miehet kullekin velkojalle kaksikymmentä kaksi prosenttia. Summa
oli saatu kokoon myömällä Guillaume Grandet'n varastoja ja
kiinteää omaisuutta. Rahaksimuutto oli tapahtunut mallikelpoisella
täsmällisyydellä ja huolella. Kun velkojat olivat jonkun aikaa
yksimielisesti ylistäneet herra Grandet'ta alkoivat he vaatia loput
saatavastaan. Siinä mielessä kirjoittivat he yksin neuvoin kirjeen
Grandet'lle.
-- Kas niin, siinä siis olemme, hymähti tynnyrintekijä luettuaan
kirjeen ja viskatessaan sen tuleen. -- Kärsivällisyyttä, ystäväiseni!
Vastaukseksi kirjeessä tehtyyn vaatimukseen esitti Saumurin Grandet,
että kaikki velkakirjat jätettäisiin jollekin notariolle sekä
niiden ohella kuitit tähän saakka maksetuista suorituksista, jotta
saataisiin tarkka selko pesän nykyisestä tilasta. Tämä toimenpide sai
aikaan tuhansia selkkauksia.
Yleensä kuuluu velkoja hullujen luokkaan. Tänään on hän lauhkea,
huomenna on hän tulta ja tappuroita. Jonkun ajan kuluttua on hän taas
siivo kuin lammas. Tänään on hänen vaimonsa hyvällä päällä, heidän
pienoisensa on saanut hampaan, kaikki käy kotona hyvin, hän ei tahdo
menettää äyriäkään; huomenna sataa, hän ei voi mennä ulos, hän tulee
raskasmieliseksi ja sanoo "kyllä" kaikkiin ehdotuksiin; ylihuomenna
vaatii hän varmoja takuita. Kuukauden lopussa uhkaa hän teitä
uloshaulla.
Grandet oli jo ennen pannut velkojissa merkille kaikki ilmanpaineen
vaihtelut, ja hänen veljensä velkojat sopivat täydellisesti hänen
havaintoihinsa. Jotkut alkoivat niskoitella ja kieltäytyivät
laskemasta käsistään velkakirjojaan.
-- Kas niin, hyvin käy, mutisi Grandet ja hieroi käsiään lukiessaan
des Grassins'in kirjettä, missä näistä asioista tehtiin selkoa.
Jotkut suostuivat tuohon velkakirjojen luovuttamiseen vain sillä
nimenomaisella ehdolla, että heidän oikeuksistaan pidettiin varmaa
huolta, ettei heidän tarvinnut tinkiä vaatimuksissaan ja että heille
vielä jäi mahdollisuus julistaa kauppahuone vararikko-tilaan. Niin
syntyi uusi kirjeenvaihto, jossa Saumurin Grandet suostui jokaiseen
esitettyyn ehtoon. Hyvänahkaisemmat taivuttivat itsepäisempiä ja niin
luovutettiin, joskaan ei ilman nurinaa, velkakirjat.
-- Teidän kunnon porvarinne Saumurissa, sanoivat jotkut des
Grassins'ille, pitää meitä narreinaan.
Kolmenkolmatta kuukauden kuluttua Guillaume Grandet'n kuolemasta
olivat useat liikemiehet monimutkaisissa asioissaan jo joko tykkönään
unohtaneet saatavansa Grandet'n kauppahuoneessa tai ajattelivat he
noin ylimalkaan:
-- Näyttääpä siltä kuin saisin tyytyä kahteenkolmatta prosenttiini.
Tynnyrintekijä oli ottanut lukuun kaikkivoivan ajan, joka hänen
sanojensa mukaan oli ovela velikulta.
Kolmannen vuoden lopussa kirjoitti des Grassins Grandet'lle, että
hän oli saanut velkojat suostumaan kymmentä prosenttia vastaan
kuittaamaan ne kaksi miljoonaa neljäsataa tuhatta frangia, jotka
kauppahuone Grandet vielä oli velkaa, sekä luopumaan kaikista
oikeuksistaan velkakirjoihin.
