kärsii... katsokaa... Älkää tappako häntä.
Grandet kauhistui nähdessään vaimonsa muutoin niin keltaiset kasvot
kuoleman valkeina.
-- Nanon, tulkaa auttamaan minua vuoteeseen, sanoi äiti heikolla
äänellä. Minä kuolen...
Nanon ojensi kohta käsivartensa emännälleen, samoin teki Eugénie, ja
vaivoin saivat he hänet huoneeseensa, sillä hän meni tainnuksiin joka
askeleella. Grandet jäi yksin. Kuitenkin, jonkun hetken kuluttua,
nousi hän seitsemän, kahdeksan porrasta ja huusi:
-- Eugénie, kun äitisi on vuoteessa, tulet sinä alas.
-- Kyllä, isä.
Viipymättä meni hän alas rauhoitettuaan äitiänsä.
-- Tyttäreni, sanoi Grandet, sanokaa minulle missä on teidän rahanne.
-- Isäni, jos annatte minulle lahjoja, joita minä en saa käyttää
mieleni mukaan, niin ottakaa ne pois, vastasi Eugénie kylmästi,
etsien napoleonin uunilta ja ojentaen sen hänelle.
Grandet tempasi rahan ja pisti sen kukkaroonsa.
-- Totta tosiaan, en anna sinulle enää mitään! En äyriäkään! huusi
hän näpäyttäen peukalollaan. Halveksitko isääsi? Et luota häneen? Et
siis tiedä mitä isä on? Jollei hän ole sinulle kaikki kaikessa, ei
hän ole mitään. Missä ovat rahasi?
-- Isäni, rakastan ja kunnioitan teitä, vihastanne huolimatta. Mutta
pyydän nöyrimmästi huomauttaa, että olen kahdenkolmatta vuotias. Te
olette itse monta kertaa minulle hokenut, että olen täysikäinen. Nyt
tiedän sen. Olen menetellyt rahoillani mieleni mukaan ja siitä voitte
olla varma, että ne ovat hyvässä tallessa...
-- Missä?
-- Se on minun salaisuuteni. Eikö teilläkin ole omanne?
-- Enkö ole perheeni pää? Eikö minulla saisi olla omia asioita?
-- Tämä on myös minun asiani.
-- Mutta silloin ovat asiat huonosti, kun niitä ei voi uskoa omalle
isälleen, neitiseni.
-- Ne ovat mainiosti, mutta minä en voi kuitenkaan kertoa niistä
isälleni.
-- Sanokaa ainakin milloin annoitte rahanne? Eugénie teki kieltävän
liikkeen päällään.
-- Teillähän oli ne vielä syntymäpäivänänne vai mitä?
Eugénie, joka oli yhtä järkähtämätön kuin isänsäkin, puisti uudelleen
päätään.
-- Mutta onko koskaan nähty moista itsepäisyyttä tai kuultu moisesta
ryöstöstä, huusi Grandet yhä kovemmalla äänellä, joka kaikui läpi
koko talon. Mitä! Täällä, minun talossani, minun luonani joku
olisi ottanut sinun rahasi! ainoat kultarahat, jotka meillä oli!
minun tietämättäni? Kulta on kallista tavaraa. Rehellisimmätkin
tytöt voivat tehdä virheitä, antaa vaikka mitä; sellaista tapahtuu
ylhäisten keskuudessa samoinkuin porvarien; mutta antaa kultaa...
Sinä olet antanut sen jollekin, eikö niin?
Eugénie vaikeni itsepintaisesti.
-- Onko koskaan nähty tuollaista tyttöä! Olenko minä isäsi? Jos olet
pannut rahasi johonkin, täytyy sinulla olla niistä kuitti...
-- Olinhan vapaa antamaan rahani kenelle hyväksi näin, vai mitä?
Olivathan ne minun?
-- Mutta sinä olet lapsi!
-- Täysi-ikäinen.
