onnettomuus, joka on minua kohdannut ja jota ei mikään ihmisviisaus
osannut aavistaa. Isäni on surmannut itsensä, hänen omaisuutensa ja
minun on tykkänään mennyt. Olen jäänyt orvoksi siinä iässä, jossa
minä, kasvatukseni tähden, en ole vielä enempää kuin lapsi; kuitenkin
täytyy minun miehenä nousta siitä rotkosta, johon olen pudonnut.
Olen käyttänyt juuri osan yötä suunnitelmien tekoon. Jos tahdon
kunnian miehenä lähteä Ranskasta, ja sitä aion tehdä, ei minulle
jää sataa frangia, millä koettaa onneani Intiassa tai Amerikassa.
Niin, rakas Annaseni, minä lähden etsimään onnea maapallon
epäterveellisimmiltä seuduilta. Siellä, niin on minulle sanottu, on
se nopeasti ja varmasti löydettävissä. Parisiin en voi jäädä. Minun
ylpeyteni ei voisi kestää niitä loukkauksia, sitä kylmyyttä ja sitä
ylenkatsetta, jotka tulevat langenneen miehen, vararikontehneen
perillisen osaksi. Hyvä Jumala, olla velkaa kaksi miljoonaa...
Jo ensi viikkona surmattaisiin minut kaksintaistelussa. Siksi en
halua sinne enää palata. Sinun rakkautesi, syvin ja hellin rakkaus,
mikä milloinkaan on tehnyt miehen sydämen onnelliseksi, ei voisi
saada minua sinne palaamaan. Ah, rakkaani! minulla ei edes olisi
kyllin varoja voidakseni tulla sinne, missä sinä olet, antamaan ja
saamaan viimeisen suudelman, ja siten noutamaan voimaa päätöksieni
toimeenpanoon..."
-- Charles-parka, oli hyvä, että luin tämän kirjeen. Minulla on
rahaa, annan hänelle kaiken, sanoi Eugénie itsekseen.
Hän ryhtyi taas lukemaan, tukahdutettuaan huokauksensa:
"En ole vielä koskaan ajatellut köyhyyden kurjuutta. Jos minulla
olisikin ne sata frangia, jotka tarvitsen matkaani varten, niin ei
minulla ole sen yli äyriäkään muihin välttämättömiin menoihin. Mutta
minullahan ei ole noita sataa frangia, enempää kuin mitään muutakaan,
enkä tiedä mitä minulle voisi jäädä, kun sitoumukseni ovat Parisissa
suoritetut. Mutta vaikk'ei minulla mitään olekaan taskussani, aion
yhtäkaikki Nantes'issa ottaa pestin matruusina ja alkaa, kuten
niin monet tarmon miehet, joilla ei ole lähtiessä ollut äyriäkään,
mutta jotka ovat palanneet rikkaina Intiasta. Tästä aamusta lähtien
olen katsonut kylmästi kohtaloani kasvoista kasvoihin. Se on oleva
minulle katkerampi kuin kaikille muille, minulle, jota ihaileva äiti
on hemmoitellut ja isistä parhain rakastanut, minulle, joka ensi
askeleitani maailmaan ottaessani olen kohdannut naisen sellaisen kuin
Annan rakkauden. Olen tuntenut vain elämän kukkaistarhat. Sellainen
onni ei voinut kestää. Kuitenkin on minulla, Annette, enemmän
rohkeutta kuin mitä voisi odottaa nuorelta mieheltä, joka on tottunut
Parisin suloisimman naisen hellyyksiin, joka on tuuditellut itseään
perhe-elämän iloissa, jolle kaikki on hymyillyt vastaan, ja jonka
toivomukset ovat isälle olleet laki... Ah, isä rakas! Nyt hän on
kuollut, Annette!... Olen ajatellut omaa asemaani ja myöskin sinun.
