-- Isä, sanoi tytär, polvillaan rouva Grandet'n edessä, äiti

kärsii... katsokaa... Älkää tappako häntä.

Grandet kauhistui nähdessään vaimonsa muutoin niin keltaiset kasvot

kuoleman valkeina.

-- Nanon, tulkaa auttamaan minua vuoteeseen, sanoi äiti heikolla

äänellä. Minä kuolen...

Nanon ojensi kohta käsivartensa emännälleen, samoin teki Eugénie, ja

vaivoin saivat he hänet huoneeseensa, sillä hän meni tainnuksiin joka

askeleella. Grandet jäi yksin. Kuitenkin, jonkun hetken kuluttua,

nousi hän seitsemän, kahdeksan porrasta ja huusi:

-- Eugénie, kun äitisi on vuoteessa, tulet sinä alas.

-- Kyllä, isä.

Viipymättä meni hän alas rauhoitettuaan äitiänsä.

-- Tyttäreni, sanoi Grandet, sanokaa minulle missä on teidän rahanne.

-- Isäni, jos annatte minulle lahjoja, joita minä en saa käyttää

mieleni mukaan, niin ottakaa ne pois, vastasi Eugénie kylmästi,

etsien napoleonin uunilta ja ojentaen sen hänelle.

Grandet tempasi rahan ja pisti sen kukkaroonsa.

-- Totta tosiaan, en anna sinulle enää mitään! En äyriäkään! huusi

hän näpäyttäen peukalollaan. Halveksitko isääsi? Et luota häneen? Et

siis tiedä mitä isä on? Jollei hän ole sinulle kaikki kaikessa, ei

hän ole mitään. Missä ovat rahasi?

-- Isäni, rakastan ja kunnioitan teitä, vihastanne huolimatta. Mutta

pyydän nöyrimmästi huomauttaa, että olen kahdenkolmatta vuotias. Te

olette itse monta kertaa minulle hokenut, että olen täysikäinen. Nyt

tiedän sen. Olen menetellyt rahoillani mieleni mukaan ja siitä voitte

olla varma, että ne ovat hyvässä tallessa...

-- Missä?

-- Se on minun salaisuuteni. Eikö teilläkin ole omanne?

-- Enkö ole perheeni pää? Eikö minulla saisi olla omia asioita?

-- Tämä on myös minun asiani.

-- Mutta silloin ovat asiat huonosti, kun niitä ei voi uskoa omalle

isälleen, neitiseni.

-- Ne ovat mainiosti, mutta minä en voi kuitenkaan kertoa niistä

isälleni.

-- Sanokaa ainakin milloin annoitte rahanne? Eugénie teki kieltävän

liikkeen päällään.

-- Teillähän oli ne vielä syntymäpäivänänne vai mitä?

Eugénie, joka oli yhtä järkähtämätön kuin isänsäkin, puisti uudelleen

päätään.

-- Mutta onko koskaan nähty moista itsepäisyyttä tai kuultu moisesta

ryöstöstä, huusi Grandet yhä kovemmalla äänellä, joka kaikui läpi

koko talon. Mitä! Täällä, minun talossani, minun luonani joku

olisi ottanut sinun rahasi! ainoat kultarahat, jotka meillä oli!

minun tietämättäni? Kulta on kallista tavaraa. Rehellisimmätkin

tytöt voivat tehdä virheitä, antaa vaikka mitä; sellaista tapahtuu

ylhäisten keskuudessa samoinkuin porvarien; mutta antaa kultaa...

Sinä olet antanut sen jollekin, eikö niin?

Eugénie vaikeni itsepintaisesti.

-- Onko koskaan nähty tuollaista tyttöä! Olenko minä isäsi? Jos olet

pannut rahasi johonkin, täytyy sinulla olla niistä kuitti...

-- Olinhan vapaa antamaan rahani kenelle hyväksi näin, vai mitä?

Olivathan ne minun?

-- Mutta sinä olet lapsi!

-- Täysi-ikäinen.

