Syytön olin minä,
sen kuudan-yö seuloi,
syytön olit sinä,
sen tähti-neiet neuloi.
Katuisinko sitä? —
Sydämeni härmää.
Mitä itket, mitä? —
Jääkukan särmää.
Tunnen syntysi.
Muille outo
on olento sinun.
Tunnen syntysi,
olet minun.
Selitän sielusi,
päästän pulman,
arvoituksesi
julistan julman.
Taidan sanoa,
kuka olet.
Turhaan muiden
polkuja polet.
1907
Kultaperho.
Perho, perho, kultaperho,
kuinka sua säälinkään!
Kuluu siipes kultaverho
yössä talven, maassa jään.
Ruma uhkaa yltä, alta,
pois on kauniin kaukotie,
vaan on pieni perhon valta,
lentimes vain lemmen lie.
1907.
Nuori nainen.
Liukas niinkuin lumella suksi,
kova niinkuin kuolon uksi,
kitkerä niinkuin kiukaan lieska,
makea niinkuin maito ja rieska,
leikkivä niinkuin lehti haavan,
ankara niinkuin aalto aavan,
synkkä niinkuin suossa vuori —
niin on lemmessä nainen nuori.
1907.
Lauluton kesä.
Lemmen lehti, Luojan terttu,
pyhän viidan virpi!
Mik' on meidän metsällämme,
kun ei linnut laula?
Joka varhain valvahti,
se varhain maata menee.
Väsynyt on sydämeni,
lauluni myös mykkä.
1907.
Meren maininki.
Meren maininki liikahtaa,
kuuhut kultaansa rakastaa.
Paisuu valkeat vetten pinnat
niinkuin nukkuvan neidon rinnat.
Meri kultaansa odottaa.
Mustasukkainen suree maa.
Meri hyrskyy ja aallot aukee,
kuuhut kultansa syliin raukee.
1907.
Toinen — Toinen.
Toinen kaikkensa minulle antoi,
toinen ei antanut mitään.
Ja sentään kaikkeni hälle ma annoin,
joka ei antanut mitään.
Toista ma kiusasin kuolohon saakka,
toinen kiusasi mua.
Ja sentään lemmin ma kuolohon saakka
häntä, ken kiusasi mua.
Lietsovi toinen liekkiä julmaa,
toinen vaieten palaa.
Ja sentään seuraan ma liekkiä julmaa —
rakkaus vaieten palaa.
1907.
Laulajan lohdutus.
Tie ei pääty sentään,
vaikk' ei nouse taivaasen,
Sana, laulu lentää
alaspäinkin astuen.
Kuljen kuilun pohjaan,
poveen naisen naurusuun,
tieni yöhön ohjaan,
jätän pirtit päivän, kuun.
Tunnu tuoll' ei hyvyys,
viha vaan ja rakkaus
ja intohimon syvyys,
yön tuli, tumma loimotus.
1907.
Sinikan laulu.
Kantoi tuuli purtta kahta
tuolle puolen Lemmenlahta;
pilvi kuun yli kulkee.
Tuonen pursi, tuima pursi,
korkeana kuohut mursi;
pilvi kuun yli kulkee.
Unten haaksi hauras haaksi
horjuu, vaappuu, jää jo taaksi;
pilvi kuun yli kulkee.
Iloinnenko taikka surren,
nään ma Tuonen tuiman purren
pilvi kuun yli kulkee.
Milloin heikon haavehahden?
Istuessa illoin kahden;
pilvi kuun yli kulkee.
Theanon laulu.
Barbaarein joukkoon joutunut
on Alkibiades,
siks sydän hält' on sammunut
ja mennyt mieli sees.
Hän, Hellaan helmi kirkkahin,
syvälle syösty on,
syö armoleipää tyrannin
laps vapaan auringon.
Kyll' itki immet Attikan,
kun kumma kuultihin:
on sota vienyt sorjimman,
pois karkas pontevin.
Nyt itkee koko Kreikanmaa,
Ateena, Sparta myös,
Korintti, kaikk', kun kuulla saa
sun suuren tihutyös.
Lie laaksot Lakedaimonin
viluiset, vierahat,
mut kaitsi siellä kuitenkin
sua Hellaan jumalat.
Nyt, olet, orpo, yksin sa:
ei Dike tietäs tee,
ja askeleiltas loitolla
Apollo laulelee.
Sun eikö särje korvias
barbaarin raaka ään'
ja kuinka sietää seurassas
voit heitä hetkenkään?
Löit rikki Hermeen patsahat,
teit pahaa paljonkin,
muut sulle surmaa huusivat,
ma yksin siunasin.
Anteeksi sulle kaikki suon,
en yhtä: kuinka voit
sa kaataa kuvan kauniin tuon,
min sydämeeni loit?
Jos ylväs yhtyy joukkioon
ja hieno halpahan,
sen maine maasta vaipukoon,
hän mies on kuoleman.
Hän pettää parhaan itsensä,
hän ihmisyyttä lyö,
siks hänet hylkää elämä
ja tempaa tuima yö.
1907.
Marjatan tähdet.
Marjatan tähdet, maailman tähdet,
tähdet tietäjienki,
paistavat yhä, yö kun on pyhä,
hiljainen ihmisen henki,
tuikkivat tupiin, kylmiin kyliin,
suurten sulhojen mieliin,
syöksyvät kanteletarten syliin,
syttyvät soiton kieliin.
Tuosta on taru, tuima ja karu,
mainittu pohjolan mailla:
Loista ei tähdet, Marjatan tähdet,
muiden lamppujen lailla,
tähdet kun Marjatan tuikkii, ne tuhoo
taikka ne taivohon nostaa,
autuuden äärettömyyttä ne uhoo
taikka ne kaataa ja kostaa.
