oli ainoa, jonka puoleen hän saattoi kääntyä varmana siitä että tämä
ymmärtäisi häntä. Nanon oli ainoa, joka rakasti häntä hänen itsensä
tähden ja jonka kanssa hän saattoi puhella surustaan. Suuri Nanon oli
kohtalon sallimus Eugénielle. Hän ei ollutkaan enää palvelija, vaan
nöyrä ystävä.
Isänsä kuoleman jälkeen Eugénie sai tietää herra Cruchot'lta että hän
sai kolme sataa tuhatta frangia korkoa Saumurin ympäristöllä olevista
kiinteistä pääomistaan, että hänellä sitäpaitsi oli kolmesataa
viisikymmentä tuhatta, asetettuna kolmen prosentin korolle, lisäksi
kaksi miljoonaa kullassa ja sata tuhatta frangia taalereissa
lukuunottamatta vielä saamattomia arentimaksuja. Koko pääoma nousi
seitsemääntoista miljoonaan frangiin.
-- Missähän onkaan nyt orpanani? ajatteli hän.
Sinä päivänä, jolloin mestari Cruchot jätti hoidokilleen hänen
perintöosuutensa ja ilmoitti, että hänen asiansa nyt olivat
järjestyksessä, vietti Eugénie iltaa kahden Nanonin kanssa. He
istuivat molemmin puolin uunia vanhassa, harmajassa asuinhuoneessa,
joka nyt oli niin tyhjä ja kuitenkin niin rikas muistoista, aina
tuolista saakka, jolla äiti oli istunut, lasiin saakka, josta orpana
oli juonut.
-- Nanon, me olemme yksin!
-- Niin olemme, neiti; jospa tietäisin, missä hän on, tuo rakas
nuorukainen, menisin vaikka jalan häntä hakemaan.
-- Meri eroittaa hänet meistä, sanoi Eugénie.
Sillä aikaa kun perijätär parka itki yhdessä vanhan palvelijansa
kanssa tässä kylmässä, kolkossa talossa, joka muodosti hänen koko
maailmansa, ei Nantes'ista Orleans'iin saakka puhuttu muusta kuin
neiti Grandet'n seitsemästätoista miljoonasta.
Ensi työkseen määräsi hän kahdentoista sadan vuotuiset korot
Nanonille, josta nyt tuli rikas tyttö. Ennen kuukauden loppua
olikin hän jo naimisissa Antoine Cornoiller'n kanssa, joka samalla
sai neiti Grandet'n maatilojen ja muun omaisuuden ylivalvojan
toimen. Rouva Cornoiller erosi edukseen aikalaisistaan. Vaikka hän
oli viidenkymmenen yhdeksän vuoden vanha, näytti hän vasta olevan
neljissäkymmenissä. Hänen karkeihin piirteihinsä ei aika ollut
koskenut. Luostarimaisen elämänsä ja ankaran ruokajärjestyksensä
avulla oli hän säilyttänyt kirkkaan ihonsa ja rautaisen terveytensä.
Niinpä oli hän tuskin koko elämänsä aikana ollut kauniimpi kuin
hääpäivänään. Hänellä oli etuja, jotka ovat ominaisia rumuudelle,
hän oli suuri, lihava, roteva, ja onnellinen ilme kuvastui hänen
silmissään niin että moni aviomies kadehti Cornoiller'lta hänen
vanhaa morsiantaan.
-- Hän on tuoreen näköinen, sanoi verkakauppias.
-- Hän voisi vielä saada lapsiakin, sanoi suolakauppias, hän on
luvalla sanoen säilynyt kuin olisi hän maannut suolavedessä.
-- Hän on rikas ja Cornoiller poika teki hyvät kaupat, sanoi kolmas
naapuri.
Kun Nanon jätti vanhan talon ja astui mutkikkaita katuja pitkin
kirkkoon, tervehdittiin häntä joka puolelta, sillä kaikki pitivät
hänestä.