Tyttären loogillisuus sai Grandet'n hämmennyksiin; hän kalpeni,

vapisi, kiroili; kun hän vihdoin löysi sanoja, huusi hän:

-- Kirottu käärme olet tytöksi! Sinä hävytön, sinä tiedät että minä

sinua rakastan, ja käytät sitä väärin. Sinä kuristat isäsi! Lempo

soikoon! sinä olet heittänyt omaisuutemme tuon tyhjäntoimittajan

jalkoihin, jolla oli sahviaaninahkaiset saappaat. Isäni luitten

kautta! en voi jättää sinua perinnöttömäksi, tuhat tulimaista! mutta

minä kiroon sinut, sinun serkkusi ja sinun lapsesi! Sinä tulet

näkemään, ettei tästä koidu mitään hyvää, ymmärrätkö? Siis Charles...

Mutta ei, se ei ole mahdollista. Mitä! tuoko keikari olisi minulta

ryöstänyt...

Hän katseli tytärtään, joka pysyi mykkänä ja kylmänä.

-- Hän ei hievahda, ei räpäytä silmiään, hän on enemmän Grandet kuin

minä... Et kai ainakaan ole antanut rahaasi saamatta mitään vastaan.

Kas niin, sano?

Eugénie katsoi isäänsä pilkallisesti. Grandet'n raivo nousi uudelleen.

-- Eugénie, sinä olet minun luonani, isäsi luona. Sinun täytyy

alistua talon tapoihin niin kauan kuin täällä asut. Jo uskonto

määrää, että sinun on totteleminen minua.

Eugénie painoi päänsä alas.

-- Sinä loukkaat minua syvästi, jatkoi Grandet. En tahdo nähdä sinua

ennen kuin olet alistunut. Mene huoneeseesi ja pysy siellä siksi

kunnes sallin sinun sieltä tulla. Nanon tuo sinulle leipää ja vettä.

Oletko ymmärtänyt? Mars!

Eugénie purskahti itkemään ja juoksi äitinsä luo.

Grandet meni ulos ja kierteli sinne tänne puutarhan lumessa,

tietämättä mitään kylmyydestä, kun hänen päähänsä iski ajatus,

että tytär mahtoikin lähteä äidin luo. Ja ihastuneena ajatukseen,

että yllättäisi tyttären rikkomassa isän käskyjä, kapusi hän ylös

portaita, ketteränä kuin kissa, ja ilmestyi rouva Grandet'n huoneen

ovelle juuri kuin tämä silitteli Eugénien päätä, joka oli äidin

sylissä.

-- Rauhoitu, lapsi parkani, isäsi lauhtuu pian.

-- Hänellä ei ole enää isää! sanoi tynnyrintekijä. Onko tuo

tottelematon tyttö todellakin meidän, rouva Grandet? Kaunista

kasvatusta ja erinomaisen uskonnollista! Kas niin, ettekö olekaan

huoneessanne? Mars koppiin, neiti.

-- Tahdotteko riistää minulta tyttäreni? sanoi rouva Grandet, jonka

kasvot paloivat kuumeesta.

-- Jos tahdotte pitää hänet luonanne, niin viekää hänet, lähtekää

molemmat kotoa... Tulimmainen! missä ovat rahat? minne ne ovat

joutuneet?

Eugénie nousi, heitti ylpeän katseen isäänsä, ja palasi huoneeseensa

jonka oven isä lukitsi.

-- Nanon, huusi Grandet, sytytä tuli saliin.

Ja hän istuutui nojatuoliin vaimonsa vuoteen viereen ja sanoi:

-- Hän on varmaankin antanut rahat tuolle onnettomalle viettelijälle,

serkulleen, joka ei halunnut muuta kuin hänen säästöjään.

Rouva Grandet'lla oli kyllin voimaa pysyä näennäisesti kylmänä,

kuurona ja mykkänä, sillä hän huomasi, mikä vaara uhkasi hänen

tytärtään.