Yö oli aaveen, yö oli haaveen;
sulho ja morsian kulki,
helkkehet unten, välkkehet lunten
yö pyhä piiriinsä sulki,
seisoi hongikko harras ja vakaa,
Kuutar kummia seuloi,
valkeus taivahan rantojen takaa
morsiushuntuja neuloi.
Virkahti sulho, sureva sulho:
"Luonto jo laittavi kesää,
meillä on rakkaus ainoa rikkaus,
meillä ei vuodetta, pesää,
olla ken maailman orja ei saata,
hälle sen maailma maksaa,
suo hälle haudan syntymämaata;
vieläkö jalkasi jaksaa?"
Vastasi nainen, vakava nainen:
"Eespäin on talvinen tiemme,
vastassa vaikeus, mielessä haikeus,
kauneuden viestiä viemme,
kuljemme rakkauden palmuja kantain,
päällämme päilyvä totuus,
vaadimme valkeutta taivahan rantain;
rohkea, kuulun sun rotuus!"
Tuikkivat tähdet, Marjatan tähdet,
kannella korkean taivaan,
astuivat aatteet, maailman-aatteet,
elämän ankaran vaivaan,
heittivät pitkän, säihkyvän säteen
idästä läntehen hamaan,
painoivat käden toisehen käteen,
käskivät kiiruhtamaan.
Viikot ne vieri, vuodet ne kieri,
ihmiset aikojen mukaan;
taas kesä tuli, taas lumi suli,
kuullut heistä ei kukaan.
Rannalla vieraalla valkeni luunsa,
huuhtomat hyisen laineen,
kattamat kukkivan kauneuspuunsa,
mainitsemattomat maineen.
1910.
Ildiko.
— Ildiko, Ildiko, Burgundin ilves,
miksi sa murhasit mun?
— Attila, Attila, ah, älä kuole,
kuolleista herätän sun!
— Ildiko, ah hius-himmeä, miksi
teit teon vilpillisen?
— Attila, ah sotalaumojen surma,
syy oli rakkauden.
— Rakkausko raudan sun morsius-yönäs
syöksi mun syömeeni näin?
— Miksi et hellemmin hehkunut mulle,
katsoit tähtihin päin?
— Katsoin ma tähdistä kohtalon teitä,
polkuja mun sekä sun.
— Ollut et enää hunnini hurja,
uskoton unhotit mun!
— En ole entinen Attila enää,
Jumalan vitsa ma lien.
— Surmaavat sulhonsa Burgundin neitseet,
tietävät petturin tien.
1912.
Turha kauna.
Turha sun mulle on kaunaa kantaa,
retkeni rientää jo taivahan rantaa,
kohta, kohta sen taaksi
haihtuva on elon harhaisen haaksi.
Mahtuvat sinne syyttävät sanat,
laulujen laineet ja venhojen vanat,
kenties kun olen siellä,
muistaa voit mua muullakin miellä.
Koe mua hetkinen, hetkinen sietää!
Pyydä en suotta, sen Sallimus tietää,
sama, mi tielleni johti
Sun, jolle lempeni leimuta tohti.
Taikka jos ahdas on maapallo meille,
keskenkin tulla voin Tuonelan teille.
sattui jo surmaava nuoli,
voit pian virkkaa: ma voitin, hän kuoli.
Mut älä ilmaa myrkytä multa!
Tukehtuessakin syöksen ma tulta,
poltan tyrmäni, haen
ylleni taivahan talvisen laen.
1912.
Dies irae.
Ystäväni yksin lähti,
jäin kuin kylmä taivon tähti
katsomahan kulkuansa,
muistamahan murhettansa.
Eikö palausta konsa?
Ei, on tullut tuomionsa,
lyönyt hetki, juossut hiekka,
noussut kuolon kuuramiekka.
On nyt hetki suurin hällä:
ostettava elämällä
kutsumuksen kultamuru,
itselönsä ikisuru.
Sydän kiertyy synkän miehen.
Rauta iskee rautatiehen,
liehuu liina, katoo juna;
sammui pilven viime puna.
Nyt on tehty murhatyöni,
nyt on yksinäiset yöni,
nyt voin itkeä ma ilmi,
mitä kestin kuivin silmin.
Hulluus varmaan suuni sulki,
nyt voin huutaa tuskan julki:
tahtonut en itse tätä,
tein ma pakkotehtävätä!
Sull' on elo eessä, mulla
takanani tuiretulla.
Sulle ollut este oisin,
jos ma oisin tehnyt toisin.
Myöskin inha itselleni.
Särkyköön mun sydämeni,
menköön onni sun ja minun!
Nyt on voitonseppel sinun.
Vaan jos takaisin hän palaa?
Jos hän mua muistaa salaa?
Silloin helmahansa heityn,
syöksyn syvyyteen ja peityn!
1912.
Mennyt.
Putosivat puista lehdet,
pilvilöistä sateet,
ei pudonnut tuskan taakka
minun mielestäni,
Muutti linnut maille muille,
aalto jääksi jäätyi,
yksin yön pimeän lintu
rinnassani laulaa.
— Oi Jumala, sano minulle,
milloin kesä tulee?
— "Silloin, koska kirkonkellot
matkallesi soittaa."
— Oi Jumala, vielä virka,
milloin päivä nousee?
— "Silloin, kun vihanta virpi
kummullasi kukkii."
— Hyvä Jumala, etkö luule,
että armas palaa?
— "Palajaa, kun vieras sulho
vierellänsä kulkee."
— Lausu, laupias Jumala,
vielä viime sana:
yletänkö ystävääni
Tuonen tuolta puolen?
Vaiti on Jumala, vaiti
meri, maa ja metsä,
yksin yössä mielipuoli
puhelee ja huutaa,
1912.
Kevät kirkkahin.
Kevät kirkkahin,
mitä virkkaisin,
jos armahain
tulis vastahain?
"Älä muuta kuin
sula silmin, suin,
kuole riutuen
kera hankien!"
