kysynyt sitä kuuroutta, änkyttelyä ja epämääräistä hämäryyttä
ajatusten ilmituomisessa, jossa Grandet oli mestari. Ensiksi ei hän
halunnut ottaa niskoilleen vastuunalaisuutta ehdotuksistaan; toiseksi
tahtoi hän sentään pysyä sanoissaan, mutta salata samalla oikeat
tarkoituksensa.
-- He-he-herra Bon-bon-Bonfons...
Ainoastaan kerran ennen oli Grandet kolmen vuoden aikaan kutsunut
Cruchot'n veljenpoikaa herra de Bonfons'iksi.
Presidentti alkoi melkein luulla, että ovela viiniporvari oli
valinnut hänet vävykseen.
-- Te sa-sa-sa-sanotte siis, että vararikkoja vo-vo-voi muutamissa
ta-ta-tapauksissa estää...
-- Kauppaoikeuden avulla. Sellaista sattuu joka päivä, sanoi herra de
Bonfons, joka luuli arvanneensa isä Grandet'n ajatuksen ja tahtoi sen
ystävällisesti hänelle esittää. Kuulkaas!
-- Ky-kyllä kuu-kuu-len, vastasi viiniporvari ottaen päälleen hahmon,
mikä muistutti pahanilkistä koulupoikaa, joka on tarkkaavaisesti
kuulevinaan opettajaansa, mutta itse asiassa tälle sydämensä pohjasta
nauraa.
-- Kun kunnioitettava ja arvossapidetty mies, sellainen kuin
esimerkiksi veljenne Parisissa...
-- Ve-ve-veljeni, niin.
-- pelkää joutuvansa maksukyvyttömäksi...
-- Te sanoitte ma-ma-maksukyvyttömäksi?
-- Niin... ja vararikko on häntä uhkaamassa, niin voi kauppaoikeus,
jonka alainen hän on, -- seuratkaa tarkoin! -- määrätä hänen
liikkeeseensä luovutusmiehet. Luovuttaa omaisuutensa, se on toista
kuin vararikko. Konkurssintehnyt on häväisty mies, mutta se joka
luovuttaa omaisuutensa, saa pitää kunniansa.
-- Se on ai-ai-aivan eri asia, jol-jol-jollei se tu-tu-tule
kalliimmaksi, sanoi Grandet.
-- Omaisuuden luovuttamisen voi tehdä ilmankin kauppaoikeuden
välitystä. Sillä, lausui presidentti, pistäen nuuska-annoksen
nenäänsä, mitenkä julistetaan vararikko?
-- Si-si-sitä en ole ko-ko-koskaan ajatellut, vastasi Grandet.
-- Ensiksikin, jatkoi presidentti, siten että joko kauppias itse tai
hänen laillisesti valtuuttamansa jättää kauppaoikeuden kanslialle
selvityksen liikkeen tilasta. Toiseksi siten, että kutsutaan velkojat
kokoon. Mutta jollei kauppias jätä mitään selvittelyä liikkeensä
tilasta ja jollei kukaan velkoja sitä vaadi, mitä silloin tapahtuu?
-- Niin, mi-mi-mitä si-si-silloin tapahtuu?
-- Silloin ottaa kuolleen perhe, hänen valtuuttamansa, hänen
perillisensä, kauppias itse, jollei hän ole kuollut, tai hänen
ystävänsä, jos hän on lähtenyt karkuun, huolehtiakseen kauppahuoneen
sitoumuksista. Kenties haluatte te maksaa veljenne sitoumukset? kysyi
presidentti.
-- Niin! Grandet, huudahti notario, sepä olisi jalosti tehty. Täällä
maaseudulla elää vielä kunnia. Kun pelastatte nimenne, sillä veljenne
nimi on myöskin teidän, niin olette...
-- Jalosydäminen mies! lausui presidentti, keskeyttäen notarion.
