yhtä selvillä laki- kuin kauppa-asioista. Hän ei ollut koskaan
ajatellut mahdolliseksi minkäänlaista perintöselkkausta.
-- Sentähden kehoitan teitä kohtelemaan häntä lempeästi, sanoi
Cruchot lopuksi.
-- Mutta tiedättekö sitten, Cruchot, mitä tyttäreni on
tehnyt?
-- Mitä? sanoi notario, ihastuneena mahdollisuuteen, että saisi itse
Grandet'lta tietää riidan varsinaisen syyn.
-- Hän on antanut pois rahansa.
-- Olivatko ne sitten hänen? kysyi notario.
-- Kaikki sanovat minulle tuon saman! sanoi Grandet, pudottaen
käsivartensa ikävystyneenä alas.
-- Tahdotteko, jatkoi Cruchot, mitättömän asian tähden tehdä
itsellenne elämän raskaaksi. Voitte olla varma, että äitinsä kuoleman
jälkeen tytär osoittautuu vielä itsepäisemmäksi kuin nyt.
-- Vai niin, tekö pidätte kuutta tuhatta frangia mitättömänä summana?
-- Mutta, vanha ystäväni, tiedättekö, mitä tekee vaimonne
perintö-osa, jos Eugénie sitä vaatii.
-- Mitä?
-- Ehkä kaksi, kolme tai neljäsataa tuhatta frangia! Ehkäpä pitäisi
arvioida ja myödä, jotta saataisiin tietää todellinen arvo? Sen
sijaan, jos sovitte...
-- Isäni luiden kautta! huudahti viiniporvari, istahtaen kalpeana,
saammehan nähdä, Cruchot.
Oltuaan vaiti hetken ajan, katsahti Grandet notarioon ja sanoi
hänelle:
-- Elämä on todellakin kovaa! Ja tuskaa on yllin kyllin. Cruchot,
jatkoi hän juhlallisesti, ettehän tahdo pettää minua, vannokaa
kunnianne kautta, että mitä olette puhunut minulle on täyttä totta.
Näyttäkää minulle lakikirja, tahdon tutkia lakia!
-- Ystäväiseni, vastasi notario, enkö tuntisi omaa ammattiani?
-- Onko se siis totta? Minut siis ryöstetään, petetään, tapetaan,
raadellaan, ja sen tekee vielä minun oma tyttäreni.
-- Hän perii äitinsä.
-- Mitä hyödyttävät meitä sitten lapset? Oi, minun vaimoni, minä
rakastan häntä. Onneksi on hän vankkaa tekoa; hän on La Bertellièrejä.
-- Hän ei elä enää kuukauttakaan.
Tynnyrintekijä löi otsaansa, kulki edes takaisin ja heittäen
säikähtyneen katseen Cruchot'hon, sanoi hän:
-- Mitä tehdä?
-- Eugénie voi yksinkertaisesti luopua oikeuksistaan äitinsä
perintöön. Ettehän tahdo tehdä häntä perinnöttömäksi, vai mitä? Mutta
voidaksenne saada häntä kieltäytymään osastaan, ette saa kohdella
häntä tuolla tavalla. En puhu ensinkään oman hyötyni kannalta, kun
sanon tämän, vanha ystäväni. Mitä minulla olisi tässä tehtävää?...
Tilinselvityksiä, kalustoluetteloja, huutokauppoja, jakoja...
-- Saammehan nähdä, saammehan nähdä. Älkäämme puhuko enää tästä,
Cruchot. Te revitte sisälmykset ruumiistani. Oletteko saanut rahoja?
-- En, mutta minulla on muutamia vanhoja louis'ta, kymmenkunta, annan
ne teille. Ystäväni, sopikaa Eugénien kanssa. Nähkääs, koko Saumur
heittää kiviä teidän jälkeenne.
-- Houkat!
-- Valtiopaperien arvo on nyt yhdeksässäkymmenessä seitsemässä.
Olkaahan nyt tyytyväinen kerrankin elämässänne.
