Grandet'n jättiläiskaupasta, hänen veljensä vararikosta ja hänen
veljenpoikansa tulosta. Kaikki viininviljelijät olivat kokoontuneet
sydäntään keventämään ja neuvottelemaan herra des Grassins'in luo,
missä sadateltiin entistä määriä.
Nanon kehräsi ja hänen rukkinsa hyrinä oli ainoa ääni, joka kuului
salin harmajien seinien sisällä.
-- Emmepä, totta vie, kuluta kieltämme, virkkoi lopulta Nanon,
väläyttäen valkeita hampaitaan, jotka olivat suuria kuin kuoritut
mantelit.
-- Ei pidä kuluttaa mitään, vastasi Grandet, heräten mietteistään.
Hän ajatteli, kuinka hän kolmen vuoden kuluttua omistaisi kahdeksan
miljoonaa, ja rakenteli niille tuulentupiaan.
-- Menkäämme nukkumaan. Menen sanomaan hyvää yötä veljenpojalleni
kaikkien puolesta ja katsomaan, tahtooko hän jotain.
Rouva Grandet jäi ensimäiselle portaalle kuuntelemaan, minkälainen
keskustelu syntyisi Charles'in ja ukon välillä. Eugénie, rohkeampana
kuin äiti, nousi kaksi porrasta.
-- Kas niin, veljenpoikani, te olette suruissanne. Niin, itkekää
vain, sehän on luonnollista. Isä on aina isä. Mutta meidän täytyy
kantaa surumme kärsivällisyydellä. Minä pidän huolta teistä sillä
aikaa kun te itkette. Olen hyvä sukulainen, nähkääs. Kas niin,
rohkeutta! Tahdotteko juoda lasin viiniä? Viini ei maksa mitään
Saumurissa; täällä tarjotaan viiniä kuin Intiassa teetä. Mutta,
jatkoi Grandet, teillähän ei ole täällä valoa. Se on paha, hyvin
paha! Täytyy selvästi voida nähdä kaikkea mitä tekee.
Grandet meni uunin luo.
-- Kas vain! huudahti hän, täällähän on vahakynttilä. Mistä hitosta
on vahakynttilä tänne tullut! Naisväki voisi vaikka repiä laudat
lattiasta, keittääkseen munia tuolle pojalle.
Kuullessaan nämä sanat äiti ja tytär palasivat huoneisiinsa ja
kiiruhtivat vuoteisiinsa nopeasti kuin säikähtyneet hiiret, jotka
piiloutuvat reikiinsä.
-- Rouva Grandet, teillähän on salaisia säästöjä, sanoi talon isäntä
astuessaan vaimonsa huoneeseen.
-- Ystäväni, minä toimitan juuri rukoukseni, odottakaa, vastasi
pelokkaalla äänellä rouva parka.
-- Vieköön paholainen sinun Jumalasi! vastasi Grandet vihoissaan.
Saiturit eivät usko tulevaisuuteen tämän elämän jälkeen; nykyhetki
on heille kaikki kaikessa. Tämä seikka heittää hirvittävän valon
nykyaikaan, jolloin enemmän kuin koskaan muulloin raha hallitsee
lakeja, politiikaa ja tapoja. Laitokset, kirjat, ihmiset ja opit,
kaikki pyrkivät tukahuttamaan uskoa tulevaan elämään, joka on ollut
kahdeksantoista vuosisataa yhteiskunnallisen elämän tukena. Nykyään
pidetään hautaa vähemmän vakavana kuin ennen. Taivas ja helvetti ovat
siirretyt nykyisyyteen. Saavuttaa joko oikeudella tai vääryydellä
ylellisyyden ja nautintojen maallisen paratiisin, paaduttaa sydäntä,
sensijaan että muinoin kidutettiin ruumista iankaikkisen elämän
toivossa, on yleinen tapa, joka näkyy kaikkialla, vieläpä laeissakin,
jotka kysyvät ihmisiltä: "Paljoko rahaa sinulla on?" sen sijaan että
tutkailisivat: "Mitä sinä ajattelet?" Kun tämä oppi on siirtynyt
porvaristosta kansaan, mitä tulee silloin kansasta?
-- Rouva Grandet, oletteko lopettanut? kysyi vanha tynnyrintekijä.