-- Minä en tiennyt mitään kaikesta tästä, vastasi hän, kääntyen

seinään päin, jottei näkisi puolisonsa säihkyviä katseita. Kärsin

siihen määrin teidän kiivaudestanne, että jos käy, kuten luulen,

en enää nouse tästä vuoteesta. Teidän olisi pitänyt säästää minua,

Grandet, minua, joka en ole koskaan tuottanut teille surua, mikäli

tiedän. Tyttärenne rakastaa teitä, luulen että hän on viaton kuin

vastasyntynyt lapsi; sentähden älkää pahoittako hänen mieltään,

peruuttakaa määräyksenne. Pakkanen on hyvin kova, te voitte tulla

syypääksi ankaraan sairauteen.

-- En tahdo nähdä häntä enkä puhu hänen kanssaan. Hän saa jäädä

huoneeseensa vedelle ja leivälle, kunnes hän on täyttänyt isänsä

tahdon. Mitä hittoa! perheen isännän on tietäminen minne rahat

joutuvat hänen talostaan. Hänellä oli ainoat intialaiset rahat, joita

luultavasti on koko Ranskassa, sitä paitsi genoviinit, hollantilaiset

kultarahat...

-- Grandet, Eugénie on meidän ainoa lapsemme, ja vaikka hän olisi

heittänyt ne järveen...

-- Järveen! huusi Grandet, järveen! Te olette hullu, rouva Grandet.

Sen minkä olen sanonut, olen sanonut, te tiedätte sen. Jos tahdotte

säilyttää rauhan talossanne, niin ripittäkää tytärtänne, pakoittakaa

hänet tunnustamaan; naiset osaavat tehdä tuollaista paremmin

keskenään kuin me miehet. Oli hän sitten tehnyt mitä tahansa, minä

en syö häntä. Pelkääkö hän minua? Vaikka hän olisi valanut serkkunsa

kullalla kiireestä kantapäähän, niin on tämä nyt merellä emmekä voi

hänelle mitään...

-- Entä sitten, Grandet...

Hermokohtaus ja tyttären onnettomuus olivat tehneet rouva Grandet'n

selvänäköiseksi. Hän huomasi, kuinka hänen miehensä sieraimet

alkoivat laajeta, kun hän asettui häntä vastaan, muutti sentähden

taistelutapaansa ja jatkoi entisellä äänellään:

-- Niin, Grandet, eipä ole minulla enemmän valtaa hänen ylitseen kuin

teillä. Ei hän ole minulle mitään puhunut, hän tulee teihin.

-- Kuinka kielenne onkin liukas tänään! Ta-ta-ta, alanpa luulla, että

teette pilkkaa minusta. Olette ehkä punoneet yhteisen juonen.

Ja tynnyrintekijä katsoi läpitunkevasti vaimoonsa.

-- Grandet, jos tahdotte saada minut hengiltä, niin jatkakaa

sillä tavalla. Minä sanon sen teille, Grandet, ja vaikkapa se

maksaisi minulle henkeni, niin toistan vieläkin: te teette väärin

tyttärellemme, hän on järkevämpi kuin te. Nuo rahat olivat hänen,

hän ei ole voinut käyttää niitä kuin hyvään tarkoitukseen, ja Jumala

yksin tuntee meidän hyvät tekomme. Grandet, minä rukoilen teitä,

antakaa anteeksi Eugénielle!... Te lievennätte sillä tavalla sitä

tuskaa, jonka minuun on vaikuttanut teidän vihanne, ja pelastatte

ehkä henkeni. Tyttäreni, Grandet -- antakaa minulle takaisin

tyttäreni!