-- Nii-nii-niinpä kyllä, puuttui viiniporvari puheeseen,
ve-ve-veljeni ni-ni-ni-mi on Grandet ai-ai-aivan kuin mimi-minunkin.
Se on to-to-totinen to-to-tosi. Ja tä-tämä asiain sel-sel-selvittely
o-o-olisi jo-jo-joka ta-ta-tapauksessa e-e-edullinen
vel-vel-je-ni-pojalle, jota suu-suuresti ra-ra-rakastan.
Muu-muu-mutta täytyy miettiä a-a-asiaa. Mi-mi-minä en tunne
Pa-pa-Parisin ku-ku-kujeita. O-olen saumurilainen ku-ku-ten tiedätte.
Mi-mi-minä tunnen viinipeltoni ja kai-kai-kaivokseni, mutta siinä
kaikki. En o-o-ole koskaan tehnyt vek-vek-vekseliä. Mi-mitä on
vek-vek-vekseli? Olen saa-saa-saanut useita, mutta en kos-kos-koskaan
merkinnyt it-it-itse sellaista. Si-sisillä no no-nostetaan
ra-ra-rahaa, ja se mak-mak-maksetaan. Sii-sii-sii-siinä kaikki mitä
mi-mi-minä tiedän. O-o-olen kuullut, että vek-vek-se-se-liä voi myödä
tuossa pa-paikassa...
-- Kyllä, vastasi presidentti. Vekselin voi myödä siinä paikassa
määrättyjä prosentteja vastaan. Ymmärrättekö?
Grandet pani kätensä torveksi korvansa eteen, ja presidentti sanoi
sanottavansa toistamiseen.
-- Minun i-i-iässäni ei enää y-y-ymmärretä sellaista. Mi-mi-minun
täytyy jäädä tä-tä-tänne hoitamaan lii-lii-liikeasioitani.
E-e-etenkin huolehti-timaan viinisadosta Froidfond'issa. Lisäksi
o-o-on minulla myöskin tä-tä-tärkeitä a-a-asioita tekeillä. E-e-en
hi-hitto vie voi jä-jättää ta-ta-loani. Te-te sanotte että mi-minun
pi-pitäisi olla Parisissa te-tehdäkseni vara-ra-rikon tyhjäksi.
Mu-mu-mutta eipä voi olla ka-kahdessa pai-paikassa y-y-y-yht'aikaa,
vaik-ka olisi pie-pie-ni lintu ja-ja...
-- Ymmärrän jo, huudahti notario. Kas niin, vanha ystäväni, tässä
on teillä ystäviä, vanhoja ystäviä, jotka ovat valmiita uhrauksiin
puolestanne.
-- Kas niin! ajatteli viinitarhuri, jatkakaahan vain!
-- Jospa joku matkustaisi Parisiin, etsisi käsiinsä veljenne
päävelkojat ja sanoisi heille...
-- He-he-hetkinen! huudahti viinikauppias, sanoisi mi-mi-mitä?
Jo-jo-jo-tenkin tä-hän ta-ta-paan: Herra Grandet tä-tä-täältä
Saumurista, tu-tu-tuolta Samu-ri-rista pi-pi-ti sanomani,
ra-ra-rakastaa ve-ve-veljeään ja ve-ve-veljen-po-poi-kaansa. Grandet
o-o-on hy-hy-vä su-su-su-kulainen ja hä-hä-hänellä on mi-mitä
parhaat tarkoitukset. Hä-hä-hän on myönyt hy-hyvin viinisatonsa. Ei
te-te-tee vara-ra-rikkoa. Su-su-ostukaa ly-lykkäykseen. Grandet o-on
mi-ettivä asiaa. Te-te-teille on e-e-edullista, jo-jos te näytätte
oi-oikeusistuimelle pi-pi-pitkää nenää. -- Kas niin! Ei-ei-eikö se
ole hyvin?
-- Täsmällisesti, vastasi presidentti.