Grandet vastasi, että se notario ja se vaihdonvälittäjä, joiden
odottamattomat vararikot olivat aiheuttaneet hänen veljensä kuoleman,
vielä elivät ja olivat hyvissä varallisuussuhteissa, joten oli toivoa
saada heiltä peitetyksi osa Grandet'n kauppahuoneen veloista.
Neljännen vuoden lopussa oli vaillinki saatu kahdeksitoista sadaksi
tuhanneksi. Pidettiin kuusi kuukautta kestäviä neuvotteluja toiselta
puolen uskottujen miesten ja velkojain, toiselta puolen Grandet'n ja
uskottujen miesten välillä. Kun Grandet'lta vaatimalla vaadittiin
ratkaisua, kirjoitti hän uskotuille miehille neljännen vuoden
yhdeksäntenä kuukautena, että hänen veljenpoikansa oli Intiassa
tullut rikkaaksi mieheksi ja että hän oli ilmoittanut haluavansa
äyriä myöten suorittaa isänsä sitoumukset. Siksi täytyi hänen
kuulla veljenpoikansa mieltä asiassa, ennen kuin hän saattoi ryhtyä
mihinkään ratkaisuun.
Vielä viidennen vuoden keskivaiheilla pidettiin velkamiehet kurissa
tuolla lupaavalla "äyriä myöten", jonka tynnyrintekijä osasi
jokaisessa sopivassa tilaisuudessa viskata esille, itse partaansa
nauraen ja mutisten: niitä parisilaisia...
Kun arvopaperit olivat korkeassa hinnassa, möi isä Grandet ne ja sai
Parisista noin kaksi miljoonaa neljäsataa tuhatta frangia, ansaiten
runsaasti sillä kaupalla.
Des Grassins jäi Parisiin. Hänestä tehtiin edusmies, lisäksi rakastui
hän, vaikkakin perheenisä, vapautuneena saumurilaisesta ikävästään,
Florineen, yhteen kauneimmista teatteritähdistä. Ei ole tarpeellista
lähemmin seurata hänen vaellustaan. Saumurissa arvosteltiin se
syvästi epäsiveelliseksi. Hänen vaimonsa eli pesäerossa hänen
kanssaan ja omisti kyllin älyä voidakseen jatkaa liikettä vanhalla
nimellä ja täyttääkseen niitä lovia, joita herra des Grassins'in
huikentelevaisuus oli saanut aikaan liikkeen kassassa. Cruchot-laiset
huononsivat tämän näennäis-lesken asemaa siinä määrin, että hänen
täytyi naittaa varsin epäedullisesti tyttärensä ja jättää mielestään
kaikki ajatukset poikansa ja Eugénie Grandet'n avioliitosta. Adolf
lähti des Grassins'in luo Parisiin ja kehittyi siellä, kuten
väitettiin, aika velikullaksi.
-- Miehenne on menettänyt järkensä, sanoi Grandet rouva des
Grassins'ille lainatessaan tälle rahasumman varmaa kiinnitystä
vastaan. Surkuttelen teitä suuresti, joka olette sellainen kelpo
vaimo.
-- Niin, niin, kuka olisi voinut uskoa, vastasi vaimoparka, että hän
lähtiessään teidän asioissanne Parisiin meni perikatoaan kohti.
-- Taivas on todistajani, hyvä rouva, siitä, että viime hetkeen asti
tein parhaani estääkseni häntä lähtemästä. Herra presidentti tahtoi
kaikin mokomin lähteä hänen sijastaan, mutta hän pysyi päätöksessään.
Nyt näemme, minkätähden.
Siten vapautui Grandet kaikista velvollisuuksista des Grassins'eja
kohtaan.
Viides luku.
Kaikissa elämän vaiheissa on naisilla enemmän syytä suruun kuin
miehillä. Naiset kärsivätkin enemmän. Miehellä on voimansa ja hän
voi sitä käyttää: hän toimii, liikkuu, harkitsee, ajattelee, pohtii
tulevaisuuttaan ja löytää siinä lohdutuksensa. Niin teki Charles'kin.