-- Minä heitän kaikki hiiteen! huusi Grandet. Taloni on tuomittu,

sillä äiti ja tytär ovat poissa suunniltaan... Hui! Olette antanut

minulle julman uudenvuodenlahjan, Eugénie! raivosi hän. Niin, niin,

itkekää! Teillä on omantunnon vaivoja sen johdosta mitä olette

tehnyt, ymmärrättekö? Mitä hyödyttää teitä nauttia pyhää ehtoollista

kuusi kertaa kolmen kuukauden aikana, jos annatte isänne rahoja

salaa tyhjäntoimittajalle, joka riistää teiltä sydämen, kun teillä

ei ole enää muuta hänelle tarjottavana? Te tulette kyllä näkemään,

mihin hän kelpaa teidän Charles'inne sahviaanisaappaineen ja hienoine

hipiöineen. Hänellä ei ole sydäntä eikä sielua, koska hän uskaltaa

viedä tyttö-raukan aarteen ilman vanhempain suostumusta.

Kun ovi sulkeutui, lähti Eugénie huoneestaan ja tuli äitinsä luo.

-- Te olette ollut hyvin rohkea puolustaessanne tytärtänne, sanoi

Eugénie.

-- Näetkö, lapseni, minne luvattomat teot saattavat meidät!... Olet

saanut minut lausumaan valheen.

-- Oi! minä rukoilen Jumalaa, että hän rankaisee minua yksin.

-- Onko totta, sanoi Nanon, tullen sisään läähättäen, että neidin

tulee viettää loput elämästään vedellä ja leivällä?

-- Mitä se tekee, Nanon? sanoi Eugénie tyyneesti.

-- Oh! Minäkö söisin piirakkaa, kun talon tytär syö kuivaa leipää...

En, ikinä.

-- Ei sanaakaan tästä asiasta, Nanon, sanoi Eugénie.

-- Minun suuni pysyy kyllä kiinni, mutta saatte nähdä! Grandet söi

yksin päivällistä, mitä hän ei ollut tehnyt neljäänkolmatta vuoteen.

-- Tehän olette kuin leski, herra, huomautti Nanon. On hyvin hullua

olla leski, kun on kaksi naista talossa.

-- Minä en ole puhutellut sinua. Pidä kitasi kiinni tai ajan sinut

pois talosta. Mitä sinulla on kattilassa, joka kiehuu tuolla?

-- Rasvaa sulatan...

-- Tänne tulee vieraita illalla, pane tuli takkaan.

Cruchot't, rouva des Grassins ja hänen poikansa tulivat kahdeksan

aikaan ja hämmästyivät, kun eivät tavanneet rouva Grandet'ta eivätkä

Eugénieta.

-- Vaimoni on hiukan pahoinvoipa ja Eugénie on hänen luonaan, selitti

vanha viinitarhuri, jonka kasvoissa ei voinut huomata minkäänlaista

liikutusta.

Kun oli noin tunnin verran juteltu yhtäkaikkisista asioista, palasi

rouva des Grassins, joka oli mennyt rouva Grandet'ta tervehtimään,

takaisin seuraan. Kaikki kysyivät kuin yhdestä suusta:

-- Kuinka voi rouva Grandet?

-- Ei lainkaan hyvin, ei lainkaan hyvin, vastasi rouva des Grassins.

Hänen tilansa näyttää sangen huolestuttavalta. Hänen iällään on syytä

olla mitä varovaisin.

-- Saammehan nähdä, sanoi viinitarhuri hajamielisesti. Seura toivotti

isännille hyvää yötä. Kun oli tultu kadulle, sanoi rouva des Grassins

Cruchot'ille.

-- Grandet'n talossa on tapahtunut jotain. Rouva on heikompi kuin hän

itsekään luulee. Tyttärellä on silmät punaisina, ikäänkuin hän olisi

itkenyt pitkät ajat. Tahtoisivatkohan he naittaa hänet vastoin hänen

tahtoaan?

Kun ukko Grandet nukkui, hiipi Nanon varpaillaan Eugénien huoneeseen

ja toi piirakan, jonka hän oli paistanut kattilassa.

-- Kas tässä, neiti, puhui tuo kunnon palvelija. Cornoiller on

antanut minulle jäniksen. Te syötte niin vähän, että tämä piirakka

riittää teille viikoksi; ja koska on näin kylmä, ei ole mitään

pelkoa, että se pahenee. Niin ei teidän ainakaan tarvitse syödä

kuivaa leipää, sillä se ei ole ensinkään terveellistä.