Eugénie antoi vanhalle uskolliselle palvelijalleen kolme tusinaa
pöytäkalustoa. Cornoiller hämmästyneenä sellaisesta ylellisyydestä
kiitti emäntäänsä kyyneleet silmissä ja olisi mennyt vaikka tuleen
hänen edestään. Rouva Cornoiller oli kaksinverroin onnellinen, sillä
hänellä ei ollut ainoastaan mies, vaan hän oli lisäksi Eugénien
uskottu. Hänellä oli nyt itsellään hoidettavansa, aitat suljettavana
ja joka aamu ruokatarpeet annettavana, kuten hänen isäntä
vainajallaan muinoin. Sitä paitsi tuli hänen valvoa kahta palvelijaa,
keittäjää ja ompelijaa, jonka tuli pitää huolta talon liinavarastosta
ja ommella neidin puvut. Cornoiller toimitti isännöitsijän ja
kirjanpitäjän tointa. On ehkä tarpeetonta sanoa, että Nanonin
valitsemat keittäjä ja ompelija olivat todellisia helmiä. Neiti
Grandet'lla oli siis neljä palvelijaa, joiden uskollisuus oli
rajaton. Täten huomasivat pehtorit tuskin, että heidän isäntänsä oli
kuollut, sillä niin syvään oli hän juurruttanut hallituksensa tavat
ja niin tunnollisesti jatkoivat niitä herra ja rouva Cornoiller.
Kuudes luku.
Eugénie oli jo kolmenkymmenen vuotias, mutta hän ei ollut vielä
kokenut mitään tämän maailman iloista. Hänen väritön surullinen
lapsuutensa oli kulunut äidin rinnalla, joka väärinymmärrettynä ja
syrjäänsysättynä alati kärsi. Eroten itse ilolla tästä maailmasta,
oli äiti jättänyt tyttärensä mieleen pienet omantunnon vaivat
ja loppumattoman ikävän. Eugénielle oli hänen ensimäinen ja
ainoa rakkautensa ollut vain kalvavan surun lähde. Hän oli ollut
rakastettunsa seurassa vain muutamia päiviä ja lahjoittanut silloin
hänelle sydämensä kahden salaisesti otetun ja annetun suutelon
välissä. Sitten oli hänen rakastettunsa lähtenyt ja kokonainen
maailma oli tullut heidän välilleen. Tämä rakkaus, jonka isä oli
kironnut, oli yhtenä aiheena äidin kuolemaan ja hänelle itselleen
tuotti se surua, jota vain heikko toivo lievensi. Tähän saakka
oli hän kuitenkin ponnistellut onneaan kohti, käyttänyt siihen
kaikki voimansa, vaikka turhaan. Henkisessä elämässä on samoin
kuin ruumiillisessa olemassa eräänlainen sisään- ja uloshengitys:
jokaisella sielulla on tarve hengittää toisen sielun tunteita,
elähdyttää niitä itsessään ja säteillä niitä rikkaampina takaisin.
Ilman tätä kaunista inhimillistä ilmiötä ei ole mahdollinen mikään
sydänten elämä, ilman sitä puuttuu niiltä ilmaa, ne kuihtuvat ja
kuolevat.
