joita päälliköt vaativat jäsenehdokkailta pelon

teeskentelemiseksi, vaikka tiedettiin, että ei ollut mitään

peljättävää, näyttivät hänestä äärimmäisen lapsellisilta ja joutavan

taikauskoisilta.

Sitäpaitsi arka filosofi, joka vihasi kaikkea mieskohtaista

esiintymistä, oli tuntenut itsensä onnettomaksi, jos hänen olisi

täytynyt alistua maalitauluksi outojen ihmisten katseille,

jotka ihmiset, sehän oli varmaa, hänestä enemmän tai vähemmän

hyväntahtoisesti ilvehtisivät. Tästä johtui, että hän nähdessään

säästyvänsä noilta kokeilta oli hyvin mielissään. Hän tunsi, miten

jyrkästi vapaamuurarien periaatteet vaativat yhdenvertaisuuden

noudattamista, joten hänen hyväkseen tehty poikkeus merkitsi voittoa.

Hän valmistautui nyt muutamalla sanalla vastaamaan puheenjohtajan

kohteliaaseen sanatulvaan, mutta silloin korotti joku kuulijakunnasta

äänensä.

-- Ainakin, -- virkkoi tämä terävästi värähtävä ääni, -- koska

luulette, että teidän on ruhtinaana kohdeltava miestä, joka on

ihminen kuten mekin; koska te säästätte hänet ruumiilliselta

ahdistukselta, ikäänkuin ei vapauden etsintä ruumiin kärsimysten

kautta olisi vertauskuviamme, toivomme, että ette aio lahjoittaa

kallisarvoista nimitystä tuntemattomalle toki tutkimatta häntä

veljeskuntamme menojen mukaan ja saamatta häneltä uskontunnustustaan.

Rousseau kääntyi nähdäkseen henkilön kasvot, joka niin rajusti

hyökäten iski voittajan riemuvaunuihin, tuntien silloin mitä

suurimmaksi kummastuksekseen nuoren kirurgin, jonka hän samana

aamuna oli tavannut Quai aux Fleursilla. Oman arvonsa tunto, ehkäpä

halveksimisen tunne _kallisarvoista nimitystä_ kohtaan esti hänet

vastaamasta.

-- Oletteko kuullut? -- kysyi puheenjohtaja kääntyen Rousseaun

puoleen.

-- Täydellisesti, -- vastasi ajattelija, jota oma, synkän kellarin

holvin alla kajahtava äänensä hiukan väristytti. -- Ja minua

kummastuttavat nämä välikyselyt sitäkin enemmän, kun näen, kuka

ne tekee. Mitä, mieskö, jonka virkana on taistella niin sanottuja

ruumiillisia kärsimyksiä vastaan ja rientää kanssaveljiensä avuksi,

olkootpa nämä sitten tavallisia ihmisiä tai vapaamuurareja... mitä,

sellainenko mies tulee tänne saarnaamaan ruumiillisten kärsimysten

tarpeellisuutta!... Hän käy omituista tietä viedäkseen ihmisen

onneen, hankkiakseen sairaalle terveyttä.

-- Tässä ei ole kysymys henkilöstä tai toisesta, -- vastasi nuori

mies innokkaasti. -- Minä olen pyrkijälle tuntematon niinkuin

hän on minulle. Olen johdonmukainen väitteessäni, että arvoisa

presidentti on tehnyt väärin henkilöön katsoessaan. Minä en hänessä

-- (ja hän osoitti Rousseauta) -- näe filosofia; suvaitkoon hän

minun suhteeni ummistaa silmänsä lääkärille. Täten meidän ehkä on

kuljettava vieretysten kaiken elinikämme silmäyksenkään, liikkeenkään

koskaan ilmaisematta harrasta suhdettamme, joka järjestömme siteen

solmimana kuitenkin on kaikkia jokapäiväisiä ystävyyssuhteita

kiinteämpi. Toistan siis, että jos on katsottu sopivaksi säästää

tulokkaalta koetukset, ovat ainakin kysymykset hänelle esitettävät.

Rousseau ei vastannut mitään. Puheenjohtaja luki hänen kasvoillaan

vastenmielisyyttä keskusteluun ja katumusta siitä, että oli tähän

yritykseen antautunut.

-- Veli, -- sanoi hän käskevästi nuorelle miehelle, -- teidän tulee

olla ääneti, kun mestari puhuu, ettekä saa kevytmielisesti moittia

hänen tekojaan, jotka ovat eittämättömiä.

-- Minulla on oikeus tehdä välikysymyksiä, -- vastasi nuori mies

säveämmin.

-- Oikeus välikysymyksiin kyllä, vaan ei moitiskeluun.

Yhdistykseemme astuva veli on kyllin tunnettu, jotta emme liittäisi

vapaamuurari-suhteisiimme naurettavaa ja tarpeetonta salaperäisyyttä.

Kaikki saapuvilla olevat veljet tietävät hänen nimensä, ja hänen

nimensä on takuu. Mutta koska olen varma, että hän itse rakastaa

yhdenvertaisuutta, pyydän häntä antamaan kantaansa selvittävän

vastauksen kysymykseen, jonka teen hänelle yksinomaan muodon vuoksi:

-- Mitä etsitte yhdistyksestä?

Rousseau eteni kaksi askelta ja eroittuen joukosta silmäili

kokoontuneita haaveellisesti ja surumielisesti.

-- Minä etsin sieltä, -- virkkoi hän, -- mitä en sieltä löydä.

Totuuksia, enkä saivarteluja. Miksi ympäröitsisitte minut

tikareilla, jotka eivät pistä, myrkyillä, jotka ovat kirkasta

vettä, laskuluukuilla, joiden alle on asetettu patjoja? Minä

tunnen inhimillisten voimien apuneuvot. Minä tunnen ruumiillisen

joustavuuteni tarmon. Jos sen taitatte, ei maksaisi vaivaa valita

minua veljeksenne; kuolleena en voisi teitä palvella. Siis ette tahdo

minua surmata, enempää kuin haavoittaakaan; eivätkä kaikki maailman

lääkärit voisi vakuuttaa minua vihkimisen oivallisuudesta, jos siinä

olisi minulta murskattu joku jäsen.

-- Olen suuremmassa määrässä kuin te kaikki läpikäynyt tuskien

oppiajan; olen tutkinut ruumista ja tunnustellut sieluakin. Kun olen

suostunut tulemaan luoksenne, koska minua on siihen kehoitettu, -- ja

hän korosti tätä sanaa, -- tein sen siksi, että luulin voivani olla

hyödyllinen. Minä siis annan, enkä ota.

-- Ah, ennenkuin te voisitte tehdä mitään minun puolustuksekseni,

ennenkuin omin neuvoinne antaisitte minulle vapauden, jos minut

vangitaan, leipää, jos minua näännytetään nälkään, lohdutusta, jos

minulle tuotetaan murhetta, ennenkuin, sanon, olette vielä saaneet

merkitystä, tämä veli, jonka tänään otatte yhdistykseenne, jos

monsieur sen sallii, -- lisäsi hän kääntyen Marat'n puoleen, -- tämä

veli on maksanut veronsa luonnolle, sillä edistys käy ontumalla,

valaistus on hidasta, ja paikasta, mihin hän sortuu, kukaan teistä ei

häntä pelasta...

-- Te petytte, mainehikas veli, -- virkkoi lempeä ja läpitunkeva

ääni, jonka pehmeä sävy miellytti Rousseauta; -- yhdistyksessä, johon

suvaitsette liittyä, on enemmän kuin luulette. Siinä sykähtelee

maailman koko tulevaisuus, -- tiedättehän, että tulevaisuus merkitsee

toivoa ja tietoa. Tulevaisuus on Jumala, joka on antava valonsa

maailmalle, koska hän on luvannut sen antaa. Ja Jumala ei voi

valehdella.