Kevät kirkkahin,
mitä virkkaisin,
jos antais hän
mulle elämän?
"Älä muuta kuin
tee tenhoutuin
vala valkoinen
kera kukkien!"
1912
Loukatut.
Orjat, kytketyt yhteen,
loukatut sydämehen saakka,
ranteissa rautaiset kahleet,
harteilla hallava taakka!
Emme me yhtyä voi,
emme myös erota saata,
lempiä emme, mut emme
myöskään lemmestä laata.
Tein minä vääryyttä sulle,
siitä mun sydämeni murtui,
teit sinä vääryyttä mulle,
siitä mun tunteeni turtui.
Sultakin kuollut on herkin.
Tiedän, se on oma syyni.
Menneet on onnemme keväät,
eess' ikitalvi on tyyni.
Mutta kun nään sinut jälleen,
silloin mun silmäni vettyy,
taas käsi hyljätty kohoo,
taas sydän pettynyt pettyy.
Nään, miten sielusi sunkin
kurkottaa mua kohti,
kuulen, kun sydämesi nyyhkii,
kerran mi toivoa tohti.
Lasket sa leikkiä jälleen;
taas käsi tarjottu vaipuu.
Muuta ei meillä kuin muistot,
murhe ja toistemme kaipuu.
Orjat, kytketyt yhteen,
loukatut sydämehen saakka,
ranteissa rakkauden kahleet,
harteilla töittemme taakka!
1912.
Runokirje.
Rakastettu, armastettu
iankaikkisesti!
Kuinka kuolis lempeni,
mi nyt jo kaikki kesti?
Saat Sa olla armoton
ja saat sa olla paha!
Jälleen kun ma muistan Sun,
ma sulan niinkuin vaha.
Saat Sa olla uskoton,
ja että ootkin, tiedän!
Kuolla olin kerran tuosta,
hymysuin nyt siedän.
Täällä, tähtitarhassani,
hiljaisuus on pyhä.
Tänne kuulut Sinä vain,
Sa ainut, armas yhä.
Tule tänne, tähti-yöhön,
tänne, niissä olit,
ennen kuin Sa menit pois
ja toisen omaks tulit!
Tääll' on taikalinna tehty
Sulle surun puista,
ollehesta onnestain
ja uuden haaveiluista.
Tule! Etkö nää jo, kuinka
sydämeni riutuu,
koko maailma ympärillä
himmenee ja hiutuu.
Sammuu sanat, säveleet,
ja kaikki kaunis hajoo.
Tule, tumma, armas lapsi!
Ylevinkin vajoo.
Mikä vaipuu, vaipukoon!
Mun rakkauteni kestää.
Suuri suru, suuri tieto
meiltä eron estää.
1912.
Näky.
Minä nään, miten isäsi muisto
sun sielussas himmenee,
miten itsekin himmenen siellä
ajan vierressä, vitkalleen;
sama kohtalo sunkin saartaa,
myös sen, jota rakastat,
pois, pois, ah, ijäksi mennen,
kera lempesi katoat.
Ah, kaukainen jälkipolvi,
mi teet kuin kerran ma,
mi kurkoitat unikuvaa
elon entävän kuilusta;
se pettää, se pettää, se pettää
kuin hän, jolle lempeni jää,
pois, pois, ah, ijäksi mennen
ikityhjyyteen häviää.
1912.
Maria Antoinette.
Maria! Miks suutelet mua,
mun haaveeni haltiatar?
Ma vaan olen kreivi von Fersen,
sa Ranskan valtiatar.
Sun polkusi kumpuja kulkee,
ma mies olen alhainen,
on liikaa jo, että sa arvaat
polon rintani rakkauden.
Maria! Maria! Miks jälleen
mua suulle sa suutelet?
Sen nähdä voi vihamiesi,
sitä varmaan sa muista et,
hyvä nimesi mulle on kallis,
sun mainees on maine maan,
jos lempemme ilmi tulee,
moni kulkevi kuolemaan.
Maria! Miks et mua kuule?
Maria! Miks suutelet taas?
Sua eikö liikuta henkes,
ei mainees, ei maine maas?
Maria! Sa tiedät, että
sua yksin ma rakastan,
vuoks lempeni nyt sinut hylkään,
käyn kaukaiseen sotahan.
Mitä mulleko jää, Maria?
Pyhä lempeni mulle jää,
jää mulle mun onneni muistot
ja puhdas tuntoni tää.
Olet kallis sa mulle, Maria,
mut kalliimpi kuin sinäkin,
on mulle mun kilpeni kirkas,
vala viimeisen ritarin.
1912.
Kunnia hälle!
Kysytään kerran,
kuinka en sortunut silloin,
kun olin kurja,
pelkäsin itseäni illoin,
kun koko maailma
vastassa seisoi kuin muuri,
eik' ollut mulla
muuta kuin murheeni.
Vastaan ma silloin:
ei ollut ansio oma,
sortunut oisin,
ollut jo raunio soma,
mutta mua auttoivat
maailman vaikeimmat kädet,
kirkkaimmat silmät,
vienoimmat kyynelevedet.
Hän teki kaikki,
minä en mahtanut mitään;
hän näki kaikki,
häntä mun siunata pitää;
kaikki hän kesti,
kaikki hän kärsi ja kantoi,
esiin rakasti, —
rohkaisi, anteeksi antoi.
Kunnia hälle,
henkeni morsiamelle!
Kukkia hälle,
kukkien kuningattarelle!
Helmiä hälle,
helmelle ihmisyys-uskon!
Huntuja hälle,
hunnulle huomisen ruskon!
1912.
Siellä puut punalle paistoi...
(1913)
1.
Veneretki.
Kelmeä kesäinen yöhyt
yli maiden, merten;
veno vettä viiltämässä.
Kaunoista venossa kaksi;
toinen sulho suuri,
toinen morsian totinen.
