En tunne, en tiedä, en etsi ma Sua
et tunne, et tiedä, et etsi Sa mua,
mut sentään mun on kuin ois suvi suuri,
kun tahtomattamme me tapaamme juuri.
Olet virpi Sa outojen viidakkojen.
Sua tuntenut en, Sua kaivannut en,
on kuitenkin kuin oisin kotiini tullut,
kun lasken ma helmaasi haaveeni hullut.
Ma tunnen: mun viisainta vieriä ois
Sun luotasi pois, ikipäiviksi pois,
ja sentään ma viivyn, ja yön hetket entää,
Sua katson ja katson, ja aatokset lentää ...
Olen etsinyt, kaivannut, surrut ma Sua,
ja sentään on kuin oisit surrut Sa mua,
Sa tuttu, Sa tietty, Sa ijäinen iki,
jota aavistin ain, joka tullut ei liki.
Saat tehdä Sa mulle, min tahdot ja voit,
Sua aattelen yöt, Sua aamuni koit,
tulit tähtenä taivaalle tähdettömälle;
Sun kauttasi synnyin ma taas elämälle.
En etsinyt, tiennyt, en kaivannut Sua,
vain jotakin kaunista kadotettua,
siks seison Sun eessäsi silmät nyt veessä,
kuin seisoisin lapsuuden Eedenin eessä.
Ma tahtoisin olla Sun eessäsi nyt,
mitä kertoo Sun katseesi kyyneltynyt,
uni kaipauksen, hämy mielesi, milloin
mua muistaen muista et itseäs illoin ...
En tunne, en tiedä, en pyydä ma Sua,
vain jotakin kaunista kadotettua,
joka kulki mun ohi, joka tullut ei liki.
jota aavistin ain, joka pois meni iki.
1916.
Rococo.
Kesäkuva Helsingin saaristosta.
Turholman tyynten vetten
sävel soiton ja karkelon soi;
vene valkea salmen suussa
kuin ulpukka unelmoi.
Sen tuhdolla impi istuu
niin kuulas kuin illan kuu,
min paiste piirtyvi mereen
kuin keijujen porraspuu.
Mut airoilla mies on nuori,
hän huokaa, hän haaveksii.
Hän vihdoin vienosti virkkaa:
— "Ah, neiti de la Gardie!
Te tuntenut ettekö koskaan
elon kaihoa kauniimman,
ikävää ilon seesteisemmän
kuin kummuilla pohjolan?
Teill' eikö mielessä soinut
sävel outojen maiden ois,
ahot kangastuneet, miss' Atis
Camillan kohdata vois?" —
Hymy huulia immen kaartaa,
mut silmänsä sirkentäy:
— "Ah, kreivi Creutz, niin kauas
ei miettehet minulla käy!
Toki tietää tahtoisin sentään,
mitä kuiskisi aarmaalleen
tuo Atis, jos Camillan
nyt kohtais hän yksikseen." —
Mies nuori vaieten katsoo
vain taivahan rantoja päin,
toki vihdoin vienosti virkkaa:
— "Ma luulen, hän kuiskais näin:
"Ma mattahan tiedän, min kaiho
luo kutsuvi kulkijaa,
siell' leikkiä meidän on armas
ja autuas unhoittaa.
Nuo unhoittaa hovin herrat
ja naisetkin naurusuut
ja muistaa vain lumot luonnon,
tarut lemmen ja illan kuut." —
— Ja jos Camilla nyt vastais:
"Mätäs onnelan miss' on tuo?"
mitä vastaisi Atis hälle? —
— "Sydän lempivä vain sen suo."
— Ja jos Camilla nyt päänsä
hänen painaisi parmaalleen,
ja virkkais: "Vie minut sinne!"
mitä vastais hän armaalleen? —
Yli Turholman tyynten vetten
tuli tuuli ja äänet vei.
Mitä vastaisi silloin Atis,
sitä kukaan kuullut ei.
Mut päin Kulosaaren rantaa
vene valkea käännähtää.
Joku kitara kaukana helkkää;
vana aamunkultahan jaa.
1916.
Syyskuvia.
Syyskirjavat kuvat
kuin tuulien tuvat
mun sieluni silmien ohitse käy,
monet mennehet muistot
kuin kuolevat puistot —
punahehkunta, jolle ei loppua näy.
Olen tottunut tuohon:
näin nääntyvän ruohon
ja kuolevan kukkien sydämestäin,
mut mistä, ah mistä
sävel soi kevähistä —
taru lempeni, jonka jo loppuvan näin?
Runon raikuvan kuulen
ja nuoreksi luulen
taas itseni, taas elon karkelo käy,
taas viittovi taistot,
veren kuohuvi vaistot —
punahehkunta, jolle ei loppua näy,
Taas näen sinut illoin
kuin näin sinut silloin
elonliekissä seisovan seppelepäin,
mua vaativan sinne,
mihin jyrkin on rinne —
taru lempeni, jonka jo loppuvan näin.
Taas voimiini uskon,
taas huomenen ruskon
kerä kultainen henkeni taivaalla käy
kuin auringon hymy,
jumal-aatosten jymy —
punahehkunta, jolle ei loppua näy.
Se leimusi kerran
kuin lempeys Herran,
taas onnesta orvoksi yöhöni jäin!
Pois tummunut multa
on maan-elon kulta —
taru rakkauden, jonka nyt rauniot näin.
1916