Olen neljässäkolmatta tunnissa paljon vanhentunut. Rakas Anna, jos
sinä, pidättääksesi minut läheisyydessäsi Parisissa, kieltäytyisit
puvuistasi, aitiostasi Oopperassa, et kuitenkaan voisi säästää niin
paljon rahaa kuin minä tarvitsisin toimettomaan elämääni. Sitä paitsi
en voisi ottaa sellaista uhria vastaan. Me eroamme siis nyt iäksi."
-- Charles jättää hänet, pyhä Neitsyt! Mikä onni! Eugénie hypähti
onnesta. Charles liikahti samassa. Tyttö säpsähti. Onneksi ei
nuorukainen herännyt. Eugénie jatkoi:
"Milloin palaan? Sitä en tiedä. Intian ilmanala vanhentaa pian
europpalaisen, etenkin sellaisen, joka tekee työtä. Ajatelkaamme,
mitä olemme kymmenen vuoden päästä. Kymmenessä vuodessa on tyttäresi
tullut kahdeksantoista vuotiaaksi, hänestä on tullut alituinen
seuralaisesi ja vakoilijasi. Silloin olisi maailma hyvin julma
sinua kohtaan, tyttäresi kenties vielä julmempi. Me olemme nähneet
esimerkkejä maailman tuomiosta ja tyttärien kiittämättömyydestä.
Käyttäkäämme niitä hyväksemme. Säilytä sydämesi syvyydessä,
kuten minäkin teen, muisto neljästä onnen vuodesta ja ole, jos
voit, uskollinen onnettomalle ystävällesi. Vaatia en sitä voi,
sillä minun täytyy, rakas Annette, mukautua asemaani, katsella
käytännöllisin silmin elämää ja tarkoin laskea, mitä teen. Niin
täytyy minun nyt ajatella avioliittoa, sillä se on oleva yksi uuden
elämäni välttämättömiä edellytyksiä; ja täytyypä minun jo sinulle
ilmoittaa, että olen täällä Saumurissa, setäni talossa, tavannut
tytön, serkkuni, jonka tavat, olento, äly ja sydän varmaan sinua
miellyttäisivät, ja joka sitä paitsi näyttää..."
Pitemmälle kirje ei ollut valmistunut.
-- Hänen on täytynyt olla hirveän väsynyt, koska on jättänyt kirjeen
kesken, ajatteli Eugénie.
Tyttö puolusteli sydämessään nuorukaista. Sitä paitsi, olihan tälle
kokemattomalle tyttöselle mahdotonta huomata sitä kylmyyttä, joka
henki tästä kirjeestä. Nuorille, viattomille tytöille on kaikki
rakkautta, kun he kerran ovat astuneet jalallaan rakkauden lumottuun
tarhaan. He vaeltavat siinä taivaisen valon ympäröiminä, joka lähtee
heidän sydämestään ja säteilee heidän rakastettujaan vastaan. He
ympäröivät rakastettunsa oman rakkautensa tulella ja lainaavat heille
parhaat ajatuksensa. Naisen hairahdukset johtuvat melkein aina tästä
heidän uskostaan hyvään, heidän luottamuksestaan totuuteen. Eugénien
korvissa puhuivat nuo sanat, "rakas Annette" rakkauden kauneinta
kieltä ja ne hivelivät hänen mieltään, kuten muinoin, lapsena,
hartaan, uruilla soitetun "Venite, adoremuksen" sävel oli hivellyt
kuuloa. Sitä paitsi todistivat kyynelet, jotka vieläkin kimalsivat
Charles'in silmissä, Eugénielle sitä mielenjaloutta, joka niin
helposti viettelee nuoren tytön sydämen. Saattoiko tyttö tietää, että
Charles kaivatessaan ja itkiessään isäänsä, vähemmän todisti oman
sydämensä hellyyttä kuin isänsä hyvyyttä? Aviopuolisot Guillaume
Grandet olivat tyydyttäneet kaikki poikansa oikut, suoneet hänelle
kaikki rikkauden edut, niin ettei hänen tarvinnut kärsiä yhtään
niistä hirveistä pettymyksistä, jotka tulevat useimpien osalle, kun
he sydän täynnä toivoa ja odotusta astuvat Parisin elämään. Isän
anteliaisuus oli niin rajaton, että se oli Charles'issa herättänyt
todellisen pojanrakkauden ilman mitään sivuajatuksia.
