piti hetken kirjettään aukaisematta kädessään. Hän vapisi liiaksi
voidakseen rikkoa kuorta ja ruveta lukemaan.
Suuri Nanon seisoi hänen edessään, kädet vyötäisillä ja ilo näytti
loistavan kuin aurinko hänen ruskettuneilla kasvoillaan.
-- Lukekaa toki, neiti...
-- Ah, Nanon, miksi palaa hän Parisiin, vaikka hän lähti Saumurista.
-- Lukekaa, niin saatte nähdä.
Eugénie aukaisi kirjeen vapisevin käsin. Osoitus "Rouva des Grassins
ja Corret"-kauppahuoneelle putosi siitä maahan. Nanon korjasi sen
talteen.
-- "Rakas serkkuni..."
-- En ole enää Eugénie, ajatteli tyttö ja hänen sydämensä kutistui
kokoon.
-- "Te..."
-- Hän sanoi minulle ennen: _sinä!_
Hän pani käsivartensa ristiin eikä uskaltanut lukea enempää ja suuret
kyyneleet tulivat hänen silmiinsä.
-- Onko hän kuollut? kysyi Nanon.
-- Silloin hän ei kirjoittaisi, vastasi Eugénie. Ja hän luki koko
kirjeen:
Rakas serkkuni!
Teille on varmaan, toivon minä, hauskaa kuulla, että minulla
on ollut menestystä. Te olette pannut onneni alulle, olen
tullut rikkaaksi seuratessani setäni neuvoja, jonka kuolemasta,
samoinkuin tätini, olen juuri saanut tietää herra des Grassins'in
kautta. Vanhempiemme kuolema on luonnollinen asia ja me seuraamme
heitä itse aikanamme. Toivon, että olette jo lohdutettu. Mikään
ei voi vastustaa aikaa, olen sen itse kokenut. Niin, rakas
serkkuseni, ikäväkseni täytyy minun sanoa, että nuoruusunelmieni
aika nyt on ohi. Se on maailman meno! Matkustaessani maasta
maahan olen paljon ajatellut elämää. Lähtiessäni olin vielä
lapsi, nyt olen kypsä mies. Nyt ajattelen paljon sellaista,
mikä ei ennen tullut mieleeni. Te olette vapaa, serkkuseni, ja
minäkin olen sitä vielä. Mikään ei näköjään ole lapsellisten
suunnitelmiemme tiellä. Olen kuitenkin liian avosydäminen
salatakseni Teiltä nykyistä asemaani. En ole unohtanut vanhaa
lupaustani. Olen joka päivä pitkien matkojeni kestäessä muistanut
pientä puupenkkiä...
Eugénie nousi penkiltä ikäänkuin hän olisi istunut hehkuvilla
hiilillä ja asettui eräille pihan portaista.
... pientä puupenkkiä, jolla vannoimme toisillemme ikuista
rakkautta, kapeaa käytävää, harmaata tupaa, huonettani
katonrajassa, yötä, jolloin Te niin suloisella tavalla teitte
minut velalliseksenne ja helpotitte tulevaisuuttani. Niin, nuo
muistot antoivat minulle rohkeutta ja saivat minut uskomaan, että
Te ajattelitte minua niinkuin minä Teitä, sovittuina aikoina
vuorokaudesta. Oletteko katsellut pilviä yhdeksän aikaan? Te
olette sen tehnyt, eikö totta? Siksi en tahdo pettää minulle
niin kallista ystävyyttämme. Kerron Teille kaikki. Ajattelen
tällä hetkellä liittoa, joka vastaa kaikkia käsityksiäni
aviosäädystä. Rakkaus avioliitossa on hulluutta. Kokemukseni
ovat minulle opettaneet, että täytyy aviolupausta tehdessään
noudattaa maailman menoa. Nyt on, rakas serkkuni, meidän
välillämme ikäero, joka varmaan vaikuttaisi vielä epäedullisemmin
Teidän tulevaisuuteenne kuin minun. En puhu mitään Teidän
tavoistanne, kasvatuksestanne, tottumuksistanne, joita olisi
varmaankin vaikeata saada sopusointuun parisilaisen elämän kanssa
eivätkä myöskään sopisi minun kauas tähtääviin suunnitelmiini.