Tästä ylevästä kielestä kummastuneena Rousseau katsahti sinnepäin

ja tunsi puhujan samaksi, vielä nuoreksi mieheksi, joka oli hänelle

haastellut aamulla parlamentinistunnon aikana. Tämä verraten

huolehditusti ja varsinkin hyvin arvokkaasti mustiin puettu

mies seisoi lavan toista sivua vasten, ja hänen pehmeän valon

kirkastamat kasvonsa säteilivät kaikessa luontaisessa kauneudessaan,

viehättävyydessään ja ilmeikkyydessään.

-- Ah, -- sanoi Rousseau, -- tieto, pohjaton kuilu! _Te_ puhutte

minulle tiedosta, lohdusta, tulevaisuudesta, lupauksista! Joku

toinen puhuu aineesta, ankaruudesta ja väkivallasta. Ketä uskoa?

Veljeskunnassa käy siis kuin maailman ahnaassa susilaumassa,

joka liikkuu yläpuolellamme? Susia ja lampaita! Kuunnelkaa siis

uskontunnustustani, koska ette ole sitä kirjoistani lukeneet.

-- Kirjanne, -- huudahti Marat, -- ovat yleviä, sen myönnän; mutta

ne ovat haaveita. te olette hyödyllinen samassa määrässä kuin

Pythagoras, Solon ja viisastelija Cicero. Te osoitatte onnen,

mutta keinotekoisen, tavoittamattoman, saavuttamattoman hyvän; te

muistutatte sellaista henkilöä, joka tahtoisi elättää nälkiintynyttä

joukkoa auringon enemmän tai vähemmän sateenkaaren värisiksi

kirjavoittamilla saippuakuplilla.

-- Oletteko nähnyt, -- sanoi Rousseau rypistäen kulmiaan, -- suurten

luonnonmullistusten tapahtuvan valmistuksitta? Oletteko nähnyt

ihmisen syntymisen, tuon jokapäiväisen ja kuitenkin suurenmoisen

tapahtuman? Oletteko nähnyt hänen syntyvän keräämättä yhdeksän

kuukauden aikana ainetta, voimaa ja elämää äitinsä kupeista? Oh, te

tahdotte, että teoilla synnyttäisin maailman uudestaan?... Se ei

olisi uudestisyntymistä, monsieur, vaan kumousta!

-- Siis, -- vastasi nuori kirurgi kiivaasti, -- siis ette tahdo

riippumattomuutta, ette tahdo vapautta?

-- Päinvastoin, -- väitti Rousseau, -- sillä riippumattomuus on

ihanteeni, vapaus on jumalattareni. Mutta minä haluan lempeätä

ja säteilevää vapautta, mikä lämmittää ja elähyttää. Minä tahdon

yhdenvertaisuutta, mikä lähentää ihmiset ystävyydellä eikä pelolla.

Minä tahdon valistusta, jokaisen yhteiskuntaruumiin aineksen

kasvattamista, niinkuin käsityöläinen pyrkii sopusuhtaisuuteen,

niinkuin taidepuuseppä tavoittelee kokonaisuutta, se on täydellistä

yhteisvaikutusta, valmisteensa jokaisen yksityiskohdan ehdotonta

liittymistä toisiin. Minä toistan tahtovani, mitä olen kirjoittanut:

edistystä, sovintoa, uhrautuvaa uskollisuutta.

Marat antoi halveksivan hymyn värähtää huulillaan.

-- Niin, maitoa ja mettä tulvivia puroja, -- virkkoi hän, --

Vergiliuksen laulamat Elysiumin kentät, runoilijan haaveiluja, jotka

filosofia tahtoisi todellistuttaa.

Rousseau ei vastannut mitään. Hänestä tuntui liian katkeralta, että

hänen täytyi puolustaa kohtuullisuuttaan, hänen, jota koko Euroopassa

oli nimitetty rajuksi uudistajaksi.

Hän istahti uudestaan äänettömänä, sitten kun hän yksinkertaisen ja

aran sydämensä tyydytykseksi oli vastauksena kysyvään katseeseensa

saanut häntä vast'ikään puolustaneen henkilön mykän hyväksymisen.

Puheenjohtaja nousi.

-- Oletteko kuulleet? -- kysyi hän kokoontuneilta.

-- Olemme, -- vastasivat läsnäolijat.

-- Näyttääkö vastaanotettava veli teistä kelvolliselta seuraamme

yhtymään? Käsittääkö hän sen velvollisuudet?

-- Kyllä, -- myönsi kokous, mutta niin hillitysti, että vastaus ei

osoittanut suurta yksimielisyyttä.

-- Tehkää sitten vala, -- sanoi puheenjohtaja Rousseaulle.

-- Minulle olisi ikävää, -- vastasi filosoofi tavallaan ylpeästi, --

tuottaa mielipahaa eräille tämän yhdistyksen jäsenille, ja minun on

vielä toistettava äskeiset sanani; ne ovat vakaumukseni ilmaisu, jos

olisin puhuja, pukisin ne mieltäkiehtovaan asuun; mutta kieleni on

uppiniskainen ja pettää aina ajatukseni, kun vaadin siltä välitöntä

tulkintaa.

-- Tahdon lausua, että syrjässä tästä yhdistyksestä teen enemmän

maailmalle ja teille kuin tekisin uutterasti noudattamalla

teidän tapojanne. Jättäkää minut siis töihini, heikkouteeni,

yksinäisyyteeni. Olen sanonut, että kallistun hautaa kohti: huolet,

sairaus, kurjuus työntävät minua sinne tehokkaasti. Te ette voi

hidastuttaa tätä luonnon suurta työtä; jättäkää minut, minä en

sovellu kulkemaan ihmisten parissa, minä vihaan ja pakenen heitä.

Kuitenkin palvelen heitä, koska itsekin olen ihminen ja koska heitä

palvellessani kuvittelen heidät paremmiksi kuin ovat. Nyt olette

kuulleet koko ajatukseni; en enää virka sanaakaan.

-- Kieltäydytte siis valasta? -- kysyi Marat hiukan liikutettuna.

-- Kieltäydyn varmasti; en tahdo liittyä yhdistykseen, liian monet

todistukset osoittavat minulle, että olisin siinä hyödytön.

-- Veli, -- sanoi tuntematon sovittavalla äänellä, -- sallikaa

minun nimittää teitä siksi, sillä olemme todellakin veljiä kaiken

ihmishengen laskelmoimisen ulkopuolella. Veli, älkää antako

hetkellisen, joskin hyvin luonnollisen närkästyksen pidättää

itseänne; uhratkaa hiukan oikeutetusta ylpeydestänne; tehkää meidän

tähtemme, mikä teille on vastenmielistä. Teidän neuvonne, teidän

mielipiteenne, teidän läsnäolonne tietää valoa! Älkää työntäkö meitä

poissaolonne ja kieltäymyksenne kaksinkertaiseen yöhön.

-- Te erehdytte, -- virkkoi Rousseau, -- minä en riistä teiltä

mitään, koska en teille milloinkaan antaisi enempää kuin olen

antanut koko maailmalle, ensimäiselle kirjojani avaavalle lukijalle,

sanomalehtien ensimäiselle tulkinnalle. Jos tahdotte Rousseaun nimen

ja olemuksen...

-- Me tahdomme! -- huudahtivat useammat äänet kohteliaasti.

-- Ottakaa silloin kokoelma teoksiani, asettakaa ne puheenjohtajanne

pöydälle, ja kun vetoatte mielipiteisiin ja minun vuoroni tulee

lausua omani, avatkaa kirjani, niin löydätte sieltä ajatukseni,

mielipiteeni.

Rousseau astahti lähteäkseen.

-- Hetkinen! -- virkkoi kirurgi; -- tahto on vapaa, kuuluisan

ajattelijan yhtä hyvin kuin kaikkien muidenkin; mutta olisi kaiketi

säännötöntä laskea pyhäkköömme maallikko, joka minkään, edes

äänettömän lupauksen sitomatta voisi, silti olematta epärehellinen

mies, ilmaista mysteeriomme.