Eugénie oli alkanut riutua. Hänen rikkautensa eivät antaneet
hänelle valtaa eikä lohdutusta. Hänen ainoa olemassa-olonsa oli
rakkaudessa, uskonnossa ja tulevaisuuden toivossa. Rakkaus kirkasti
hänelle iankaikkisen elämän. Hänen sydämensä ja pyhä evankeliumi
näyttivät hänelle toisen maailman. Hän syventyi päivin ja öin
kahteen loppumattomaan ajatukseen, jotka tavallaan muodostuivat
hänelle yhdeksi. Hän vetäytyi yksinäisyyteensä, rakastaen ja
kuvitellen olevansa rakastettu. Seitsemän vuoden aikana oli hänen
rakkautensa saattanut kaiken muun varjoon. Hänen aarteensa eivät
olleet hänen miljoonansa, jotka kasvoivat korkoa korolle, vaan
Charles'in jättämä lipas, valokuvat, jotka riippuivat hänen vuoteensa
yläpuolella, jalokivet, jotka hän oli lunastanut isältään ja
kätkenyt huolellisesti pumpulien keskelle laatikkoonsa sekä äidin
Charles'ilta saama sormustin, jota hän hartaudella käytti joka päivä
ommellen kankaalle todellista Penelope-kuviota. Työnsä keskeytti
hän silloin tällöin hypistellen sormissaan tuota muistoista rikasta
kulta-esinettä.
Ei näyttänyt luultavalta, että neiti Grandet menisi naimisiin
tällaisen surun aikana. Hänen uskonnollinen hartautensa oli yleisesti
tunnettu. Cruchot'n perhe, jonka sotasuunnitelmia johti viisas vanha
abbé, tyytyi sentähden pitämään etäämpää silmällä rikasta perijätärtä
ja osoittamaan hänelle kaikkea mahdollista huomaavaisuutta.
Joka ilta oli hänen vierastupansa täynnä hartaita Cruchot'n
liittolaisia, jotka tekivät voitavansa, laulaakseen kaikissa
äänilajeissa perheen emännän kunniaa. Hänellä oli oma
henkilääkärinsä, uskonnonopettajansa, kamariherransa, ensimäinen
hovinaisensa, ensimäinen ministerinsä ja ennen kaikkea kanslerinsa,
joka tahtoi sanella hänelle jokaisen hänen sanansa. Jos perijätär
olisi toivonut laahustimenkantajaa, olisi hänellä ollut tilaisuus
valita. Hän oli kuin kuningatar ja häntä imarreltiin kuin
kuningatarta. Imartelu ei kuulu koskaan suurille sieluille, se on
pienten ihmisten perintö-osuus, ihmisten, jotka sen kautta toivovat
pääsevänsä lähemmäksi sitä henkilöä, jonka edessä he nöyryyttävät
itseään. Imartelu on aina luonteeltaan itsekästä. Niille ihmisille,
jotka saapuivat neiti Grandet'n tai neiti de Froidfond'in luo,
kuten he häntä kutsuivat, olikin erinomaisen helppoa laulaa
ylistyshymnejä. Tämä omituinen konsertti sai Eugénien alussa
punastumaan, mutta hän tottui pian kuulemaan mitä mahdottomimpia
ylistyksiä kauneudestaankin, ja itse asiassa, jos joku olisi sanonut
häntä rumaksi, olisi se häneen nyt koskenut kipeämmin kuin kahdeksan
vuotta sitten. Lopulta hän alkoi rakastaa noita mairittelevia
kohteliaisuuksia, jotka hän salaa kantoi epäjumalansa jalkojen
juureen. Niin tottui hän vähitellen siihen että häntä kohdeltiin kuin
yksinvaltiasta hallitsijatarta ja että hänen hovinsa oli joka ilta
täynnä alamaisia.
Herra presidentti de Bonfons oli suurin sankari tässä pienessä
piirissä, joka osasi antaa arvoa hänen henkevyydelleen ja hänen
ainaiselle rakastettavuudelleen. Kaikki tiesivät, että hän oli
viimeisen seitsemän vuoden aikana runsaasti kartuttanut omaisuuttaan,
että Bonfons, joka kuten kaikki Cruchot'iden tilat, oli rikkaan
perijättären maa-alueiden ympäröimä, tuotti ainakin kymmenen tuhatta
frangia korkoja.
-- Tiedättekö, neiti, sanoi yksi Eugénien iltavieraista, että
Cruchot'illa on neljäkymmentä tuhatta frangia korkoja.
