Tiedättekö minkä arvoinen kulta on Angers'issa? Nantes'ista on sinne
saapunut rahanvaihtaja ja olenpa minäkin aikonut lähettää sinne
kultani.
-- Ei ole syytä lähettää. Siellä on jo yltäkyllin, vastasi Grandet.
Olemme liian hyviä ystäviä voidakseni olla teitä varoittamatta
tyhmyydestä.
-- Mutta siellähän maksetaan kolmekymmentä ja puoli frangia.
-- Sanokaa: maksettiin.
-- Mistä hitosta teillä on nuo tiedot?
-- Olen ollut tänä yönä Angers'issa, vastasi Grandet, laskien ääntään.
Pankkiiri ponnahti pystyyn hämmästyksestä.
Sitten kehittyi Grandet'n ja des Grassins'in välillä keskustelu,
joka kävi korvasta korvaan ja jonka aikana kumpikin useampia kertoja
merkitsevästi katsahti Charles'iin. Pian kävi des Grassins'ille
kuitenkin mahdottomaksi salata ihmetystään, joka puhkesi vilkkaaseen
eleeseen. Entinen tynnyrintekijä oli nähtävästi kaupinnut hänelle
sadantuhannen arvopapereita.
-- Herra Grandet, sanoi pankkiiri kääntyen Charles'in puoleen, minä
lähden Parisiin. Olisiko teillä ehkä minulle uskottavana joitakin
tehtäviä...?
-- Kiitos, ei lainkaan, herraseni, vastasi Charles.
-- Kiittäkää häntä sydämellisemmin, veljenpoikani. Tällä herralla
on tarkoitus lähteä järjestämään Guillaume Grandet'n kauppahuoneen
asioita.
-- Olisiko vielä olemassa joitakin toiveita? kysyi Charles.
-- Tuhat tulimmaista, huudahti tynnyrintekijä ylpeällä äänellä,
ettekö ole minun veljenpoikani? Teidän kunnianne on myöskin meidän.
Eikö teidänkin nimenne ole Grandet?
Charles nousi, astui Grandet'ta kohti, syleili tätä, kävi kalpeaksi
ja poistui. Eugénie katseli ihmetellen isäänsä.
-- Herran haltuun, kunnon Grassins'ini, luottakaa minuun! Teidän
asiaksenne jää vain houkutella miehet satimeeni.
Molemmat valtioviisaat puristivat toistensa käsiä. Tynnyrintekijä
saattoi vieraansa ulko-ovelle saakka. Senjälkeen palasi hän entiselle
paikalleen, ja nojatuen tuoliinsa huusi hän Nanonille:
-- Tuo viiniä!
Hän oli kuitenkin liian kiihottunut voidakseen pysyä yhdessä
paikassa. Hän nousi, katsoi herra de La Bertellièren muotokuvaa ja
alkoi hyräillä, liikehtien tavalla, jota Nanon kutsui "tanssiksi":
Ja Ranskan kaartiss'
on isäni...
Nanon, rouva Grandet ja Eugénie katsahtivat kysyvästi toisiinsa.
Viinitarhurin iloisuus peloitti heitä aina, kun se alkoi saavuttaa
vissin määrän. Perhe hajosi sinä iltana tavallista varhemmin. Isä
Grandet halusi mennä ajoissa levolle, ja kun hän oli vuoteessa,
täytyi koko perheen nukkua -- aivan samoin kuin koko maan tuli olla
juovuksissa, kun kuningas August suvaitsi itse sitä olla. Sitä
paitsi olivat Nanon, Charles ja Eugénie yhtä väsyneitä kuin talon
isäntäkin. Mitä rouva Grandet'hen tuli, niin oli hänen tapansa
nukkua, syödä, juoda ja liikkua täsmälleen herransa tahdon mukaan.