-- Si-sillä, nä-nähkääs, herra de Bon-Bon-Bonfons, täy-täytyy
ka-ka-katsoa eteensä. Se mi-kä ei käy, ei käy. Pu-pul-malli-sissa
se-seikoissa on tuumit-ta-tava puoleen ja to-toiseen. Eikö niin?
-- Aivan niin, sanoi presidentti. Olen sitä mieltä, että lyhyessä
ajassa voi jostakin summasta saada haltuunsa kaikki velkomukset.
Nähkääs! Koiran saa minne hyvänsä, kun sille näyttää lihakimpaletta.
Kun ei mitään vararikkoa ole vaadittu ja teillä on kaikki velkakirjat
käsissänne, olette viaton ja valkea kuin lumi.
-- Ku-ku-ku-in lumi, toisteli Grandet pannen kätensä korvan taakse.
E-e-enpä oi-oi-kein ym-märrä, ku-ku-in lu-lu-mi?
-- Kuulkaahan nyt! huusi presidentti.
-- Ky-ky-kyllä kuulen.
-- Vekseli on kauppatavara, jonka arvo voi nousta ja laskea. Se
on yksi herra Jeremias Benthamin sääntöjä. Tämä kirjailija on
päivänselvästi osottanut, että kaikki ennakkoluulot korkokeinottelua
vastaan ovat hulluutta.
-- Ahaa, arveli viiniporvari.
-- Oletettuna, Benthamin mukaan, että raha on kauppatavara samoinkuin
kaikki minkä voi asettaa rahan sijaan, jatkoi presidentti; oletettuna
edelleen, että, kuten luonnollista on, tavaran arvo nousee ja laskee
sen mukaan, onko siitä puutetta jollakin paikkakunnalla vai onko
sitä ylenmäärin... niin olenpa varma, että te voitte ostaa veljenne
vapaaksi kahdellakymmenellä viidellä prosentilla.
-- Ku-ku-ku-inka hänen nimensä o-o-olikaan? Je-Je-Je-re...
-- Jeremias Bentham, eräs englantilainen.
-- Tämä Jeremias on säästävä meiltä monta jeremiaadia, virkkoi
notario naurahtaen.
-- Nuo e-e-englantilaiset o-o-ovat joskus jä-jä-jär-kimiehiä. Siis
o-o-ovat veljeni vek-vek-selit laskeneet, Be-Be-Benthamin mukaan?
Ve-ve-velkojat myö-vät niitä mie-mie-mielellään. Jo-jo a-lan
y-y-ymmärtää.
-- Sallikaa, että minä selitän kaikki juurta jaksain, sanoi
presidentti. Jos te lunastatte velkojilta kaikki kauppahuone
Grandet'n vekselit, niin ei veljenne tai hänen perillisensä ole
velkaa yhdellekään ristin sielulle. Eikö niin?
-- Niinpä niin, toisteli Grandet.
-- Kun veljenne vekselit ovat myötävänä (ymmärrättehän, myötävänä?)
niin tai niin monesta prosentista ja kun joku teidän ystävistänne
matkustaa paikalle ja ostaa kaikki paperit, niin on kuolinpesä vapaa
velkojista.
-- Se on to-totta, lii-lii-ke-asia kuin lii-lii-ke-a-asia, myönsi
tynnyrintekijä. O-olkoon menneeksi. Mutta, ku-ku-kuitenkin, se-se
on vaikeaa, y-y-ymmärrättehän. Mi-mi-nulla ei ole rahaa eikä aikaa
eikä...
-- Siitä älkää huolehtiko. Minä suostun lähtemään puolestanne
Parisiin. Te maksatte vain sen pikkuerän, mikä menee matkaan. Minä
haen velkojat kynsiini, selittelen heille asian, suostutan heidät
lykkäykseen, ja niin järjestyy kaikki pienellä maksuosasella, jonka
te suoritatte, ja niin olette te ainoa velkoja.
-- Ka-ka-katsokaamme sitten; e-e-en vo-vo-voi, e-e-en tahdo
pä-pä-päättää ilman e-e-että... Se mi-mi-kä ei käy, se e-e-ei käy.