-- Yhdeksässäkymmenessä seitsemässäkö, Cruchot?
-- Niin.
-- Hyvä! hyvä! yhdeksänkymmentä seitsemän! huudahti Grandet, saattaen
vanhan notarion kadunpuoleiselle portille saakka.
Sitten, levottomana vielä sen johdosta, mitä vastikään oli kuullut,
meni hän vaimonsa luo ja sanoi tälle:
-- Kas niin, äiti, sinä voit viettää tämän päivän tyttäresi
kanssa, minä menen Froidfondiin. Olkaa kilttejä kummatkin. Tänään
on hääpäivämme, vaimoseni, kas tuossa kymmenen taaleria, jotta
voit nauttia Herran ehtoollista. Olethan jo kauan sitä kaivannut!
Huvitelkaa nyt oikein ja voikaa hyvin. Eläköön iloisuus!
Hän heitti kymmenen kuuden frangin rahaa vaimonsa vuoteelle ja
suuteli häntä otsalle.
-- Vaimoseni, voithan jo paremmin?
-- Kuinka voitte ajatella, että Jumalan siunaus asustaisi teidän
talossanne niin kauan kuin suljette sydämenne tyttäreltänne? sanoi
hän liikutettuna.
-- Ta-ta-ta-ta! lauloi isä lempeällä äänellä, saammehan nähdä.
-- Laupias taivas! Eugénie! huusi äiti, punastuen ilosta, tule
syleilemään isääsi, hän antaa sinulle anteeksi!
Mutta Grandet oli kadonnut. Hän kiiruhti nopein askelin
viinimailleen, koettaen selvitellä sekavia ajatuksiaan. Grandet'lla
oli seitsemäskymmenes kuudes vuosi menossa. Erittäinkin kahtena
viimeisenä vuonna oli hänen kitsautensa kasvanut kuten yleensä
kasvavat kaikki intohimot kuta enemmän ikää karttuu. Samoinkuin
kaikilla ihmisillä, joiden elämä on pyhitetty yhdelle ainoalle
hallitsevalle ajatukselle, oli Grandet'llakin vertauskuva, jota
hän erikoisella rakkaudella palveli, ja se oli kulta. Kullan
katseleminen, kullan omistaminen oli tullut hänelle todelliseksi
intohimoksi. Hänen yksinvaltaisuutensa oli kasvanut rinnan hänen
saituruutensa kanssa ja hänestä tuntui luonnottomalta luopua
pienimmästäkään osasta omaisuuttaan vaimonsa kuoleman jälkeen.
Hänenkö pitäisi ilmoittaa omaisuutensa suuruus tyttärelleen
ja tuomareille!... Antaa arvioida irtaimistonsa ja kiinteän
omaisuutensa...
-- Mieluummin antaisin kuristaa itseni, sanoi hän ääneen, seisoen
keskellä viinimäkiään.
Vihdoin oli hän tehnyt päätöksensä. Hän palasi takaisin Saumuriin
päivällisen aikaan ja päätti nöyrtyä Eugénien edessä, imarrella
häntä, mielistellä häntä, saadakseen viimeiseen hengenvetoon saakka
pitää hallussaan miljoonansa. Vanhus oli sattumalta ottanut portin
avaimen mukaansa ja saattoi siten kenenkään huomaamatta tulla sisään.
Juuri kun hän hiljaa hiipi portaita ylös mennäkseen vaimonsa luo,
levitteli Eugénie äitinsä vuoteen vieressä kaunista ompelulipastaan.
Grandet'n poissaollessa huvittelivat he itseään katselemalla
Charles'in piirteitä hänen äitinsä valokuvassa.
-- Aivan hänen otsansa ja hänen suunsa! sanoi Eugénie juuri kun isä
avasi oven.
Huomatessaan katseen, jonka Grandet heitti kultaan, huudahti rouva
Grandet:
-- Jumalani, armahda meitä!
Ukko Grandet hyökkäsi ompelurasiaan käsiksi yhtä himokkaasti kuin
tiikeri nukkuvan lapsen kimppuun.