Joka tapauksessa oli Charles Parisin lapsi. Parisin tottumukset
ja itse Annettekin olivat tehneet hänestä, vaikka ulkomuodoltaan
vielä nuorukainen, aikamiehen. Hän oli saanut kurjan kasvatuksen
siinä maailmassa, missä yhden illan kuluessa tehdään ajatuksilla
ja sanoilla enemmän syntiä kuin mitä oikeustuvassa vuoden mittaan
rikoksina rangaistaan, siinä maailmassa, missä sukkelilla sanoilla
surmataan suurimmat aatteet, missä ketään ei pidetä täytenä miehenä,
ellei hänellä ole "oikeata" katsetta elämään; oikealla katseella
ymmärretään sitä, ettei saa mitään uskoa, ei tunteita, ei ihmisiä,
eipä edes tosiasioita. Oikealla katseella ymmärretään sitä, että joka
aamu punnitsee ystävänsä kukkaron ja menettelee poliittisesti, mitä
ikinä tapahtuikin, että ei ihaile mitään, ei taideteoksia, ei jaloja
tekoja, vaan antaa mieskohtaisen edun vallita elämäänsä. Tuhansien
mielettömyyksien avulla opetti tämä suurmaailman nainen, tämä kaunis,
Annette Charles'in ajattelemaan maltillisesti; hän puhui Charles'ille
hänen tulevasta asemastaan, silittäen hajuvesiä tuoksuvalla kädellään
hänen päätään; pannen paikoilleen yhden hänen kiharoistaan, antoi
hän hänen puhua tulevaisuuden suunnitelmistaan. Hän teki nuorukaisen
naiselliseksi ja materialistiseksi. Hän sai aikaan kahtalaisen
pahennuksen, pahennuksen, jonka samalla piti todistaa hienoutta ja
hyvää makua.
-- Te olette yksinkertainen, Charles, oli hänen tapana sanoa. Minulla
on paljon vaivaa, ennenkun saan teidät tuntemaan maailman. Te olette
menetellyt hyvin pahoin herra des Lupeaulx'ia kohtaan. Tiedän kyllä
hyvin ettei hän ansaitse kunnioitusta, mutta odottakaa siksi, kunnes
hän on syösty vallasta, silloin voitte häntä loukata mielenne mukaan.
Tiedättekö, mitä rouva Campan on sanonut? "Lapseni, niin kauan kuin
mies on ministeri, ihailkaa häntä; kun hän on kukistunut, niin
auttakaa häntä luisumaan alas. Valtansa kukkuloilla on hän kuin
Jumala, kun hän on syösty, on hän Marat'n alapuolella -- sillä Marat
on kuollut, mutta hän elää. Elämä on sarja erilaisia suhteita; niitä
täytyy tuntea ja pitää silmällä, jos mieli säilyttää asemansa."
Charles oli liiaksi muodin orja, liian maailman ja onnen
hemmoittelema, jotta hänellä olisi voinut olla väkeviä tunteita. Se
kultajyvä, jonka äiti oli kylvänyt hänen sydämeensä, oli Parisin
elämässä hukkunut. Mutta Charles oli vasta yhdenkolmatta vuotias.
Siinä iässä pitäisi, niin arvellaan, elämän tuoreuden ja sydämen
puhtauden tarjota kättä toisilleen. Ääni, katse, vartalo näyttävät
olevan sopusoinnussa sydämen kanssa. Ankarin tuomari, epäluuloisin
asianajaja ja ovelin koronkiskurikaan eivät mielellään epäile sydämen
vilpittömyyttä, kun nuorukaisen silmissä on vielä se kirkas kosteus,
joka on lapselle ominainen, ja kun hänen otsansa on vailla vakoja.