Aikomukseni on pitää suurta taloutta, ottaa salongissani vastaan
hienon maailman väkeä, mutta muistelen Teidän rakastaneen
yksinkertaista, hiljaista elämää. Tahdon olla vielä suorempi ja
tehdä Teidät tuomarikseni nykyisessä asemassani. Teidän tulee se
tuntea ja Teillä on oikeus lausua ratkaiseva sananne. Minulla
on nykyään kahdeksankymmentä tuhatta frangia korkoja vuodessa.
Tämä omaisuus antaa minulle tilaisuuden suhteihin d'Aubrion-suvun
kanssa, jonka ainoa perijätär, nuori yhdeksäntoista vuotias
tyttö, on valmis tuomaan minulle myötäjäisinä aatelisen nimensä,
Hänen Majesteettinsa kunnia-kamariherran arvon ja muita loistavia
etuja. Tunnustan Teille, rakas serkkuni, etten vähimmässäkään
määrässä rakasta neiti d'Aubrionia. Mutta avioliiton kautta
hänen kanssaan turvaan lapsilleni yhteiskunnallisen aseman, joka
on sitäkin tärkeämpi, kun yksinvalta päivä päivältä voittaa
yhä enemmän alaa. Jonkun ajan kuluttua voi poikani, markiisi
d'Aubrion, jolla on majoraatti ja neljäkymmentä tuhatta frangia
korkoja, valita mielensä mukaan asemansa yhteiskunnassa. Olemme
velvolliset uhrautumaan lastemme hyväksi. Näette, serkkuni, miten
avomielisesti paljastan Teille sydämeni ja talouteni tilan. Ehkä
olette Te puolestanne seitsenvuotisen eron aikana unohtanut
lapselliset aikeemme. Mitä minuun tulee en ole unohtanut enempää
Teidän hyvyyttänne kuin omia lupauksianikaan. Muistan kaikki,
mitä Teille sanoin, kuinka vähäpätöistä se lieneekään ollut,
jokaisen sanan, jonka kuka hyvänsä vähemmän oikeudentuntoinen
nuori mies jo aikoja sitten olisi unohtanut. Kun nyt Teille
tunnustan, että olen aikonut mennä maailmanmukaiseen avioliittoon
ja että myöskin vielä muistan lapsellisen rakkautemme, teen sen
osoittaakseni, että kokonaan luotan Teihin, että lasken kohtaloni
Teidän käsiinne ja että, jos niin tahdotte, olen valmis luopumaan
kunnianhimoisista pyrkimyksistäni ja mielelläni tyytymään siihen
yksinkertaiseen ja puhtaaseen onneen, josta olette antanut
minulle niin liikuttavan kuvan.
-- Tra, la, la, tra, la, la, olisi Grandet laulanut _Non più andrai'n_
nuottiin allekirjoittaessaan: "uskollinen serkkunne Charles". -- Tuhat
tulimmaista, olisi hän lisännyt, asia on saatava selväksi. Ja
hakien esiin osotuskirjansa olisi hänkin kirjoittanut seuraavan
jälkikirjoituksen:
P. S. -- Panen tämän kirjeen mukaan des Grassins'in liikkeelle
osotetun kahdeksan tuhannen frangin maksumääräyksen, joka
suoritetaan Teille kullassa, korvaukseksi minulle hyvyydessänne
antamastanne lainasta ja sen koroista. Odotan vielä Bordeaux'sta
matka-arkkua, sisältävä joitakin esineitä, jotka pyydän saada
jättää Teille ikuisen kiitollisuuteni todistukseksi. Voitte
lähettää takaisin lippaani postitse osoitteella: Herra Grandet,
Hôtel d'Aubrion, Hillerin-Bertinin katu.
-- Postitse! toisti Eugénie. Esine, josta olisin tuhat kertaa antanut
henkeni!
Isku oli kauhea. Laiva oli tehnyt haaksirikon jättämättä jälkeensä
edes yhtä laudanpalaa toivomusten aavalle ulapalle. On naisia,
jotka huomatessaan tulleensa hyljätyksi, rientävät tempaamaan
rakastettunsa onnellisemman kilpailijansa sylistä, työntävät tikarin
tämän rintaan ja pakenevat senjälkeen maailman ääriin tai päättävät
päivänsä mestauslavalla. Tällainen menettely on epäilemättä kaunista.