Rousseau maksoi takaisin hänen äskeisen säälinhymynsä.

-- Vaaditte minulta siis vaiteliaisuusvalaa? -- virkkoi hän.

-- Niin juuri.

-- Olen valmis.

-- Olkaa hyvä ja lukekaa kaava, veli esimies, -- kehoitti Marat.

Esimies lukikin seuraavan kaavan:

"Minä vannon suuren, ikuisen Jumalan, maailman kaikkeuden luojan

ja ylempieni sekä minua ympäröivän kunnioitettavan seuran edessä,

etten koskaan ilmaise, tee tunnetuksi tai kirjoita mitään siitä,

mitä silmieni nähden tapahtui, tuomiten itseni varomattomasti

menetellessäni rangaistavaksi suuren perustajan ja ylempieni lakien

mukaan sekä isieni vihan ansainneeksi."

Rousseau kohotti jo kättänsä, kun tuntematon, joka oli kuunnellut ja

seurannut väittelyä jonkinlaisella kenenkään häneltä kiistämättömällä

arvovallalla, vaikka hän itse oli ollut joukkoon sekaantuneena,

lähestyi puheenjohtajaa, kuiskaten hänen korvaansa muutaman sanan.

-- Se on totta, -- vastasi esimies.

Ja hän lisäsi;

-- Te olette ihminen ettekä veljeskunnan jäsen, olette kunniallinen

mies, joka olette saapunut seuraamme vain lähimäisenämme. Luovumme

tässä senvuoksi ominaisuudestamme pyytääksemme teitä ainoastaan

kunniasanallanne vakuuttamaan unohtavanne kaiken, mitä on välillämme

tapahtunut.

-- Niinkuin aamuhetken unelman; vannon sen kautta kunniani, --

vastasi Rousseau liikutettuna.

Tämän lausuttuaan hän lähti, ja monet jäsenistä hänen jälkeensä.

3.

Selostus.

Toisen ja kolmannen arvoluokan jäsenten poistuttua jäi looshiin

vain seitsemän veljeä. Nämä olivat seitsemän päämiestä. He tunsivat

toisensa merkkien avulla, jotka todistivat, että heidät oli vihitty

korkeimpaan luokkaan.

Heidän ensimäisenä huolenaan oli sulkea ovet; ja kun ovet olivat

suljetut, heidän puheenjohtajansa ilmaisi itsensä, näyttämällä

sormusta, johon oli kaiverrettu salaperäiset kirjaimet L.P.D.

Tämän presidentin toimena oli veljeskunnan ylin kirjeenvaihto.

Hän oli kosketuksissa kuuden muun mestarin kanssa, jotka asuivat

Sveitsissä, Venäjällä, Ameriikassa, Ruotsissa, Espanjassa ja

Italiassa.

Hän toi muutamia tärkeimpiä virkatovereiltansa saamiansa asiakirjoja

esittääkseen ne arvokkaampien vihittyjen piirille, johon kuuluvat

olivat muiden yläpuolella ja häntä itseään alempana.

Olemme tunteneet tämän päällikön Balsamoksi.

Tärkein näistä kirjeistä sisälsi uhkaavan uutisen. Se saapui

Ruotsista ja oli Svedenborgin kirjoittama.

"Valvokaa etelässä, veljet!" sanoi hän. "Sen hehkuva vaikutus on

synnyttänyt kavaltajan. Tuo kavaltaja on saattava teidät turmioon.

"Valvokaa Pariisissa, veljet! Kavaltaja oleskelee siellä;

veljeskunnan salaisuudet ovat hänen käsissään, häntä yllyttää vihan

tunne.

"Minä kuulen ilmiannon kumeasta siipien suhinasta, kuiskailevasta

äänestä. Näen kauhean koston, mutta ehkä se saapuu liian myöhään.

Sillävälin, veljet, valvokaa, valvokaa! Toisinaan riittää kavaltava

kieli, vaikka sen tiedot olisivat kuinkakin epätäydellisiä,

perinpohjaisesti rikkomaan varsin taitavasti rakennetut

suunnitelmamme."

Veljet katselivat toisiaan mykkinä kummastuksesta. Juron illuminaatin

[kts. "Lääkärin muistelmia", 33. siv. Suom.] kieli, hänen ennalta

näkemisensä, jolle monet sattuvat esimerkit antoivat mahtavan

vaikutusvoiman, synkistivät melkoisesti Balsamon johtamaa neuvostoa.

Hän itsekään, uskoen Svedenborgin selvänäköisyyteen, ei voinut

välttää vakavaa ja tuskallista vaikutusta, jonka hän kirjeen

luettuansa sai.

-- Veljet, -- lausui hän, -- tuo haltioitunut profeetta erehtyy

harvoin. Valvokaa siis, kuten hän teitä kehoittaa. Nyt tiedätte yhtä

hyvin kuin minäkin, että taistelu alkaa. Älkäämme antako noiden

naurettavien vihollisten voittaa itseämme, vihollisten, joiden vallan

perustuksia me täydessä turvassa kaivamme. Heidän käytettävinään on,

älkää unohtako sitä, rahalla ostettuja puoluelaisia. Se on voimakas

ase tässä maailmassa niiden sielujen keskuudessa, jotka eivät näe

ajallisen elämän rajoja kauemmaksi. Veljet, kavahtakaamme palkattuja,

kavaltajia.

-- Tuo pelko näyttää minusta lapselliselta, -- virkkoi eräs ääni; --

päivä päivältä kasvaa voimamme, ja meitä johtavat loistavat nerot ja

tarmokkaat kädet.

Balsamo kumarsi imartelijaa ylistyksestä.

-- Niin, mutta, kuten mainehikas presidenttimme sanoi, petos hiipii

kaikkialle, -- vastasi eräs veljistä, joka ei ollut kukaan muu kuin

haavalääkäri Marat. Nuoruudestaan huolimatta oli hänet ylennetty

korkeampaan arvoon, jonka vuoksi hän nyt ensi kertaa oli saapuvilla

neuvoskunnan istunnossa. -- Muistakaa, veljet, että laittamalla

syötin kaksinkertaiseksi voi kaapata suuremman saaliin. Jos hra de

Sartines kukkarollisella kultarahoja kykenee ostamaan salaisuuden

joltakulta vähäpätöiseltä veljeltämme, voi ministeri miljoonalla tai

arvonimen lupauksella ostaa sen joltakulta ylemmistämme. Ja eiväthän

meillä alempiarvoiset veljet mitään tiedä.

-- He tietävät korkeintaan muutamia toveriensa nimiä, ja nämä nimet

eivät mitään tähdellistä ilmaise. Perussääntömme ovat ihmeellisesti

laaditut, mutta niiden luonne on ilmeisen ylimysvaltainen; alemmat

eivät tiedä mitään, eivät voi mitään; heidät kutsutaan kuulemaan

tai puhumaan turhanpäiväisiä asioita; ja kuitenkin he aikaansa

ja rahojansa uhraamalla lujittavat rakennustamme. Ajatelkaahan,

nuo temput hankkivat meille ainoastaan kiveä ja muurisavea; mutta

voisitteko tiileittä ja laastitta rakentaa taloa? Ka, tuosta

työstä suoritetaan pieni palkka, ja kuitenkin pidän minä sen

tekijöitä samanarvoisina kuin arkkitehtiä, jonka suunnitelma luo

ja elävöittää koko homman; ja minä pidän heitä hänen arvoisinaan

siksi, että he ovat ihmisiä, ja koska ajattelijan silmissä jokainen

ihminen on toisensa vertainen, hän kun kantaa osansa kurjuudesta ja

kohtalon kohluista yhtä hyvin kuin toinenkin ja hän kun on vielä

suuremmassakin vaarassa saada surmansa putoavasta kivestä tai

murskautua särkyvien telineitten alle.