Charles'illa ei ollut koskaan tilaisuutta toteuttaa parisilaisen
siveysoppinsa määräyksiä ja oli sentähden kokemattomana saanut
pitää kauneutensa. Kuitenkin oli, hänen tietämättään, itsekkäisyys
imeytynyt häneen. Parisilaisen käytännöllisyysvaiston, joka uinui
salassa hänen povessaan, täytyi nopeasti kehittyä, jotta hän voisi
muuttua toimettomasta katsojasta näyttelijäksi tosi-elämän draamassa.
Melkein kaikki nuoret tytöt antautuvat kauniin ulkokuoren lumoihin;
mutta vaikka Eugénie olisikin ollut älykäs ja teräväkatseinen
kuten jotkut maaseudun tytöt voivat olla, olisiko hän voinut olla
luottamatta serkkuunsa, jonka kaikki tavat, puheet ja teot olivat
sopusoinnussa hänen sydämensä vaatimusten kanssa? Tytölle onneton
sattuma salli hänen tulla nuorukaissydämen viimeisten tositunteiden
ilmausten todistajaksi ja kuulla, jos niin saa sanoa, tämän
omantunnon viimeiset huokaukset.
Tyttö laski hänelle niin rakkaan kirjeen käsistään ja alkoi
mielihyvällä katsella nukkuvaa serkkuaan. Eugénie näki vastikään
koettujen elämänpettymysten vielä väreilevän noilla kasvoilla, ja hän
vannoi itsekseen valan aina häntä rakastaa.
Sitten heitti hän silmäyksensä toiseen kirjeeseen, panematta paljon
huomiota menettelynsä sopimattomuuteen. Ja hän alkoi sitä lukea
saadakseen uusia todistuksia niistä jaloista ominaisuuksista, jotka
hän, kuten kaikki naiset, liitti siihen olentoon, jonka hän oli
valinnut rakastetukseen:
Rakas Alphonse, sillä hetkellä, kun sinä luet tämän kirjeen, ei
minulla ole enää ystäviä. Kuitenkin myönnän, etten ole koskaan
epäillyt sinun vilpittömyyttäsi, kuten niiden maailmanmiesten,
jotka ovat tottuneet käyttämään väärin ystävyys-sanaa.
Pyydän sentähden sinua ottamaan huoleksesi asiaini hoidon
ja mahdollisuuden mukaan pitämään puoltani. Sinä tunnet jo
asemani. Minulla ei ole enää mitään. Aion lähteä Intiaan. Olen
kirjoittanut kaikille niille henkilöille, joille luulen olevani
velkaa ja tässä kirjeessä löydät heistä luettelon, niin tarkan
kuin muistostani olen voinut tehdä. Kirjastoni, huonekaluni,
vaununi, hevoseni j.n.e. toivoakseni riittänevät peittämään
velkani. En tahdo pidättää itselleni mitään arvokkaampaa. Rakas
Alphonse, lähetän sinulle tässä valtuutuksen myyntiin siltä
varalta, ettei sitä sinulle muuten sallittaisi. Kaikki aseeni
voit minulle lähettää. Ota sinä Briton. Kukaan ei maksaisi täyttä
hintaa siitä ihmeellisestä eläimestä, luovutan sentähden sen
mieluummin sinulle, samalla tapaa kuin kuoleva antaa testamentin
toimeenpanijalle sormuksensa, jota hän itse tavallisesti käytti.
Olen tilannut kalliit matkavaunut Farry, Breilman & Kumppaneilta;
koeta saada heitä pitämään itse vaununsa ilman korvausta.
Joll'eivät he siihen suostu, niin vältä kaikkea, joka voisi
saattaa nykyisissä oloissa rehellisyyteni huonoon valoon. Olen
pelissä menettänyt kuusi frangia, älä unohda...
Hän ei voinut lukea pitemmälle.
-- Rakas serkkuni, sanoi Eugénie itsekseen ja meni lyhyin askelin
palava kynttilä kädessä huoneeseensa.