-- Lukuunottamatta heidän säästöjään, lisäsi muuan vanha
Cruchot'lainen, neiti de Gribeaucourt. Aivan hiljan on eräs
parisilainen tarjonnut herra Cruchot'lle sata tuhatta frangia hänen
asianajotoimistostaan. Hänen täytyy se myödä, jos hän tahtoo päästä
rauhantuomariksi.
-- Hän haluaa päästä herra de Bonfons'in seuraajaksi tribunaalin
presidenttinä ja siksi täytyy ryhtyä valmistuksiin, jatkoi neiti
d'Orzonval, sillä presidentistä tulee kuninkaallinen raatiherra
ja hovimies. Hänellä on liian paljon lahjoja, jättääkseen niitä
käyttämättä.
-- Niin, hän on harvinainen mies, puuttui taas joku puheeseen. Ettekö
tekin ole samaa mieltä, neiti?
Herra presidentti teki kaikkensa näytelläkseen hyvin osaansa.
Huolimatta neljästäkymmenestä ikävuodestaan ja karkeista
kasvonpiirteistään kulki hän puettuna kuin nuori keikari, heilutteli
keppiään, kieltäytyi nuuskasta neiti de Froidfond'in seurassa, käytti
suuria valkeita kaularöyhelöitä, jotka saivat hänet muistuttamaan
kalkkunaa. Hän puheli aina hyvin tuttavallisesti kauniin perijättären
kanssa ja käytti hänestä lausetapaa "meidän rakas Eugéniemme".
Näissä iltaseuroissa oli asema aivan sama kuin siinä, joka on
kuvattu kertomuksemme alussa, sillä eroituksella vain, että
herra ja rouva Grandet olivat poissa ja että lotto-pelin sijasta
oli käyty whist'iin. Ajokoirat seurasivat samalla tavalla kuin
ennen Eugénieta ja hänen miljooniaan, ne olivat vain nyt entistä
lukuisammat, haukahtelivat paremmin ja piirittivät saaliinsa nyt
yhteisvoimin. Jos Charles olisi äkkiä palannut Intiasta, olisi
hän tavannut aivan samat henkilöt ja harrastukset tullessaan kuin
lähtiessäänkin. Rouva des Grassins, jota kohtaan Eugénie osoitti
aivan erikoista ystävällisyyttä, jatkoi hänkin yhä vanhaan tapaan
kiusantekoaan Cruchot'iden kanssa. Charles olisi nyt kuten vuosia
sitten nähnyt miten Eugénie oli parasta mitä tässä seurassa oli
ja hän olisi saanut nytkin kokea oman vaikutusvaltansa kuten ensi
kerralla. Yhden edistysaskelen olisi hän sentään huomannut. Hän olisi
saanut nähdä, miten se kukkavihko, jonka presidentti tavallisesti
lahjoitti Eugénielle kaikissa juhlatilaisuuksissa, nyt oli muuttunut
jokapäiväiseksi. Illasta iltaan toi presidentti nyt rikkaalle
perijättärelle suuren loisteliaan kukkavihon, jonka rouva Cornoiller
hänen nähtensä asetti maljakkoon, mutta hänen mentyään viskasi pihan
romuläjään.
Alkukeväästä koetti rouva des Grassins särkeä Cruchot'n puolueen
onnea kertomalla Eugénielle markiisi de Froidfond'ista, jonka
perikatoon joutunut suku muka voisi uudelleen päästä jaloilleen,
jos perijätär luovuttaisi aviosopimuksen kautta takaisin hänelle
hänen maansa. Rouva des Grassins puhui pitkin ja poikin hovista,
markiisinarvosta j.n.e. ja pitäen Eugénien pilkanhymyä ihastuksen
ilmaisuna, jutteli hän tämän jälkeen joka paikassa, että avioliitto
presidentti Cruchot'n kanssa ei lähimainkaan ollut niin päätetty asia
kuin luultiin.