-- Minä keskeytän teidät, veli, -- virkkoi Balsamo. -- Te siirrytte

pois kysymyksestä, jonka pitäisi olla huomiomme ainoana esineenä.

Teidän vikanne on innostua liiaksi ja yleistää keskustelut. Tänään

ei ole selviteltävä, onko perussääntömme hyvä vai huono, vaan

ylläpidettävä tuon perussäännön lujuutta ja eheyttä. Jos tahtoisin

väitellä kanssanne, niin vastaisin: Ei, ohjauksen mukaan liikkuva

työkalu ei ole luovan neron vertainen; työntekijää ei voi verrata

arkkitehtiin; käsivarsi ei ole aivojen arvoinen.

-- Jos herra de Sartines vangitsee jonkun alimmista veljistämme,

-- huudahti Marat kiihtyneenä, -- eikö hän yhtä hyvin lähetä häntä

Bastiljiin nääntymään kuin teidät tai minut?

-- Sen myönnän; mutta siitä koituu vahinkoa vain yksilölle eikä

veljeskunnalle, jonka menestyksen täytyy meille olla kaikkea muuta

kallimpaa. Mutta jos ylimestarimme vangitaan, niin salaliitto

pysähtyy; sillä kenraalin puutteessa sotajoukko menettää taistelun.

Veljet, huolehtikaa siis päällikköjenne turvallisuudesta!

-- Kyllä, matta huolehtikoot he myöskin meidän turvallisuudestamme.

-- Se on heidän velvollisuutensa.

-- Ja rangaistakoon heidän virheensä kaksinkertaisesti.

-- Vielä kerran, veljeni, te siirrytte veljeskuntamme

perussäännöistä. Ettekö tiedä, että vala, joka sitoo yhdistyksemme

jäsenet, on sama, ja että kaikkiin sovellutetaan samat rangaistukset?

-- Suuret ne aina välttävät.

-- Se ei ole mestariemme mielipide, veljet; kuunnelkaa, mitä

ennustajamme Svedenborg, joka on etevimpiä joukossamme, sanoo

kirjeensä lopulla; näin hän lisää:

"Onnettomuuden aiheuttaa eräs korkea-arvoinen jäsen, jolla on

hyvin tärkeä asema veljeskunnassa, tai ellei hän täsmälleen sitä

aiheutakaan, hän ei silti ole vähemmän syypää. Muistakaa, että tuli

ja vesi voivat liittoutua: toinen antaa valon, toinen saattaa salat

ilmi. Valvokaa, veljet! Varokaa kaikkea ja kaikkia! Valvokaa!"

-- Toistakaamme siis, -- virkkoi Marat, takertuen Balsamon puheessa

ja Svedenborgin kirjeessä siihen puoleen, mitä hän tahtoi painostaa,

-- toistakaamme siis meitä sitova vala ja päättäkäämme noudattaa sitä

kaikessa ankaruudessaan, olkoon pettäjä tai petoksen aiheuttaja ken

tahansa.

Balsamo mietti hetkisen ja nousten istuimeltaan lausui sitten

hitaalla, juhlallisella ja peloittavalla äänellä sanat, jotka

lukijamme jo kerran ovat nähneet:

"Ristiinnaulitun Pojan nimessä vannon murtavani lihalliset siteet,

mitkä kiinnittävät minut isään, äitiin, veljiin, sisariin, vaimoon,

sukulaisiin, ystäviin, rakastajattareen, kuninkaihin, päälliköihin,

hyväntekijöihin ja jokaiseen, kuka se olkoonkin, jolle olen luvannut

uskollisuutta, kuuliaisuutta, kiitollisuutta tai palvelustani.

"Vannon ilmoittavani päällikölle, jonka veljeskunnan sääntöjen mukaan

tunnustan, kaiken, mitä olen nähnyt, tehnyt, havainnut, lukenut

tai kuullut, oppinut tai arvannut, vieläpä tutkivani ja urkkivani

sitäkin, mitä en ole saanut silmin nähdäkseni.

"Kunnioitan myrkkyä, rautaa ja tulta välikappaleina maapallon

puhdistamiseen kuolemalla tai hitaalla lamauksella totuuden ja

vapauden vihollisista.

"Minä alistun vaikenemisen lakiin: suostun kuolemaan kuin ukkosen

iskemänä, sinä päivänä kuin olen rangaistuksen ansainnut, ja odotan

valittamatta veitsen iskua, joka on tavoittava minut, missä maailman

kolkassa lienenkin."

Silloin nuo seitsemän miestä, jotka muodostivat tämän synkän seuran,

toistivat valan sanasta sanaan ja avopäin.

Sittekun nuo juhlalliset sanat olivat lausutut, virkkoi Balsamo;

-- Olemme siis turvatut; älkäämme enää sekoittako sivuseikkoja

keskusteluumme. Minun on selostettava komitealle vuosikauden

tärkeimmät tapaukset.

-- Asiat, joiden johto Ranskassa on ollut minun huolenani, tarjoavat

mielenkiintoa teidänlaisillenne valistuneille ja innokkaille hengille.

-- Minä alotan.

-- Ranska sijaitsee Euroopan keskellä niinkuin sydän sijaitsee

ruumiin keskessä; se elää, se elähdyttää. Sen vavahteluista on

etsittävä syy kaikkeen häiriöön ja sairauteen koko elimistössä.

-- Olen siis saapunut Ranskaan ja ryhtynyt tutkimaan Pariisia

kuten lääkäri tutkii sydäntä: olen kuunnellut, olen tunnustellut,

olen kokeillut. Kun vuosi sitten tulin tänne, oli kuningaskunta

vaipumassa; nykyisin tappavat sen paheet. Minun on täytynyt jouduttaa

tämän kuolettavan mässäilyn ja irstailun vaikutusta ja siksi olen

niitä suosinut.

-- Yksi este oli tielläni; se este oli mies, joka, vaikka hän ei

ollut ensimäinen kuninkaasta, kuitenkin oli kuninkaan jälkeen

valtakunnan mahtavin.

-- Hänellä oli muutamia niitä ominaisuuksia, jotka miellyttävät muita

ihmisiä. Tosin oli hän liian ylpeä, mutta hän käytti ylpeyttänsä

töittensä hyväksi; hän osasi lieventää kansan orjuutta uskottelemalla

sille, jopa toisinaan näyttämälläkin sille, että se oli osana

valtiosta. Ja silloin tällöin neuvottelemalla sen kanssa sen omasta

kurjuudesta hän kohotti lipun, kansallisen hengen lipun, jonka

ympärille joukot aina kerääntyvät.

-- Hän vihasi englantilaisia, Ranskan luonnollisia vihollisia; hän

vihasi hallitsijan lemmittyjä työtätekevien luokkien luontaisina

vihollisina. Ka, jos tuo mies olisi ollut vallantavoittelija, jos

hän olisi kuulunut meihin, jos hän olisi astunut meidän teitämme,

toiminut tarkoitusperäämme varten, olisin häntä säästänyt, olisin

kannattanut hänen valtaansa, olisin tukenut häntä kaikin keinoin,

jotka voin suojattejani avustaakseni luoda; sillä madonsyömän

kuningasvallan paikkailemisen asemesta olisi hän sen meidän kanssamme

määrättynä päivänä kukistanut. Mutta hän kuului ylimysluokkaan,

hänellä oli synnynnäinen kunnioitus ensimäistä arvoastetta kohtaan,

jota hän ei tahtonut tavoitella, monarkiaa kohtaan, jonka kimppuun

hän ei uskaltanut hyökätä. Kuningasta halveksiessaan hän silti

säästi kuningasvaltaa, tekipä enemmänkin, hän asettui kilveksi

tuolle kuningasvallalle, jota vastaan meidän iskumme kohdistuvat.