-- Mikä tämä on? sanoi hän, tarttuen aarteeseen ja asettuen istumaan
ikkunan luo.
-- Oikeaa kultaa! Kultaa! Paljon kultaa! tämä painaa kaksi puntaa. --
Aah! Charles on antanut sinulle sen rahoistasi vai mitä? Minkätähden
et ole sanonut minulle? Olet tehnyt hyvät kaupat, tyttöseni! Sinä
olet tyttäreni, minä tunnen sinut omakseni.
Eugénie vapisi kaikissa jäsenissään.
-- Olethan saanut tämän Charles'ilta? jatkoi isä.
-- Kyllä, isä, mutta se ei ole minun. Se on pyhä pantti.
-- Ta-ta-ta-ta! hän on ottanut sinun omaisuutesi, ja sinun täytyy
saada se takaisin.
-- Isäni!...
Grandet avasi veitsensä irroittaakseen rasiasta kultapalasen, ja sitä
varten täytyi hänen asettaa rasia tuolille. Eugénie yritti temmata
sen pois, mutta tynnyrintekijä, joka samalla kertaa oli pitänyt
silmällä tytärtään ja rasiaa, työnsi tytärtään niin tuimasti, että
tämä kaatui äitinsä vuoteeseen.
-- Grandet! Grandet! huusi äiti, nousten istualle vuoteessaan.
-- Isä, huusi Eugénie, heittäytyen polvilleen, ryömien isän luo ja
nostaen kätensä häntä vastaan; isäni, kaikkien pyhien ja Neitsyt
Marian nimessä, Kristuksen nimessä, joka on kuollut ristillä! Teidän
menestyksenne nimessä, isäni, oman elämäni nimessä pyydän teitä,
älkää koskeko siihen. Tämä rasia ei ole teidän eikä minun; se on
erään onnettoman sukulaisen, joka on uskonut sen minulle ja minun
tulee jättää se hänelle koskemattomana.
-- Minkätähden katselet sinä sitä, jos se on pantti?
-- Isä, jos särette sen, häväisette te minua! Isäni, kuuletteko?
-- Grandet, armoa! sanoi äiti.
-- Isä! huusi Eugénie niin kimakalla äänellä, että Nanon
säikähtyneenä syöksyi huoneeseen.
Eugénie sieppasi veitsen joka oli pöydällä ja rupesi puolustautumaan
sillä.
-- Mitä nyt? kysyi Grandet kylmästi naurahtaen.
-- Grandet, te tapatte minut! sanoi äiti.
-- Isäni, jos viillätte palasenkaan tuota kultaa, niin lävistän
itseni tällä veitsellä. Te olette jo tehnyt äitini kuolemansairaaksi,
te tapatte vielä tyttärenne! Jatkakaa vain samalla tavalla!
Grandet piti terää rasialla ja katseli epäröiden tytärtään.
-- Kykenisitköhän sinä siihen, Eugénie? sanoi hän.
-- Kyllä, Grandet, sanoi äiti.
-- Hän tekee kyllä sen, minkä on sanonut, huusi Nanon. Olkaahan toki
järkevä, herra, kerrankaan elämässänne.
Tynnyrintekijä katseli vuoroin kultaa vuoroin tytärtään hetken ajan.
Rouva Grandet pyörtyi.
-- Näettekö, herra kulta, että rouva tekee kuolemaa! huusi Nanon.
-- Kas niin, tyttöseni, älkäämme riidelkö tuollaisesta
rasia-pahasesta. Ota se toki! huudahti tynnyrintekijä kiivaasti,
heittäen lippaan vuoteelle.
-- Sinä, Nanon, mene hakemaan herra Bergerinia.
-- No, äiti, sanoi hän suudellen vaimonsa kättä, älä ole milläsikään,
me olemme jo sopineet. -- Eikö totta, tyttöseni? Pois nyt kuiva
leipä -- saat syödä kaikkea mitä tahdot... Ah! hän avaa silmänsä.