Mutta nainen jää toimettomana katsomaan suruaan silmästä silmään,
hän ei voi siitä irroittaa ajatuksiaan, hän tunkeutuu sen syvimpään
sopukkaan, minkä hän täyttää rukouksillaan ja kyyneleillään. Niin
teki Eugénie. Hän alkoi kotiutua kohtaloonsa. Tuntea, rakastaa,
kärsiä ja alistua -- siinä naisten tavallinen elämänohje. Eugénie
sai kokea naisen kohtalon pohjaa myöten. Hänellä ei ollut mitään
lohdutuksen mahdollisuutta. Hänen onnensa oli, kuten Bossuet sanoo,
naulittu seinään, eikä se ollut koskaan joutuva hänen käsiinsä.
Suruja taasen ei tarvitse koskaan odottaa, ja Eugénie sai niitä
liiankin varhain kokea.
Heti Charles'in lähdettyä sai Grandet'n talo entisen hahmonsa.
Ainoastaan Eugéniesta tuntui se käyneen hyvin tyhjäksi. Isänsä
tietämättä koetti hän pitää Charles'in huoneen siinä kunnossa, missä
se oli ollut hänen aikanaan. Rouva Grandet ja Nanon suostuivat
mielellään tähän _status quo'hon_.
-- Kuka tietää, eikö hän palaa takaisin, ennen kuin uskommekaan,
sanoi hän.
-- Ah niin, näkisinpä minäkin hänet mielelläni täällä, vastasi Nanon.
Totuin jo niin häneen. Sellainen lempeä ja siivo nuorukainen --
kiharatkin kuin tytöllä.
Eugénie katsoi Nanoniin.
-- Pyhä Neitsyt, katsottehan, neiti, niin tuijottavin silmin kuin
olisi järkenne vaarassa. Älkää toki katsoko tuolla tapaa!
Tästä päivästä lähtien muutti neiti Grandet'n kauneus luonnetta.
Vakavat ajatukset, jotka vähitellen olivat juurtuneet hänen
sieluunsa, ja arvokkaisuus, jota nainen tuntee, tietäessään olevansa
rakastettu, antoivat hänen piirteilleen sellaisen kirkkauden, jota
maalarit kuvaavat sädekehällä. Ennen orpanan tuloa olisi Eugénieta
voinut verrata nuoreen Neitsyt Mariaan; nyt muistutti hän Pyhää
Äitiä. Hän oli avannut sielunsa rakkaudelle. Nämä kaksi Mariaa, joita
m.m. espanjalainen taide on kuvannut, edustavat kahta kauneinta
naistyyppiä, mitä kristikunnassa yleensä voi tavata.
Hän kävi nykyään joka päivä messussa. Charles'in lähdön jälkeisenä
päivänä osti hän, messusta palatessaan, kirjakauppiaalta maapallon
kartan ja ripusti sen peilinsä laitaan voidakseen seurata orpanaansa
tämän matkalla kohti Intiaa, ja voidakseen asettua hetkeksi illoin
aamuin siihen laivaan, joka vei mukanaan hänen orpanansa, saadakseen
hänet ajatuksissaan nähdä ja tehdäkseen hänelle tuhansia pieniä
kysymyksiä:
-- Onko sinun hyvä? Ethän kärsi mitään puutetta? Ajatteletko minua,
kun katselet noita pilviä, joiden kauneutta olet opettanut minut
ymmärtämään?
Hän istuskeli iltasin ajatuksiinsa vaipuneena pähkinäpuun alla
madonsyömällä sammaltuneella penkillä, samalla paikalla, jossa
he olivat kuiskanneet toisilleen niin monta suloista sanaa, niin
monta pientä turhanpäiväisyyttä, samalla paikalla, jossa he olivat
rakennelleet tuulentupia tulevasta kodistaan.