E-e-eikö niin.
-- Aivan niin.
-- Pä-pä-pääni on jo a-a-ai-van pyö-rä-rä-rällä kaikesta mi-mitä
olette ko-ko-korviini so-so-soittaneet. Mi-mi-minun täytyy ajatella,
tä-tämä on ensi ke-kerta...
-- Niin, te ette ole lakimies.
-- Mi-mi-minä olen vain köy-köyhä viininviljelijä, e-enkä y-ymmärrä
mitään kaikesta mi-mitä te olette sa-sanoneet. Mi-mi-minun täytyy
ajatella asiaa.
-- Hyvä, vastasi presidentti, valmistautuen uudistamaan selityksiään.
-- Veljenpoikani, puuttui notario puheeseen, äänessään nuhteleva sävy.
-- Niin, setäseni? kysyi presidentti.
-- Annahan toki herra Grandet'n selittää tarkoituksiaan. Tässä
on kysymys tärkeästä asiasta. Ystävämme tulee tarkoin antaa
määräyksensä...
Koputus, joka ilmoitti des Grassins'ien tulon, heidän astumisensa
vierastupaan sekä heidän tervehdyksensä estivät Cruchot'ta
päättämästä lausettaan. Notario oli iloinen tästä keskeytyksestä.
Herra Grandet sitävastoin katseli häntä salaa sivulta ja hänen
nenänsä korina todisti sisäistä myrskyä. Toiselta puolen piti
varovainen notario sopimattomana että tuomioistuimen presidentti
matkustaisi Parisiin hieromaan kauppoja velkojain kanssa
tai jotenkuten puuttumaan tähän lain kannalta jonkun verran
epäillyttävään asiaan, toiselta puolen ei isä Grandet ollut tehnyt
etäisintäkään viittausta siihen suuntaan, että hän korvaisi
asiamiehensä vaivat. Hän pelkäsi niin ollen vaistomaisesti
veljenpoikansa sotkeutumista tähän juttuun. Käyttäen sentähden
des Grassins'ien tuloa hyväkseen vei hän presidentin käsipuolesta
ikkunansyvennykseen.
-- Oletpa osottautunut kyllin palvelevaiseksi, veljenpoikani, mutta
älä mene pitemmälle jalomielisyydessäsi. Halu valloittaa tytär
itsellesi tekee sinut sokeaksi. Piru! eipä sovi kohta olla kuin
se varis sadussa, joka hylkäsi pähkinän! Annas kun minä tartun
peräruoriin, auta sinä voimiesi mukaan ohjailussa. Onko sopivaa että
sinä panet alttiiksi arvosi tuomarina vain...?
Hän ei päättänyt lausettaan; hän kuuli miten herra des Grassins sanoi
vanhalle tynnyrintekijälle, pitäen tätä kädestä:
-- Grandet, me olemme kuulleet siitä hirveästä onnettomuudesta, joka
on kohdannut teidän perhettänne, Guillaume Grandet'n kauppahuoneen
perikadosta ja veljenne kuolemasta; me tulemme lausumaan teille
osanottomme näiden surullisten tapausten johdosta.
-- Ei ole sattunut mitään muuta onnettomuutta, keskeytti notario
pankkiirin, kuin herra Grandet vanhemman kuolema. Eikä hänkään olisi
päättänyt päiviään, jos hänen päähänsä olisi pälkähtänyt pyytää apua
veljeltään. Vanha ystävämme, joka on kiireestä kantapäähän kunnian
mies, aikoo kuitata Grandet'n kauppahuoneen velat. Veljenpoikani,
presidentti, on juuri lupautunut lähtemään hänen puolestaan Parisiin
sopimaan velkojain kanssa, säästääkseen siten häneltä vaivat tässä
lakiasiassa.