Rikoksen aiheuttaa tässä tapauksessa jalo intohimo, joka herättää
vastakaikua inhimillisessä oikeudentunnossa. On myöskin olemassa
naisia, jotka painavat päänsä alas, kärsivät hiljaisuudessa, kulkevat
kieltäymyksessä kohti kuolemaa, itkevät ja antavat anteeksi,
rukoilevat ja elävät muistoissaan viimeiseen hengenvetoonsa. Tämä on
rakkautta, totista rakkautta, enkelien rakkautta, ylpeää rakkautta,
joka elää ja kuolee tuskassaan. Tätä jälkimäistä laatua olivat
Eugénien tunteet, kun hän oli lukenut loppuun kirjeen. Hän käänsi
silmänsä taivasta kohti, ajatellen äitinsä viimeisiä sanoja, joka,
kuten usein kuolevat tekevät, oli heittänyt tulevaisuuteen näkevän,
profeetallisen katseen. Eugénie tunsi nyt äitinsä sanoissa ja
elämässä koko tulevan kohtalonsa. Hänellä ei ollut muuta tekemistä
maailmassa kuin ohjata kulkunsa taivasta kohti ja elää rukouksessa,
odottaen vapautensa päivää.
-- Äitini oli oikeassa, ajatteli hän kyynelet silmissä: kärsiä ja
kuolla, siinä kohtalomme.
Hitain askelin palasi hän puutarhasta sisään. Vastoin tavallisuutta
ei hän nyt kulkenut kyökkikäytävää. Hän meni harmaaseen arkitupaan,
missä kaikki muistutti serkusta; kamiinilla oli vielä sama kuppi,
jota hän oli käyttänyt einettä syödessään, samoinkuin vanha
sevreläinen sokeriastia.
Aamu tuli monessa suhteessa merkilliseksi ja muistorikkaaksi. Nanon
ilmoitti seurakunnan kirkkoherran.
Kirkkoherra, Cruchot'iden sukulainen, kuului presidentti de
Bonfons'in puolueeseen. Muutamia päiviä sitten oli vanha
Cruchot taivuttanut hänet puhumaan uskonnon nimessä Eugénielle
velvollisuudesta astua aviosäätyyn. Nähdessään rippi-isänsä luuli
Eugénie, että tämä oli tullut noutamaan niitä tuhatta frangia, jotka
hän kuukausittain antoi jaettaviksi köyhille, ja käski Nanonin mennä
niitä noutamaan. Mutta kirkkoherra alkoi hymyillä.
-- Tänään, neiti, tulen puhumaan eräästä tyttöparasta, jonka
kohtaloon koko Saumur ottaa osaa, ja joka rakkauden puutteesta
itseään kohtaan viettää epäkristillistä elämää.
-- Jumalani, tällä hetkellä askaroivat ajatukseni niin kokonaan
omassa kohtalossani, etten voi niitä nyt omistaa lähimmäiselleni.
Olen hyvin onneton; ainoa turvani on kirkossa. Mutta sillähän onkin
kyllin avara syli, ottaakseen vastaan kaikki meidän surumme, ja aina
ehtymätön lohdun lähde.
-- Neiti, kun puhumme tuosta mainitsemastani tyttöparasta, puhumme
juuri teistä itsestänne. Sallikaa että sanon teille: jos haluatte
elää onneanne varten, on teillä valittavana vain kaksi tietä. Teidän
täytyy joko luopua maailmasta tai alistua sen lakien alle. Teidän on
täytettävä mainen kutsumuksenne tai elettävä yksinomaan taivaan onnea
varten.
-- Ah, te puhutte minulle juuri sillä hetkellä, kun halusin kuulla
toisen ihmisen ääntä. Jumala on teidät tänne lähettänyt. Tahdon sanoa
jäähyväiset maailmalle ja elää yksistään Jumalalle hiljaisuudessa,
kaukana ihmisistä.
-- Tyttäreni, neuvon teitä kauan ja perinpohjaisesti ajattelemaan,
ennen kuin teette niin kohtalokkaan päätöksen. Avioliitto merkitsee
elämää, nunnanhuntu kuolemaa.
-- Niinpä valitsen kuoleman, nopean kuoleman, herra kirkkoherra!
huudahti tyttö hirvittävällä tulisuudella.
-- Kuoleman? Mutta teillä on suuria velvollisuuksia yhteiskuntaa
kohtaan, neiti. Ettekö ole ikäänkuin kaikkien niiden äiti, joille
annatte vaatteet, puita talvella ja työtä kesällä? Teidän suuri
omaisuutenne on laina, joka teidän täytyy maksaa takaisin, ja
tähän saakka olettekin käsittänyt asian tässä kristillisessä
mielessä. Luostariin meno olisi teidän puoleltanne itsekkäisyyttä.