Niinä kahtena tuntina, jotka päivällisen jälkeen olivat varatut ruuan
sulattamiseen, oli tynnyrintekijä sukkelakielisempi kuin milloinkaan
ennen. Kaikki hänen mietelmänsä kuvastivat hänen hyvää tuultaan. Kun
hän oli juonut viininsä, katsahti hän lasiinsa ja sanoi:
-- Tuskin ehtii panna huulensa lasin reunaan, kun se jo on tyhjä! Se
on meidänkin tarinamme. Ei voi samalla kertaa olla ja olla ollut.
Kolikot eivät voi vieriä matkaansa ja kuitenkin jäädä kukkaroomme,
sillä silloin olisi elämä liian ihanaa.
Hän oli iloinen ja lempeä. Kun Nanon ilmestyi tupaan rukkineen,
huudahti hän:
-- Olet varmaankin väsynyt. Jätä jo kehruusi.
-- Kuinka?... Mitenkä saisin silloin ajan kulumaan, vastasi palvelija.
-- Nanon-parka! Tahdotko viiniä?
-- No, viinistä en tahdo kieltäytyä. Rouva tekeekin viinin paremmin
kuin apteekkarit. Se mitä ne kaupittelevat ei olekaan muuta kuin
rohtoja.
-- Niin, ne panevat liian paljon sokeria. Sillä tavalla katoaa koko
maku.
Kun seuraavana päivänä kahdeksan aikaan oli taas kokoonnuttu
aamiaista varten, oli perhekuva mitä sydämellisin. Onnettomuus oli
pian vienyt yhteen rouva Grandet'n, Eugénien ja Charles'in. Nanonkin
oli yhtynyt heidän liittoonsa siitä itse tietämättä. He alkoivat
neljän muodostaa ikäänkuin saman perheen. Mitä vanhaan viinitarhuriin
tuli, niin oli hänen ahneutensa juuri tyydytetty ja hän eli siinä
varmassa tietoisuudessa että hänen keikarimainen veljenpoikansa pian
lähtisi talosta ilman että oli tarvis hänelle luovuttaa enempää kuin
matkarahat Nantes'iin. Sentähden ei hän kiinnittänyt Charles'in
olemassaoloon talossa sen suurempaa huomiota. Hän antoi lasten --
niin nimitti hän Eugénieta ja Charles'ia -- seurustella toistensa
kanssa miten mieli teki, rouva Grandet'n valvovien silmien edessä,
joihin hänellä oli ehdoton luottamus kaikissa uskonnon ja siveyden
asioissa. Ketojen ja ojien oikomiset, poppeli-istutukset Loiren
rannoilla ja talvityöt viinitarhoissa ja Froidfond'issa veivät kaikki
hänen ajatuksensa.
Eugénielle oli tämä rakkauden kevättä. Yöllisen kohtauksen aikana,
kun hän oli antanut orpanalleen säästönsä, oli hänen sydämensä
seurannut mukana. Kantaen molemmat yhteistä salaisuutta, katsahtivat
he toisiinsa usein, antaen tietää keskenäisen ymmärtämyksensä, jonka
kautta heidän tunteensa tulivat vielä syvemmiksi. Molemmat olivat
ikäänkuin astuneet jokapäiväisen elämän ulkopuolelle. Oikeuttihan
läheinen sukulaisuus eräänlaisen äänenpainon lempeyden ja katseen
hellyyden? Niin nukutti Eugénie orpanansa surut heräävän rakkauden
lapsellisiin iloihin.
On olemassa viehättävä yhtäläisyys rakkauden kevään ja elämän kevään
välillä. Lasta tuuditetaan lempeillä lauluilla ja ystävällisillä
katseilla. Lapselle kerrotaan ihmeellisiä satuja, jotka kultaavat
hänen tulevaisuutensa. Toive levittää hänen edessään loistavat
siipensä. Lapsi vuodattaa kyyneliä vuoroin ilosta, vuoroin tuskasta.