Hän ajatteli tulevaisuuttaan, katsellessaan taivasta, joka pilkisti
autioiden muurien välistä. Sitten katseli hän muuria ja kattoa, jonka
alla oli Charles'in huone.
Kun isä Grandet'n niinkutsutut ystävät tulivat illalla lottoa
pelaamaan, tekeytyi hän iloiseksi. Mutta koko aamupäivän puheli
hän äitinsä ja Nanonin kanssa Charlesista. Nanon otti täydestä
sydämestä osaa nuoren emäntänsä kärsimykseen, rikkomatta silti
velvollisuuksiaan vanhaa isäntäänsä kohtaan. Hän sanoi Eugénielle:
-- Olisipa minulla ollut mies, niin olisin seurannut häntä aina...
aina hornan kitaan. Olisin antanut... niin... olisin antanut vaikka
tappaa itseni hänen tähtensä, mutta... Minä kuolen tietämättä, mitä
elämä on. Uskoisitteko, neiti, että tuo ikäloppu Cornoiller, joka ei
itse asiassa ole mikään huono ihminen, hääräilee ympärilläni pienten
säästöjeni tähden, aivan samaan tapaan kuin ne, jotka ajavat takaa
herran rahoja, liehakoivat teitä? Huomaan sen aivan hyvin, koska olen
liukas, vaikkakin näytän tyhmältä kuin torni; niin, neitiseni, se
huvittaa minua kuitenkin, vaikkakaan se ei ole todellisen rakkauden
veroista.
Kaksi kuukautta kului tällä tapaa. Tämä kotoinen elämä, joka muinoin
oli ollut niin yksitoikkoista, sai uutta virikettä sen salaisuuden
kautta, joka liitti yhä lujemmin sitein yhteen nämä kolme naista.
Salin harmaiden seinien sisällä näkivät he yhä edelleen nuorukaisen.
Aamuisin ja iltasin Eugénie avasi käsityölippaansa ja katseli tätinsä
valokuvaa. Eräänä sunnuntai-aamuna yllätti hänet äiti juuri kun hän
etsiskeli Charles'in piirteitä hänen äitinsä valokuvasta. Rouva
Grandet pääsi silloin osalliseksi kauheasta salaisuudesta: Eugénien
aarteiden joutumisesta Charles'ille.
-- Oletko antanut hänelle kaikki? kysyi äiti kauhistuneena. Mitä
sanot sinä isällesi syntymäpäivänäsi, kun hän tahtoo nähdä säästöjäsi?
Eugénie ei vastannut mitään. Koko aamuna eivät naiset voineet
vapautua kauhistuksestaan. He olivat siihen määrin levottomia, että
laiminlöivät suuren messun ja menivät vasta sotilasmessuun. Kolmen
päivän kuluttua päättyi vuosi 1819 ja silloin oli kauhistuttava
näytelmä alkava, porvarillinen surunäytelmä ilman myrkkyä, tikaria
tai verenvuodatusta, mutta julmempi kuin yksikään kuuluisan
Atrides-perheen toimeenpanemista näytelmistä.
-- Mikä mahtaakaan meidät periä? sanoi rouva Grandet tyttärelleen,
laskien kudelmansa syliinsä.
Äiti parka oli kärsinyt sellaisia tuskia kahden kuukauden ajan, ettei
hän vielä ollut saanut valmiiksi villaisia kalvosimia, joita hän
tarvitsi talvea varten. Tällä näennäisesti mitä vähäpätöisimmällä
seikalla oli mitä surullisimmat seuraukset.
Koska hänellä ei ollut kalvosimia, tarttui kylmä häneen, sillä välin
kun puolisonsa hirvittävä viha sai hien nousemaan hänen otsalleen.
-- Minä ajattelin, lapsi parkani, että jos olisit uskonut minulle
salaisuutesi, olisimme ehtineet kirjoittaa Parisiin herra des
Grassins'ille. Hän olisi voinut lähettää meille samanlaisia
kultarahoja kuin sinun olivat; ja, vaikkakin Grandet tuntee ne hyvin,
niin ehkä...