Naimattomaksi ette myöskään saa jäädä. Uskotteko voivanne yksin
hoitaa suunnatonta omaisuuttanne? Se voi liukua teidän käsistänne. Te
voitte saada niskaanne tuhansia rettelöitä, joista teidän on vaikea
suoriutua. Uskokaa minua, pappianne: puoliso on teille välttämätön,
hänen avullaan voitte säilyttää mitä Jumala on teille antanut. Puhun
teille rippi-isänä. Te rakastatte liiaksi Jumalaa voidaksenne luopua
hänestä maailmankaan keskellä ja teidän sielunne on liian kaunis
kärsiäkseen siitä vahinkoa.
Samassa antoi rouva des Grassins ilmoittaa itsensä. Hän tuli koston
ja epätoivon tunteen ajamana.
-- Neiti... huudahti hän. Kas, täällähän on herra kirkkoherra. Jätän
asiani toiseen kertaan. Aioin puhua liikeasioista, mutta täällähän
tapaan teidät hurskaassa kaksinpuhelussa.
-- Hyvä rouva, virkkoi pappi, jätän teille kentän vapaaksi.
-- Herra kirkkoherra, sanoi Eugénie, palaattehan pian. Teidän apunne
on minulle tällä hetkellä välttämätön.
-- Se on totta, lapsi parka, huudahti rouva des Grassins.
-- Mitä sillä tarkoitatte, kysyivät Eugénie ja kirkkoherra yhdestä
suusta.
-- Enkö tietäisi muka mitään serkkunne paluusta ja hänen
avioliitostaan neiti d'Aubrionin kanssa?... Sellaiset asiat eivät
mene koskaan naisen nenän ohi.
Eugénie punastui eikä vastannut mitään. Hän päätti nyt ja vasta pysyä
yhtä järkkymättömän levollisena kuin hänen isänsä aina oli ollut.
-- Rouvaseni, sanoi hän viimein ivallisesti, asiat menevät varmaankin
minun nenäni ohi, sillä en ymmärrä teitä. Voitte huoleti puhua
kirkkoherran läsnäollessa, tiedättehän että hän on rippi-isäni.
-- Hyvä, neitiseni, katsokaa, mitä des Grassins on minulle
kirjoittanut. Lukekaahan.
Eugénie luki seuraavan kirjeen:
Rakas vaimoni,
Charles Grandet on palannut Intiasta ja on jo kuukauden
oleskellut Parisissa...
-- Kuukauden! ajatteli Eugénie ja hänen kätensä vaipuivat alas.
Pian luki hän taas edelleen.
... Hän on antanut minun kaksi kertaa vartoa odotushuoneessaan
ennenkuin pääsin hänen puheilleen, tuon tulevan kreivi
d'Aubrionin. Vaikka koko Parisi puhuu hänen avioliitostaan ja
vaikka jo on julkisesti kuulutettukin...
-- Hän kirjoitti siis minulle samalla hetkellä, kun... sanoi
Eugénie itselleen. Hän ei jatkanut yksinpuheluaan eikä huudahtanut
parisittaren tapaan: konna! Mutta siitä huolimatta oli hänen
halveksuntansa täydellinen.
... ei tämä avioliitto kuitenkaan, jatkoi hän lukemistaan, ole
varma, sillä markiisi d'Aubrion on varova antamasta tytärtään
vararikkolaisen pojalle. Kerroin hänelle siitä vaivasta, jota
me, hänen setänsä ja minä, olimme nähneet hänen isänsä asiain
kuntoon saattamisessa, ja siitä taitavasta sotajuonesta, jolla
olimme pitäneet velkojia kurissa aina tähän päivään saakka.