Tyttären loogillisuus sai Grandet'n hämmennyksiin; hän kalpeni,
vapisi, kiroili; kun hän vihdoin löysi sanoja, huusi hän:
-- Kirottu käärme olet tytöksi! Sinä hävytön, sinä tiedät että minä
sinua rakastan, ja käytät sitä väärin. Sinä kuristat isäsi! Lempo
soikoon! sinä olet heittänyt omaisuutemme tuon tyhjäntoimittajan
jalkoihin, jolla oli sahviaaninahkaiset saappaat. Isäni luitten
kautta! en voi jättää sinua perinnöttömäksi, tuhat tulimaista! mutta
minä kiroon sinut, sinun serkkusi ja sinun lapsesi! Sinä tulet
näkemään, ettei tästä koidu mitään hyvää, ymmärrätkö? Siis Charles...
Mutta ei, se ei ole mahdollista. Mitä! tuoko keikari olisi minulta
ryöstänyt...
Hän katseli tytärtään, joka pysyi mykkänä ja kylmänä.
-- Hän ei hievahda, ei räpäytä silmiään, hän on enemmän Grandet kuin
minä... Et kai ainakaan ole antanut rahaasi saamatta mitään vastaan.
Kas niin, sano?
Eugénie katsoi isäänsä pilkallisesti. Grandet'n raivo nousi uudelleen.
-- Eugénie, sinä olet minun luonani, isäsi luona. Sinun täytyy
alistua talon tapoihin niin kauan kuin täällä asut. Jo uskonto
määrää, että sinun on totteleminen minua.
Eugénie painoi päänsä alas.
-- Sinä loukkaat minua syvästi, jatkoi Grandet. En tahdo nähdä sinua
ennen kuin olet alistunut. Mene huoneeseesi ja pysy siellä siksi
kunnes sallin sinun sieltä tulla. Nanon tuo sinulle leipää ja vettä.
Oletko ymmärtänyt? Mars!
Eugénie purskahti itkemään ja juoksi äitinsä luo.
Grandet meni ulos ja kierteli sinne tänne puutarhan lumessa,
tietämättä mitään kylmyydestä, kun hänen päähänsä iski ajatus,
että tytär mahtoikin lähteä äidin luo. Ja ihastuneena ajatukseen,
että yllättäisi tyttären rikkomassa isän käskyjä, kapusi hän ylös
portaita, ketteränä kuin kissa, ja ilmestyi rouva Grandet'n huoneen
ovelle juuri kuin tämä silitteli Eugénien päätä, joka oli äidin
sylissä.
-- Rauhoitu, lapsi parkani, isäsi lauhtuu pian.
-- Hänellä ei ole enää isää! sanoi tynnyrintekijä. Onko tuo
tottelematon tyttö todellakin meidän, rouva Grandet? Kaunista
kasvatusta ja erinomaisen uskonnollista! Kas niin, ettekö olekaan
huoneessanne? Mars koppiin, neiti.
-- Tahdotteko riistää minulta tyttäreni? sanoi rouva Grandet, jonka
kasvot paloivat kuumeesta.
-- Jos tahdotte pitää hänet luonanne, niin viekää hänet, lähtekää
molemmat kotoa... Tulimmainen! missä ovat rahat? minne ne ovat
joutuneet?
Eugénie nousi, heitti ylpeän katseen isäänsä, ja palasi huoneeseensa
jonka oven isä lukitsi.
-- Nanon, huusi Grandet, sytytä tuli saliin.
Ja hän istuutui nojatuoliin vaimonsa vuoteen viereen ja sanoi:
-- Hän on varmaankin antanut rahat tuolle onnettomalle viettelijälle,
serkulleen, joka ei halunnut muuta kuin hänen säästöjään.
Rouva Grandet'lla oli kyllin voimaa pysyä näennäisesti kylmänä,
kuurona ja mykkänä, sillä hän huomasi, mikä vaara uhkasi hänen
tytärtään.