-- Nanon parka! sanoi Eugénie puristaen hänen kättään.

-- Olen valmistanut piirakan oikein hyväksi, kerrassaan maukkaaksi,

ja _hän_ ei ole huomannut mitään. Olen ostanut silavaa ja

laakerinmarjoja niillä kuudella frangilla, jotka vasta sain; saanhan

tehdä niillä mitä haluan.

Samassa Nanon riensi tiehensä, sillä hän oli kuulevinaan Grandet'n

askeleita.

Muutaman kuukauden kuluessa tynnyrintekijä tuli aina eri aikoina

päivästä katsomaan vaimoaan, lausumatta tyttären nimeä, näkemättä

häntä tai antamatta pienintäkään viittausta hänen olemassaolostaan.

Rouva Grandet ei poistunut koskaan huoneestaan. Päivä päivältä hänen

tilansa huononi. Ei mikään voinut taivuttaa vanhaa tynnyrintekijää.

Hän pysyi horjumattomana, korskeana ja kylmänä kuin graniittipatsas.

Hän kulki ja toimitti asiansa kuin ennenkin; mutta hän ei sammaltanut

enää; puheli vähemmän, ja oli kaupoissaan vielä kitsaampi kuin ennen.

Usein teki hän virheitä laskuissaan.

-- Jotain on sattunut Grandet'lle, sanoivat Cruchot'laiset ja

Grassins'it.

-- Mitähän on tapahtunut Grandet'n talossa? oli kysymys, joka

yleisesti tehtiin Saumurin iltakutsuissa.

Eugénie meni messuun Nanonin saattamana. Jos rouva des Grassins

kirkosta tullessa teki hänelle muutamia kysymyksiä, vastasi hän

niihin välttelevästi, tyydyttämättä toisen uteliaisuutta. Kuitenkin

oli mahdotonta salata Cruchot'ilta ja rouva des Grassins'ilta

Eugénien vankeutta kauemmin kuin kaksi kuukautta. Puuttui lopulta

tekosyitä, millä selittää hänen alituinen poissaolonsa. Sitten, ilman

että voitiin sanoa kenen kautta, oli salaisuus tullut ilmi, koko

kaupunki sai tietää että vuoden ensimäisestä päivästä saakka neiti

Grandet, isänsä määräyksestä, oli suljettuna huoneeseensa vedelle

ja leivälle, että Nanon leipoi hänelle piirakoita ja toi ne hänelle

yöllä; ja tiedettiinpä myös, että Eugénie sai ainoastaan silloin

nähdä ja hoitaa äitiänsä, kun hänen isänsä oli poissa kotoa.