Pienet asiat merkitsevät hänelle suuria, piikiven palaset, joista
hän on koettanut rakentaa hauraan palatsinsa, kukkaset, jotka ovat
unohdetut samalla hetkellä kuin ne ovat poimitut. Aika ei kulu
hänelle kyllin nopeaan, hän palaa halusta päästä eteenpäin, elämään.
Rakkaus on meidän toinen lapsuutemme. Eugéniella ja Charles'illa oli
heidän ensimäinen rakkautensa täynnä lapsellisia päähänpistoja, sitä
suloisempia heidän sydämilleen, kun niihin liittyi kalvava surumieli.
Tämä rakkaus, joka syntymänsä hetkellä pyrki esiin suruharson
alta, olikin täydelleen sopusoinnussa raunioituvan talon maalaisen
vaatimattomuuden kanssa.
Vaihtaessaan kaivon partaalla muutamia sanoja Eugénien kanssa,
istuessaan hänen seurassaan talon puiston sammaltuneella penkillä
auringon laskuun saakka, keskustellessaan pienistä ja kuitenkin
niin tärkeistä asioista, tai nauttiessaan hänen kanssaan siitä
hiljaisuudesta, joka kuin kirkon hartaus vallitsi talon ja vallin
välisellä asumattomalla maalla, tunsi Charles rakkauden pyhyyden.
Hänen maailmannaisensa, hänen rakas Annette'nsa oli antanut hänen
tuntea vain rakkauden myrskyt. Nyt vaihtoi Charles parisilaisen,
teeskentelevän, turhamaisen intohimon puhtaaseen, todelliseen
rakkauteen. Pian alkoi hän pitää tästä talostakin, jonka tavat olivat
hänestä alussa näyttäneet niin naurettavilta.
Hän tuli alas huoneestaan varhain aamuisin voidakseen hetken
keskustella Eugénien kanssa, ennen kuin Grandet vielä oli alkanut
vaelluksensa talossa. Kun isännän askelet kaikuivat portaissa,
pakeni hän nopeasti puutarhaan. Se rikollisuuden varjo, mikä liittyi
näihin aamuisiin kohtauksiin, jotka tapahtuivat Eugénien äidiltäkin
salassa, ja joista Nanon tekeytyi tietämättömäksi, antoivat tälle
viattomalle rakkaudelle kaiken kielletyn hedelmän viehätyksen. Jos
taas isä Grandet aamiaisen jälkeen lähti tarkastamaan tilojaan ja
töitään, jäi Charles äidin ja tyttären luo ja tunsi ennen kokematonta
hyväntunnetta pitäessään käsiensä välissä Eugénien lankaa, jota tämä
punoi kerälle, tai nähdessään hänen tekevän työtä tai kuullessaan
hänen puheitaan. Charles'ia viehätti suuresti tämän melkein
luostarimaisen elämän yksinkertaisuus, mikä tiesi, että maailma
oli näille molemmille olennoille tuntematon. Hän oli luullut, että
tällainen elämä olisi aivan mahdoton Ranskassa, että sitä korkeintaan
löytäisi jostakin Saksasta tai ehkäpä vain Auguste Lafontainen
kertomuksista. Pian oli Eugénie hänelle kuin Goethen Margareta,
kuitenkin ilman tämän puutteita.
Hänen katseensa ja hänen puheensa kietoivat kokonaan tyttöparan, joka
antautui täydellisesti rakkauden lumoihin; Eugénie kurkottautui onnea
kohti niinkuin uija tavoittelee rannan pajunoksia, vetääkseen itsensä
kuiville ja päästäkseen lepäämään. Hän oli sitä kiihkeämpi, kun
lähenevä eronhetki uhkasi pian tehdä lopun onnen päivistä. Joka aamu
saivat nämä nuoret ihmiset jonkun muistutuksen pikaisesta erostaan.