-- Minä en tiennyt mitään kaikesta tästä, vastasi hän, kääntyen
seinään päin, jottei näkisi puolisonsa säihkyviä katseita. Kärsin
siihen määrin teidän kiivaudestanne, että jos käy, kuten luulen,
en enää nouse tästä vuoteesta. Teidän olisi pitänyt säästää minua,
Grandet, minua, joka en ole koskaan tuottanut teille surua, mikäli
tiedän. Tyttärenne rakastaa teitä, luulen että hän on viaton kuin
vastasyntynyt lapsi; sentähden älkää pahoittako hänen mieltään,
peruuttakaa määräyksenne. Pakkanen on hyvin kova, te voitte tulla
syypääksi ankaraan sairauteen.
-- En tahdo nähdä häntä enkä puhu hänen kanssaan. Hän saa jäädä
huoneeseensa vedelle ja leivälle, kunnes hän on täyttänyt isänsä
tahdon. Mitä hittoa! perheen isännän on tietäminen minne rahat
joutuvat hänen talostaan. Hänellä oli ainoat intialaiset rahat, joita
luultavasti on koko Ranskassa, sitä paitsi genoviinit, hollantilaiset
kultarahat...
-- Grandet, Eugénie on meidän ainoa lapsemme, ja vaikka hän olisi
heittänyt ne järveen...
-- Järveen! huusi Grandet, järveen! Te olette hullu, rouva Grandet.
Sen minkä olen sanonut, olen sanonut, te tiedätte sen. Jos tahdotte
säilyttää rauhan talossanne, niin ripittäkää tytärtänne, pakoittakaa
hänet tunnustamaan; naiset osaavat tehdä tuollaista paremmin
keskenään kuin me miehet. Oli hän sitten tehnyt mitä tahansa, minä
en syö häntä. Pelkääkö hän minua? Vaikka hän olisi valanut serkkunsa
kullalla kiireestä kantapäähän, niin on tämä nyt merellä emmekä voi
hänelle mitään...
-- Entä sitten, Grandet...
Hermokohtaus ja tyttären onnettomuus olivat tehneet rouva Grandet'n
selvänäköiseksi. Hän huomasi, kuinka hänen miehensä sieraimet
alkoivat laajeta, kun hän asettui häntä vastaan, muutti sentähden
taistelutapaansa ja jatkoi entisellä äänellään:
-- Niin, Grandet, eipä ole minulla enemmän valtaa hänen ylitseen kuin
teillä. Ei hän ole minulle mitään puhunut, hän tulee teihin.
-- Kuinka kielenne onkin liukas tänään! Ta-ta-ta, alanpa luulla, että
teette pilkkaa minusta. Olette ehkä punoneet yhteisen juonen.
Ja tynnyrintekijä katsoi läpitunkevasti vaimoonsa.
-- Grandet, jos tahdotte saada minut hengiltä, niin jatkakaa
sillä tavalla. Minä sanon sen teille, Grandet, ja vaikkapa se
maksaisi minulle henkeni, niin toistan vieläkin: te teette väärin
tyttärellemme, hän on järkevämpi kuin te. Nuo rahat olivat hänen,
hän ei ole voinut käyttää niitä kuin hyvään tarkoitukseen, ja Jumala
yksin tuntee meidän hyvät tekomme. Grandet, minä rukoilen teitä,
antakaa anteeksi Eugénielle!... Te lievennätte sillä tavalla sitä
tuskaa, jonka minuun on vaikuttanut teidän vihanne, ja pelastatte
ehkä henkeni. Tyttäreni, Grandet -- antakaa minulle takaisin
tyttäreni!