-- Kas niin, äiti, pikku rakas äiti. Katso kun syleilen Eugénieta.
Hän rakastaa serkkuaan, hän saa mennä naimisiin hänen kanssaan, jos
tahtoo; hän saa säilyttää hänelle tuon pienen rasian. Mutta sinun
täytyy elää kauan aikaa, vaimo parkani. Liikuhan toki! Kuule, sinä
saat nauttia Herran ehtoollista niin komeasti että sellaista ei ole
vielä nähty Saumurissa.
-- Jumalani, voitteko kohdella tuolla tavalla vaimoanne ja lastanne!
sanoi rouva Grandet heikolla äänellä.
-- En tee sitä enää! huusi tynnyrintekijä. Saat nähdä sen, vaimo
parkani.
Hän meni huoneeseensa ja toi sieltä kourallisen louis'ta, jotka hän
levitti vuoteelle.
-- Katso, Eugénie, katso, vaimoseni, kas tässä teille, sanoi hän
heitellen rahoja. Kas niin, tule taas iloiseksi, vaimoni; tule
terveeksi, pian, sinulta ei tule puuttumaan mitään eikä Eugénielta
myöskään. Tässä on sata louis'ta hänelle. Ethän anna näitä pois,
Eugénie, vai mitä?
Rouva Grandet ja hänen tyttärensä katselivat toisiaan kummastuneina.
-- Ottakaa pois, isä, emme kaipaa muuta kuin teidän rakkauttanne.
-- No niin, samapa se, sanoi hän, pistäen rahat takaisin taskuun,
olkaamme taas hyviä ystäviä. Menkäämme kaikki yhdessä saliin syömään
päivällistä, ja sitten voitte joka ilta pelata arpapeliänne. Eikö
niin, rouvaseni?
-- Niin mielelläni, jos se voisi olla teille joksikin huviksi, sanoi
kuolemaatekevä; mutta minä en jaksa enää nousta.
-- Äiti parka, sanoi tynnyrintekijä, sinä et tiedä, kuinka paljon
minä sinua rakastan. -- Ja sinä, tyttäreni!
Grandet syleili ja suuteli tytärtään.
-- Kuinka suloista syleillä tytärtään riidan jälkeen. -- Katso,
näetkö äitiseni, että olemme täydellisesti sopineet. -- Menehän
kätkemään tuo, sanoi hän Eugénielle, osoittaen lipasta. Mene, äläkä
pelkää mitään. Minä en puhu sinulle siitä enää koskaan.
Herra Bergerin, Saumurin kuuluisin lääkäri, saapui samassa.
Tutkittuaan potilasta sanoi hän Grandet'lle, että rouvan tila
oli hyvin huono, mutta että täydellinen mielenrauha, tarkka
ruokajärjestys ja huolellinen hoito kuitenkin voisivat; mahdollisesti
pitää häntä elossa syksyyn saakka.
-- Tuleekohan se kalliiksi? kysyi tynnyrintekijä. Tarvitaanko
lääkkeitä?
-- Vähän lääkkeitä, mutta pääasiassa huolellista hoitoa, vastasi
lääkäri, joka ei voinut olla hymyilemättä.
-- Toisin sanoen, herra Bergerin, vastasi Grandet, tehän olette
kunniallinen mies, eikö niin? Minä luotan teihin, tulkaa katsomaan
vaimoani niin usein kuin luulette sen tarpeelliseksi. Pelastakaa
minulle hyvä vaimoni; minä rakastan häntä suuresti, katsokaa, vaikken
sitä näytä, sillä minussa tapahtuu kaikki syvällä sydämessä. Minulla
on huolia. Huolet ovat tulleet talooni veljeni kuoleman kautta, sillä
minun täytyy pelastaakseni hänen kunniansa tuhlata niin paljon rahaa
että saan kohta antaa silmät päästäni. Hyvästi, herra Bergerin.
Jos on mahdollista pelastaa vaimoni, niin tehkää se, vaikkakin se
maksaisi sata jopa kaksikin sataa frangia.