Soutelevat, joutelevat.
Neiti vieno virkkaa:
"Minne matka morsiamen?"
Syttyvi urohon silmä:
"Katso kaikkianne,
nää etkö utuista nientä?"
Luo silmän selälle neiti;
"Kuin kuparilanka
hämärästä häämöttävä."
Soutelevat, joutelevat.
Mies väkevä virkkaa:
"Etkö jo enempi nähne?"
Katsahtavi hiussorea:
"Kuin hopeasolki
idän alta kuumottavi."
Soutelevat, joutelevat.
Onnen poika puhuu:
"Koht' eikö koti jo paista?"
Helkähtävä hienosormi:
"Niinkuin kiiltävänne
kaartuvi sylistä vetten."
Meren sankari sanovi:
"Siell' on Terhensaari,
siellä korkea kotimme
nousussa punaisen päivän
laulussa sinisen linnun;
siell' on matkan määrä."
2.
Terhensaari.
Tuosta rantahan tulevat;
kultakaislat
kaikkialla häilyy,
soittavat somerot alla
askelien onnellisten,
hiekat heläjää,
mullat muhajaa,
veenvalamat,
raakunkuoret
jalan alla rauskaa;
laituri lahen perällä,
luona ulpukat utuiset.
Polku lahden pohjukasta,
puron vartta
vastamaata nousu,
siinä lempeä lepikko,
tuomilehto tuoksuvainen,
viita vipajaa,
kaste kimaltaa;
polun kaidan
kahdenpuolen
vesiperhot leijaa,
leikkivät sudenkorennot
lehdillä pajun ja raidan.
Kunnahalla kuusimetsä,
kuusten alla
talo niinkuin linna,
teräksestä portti tehty,
porras silkillä silattu,
sametilla tie,
marmorilla maa;
peräseinä
peuran luusta,
akkunat merenvahaiset,
katot kissankultahiset.
Katselevat, kummastuvat
"Oishan tuossa
tupa onnellisten,
vaan on mennä liian pieni
liian pieni tulla tuonne,
kun on kyynärää
kahta kaikkiaan
koti korkeuinen.
Liekö linna
kääpiöiden,
lasten leikkimaja?
Ei meille sjjoa siinä,
meren suuren soutajille."
Istuvat sydämin synkin
polun päähän,
linnan portin eteen.
3.
Sininen lintu.
Se lauloi sininen lintu:
"Ihmis", ihmiskullat,
kuinka teiss' on tuhma tieto
autuudesta elon!
Kuinka nousta nuori kukka
voisi vanhan mieleen,
suven henki heilimöidä
syksyisessä puussa?
Suljettu on suuri onni,
taivas kiinni hälle,
jok' ei lapsen lailla tule
Terhensaaren linnaan.
Lähtehessä kylpekäätte
kuusikummun alla,
virran vienon paaterella
päivää paistatelkaa.
Murhemuistot entisyyden
tuonne kaikki jääkööt,
tuskat öitten tummien
ja hikihelmet päiväin.
Elo niinkuin ensi kerran
silmillänne nähkää,
kun ei huolta huomenkoiton
eikä eilis-ehtoon.
Maan ei liene mahtajille
Terhenlinna tehty,
tehty vain on tulla niiden,
joill' on unhon-lahja;
joill' on kyky kummastella,
ilo ihmetellä,
usko aina uudistua,
toivo toinen olla.
4.
Metamorfoosi.
Kuulivat he virren kumman;
käsi kädessä
kulkivat kivistä tietä
linnunlaulu-Iaaksoon,
siinä lähde läikkyväinen,
vesi vailla pohjaa.
Katsoivat kuvastimehen;
kuvan näkivät
kumpainenkin itsestänsä,
elon entismuistot
otsillensa uurtunehet,
surut sielunsilmäin.
Koettivat kädellä vettä;
iho värähti,
valvahti pyhä vavistus
sydänkammioissa,
kulki verta kumpaisenkin
kasvot kalventaen.
Virkahteli valju impi:
"Sydän minulla
sykkyräksi sylkähtävi,
kun ma tuumin tuonne
syöksyä sylihin aallon
syvän, pohjattoman."
Vastasi vakava sulho:
"Veri minulla
niinkuin seinä seisahtavi
auvon aavistusta,
uskallusta onnen uuden;
sylitysten syöstään!"
Verhot vaatteiden valahti;
hetevesihin
heilahti heleät varret,
painui alle pinnan,
nousi kohta päätä kaksi
virran vienon kalvoon.
Päätä kaksi kaunokaista,
hyvä-hymyistä,
auvon nuoren autuasta,
unho-onnellista;
katsoi taivahan sinehen,
sukeltausi jälleen.
5.
Luonnonlapset.
Leikkivät nyt lapset kaksi
Terhensaaren tanterella,
liepeellä utuisen linnan.
Kiittävät kiloa päivän:
"Armas aurinko,
antaja pyhän elämän,
aina paistaos,
ällös polttele poroksi
ihmis-onnea,
kukkia ijäisen niitun!"
Kumartavat Luojan kuuta
"Kaunis kumppani,
kaitsija elon unien,
herätä haaveita,
älä ärjyjä sydämen,
sielun peikkoja;
ole oikea toveri!"
Yötäkin ylistelevät:
"Tähdet kirkkahat,
kynttilät Jumalan juhlan,
olkaa lempeät,
älkää ankarat ijäti
kuin on kohtalo,
kuin sen vaskiset vasamat!"
Kuuntelevat kuu ja päivä,
tähdet lempeät lupaavat.
Meri yksin ympärillä
huoahtaa ja huutaa
raskahasta rinnastansa:
"Luonnon laajan lapset!
Kaikki on katoova kerran,
unen saaret uppoo,
painuvi paraskin haave,
pilvilinna hienoin."