Parlamentti ja kansa, jotka suuresti kunnioittivat tätä elävää salpaa

kuninkaallisia etuoikeuksia laajentavan anastushalun edessä, pysyivät

itsekin kohtuullisina vastustuksessaan, ollen varmoja voimakkaasta

avusta, kun hetki tulisi.

-- Käsitin tilanteen. Ryhdyin kukistamaan hra de Choiseulia.

-- Tämän mahtavan työn, johon kymmenen vuoden aikana oli liittynyt

niin paljon vihaa ja harrastuksia, aloitin ja lopetin muutamassa

kuukaudessa keinoilla, joita on tarpeetonta teille mainita.

Salaseikalla, joka on osana voimastani, sitä suuremmasta, kun se

voima pysyy iäti kätkettynä kaikkien silmiltä ja ilmenee ainoastaan

vaikutuksissaan, olen kukistanut, karkoittanut hra de Choiseulin ja

sen seurauksena aikaansaanut pitkän sarjan mielipahaa, pettymyksiä,

voivotuksia ja suuttumusta.

-- Ja nyt kantaa työ hedelmiänsä; nyt koko Ranska vaatii Choiseulia

takaisin ja nousee palauttaakseen hänet, kuten orvot kohottavat

katseensa taivaan puoleen, kun Jumala on temmannut heiltä isän.

-- Parlamentit käyttävät ainoata oikeutta, mikä niillä on,

elottomuutta. Ne lakkaavat toimimasta. Hyvin järjestetyssä

ruumiissa, jollainen ensiluokkaisen valtion pitää pila, yhden

tärkeimmän elimen halvautuminen tietää kuolemaa; ja parlamentti on

yhteiskuntaruumiille, mitä vatsa on ihmiselle; kun säädyt eivät enää

toimi, niin kansa, valtion sisukset, ei enää tee työtä eikä siis enää

suorita maksuja; kulta, valtioruumiin veri, tyrehtyy.

-- Tahdotaan tietenkin taistella, mutta kuka voi taistella kansaa

vastaan? Sitä ei tee armeija, tämä kansakunnan tytär, joka syö

maalaisen leipää, joka juo viinitarhurin viiniä. On jälellä

vain kuninkaan talous-, etuoikeutetut osastot, henkivartijat,

sveitsiläiset, muskettisoturit, kaikkiaan tuskin viisi- tai

kuusituhatta miestä! Mitä voi tuo kourallinen kääpiöitä, kun kansa

jättiläisenä nousee?

-- Nouskoon se siis, nouskoon! -- huusivat useat äänet.

-- Niin, niin, työhön! -- innostui Marat.

-- Nuori mies, en ole vielä kysynyt teidän mielipidettänne, --

virkkoi Balsamo kylmästi.

-- Tämä joukkojen kapinallinen kiihtymys, -- jatkoi hän, -- tämä

heikkojen, mutta lukumääränsä vuoksi voimakkaaksi käyneiden kapina

eristettyä mahtajaa vastaan, voisi vähemmän perinpohjaisten,

puolikypsyneiden, vähän kokeneiden toimesta heti alottaa

vaikutuksensa ja saavuttaisi vauhtiakin niin helposti, että se

minua peloittaa. Mutta minä olen miettinyt, minä olen tutkinut.

Minä olen astunut itse kansan keskuuteen ja sen asuun puettuna,

sen kärsivällisyydellä varustettuna, sen muokkaamattoman karkeuden

itselleni lainaten olen katsellut sitä niin läheltä, että olen

sulautunut kansaan. Minä tunnen sen siis tänään. En siis enää sen

suhteen erehdy. Se on voimakas, mutta se on tietämätön; se on

ärtyisä, mutta se ei kanna kaunaa; sanalla sanoen se ei vielä ole

kypsä kapinaan, siihen, mitä minä kapinalla ymmärrän ja sellaiseen,

jota minä tahdon. Siltä puuttuu oppia, joka näyttää sille tapahtumat

esimerkin ja hyödyllisyyden kaksoisvalossa; siltä puuttuu omien

kokemustensa muisto.

-- Se muistuttaa niitä rohkeita nuorukaisia, joiden olen nähnyt

kansanjuhlissa Saksassa kilvoitellen nousevan laivan mastoon, minkä

huippuun maavouti oli ripustuttanut sianliikkiön tai hopeapikarin.

He hyökkäsivät kuumina kiihkosta ja kiipesivät ihmeteltävällä

nopeudella; mutta perille päästessään, kun enää vain oli käsivarsi

ojennettava palkintoa tavoittamaan, heidän voimansa uupuivat ja he

laskeutuivat alas kansajoukon ilkkuessa.

-- Se tapahtui heille ensi kerralla, kuten teille juuri sanoin;

toisella kertaa he säästivät voimiaan ja hengitystään, mutta

ottamalla liiaksi aikaa he tappasivat hitaudesta, niinkuin ennen

olivat tehneet liiallisen kiireen vuoksi. Kolmannella kerralla he

vihdoin valitsivat keskitien kiirehtimisen ja hitauden välillä

ja tällä kertaa he onnistuivat. Kas siinä suunnitelma, jota olen

miettinyt. Yrityksiä, yhä uusia yrityksiä, jotka lakkaamatta

lähentävät meitä päämaaliin, kunnes tulee päivä, jolloin pettämätön

menestys sallii meidän sen saavuttaa.

Balsamo lakkasi puhumasta, ja lakatessaan puhumasta hän katsahti

kuulijoihinsa, joita kuohuttivat kaikki nuoruuden ja kokemattomuuden

intohimot.

-- Puhukaa, veli, -- virkkoi hän Marat'lle, joka oli kaikkia muita

kiihkeämpi.

-- Esitän sanottavani lyhyesti, -- lausui Marat; -- yritykset

nukuttavat kansoja, milloin eivät lannista niiden rohkeutta.

Kokeileminen on Geneven kansalaisen hra Rousseaun oppia, tuon

suuren runoilijan, mutta hitaan ja arkailevan neron, hyödyttömän

kansalaisen, jonka Plato olisi karkoittanut tasavallastansa! Odottaa,

yhä odottaa! Maalaisväestön vapauttamisesta, Pariisin nuijakapinasta

asti [Kaarlo VI:n aikana, jolloin kapinaan nousseet pariisilaiset

käyttivät nuijia aseinaan, Suom.] olette te jo odottaneet neljäsataa

vuotta! Laskekaa odottaessa kuolleet sukupolvet ja rohjetkaa

vieläkin ottaa tulevaisuuden tunnuslauseeksi tuo turmiollinen sana:

_odottakaamme!_ Rousseau puhuu meille siitä vastustuksesta, jollaista

tehtiin suurella vuosisadalla, kuten vastustivat markiisien edessä

ja kuninkaan jalkojen juuressa Molière huvinäytelmissään, Boileau

satiireissaan ja la Fontaine saduissaan.

-- Vaivaista ja heikkoa vastustusta, joka ei ole vaaksan vertaa

edistänyt ihmisyyden asiaa. Pienet lapset toistelevat noita

verhottuja opinkappaleita niitä ymmärtämättä ja nukahtavat niitä

kertaillessaan. Myös Rabelais on teidän mielestänne politikoinut;

mutta sille valtioviisaudelle nauretaan, eikä kukaan siitä paranna

tapojansa. Ka, oletteko kolmeensataan vuoteen nähneet ainoatakaan

väärinkäytöstä poistettavan? Kylliksi runoilijoita, kylliksi

teoreetikkoja! Töitä, toimintaa! Olemme jo kolmen vuosisadan kuluessa

Ranskaa lääkinneet, mutta nyt on aika kirurgin vuorostaan esiintyä

leikkelyveitsi ja saha kädessä. Yhteiskunta potee kuolemanvihoja,

pysäyttäkäämme mädännys raudalla. Odottakoon ken nousee pöydästä

levähtääkseen pehmeillä nurmilla, joiden ruusunlehvät hän orjillaan

puhalluttaa pois; sillä tyydytetty vatsa synnyttää aivoissa

kutkuttavia höyryjä, jotka niitä elvyttävät ja saattavat tuntemaan

onnea. Mutta nälkä, kurjuus, epätoivo eivät tule ravituiksi eivätkä

löydä lohtua säkeistöistä, mietelauseista ja kertomarunoista. Ne

kohottavat äänekkäitä huutoja suurissa kärsimyksissään. Kuuro, ken ei

noita valituksia kuule; kirottu, ken ei niihin vastaa. Kapina, vaikka

sen täytyisi tukehtuakin, valaisee mieliä enemmän kuin kymmenen

vuosisadan ohjeet, enemmän kuin kolmen vuosisadan esimerkit; se

valaisee kuninkaat, elleipä heitä kukistakaan. Ja siinä on paljon,

siinä on kylliksi!