Huolimatta Grandet'n kiihkeistä toivomuksista, että hänen vaimonsa
paranisi -- sillä perintöjäkö oli saiturille katkerampaa kuin
kuolema -- huolimatta siitä että hän aina oli valmis täyttämään
äidin ja tyttären tahdon, niin että naiset eivät voineet kyllin
kummastella tätä hänen myöntyväisyyttään; huolimatta mitä
uhrautuvimmasta huolenpidosta, jolla Eugénie hoiti potilasta, rouva
Grandet kuitenkin läheni nopein askelin loppuaan. Päivä päivältä
tuli hän heikommaksi ja kalpeammaksi. Hän kävi läpikuultavaksi
kuin puitten lehdet syksyllä, ja taivaallinen valo kirkasti hänen
piirteitään, niinkuin syysaurinko kultaa ja kirkastaa lehtiä. Hänen
kuolemansa oli hänen elämänsä arvoinen, kristillinen kuolema, jota
todella voi sanoa yleväksi. Lokakuussa v. 1823 loistivat hänen
hyveensä, hänen enkelimäinen kärsivällisyytensä ja hänen äidillinen
rakkautensa täydessä loistossaan; sitten hän hiljaa sammui kertaakaan
valittamatta.
Kuin tahraton lammas meni hän taivaaseen, eikä hän surrut erota
muista kuin kalsean elämänsä lempeästä kumppanista, tyttärestään,
jolle hänen viimeiset katseensa näyttivät ennustavan tuhansia
kärsimyksiä. Hän vapisi ajatellessaan, että hänen täytyi jättää tämä
karitsa, yhtä turvaton kuin hän, yksin keskelle itsekästä maailmaa,
joka tahtoi riistää häneltä hänen aarteensa.
-- Lapseni, sanoi hän, vetäessään viimeisiä hengenvetojaan, ei ole
onnea muualla kuin taivaassa, sen tulet vielä kerran kokemaan.
Heti äitinsä kuoleman jälkeen löysi Eugénie uusia siteitä, jotka
kiinnittivät häntä tähän taloon, jossa hän oli syntynyt, jossa hän
oli niin paljon kärsinyt, jossa hänen äitinsä juuri oli kuollut. Hän
ei voinut katsella ikkunaa eikä rullatuolia salissa vuodattamatta
kyyneliä. Hän luuli ymmärtäneensä väärin vanhaa isäänsä, huomatessaan
nyt olevansa hänen hellimmän huolenpitonsa esineenä. Isä tarjosi
hänelle käsivartensa, kun he menivät aamiaiselle, ja katseli
tuntikausia tytärtään lempein katsein, hoidellen häntä kuin olisi hän
ollut kullasta. Vanha tynnyrintekijä vapisi tyttärensä edessä ja oli
siihen määrin muuttunut että Nanon ja Cruchot't, jotka huomasivat
hänen heikkoutensa, luulivat sen johtuvan hänen korkeasta iästään
ja epäilivät hänen järkeänsä. Mutta samana päivänä, jolloin perhe
pukeutui surupukuun, tuli selville syy vanhuksen käytökseen. Mestari
Cruchot, joka yksin tunsi potilaansa salaisuuden, oli kutsuttu taloon
tuona päivänä.
-- Rakas lapseni, sanoi Grandet Eugénielle, kun päivällinen oli syöty
ja ovet huolellisesti suljettu, nyt olet sinä äitisi perijätär, ja
meillä on pieniä asioita järjestettävänä keskenämme. -- Eikö totta,
Cruchot?
-- Kyllä.
-- Onko välttämätöntä järjestää tuo asia juuri tänään, isä?
-- On, on, tyttöseni. En voi enää kauemmin jäädä tällaiseen
epävarmuuteen. En usko että sinä tahdot tuottaa minulle surua.
-- Oi! isäni...
-- No niin, täytyy järjestää kaikki tänä iltana.
-- Mitä pitää minun sitten tehdä?
-- Mutta, tyttöseni, se ei koske minua. -- Sanokaahan te se hänelle,
Cruchot.