Laulahtavat lapsikullat:
"Niinpä kauniisti nukumme
pohjalla meren sinisen,
lemmenkukkien lomassa."
Lauluja ja ballaadeja.
Pyhäkkö.
On yö, kun astuin kammioos,
oli aamu, kun heräsin suuteloos,
miten kadulle pääsin, ma tuskin muistan;
ma seison ja katson ja päätäni puistan.
Ei varmaankaan lie totta tää.
Niin kaunis mun päätäni pyörryttää.
Niin ihana ollako ihminen voi?
Kuin joulukirkko mun sieluni soi.
Sa armas laps! Sa auringon laps!
Sa maailman kirkkaus kiharahaps!
Miten saatoit sa olla niin kaunis ja hyvä,
niin valoisa, lempeä, lämmin ja syvä!
Ah, luulin jo, että päällä maan
ei minulla onnea ollutkaan,
ja ett' olin päivän jo nurjalla puolla,
ei eessäni muuta kuin jäätyä, kuolla.
Ja luulin jo, että syrjähän
olin syösty ma pöydästä elämän,
mua ettei muistaisi, lempisi kukaan,
ei ottaisi muiden ihmisten mukaan.
Ja tunsin jo, ett' olin kummitus vain,
hymyn huomasin hyytyvän huulillain,
ei käynyt leikki, ei käynyt työ,
yli sieluni lankesi lauluton yö.
Ja nyt! Miten kaikki on muuttunut!
Taas kukkivat tuntehet tallatut,
taas lyö läpi rintani elämän helke,
käy unhotus murheen ja unien välke.
Mut kuinka ma arvata saatoinkaan,
sa että voit anteeksi antaa vaan
ja että mua muistaisit, lempisit sinä,
jolle niin olin tuskaa tuottanut minä?
Ja maailman polkuja matkaten,
miten uskalsin, onneton, uskoa sen,
mull' että ois ainainen koti siellä,
polo, josta ma poistuin niin korskalla miellä?
1913.
Hyvä peto.
Peto on minun armaani, vaan peto hyvä,
ei haavoita silmänluontinsa syvä,
ei tahdo hän tappaa, kynsiä, purra,
vain hiipiä hiljaa ja kauniisti surra,
pään painaa olkahan lemmityn miehen,
elon siirtää kuin laskevan auringon tiehen,
hänet kiertää katseella hyväilevällä,
niin kärsimys-kirkkaalla, surun-kipeällä,
ja heittää maailman yli yön hunnun
ja tuntea kuolon ja rakkauden tunnun.
Peto on minun armaani, vaan peto arka,
hän askelta säikkyy, hän ääntä jo karkaa,
kun kutsut, hän pelkää, kun huudat, hän lymyy
läpi lehvikön vain helosilmänsä hymyy;
hänet saada voi saaliiksi ahdistamalla,
kun vuori on eessä ja jyrkänne alla,
voit vangita hänet ja kotiisi kantaa,
mut silloin hän saattaa iskunkin antaa,
voi hyväillen hyökätä, suudellen purra
ja itse sun haavojas haikeimmin surra.
Peto on minun armaani, vaan peto soma,
ei tahdo hän olla pyytäjän oma,
hän tahtovi tulla, kun hällä on mieli,
ei silloin, kun kutsuu lempijän kieli,
jos väistyt, hän seuraa, jos hyökkäät, hän haihtuu,
jos etsit, hän elämän-murheeksi vaihtuu,
hänet parhaiten voitat, kun suot hänen mennä,
et itkuas näytä, et vastaansa ennä,
hän kärsiä tahtoo ja onneton olla —
ja yöstänsä tummasta syliisi tulla.
1913.
Leikkiä.
Leikkiä lyöden
sun luoksesi tulin,
mutta ma murheesi
hehkuhun sulin.
Nyt olen iloinen,
nyt olen vapaa,
enkä ma tummaa
neittäni tapaa.
Antanut oon
ilon päärlyn ma sulle.
Miksi et murheesi
huntua mulle?
Haihtui huntu,
kun itse sa haihduit.
Vaihduin, kun itse
sa valkeaks vaihduit.
Jälleen nään
sinut entisin silmin,
naljaillen nauran
ma lempeni ilmi.
Menneet on iltani
itkun ja huolen.
Leikkiä lyöden
sun eteesi kuolen.
Rintasolki.
Ali sulo, kun taloustoimissa liikut,
mi lempeys, kun leikkien polvella kiikut,
mi puhtaus mun sieluni ympäri saartuu,
mi kauneus, mi korkeus mun ylleni kaartuu!
Ma muistan, kun näin sinut ensi kerran:
Sa katsoit, kuin katsoo enkeli Herran,
mut silmäsi nurkassa kyynele kiilsi;
niin raskaasti, ah, se mun rintaani viilsi.
Ma kysyin: "Miks itket sa ihana, sorja?"
Sa vastasit: "Oon pahan maailman orja,
ma itken ihmisten kovuuden vuoksi."
— "Tule pois, tule hyvien ihmisten luoksi!"
Älä luule, sen että sun tähtesi tein ma!
Oman itseni vuoks sinut kotiini vein ma,
oman onneni vuoks sinut kukkasin koristin,
puin silkkiin ja kultaan ja soijilla soristin.
Mut ah, pian kuihtuvat kukkaset runon!
Siks uusia aina sun päähäsi punon.
Ja kohta ne laulun kullatkin putoo:
ei lempi, mi laulut ja kukkaset kutoo.
Sua lemmin, mut en kuin lempinyt öisin,
jos öisin sun kohdannut ennen ja toisin;
sua lemmin kuin kauniimman maailman kuvaa,
mun vuoks, pyhän pyyteeni vuoks punastuvaa.
1913.
Neiti Inkeri.