Imarteleva sorina purkautui muutamien huulilta.

-- Missä ovat vihollisemme? -- jatkoi Marat. -- Meidän

yläpuolellamme: he vartioivat palatsin porttia, he ympäröivät

valtaistuimen askelmia. Tällä valtaistuimella on palladiumi, jota he

suojelevat huolellisemmin ja pelokkaammin kuin troijalaiset Pallaan

kuvapatsasta. Tämä palladiumi, joka tekee heidät kaikkivaltiaiksi,

rikkaiksi ja röyhkeiksi, on kuningasvalta. Tähän kuninkuuteen

ei pääse käsiksi muuta kuin kulkemalla sen vartijain ruumiiden

yli, samaten kuin ei voi päästä koskemaan kenraaliin lyömättä

häntä suojelevia pataljoonia. No niin, paljon pataljoonia on

historian kertoman mukaan kukistettu, paljon kenraaleja on vangittu

Dareioksesta kuningas Jeaniin, Reguluksesta Duguescliniin asti.

-- Kukistakaamme henkivartijasto, niin pääsemme käsiksi epäjumalaan;

lyökäämme ensin vartijat, niin sitten lyömme päällikön. Hovilaisiin,

aatelisiin, ylimystöön kohdistettakoon ensimäinen hyökkäys,

vasta viimein kuninkaaseen. Laskekaa etuoikeutetut päät: niitä

on tuskin kahtasataatuhatta. Käyskennelkää terävä raippa kädessä

siinä puutarhassa, jota nimitetään Ranskaksi, ja katkokaa nuo

kaksisataatuhatta päätä kuten Tarquinius katkoi Latiumin unikot, niin

tekonne on tehty. Silloin teillä on ainoastaan kaksi mahtia toisiaan

vastassa: kansa ja kuninkuus. Koettakoon silloin kuninkuus, tuo

vertauskuva, taistella kansan jättiläistä vastaan, niin saatte nähdä.

Kun kääpiöt tahtovat kukistaa kolossin, ne alkavat jalustasta; kun

puunhakkaajat haluavat kaataa tammen, he käyvät sen kimppuun tyvestä.

Puunhakkaajat, puunhakkaajat, tarttukaamme kirveeseen, iskekäämme

tammen juuriin, niin vanha, ylväslatvainen puu suutelee tuotapikaa

hiekkaa!

-- Ja murskaa teidät kuin kääpiöt kaatuessaan päällenne, te

onnettomat! -- huudahti Balsamo jyrisevällä äänellä. -- Ah, te

raivoatte runoilijoita vastaan ja itse käytätte puheessanne

kuvikkaampia vertauksia kuin heidän! Veli, veli, -- jatkoi hän

kääntyen Marat'n puoleen, -- kuulkaahan, te olette lainannut nuo

lauseet jostakin ullakkokamarissanne valmistelemastanne romaanista.

Marat punehtui.

-- Tiedättekö, mitä vallankumous on? -- jatkoi Balsamo. -- Minä niitä

olen nähnyt kaksisataa, joten voin sen teille sanoa. Olen nähnyt

muinaisen Egyptin, Assyrian, Kreikan, Rooman sekä aikaisemmat että

keisarikunnan taantumisen vaiheissa tapahtuneet vallankumoukset. Olen

nähnyt vallankumoukset keskiajalla, jolloin kansakunnat vyöryivät

toistensa päälle, itämaat länsimaita, länsimaat itämaita vastaan, ja

toisiaan ymmärtämättä teurastivat toisiansa. Paimentolaiskuninkaista

meidän päiviimme saakka on tehty kenties sata vallankumousta. Ja

vielä tällä hetkellä valitatte orjuuttanne. Vallankumouksista

ei siis ole mitään hyötyä. Miksi niin? Siksi, että niitä, jotka

vallankumouksia valmistelivat, kaikkia vaivasi sama huimaus: he

kiirehtivät liiaksi.

-- Kiirehtiikö Jumala, kiirehtiikö Hän, joka johtaa maailman

kumoukset? -- lisäsi Balsamo.

-- Kaatakaa, kaatakaa tammi! -- huudatte te, -- ettekä ota

huomioon, että tammi, joka tarvitsee sekunnin kaatumiseensa,

kukistuessaan peittää niin suuren maa-alan, että täyteen laukkaan

kannustettu hevonen tarvitsee kolmekymmentä sekuntia sen poikitse

juostakseen. Ja kun niillä, jotka kaatavat tammen, ei olisi aikaa

väistää odottamatonta romahdusta, he yllättyvät, murskautuvat ja

menehtyvät sen suunnattomasti haarautuvien oksien alle. Tätäkö te

tahdotte? Minulta ette sitä saa. Jumalan tavoin olen osannut elää

kaksikymmentä, kolmekymmentä, neljäkymmentä ihmisikää. Kuin Jumala

olen ikuinen. Kuin Jumala olen osoittautuva pitkämieliseksi. Minulla

on omani, teidän, maailman kohtalo tämän käteni kämmenessä. Kukaan

ei saa minua avaamaan tätä jylisevillä totuuksilla täytettyä kouraa,

ellen suostu sitä avaamaan. Se sisältää salaman, sen tiedän; niin,

mutta salama säilyy siellä kuin Jumalan kaikkivaltiaassa oikeassa

kädessä.

-- Messieurs, messieurs, jättäkäämme nämä liian ylhät korkeudet ja

astukaamme takaisin maahan.

-- Hyvät herrat, sanon sen teille yksinkertaisesti ja vakaumuksella,

aika ei ole vielä tullut. Hallitseva kuningas on viimeinen heijastus

suuresta kuninkaasta, jota kansa yhä kunnioittaa, ja tässä

himmenevässä majesteetissa on vielä jotakin kylliksi häikäisevää

teidän pienten närkästystenne salamain vastapainoksi. Hän on

kuningas, ja hän kuolee kuninkaana; hänen sukunsa on uhmaista,

mutta puhdasta. Hänen alkuperänsä voitte lukea hänen otsastansa,

liikkeistänsä, äänestänsä. Tämä kuningas on aina pysyvä kuninkaana.

Jos hänet kukistatte, niin tapahtuu mitä tapahtui Kaarlo I:lle;

hänen pyövelinsä lankeavat kasvoilleen hänen eteensä, ja hänen

onnettomuutensa harrastajat suutelevat loordi Capelin tapaan pyövelin

kirvestä, joka on katkaissut heidän herransa pään.

-- No niin, hyvät herrat, te kaikki tiedätte, että Englanti kiirehti

liiaksi. Kuningas Kaarlo I tosin kuoli mestauslavalla; mutta Kaarlo

II, hänen poikansa, kuoli valtaistuimella.

-- Odottakaa, odottakaa, messieurs; sillä ajat alkavatkin jo käydä

otollisiksi.