-- Minä heitän kaikki hiiteen! huusi Grandet. Taloni on tuomittu,
sillä äiti ja tytär ovat poissa suunniltaan... Hui! Olette antanut
minulle julman uudenvuodenlahjan, Eugénie! raivosi hän. Niin, niin,
itkekää! Teillä on omantunnon vaivoja sen johdosta mitä olette
tehnyt, ymmärrättekö? Mitä hyödyttää teitä nauttia pyhää ehtoollista
kuusi kertaa kolmen kuukauden aikana, jos annatte isänne rahoja
salaa tyhjäntoimittajalle, joka riistää teiltä sydämen, kun teillä
ei ole enää muuta hänelle tarjottavana? Te tulette kyllä näkemään,
mihin hän kelpaa teidän Charles'inne sahviaanisaappaineen ja hienoine
hipiöineen. Hänellä ei ole sydäntä eikä sielua, koska hän uskaltaa
viedä tyttö-raukan aarteen ilman vanhempain suostumusta.
Kun ovi sulkeutui, lähti Eugénie huoneestaan ja tuli äitinsä luo.
-- Te olette ollut hyvin rohkea puolustaessanne tytärtänne, sanoi
Eugénie.
-- Näetkö, lapseni, minne luvattomat teot saattavat meidät!... Olet
saanut minut lausumaan valheen.
-- Oi! minä rukoilen Jumalaa, että hän rankaisee minua yksin.
-- Onko totta, sanoi Nanon, tullen sisään läähättäen, että neidin
tulee viettää loput elämästään vedellä ja leivällä?
-- Mitä se tekee, Nanon? sanoi Eugénie tyyneesti.
-- Oh! Minäkö söisin piirakkaa, kun talon tytär syö kuivaa leipää...
En, ikinä.
-- Ei sanaakaan tästä asiasta, Nanon, sanoi Eugénie.
-- Minun suuni pysyy kyllä kiinni, mutta saatte nähdä! Grandet söi
yksin päivällistä, mitä hän ei ollut tehnyt neljäänkolmatta vuoteen.
-- Tehän olette kuin leski, herra, huomautti Nanon. On hyvin hullua
olla leski, kun on kaksi naista talossa.
-- Minä en ole puhutellut sinua. Pidä kitasi kiinni tai ajan sinut
pois talosta. Mitä sinulla on kattilassa, joka kiehuu tuolla?
-- Rasvaa sulatan...
-- Tänne tulee vieraita illalla, pane tuli takkaan.
Cruchot't, rouva des Grassins ja hänen poikansa tulivat kahdeksan
aikaan ja hämmästyivät, kun eivät tavanneet rouva Grandet'ta eivätkä
Eugénieta.
-- Vaimoni on hiukan pahoinvoipa ja Eugénie on hänen luonaan, selitti
vanha viinitarhuri, jonka kasvoissa ei voinut huomata minkäänlaista
liikutusta.
Kun oli noin tunnin verran juteltu yhtäkaikkisista asioista, palasi
rouva des Grassins, joka oli mennyt rouva Grandet'ta tervehtimään,
takaisin seuraan. Kaikki kysyivät kuin yhdestä suusta:
-- Kuinka voi rouva Grandet?
-- Ei lainkaan hyvin, ei lainkaan hyvin, vastasi rouva des Grassins.
Hänen tilansa näyttää sangen huolestuttavalta. Hänen iällään on syytä
olla mitä varovaisin.
-- Saammehan nähdä, sanoi viinitarhuri hajamielisesti. Seura toivotti
isännille hyvää yötä. Kun oli tultu kadulle, sanoi rouva des Grassins
Cruchot'ille.
-- Grandet'n talossa on tapahtunut jotain. Rouva on heikompi kuin hän
itsekään luulee. Tyttärellä on silmät punaisina, ikäänkuin hän olisi
itkenyt pitkät ajat. Tahtoisivatkohan he naittaa hänet vastoin hänen
tahtoaan?
Kun ukko Grandet nukkui, hiipi Nanon varpaillaan Eugénien huoneeseen
ja toi piirakan, jonka hän oli paistanut kattilassa.
-- Kas tässä, neiti, puhui tuo kunnon palvelija. Cornoiller on
antanut minulle jäniksen. Te syötte niin vähän, että tämä piirakka
riittää teille viikoksi; ja koska on näin kylmä, ei ole mitään
pelkoa, että se pahenee. Niin ei teidän ainakaan tarvitse syödä
kuivaa leipää, sillä se ei ole ensinkään terveellistä.