Keinulaudoilla kesäisillä
nähtiin Inkeri-neiti tuo,
tukka keltainen Inkerillä,
kieli vilkas kuin virran vuo,
kissankellojen kilinä soi,
kussa katseensa karkeloi,
mutta naurunsa missä helkkyi,
kastehelmissä lehto välkkyi.
Hänellä veljiä kymmenkunta.
Veljet vierivät maailmaan,
satoi taaton jo päähän lunta,
maammo vietihin alle maan,
mutta puutarha Inkerin
kukki kaunis kuin ennenkin,
siellä asterit, kurjenmiekat,
suorat käytävät, hienot hiekat.
Kerran yö oli, ukkos-yö.
Valvoi Inkeri kammiossaan,
eessä silmien iskee, lyö,
tyttö seisovi hurmiossaan,
ei hän ukkosta pelkää: silloin
puiston polkua nousee mies,
hän, tuo itketty talvi-illoin,
josta vain sydän neidon ties.
Hän, tuo ainoa jolle antoi
kerran lempensä nuoren hän,
joka kanssaan sen kauas kantoi,
viskas virroille elämän,
luotaan kuin kukan turhan heitti,
sitten sen syli aallon peitti,
eikä Inkeri saanutkaan
raukkaa konsana rakkauttaan.
Häntä vuosia itseksensä
itkenyt oli Inkeri,
vihdoin kuivannut kyynelensä;
sentään veljiltä tiedusti
vieläi joskus hän kirjeissänsä
miestä, min kuva sydämellänsä
neiti korkean kartanon
tahtoi kulkea kuolohon.
Mutta mies salamoiden kesken
puiston polkua kohoaa
kohti huonetta lemmen lesken,
kohti Inkerin ikkunaa,
katsoo Inkeri kalpeana;
seisahtuu uros kumarana,
äänin kuiskivi murtuvin
takaa kukkivan syreenin:
"Kulta Inkeri, keltatukka,
vaimo valkea nuoruutein,
kuihtui pois elon onnen kukka,
omas sentään on sydämein,
katso, kaukaa sun luokses kulin,
tänne akkunas alle tulin,
halki ukkosen, halki yön,
tuiman keskeltä arkityön.
Kulta Inkeri, keltakassa,
totta muistanet vielä mun?
Venhon muistatko valkamassa,
jolla kauaksi sousin sun?
Pienen muistatko Pyssyluodon,
missä sai punapursi vuodon,
täytyi yöpyä alle puun
kuun ja aaltojen kuunteluun?
Kulta Inkeri, keltahapsi,
niiksi vastaa sa mulle et?
Olin nuori, sa olit lapsi,
meiltä särkyivät sydämet,
pois me leikimme lemmen onnen,
pois me tanssimme tuskan ponnen,
huomaan, vasta kun myöhäist' on,
liian kalliiksi karkelon.
Kulta Inkeri, keltakukka,
kuule, kuuntele armas mua!
Vaikk' on syömeni syönyt hukka,
ijät päivät ma rakastan sua.
Tiedän nyt, mit' en ennen tiennyt;
mult' on tää talo järjen vienyt,
ei, en lähde, ma poistu en,
ennen kuin sua suutelen.
Kulta Inkeri, kutrikelta,
anna anteeksi pyytehein,
varmaan vaikutan kuollehelta;
palajan jällehen purrellein.
Mutta uskoisit mua sa varmaan,
pääni nähdä jos voisit harmaan,
kuulla itkuni ijäisen
polon pohjasta sydämen."
Poistui mies kuin oli hän tullut,
haihtui taivahan salamaan.
Silloin Inkerin huulet hullut
kiertyi nauruhun katkeraan,
nauroi hetken ja nauroi kaksi,
nähtiin aamulla sairahaksi,
mutta huulilta hourupäan
nauru poistu ei vieläkään.
Pirtin portailla pimenevillä
nauraa Inkeri-neiti nyt,
tukka takkuinen Inkerillä,
katse kuin lasi himmennyt;
menneet onkin jo pitkät ajat;
peittyneet monet lehtimajat,
keinulaudoilta laulut laanneet,
naiset kaunihit maassa maanneet.
1914.
Naissaari.
Naissaaren niemessä valkea paas
merimiesten merkkinä loistaa,
karit ympäri sen monet purret kaas,
taru koitojen kohtalot toistaa,
taru sun ja mun,
kesäilloin kun
niin kauniisti kajavat veen yli itkee.
Se nousee aalloista pysty päin
kuin nainen valkearinta,
se huutaa hurjana myrskysäin
kuin pyydettään palavinta,
kuin kuolemaa
sävel kuuluttaa,
— niin kauniisti kajavat veen yli itkee.
Mut kun meri Heljänä heijastuu
ja loivina laineet läikkyy,
kuin kaukainen kantelo soipi sen suu,
merenkultana varsi sen väikkyy
läpi mainingin
öin valoisin,
— niin kauniisti kajavat veen yli itkee.
Tuo silloin laineilta laulu soi:
"Ain ollut hän ei kivi kuollut,
hänet myös elonhehkuhun Luoja loi,
hän myös on lempinyt, huollut;
mies saarelle nous,
pois aamulla sous,
— niin kauniisti kajavat veen yli itkee.
Hän huomas sen vasta, kun valkeni yö,
Hän rannalle rientäen juoksi,
hän kaahlaa, hän paasihin polvensa lyö,
hän kutsuvi armasta luoksi,
mut aaltojen taa
tää pois katoaa,
— niin kauniisti kajavat veen yli itkee.
Hän uhmaa tuulia tuskassaan,
hänen varttansa kuohut kaulaa.
rajatonta hän huutavi rakkauttaan,
taas lempeä vienoa laulaa,
näy sankari ei,
meri mahtajan vei,
— niin kauniisti kajavat veen yli itkee.