Sinne tultuaan avasi hän ilmeisellä mielihyvällä vetolaatikon
vanhasta tammikaapista, joka oli hienointa renessanssityötä ja jossa
vielä, vaikkakin kalvenneena saattoi nähdä kuuluisan kuninkaallisen
salamanterin. Sieltä etsi hän käsiinsä punaisen kultatupsuisen
samettikukkaron, joka oli kirjailtu kuluneella kultalangalla. Se oli
hänen isoäitinsä perua. Hän punnitsi ylpeydellä tätä kukkaroa ja
alkoi laskea unohtuneita rahojaan.
Hän eroitti ensin muista kaksikymmentä portugalilaista, vielä
sangen kiiltävää, vaikka ne olivat lyödyt Juhana V:nnen aikana
1725 ja olivat arvoltaan kukin satakuusikymmentä kahdeksan
frangia ja kuusikymmentä neljä centimeä, kuten hänen isänsä oli
selittänyt, mutta joista itse asiassa tavallisesti maksettiin
satakahdeksankymmentä frangia, nämä kultarahat kun olivat
harvinaisuuksia ja loistivat ja kiiltivät kuin pienet auringot.
Item, viisi genovinia eli genovalaista satafrangista
-- nykyään harvinainen raha, josta maksettiin kaupassa
kahdeksankymmentäseitsemän frangia, mutta josta kokoilijat antoivat
sata. Ne oli hänelle antanut vanha herra La Bertellière.
Item, kolme espanjalaista Filip V:nnen aikaista kultakolikkoa,
v. 1729 lyötyä. Ne hän oli saanut rouva Gentillet'ltä, joka oli
antaessaan ne hänelle sanonut kolme kertaa: "Tämä pieni keltalintunen
on yhdeksänkymmenen yhdeksän frangin arvoinen. Pidä se hyvässä
tallessa, tyttöseni, se on oleva kaunein aarteesi."
Item, isän lempirahat -- ne kun olivat kolmenkolmatta ja puolen
karaatin kultaa --, sata Hollannin dukaattia, lyötyjä v. 1756, kukin
arvoltaan lähes kolmetoista frangia.
Item, kolme vaa'an kuvalla lyötyä kultakolikkoa ja viisi Neitsyen
kuvalla varustettua -- kaikki suuria harvinaisuuksia, lyötyjä
rahankerääjiä varten. Ne olivat kahdenkymmenen neljän karaatin
kultaa ja olivat arvoltaan, painon mukaan arvostellen, kolmekymmentä
seitsemän frangia neljäkymmentä centimiä, mutta tuntijat maksoivat
niistä kernaasti viisikymmentä frangia.
Item, neljänkymmenen frangin napoleonin, jonka hän oli toissapäivänä
saanut ja huolellisesti kätkenyt punaiseen kukkaroonsa.
Tämä aarresäiliö sisälsi vain käyttämättömiä, neitseellisiä rahoja
-- todellinen valikoima taidetta, jota isä Grandet silloin tällöin
tahtoi itse nähdä ja tarkastaa, painaakseen tyttärensä mieleen sen
sisäisen arvon, kauneuden ja merkityksen. Mutta Eugénie ei nyt
ajatellut sen harvinaisuutta, ei sitäkään, minkä surun hän tuottaisi
isälleen riistäessään tältä tämän rakkaan aarteen. Hän ajatteli
vain orpanaansa ja sai vihdoin selville, tehtyään ensin muutamia
laskuvirheitä, että hän omisti noin viisi tuhatta kahdeksansataa
frangia, minkä kuitenkin saisi vielä edullisemmin myödyksi jollekin
rahainkokoilijalle. Katsellessaan kaikkia rikkauksiaan alkoi hän
taputella käsiään kuin lapsi, jonka täytyy ruumiin liikkeellä
tulkita ylenmääräistä iloaan. Niin olivat isä ja tytär laskeneet
omaisuutensa: edellinen myödäkseen kultansa, jälkimäinen upottaakseen
sen rakkauden mereen. Eugénie pani rahat takaisin vanhaan kukkaroon,
ja lähti kulkemaan aarteineen tyynesti rappusia ylös. Hänen orpanansa
onnettomuus sai hänet unohtamaan öisen ajan ja sopivaisuuden säännöt.