-- Mutta, mistä olisimme ottaneet niin paljon rahaa?
-- Olisin pantannut omaisuuteni... Muutoin olisi herra des Grassins...
-- Siihen ei ole enää aikaa, vastasi Eugénie alakuloisella,
muuttuneella äänellä, keskeyttäen äitinsä. Emmekö mene huomen aamulla
toivottamaan hänelle hyvää uutta vuotta hänen huoneeseensa?
-- Mutta, tyttöseni, minkätähden emme voisi pyytää apua Cruchot'lta?
-- Ei, ei, sen kautta antautuisimme me heille ja tulisimme
riippuvaisiksi heistä. Sitä paitsi olen jo päättänyt mitä teen.
Minä olen toiminut oikein enkä sitä kadu. Jumala minua varjelkoon.
Tapahtukoon hänen pyhä tahtonsa. Oi, äitini, jos olisitte lukenut
hänen kirjeensä, ette olisi voinut ajatella muuta kuin häntä.
Seuraavana aamuna, tammikuun ensimäisenä päivänä 1820, valtasi äidin
ja tyttären niin selittämätön tuska, ett'eivät he voineetkaan tulla
juhlalliselle tervehdykselle Grandet'n huoneeseen.
V. 1819:n ja 1820:n talvi oli mitä ankarin. Lumi peitti katot.
Niin pian kuin rouva Grandet kuuli puolisonsa liikuskelevan
huoneessa, sanoi hän:
-- Grandet, annahan toki Nanonin lämmittää vähän huoneessani; täällä
on niin kylmä, että värisen peitteeni alla. Olen jo siinä iässä että
minun täytyy hiukan hoitaa itseäni. Sitä paitsi, jatkoi hän hetken
vaitiolon jälkeen, tulee Eugénie pukeutumaan tänne. Tyttö parka voisi
tulla sairaaksi pukeutuessaan huoneessaan tällaisessa kylmyydessä.
Sitten tulemme saliin ja toivotamme sinulle hyvää uutta vuotta lieden
ääressä.
-- Ta, ta, ta, ta, millainen kieli! millä tavalla aloitat vuotesi,
rouva Grandet! Etpä ole vielä koskaan puhunut noin paljon. Ja
kuitenkin arvelen, ettet ole syönyt edes viinissä kostutettua
leipäpalaa.
Hetken ajan vallitsi hiljaisuus.
-- No niin, jatkoi viiniporvari, jota vaimonsa pyyntö kiusasi, minä
teen mitä haluat. Sinä olet todellakin hyvä vaimo, enkä tahdo että
sinulle vanhoilla päivilläsi tapahtuu mitään onnettomuutta, vaikkakin
la Bertellièret, totta kyllä ovat olleet vahvaa rakennetta.
-- Mitä! eikö se ole totta? huusi hän hetken vaitiolon jälkeen. Mutta
voimme antaa sen heille anteeksi, koska olemme heidät perineet.
Ja hän rykäsi.
-- Olettepa iloinen tänä aamuna, sanoi vaimo parka vakavasti.
-- Minähän olen aina iloinen.
Tynnyrintekijä on nukkunut yön,
tynnyrintekijä alkaa työn...
hyräili hän tullen vaimonsa huoneeseen täysin pukeutuneena.
-- Todellakin, täällä on kirotun kylmä. Syömme hyvän aamiaisen
tänään, vaimoseni. Des Grassins'it ovat lähettäneet minulle
hanhenmaksa-pasteijoja. Menen hakemaan niitä. Hän on pannut mukaan
kultarahan Eugénielle, kuiskasi tynnyrintekijä vaimon korvaan.
Minulla ei ole enää kultaa, vaimoni. Minulla oli vielä muutamia
vanhoja kolikoita -- sinulle voin sen uskoa -- mutta minun on
täytynyt käyttää ne kauppoihini.
Ja vuoden ensimäisen päivän kunniaksi suuteli hän vaimoaan otsalle.