Grandet'n menettelyä tuomittiin hyvin ankarasti. Koko kaupunki

julisti hänet tavallaan lainsuojattomaksi, rupesi muistelemaan

hänen petoksiaan, hänen kovuuttaan, pani hänet pannaan. Kun hän

kulki ohitse, osoitettiin häntä sormella. Kun hänen tyttärensä

vaelsi mutkikkaita katuja matkalla messuun tai iltakirkkoon

Nanonin seuraamana, asettuivat ihmiset ikkunoihin uteliaasti

tutkimaan rikkaan perijättären käytöstä ja kasvoja, joissa kuvastui

surumielisyys ja enkelimäinen lempeys. Hänen vankeutensa, isän

epäsuosio, kaikki oli hänelle yhdentekevää. Kauan aikaa oli hän

tietämätön siitä että oli yleisenä puheenaiheena kaupungissa,

samoinkuin hänen isänsäkin oli tietämätön siitä. Uskollisena ja

puhtaana Jumalan edessä, auttoi hänen hyvä omatuntonsa häntä

kärsivällisesti kestämään isän vihan ja koston. Syvä sieluntuska

tukahutti hänessä kaikki muut kärsimykset. Hänen äitinsä, tuo lempeä

ja hellä olento, jonka piirteet kaunistuivat ja kirkastuivat hänen

hautaa lähetessään, huononi päivä päivältä. Usein Eugénie syytti

itseään siitä, että hän oli syynä tuohon julmaan ja hivuttavaan

tautiin. Nämä omantunnon tuskat, joita äiti koetti lieventää,

kiinnittivät tyttären vielä lujemmin äitiinsä. Joka aamu, niin

pian kuin isä oli lähtenyt, tuli hän istumaan äidin vuoteelle, ja

Nanon toi hänelle sinne aamiaisen. Eugénie parka murtuneena äitinsä

kärsimyksistä, teki mykän liikkeen Nanonille päällään ja purskahti

itkemään. Orpanasta ei hän uskaltanut puhua kenellekään.

Rouva Grandet oli ensimäinen, joka ei voinut olla kysymättä:

-- Missä _hän_ lieneekään? Minkätähden _hän_ ei kirjoita?

Äiti ja tytär eivät voineet ensinkään käsittää, kuinka kaukana hän

oli Ranskasta.

-- Ajatelkaamme häntä, äiti, vastasi Eugénie, älkäämme puhuko

hänestä. Te kärsitte, te ennen muita.

-- Lapseni, sanoi rouva Grandet, minä en valita elämääni. Jumala on

armossaan antanut minulle voimaa ottaa vastaan ilolla kärsimykseni.

Äidin puhe todisti aina kristillistä nöyryyttä ja hurskasta mieltä.

Kun hänen puolisonsa hänen sairautensa ensimäisinä kuukausina

tuli hänen huoneeseensa ja uudelleen ja uudelleen toisti samat

kysymyksensä, niin vastasi hän hänelle samalla tavalla kuin

ensimäisenä päivänä, yhtä lempeästi, mutta myös naisen lujuudella,

joka tuntee kuoleman olevan lähellä ja ammentaa siitä rohkeutta, jota

häneltä on puuttunut koko elämän ajan.

-- Grandet, kiitän teitä siitä osanotosta, jota te osoitatte

minua kohtaan, vastasi hän, kun hänen miehensä oli tehnyt yhden

jokapäiväisimmistä kysymyksistään; mutta jos tahdotte lieventää

viimeisten hetkien katkeruutta ja tyynnyttää tuskaani, niin

armahtakaa tytärtämme; osoittakaa, että olette kristitty, puoliso

ja isä. Kuullessaan nämä sanat Grandet istuutui vuoteen luo ja

käyttäytyi kuin mies, joka huomaa rajuilman lähestyvän ja asettuu

porttikäytävään sadetta odottamaan: hän kuuli vaimonsa puhuvan,

mutta ei vastannut mitään. Kun liikuttavimmat, hellimmät, hartaimmat

rukoukset soivat hänen korvissaan, sanoi hän vain:

-- Oletpa hiukan kalpea tänään, vaimo parkani.

Hänen marmoriotsallaan ei näkynyt merkkiäkään siitä, että hän

olisi ajatellut tytärtään, ja huuliaan ei hän avannut. Häntä eivät

ensinkään liikuttaneet kyyneleet, joita hänen tunnottomat sanansa

saivat virtaamaan pitkin hänen vaimonsa valkeita kasvoja.

-- Jumala antakoon teille anteeksi, Grandet, sanoi vaimo, kuten minä

itse annan teille anteeksi. Tarvitsette vielä kerran armeliaisuutta.

Vaimonsa sairaudesta lähtien ei Grandet ollut uskaltanut enää käyttää

hirvittävää änkytystään: ta-ta-ta-ta. Kuitenkaan ei tarvitse otaksua,

että hänen itsevaltaisuuttaan olisi vähentänyt tämä lempeä enkeli,

jonka rumuus katosi päivä päivältä, jättäen sijaa hänen siveellisten

ominaisuuksiensa kauneudelle, joka loisti hänen kasvoistaan. Hän oli

pelkkää sielua. Rukouksen henki näytti puhdistavan ja pienentävän

karkeat piirteet hänen kasvoissaan ja niitä ympäröi ikäänkuin

pyhäinen kirkkaus. Kuka ei olisi huomannut tuota omituista ilmettä

hurskaiden kasvoilla, joissa sielun tottumukset vähitellen saavat

voiton kovimmistakin piirteistä, painaen niihin ajatusten puhtauden

ja aateluuden leiman? Tämä kärsimysten aikaansaama muutos, joka

vähitellen teki lopun vaimo paran elämästä, vaikutti varsin heikosti

vanhaan tynnyrintekijään, jonka luonne pysyi kovana kuin pronssi.