Hänen puhdas omatuntonsa teki hänet voimakkaaksi.
Kun hän astui kynnykselle, kynttilä toisessa, kukkaro toisessa
kädessä, heräsi Charles, keksi hänet ja jäi hämmästyksestä mykäksi.
Eugénie astui sisään huoneeseen, asetti kynttilän pöydälle ja lausui
liikutetulla äänellä:
-- Orpanani, minun täytyy pyytää teiltä anteeksi vaikeaa rikosta,
jonka olen teitä vastaan tehnyt. Jumala on minulle antava sen
anteeksi, jos te sen teette.
-- Mikä se olisi? sai Charles sanotuksi, hieroen silmiään.
-- Olen lukenut nämä kaksi kirjettä.
Charles punastui.
-- Kuinka se on voinut tapahtua? jatkoi tyttö, kuinka olen tänne
tullut? Toden totta, en sitä enää itsekään tiedä. Mutta en tunne
mitään katumusta sen johdosta, että olen nämä kirjeet lukenut, sillä
sen kautta olen oppinut tuntemaan teidän sydämenne, teidän sielunne
ja...
-- Ja mitä? kysäsi Charles.
-- Ja teidän aikeenne, teidän tarpeenne saada joku rahasumma...
-- Rakas serkkuseni...
-- Sst, sst! orpana, ei niin kovaan, ettei kukaan heräisi. Kas tässä,
jatkoi Eugénie avaten kukkaronsa, erään tyttösen säästöt, tyttösen,
joka ei itse mitään tarvitse. Charles, ottakaa te nämä rahat. Tänä
aamuna en tiennyt, mitä raha on, te olette sen minulle opettanut, se
on keino, välikappale, siinä kaikki. Orpana on melkein kuin veli, te
voitte hyvin ottaa sisarenne kukkaron.
Charles oli vaiti. Eugénie, joka oli yhtä paljon nainen kuin tyttö,
ei ollut valmistunut ottamaan vastaan kieltoa.
-- Mitä ajattelette? kysyi hän.
Charles painoi päänsä alas.
-- Te kieltäydytte? kuiskasi Eugénie, jonka sydämen lyönnit kuuluivat
yön hiljaisuudessa.
Orpanan epäilys nöyryytti häntä. Mutta se hätä, jossa tämä oli, tuli
vielä elävämpänä hänen mieleensä, ja hän lankesi polvilleen.
-- En nouse tästä ennen kuin olette suostunut ottamaan nämä rahat.
Orpanani, vastatkaa, minä pyydän!... Annatteko minulle mitään arvoa,
oletteko jalomielinen...
Kun Charles kuuli tämän puhtaan epätoivon rukouksen, putoilivat
kyynelet hänen silmistään tytön käsille, joihin hän oli tarttunut
nostaakseen tytön jaloille. Kun Eugénie tunsi nämä lämpimät kyynelet,
hypähti hän seisaalleen ja viskasi kukkaron pöydälle.
-- Te suostutte, eikö totta? huudahti hän, itkien ilosta. Älkää olko
huolissanne, orpana, te tulette rikkaaksi. Tämä kulta tuottaa teille
onnea; te voitte kerran maksaa sen minulle takaisin. Muutenhan voimme
tehdä sopimuskirjat. Suostun kaikkiin teidän ehtoihinne. Mutta älkää
panko liian paljon arvoa tähän pieneen lahjaan.
Nyt vasta saattoi Charles tulkita tunteitaan.
-- Niin, Eugénie, minulla olisi todella kovin pieni sydän, ellen
ottaisi näitä rahoja vastaan. Mutta luottamus luottamuksesta!
-- Mitä tarkoitatte? huudahti tyttö säikähtyneenä.
-- Kuulkaa, rakas serkkuseni, minulla on...
Hän keskeytti puheensa ja meni noutamaan arkusta nelikulmaisen,
nahalla päällystetyn lippaan.