-- Neiti, teidän isänne ei tahdo jakaa eikä myödä omaisuuttaan,
samoinkuin ei myöskään maksaa suuria verosummia siitä puhtaasta
rahasta, jota hän omistaa. Sentähden pitäisi estää esivaltaa
pistämästä sormeaan siihen osaan omaisuudesta, joka nyt on
jakamattomana teidän ja isänne välillä...
-- Cruchot, oletteko tarkasti punninnut kaiken, mitä sanotte?
Otatteko huomioon, että puhutte lapselle?
-- Antakaa minun puhua, Grandet.
-- Kyllä, kyllä, ystäväni. Ettehän te enempää kuin tyttärenikään
tahdo ryöstää minua. -- Eikö totta, tyttöseni?
-- Mutta, herra Cruchot, mitä on minun siis tehtävä? kysyi Eugénie
kärsimättömänä.
-- Niin, sanoi notario, teidän pitäisi allekirjoittaa asiakirja,
jossa luovutte äitinne jälkeenjättämästä perintöosuudesta, ja jätätte
isällenne käyttöoikeuden jakamattomaan pesään, pidättäen itsellenne
omaisuuden isänne jälkeen...
-- En ymmärrä mitään kaikesta siitä, mitä sanotte minulle, vastasi
Eugénie; antakaa minulle asiakirja ja näyttäkää minulle minne minun
pitää kirjoittaa nimeni.
Isä Grandet katseli vuoroin asiakirjaa vuoroin tytärtään, ollen
siihen määrin kiihdyksissä, että hänen alinomaa täytyi pyyhkiä
otsaltaan hikipisaroita.
-- Ty-tyttöseni, sanoi hän, sen sijaan että allekirjoitat tuon
asiakirjan, jonka kirjoihin paneminen maksaisi suuria summia,
tahtoisin että luopuisit ihan yksinkertaisesti rakkaan äiti vainajasi
jälkeenjättämästä perintöosuudesta, ja luottaisit vastaisuudessa
täydellisesti minuun; se olisi minulle hyvin mieluista. Maksan
sinulle joka kuukausi sata frangia käsirahaa. Näetkö, sillä
summalla saat luetuksi niin monta messua kuin tahdot, niille, joita
ajattelet... Hm! sata frangia kuussa... kullassa.
-- Teen kaiken, mitä te tahdotte, isäni.
-- Neiti, sanoi notario, minun velvollisuuteni on huomauttaa teille,
että annatte riistää itseltänne suuren omaisuuden...
-- Jumalani, mitä se minua liikuttaa, sanoi Eugénie.
-- Vaikene, Cruchot. -- Mikä on sanottu, se on sanottu, huudahti
Grandet, puristaen tyttärensä käsiä omissaan. Eugénie, ethän ota
takaisin sanojasi, sinä olet kunnon tyttö, eikö totta?
-- Oi! isäni...
Vanhus syleili tytärtään kuumeisesti ja puristi häntä rintaansa
vasten, niin että oli vähällä tukehuttaa hänet.
-- Niin, lapseni, sinä annat elämän isällesi. Sinä annat hänelle
takaisin mitä hän on sinulle antanut: me olemme kuitit. Katso näin
täytyy menetellä kauppa-asioissa. Minä siunaan sinua! Sinä olet
kunniallinen tyttö ja rakastat isääsi. Nyt voit tehdä mitä haluat.
-- Huomiseen siis, Cruchot, jatkoi hän, luoden katseen
säikähtyneeseen notarioon. Pitäkää huolta siitä, että
luopumus-asiakirja tulee oikein kirjoitetuksi tuomarin kansliassa.
Seuraavana päivänä kahdentoista aikaan allekirjoitettiin asiakirja,
jonka kautta Eugénie luopui perintöosuudestaan.
Huolimatta lupauksestaan ei vanha tynnyrintekijä vielä ennen
ensimäisen vuoden loppua ollut antanut sou'takaan niistä sadasta
frangista, jotka hän niin juhlallisesti oli luvannut tyttärelleen.