-- Nanon parka! sanoi Eugénie puristaen hänen kättään.
-- Olen valmistanut piirakan oikein hyväksi, kerrassaan maukkaaksi,
ja _hän_ ei ole huomannut mitään. Olen ostanut silavaa ja
laakerinmarjoja niillä kuudella frangilla, jotka vasta sain; saanhan
tehdä niillä mitä haluan.
Samassa Nanon riensi tiehensä, sillä hän oli kuulevinaan Grandet'n
askeleita.
Muutaman kuukauden kuluessa tynnyrintekijä tuli aina eri aikoina
päivästä katsomaan vaimoaan, lausumatta tyttären nimeä, näkemättä
häntä tai antamatta pienintäkään viittausta hänen olemassaolostaan.
Rouva Grandet ei poistunut koskaan huoneestaan. Päivä päivältä hänen
tilansa huononi. Ei mikään voinut taivuttaa vanhaa tynnyrintekijää.
Hän pysyi horjumattomana, korskeana ja kylmänä kuin graniittipatsas.
Hän kulki ja toimitti asiansa kuin ennenkin; mutta hän ei sammaltanut
enää; puheli vähemmän, ja oli kaupoissaan vielä kitsaampi kuin ennen.
Usein teki hän virheitä laskuissaan.
-- Jotain on sattunut Grandet'lle, sanoivat Cruchot'laiset ja
Grassins'it.
-- Mitähän on tapahtunut Grandet'n talossa? oli kysymys, joka
yleisesti tehtiin Saumurin iltakutsuissa.
Eugénie meni messuun Nanonin saattamana. Jos rouva des Grassins
kirkosta tullessa teki hänelle muutamia kysymyksiä, vastasi hän
niihin välttelevästi, tyydyttämättä toisen uteliaisuutta. Kuitenkin
oli mahdotonta salata Cruchot'ilta ja rouva des Grassins'ilta
Eugénien vankeutta kauemmin kuin kaksi kuukautta. Puuttui lopulta
tekosyitä, millä selittää hänen alituinen poissaolonsa. Sitten, ilman
että voitiin sanoa kenen kautta, oli salaisuus tullut ilmi, koko
kaupunki sai tietää että vuoden ensimäisestä päivästä saakka neiti
Grandet, isänsä määräyksestä, oli suljettuna huoneeseensa vedelle
ja leivälle, että Nanon leipoi hänelle piirakoita ja toi ne hänelle
yöllä; ja tiedettiinpä myös, että Eugénie sai ainoastaan silloin
nähdä ja hoitaa äitiänsä, kun hänen isänsä oli poissa kotoa.
Grandet'n menettelyä tuomittiin hyvin ankarasti. Koko kaupunki
julisti hänet tavallaan lainsuojattomaksi, rupesi muistelemaan
hänen petoksiaan, hänen kovuuttaan, pani hänet pannaan. Kun hän
kulki ohitse, osoitettiin häntä sormella. Kun hänen tyttärensä
vaelsi mutkikkaita katuja matkalla messuun tai iltakirkkoon
Nanonin seuraamana, asettuivat ihmiset ikkunoihin uteliaasti
tutkimaan rikkaan perijättären käytöstä ja kasvoja, joissa kuvastui
surumielisyys ja enkelimäinen lempeys. Hänen vankeutensa, isän
epäsuosio, kaikki oli hänelle yhdentekevää. Kauan aikaa oli hän
tietämätön siitä että oli yleisenä puheenaiheena kaupungissa,
samoinkuin hänen isänsäkin oli tietämätön siitä. Uskollisena ja
puhtaana Jumalan edessä, auttoi hänen hyvä omatuntonsa häntä
kärsivällisesti kestämään isän vihan ja koston. Syvä sieluntuska
tukahutti hänessä kaikki muut kärsimykset. Hänen äitinsä, tuo lempeä
ja hellä olento, jonka piirteet kaunistuivat ja kirkastuivat hänen
hautaa lähetessään, huononi päivä päivältä. Usein Eugénie syytti
itseään siitä, että hän oli syynä tuohon julmaan ja hivuttavaan
tautiin. Nämä omantunnon tuskat, joita äiti koetti lieventää,
kiinnittivät tyttären vielä lujemmin äitiinsä. Joka aamu, niin
pian kuin isä oli lähtenyt, tuli hän istumaan äidin vuoteelle, ja
Nanon toi hänelle sinne aamiaisen. Eugénie parka murtuneena äitinsä
kärsimyksistä, teki mykän liikkeen Nanonille päällään ja purskahti
itkemään. Orpanasta ei hän uskaltanut puhua kenellekään.