-- Te tahdotte hävittää liljat. Meidän kaikkien kilpikirjoituksenamme

on _lilia pedlbus destrue_, mutta on välttämätöntä, ettei ainoakaan

juuri säily jättämään Ludvig Hurskaan kukkaselle uudelleenpuhkeamisen

toivoa. Te tahdotte hävittää kuningasvallan? Jotta kuningasvalta

iäksi kukistuisi, on välttämätöntä, että sen lumousvoima ja olemus

heikkenevät. Te tahdotte hävittää kuningasvallan? Odottakaa, kunnes

kuninkuus ei enää ole pappisvirka, vaan pelkkä maallinen toimi,

kunnes sitä ei enää harjoiteta temppelissä, vaan kauppakojussa.

Sillä se mikä kuninkuudessa on pyhintä, Jumalan ja kansojen kautta

vuosisatojen säätämä laillinen kruununperimys, on ainaiseksi

katkeava! Odottakaa, odottakaa! Tämä voittamaton, tuo ylipääsemätön

este, joka on asetettu meidän, mitättömien ihmisten, ja noiden

melkein jumalallisten olentojen välille, tuo laillisuudeksi nimitetty

raja, jonka yli kansat eivät ole uskaltaneet astua, majakan

tavoin välkkyvä sana, joka tähän asti on kuningasvallan suojellut

haaksirikolta, tuo sana on sammumassa sallimuksen salaperäisestä

henkäyksestä.

-- Niin, _dauphine_, joka on kutsuttu Ranskaan jatkamaan

keisarillisen veren sekoituksella kuningasten sukua, prinsessa, joka

jo vuosikauden on ollut naimisissa Ranskan valtaistuimen perijän

kanssa... Tulkaa lähemmäksi, messieurs, sillä minä pelkään, että

sanani kaikuisivat teidän piirinne ulkopuolelle.

-- No sitten? -- kysyivät nuo kuusi päällikköä levottomina.

-- Niin, hyvät herrat, kruununprinsessa on vielä neitsyt! Kaamea

sorina, joka olisi karkoittanut pakosalle maailman kaikki kuninkaat,

sillä niin paljon kiukkuista iloa ja kostonriemua siihen sisältyi,

purkautui kuolettavana usvana näiden kuuden melkein toisiaan

koskettavan henkilön muodostamasta ahtaasta ryhmästä, jonka yli

kumartui puhujalavallaan seisovan Balsamon pää.

-- Asiain näin ollen, -- jatkoi Balsamo, -- voimme olettaa kaksi

mahdollisuutta, jotka kumpikin ovat pyrkimyksillemme yhtä edulliset.

-- Ensimäinen on, että dauphine jää hedelmättömäksi, ja silloin suku

sammuu, eikä tulevaisuus tuota ystävillemme taisteluja, vaikeuksia

eikä huolia. Tälle kuoleman jo edeltäkäsin merkitsemälle suvulle

tapahtuu niinkuin Ranskassa aina, kun kolme saman suvun kuningasta

on seurannut toisiaan valtaistuimella. Niin tapahtui Filip Kauniin

pojille: Ludvig Toraisalle, Filip Pitkälle ja Kaarlo IV:lle, jotka

kuolivat jälkeläisittä, oltuaan kaikki kolme vallassa. Samoin

tapahtui Henrik II:n pojille: Frans II:lle, Kaarlo IX:lle ja Henrik

III:lle, jotka myöskin kuolivat jälkeläisittä, sitten kun kaikki

kolme olivat hallinneet. Heidän tavallaan nykyinen dauphin sekä

Provencen kreivi ja Artois'n kreivi hallitsevat kaikki kolme, ja

kaikki kolme kuolevat lapsettomina, kuten edellämainitut ovat

kuolleet; se on kohtalon laki.

-- Sitten, niinkuin Kaarlo IV:n, Capet suvun viimeisen edustajan

jälkeen tuli edellisten kuninkaitten syrjäsukulainen Valois'n Filip

VI, niinkuin Henrik III:n jälkeen, joka oli viimeinen Valois'n

suvusta, tuli edellisen suvun sivuhaarasta Bourbonin Henrik IV,

samaten Artois'n kreivin jälkeen, joka on kohtalon kirjaan merkitty

viimeisenä vanhemman sukuhaaran kuninkaana, seuraa ehkä joku

Cromwell tai Wilhelm Oranialainen, ollen vieras joko suvulle tai

luonnolliselle vallanperimys-järjestykselle.

-- Tätä lupaa meille ensimäinen otaksuma.

-- Toinen mahdollisuus on, että kruununprinsessa ei jää

hedelmättömäksi. Siinä juuri onkin sadin, johon vihollisemme suin

päin syöksyvät, luullen meidät siihen pyydystävänsä. Oh, jos tämä

ruhtinatar ei jää hedelmättömäksi, jos dauphine tulee äidiksi,

silloin kaikkien riemuitessa hovissa -- luullessaan Ranskan

kuningasvallan lujittuneen -- voimme mekin riemuita; sillä meidän

hallussamme on niin hirveä salaisuus, että mikään tenhovoima, mikään

mahti, mitkään ponnistukset eivät voi vaimentaa rikoksia, jotka tämä

salaisuus kätkee, eivätkä kykene lieventämään onnettomuutta, joka

tulevalle kuningattarelle tästä raskaudesta koituu. Sillä perillisen,

jonka hän lahjoittaa valtaistuimelle, todistamme me helposti

äpäräksi, tuon raskauden julistamme aviorikoksesta johtuneeksi.

Tässä onnistumme siihen määrin, että verrattuna keinotekoiseen

onneen, jonka taivas näyttää heille suoneen, hedelmättömyys olisi

ollut Jumalan lahja. Senvuoksi minä pidätyn, hyvät herrat; senvuoksi

minä odotan, arvoisat veljet; senvuoksi katson hyödyttömäksi tällä

hetkellä päästää valloilleen kansan intohimoja, joita käytän

vaikuttavasti, kun aika on tullut.

-- Nyt, hyvät herrat, tunnette tämänvuotisen työn; näette miinojen

edistymisen. Varmistukaa siis, että onnistumme vain niiden

nerolla ja rohkeudella, jotka toimivat silminä ja aivoina, niiden

uupumattomuudella ja työllä, jotka, edustavat käsivarsien voimaa,

ja vihdoin niiden uskolla ja hartaudella, joiden povessa sykkii

liikkeemme sydän.

-- Käsittäkää ennen kaikkea se sokean kuuliaisuuden välttämättömyys,

joka saa ylimestarinnekin uhraamaan henkensä veljeskunnan säännöille

niin pian kuin säännöt sitä vaativat.

-- Nyt arvoisat herrat ja rakastetut veljet, päättäisin istunnon,

ellei olisi vielä eräs viittaus lausuttavana virheen johdosta.

-- Suuri kirjailija, joka saapui tänään luoksemme ja joka olisi

yhtynyt meihin, ellei erään veljemme ajaton into olisi peloittanut

tuota arkaa sielua, se suuri kirjailija, sanon, oli oikeassa kokousta

vastaan, ja minä pahoittelen onnettomuutena, että vieras siten

ojentelee veljiemme erästä osaa, joka tuntee huonosti säädöksemme

eikä ollenkaan tunne päämääräämme.

-- Rousseau, joka kirjojensa viisasteluilla on vienyt voiton

yhdistyksemme totuuksista, osoitti erään vian, jonka raivaisin

pois tulella ja miekalla, ellen vielä toivoisi voivani sitä

vakuuttamisella parantaa. Erään veljemme itserakkaus ilmeni meille

turmiolliseen suuntaan. Hän saattoi meidät haastelussa alakynteen;

mitään sellaista ei toivoakseni enää tapahdu, muutoin minun on

ryhdyttävä kuritoimenpiteisiin.