-- Ystäväni, minä rukoilen sinun puolestasi.
-- Hyvä! Hyvää yötä. Huomenna aamulla puhelemme.
Vaimo parka nukkui kuin koulupoika, joka, laiminlyötyään läksynsä,
pelkää herätessään tapaavansa opettajansa ärtyiset kasvot. Juuri kun
hän peloissaan veti peitteen päänsä yli, jottei kuulisi mitään, hiipi
Eugénie hänen luokseen, paitasillaan, avojaloin. Hän suuteli äitiä
otsalle.
-- Oi! äiti hyvä, sanoi hän, huomenna sanon hänelle, että se olen
minä, joka olen syyllinen.
-- Ei, hän lähettäisi sinut Noyers'iin. Anna minun pitää huolta
tästä, ei hän syö minua.
-- Äiti!
-- Mitä?
-- _Hän_ itkee yhä vaan.
-- Mene toki nukkumaan, tyttöseni. Vilustutat itsesi, laattia on
kostea.
Näin oli kulunut tämä omituinen päivä, joka painoi syvän jäljen
molempien orpanain koko elämään; eikä Eugénien uni tästä lähtien enää
ollut yhtä rauhallinen ja viaton kuin tähän saakka.
On tapahtumia ihmiselämässä, jotka tuntuvat mahdottomilta, kun luemme
niistä kirjoista, mutta jotka kuitenkin ovat tosia. Eiköhän tämä
johdu siitä, että unohdetaan kertoa niistä salaisista perussyistä,
jotka johdonmukaisesti ovat aiheuttaneet nuo tapahtumat? Ehkä
Eugénien syvä rakkaus voitaisiin jaotella hienoimpiin alkuosiinsa,
sillä siitä kehittyi, kuten joku ehkä sanoisi, sairaus, jota kesti
läpi hänen elämänsä. Useat kieltävät mieluummin näkyvät tulokset
kuin ottavat huomioon ne lukemattomat siteet, solmut ja väliasteet,
jotka kaikki salaa liittävät tapahtuman toiseen siveellisessä
maailmanjärjestyksessä. Eugénien menneisyys oli syynä hänen
ajattelemattomaan lapsellisuuteensa ja hänen tunteidensa äkillisiin
vaihteluihin. Kuta rauhallisempi hänen elämänsä oli ollut, sitä
kiihkeämmin naisellinen säälintunne, joka on voimakkain kaikista
vaistoista, kehittyi hänen sielussaan. Päivän tapausten järkyttämänä
heräsi hän useampia kertoja kuunnellakseen serkkuaan ja luulikin
kuulevansa vielä huokailuja, jotka edellisestä päivästä lakkaamatta
kaikuivat hänen korvissaan. Milloin näki hän hänen heittävän henkensä
surusta, milloin uneksi hän hänen kuolevan nälkään. Aamupuoleen kuuli
hän varmasti hirvittävän huudahduksen. Heti puki hän päälleen ja
kiiruhti vielä hämärtäessä hiipien serkkunsa luo, joka oli jättänyt
ovensa auki. Kynttilä oli palanut loppuun. Charles nukkui täysissä
pukimissa, istuen nojatuolissaan, pää vuoteeseen painuneena; hän
uneksi niinkuin tyhjävatsaisten ihmisten on tapana uneksia. Eugénie
antoi kyynelilleen täyden vallan. Hän ihaili noita nuoria, kauniita,
tuskan jalostamia kasvoja, noita kyynelten turvottamia silmiä, jotka,
vaikkakin kiinni vielä, näyttivät vuodattavan kyyneliä. Charles
aavisti vaistomaisesti Eugénien olevan vieressään, hän avasi silmänsä
ja näki hänen liikutettuna seisovan edessään.
-- Anteeksi, serkkuni, sanoi Charles, joka nähtävästi ei tiennyt mitä
kello oli eikä myöskään, missä hän oli.
-- Teillä on ystäviä, jotka ymmärtävät teitä, serkkuni, ja me
ajattelimme, että te tarvitsisitte jotain. Teidän pitäisi panna
maata, tehän väsytätte itsenne tuolla tavalla.
-- Se on totta.
-- Niin -- hyvästi.