Rouva Grandet oli ensimäinen, joka ei voinut olla kysymättä:
-- Missä _hän_ lieneekään? Minkätähden _hän_ ei kirjoita?
Äiti ja tytär eivät voineet ensinkään käsittää, kuinka kaukana hän
oli Ranskasta.
-- Ajatelkaamme häntä, äiti, vastasi Eugénie, älkäämme puhuko
hänestä. Te kärsitte, te ennen muita.
-- Lapseni, sanoi rouva Grandet, minä en valita elämääni. Jumala on
armossaan antanut minulle voimaa ottaa vastaan ilolla kärsimykseni.
Äidin puhe todisti aina kristillistä nöyryyttä ja hurskasta mieltä.
Kun hänen puolisonsa hänen sairautensa ensimäisinä kuukausina
tuli hänen huoneeseensa ja uudelleen ja uudelleen toisti samat
kysymyksensä, niin vastasi hän hänelle samalla tavalla kuin
ensimäisenä päivänä, yhtä lempeästi, mutta myös naisen lujuudella,
joka tuntee kuoleman olevan lähellä ja ammentaa siitä rohkeutta, jota
häneltä on puuttunut koko elämän ajan.
-- Grandet, kiitän teitä siitä osanotosta, jota te osoitatte
minua kohtaan, vastasi hän, kun hänen miehensä oli tehnyt yhden
jokapäiväisimmistä kysymyksistään; mutta jos tahdotte lieventää
viimeisten hetkien katkeruutta ja tyynnyttää tuskaani, niin
armahtakaa tytärtämme; osoittakaa, että olette kristitty, puoliso
ja isä. Kuullessaan nämä sanat Grandet istuutui vuoteen luo ja
käyttäytyi kuin mies, joka huomaa rajuilman lähestyvän ja asettuu
porttikäytävään sadetta odottamaan: hän kuuli vaimonsa puhuvan,
mutta ei vastannut mitään. Kun liikuttavimmat, hellimmät, hartaimmat
rukoukset soivat hänen korvissaan, sanoi hän vain:
-- Oletpa hiukan kalpea tänään, vaimo parkani.
Hänen marmoriotsallaan ei näkynyt merkkiäkään siitä, että hän
olisi ajatellut tytärtään, ja huuliaan ei hän avannut. Häntä eivät
ensinkään liikuttaneet kyyneleet, joita hänen tunnottomat sanansa
saivat virtaamaan pitkin hänen vaimonsa valkeita kasvoja.
-- Jumala antakoon teille anteeksi, Grandet, sanoi vaimo, kuten minä
itse annan teille anteeksi. Tarvitsette vielä kerran armeliaisuutta.