Niinpä vei Grandet kolme päivää des Grassins'in lähdön jälkeen
Charles'in kaikella sillä juhlallisuudella, mikä maaseudulla liittyy
virallisiin toimituksiin, ylioikeuden eteen vahvistamaan omakätisellä
nimikirjoituksellaan luopumisensa isän perinnöstä. Se oli pelottava
toimitus, jonkunlainen irtisanoutuminen omasta suvustaan. Sen
jälkeen piti Charles'in mennä Cruchot'n luo, saadakseen kaksi
valtakirjaa, toinen herra des Grassins'ia varten, toinen ystäväänsä
varten, jolle oli uskonut irtaimistonsa myönnin. Sen tehtyään oli
hänen vielä täytettävä kaikenlaisia muodollisuuksia ulkomaa-passia
varten. Kun hänen tilaamansa suru-puku saapui Parisista, kutsutti hän
luokseen erään Saumurin räätäleistä ja möi tälle kaikki tarpeettomat
vaatekertansa, toimenpide, joka suuresti miellytti isä Grandet'ta.
-- Kas niin, nyt näytätte todella mieheltä, joka astuu laivaan
lähteäkseen etsimään onneaan, sanoi Grandet, kun hän näki Charles'in
pukeutuneena karkeaan mustaan pitkääntakkiin. -- Kas niin, tuosta
minä pidän.
-- Voitte olla varma siitä, että olen kyllin viisas mukautuakseni
asemaani, vastasi Charles.
-- Mitä nuo ovat? huudahti äkkiä tynnyrintekijä, kun hän näki
Charles'in kourassa joukon kultaesineitä.
-- Olen kerännyt kaikki nappini, sormukseni ja muut
ylellisyysesineeni, joilla on jotakin arvoa, ja aioin jo tänä aamuna,
kun en tunne ketään täällä Saumurissa, pyytää teitä...
-- Myömään ne teitä varten? keskeytti Grandet.
-- Ei, setäseni, vaan neuvomaan minulle jonkun kunniallisen miehen,
joka...
-- Antakaa ne tänne, veljenpoikani. Minä osaan äyriä myöten
sanoa minkä arvoinen mikin noista esineistä on. Ahaa, hymähti
hän, hypistellen käsissään pitkiä vitjoja, kahdeksantoista ja
yhdeksäntoista karaatin kultaa.
Grandet pyyhki leveällä kädellään hellävaroin kultaesineiden pintoja.
-- Rakas serkkuseni, sanoi Charles, kääntyen Eugénien puoleen,
sallikaa minun lahjoittaa teille nämä kaksi nappia, te voitte
kiinnittää ne rannenauhaanne. Sehän on tapa tällä hetkellä.
-- Otan ne vastaan ilman epäilystä, orpanani, vastasi Eugénie, luoden
Charlesiin ymmärtävän katseen.
-- Kas tässä, täti, ottakaa äitini sormustin, jota olen huolellisesti
säilyttänyt matkakapineideni joukossa, jatkoi Charles ja ojensi rouva
Grandet'lle siron kultaisen sormustimen. Juuri sellaista oli rouva
Grandet aina itselleen toivonut.
-- En tiedä, kuinka osaan teitä kiittää, vastasi vanha perheenäiti,
jonka silmät täyttyivät kyynelillä. Illoin ja aamuin olen muistava
teitä, poikaseni, kun olette matkalla. Jos minä kuolisin, on Eugénie
säilyttävä teille tämän kalleuden.
-- Tämä on arvoltaan yhdeksän sataa kahdeksankymmentä yhdeksän
frangia seitsemänkymmentä viisi centimeä, veljenpoikani, huudahti
Grandet, avaten oven. Mutta säästääkseni teiltä vaivan olen minä
maksava teille niiden hinnan livreissä.
Sana "livreissä" merkitsee Loiren rantamilla samaa kuin että suostui
maksamaan kuudesta livrestä kuusi frangia ilman mitään lyhennystä.