-- Vaikkakin herra de Froidfond on viisikymmenvuotias, selitteli hän,
ei hän näytä yhtään vanhemmalta kuin Cruchot. Tosin on hän leskimies
ja tosin on hänellä lapsia, mutta hänhän on joka tapauksessa
markiisi, tulee pian Ranskan pääriksi, eikä meidän aikanamme usein
tehdä niin loistavia naimatarjouksia. Ja tiedänpä varmaan, että isä
Grandet'lla, kun hän liitti Froidfond'in tiluksiinsa, oli tarkoitus
päästä Froidfond'ien sukupuuhun. Sitä hän minulle usein itse sanoi.
Hänellä oli omat tuumansa, sillä kunnonmiehellä.
-- Nanon, sanoi sitävastoin Eugénie eräänä iltana makuulle
mennessään, ajatteles, ettei hän ole kirjoittanut minulle seitsemään
vuoteen!
Sillä välin kuin Saumurissa asiat olivat tulleet tälle kannalle,
oli Charles hankkinut Intiassa itselleen omaisuuden. Mukanansa
tuomat pikkutavarat oli hän ensiksikin saanut kaupan hyvään
hintaan. Kun hän oli ansainnut kannuksensa uudella elämänurallaan,
hävisivät hänestä monet ennakkoluulot ja hän teki sen huomion,
että Europan ulkopuolella, samoinkuin Europassakin, oli ihmisten
ostaminen ja myöminen suorin tie onneen. Hän astui maihin Afrikan
rannoille, osti sieltä neekereitä ja möi niitä suurella voitolla
milloin milläkin markkinoilla. Hänen kauppatoimensa vei niin
kokonaan hänen aikansa, ettei hänelle jäänyt hetkenkään vapautta.
Häntä hallitsi kokonaan ajatus palata Parisiin rikkauden koko
hohteessa ja hankkia siellä itselleen vielä loistavampi asema kuin
se oli, jonka hän oli menettänyt. Pakoitettuna liikkumaan maasta
maahan, toisten ihmisten luota toisten luo ja tullen näkemään
mitä erilaatuisimpia katsantotapoja; oli hän vähitellen muuttunut
ja tullut epäilijäksi. Hänellä ei enää ollut varmoja käsityksiä
oikeasta ja väärästä, sillä hän näki että sitä mitä toisessa maassa
pidettiin rikoksena, sitä pidettiin toisessa hyveenä. Uurastaen
aina itsekkäissä tarkoituksissa, oli hänen sydämensä kylmentynyt,
käynyt ahtaaksi ja kuivaksi. Grandet'n veri ei voinut välttää
kohtaloaan. Charles muuttui kovaksi ja saaliinhimoiseksi. Hän möi
kiinalaisia, neekereitä, pääskysenpesiä, lapsia ja käsityöläisiä. Hän
harjoitti laajaa koronkiskontaa. Tapa pettää tullia totutti häntä
uhmaamaan kaikkia inhimillisiä lakeja. Hän alkoi ostaa mitättömästä
hinnasta merirosvojen ryöstämiä tavaroita ja myödä niitä siellä,
missä niitä kaivattiin. Jos puhtaan ja jalon Eugénien kuva seurasi
häntä hänen alkumatkallaan, niinkuin niiden pyhien neitsyiden,
joita espanjalaiset merimiehet käyttävät laivoissaan, ja jos hän
onnen kääntyessä myötäiseksi muistelikin serkkunsa esirukouksia,
niin sekoittivat pian mustat ja valkeat tytöt, mulatti-naiset,
javanittaret ja kaikenlaiset hurjistelut Eugénien muiston, samoinkuin
Saumurin, sedän talon, kivipenkin, käytävässä ryöstetyn suudelman
muiston.
