Niin kaukaa ja sentään läheltä niin
soi armas, tuttava ääni,
mun kiertäen unihin kirkkaisiin
ja päivyen kultahan pääni.
Niin kaukaa ja sentään läheltä niin
käy käteeni armas käsi
kuin kerran kuollut kätteleis
sua lapsuuden ystäväsi.
Niin kaukaa ja sentään läheltä niin
mua muisto valkea vainoo:
hän nyt on ylin ystäväin,
mut muinen armas ainoo.
1916.
Talvipäivän painuessa.
Te talvisen taivaanrannan puut,
mitä tiedätte meistä,
elon hallavan hankihin eksyneistä?
Punakeltaiset saaret ja salmein suut,
miten katsotte miestä,
jok' on kantanut ain ilonkaipuunsa iestä?
Ja aurinko itse, mi laskulle käyt,
mitä mietit minusta,
jok' en ymmärrä, saa en selkoa sinusta?
Kuin rakkaus suurena mulle sa näyt,
sen uskoisin taikaan,
mut onneni painui jo entiseen aikaan.
Se painui, kun petti mun ystävä ylin;
minut jätti hän yöhön
ja päivien päättömien pakkotyöhön.
Vain talven nyt tunnen ja pakkasen sylin,
ah, aurinko meni,
mene pois, mene pois, polo rakkauteni!
Hämy hangille lankee. Mut rantojen puut
ne laulavat laulun
kuin elämäni viimeisen, talvisen taulun;
ja tummuvat saaret ja salmein suut
ne lohtua tarjoo
kuin kukkaa, mi vaivaisen kumpua varjoo:
"Miks murehdit, onneton, mieletön mies?
Sua lempivi hän
kuin haavetta valkean yön hämärän.
Olet hälle kuin hiljaa hiiltyvä lies;
sait rakkaudelta,
min päivältä saa nyt yön punakelta."
Yö tummuvi yhä ja pakkanen kiihtyy.
Hän ei konsana tule,
en konsana häntä ma syliini sule.
mun mieleni murhe niin oudoksi viihtyy ...
ah, aurinko meni,
mene pois, mene pois, polo rakkauteni!
1916.
Ritarit.
Ne lempi ne ritarit uljahat,
ne huokasi aamuin ja illoin,
he samaa impeä rakastivat,
tuo virkkoi vanhempi silloin:
"Mun palaa rinta ja palaa pää,
minä matkaan suurihin sotiin,
siell' aika on säiläni välkähtää,
sinun lie paras jäädä kotiin!"
Veli vanhempi matkasi maailmaan,
teki töitä hän miesten ja miekkain,
veli nuorempi jäi kotinurkkahan vaan,
mut hän oli veljistä viekkain.
Kun tähdet syttyy ja saapuu yö,
hän impensä ikkunan alla
niin hiljaa luuttunsa kieliä lyö
sydänhaaveella hartahalla.
Veritöistä hän veljensä laulut luo,
oman lempensä noihin liittää,
pian ikkunaan käy impi tuo,
sen aukaisee sekä kiittää.
— "Runo laulaos töistä Rodrigon taas,
sa ruhtinas lauluniekkain!"
— "Hän kunnia kaiken on kansas ja maas,
tarun kerron ma keskeltä miekkain."
— "Ah, luuletko, uljas mun unhottaa
vois kalpojen karkeloissa?
— "Jäis ennen mult' unhoon taivas ja maa,
jos itse ma oisin noissa,"
— "Sun hehkuiko mielesi milloinkaan
myös haaveista sankaritöiden?"
— "Isabella, ma lemmestä hehkun vaan,
käyn aaveena kuutamo-öiden."
— "Minä miekkojen leikkiä ihailen."
— "Minä vain olen lempeni orja!"
— "Minä lemmin laulua vapaiden."
— "Käy sydämessäin sota sorja!"
Hän jälleen luuttunsa kieliä lyö
niin kummalla kaipauksella
ja tähdet viittoo ja tuoksuu yö,
ei torjua voi Isabella.
He muistavat veljeä taistelevaa,
he huokaavat hehkuvin rinnoin,
he suutelevat sata suudelmaa
he syleilevät sydän-innoin ...
1916
Kalypson saari.
Hän saaren rantoja yhäti käy,
Odysseus, sankari Hellaan,
hänen mielensä oudoksi synkistäy,
ei venhoa vapauttavaa vain näy,
Kalypso, neitonen saaren,
hänet kahlehti kauneudellaan.
Hän aistivi, kuinka myrskyssä
merimiehet aavalla laulaa,
miten haahdet heittyvät hyrskyssä,
veen päällä vellamot tyrskyssä,
ja kuinka kuohuista rannan
ne nostavat kättä ja kaulaa.
Niin raskaasti rintansa huoahtaa:
"Ahot Ithakan, ah, te armaat,
teit' enkö siis enää nähdä saa,
kotiliettä en koskea korkeaa,
mua tervehdi eivät koskaan
siis äidin, ei puolison parmaat?
Tuo tuhkahan sortui Ilion,
mut Ithaka mennyt on myötä,
olen tullut ma suureen turmiohon;
kuka voitettu nyt, kuka voittaja on,
en tiedä, mut tiedän, että
elo maineeton on manan yötä!
Akilleus, ah, olet miekkoinen mies,
joka tuonen lehdoissa lepäät,
Agamemnon, hän tiensä varmaan ties,
Menelaoksen lauha on taas kotilies,
mult' yksin miks kodin armon
Poseidon ankara epäät?
Puna häpeän peittävi poskiain,
mun rintani kaihosta riutuu,
en viestiä saa sotaveikoistain,
en poiastain, jään tänne ain
kuin kurja mies, kuin Paris,
mi lemmen huolihin hiutuu!"
Hän huokaa, hän rantoja raisuja käy,
Odysseus, sankari Hellaan,
hänen katseensa kyynelin kylmentäy,
ei silmäänsä sirkeä neiti näy,
mi lähestyy, noin virkkaa
hänet valliten vienoudellaan:
"Sun käärin ma kutrein ja kultavöin —
mitä on isänmaa, mitä maine?
Sun huokaan ma huulias päivin ja öin,
Odysseus, ah sua ain ikävöin,
meri ääretön on, yli äärten
lyö lempeni kultainen laine!"
Ja päivät ja viikot ne vierivät pois
kuut kulkevat niinkuin aaveet,
on joskus kuin kuoroa ilmassa ois,
kuin laineilta sankarilauluja sois,
taas pilvinä päivän tieltä
ne haihtuvat kuin kotihaaveet.
1917.