-- En uskaltanut sitä teille ehdottaa, vastasi Charles; ja kuitenkin
olisi minulle ollut vastenmielistä myödä kalleuteni tähän kaupunkiin,
jossa te asutte. Täytyy pestä pyykkinsä perheen keskuudessa, oli
Napoleonin tapa sanoa. Kiitän teitä hyväntahtoisuudestanne.
Grandet kynsi korvallistaan ja hetken aikaa oli aivan hiljaista.
-- Rakas setä, alotti Charles, katsahtaen arastellen Grandet'hen,
ikäänkuin peljäten haavoittavansa hänen hienotunteisuuttaan, serkkuni
ja tätini ovat hyväntahtoisesti ottaneet minulta vastaan pienen
muiston; suvaitkaa puolestanne ottaa nämä kalvosnapit, jotka nyt
käyvät minulle tarpeettomiksi. Teille ne muistuttavat poikaparasta,
joka kaukana täältä varmaan ajattelee niitä, jotka nyt ovat koko
hänen sukunsa.
-- Poikani, mutta sinähän riistät itsesi putipuhtaaksi. Mitä
sinulla siinä on? jatkoi Grandet kääntyen mielenkiinnolla vaimonsa
puoleen. Kas vain! Kultasormustin. Ja sinulla, tyttöseni? Mitä
näenkään, agrafeja ja timantteja. Olkoon menneeksi, poikaseni, minä
otan nappisi, jatkoi hän ja puristi Charles'in kättä. Mutta sinä
sallinet, että minä maksan sinun... sinun matkakulusi Intiaan. Niin,
tahdonpa kustantaa matkasi. Sitäpaitsi, poikaseni, kun äsken arvioin
kalleuksiasi, olen ottanut huomioon vain puhtaan kullan. Työkin on
sentään jonkun arvoinen. On toki. Annan sinulle tuhat viisisataa
frangia... livreissä. Cruchot lainaa kyllä minulle rahat, sillä
minulla ei ole äyriäkään talossani, ennenkuin Perrotet tulee ja
maksaa arentirahansa. Kas niin, nyt lähden toimittamaan asioitani.
Hän otti hattunsa ja hansikkaansa ja lähti.
-- Lähdette siis todella täältä? virkkoi Eugénie, luoden Charles'iin
samalla kertaa surullisen ja ihailevan katseen.
-- Minun täytyy, vastasi Charles, painaen alas päänsä.
Jo muutamia päiviä oli Charles'in olennossa, käytöstavassa ja
sanoissa ollut syvää surumielisyyttä, ja kuitenkin huomasi hänestä
samalla, että hän oli, tuntiessaan velvollisuuksien painon,
saanut uutta rohkeutta. Hän ei valitellut enää, hänestä oli
tullut mies. Eugénie näki paremmin kuin koskaan ennen orpanansa
koko mielenlaadun, kun tämä tuli häntä vastaan portaissa puettuna
karkeaan mustaan pukuun, joka niin hyvin sopi hänen kalpeihin
kasvoihinsa ja hänen koko surumieliseen olentoonsa. Naisetkin olivat
sinä päivänä pukeutuneet surupukuihin, kun he Charles'in kanssa
menivät seurakuntansa kirkkoon, ollakseen läsnä Guillaume Grandet'n
sielunmessussa.
Toisen aamiaisen aikana sai Charles Parisista kirjeen, jonka hän
kohta luki.
-- Noh, orpanani, oletteko tyytyväinen kauppoihinne? kysyi Eugénie
matalalla äänellä.
-- Sellaiset kysymykset eivät sovi sinulle, tyttöseni, puuttui
Grandet puheeseen. Eihän minullakaan koskaan ole tapana tehdä sinulle
selkoa toimistani, miksi siis pistät nenäsi serkkusi asioihin? Jätä
poika rauhaan.