Hän muisti vain neljän vanhan muurin ympäröimän puutarhan, koska
hänen seikkailuretkensä oli sieltä alkanut. Omaisistaan ei hän
halunnut mitään tietää. Hänen setänsä oli vanha lurjus ja oli häneltä
vienyt hänen kalleutensa. Eugénie oli yhtä vähän hänen ajatuksissaan
kuin hänen sydämessään. Eugéniella oli vain paikkansa yksistään hänen
liikekirjoissaan kuuden tuhannen frangin velkojana.
Tämä kaikki oli syynä siihen, ettei Charles antanut mitään vihiä
itsestään. Intiassa, St. Thomas'lla, Afrikassa, Lissabonissa ja
Yhdysvalloissa oli keinottelija ottanut käytäntöön, säästääkseen omaa
nimeään häpeältä, nimen Sepherd. Carl Sepherd saattoi arkailematta
esiintyä väsymättömän saaliinhimoisena, ahneena, miehenä, joka ei
haikaile peittää nimeään häpeällä ja elää loppupäiviänsä kunnian
miehenä.
Tällä tavoin hankki hän lyhyessä ajassa suuren omaisuuden. Vuonna
1826 palasi hän Bordeaux'hon kauniilla prikillä, Marie-Carolinella,
joka kuului eräälle kuningasmieliselle kauppahuoneelle. Hänellä
oli noin kahden miljoonan frangin edestä kultaa kolmessa hyvin
suojatussa tynnyrissä ja hän toivoi vielä voittavansa seitsemän
tai kahdeksan prosenttia vaihtaessaan Parisissa kultansa rahaksi.
Laivalla oli sattumalta hänen majesteettinsa kuningas Kaarle X:nnen
kamariherra d'Aubrion, hyväntahtoinen vanhus, joka oli ollut kyllin
hullu mennäkseen naimisiin muotinaisen kanssa, ja jolla oli Intiassa
ollut maa-omaisuus. Peittääkseen vaimonsa tuhlauksia oli herra
d'Aubrionin täytynyt myödä intialainen maatilansa. Herra ja rouva
d'Aubrion olivat nyt pakoitetut supistamaan menonsa kahdenkymmenen
tuhannen korko-tulojen mukaan vuodessa. Heillä oli tytär, jotenkin
ruma, ja tämän tahtoi äiti naittaa ilman myötäjäisiä, korot kun
tuskin riittivät vanhempien elämään Parisissa. Toimenpide, joka
olisi tuottanut vastuksia kenelle hyvänsä, ei ollut vaivaton tälle
muotinaisellekaan. Hänkin epäili jo, ettei edes kukaan aatelisnimiä
takaa-ajava onnenonkija antaisi hänen tyttärensä häikäistä itseään.
Neiti d'Aubrion oli pitkä ja laiha kuin muurahainen; hänellä oli
ylpeä suu, jonka yläpuolella kohosi ylen pitkä nenä, päästään sangen
paksu, tavallisesti keltainen, mutta syönnin jälkeen aivan punainen
-- muistuttaen kalpeilla ja ikävystyneillä kasvoilla epämiellyttävää
kasvia. Ainoastaan äiti, joka vielä kahdeksanneljättä ikäisenä on
kaunis eikä ole väsynyt rakkauteen, voi toivoa itselleen sellaista
tytärtä. Mutta näiden luonnon oikkujen vastapainoksi oli markiisitar
d'Aubrion kasvattanut tyttärelleen erinomaisen ylpeän käytöksen;
lisäksi oli hän valvonut tyttärensä ruokajärjestystä, niin että
tämän nenänväri pysyi kohtuullisena, sekä neuvonut häntä pukeutumaan
maulla. Hän oli lisäksi opettanut tyttärelleen siron käytöstavan sekä
kaihomieliset katseet, jotka vetävät miehen huomion puoleensa ja
antavat hänen uskoa viimeinkin löytäneensä kauan kaipaamansa enkelin.