-- Nyt, hyvät herrat, levittäkää uskoa lempeydellä ja

vakuuttamisella; kylväkää sitä vihjaamalla älkääkä tyrkyttämällä;

älkää työntäkö sitä vastahakoisiin sieluihin nuijan ja kirveen

iskuilla kuin inkvisiittorit pyövelin vaajoja. Muistakaa, että me

tulemme suuriksi vasta sitten, kun meidät on tunnustettu hyviksi,

ja että meidät tunnustetaan hyviksi vain silloin, kun osoittaudumme

kaikkea meitä ympäröivää paremmiksi. Muistakaa vielä, että meidän

keskuudessamme hyvät ja parhaat eivät ole mitään ilman tietoa, taitoa

ja uskoa, eivätkä todellakaan mitään niiden edessä, jotka Jumala on

erityisellä sinetillä leimannut ihmisten käskijöiksi ja valtakunnan

hallitsijoiksi.

-- Hyvät herrat, istunto on päättynyt.

Nämä sanat lausuttuaan Balsamo peitti päänsä ja kääriytyi viittaansa.

Jokainen vihityistä läksi silloin vuoronsa jälkeen yksinään ja

äänettömänä, jotta ei herättäisi epäluuloja.

4.

Ruumis ja sielu.

Viimeinen, joka jäi mestarin pariin, oli kirurgi Marat. Hän lähestyi

nöyrästi ja hyvin kalpeana peloittavaa puhujaa, jonka mahti oli

rajaton.

-- Mestari, -- kysyi hän, -- olenko siis todellakin tehnyt virheen?

-- Hyvin suuren, monsieur, -- vastasi Balsamo; -- ja pahinta on, että

te ette usko sellaista tehneenne.

-- Niinpä kyllä, sen tunnustan; en ainoastaan ole uskomatta, että

olen tehnyt virheen, vaan uskon puhuneeni niinkuin pitää.

-- Ylpeyttä, ylpeyttä! -- mutisi Balsamo. -- Ylpeyden paholaisen

tuhoisaa kuiskailua! Ihmiset tahtovat taistella sairaan suonissa

hehkuvaa kuumetta vastaan, ruttoa vastaan vedessä ja ilmassa; mutta

he antavat ylpeyden juurtua niin syvälle sydämeensä, että he eivät

kykene sitä kitkemään pois.

-- Oi, mestari, -- virkkoi Marat, -- teillä on minusta hyvin surkea

käsitys. Olenko siis todellakin niin vähäpätöinen, että minua ei voi

laskea minkään arvoiseksi lähimäisteni joukossa? Olenko niin huonosti

poiminut töitteni hedelmän, että en kykene lausumaan sanaakaan

saamatta osakseni syytöstä tietämättömyydestä? Olenko niin penseä

opetuslapsi, että minun vakaumustani epäillään? Ellei minulla muuta

olisikaan, riittää se toki elääkseni uskollisena kansan pyhälle

asialle.

-- Monsieur, -- vastasi Balsamo, -- siksi että hyvän periaate vielä

taistelee teissä pahan periaatetta vastaan, jonka mielestäni täytyy

jonakuna päivänä saada voitto, tahdon yrittää oikaista teidän

vikaanne. Jos siinä olen onnistuva, jos ylpeys ei teissä vielä ole

saanut voittoa kaikista muista tunteista, onnistun siinä yhdessä

tunnissa.

-- Yhdessä tunnissa? -- toisti Marat.

-- Niin. Tahdotteko suoda minulle sen tunnin?

-- Kernaasti.

-- Missä teidät tapaan?

-- Mestari, minun asiani on käydä teitä tapaamassa paikalla, jonka

palvelijallenne määräätte.

-- No, -- virkkoi Balsamo, -- minä tulen teidän kotiinne.

-- Tarkastakaahan tekemäänne sopimusta, mestari; minä asun

ullakkokamarissa Cordeliers-kadulla. Ullakkokamarissa, kuuletteko,

-- toisti Marat ylpeän vaatimattomuuden tavoittelulla, kurjuuden

kerskailulla, joka ei suinkaan jäänyt Balsamolta huomaamatta, -- kun

sitävastoin te...

-- Kun sitävastoin minä?

-- Kuulutte asuvan palatsissa.

Tämä kohautti olkapäitään, kuten tekisi kookas jättiläinen, joka

korkeudestaan katselee kääpiön äkää.

-- Vaikka niin, monsieur, -- vastasi hän; -- minä tulen luoksenne

ullakkokamariinne.

-- Milloin, monsieur?

-- Huomenna.

-- Mihin aikaan?

-- Aamulla.

-- Päivän koittaessa minä vain menen luennoilleni amfiteatteriin ja

sieltä sairaalaan.

-- Juuri sopivasti. Olisin pyytänyt teitä saattamaan minut sinne,

ellette olisi sitä itse ehdottanut.

-- Muistakaa siis, aamulla varhain. Minä nukun vähän, -- sanoi Marat.

-- Ja minä en nuku ollenkaan, -- vastasi Balsamo. -- Siis päivän

koitteessa.

-- Olen teitä odottava. Tässä he erkanivat, sillä he olivat saapuneet

ulkoportille.

Katu oli heidän lähtiessään yhtä synkkä ja yksinäinen kuin se heidän

tullessaan oli ollut väkirikas ja meluisa.

Balsamo kääntyi vasemmalle ja hävisi nopeasti. Marat seurasi hänen

esimerkkiään, astuen pitkillä ja hintelillä säärillään.

Balsamo oli täsmällinen: tarkalleen kello kuudelta aamulla hän

saapui ovelle tasanteella, joka pitkän kuusiovisen käytävän

keskuksena välitti pääsyä ylimmän kerroksen suojiin vanhassa talossa

Cordeliers-kadun varrella.

Näki hyvin, että Marat oli valmistautunut ottamaan ylhäisen

vieraansa arvokkaasti vastaan. Vaatimaton pähkinäpuinen sänky ja

lipasto puisine päälliskoristeineen kiilsivät puhtaina emännöitsijän

villarätin kosketuksesta, tämä kun jäntevin käsivarsin laahasi noita

toukansyömiä huonekaluja.

Marat itse antoi tehokasta apua naiselle, virkistelemällä kalvenneita

ja kuihtuneita kukkia pienessä sinisessä fajanssiruukussa, joka oli

ullakkokamarin pääasiallinen kaunistus. Hänellä oli käsivarrellaan

vielä palttinainen pyyhinriepu, mistä näkyi, että hän ennen kukkasiin

koskemistaan oli siistinyt huonekaluja.

Kun avain oli ovessa ja Balsamo oli astunut sisään kolkuttamatta, hän

yllätti Marat'n tässä hommassa. Mestarin nähdessään toinen punehtui

paljoa enemmän kuin oikealle stoalaiselle oli sopivaa.

-- Näette, monsieur, -- virkkoi hän, viskaten kielittelevän

pyyhinrievun salavihkaa erään verhon taakse, -- minä olen

käytännöllinen mies ja autan tätä kunnon naista. Minä pidänkin

työstä, joka ehkä oikein sopimatta kelpo plebeijille ei silti

myöskään kokonaan ole herrasmiehen tointa.

-- Se sopii köyhälle, siisteyttä harrastavalle nuorelle miehelle,

-- vastasi Balsamo kylmästi, -- siinä kaikki. Oletteko pian valmis,

monsieur? Tiedätte, että minuuttini ovat lasketut.

-- Puen takin ylleni, monsieur... Rouva Grivette, takkini!?...

Hän on ovenvartijani, monsieur, hän on myöskin kamaripalvelijani,

keittäjättäreni, taloudenhoitajattareni, ja maksan siitä vain écun

kuukaudelta.

-- Ylistän säästäväisyyttä, -- sanoi Balsamo; -- se on köyhien

rikkaus ja rikkaiden viisaus.

-- Hattuni, keppini, -- käski Marat.

-- Ojentakaa kätenne, -- neuvoi Balsamo: -- tuolla on hattunne, ja

keppi tuossa hattunne vieressä on varmaan teidän.

-- Oh, anteeksi, monsieur, olen aivan hämmentynyt.

-- Oletteko valmis?

-- Olen, monsieur. Kelloni, rouva Grivette.