-- Ei suinkaan! Minulla ei ole mitään salaisuuksia, sanoi Charles.
-- Ta, ta, ta, ta! Nuori sukulaiseni, opi pitämään kielesi kurissa
liikeasioissa.
Kun molemmat rakastavat istuivat kahden puutarhan vanhalla penkillä
pähkinäpuun alla, sanoi Charles Eugénielle:
-- Kuten arvasin, on Alphonse toimittanut tehtävänsä mitä parhaiten.
Hän on menetellyt sekä viisaasti että oikeudenmukaisesti. Kaikki
velkani Parisissa ovat maksetut, huonekaluni ovat muutetut rahaksi
ja ylijääneellä kolmella tuhannella frangilla kertoo hän vanhan
kokeneen merikapteenin neuvosta hankkineen kaikenkaltaista pientä
europpalaista korua, jota voi Intiassa edullisesti myydä. Hän on
lisäksi toimittanut kaikki tavarani Nantes'iin, mistä pian lähtee
laiva Javaan. Ennen kuin viisi päivää on kulunut on meidän sanottava
toisillemme jäähyväiset kenties ikiajoiksi, joka tapauksessa pitkäksi
aikaa. Vähäiset tavarani ja kymmenen tuhatta frangia, jotka olen
saava lainaksi parilta ystävältäni, ovat varsin vaatimaton alku. En
voi ajatella moneen vuoteen paluuta. Älkää panko samaan vaakaan minun
elämääni ja omaanne. Ehkä joudun piankin surman suuhun, ja teillä voi
olla tilaisuus rikkaihin naimisiin...
-- Rakastatteko minua? kysyi tyttö.
-- Ah, rakastan, rakastan.
-- Silloin odotan, Charles. -- Jumalani, isä on ikkunassa, huudahti
hän orpanalleen, joka tuli lähemmäksi, aikoen suudella häntä.
Eugénie pakeni käytävään, Charles seurasi häntä. Huomatessaan tämän
pujahti Eugénie keittiön etehiseen, ja tietämättä minne mennä, joutui
hän käytävän pimeimpään sokkeloon ja sieltä Nanonin asuinkomeroon.
Siellä tavoitti Charles hänet, tarttui hänen käteensä ja veti hänet
hellästi sydäntään vasten. Eugénie ei enää vastustanut, hän otti
vastaan ja antoi puhtaimman, hienoimman ja samalla täydellisimmän
kaikista suuteloista.
-- Rakas Eugénie, orpana on parempi kuin veli, sillä hän voi naida
sinut, kuiskasi Charles.
-- Niinpä niin, huudahti Nanon, avaten oven komeroonsa.
Säikähtyneet rakastavaiset pakenivat arkitupaan, missä Eugénie kävi
käsiksi työhönsä ja Charles rouva Grandet'n rukouskirjaan.
-- Kas vain, kaikki rukoilevat tätä nykyä tässä talossa, puheli Nanon
itsekseen.
Siitä hetkestä lähtien, jolloin Charles oli ilmoittanut lähdöstään,
teki Grandet kaikkensa antaakseen sen käsityksen, että hän syvästi
huolehti veljenpoikansa menestyksestä. Hän osottautui anteliaaksi
kaikessa mikä ei maksanut mitään. Kun hän pelkäsi, että Charles ei
voisi kunnolla maksaa hänelle niiden matka-arkkujen hintaa, joita
hän tarvitsi, alkoi hän itse valmistaa niitä vanhoista laudoista.
Hän nousi aamuvarhaisesta sahaamaan ja höyläämään ja valmisti
työpajassaan pian muutamia siroja kirstuja, joihin Charles'in
maallinen omaisuus sijoitettiin. Toimittipa hän lisäksi matka-arkut
Loirelle laivaan, ollakseen varma siitä, että ne tulivat määrä-ajassa
Nantes'iin.