Hänen puheensa ei enää ollut halveksivaa, mutta hänen käytöksensä

todisti perheen isän ja yliherran kylmää vaiteliaisuutta.

Kun uskollinen Nanon näyttäytyi torilla, sai hän kuulla joka taholta

purevia huomautuksia ja ivallisia sutkauksia; mutta vaikka yleinen

mielipide tuomitsi isä Grandet'n, puolusti palvelija häntä kuitenkin

talon kunnian vuoksi.

-- No niin, sanoi hän herra Grandet'n ahdistajille, emmekö kaikki

tule ankarammiksi kun vanhenemme? Minkätähden tekisi herrani siitä

poikkeuksen? Lopettakaa toki valheelliset jaarituksenne. Neiti elää

kuin kuningatar. Hän on yksin; entä sitten, se häntä miellyttää. Sitä

paitsi on isäntäväelläni tärkeämpiä syitä.

Vihdoin, eräänä iltana, loppupuolella kevättä, rouva Grandet, jota

vaivasi enemmän suru kuin sairaus, ja jonka ei ollut onnistunut

rukouksillaan taivuttaa herra Grandet'ta, uskoi salaiset surunsa

Cruchot'ille.

Panna kolmenkolmatta vuotias tyttö vedelle ja leivälle! huudahti

presidentti de Bonfons, ja aivan ilman syytä! Sehän on laitonta

väkivaltaisuutta; hän voi nousta vastaan uhalla että...

-- Riittää, rakas veljenpoikani, sanoi notario, jättäkää nuo

lakimiehen viisautenne... Rauhoittukaa, rouva, minä lopetan

tyttärenne vankeuden jo huomispäivänä.

Kuullessaan, että hänestä puhuttiin, tuli Eugénie huoneestaan.

-- Hyvät herrat, sanoi hän, lähestyen heitä ylpeänä, pyydän, ett'ette

sekaannu tähän asiaan. Isäni on herra talossaan. Niin kauan kuin

asun hänen luonaan, on minun totteleminen häntä. Hänen menettelynsä

ei kaipaa maailman hyväksymistä eikä paheksumista, hän ei ole siitä

vastuunalainen muille kuin Jumalalle. Ystävyytenne perusteella

toivon, ett'ette puhu tästä asiasta kenellekään. Jos moititte isääni,

käytte samalla koko talon kunnian kimppuun. Olen teille suuresti

kiitollinen, hyvät herrat, siitä myötätunnosta, jota osoitatte

minua kohtaan; vielä suuremmassa määrässä olen teille kiitollinen,

jos koetatte ehkäistä niitä loukkaavia huhuja, jotka kiertävät

kaupungilla, ja jotka sattumalta ovat tulleet tietooni.

-- Hän on oikeassa, sanoi rouva Grandet.

-- Hyvä neiti, paras keino estää ihmisiä juoruilemasta teistä on,

että te saatte takaisin vapautenne, vastasi kunnioittavasti vanha

notario, joka ihmetellen oli pannut merkille, kuinka kauniiksi

vankeus ja surumielisyys olivat tehneet Eugénien.

-- No niin, tyttöni, jätä herra Cruchot'n huoleksi järjestää tämä

asia, koska hän vastaa seurauksista. Hän tuntee isäsi ja tietää mitä

hänelle on tehtävä. Jos tahdot nähdä minua onnellisena tänä lyhyenä

aikana, joka minulla enää on jälellä, niin on isäsi ja sinun ennen

kaikkea sovittava.