Kun Eugénie leikkiä laskien otti puheeksi hänen lupauksensa, ei hän
voinut olla punastumatta. Nopeasti meni hän huoneeseensa ja toi
palatessaan noin kolmannen osan niistä kalleuksista, jotka hän oli
ottanut veljenpojaltaan.
-- Kas tässä, pienokaiseni, sanoi hän ivallisella äänellä, tahdotko
nämä korvaukseksi kahdestatoista sadasta frangistasi?
-- Oi isäni, annatteko ne todellakin minulle?
-- Annan niitä sinulle yhtä paljon ensi vuonna, sanoi hän heittäen ne
hänen esiliinaansa. Siten saat vähitellen kaikki hänen korukalunsa,
lisäsi hän, hieroen käsiään, onnellisena siitä että saattoi
keinotella tyttärensä rakkauden kustannuksella.
Kuitenkin tunsi vanhus, vaikkakin oli vielä hyvissä voimissa,
välttämättömäksi tehdä tyttärensä osalliseksi taloutensa
salaisuuksista. Seuraavan kahden vuoden aikana antoi hän tyttärensä
hänen läsnäollessaan järjestää pienempiä talon toimia, ottaa
vastaan taloon tulevat rahat ja opetti häntä vähitellen tuntemaan
viinimäkiensä ja arentitalojensa nimet ja arvon. Kolmantena
vuonna oli hän siihen määrin totuttanut tytärtään kaikkiin
saiturin salaisuuksiin, että hän huoletta uskalsi jättää hänelle
varastoaittojensa avaimet, ja antaa hänelle talon emännän aseman.
Viisi vuotta kului tällä tapaa ilman että mitään huomattavaa oli
tapahtunut Eugénien ja hänen isänsä yksitoikkoisessa elämässä.
Kaikki talon toimet tehtiin vanhan seinäkellon täsmällisyydellä.
Neiti Grandet'n syvä surumielisyys ei ollut salaisuus kenellekään;
mutta vaikkakin jokainen aavisti syyn siihen, ei hän koskaan ollut
lausunut sanaakaan, joka olisi tehnyt uskottaviksi ne arvelut, joita
koko Saumurin väestö muodosti rikkaan perijättären sydämen tilasta.
Hänen ainoana seuranaan olivat kolme Cruchot'ta ja muutamat heidän
ystävistänsä, jotka he huomaamatta olivat tuoneet taloon. He osasivat
pelata whist'ia ja joka ilta saapuivat he siinä tarkoituksessa taloon.
Vuonna 1825 tunsi isä vanhuuden heikkouden lähestyvän ja oli
sentähden pakoitettu tekemään tyttärensä osalliseksi koko
omaisuutensa salaisuudesta. Hän neuvoi tytärtään vaikeimmissa
tapauksissa turvautumaan notario Cruchot'hon, johon hänellä oli täysi
luottamus. Saman vuoden lopulla sai vanhus, joka nyt oli 82:n vuoden
vanha, halvauskohtauksen, ja hänen tilansa huononi nopeasti. Herra
Bergerin tuomitsi Grandet'n tilan toivottomaksi.
Eugénie ajatteli, että hän pian olisi ihan yksin maailmassa ja
liittyi sentähden lujemmin isäänsä, vahvistaen siten jossain määrin
sitä ainoaa sidettä, joka enää yhdisti hänet ihmisiin. Hänelle
samoinkuin kaikille rakastaville naisille muodosti rakkaus koko
maailman. Koska Charles ei ollut läsnä, käänsi hän kaiken uhrautuvan
huolenpitonsa isäänsä, jonka voimat vähitellen vähenivät, sillävälin
kuin hänen itaruutensa samassa mitassa kasvoi. Tämän miehen kuolema
oli sopusoinnussa hänen elämänsä kanssa.