Vaimonsa sairaudesta lähtien ei Grandet ollut uskaltanut enää käyttää
hirvittävää änkytystään: ta-ta-ta-ta. Kuitenkaan ei tarvitse otaksua,
että hänen itsevaltaisuuttaan olisi vähentänyt tämä lempeä enkeli,
jonka rumuus katosi päivä päivältä, jättäen sijaa hänen siveellisten
ominaisuuksiensa kauneudelle, joka loisti hänen kasvoistaan. Hän oli
pelkkää sielua. Rukouksen henki näytti puhdistavan ja pienentävän
karkeat piirteet hänen kasvoissaan ja niitä ympäröi ikäänkuin
pyhäinen kirkkaus. Kuka ei olisi huomannut tuota omituista ilmettä
hurskaiden kasvoilla, joissa sielun tottumukset vähitellen saavat
voiton kovimmistakin piirteistä, painaen niihin ajatusten puhtauden
ja aateluuden leiman? Tämä kärsimysten aikaansaama muutos, joka
vähitellen teki lopun vaimo paran elämästä, vaikutti varsin heikosti
vanhaan tynnyrintekijään, jonka luonne pysyi kovana kuin pronssi.
Hänen puheensa ei enää ollut halveksivaa, mutta hänen käytöksensä
todisti perheen isän ja yliherran kylmää vaiteliaisuutta.
Kun uskollinen Nanon näyttäytyi torilla, sai hän kuulla joka taholta
purevia huomautuksia ja ivallisia sutkauksia; mutta vaikka yleinen
mielipide tuomitsi isä Grandet'n, puolusti palvelija häntä kuitenkin
talon kunnian vuoksi.
-- No niin, sanoi hän herra Grandet'n ahdistajille, emmekö kaikki
tule ankarammiksi kun vanhenemme? Minkätähden tekisi herrani siitä
poikkeuksen? Lopettakaa toki valheelliset jaarituksenne. Neiti elää
kuin kuningatar. Hän on yksin; entä sitten, se häntä miellyttää. Sitä
paitsi on isäntäväelläni tärkeämpiä syitä.
Vihdoin, eräänä iltana, loppupuolella kevättä, rouva Grandet, jota
vaivasi enemmän suru kuin sairaus, ja jonka ei ollut onnistunut
rukouksillaan taivuttaa herra Grandet'ta, uskoi salaiset surunsa
Cruchot'ille.
Panna kolmenkolmatta vuotias tyttö vedelle ja leivälle! huudahti
presidentti de Bonfons, ja aivan ilman syytä! Sehän on laitonta
väkivaltaisuutta; hän voi nousta vastaan uhalla että...
-- Riittää, rakas veljenpoikani, sanoi notario, jättäkää nuo
lakimiehen viisautenne... Rauhoittukaa, rouva, minä lopetan
tyttärenne vankeuden jo huomispäivänä.
Kuullessaan, että hänestä puhuttiin, tuli Eugénie huoneestaan.
-- Hyvät herrat, sanoi hän, lähestyen heitä ylpeänä, pyydän, ett'ette
sekaannu tähän asiaan. Isäni on herra talossaan. Niin kauan kuin
asun hänen luonaan, on minun totteleminen häntä. Hänen menettelynsä
ei kaipaa maailman hyväksymistä eikä paheksumista, hän ei ole siitä
vastuunalainen muille kuin Jumalalle. Ystävyytenne perusteella
toivon, ett'ette puhu tästä asiasta kenellekään. Jos moititte isääni,
käytte samalla koko talon kunnian kimppuun. Olen teille suuresti
kiitollinen, hyvät herrat, siitä myötätunnosta, jota osoitatte
minua kohtaan; vielä suuremmassa määrässä olen teille kiitollinen,
jos koetatte ehkäistä niitä loukkaavia huhuja, jotka kiertävät
kaupungilla, ja jotka sattumalta ovat tulleet tietooni.
-- Hän on oikeassa, sanoi rouva Grandet.
-- Hyvä neiti, paras keino estää ihmisiä juoruilemasta teistä on,
että te saatte takaisin vapautenne, vastasi kunnioittavasti vanha
notario, joka ihmetellen oli pannut merkille, kuinka kauniiksi
vankeus ja surumielisyys olivat tehneet Eugénien.
-- No niin, tyttöni, jätä herra Cruchot'n huoleksi järjestää tämä
asia, koska hän vastaa seurauksista. Hän tuntee isäsi ja tietää mitä
hänelle on tehtävä. Jos tahdot nähdä minua onnellisena tänä lyhyenä
aikana, joka minulla enää on jälellä, niin on isäsi ja sinun ennen
kaikkea sovittava.