Käytävän sokkelossa vaihdetun suudelman jälkeen oli aika livahtanut
pelottavalla nopeudella Eugénien käsistä. Toisinaan tuntui hänestä,
että hänen oli lähdettävä matkaan orpanansa kanssa. Jokainen joka on
tuntenut voimakkainta kaikista intohimoista, rakkautta, jota joka
hetki uhkaa äkillisellä lopulla ikä, aika, kuolemantauti tai joku
muu lukemattomista inhimillisistä kohtaloista, hän on ymmärtävä
Eugénien kärsimykset. Hän itki usein liikkuessaan puutarhassa, joka
nyt oli tullut hänelle liian ahtaaksi, samoinkuin piha, talo ja koko
kaupunki; hänen ajatuksensa kuljettivat hänet meren mittaamattomien
välimatkojen yli.
Niin tuli lähtöpäivän edellinen päivä. Aamulla Grandet'n ja Nanonin
poissa ollessa kätki Eugénie kallisarvoisen lippaansa Charlesin
hänelle uskomine muotokuvineen vanhan arkun ainoaan lukittavaan
osaseen, jossa jo oli ennestään hänen tyhjä kukkaronsa. Tämän aarteen
kätkeminen ei tapahtunut ilman suudelmia ja kyyneliä. Kun Eugénie
oli pistänyt avaimen poveensa, ei hänellä enää ollut voimia kieltää
Charlesia suutelemasta siihen kohtaan.
-- Se on aina pysyvä tässä paikassa, ystäväni.
-- Minun rakkauteni, minun sydämeni on myöskin aina oleva siinä
paikassa.
-- Ah, Charles, se ei ole hyväksi, kuiskasi Eugénie lievästi
moittivalla äänensävyllä.
-- Mehän olemme kihlatut! vastasi Charles. Minulla on sinun sanasi,
ota sinä minun.
-- Ikuisesti sinun! vakuuttivat molemmat kaksi kertaa.
Ei ole maan päällä milloinkaan vannottu puhtaampaa valaa. Eugénien
tahraton sydän pyhitti Charlesinkin rakkauden.
Seuraavana aamuna oli mieliala eineen aikaan mitä alakuloisin.
Nanonkin oli, huolimatta kullalla kirjaillusta aamunutusta ja
pienestä kaulassa pidettävästä rististä, jotka hän oli saanut
Charlesilta, niin haikealla mielellä, että kyynelet tulivat hänen
silmiinsä.
-- Voi nuorta herra-kultaa, jonka täytyy lähteä kauas aavoille
merille... olkoon Jumala hänen kanssaan!
Puoli yhdentoista aikaan lähti koko perhe saattamaan Charles'ia
Nantes'in postivaunuun. Nanon oli päästänyt koiran irti, lukinnut
ulko-oven ja tahtoi ehdottomasti kantaa Charlesin käsilaukkua.
Kaikki vanhan kadun kaupustelijat tulivat ovenpieliin katsomaan tätä
harvinaista kulkuetta, johon torilla liittyi mestari Cruchot.
-- Älä itke, lapseni, lohdutteli äiti Eugénieta.
-- Veljenpoikani, sanoi Grandet majatalon ovella Charlesille,
suudellen tätä molemmille poskille, te lähdette tyhjänä, tulkaa
takaisin rikkaana, te olette tapaava isänne kunnian tahrattomana.
Minä, Grandet, lupaan sen teille; vain teistä riippuu...
-- Ah, setäni, te kevennätte eron katkeruutta. Se onkin paras lahja,
minkä minulle olisitte voinut antaa.