-- Eugénie, huusi äiti, en tiedä millä kyljellä isäsi on nukkunut,
mutta hän on erittäin ystävällinen tänä aamuna. -- Ehkäpä
suoriudummekin helposti.
-- Mikä onkaan meidän herrallamme tänään, sanoi Nanon tullessaan
sytyttämään valkeaa rouvan huoneeseen. Ensin sanoi hän minulle:
"Hyvää huomenta, onnellista uutta vuotta, vanha aasi! Mene
sytyttämään valkeaa rouvan huoneeseen, hänellä on kylmä." Mutta
vielä enemmän hämmästyin, kun hän ojensi minulle uutukaisen kuuden
frangin rahan. Kas tuossa, rouva, katsokaahan! Sitä kelpo herraa!
Hän on kuitenkin mainio mies. Toiset tulevat kovasydämisemmiksi,
kuta vanhemmiksi tulevat, mutta hän päinvastoin tulee lempeäksi kuin
teidän viinimarjanne ja joka päivältä paremmaksi. Onpa hän tosiaankin
oivallinen ja mainio mies...
Salaisena syynä tähän iloon oli Grandet'n yritysten täydellinen
onnistuminen. Herra des Grassins, otettuaan ensiksi pois sen, minkä
tynnyrintekijä oli hänelle velkaa sadan viidenkymmenen frangin
hollantilaisten vekselien diskontosta ja siitä ennakko-maksusta,
jonka hän oli hänelle antanut jotta hän saattoi suorittaa
sadantuhannen frangin korot, lähetti hänelle postissa kolmekymmentä
tuhatta frangia taalereissa. Samalla jätti hän hänelle valtion
paperien arvoluettelon. Grandet oli jo kahden kuukauden ajan saanut
rahoistaan kahdentoista prosentin koron, hän oli tarkastanut
laskunsa, hänelle juoksi tästälähin viisikymmentä tuhatta frangia
puolivuosittain ilman että hänen tarvitsi nähdä mitään vaivaa.
Hän tarkasteli siis valtiopaperien laskuja, joita kohtaan muutoin
maaseutulaiset tuntevat voittamatonta epäluuloa, ja laski jo että
viidessä vuodessa hänen pääomansa suuremmitta vaikeuksitta olisi
kasvanut kuudella, seitsemällä miljoonalla, joka summa lisättynä
hänen kiinteään omaisuuteensa muodosti melkoisen kapitaalin. Ne kuusi
frangia, jotka hän antoi Nanonille, olivat ikäänkuin palkkana siitä
suunnattomasta palveluksesta, jonka palvelija tietämättään oli tehnyt
herralleen.
-- Kas! Kas! Minne meneekään ukko Grandet näin varhain aamulla
ja sellaisella innolla? sanoivat kauppiaat toisilleen avatessaan
kauppapuotejaan.
Kun he myöhemmin näkivät hänen palaavan rantatietä, mukanaan kantaja
täysine säkkineen, sanoi eräs:
-- Nyt ovat asiat reilassa, mies käväsi noutamassa taalerejaan.
Toinen sanoi:
-- Hänelle juoksee niitä Parisista, Froidfond'ista, Hollannista.
Kolmas jatkoi:
-- Lopulta ostaa hän koko Saumurin.
-- Hän tekee pilkkaa pakkasesta, hän ei ajattele muuta kuin
kauppojaan, sanoi eräs vaimo miehelleen.
-- He! he! herra Grandet, sanoi hänelle kangaskauppias, hänen lähin
naapurinsa, tahdotteko että autan teitä?
-- Totta tosiaan, kantamuksessa on kuparirahoja, vastasi viiniporvari.
-- Hopeaapahan on, väitti kantaja hiljaisella äänellä.
-- Jos haluat juomarahaa, niin pidä kitasi kiinni, sanoi Grandet
avatessaan ovea.
-- Kas vain, vanha kettu, luulin häntä kuuroksi; mutta näyttää siltä
kuin hän kylmällä ilmalla kuulisi vallan mainiosti.