Nämä sanat, jotka viiniporvari vahvisti hivelemällä leukaansa,
hämmästyttivät suuresti des Grassins'eja, jotka vielä matkan varrella
olivat panetelleet Grandet'ta saituruudesta ja melkeinpä syyttivät
häntä veljenmurhasta.
-- Niin, tiesinhän sen! sanoi pankkiiri katsahtaen vaimoonsa, mitä
sanoinkaan matkalla tänne? Grandet on itse kunniantunto sormenpäihin
asti, eikä hän voi sallia että pieninkään tahra jää hänen nimeensä!
Raha ilman kunniaa ei ole siunaukseksi. Vielä elää kunnia näillä
mailla! -- Hyvin tehty, Grandet, hyvin tehty! Olen vanha sotilas,
enkä voi salata ajatuksiani. Sanon siis teille suoraan: se oli
jalosti tehty, tuhat tulimmaista.
-- Muu-muu-mutta tämä ja-ja-jalous tulee hyvin ka-kalliiksi, vastasi
kunnon viiniporvari, pankkiirin sydämellisesti puristaessa hänen
kättään.
-- Mutta, kunnon Grandet-ystäväni, tämä on, herra presidentin
luvalla, yksistään kauppa-asia ja kaipaa liikemiestä suorittajakseen.
Täytyy tuntea sitä varten kauppakirjat, liikelaskut ja sensemmoiset.
Minun täytyy lähteä omissa asioissani Parisiin ja voisin sentähden...
-- Ko-ko-koettakaamme sopia ke-keskenämme tu-tuottamatta mi-minulle
turhia ku-kustannuksia, sammalteli Grandet. Sillä herra presidentti
on luonnollisesti pyytänyt minulta matkarahat.
Kunnon tynnyrintekijä ei änkyttänyt viimeisiä sanoja lausuessaan.
-- Ah! huudahti rouva des Grassins, mutta sehän on sangen hupainen
tehtävä, kun kerran on Parisissa. Maksaisinpa mielelläni matkan
saadakseni asian huostaani.
Ja hän antoi miehelleen rohkaisevan merkin, millä hän kehoitti,
maksoi mitä maksoi, keinottelemaan valtit vastustajain kynsistä.
Senjälkeen katsahti hän ivallisesti kumpaankin Cruchot'hon, jotka
puolestaan menivät nolon näköisiksi. Grandet taasen tarttui
pankkiiria nutun napista ja vei hänet syrjään huoneen nurkkaan.
-- Minulla on enemmän luottamusta teihin kuin presidenttiin,
kuiskutteli hän. Sitä paitsi on tässä muutakin tekeillä, lisäsi
hän vetäen ilmaa nenäänsä. Aion ostaa arvopapereita muutamien
tuhansien frangien arvosta, mutta en haluaisi maksaa enempää kuin
kahdeksankymmentä prosenttia. Niiden arvonhan sanotaan laskevan kuun
lopussa? Tehän ymmärrätte sellaista eikö totta?
-- Tulimmaista! Minä saan siis asiakseni hankkia teille muutamien
tuhansien edestä noita arvopapereita?
-- Varovaisesti, alussa. Ja hiljaa! Kukaan ei saa koko leikistä
mitään tietää. Te päätätte kuun lopussa yhdet kaupat minun
puolestani, mutta älkää antako Cruchot'ille vihiä asiasta, se
harmittaisi heitä. Ennen kuin lähdette Parisiin teemme jotain
veljenpoika-paran hyväksi ja katselemme mitä maata valtit ovat.
-- Se olkoon päätetty. Lähden huomenna postin mukana, lausui des
Grassins kovalla äänellä, ja saan teidän viimeiset määräyksenne kello
-- kello...?
-- Kello viisi, ennen päivällistä, vastasi viinikauppias hieroen
käsiään.
Molemmat puolueet jäivät vielä joksikin hetkeksi vastakkain. Des
Grassins virkkoi, pienen vaitiolon jälkeen, taputtaen Grandet'ta
olalle:
-- Mikä onkaan sen ollakseen, jolla on sellaisia sukulaisia kuin te...