Tuolla heittiöllä oli kuitenkin otsaa vastata minulle, joka
viiden vuoden aikana olen päivää ja yötä ahkeroinut hänen
kunniansa hyväksi, etteivät hänen isänsä asiat liikuttaneet
häntä! Asianajajalla olisi oikeus periä vaivoistaan kolmen,
neljänkymmenen tuhannen frangin palkkio, mikä vastaisi yhtä
prosenttia koko velkasummasta. Mutta malttia, hän on lain
mukaan vielä maksava velkojilleen miljoona kaksisataa tuhatta
frangia ja aionpa julistaa kuolinpesän vararikkoon. Otin tämän
asian niskoilleni, luottaen tuon vanhan kyykäärmeen Grandet'n
lupauksiin, ja velkojia olen lohduttanut suvun kunnialla. Jos
herra kreivi d'Aubrion ei välitä perheensä kunniasta, välitän
minä yhä edelleen omastani. Olen antava velallisille täyden
selon asemastani. Kuitenkin tunnen liian suurta kunnioitusta
neiti Eugénieta kohtaan, jonka liittymisestä meidän sukuumme me
onnellisempina aikoina uneksimme, jotta toimisin, ennen kuin olet
hänelle puhunut tästä asiasta...
Tähän kohtaan tultuaan ojensi Eugénie kylmästi kirjeen takaisin
lukematta sitä loppuun.
-- Kiitän teitä, sanoi hän rouva des Grassins'ille, saammehan nähdä...
-- Nyt puhutte aivan kuin autuas isä-vainajanne, sanoi rouva des
Grassins.
-- Rouva, puuttui Nanon puheeseen, te olette maksava meille kahdeksan
tuhatta frangia kullassa.
-- Se on totta; tahdotteko lähteä minun kanssani, rouva Cornoiller.
-- Herra kirkkoherra, sanoi Eugénie ylevällä kylmäverisyydellä, jonka
hänelle antoi se asia, mistä hän aikoi puhua, olisiko synti pysyä
neitsyenä avioliitossa?
-- Se on omantunnon asia, jota en voi ratkaista. Mutta jos tahdotte
tietää, mitä kuuluisa Sanchez sanoo siitä "Summa de matrimoniossaan",
niin voin siitä teille huomenna kertoa.
Pappi lähti. Neiti Grandet meni isänsä työhuoneeseen ja viipyi
siellä yksin koko päivän, tulematta edes, Nanonin pyynnöistä
huolimatta, päivälliselle. Vasta illalla tuli hän arkitupaan, kun
tavanmukaiset vieraat alkoivat saapua. Milloinkaan ei Grandet'n sali
ollut niin täynnä kuin tänä iltana. Uutinen Charles'in paluusta
ja uskottomuudesta oli jo tunnettu koko kaupungissa. Mutta kuinka
tarkkaavaisia vieraat koettivatkaan olla, ei heidän uteliaisuutensa
tullut tyydytetyksi. Eugénie, joka oli tiennyt valmistautua
vieraidensa uteliaisuuteen, oli täysin tyyni eikä paljastanut mitään
niistä voimakkaista tunteista, jotka hänessä liikkuivat. Hän osasi
ottaa nauravan ilmeen kasvoilleen vastatessaan kaikille niille,
jotka surumielisin katsein ja sanoin tahtoivat todistaa hänelle
osanottoaan. Hän ymmärsi täydellisesti kätkeä onnettomuutensa
kohteliaisuuden verhon alle. Yhdeksän aikaan jätettiin pelipöydät
ja alettiin jutella vapaasti mitä mieleen juolahti: kun kaikki
vieraat vihdoin nousivat lähteäkseen talosta, sattui ikimuistoinen
tapaus, josta kauan aikaa puhuttiin Saumurissa ja sen ympäristöissä
jokaisella neljällä ilmansuunnalla.
-- Jääkää, herra presidentti, sanoi Eugénie herra de Bonfons'ille,
nähdessään tämän tarttuvan keppiinsä.
Kun nämä sanat olivat lausutut, ei seurassa ollut ketään, joka ei
tuntenut olevansa liikutettu. Presidentti kalpeni ja tunsi tarvetta
istua.
-- Presidentti saa miljoonat, kuiskutti neiti de Gribeaucourt.
-- Se on selvä, presidentti de Bonfons nai neiti Grandet'n, sanoi
rouva d'Orsonval.
-- Hänen pelivoittonsa on ollut suurin, virkkoi abbé.
-- Mikä vekkuli, sanoi notario.
Jokainen yritti jotain sukkeluutta, mutta kaikki näkivät rikkaan
perijättären miljoonineen ikäänkuin valtaistuimelle korotettuna.
Näytelmä, jonka juoni oli mennyt solmuun yhdeksän vuotta sitten,
alkoi selvitä ratkaisuaan kohti. Kehoittaa koko Saumurin läsnäollessa
presidenttiä jäämään, se ei toki voinut merkitä muuta kuin valita
hänet aviopuolisokseen. Pikku kaupungissa noudatetaan kaikkia
sovinnaisia tapoja niin tarkasti, että pieninkin poikkeus niistä
merkitsee samaa kuin mitä juhlallisin lupaus.