-- Tässä saat frangin uuden vuoden lahjaksi ja sitten -- suu kiinni!
Saat mennä. Nanon tuo sinulle kärrysi.
-- Nanon, ovatko varpuset messussa?
-- Kyllä, herra.
-- Siinä tapauksessa jalat allesi ja työhön! huusi hän ja alkoi
nostella säkkejä toisen selkään.
Tuossa tuokiossa olivat rahat siirretyt hänen huoneeseensa, johon hän
senjälkeen sulkeutui.
-- Kun aamiainen on valmis, niin koputa seinään. Vie kärryt takaisin.
Noin kymmenen aikaan syötiin aamiainen.
-- En usko, että isäsi pyytää saada nähdä rahojasi, puhui rouva
Grandet tyttärelleen heidän palatessaan messusta. Sitäpaitsi voit
sanoa, että olet vilustunut. Niin voitamme aikaa ja ehdimme kyllä
hankkia rahat syntymäpäivääsi.
Grandet kapusi ulos huoneestaan ja ajatteli, kuinka hän vaihtaisi
uudet rahansa kultaan, hyvillä mielin yritystensä onnistumisesta.
Hän oli päättänyt järjestää taloutensa sillä tapaa, että korot
kasvaisivat sataan prosenttiin. Nämä päätökset olivat tuhoa tuottavia
Eugénielle.
Heti kun hän astui huoneeseen, toivottivat molemmat naiset hänelle
hyvää uutta vuotta, tytär heittäytyen hänen kaulaansa ja hyväillen
häntä, rouva Grandet vakavasti ja arvokkaasti.
-- Niin, niin! lapseni, sanoi hän, suudellen tytärtään molemmille
poskille, minä teen työtä sinun tähtesi, näetkös... sinun onnesi
tähden. Tarvitaan rahaa, jos mieli olla onnellinen. Ilman rahaa,
turha vaiva koko elämä! Katso, tuossa on aivan uusi napoleoni, olen
lähetyttänyt sen Parisista, sillä niin totta kuin olen rehellinen
mies, ei minulla ole kultajyvääkään enää kotona. Ei ole muilla kuin
sinulla enää kultaa. Näytäpä minulle aarteesi, tyttöseni.
-- Ei nyt, on niin kylmä; syökäämme ensin aamiaista, vastasi Eugénie.
-- Niinpä niin, ehdimmehän sittenkin. Se edistää aamiaisen syötyämme
ruuansulatustamme. Des Grassins, se kelpo mies, on lähettänyt
meille tämän. Syökäämme siis, lapseni. Se ei maksa mitään. Kunnon
mies se des Grassins, kunnon mies. On ottanut, hölmö, Charles'in
asiat hoidettavikseen ja maksutta. Hän saattaa kyllä kuntoon
Grandet-vainajan asiat. Totta vie, tämä paisti on mainiota, jatkoi
hän jonkun ajan päästä suu täynnä ruokaa. Mutta miks'et syö,
vaimoseni, tämä ravitsee vähintäin kahdeksi päiväksi.
-- Minun ei ole nälkä. Olen pahoinvoipa, kuten tiedät.
-- Ai, ai. Mutta voit huoleti syödä pelkäämättä että halkeaisit;
olethan La Bertelliérejä, vankkaa sukua. Olet tosin hiukan kellahtava
kasvoiltasi, mutta minä pidän keltaisesta.
Häpeällisen hirsipuu-kuoleman odotus on varmaan vähemmän hirvittävää
tuomitulle kuin se tunne millä rouva Grandet ja hänen tyttärensä
odottivat mitä tapahtuisi aamiaisen jälkeen. Kuta iloisemmin
tynnyrintekijä puhui ja kuta ahnaammin hän pureskeli, sitä
ahdistavampi tunne valtasi molempien naisten sydämet. Kuitenkin
tunsi tytär itsensä rohkeammaksi kuin äiti, sillä rakkaus teki hänet
voimakkaaksi.