Sadat vuodet hän siinä jo seisonut on,
nyt vain hän on valkea paasi,
monet toivehet, itse toiveheton,
hän ympäri yössä kaasi,
moni talvi ja syys
veren lämpimän hyys,
— niin kauniisti kajavat veen yli itkee.
Mut kun suvi saapuvi suloinen,
veri jällehen paadessa vertyy,
hän muistaa lempensä muinaisen,
hänen mielensä kauas mertyy,
mihin sankari sous,
joka saarelle nous,
— niin kauniisti kajavat veen yli itkee.
Ja silloin jos tuhovirtensä soi,
ah, Herra armias, auta,
pian haahdet aalloissa huppeloi,
pian pinnalla tuhto ja lauta
vain yksin ui,
moni orpoutui,
— niin kauniisti kajavat veen yli itkee.
Hän rakkauden voimaa kuuluttaa,
jok' ei armahda, sääli, ei säästä,
joka surmaa sen, keltä suukon saa,
joka ei elinaikana päästä,
joka kuin kulo lyö,
min loi elontyö,
— niin kauniisti kajavat veen yli itkee.
Hän laulaa loihtua lemmen sen,
joka polttaa, polkee ja tallaa,
kodit korkeat jättäen kylmillen,
mökin liedelle kylväen hallaa,
kun ihmistä kaks
käy vierahaks,
— niin kauniisti kajavat veen yli itkee.
Ja siks moni poski kelmenee,
moni kauhistuu uros aimo,
kun huolensa ilmi huokaisee
Naissaaren valkea vaimo,
surut sun ja mun,
kesäilloin kun
niin kauniisti kajavat veen yli itkee.
1914.
Sydänyön laulu.
Kaikki on käynyt niin kumalliseksi;
uutta en enää ma uskoa keksi,
laulan ma siks, mitä ennen ma lauloin,
kun ijän kultaisen impiä kauloin,
mietin ma taapäin, taapäin ma taivun,
muistojen muinaisten helmahan vaivun.
Uskoin ma ennen ihmisten sukuun,
nyt olen joutunut tähtien lukuun,
jotka ei aattele, jotka ei tunne,
kiertävät, muistamatta mistä ja kunne;
kohta jo itsekin unhotan elon,
jään vilun valtaan ja jäätävän pelon.
Mulla on pelko, ett' oon jo kuin kuollut,
että se Minä, jok' on riemuinnut, nuollut,
kärsinyt, lempinyt, työtäkin tehnyt,
joskus jo ammoin on hautansa nähnyt,
tunne en enää itseä, muita,
laulelen muinaisen ajan lauleluita.
Näinkö käy kaikille? Siinäkö satu?
Niinkö on lyhven elämämme latu?
Niin! soi yltämme, aitamme kuoro;
mutta se, jolle jo sattuvi vuoro,
painavi päänsä, kuin tehnyt ois murhan,
tuomiten turhaakin turhemmaksi turhan.
Yhtä en sentään ma laulamatta jätä,
en sydänyötäni yksinäistä tätä,
missä mun ympäri suitsuvat soihdut,
muinaiset niinkuin muistojen loihdut,
vaikka ne oiskin vain virvatulta,
saakohot virteni viimeisen multa.
Huomaanhan, että jo kaikki on toisin;
mutta jos harmajapääkin jo oisin,
nousen ma vieläi laill' elon aaveen,
kuulutan kunniat helkkyvän haaveen,
kuink' oli kaunista uskoa kerran
kukkahan kauneimpaan elon Herran!
Maaria, Maaria, ah, emo Luojan!
Löysin sun luonasi turvan ja suojan,
näin sinut ihmisten joukossa täällä,
lemmin ja lauloin pilvien päällä,
siksi kuin itsekin haihduin ma pilveen,
unhotin kaikkeni kuin unen ilveen.
1914.
Oudot.
Outoja ollaan ja oudommiksi
ain yhä' käymme. Miks, ah miksi?
Tuskin sa muistat enää mua,
tuskin ma ymmärrän enää sua.
Sanat on saanehet toisen mielen,
sydän on oppinut oudon kielen.
Kauan vierailla ovilla ollen
olemme tullehet turmiollen.
Suita mennyt on mieles herkkä,
multa kuihtunut kevään kerkkä.
Leiki et enää, et enää läiky,
mulle ei taivahankaaret väiky.
Etsimme toisesta itseämme,
entistä, kaunista elämätämme.
Et sinä löydä enkä minä.
Käyt niin minulle sääliksi sinä.
Emme me toistamme koskaan tapaa.
Ah, mikä vaiva: olla vapaa!
Ah, mikä tuska: tuntea, että
elämme, kuolemme kyynelettä!
1915.
Kaksi köyhää.
Ääressä takkavalkean
me kaksi turvatonta,
sill' aikaa kuin on ihmisillä
niin monta turvaa, monta!
Ääressä takkavalkean
me kaksi koditonta,
sill' aikaa kuin on maailmalta
niin monta kotia, monta.
Tiedätkö, sentään en vaihtaisi
ma elämääni tätä:
jos sinne ma vieraihin vietäisiin,
mun siellä tulisi hätä.
Tulis hätä mun sieluni siveydestä,
sen vaikka ne muuksi sanoo,
tulis tuska olla kerjäläinen,
mi almuja pyytää ja anoo.
Ja sentään ma annan ja annan vain,
vaikk' ei sitä ihmiset huomaa,
suon alati sielusta, mielestäin
vain runsautta Luojan luomaa.
Ääressä takkavalkean
me mieronköyhää kaksi;
joka päivältä, joka vaivalta
sa käyt mulle kalliimmaksi.
Ääressä takkavalkean
me ruhtinaallista kaksi;
jos maailma ei sitä huomaakaan,
me teemme sen rikkaammaksi.
Me teemme sen riemusta rikkaammaks
ja kaihosta kauniimmaksi;
ääressä takkavalkean
sua suutelen kerran ja kaksi.