-- Herra presidentti, sanoi Eugénie vapisevalla äänellä, kun he
olivat jääneet kahden, minä tiedän, mikä teitä minussa miellyttää.
Vannokaa, että jätätte minut vapaaksi koko elinijäkseni, ett'ette
milloinkaan vaadi minua täyttämään aviollisia velvollisuuksia, ja
käteni on teidän. -- Ah, jatkoi hän, nähdessään toisen lankeavan
polvilleen eteensä, en ole vielä sanonut kaikkea. En tahdo pettää
teitä. Sydämessäni palaa tunne, joka ei ole koskaan sammuva.
Ystävyyttä vain, en muuta, voin tarjota tulevalle puolisolleni. En
tahdo häntä loukata, mutta en myöskään kohdella vastoin sydämeni
ääntä. Sitä paitsi saatte käteni ja omaisuuteni vasta kun olette
tehnyt minulle suuren palveluksen.
-- Olen valmis kaikkeen, sanoi presidentti.
-- Kas tässä on puolitoista miljoonaa frangia, herra presidentti,
sanoi Eugénie, ja otti povestaan tukun setelirahoja, lähtekää
Parisiin -- ei huomenna, ei ensi yönä, vaan heti kohta. Menkää herra
des Grassins'in luo, kysykää häneltä setäni velkojain nimet, kutsukaa
velkojat koolle, maksakaa kaikki heidän saatavansa pääomineen ja
korkoineen, viiden prosentin mukaan velkojen merkitsemispäivästä
lukien. Ottakaa kaikista suorituksistanne tarkat viralliset
kuitit. Te olette tuomari ja luotan siis siihen, että toimitatte
tämän asian kaikkia laillisia muotoja noudattaen. Olette myöskin
oikeudentuntoinen ja ritarillinen mies ja voin siis turvallisesti
lähteä purjehtimaan tämän maailman merta teidän nimenne lipun alla.
Osoittakaamme toinen toisellemme hienotunteisuutta. Olemmehan vanhoja
tuttuja, melkein kuin sukulaisia, ette halua tehdä minua onnettomaksi.
Presidentti lankesi rikkaan perijättären jalkoihin, vavisten ilosta
ja pelosta.
-- Olen teidän orjanne, sanoi hän.
-- Kun olette saanut kuitit, jatkoi Eugénie, luoden kylmän katseen
polvistuvaan mieheen, viette ne ja kaikki velkakirjat serkulleni
Grandet'lle sekä annatte hänelle samalla tämän kirjeen. Kun olette
palannut, täytän lupaukseni.
Presidentti älysi, että Eugénie vain petetyn rakkauden takia
tarjosi hänelle kätensä. Siksi riensikin hän kiireimmän kautta
täyttämään hänelle uskottua tehtävää, jottei mikään sovinto entisten
rakastavaisten kesken ehtisi tulla kysymykseen.
Kun herra de Bonfons oli lähtenyt, vajosi Eugénie nojatuoliin ja
puhkesi itkemään. Kaikki oli häneltä nyt mennyt.
Presidentti lähti postihevosilla ja oli seuraavana iltana Parisissa.
Tulonsa jälkeisenä aamuna meni hän des Grassins'in luo. Tuomari
kutsui velkojat notarion virkahuoneeseen, jonne velkakirjat olivat
jätetyt. Tavallisista velkojista erosivat nämä Grandet'n saamamiehet
siinä, että he todella olivat täsmällisiä. Presidentti de Bonfons
maksoi heille neiti Grandet'n nimessä heidän saatavansa korkoineen,
mikä Parisin kauppamaailmassa herätti suunnatonta huomiota.
Kun kaikki kuitit olivat järjestyksessä ja des Grassins oli saanut
vaivoistaan Eugénien määräämät viisikymmentä tuhatta frangia,
lähti presidentti d'Aubrionien taloon, missä hän tapasi Charles'in
juuri siinä silmänräpäyksessä, kun tämän tuleva appi-isä oli hänet
jättänyt, annettuaan hänelle aika läksytyksen. Vanha markiisi oli
hänelle ilmoittanut, ettei hän saisi hänen tyttärensä kättä, ennen
kuin kaikki Guillaume Grandet'n velkojat olivat tyydytetyt.