-- Hänen, hänen tähtensä, ajatteli Eugénie, kärsisin vaikka tuhat
kuolemaa.
Näin ajatellessaan, heitti hän äitiinsä rohkaisevia katseita.
-- Vie pois kaikki, sanoi Grandet Nanonille, kun he yhdentoista
seutuvilla olivat lopettaneet aamiaisensa; mutta jätä pöytä
paikoilleen. Meillä on siten mukavampi ihailla sinun pieniä
aarteitasi, lisäsi hän, katsellen Eugénieta. Sinulla on,
ainoastaan nimellisarvossa laskettuna, viisituhattayhdeksänsataa
viisikymmentäyhdeksän frangia -- siihen neljäkymmentä, jotka saat
tänään, tekee yhtä vaille kuusituhatta frangia. Tässä annan etukäteen
sinulle tuon puuttuvan kolikon, koska, näetkös, tyttöseni... -- Mutta
minkätähden seisot siinä ja kuuntelet? Menetkö heti paikalla työhösi,
huudahti Grandet, kääntyen Nanonin puoleen.
Nanon katosi.
-- Kuule, Eugénie, sinun täytyy antaa minulle rahasi. Ethän kiellä
sitä i... isältäsi, pieni ty... tyttöseni, vai mitä?
Molemmat naiset vaikenivat.
-- Minulla ei ole enää kultaa. Minulla oli, mutta minulla ei ole
enää. Minä annan sinulle kuusituhatta frangia, ja sinä asetat
ne niinkuin minä neuvon sinua. Sinun ei pidä enää ajatella
tuota tusinaa. Kun minä naitan sinut, joka tapahtuu lähimmässä
tulevaisuudessa, niin löydän minä kyllä miehen, joka voi tarjota
sinulle kauneimman morsiustusinan, josta meidän seudullamme koskaan
on puhuttu. Kuulehan toki ty... tyttöni. Tässä tarjoutuu siis mainio
tilaisuus, sinä voit asettaa kuusi tuhatta frangia valtiopankkiin
ja saat niistä silloin puolivuosittain lähemmäs kaksi sataa frangia
korkoja, ilman että tarvitset huolehtia korjauksista, veroista,
rakeista, pakkasesta tai myrskystä, tai että mikään voisi vähentää
tulojasi. Sinä et ehkä tahdo erota kullastasi, vai mitä, ty...
tyttöseni? Tuo se minulle kumminkin. Minä kokoan sinulle kultarahoja,
hollantilaisia, portugalilaisia, intialaisia, genualaisia; ja
kolmessa vuodessa on pieni kulta-aarteesi entisellään. Mitä sanot
siihen, ty... tyttöni? Nostahan nyt silmäsi. Kas niin, mene hakemaan
ne, kultaseni. Suutelepas minua silmille, niin sanon sinulle elämän
ja kuoleman salaisuudet korvaukseksi kolikoistasi. Tosiaankin,
taalerit elävät ja liikkuvat kuin ihmiset: ne menevät, tulevat,
tekevät työtä, lisääntyvät.
Eugénie nousi, mutta käytyään muutamia askelia ovea kohti kääntyi hän
äkkiä, katsoi isäänsä suoraan silmiin ja sanoi:
-- Minulla ei ole enää kultarahojani.
-- Eikö sinulla enää ole rahojasi? huudahti Grandet, hypähtäen kuin
hevonen, joka kuulee kanuunan pamauksen kymmenen askeleen päässä.
-- Ei, minulla ei ole enää.
-- Sinä erehdyt, Eugénie.
-- En
-- Isäni luiden kautta! Kun tynnyrintekijä vannoi tällä tavalla,
vapisivat laattiapalkit.
-- Hyvä Jumala! rouva pyörtyy, huusi Nanon. -- Grandet, sinun vihasi
tappaa minut, sanoi vaimo parka.
-- Ta, ta, ta, ta! teidän suvussanne eivät naiset kuole niin
helposti! -- Eugénie, mitä olet tehnyt rahoillasi? huusi hän rynnäten
tyttöä kohti.