Charles, joka ei ymmärtänyt setänsä viime sanoja, kostutti
kiitollisuuden kyynelillä vanhan tynnyrintekijän kellastuneita
kasvoja, sillä aikaa kun Eugénie puristi kaikin voimin toisella
kädellä orpanansa, toisella isänsä kättä. Mutta notario hymyili,
ihaillen Grandet'n oveluutta, sillä vain hän ymmärsi täydellisesti
vanhan viiniporvarin. Nämä neljä saumurilaista jäivät, toisten
seisoessa kauempana kehässä, vaunujen luo, siksi kunnes ne olivat
lähteneet. Kun ne olivat ajaneet sillan yli ja niiden jyrinä kuului
jo yhä kauempaa, virkahti tynnyrintekijä:
-- Hyvää matkaa!
Onneksi oli Cruchot ainoa, joka kuuli tämän huudahduksen. Eugénie ja
hänen äitinsä olivat kiiruhtaneet tienmutkaan, mistä he saattoivat
vielä nähdä postivaunut, ja huiskuttivat sieltä nenäliinojaan,
Charles'in vastatessa heidän tervehdyksiinsä.
-- Äiti, tahtoisin omistaa hetkeksi Jumalan kaikkivaltaisuuden, sanoi
Eugénie äidilleen, kun ei enää voinut nähdä Charles'in nenäliinaa.
Tässä kohden kertomustamme voimme parhaiten luoda silmäyksen
niihin toimenpiteisiin, joihin viiniporvari oli Parisissa ryhtynyt
lähettinsä des Grassins'in kautta. Kuukautta jälkeen pankkiirin
lähdön oli Grandet'lla hallussaan sadan tuhannen frangin edestä
arvopapereita, jotka hän oli ostanut kahdeksallakymmenellä
tuhannella. Hänen kuolemansa jälkeen tehdystä pesänselvityksestä
ei käy millään tavalla ilmi, kuinka hän oli vaientanut epäluulonsa
suostuessaan ottamaan arvopapereita puhtaan rahan asemasta. Cruchot
arveli, että Nanon avusti Grandet'ta salaisten rahojen siirrossa.
Sillä näihin aikoihin lähetettiin palvelijatar jollakin tekosyyllä
viideksi päiväksi Froidfond'iin.
Mitä Guillaume Grandet'n kauppahuoneen asioihin tulee, niin tapahtui
kaikki tynnyrintekijän laskelmien mukaan.
Ranskan Pankissa on, kuten tunnettu, seikkaperäinen, täydellinen
luettelo kaikista suurista rikkaista Parisissa ja maakunnassa. Des
Grassins'in ja Felix Grandet'n nimet olivat siellä mainitut, ja
molemmat nauttivat suurta kunnioitusta niinkuin luonnollista on,
kun on kysymys valtavien, kiinnityksistä vapaiden maa-alueiden
omistajista. Saumurilaisen pankkiirin tulo Parisiin, joka, kuten
kerrottiin, tapahtui Grandet'n kauppahuoneen kunnian pelastamiseksi,
riitti sentähden jo siirtämään tuonnemmaksi konkurssin uhkan.
Velkojien läsnäollessa poistettiin sinetit ja kauppahuoneen notario
teki tavanmukaisen pesäluettelon. Senjälkeen kutsui des Grassins
kokoon kaikki saamamiehet, jotka yhteen ääneen valitsivat uskotuiksi
miehiksi Saumurin pankkiirin sekä erään rikkaan liikkeen johtajan
François Kellerin, yhden suurimmista velkojista. Nämä molemmat
miehet saivat tarvittavat valtuudet pelastaakseen samalla kertaa
perheen maineen ja tyydyttääkseen velkojain vaatimukset. Saumurin
Grandet'n luotto ja se toivo, minkä hänen asiamiehensä des Grassins
osasi herättää kaikkien sydämissä, helpotti neuvotteluja, niin ettei
yksikään alkanut niskoitella. Jokainen ajatteli mielessään:
-- Kyllä Saumurin Grandet maksaa!
Kului kuusi kuukautta. Parisilaiset olivat lunastaneet kaikki
langenneet vekselit ja säilyttivät niitä nyt laukuissaan. Se oli
tynnyrintekijän ensi päämäärä.