Sua suutelen, itken ja iloitsen
ja tuumin: hän kaikki kantoi;
hän voi mua sietää tuokion,
siks ijäisyyden hän antoi.
1915.
Mielitietylleni.
Tiedän, tiedän, mielitietty,
miksi luotain läksit pois:
kova, kolkko, lämmin, vieno
kuinka yhteen soida vois?
Sentään tässä sydämessä
asuu itse aurinko,
vaikka pohjan pilvet, hallat
kaihti siltä kasvot jo.
Voi en kantaa kämmenellä
enää esiin sydäntäin,
piilotan sen sinne, missä
mietin ypö-yksinäin.
Liekö lemmen aika mennyt,
kosk' en vihata ma voi,
vaiko tuska valkeaksi
muinen tumman mielen loi?
Paistan yhteisymmärrystä
yli kaiken kauniin maan,
elon ulkopuolia itse,
elämää luon maailmaan.
Tai ma vielä virkan: elän,
vaikk' en olle entinen,
elän tähtein tuollapuolla,
tunnen kauhut tyhjyyden.
Mutta myöskin riemut, hurmat,
joist' ei tähdet tietää voi:
heill' on pakkokierto, mulla
vapaus, jonka taisto toi.
1915.
Trubaduuri.
Talo puuntaa rantamalla,
kesäöiltä lankeaa,
hehkuu kuuset kukkulalla
päivän viime suudelmaa,
lahden laine pitkä päilyy,
kaukaa käenkukku soi,
ulapalla purje häilyy,
saaret hiljaa unelmoi.
Saapuu työstä niittykansa
päivän kortta kaattuaan,
istuu vallat kuistillansa
riippumatot maattuaan,
naiset kauniit, herrat hienot,
keskikesäin vierahat,
posket puhtaat, äänet vienot,
sormet hoikat, soreat.
Vait on metsä. Niityt, pellot
vartoo yötä valkeaa,
kilkattavat karjankellot
suven aikaa suloisaa,
saunan savu rannan alta
kertoo raatajista työn,
hattara vain taivahalta
haavehista pohjan yön.
Silloin, katso: pursi outo
puikoo kohti valkamaa,
vaan on kumma venhon souto,
siivet sitä kuljettaa,
ei, ne joikuu joutsenina,
kaartuu kaulat korkeat,
päilyy lahden lumpehina
linnut päivän-paistavat.
Viiltää rannan alle venho,
vieras maihin astuvi,
katsehessa kaukotenho,
ryhdiltänsä ritari,
hatun heiluu sulka, vyössä
olkapäällä luuttu on,
ja hän laulun laulaa yössä
kuulla kaiken kartanon:
"Notkui neiti nuori kerran,
kasvoi täältä kaukana,
kaunis niinkuin kukka Herran,
pyhä niinkuin Maaria,
liitti yhteen laulu meidät,
luutuin hänet huimasin,
vaan hän toista lempi, heidät
säilälläni surmasin.
Kuolleet on he kumpainenki,
vaan ei kuollut rakkautein,
siksi niinkuin haudan henki
yhä harhaa sydämein,
siksi samoon maata monta,
vellon vettä vierastai,
laulan osaa onnetonta,
harvoin lempi säälin sai.
Eivät ajan lapset tunne
enää, mit' on murtumus,
tiedä itse eivät, kunne
heiltä haihtui rakkaus,
katoo uljuus, lempi, maine,
kaikki kaunis raukeaa,
menee niinkuin merten laine
kohti paatta harmajaa.
Laulunakin lie jo turha,
sentään virren viritän,
tunnollani vaikk' on murha,
murhasitte enemmän,
koska loppui lemmen loihdut,
heitän taistohansikkaan:
saitte elon suuret soihdut
sydämistä sammumaan.
Teitä kiehtoo hyöty lähin,
teitä aine tenhoaa,
nautiskella voitte vähin,
ette enää rakastaa,
ette surra, ette huolla,
ette luoda elämää,
siksi tarvis pohjan puolla
tiedettä ei hilpeää!
Ah, ne auvot kenpä tietää
kerran kahden autuaan,
maan ei mataluutta sietää
enää saata milloinkaan,
hän on mennyt maailmalta,
irti ihmisistäkin,
miesi, tullut tuonelalta,
tuonne käypä takaisin."
Nukkuu talo rantamalla,
niityt, pellot unelmoi,
punapursi rannan alla,
kaukaa airontahti soi,
järvi peilityynnä päilyy,
peittyy lahdet terheneen,
illan, aamun ruskot häilyy
päällä metsän, maan ja veen.
Kesätyön on hetki herkin,
aatos untuu unelmiin,
viittoo viita nuorin kerkin
tuulentupiin utuisiin,
liehuu lempi, herää hempi,
aitan uksi narahtaa,
tyttö, joka ennen empi,
sulhon kaulaan karahtaa.
Miesten, naisten mielialaa
hiiltää outo himmeys,
aaltoo aatoksissa salaa
niinkuin tähkän täyttymys,
poven polttaa nuoret kummut,
kuvat heljät heijastuu,
arat aukee unten ummut,
sielunsilmät seijastuu.
1916.
Istuin ja itkin.
Istuin ja itkin
vuoteeni laidalla,
muistelin jällehen Sua.
Miksi mun hylkäsit?
Miksi et sietänyt
sietämätöntä mua?
Istuin ja itkin
elämäni itkua
rinnassa rikos ja rauta.
Emmekö yhdy?
Emmekö tapaa?
Herra armias, auta!
1916.
Ukkospilvi.
Ukkospilvi mun pääni päällä —
mitä se tietää sulle?
Outoja onnen vaiheitako
vaiko murhetta mulle?
Ukkospilvi sun pääsi päällä —
mitä se tietää mulle?
Onnea vaiko onnettomuutta —
saman se tietää sulle.
1916.