Olipa neiti d'Aubrion jo oppinut tavan pistää esiin jalkansakin
ja sallia ihailtavan sen pienuutta silloin kun nenän puna oli
kiusallisimmillaan. Sanalla sanoen, hänestä oli pitkien hihojen,
petollisten täytteiden:, pöyheiden pukujen ja tiukasti puristetun
kureliivin avulla tehty niin virheetön nainen, että hän olisi
kelvannut asetettavaksi museoon äideille esikuvaksi.
Charles mieltyi rouva d'Aubrioniin, joka puolestaan kalkin tavoin
haki hänen seuraansa. Kerrottiinpa, ettei hän ylikulun aikana
laiminlyönyt mitään keinoja kopatakseen itselleen niin äveriästä
vävypoikaa.
Tultuaan maihin Bordeaux'ssa, kesäkuussa 1826, asettuivat herra,
rouva ja neiti d'Aubrion sekä Charles asumaan samaan hotelliin.
Yhtämatkaa lähtivät he myöskin Parisiin.
D'Aubrionien maatila oli suistumaisillaan velkataakan alle,
Charles'in oli nyt määrä nostaa se jaloilleen. Äiti oli jo puhunut,
miten mielellään hän luovuttaisi maakerroksen vävylleen ja
tyttärelleen. Ja koska hänellä ei ollut samoja ennakkoluuloja kuin
miehellään aatelia kohtaan, oli hän luvannut Charles Grandet'lle,
että hän hankkisi Kaarle X:ltä kuninkaallisen valtakirjan, jonka
nojalla Charles perustamalla d'Aubrionista, joka nyt tuotti
vuosittain 36,000 frangia, perintötilan saisi oikeuden de Buch- ja
d'Aubrion-sukujen aateliskilpiin ja markiisinarvoon. Hyvällä hoidolla
ja toimeliaisuudella saattoi d'Aubrionien tilasta saada yli sadan
tuhannen vuositulon.
-- Ja kun omistaa sata tuhatta korkoja, nimen, perheen, pääsyn hoviin
-- sillä teen teistä kamariherran -- silloin ihmisellä on kaikkea
mitä haluttaa, selitti hän Charles'ille. Siten voitte te päästä, oman
mielenne mukaan, virkamieheksi valtakunnan neuvostossa, lähetystön
sihteeriksi, vieläpä lähettilääksikin. Kaarle X rakastaa suuresti
herra d'Aubrionia, he ovat lapsuuden tuttuja.
Tämän naisen kunnianhimoisten unelmien kiihoittamana näki Charles
jo laivalla ylimenon aikana edessään kaikki vanhat toiveensa,
joita naisen taidokas käsi kehitteli esiin. He osoittivat toinen
toiselleen sydämellistä luottamusta. Luullen, että setä oli
järjestänyt isän asiat, näki Charles tuossa tuokiossa itsensä
keskellä Saint-Germainia, jonne kaikki siihen aikaan pyrkivät ja
missä hän neiti Mathilden sinisen nenän varjossa muuttuisi markiisi
d'Aubrioniksi, kuten Dreux't olivat kerran muuttuneet Brézéiksi.
Innostuneena kuningasvallan voittoon, joka hänen lähtiessään vielä
oli epätietoinen, hurmautuneena ylimyksellisten ajatusten loistoon,
jatkui hänen laivalla alkunsa saanut kiihkonsa Parisissa ja hän
teki varman päätöksen pyrkiä kaikin voimin siihen korkeaan asemaan,
jonka hänen tuleva anoppinsa oli hänelle viitannut. Tämän loistavan
näköalan rinnalla ei hänen serkkunsa merkinnyt mitään.
Hän tapasi Annett'en. Maailmannaisena neuvoi tämä innokkaasti
vanhaa ystäväänsä pitämään kiinni tästä suhteesta ja lupasi
hänelle apuaan kaikissa hänen kunnianhimoisissa hankkeissaan.