-- Tämä lipas on minulle kallisarvoinen kuin oma elämäni. Se on lahja
äidiltäni. Tänä aamuna ajattelin, että hän varmaan olisi myönyt
kaiken sen kullan, minkä hän rakkaudessaan on minulle lahjoittanut,
jos hän voisi nousta haudastaan. Mutta jos itse sen tekisin, olisi se
pyhyyden häväisemistä.
Eugénie puristi suonenvedon tapaisesti serkkunsa käsiä kuullessaan
hänen viime sanansa.
-- Minä en tahdo, jatkoi Charles pienen vaitiolon jälkeen, jonka
aikana molemmat olivat vaihtaneet liikutuksesta kostean katseen, minä
en tahdo sitä menettää enkä panna sitä alttiiksi matkan vaaroille.
Rakas Eugénie, ottakaa se haltuunne. Ei ole koskaan ystävä uskonut
ystävälleen pyhempää esinettä kuin tämä on. Arvostelkaa itse.
Charles otti lippaan käsiinsä, irroitti sen päällyksen ja näytteli
surumielisesti aarrettaan ihmettelevälle orpanalleen. Lipas oli
hienoa kultatyötä, ja sen taidearvo oli vielä suurempi kuin sen
metalliarvo.
-- Se, mitä nyt ihailette, ei ole mitään, virkkoi Charles, painaen
vieteriä, jonka avulla kaksinkertainen pohja ponnahti näkyviin.
Katsokaas, tämä on minulle enemmän arvoinen kuin koko maailma.
Hän otti lippaasta kaksi rouva de Mirbelin muotokuvaa, jotka molemmat
olivat runsaasti helmillä koristetut.
-- Ah, kuinka kaunis nainen! Hän on varmaan sama, jolle olette
kirjoit...
-- Ei lainkaan, vastasi Charles hymyillen. Tämä nainen on äitini, ja
tässä on isäni -- teidän tätinne ja setänne. Eugénie, pyydän teiltä
polvillani, että ottaisitte tämän aarteen huostaanne. Jos joutuisin
perikatoon, vieden mukanani teidän pienen omaisuutenne, on tämä kulta
oleva teidän korvauksenne. Yksin teille voin uskoa nämä kaksi kuvaa.
Te olette kyllin arvokas niitä säilyttämään. Mutta hävittäkää ne,
ennenkuin annatte ne jonkun toisen käsiin...
Eugénie oli ääneti.
-- Eikö totta, te lupaatte? lisäsi Charles lempeästi.
Kuullessaan nämä sanat loi Eugénie orpanaan katseensa, rakastavaisen
naisen ensimäisen katseen, yhden noita katseita, joissa on yhtä
paljon miellyttämishalua kuin todellista syvyyttä. Charles tarttui
hänen käteensä ja suuteli sitä.
-- Puhdas enkelini, meidän välillämme, eikö totta, ei raha merkitse
mitään? Kaikki perustuu tästälähin toistemme ymmärtämiseen.
-- Te muistutatte äitiänne. Oliko hänelläkin niin lempeä ääni kuin
teillä?
-- Ah, paljon lempeämpi...
-- Niin, kun hän puhui teille, kuiskasi Eugénie laskien alas
silmäluomensa. Mutta nyt, Charles, täytyy teidän nukkua. Te olette
väsynyt. Huomisiin.
Ja hän otti hellävaroin kätensä serkkunsa kädestä. Charles lähti
häntä saattamaan kynttilä kädessä.
-- Ah, miksi olenkin nyt rutiköyhä! huudahti Charles, kun he olivat
tulleet ovelle.
-- Mitäs siitä, minun isäni on rikas, niin ainakin luulen, vastasi
tyttö.
-- Lapsi parka, jatkoi Charles, astuen toisella jalallaan Eugénien
huoneeseen ja nojaten selkänsä seinää vasten, siinä tapauksessa ei
hän varmaankaan olisi sallinut omaisteni kuolla, eikä antaisi teidän
asua näin köyhästi, ja eläisi itsekin toisin.