Varhain aamulla antoi hän viedä itsensä rullatuolilla huoneensa
uunin ja työhuoneensa oven väliin. Täällä istui hän liikkumattomana,
vilkuillen levottomana milloin niitä, jotka tulivat häntä
tervehtimään, milloin kaksinkertaista rautaovea. Pienimmästäkin
risahduksesta oli hänelle tehtävä tiliä; ja notarion suureksi
kummastukseksi kuuli hän koiran haukotuksenkin pihalla.
Hän heräsi näennäisestä tylsyyden tilastaan, kun koitti se hetki
ja päivä, jona arenti maksettiin ja sovittiin viininkorjaajien
kanssa. Silloin liikutti hän rullatuoliaan siksi kunnes hän pääsi
huoneensa ovelle saakka. Tytär avasi oven ja vanhus valvoi miten
tämä kasasi rahasäkit toinen toisensa päälle ja sulki senjälkeen
oven. Sitten palasi hän hiljaa paikalleen heti kun tytär oli jättänyt
hänelle avaimet, jotka hän aina piti liivinsä taskussa, ja joita
hän alituisesti tunnusteli. Hänen vanha ystävänsä notario osoitti
kaksinverroin huomaavaisuuttaan Grandet'ta kohtaan, koska oletti
varmaksi, että rikas perijätär menisi naimisiin hänen veljenpoikansa,
presidentin kanssa, ellei Charles Grandet palaisi. Joka päivä tuli
hän kysymään olisiko Grandet'lla määräyksiä annettavana, meni hänen
pyynnöstään Froidfondiin, arentitiloille, niityille ja viinimaille,
möi viinisadot ja vaihtoi kaikki tulot kultaan ja hopeaan, jolla
täytettiin jo pulleat säkit työhuoneessa. Vihdoin alkoivat
kuolinkamppailun päivät. Vanhuksen vankka ruumis taisteli viimeiseen
hengenvetoon saakka. Hän tahtoi jäädä istumaan uunin nurkkaan
huoneensa oven eteen. Kaikki peitteet, jotka pantiin hänen päälleen,
kääri hän kokoon ja antoi Nanonille sanoen:
-- Pane pois nämä, pane, ettei niitä varasteta minulta.
Niin pian kun hän saattoi avata silmänsä, jotka jo olivat aivan
elottomat, käänsi hän ne työhuoneensa ovea kohti, jossa olivat hänen
kalleutensa, ja sanoi tyttärelleen:
-- Onko kaikki tallessa? Onko kaikki tallessa?
Ja nämä sanat lausui hän sellaisella äänenpainolla kuin olisi
äkillinen pelästys vallannut hänet.
-- On, isäni.
-- Pidä huolta rahoista! Anna minulle niitä tänne!
Eugénie levitti kourallisen kultarahoja hänen eteensä pöydälle, ja
ukko Grandet katseli niitä tuntikausia, tuijottaen niihin kuin lapsi,
joka ei vielä oikein osaa nähdä. Ja hän hymyili raukeasti kuin lapsi.
-- Tämä lämmittää minua! sanoi hän vähäväliä ja hänen kasvonsa
loistivat onnesta.
Kun pappi tuli hänen luokseen, antaakseen hänelle viimeisen voitelun,
saivat hänen näennäisesti elottomat silmänsä eloa, kun hän näki
ristin, hopeiset kynttiläjalat ja vihkiastian. Hän tuijotti niitä
yhtämittaa, liikuttaen sieraimiaan viimeisiä kertoja. Kun pappi
lähenteli ristiä hänen huulilleen, teki hän tuskallisen liikkeen
tarttuakseen siihen ja tämä ponnistus maksoi hänelle elämän. Hän
huusi Eugénieta, jota hän ei nähnyt, vaikka tämä oli polvillaan hänen
edessään ja kostutti kyynelillään isän kylmenevää kättä.
-- Isäni, siunatkaa minua, pyysi hän.
-- Pidä hyvin huolta kaikesta! Sinun on tehtävä tili minulle siitä
toisessa maailmassa, sanoi kuoleva, todistaen siten viimeisellä
sanallaan, että kristillisyys saitureillekin on ainoa lohtua tuottava
uskonto.