Presidentti antoi hänelle seuraavan kirjeen:
Serkkuni.
Herra Presidentti de Bonfons on ottanut tehtäväkseen jättää
Teille kaikki kuitit setäni veloista. Kuulin mainittavan
vararikosta ja ajattelin, ettei vararikon tehneen poika ehkä
voisikaan naida neiti d'Aubrionia. Niin, serkkuni, Te olette
oikein arvostellut älyäni ja tapojani: en ole missään suhteessa
maailmannainen, en tunne seuraelämän harrastuksia enkä tapoja
enkä olisi niin ollen varmaankaan voinut tuottaa Teille sitä
onnea, jota Te toivotte. Tulkaa onnelliseksi ja nauttikaa niistä
eduista, joille Te uhraatte ensi rakkautemme. Tehdäkseni Teidän
onnenne täydelliseksi en voi muuta tehdä kuin lahjoittaa Teille
isänne kunnian. Jääkää hyvästi, olette aina tapaava minussa
uskollisen ystävättären.
Eugénie G.
Presidentti ei voinut olla hymyilemättä nähdessään kunnianhimonsa
sokaiseman miehen kasvojenilmeen, kun tämä sai kuitit isänsä veloista.
-- Voimme lähettää toinen toisellemme kihlauskorttimme, sanoi
presidentti de Bonfons.
-- Vai niin, te naitte Eugénien. Sepä hauskaa, hän on kelpo tyttö.
Mutta, lisäsi hän, ja valoisa ajatus näytti iskeneen hänen päähänsä,
hän on siis rikas?
-- Neljä päivää sitten oli hänellä yhdeksäntoista miljoonaa, tänään
vajaat seitsemäntoista.
Charles silmäili tylsämielisesti presidenttiä.
-- Seitsemäntoista milj...
-- Seitsemäntoista miljoonaa, niin, herraseni. Naimisiin mentyämme on
meillä, Eugéniella ja minulla, seitsemänsadan viidenkymmenen tuhannen
korot vuodessa.
-- Rakas lankoni, sanoi Charles, saaden takaisin osan entisestä
varmuudestaan, me voimme tulevaisuudessa olla toisillemme hyödyksi.
-- Vielä olen saanut asiakseni jättää teidän omiin käsiinne tämän
pienen lippaan, jatkoi presidentti, asettaen kantamuksensa pöydälle.
-- Rakas ystävä, huudahti markiisitar d'Aubrion, joka samassa astui
sisään, huomaamatta presidentin läsnäoloa, älkää välittäkö siitä
mitä herra d'Aubrion lieneekin teille sanonut. Sen on herttuatar de
Chaulieu ajanut hänen päähänsä. Sanon teille vielä kerran, mikään ei
ole avioliittonne esteenä...
-- Se on totta, rouva, vastasi Charles. Isäni velat ovat eilen
maksetut.
-- Puhtaassa rahassa! huudahti markiisitar.
-- Niin, sekä pääoma että korot. Tahdon puhdistaa isäni muiston.
-- Mikä hulluus! huudahti tuleva anoppi. Kuka on tuo herra, lisäsi
hän, kuiskuttaen tulevan vävynsä korvaan, huomattuaan presidentin.
-- Asianajajani, vastasi Charles matalalla äänellä.
Markiisitar tervehti ylhäisesti herra de Bonfons'ia ja poistui.
-- Olemmepa nyt jo toisillemme hyödyksi, sanoi presidentti, tarttuen
lakkiinsa. Hyvästi, rakas lankoni.
-- Hän pitää minua pilkkanaan, tuo Saumurin kukko. Tekisipä mieleni
antaa hänelle kelpo ojennus.
Kolme päivää myöhemmin, palattuaan Saumuriin, julkaisi herra de
Bonfons kihlauksensa Eugénien kanssa. Kuusi kuukautta sen jälkeen
nimitettiin hän Angers'in hovin neuvokseksi. Ennen kuin Eugénie lähti
Saumurista antoi hän sulattaa ne kultakoristeet, jotka olivat olleet
hänelle niin kalliita, ja teetti niistä ynnä serkultaan saamistaan
kahdeksasta tuhannesta frangista kultaisen monstranssin, jonka hän
lahjoitti sille kirkolle, missä niin usein oli _hänen_ puolestaan
rukoillut.