Annett'en lumosi ajatus, että Charles menisi naimisiin ruman ja
ikävän neitosen kanssa. Itse oli Charles Intiassa tullut entistä
viettelevämmäksi: hänen ihonsa oli ruskettunut, käytöksensä oli
tullut päättäväiseksi ja käskeväksi, kuten aina käy miesten, jotka
ovat tottuneita toimimaan nopeasti, hallitsemaan ja onnistumaan.
Charles hengitti helpommin Parisissa, huomatessaan että hän siellä
saattoi näytellä osaa. Des Grassins, saatuaan kuulla Charles'in
paluusta, hänen tulevasta naimiskaupastaan ja hänen rikkauksistaan,
riensi hänen luokseen puhumaan niistä 300,000:sta frangista,
joilla hän saattoi hyvittää isänsä velkojat. Hän tapasi Charles'in
keskustelemassa jalokivisepän kanssa, joka näytteli piirustuksia
jalokivikoristeista, aiottuja neiti d'Aubrionin morsiuspukuun.
Huolimatta siitä että Charles oli itse tuonut muassaan Intiasta
kallisarvoisia timantteja maksoivat koristeet töineen päivineen
enemmän kuin 200,000 frangia. Charles otti vastaan des Grassins'in
hermostuneella kärsimättömyydellä, niin kuvaavalla nuorelle miehelle,
joka oli Intiassa tappanut neljä vastustajaa kaksintaistelussa. Herra
des Grassins oli nyt kolmatta kertaa Charles'in luona. Tämä kuunteli
kylmästi ja vastasi kohta, viitsimättä ottaa täysin selvää toisen
puheen sisällöstä:
-- Isäni liikeasiat eivät ole omiani. Olen kiitollinen teille,
herraseni, kaikesta vaivasta, jota olette nähnyt, mutta en
voi käyttää sitä hyväkseni. En ole kerännyt paria miljoonaani
heittääkseni ne isäni velkojain kitaan.
-- Mutta jos isävainajanne jonkun päivän päästä tuomitaan
vararikkolaiseksi?
-- Hyvä herra, jonkun päivän päästä olen minä markiisi d'Aubrion.
Ymmärrätte siis, ettei tämä asia minua lainkaan liikuta. Sitäpaitsi
tiedätte paremmin kuin minä, että mies, jolla on satatuhatta korkoja
vuodessa, ei voi olla vararikontehneen poika.
Ja hän viittasi des Grassins'ille kohteliaasti ovea.
Oli eräs elokuun alkupäivistä samana vuonna. Eugénie oli istuutunut
sille pienelle puutarhapenkille, jolla hänen serkkunsa aikoinaan
oli vannonut ikuista rakkautta. Eugénien oli tapa syödä tällä
penkillä istuen suuruksensa aina kun oli kaunis ilma. Tyttö muistutti
taas tänä kauniina aamuna itselleen kaikki rakkautensa pienet ja
suuret tapahtumat sekä niiden katkerat seuraukset. Aurinko kultasi
säteillänsä vanhaa, melkein rauniona makaavaa muuria, jota perijätär
huolimatta Cornoiller'n ennustuksista, että se vielä tulisi
syöksymään alas, ei millään ehdolla suostunut korjauttamaan. Samassa
kolkutti postinkuljettaja portille ja antoi rouva Cornoiller'lle
kirjeen, minkä tämä juoksutti puutarhaan, ääneen huutaen:
-- Neiti, kirje!
Hän antoi sen emännälleen sanoen:
-- Onkohan tämä nyt se, jota te olette odottanut.
Nämä sanat kajahtivat niin voimakkaina vastaan Eugéniessa, että
saattoi selvästi kuulla hänen sydämensä lyönnit puutarhan ja pihan
hiljaisten muurien keskellä.