Seuraavana päivänä kulki Grandet edes takaisin pienessä

puutarhassaan. Tyttärensä vankeuteen sulkemisesta saakka oli

hänellä ollut tapana tehdä tämä aamukävely juuri silloin kun

Eugénie suki hiuksiaan. Kun ukko saapui suuren pähkinäpuun luo,

piiloitti hän itsensä puun rungon taakse ja jäi pitkäksi aikaa

katselemaan tyttärensä pitkiä hiuksia. Hän horjui kahden mielihalun

välillä, joita hänessä herättivät toiselta puolen hänen luonteensa

järkähtämättömyys ja toiselta halu lähestyä tytärtään.

Usein jäi hän pitkäksi aikaa istumaan pienelle puupenkille, jolla

Charles ja Eugénie olivat vannoneet ikuista rakkautta. Tytär katseli

isäänsä salaa uutimien takaa tai peilistä. Jos Grandet nousi ja alkoi

uudestaan kävellä, istuutui hän ikkunaan ja rupesi tarkastamaan

muurin reunaa, jota pitkin riippui mitä erilaisimpia kukkia: Venuksen

hiuksia, köynnöskasveja, sekä keltaisia ja valkeita sedumeja, joita

tavataan runsaasti viinikentillä Saumurissa ja Tours'issa.

Herra Cruchot tuli varhain taloon ja tapasi vanhan viiniporvarin

istumassa pienellä penkillä, kauniina kesäkuun päivänä, selkä

nojautuneena muuria vastaan sekä tähyilemässä tytärtään.

-- Miten voin palvella teitä, mestari Cruchot? sanoi hän,

huomatessaan notarion.

-- Tulen puhumaan teille kauppa-asioista.

-- Vai niin! vai niin! onko teillä kultaa vaihetettavana minun

taalereihini?

-- Ei, ei, ei ole kysymys rahasta, vaan tyttärestänne, Eugéniestä.

Kaikki ihmiset puhuvat hänestä ja teistä.

-- Mitä kuuluvat heihin toisten asiat? Kukin on herra omassa

talossaan.

-- Myönnetään, kukin on oikeutettu tappamaan itsensä, tai, mikä on

vielä pahempaa, heittämään rahansa ikkunasta.

-- Kuinka niin?

-- Teidän vaimonne on hyvin sairas, ystäväni. Teidän pitäisi kysyä

neuvoa herra Bergeriniltä, hän on kuoleman vaarassa. Jos hän kuolee

saamatta tarpeellista hoitoa, ette te saisi koskaan rauhaa, sen uskon.

-- Ta-ta-ta-ta! te tiedätte mikä vaimoani vaivaa. Kun lääkärit kerran

ovat panneet jalkansa taloon, tulevat he sitten viisi kuusi kertaa

päivässä.

-- Samantekevää, Grandet, te teette kuten parhaaksi näette. Me olemme

vanhoja ystäviä; ei ole koko Saumurissa toista, joka vilpittömämmin

ottaa osaa teidän asioihinne kuin minä; sentähden on minun täytynyt

sanoa se teille. Olette viisas mies, te tiedätte kyllä mitä

teette. Ei ollut kuitenkaan tämä se asia, joka toi minut tänne. On

kysymyksessä ehkä jotain vielä tärkeämpää. Ettehän tahdo tappaa

vaimoanne, sillä hän on teille kovin tarpeellinen. Ajatelkaahan toki,

mihin asemaan joutuisitte tyttäreenne nähden, jos rouva Grandet

kuolisi. Teidän täytyisi antaa Eugénielle hänen osansa, koska teillä

on yhteisiä omaisuuksia vaimonne kanssa. Teidän tyttärellänne on

oikeus vaatia osansa teidän omaisuudestanne, myydä Froidfond.

Lyhyesti, hän ottaa haltuunsa äitinsä omaisuuden, jota te ette voi

periä.

Perijätär · 第 12 / 16 段