-- Niin, niin, ilman että annan sen näkyä, olen hyvä sukulainen.
Olen rakastanut veljeäni ja tahdon sen osottaa, jos... jos se ei...
vain... maksa...
-- Meidän täytyykin jo lähteä, Grandet, sanoi pankkiiri, keskeyttäen
onneksi isäntänsä, ennen kuin tämä oli ehtinyt lopettaa lausettaan.
Koska matkani on niin kiireinen, täytyy minun lähteä järjestämään
asioitani.
-- Hyvä, hyvä. Minun taas täytyy... tiedättehän, miksi... mennä
neu-neu-neuvottelusaliini, kuten presidentti Cruchot sanoi.
-- Kas, kas! Nyt en olekaan enää herra de Bonfons, ajatteli
tuomari surumielisesti. Ja hänen kasvonsa saivat saman ilmeen kuin
oikeussalissa, kun joku väsytti häntä jaarituksillaan.
Molempien kilpailevien perheiden päät lähtivät yhdessä. Kumpikaan
ei ajatellut enää sitä petollista juonta, jonka Grandet oli
valmistanut viininviljelijöitä vastaan. Kumpikin koetti vain, vaikka
turhaan, saada selville, mitä toinen ajatteli viiniporvarin uudesta
yrityksestä.
-- Lähdettekö meidän kanssamme rouva Dorsonvalin luo? kysyi des
Grassins notariolta.
-- Me tulemme myöhemmin, vastasi presidentti. Jos setäni sen suo,
käväisen ensin neiti de Gribeaucourt'in luona, kuten olen luvannut.
-- Siis näkemiin, hyvät herrat, sanoi rouva des Grassins.
Ja kun des Grassins'it olivat muutaman askelen päässä molemmista
Cruchot'ista, sanoi Adolf isälleen:
-- He saivat nenälleen!
-- Hiljaa, poikani, vastasi hänelle hänen äitinsä, he voivat vielä
kuulla. Muuten, se minkä juuri sanoit, ei todista hyvää makua ja
tuoksahtaa poikamaiselta.
-- Huomasitko, setäseni, huudahti tuomari puolestaan, kun Grassins'it
olivat edenneet, että aloin olemalla presidentti de Bonfons ja
lopetin olemalla pelkkä Cruchot.
-- Näin kyllä hyvin, että sinua harmitti, mutta tuuli
oli Grassins'eille myötäinen. Sinä olet pässinpää kaikkine
viisauksinesi!... Anna sinä heidän sälyttää kaikkensa Grandet'n
"saammehan nähdä" niskaan ja pysy aivan rauhassa, poikani.
Eugénie'sta tulee joka tapauksessa sinun vaimosi.
Muutamassa hetkessä oli tieto Grandet'n jalomielisestä päätöksestä
tullut kolmeen perheeseen, ja ennen pitkää puhui koko kaupunki hänen
veljellisestä uhrautuvaisuudestaan. Jokainen antoi hänelle anteeksi
satokaupan, jonka hän oli tehnyt vastoin viinitarhanomistajain
keskenäistä sopimusta ja ihmetteli sitä kunniantuntoa ja
jalomielisyyttä, johon häntä tätä ennen ei oltu pidetty mahdollisena.
Ranskalaiselle luonteelle on ominaista tulisesti innostua ja lämmetä
hetken epävakaisista ilmiöistä, ja näyttääpä siltä kuin puuttuisi
kansalta, rahvaalta, kokonaan muistia.
Kun isä Grandet oli sulkenut oven, huusi hän Nanonia.
-- Älä päästä koiraa vielä irroille äläkä nuku, meidän on tehtävä
työtä yhdessä. Kello yhdentoista aikaan ajaa Cornoiller Froidfond'in
pienet rattaat portin eteen. Pidä vaari hänen tulostaan, niin
ettei hän nosta mitään melua. Polisiasetus kieltää kaiken yöllisen
hälinänpidon. Sitäpaitsi ei naapurien tarvitse tietää, että minä
lähden matkalle.