-- Mutta hänellä on Froidfond.
-- Ja minkä arvoinen on Froidfond?
-- Sitä en tiedä; mutta hänellä on myöskin Noyers.
-- Parisen mitätöntä talonpoikaistaloa!
-- Hänellä on viinitarhoja ja peltoja...
-- Jotka eivät ole minkään arvoisia, keskeytti Charles huolettomasti.
Jos isällänne olisi vuosittain edes neljäkolmatta tuhatta frangia
korkoja, ette varmaankaan asustaisi tässä kylmässä ja alastomassa
huoneessa.
Charles astui täyden askelen huoneeseen.
-- Täällä siis tulevat kalleuteni säilytettäviksi, täydenteli Charles
ajatuksiaan, tarkastellen vanhaa kajuuttamaista huonetta.
-- Teidän täytyy mennä nukkumaan, sanoi Eugénie, estellen häntä
tulemasta etemmäs huoneeseen, jossa kaikki oli epäjärjestyksessä.
Charles peräytyi, ja molemmat toivottivat toisilleen äänettömästi
hymyillen hyvää yötä.
Molemmat näkivät nukahtaessaan saman unen.
Siitä lähtien oli Charles'in suruun tullut ikäänkuin ruusunkukkia.
Seuraavana aamuna tapasi rouva Grandet ennen aamiaista tyttärensä
kävelyllä Charles'in kanssa. Nuorukainen oli vielä surumielinen
niinkuin vain se voi olla, joka on vajonnut onnettomuuden kuiluun ja
turhaan koettaa mitata sen syvyyttä.
-- Isäni palaa vasta päivällisen aikaan, virkkoi Eugénie huomatessaan
äitinsä huolestuneen ilmeen.
Oli helppoa nähdä Eugénien käytöstavasta, hänen äänensä lempeydestä
ja hänen koko olennostaan, että hänen ja orpanan välillä vallitsi
joku salainen ajatusten yhtäläisyys. Heidän sydämensä olivat
liittyneet tulisesti toisiinsa jo ennen kuin he itse ymmärsivät
sen tunteen voimaa, joka heidät yhdisti. Charles jäi arkitupaan,
mutta talon naiset, jotka kukin lähtivät töihinsä, panivat merkille
hänen suruisuutensa. Grandet oli jättänyt silleen kaikki asiansa ja
sentähden kävi talossa paljon kansaa. Katonkattajia, lyijynvalajia,
muurareita, kirvesmiehiä, maatyömiehiä ja pehtoreita ilmestyi tavan
takaa, kuka sopimaan välttämättömistä korjauksista, kuka tuomaan,
kuka perimään rahaa. Rouva Grandet'n ja Eugénien täytyi sentähden
hääriä sinne tänne ja vastailla käsityöläisten ja maamiesten
loppumattomaan sanatulvaan. Nanon kätki tuomiset keittiöönsä. Hän
odotteli aina ensin herransa määräystä siitä mikä oli säilytettävä
taloa varten, mikä myötävä torilla. Grandet'lla oli tapana, kuten
niin monella maaseudun pomolla, juoda vain omaa huonointa viiniään
ja syödä pilaantuneita hedelmiään. Noin viiden aikaan palasi Grandet
Angers'ista. Hän oli saanut neljätoista tuhatta frangia kullastaan
ja laukussa oli hänellä hyvät valtionpaperit. Cornoiller'n oli hän
jättänyt Angers'iin pitämään huolta lopen väsyneistä hevosista
ajaakseen ne sitten hiljalleen kotia.
-- Olen käynyt Angers'issa, vaimoseni. Minun on nälkä.
Nanonin ääni kuului keittiöstä:
-- Ettekö ole syönyt mitään sitten eilisen?
-- En mitään.
Nanon toi liemen sisään. Des Grassins saapui taloon kuulemaan
klienttinsä käskyjä juuri kun perhe oli istuutunut pöytään. Isä
Grandet ei ollut kiinnittänyt mitään huomiota veljenpoikaansa.