Seuraavana päivänä kulki Grandet edes takaisin pienessä
puutarhassaan. Tyttärensä vankeuteen sulkemisesta saakka oli
hänellä ollut tapana tehdä tämä aamukävely juuri silloin kun
Eugénie suki hiuksiaan. Kun ukko saapui suuren pähkinäpuun luo,
piiloitti hän itsensä puun rungon taakse ja jäi pitkäksi aikaa
katselemaan tyttärensä pitkiä hiuksia. Hän horjui kahden mielihalun
välillä, joita hänessä herättivät toiselta puolen hänen luonteensa
järkähtämättömyys ja toiselta halu lähestyä tytärtään.
Usein jäi hän pitkäksi aikaa istumaan pienelle puupenkille, jolla
Charles ja Eugénie olivat vannoneet ikuista rakkautta. Tytär katseli
isäänsä salaa uutimien takaa tai peilistä. Jos Grandet nousi ja alkoi
uudestaan kävellä, istuutui hän ikkunaan ja rupesi tarkastamaan
muurin reunaa, jota pitkin riippui mitä erilaisimpia kukkia: Venuksen
hiuksia, köynnöskasveja, sekä keltaisia ja valkeita sedumeja, joita
tavataan runsaasti viinikentillä Saumurissa ja Tours'issa.
Herra Cruchot tuli varhain taloon ja tapasi vanhan viiniporvarin
istumassa pienellä penkillä, kauniina kesäkuun päivänä, selkä
nojautuneena muuria vastaan sekä tähyilemässä tytärtään.
-- Miten voin palvella teitä, mestari Cruchot? sanoi hän,
huomatessaan notarion.
-- Tulen puhumaan teille kauppa-asioista.
-- Vai niin! vai niin! onko teillä kultaa vaihetettavana minun
taalereihini?
-- Ei, ei, ei ole kysymys rahasta, vaan tyttärestänne, Eugéniestä.
Kaikki ihmiset puhuvat hänestä ja teistä.
-- Mitä kuuluvat heihin toisten asiat? Kukin on herra omassa
talossaan.
-- Myönnetään, kukin on oikeutettu tappamaan itsensä, tai, mikä on
vielä pahempaa, heittämään rahansa ikkunasta.
-- Kuinka niin?
-- Teidän vaimonne on hyvin sairas, ystäväni. Teidän pitäisi kysyä
neuvoa herra Bergeriniltä, hän on kuoleman vaarassa. Jos hän kuolee
saamatta tarpeellista hoitoa, ette te saisi koskaan rauhaa, sen uskon.
-- Ta-ta-ta-ta! te tiedätte mikä vaimoani vaivaa. Kun lääkärit kerran
ovat panneet jalkansa taloon, tulevat he sitten viisi kuusi kertaa
päivässä.
-- Samantekevää, Grandet, te teette kuten parhaaksi näette. Me olemme
vanhoja ystäviä; ei ole koko Saumurissa toista, joka vilpittömämmin
ottaa osaa teidän asioihinne kuin minä; sentähden on minun täytynyt
sanoa se teille. Olette viisas mies, te tiedätte kyllä mitä
teette. Ei ollut kuitenkaan tämä se asia, joka toi minut tänne. On
kysymyksessä ehkä jotain vielä tärkeämpää. Ettehän tahdo tappaa
vaimoanne, sillä hän on teille kovin tarpeellinen. Ajatelkaahan toki,
mihin asemaan joutuisitte tyttäreenne nähden, jos rouva Grandet
kuolisi. Teidän täytyisi antaa Eugénielle hänen osansa, koska teillä
on yhteisiä omaisuuksia vaimonne kanssa. Teidän tyttärellänne on
oikeus vaatia osansa teidän omaisuudestanne, myydä Froidfond.
Lyhyesti, hän ottaa haltuunsa äitinsä omaisuuden, jota te ette voi
periä.