Kun Grandet oli tämän sanonut, meni hän työhuoneeseensa. Nanon
kuuli hänen siellä kävelevän edes takaisin, muuttelevan esineitä ja
kaivelevan arkkuja, kuitenkin hyvin varovaisesti. Hän ei nähtävästi
tahtonut hätyyttää hereille vaimoaan ja tytärtään, vielä vähemmän
herättää uteliaisuutta veljenpojassaan, jonka huoneen hän suureksi
harmikseen näki olevan valaistun. Sydänyöllä luuli Eugénie, jonka
ajatukset lakkaamatta liikkuivat serkussa, kuulevansa jonkun
valittavan, surullisesti kuin kuoleva, ja hän päätteli, että se oli
Charles. Hän olikin heidän illalla erotessa ollut niin kalpea ja
epätoivoisen näköinen. Ehkä surmaa hän itsensä! Tuota pikaa tempasi
Eugénie vanhan viitan hartioilleen ja teki lähtöä huoneesta. Samassa
huomasi hän oven raosta väkevän valon ja alkoi peljätä, että tuli
oli päässyt valloille. Hän rauhoittui kuitenkin kohta, kun hän kuuli
Nanonin raskaat askeleet ja hevosten hirnuntaa.
-- Mahtaakohan isä viedä pois serkkuni? ajatteli hän, raottaen
varovasti ovea, juuri sen verran, että hän saattoi nähdä jokaisen,
joka kulki käytävässä.
Kohta sattuivat hänen silmänsä isään, jonka katse kaikessa
epämääräisyydessään ja huolettomuudessaan sai hänet pelosta
jähmettymään. Tynnyrintekijä ja Nanon kantoivat olkapäillään
kummastakin päästä vahvaa kankea, johon oli kiinnitetty pieni
metallivati, yksi niitä, joita isä Grandet joutohetkinään valmisteli
työpajassa.
-- Pyhä Neitsyt! kuinka tämä painaa, kuiskasi Nanon matalalla äänellä.
-- Mikä vahinko, että se sisältää vain kuparirahoja! vastasi Grandet.
Varo työntämästä kynttiläjalkaa kumoon!
Tätä kohtausta valaisi yksi ainoa talikynttilä, joka oli asetettu
kaidepuun rakoon.
-- Cornoiller, sanoi Grandet metsänvartijalleen, oletko ottanut
pistooleja mukaan?
-- En, herra. Suokaa anteeksi. Mutta mitä syytä teillä olisi peljätä
kuparikolikoitanne?
-- Niin, niin, ei mitään.
-- Muuten, matkamme on sujuva nopeasti. Pehtorinne ovat valinneet
teille parhaat hevoset.
-- Hyvä, hyvä. Mutta ethän ole heille sanonut, minne olen matkalla?
-- En sitä itsekään tiedä.
-- Hyvä. Ovatko nuo rattaat kestävät.
-- Nämä, herra Grandet? Ne kantaisivat helposti kolmetuhatta. Mutta
mitä tuo painaa tuollainen vati?
-- Ho-hoi, huokasi Nanon. Tämä painaa hyvin kahdeksantoista sataa.
-- Suu poikki, Nanon! Vaimolleni saat sanoa, että olen lähtenyt
maalle. Tulen takaisin päivällisiksi. Aja nyt hyvin, Cornoiller,
meidän täytyy olla Angers'issa ennen kello yhdeksää.
Ajoneuvot lähtivät. Nanon lukitsi pääoven, päästi koiran vapaaksi,
asettui särkevine hartioineen levolle, eikä kukaan naapurustossa
aavistanut herra Grandet'n lähtöä eikä hänen matkansa tarkoitusta.
Tynnyrintekijän salamyhkäisyys oli täydellinen. Kukaan ei ollut
nähnyt äyriäkään tässä kultaa täydessä talossa. Aamulla oli Grandet
sattumalta kuullut, että Nantes'issa oli lukuisien laivanvarustusten
takia kullan arvo suunnattomasti noussut, ja että Angers'iin oli
tullut ostajia, jotka halusivat vaihtaa itselleen kultaa. Sentähden
oli hän kohta tilannut pehtoreilta hevoset ja oli nyt matkalla
mainittuun kaupunkiin, myödäkseen siellä kultaansa ja vaihtaakseen
sitten itselleen valtion arvopapereita.
-- Isäni lähtenyt matkaan, ajatteli Eugénie, joka kätköstään oli
kaikki kuullut.
Hiljaisuus palasi taasen taloon ja rattaiden jyrinä loittoni
nukkuvasta Saumurista. Samassa oli Eugénie kuulevinaan valitushuudon
serkkunsa huoneesta. Valoviiru, kapea kuin miekan terä, kulki oven
raosta vanhan porraskäytävän yli.
-- Hän kärsii, ajatteli tyttö ja astui kaksi askelta ovea kohti.
Toinen huokaus sai hänen hiipimään aivan oven taakse. Ovi oli
vain kiinni työnnetty, hän aukaisi sen. Charles nukkui vanhassa
nojatuolissa, pää rintaa vasten painuneena. Hänen kätensä lepäsi
kylkeä vasten ja oli pudottanut kynän lattialle. Nuorukaisen raskas
hengitys, joka johtui hänen epämukavasta asennostaan, säikähdytti
Eugénieta ja hän astui huoneeseen.
-- Hänen on täytynyt olla hyvin väsynyt, ajatteli tyttö, nähdessään
nuorukaisen edessä kymmenkunnan suljettua kirjettä. Eugénie luki
osotteet: "Herra Farry, Breilman ja Kumppanille, vaunuliikkeelle" --
"Herra Buissonille, räätälille" j.n.e.
-- Hän on laittanut kaikki asiansa järjestykseen varmaankin
voidakseen lähteä maasta, ajatteli Eugénie.
Samassa sattuivat hänen silmänsä kahteen avoimeen kirjeeseen. Toinen
alkoi sanoilla "Rakas Annette'ni". Tytön sydän alkoi rajusti lyödä ja
hänen jalkansa tarttuivat maahan.
-- Hänen rakas Annette'nsa! Hän rakastaa ja häntä rakastetaan! Kaikki
toivo on hukassa! Mitä hän mahtaakaan kirjoittaa?
Nämä ajatukset kulkivat halki tytön pään ja sydämen. Hän näki nuo
lukemansa sanat kuin tulikirjaimilla kirjoitettuna edessään.
-- Minun täytyy hänestä luopua! Ei, en aio lukea tuota kirjettä!
Minun täytyy lähteä... Mutta jos kuitenkin lukisin?
Hän katsahti Charles'iin, tarttui varovasti hänen päähänsä ja nosti
sen tuolin selkämystä vastaan. Charles antoi sen tapahtua heräämättä,
kuin lapsi, joka unessakin tuntee äitinsä ja sallii hänen hyväillä
ja suudella itseään. Kuin äiti nosti Eugénie tuolinnojaa vasten
nuorukaisen riippuvan käden ja suuteli hellävaroin hänen hiuksiaan.
"Rakas Annette!" Hornan henki huusi nuo sanat tytön korviin.
Hänen rehellisyytensä teki vielä vastaväitteitä. Hän käänsi
päänsä pois. Ensi kerran elämässä taistelivat hyvä ja paha hänen
sydämessään. Tähän saakka ei hänen ollut tarvinnut punastua tekojaan.
Rakkaus ja uteliaisuus saivat nyt voiton. Joka lauseelta, minkä hän
luki, löi hänen sydämensä voimakkaammin, ja se hehku, joka virtasi
hänen suonissaan, antoi hänen kirjettä lukiessa tuntea ensi lemmen
entistä suloisempana.