Hän kiiruhti pois samalla kertaa häpeissään ja onnellisena siitä,
että oli tullut. Yksin viattomuus rohkenee tehdä tällaisia rohkeita
tekoja. Hyve voi virittää ansoja yhtä hyvin kuin pahe. Eugénie,
joka ei ollut serkkunsa vieressä vapissut, saattoi tuskin pysyä
jaloillaan, kun hän tuli huoneeseensa. Hänen entinen, kaikesta
tietämätön elämänsä oli kuin poispuhallettua, hän tutkisteli ja
moitti itseään.
-- Mitä mahtaakaan hän ajatella minusta? Hän luulee varmaankin, että
rakastan häntä.
Ja kuitenkaan ei hän toivonut mitään enemmän kuin että hän luulisi,
että niin oli asianlaita. Mikä tapahtuma tälle nuorelle yksinäiselle
tytölle salaa hiipiä nuoren miehen huoneeseen! Eikö ole tekoja,
tapahtumia, jotka rakkaudelle merkitsevät yhtä paljon kuin pyhät
kihlajaiset! Tuntia myöhemmin hän astui äitinsä huoneeseen ja
auttoi häntä tapansa mukaan pukeutumaan. Sitten he istuutuivat
paikoilleen ikkunan eteen ja odottivat Grandet'ta levottomuudella,
joka samalla jääti ja tukahutti sydäntä, ahdisti tai laajensi sitä,
luonteiden mukaan. He pelkäsivät lähenevää rangaistusta. Tämä pelko
on niin yleinen vaisto, että kotieläimetkin sen tuntevat, sillä ne
huutavat pienimmästäkin rangaistuksesta, mutta ovat vaiti jos itse
haavoittavat itseään. Isä tuli alas, puheli hajamielisen näköisenä
vaimolleen, suuteli Eugénietä, istuutui pöytään ja näytti siltä kuin
hän ei enää olisi ajatellut eilispäivän uhkauksia.
-- Mikä on tullut veljenpojalleni? Nuorukainen ei todella tuota
meille paljon vaivaa.
-- Herra, hän nukkuu, vastasi Nanon.
-- Sitä parempi, silloin hän ei tarvitse vahakynttilää, sanoi Grandet
pilkallisella äänellä.
Tämä tavaton lempeys, tämä katkera iloisuus kummastutti rouva
Grandet'ta, joka katseli puolisoaan hyvin tarkkaavaisesti.
Kunnon mies...
Tässä lienee paikallaan huomauttaa että Tourainessa, Anjoussa,
Poitoussa ja Bretagnessa usein käytetty sana "kunnon mies" soveltuu
yhtä hyvin julmimmille kuin lempeimmillekin miehille, kun nämä vaan
ovat saavuttaneet määrätyn ijän. Siis ei tästä nimityksestä voi
päätellä asianomaisen mielenlaatua.
Niin, kunnon mies otti hattunsa, hansikkaansa ja sanoi:
-- Menen torille tapaamaan Cruchot'tamme.
-- Eugénie, isälläsi on varmaankin jotain tekeillä. Itse asiassa
nukkui herra Grandet tavallisesti vähän ja olikin käyttänyt
toiset puolet viime yöstään laskuihinsa, jotka antoivat hänen
suunnitelmilleen ja yrityksilleen ihmeteltävän varmuuden ja takasivat
niille alituisen menestyksen, joka suuresti kummastutti Saumurin
asukkaita. Kaikki inhimillinen mahti perustuu kärsivällisyyteen ja
aikaan. Tarmokkaat ihmiset vartovat ja valvovat. Saiturin elämä
on inhimillisen voiman alituista harjoittelua. Hänen tukenaan on
kaksi tunnetta: itserakkaus ja rahanhimo -- molemmat osia samasta
kokonaisuudesta, itsekkäisyydestä. Tästä johtuu ehkä se harvinainen
mielenkiinto, jota saiturit näyttämöllä herättävät. Jokainen ihminen
on jollain siteillä kiinnitettynä tällaiseen persoonallisuuteen.
Saiturit koskettelevat kaikkia inhimillisiä tunteita, koska ne kaikki
yhdistyvät heissä. Sillä missä on ihminen ilman toivomuksia, ja mikä
toivomus tulee täytetyksi ilman rahaa?
Herra Grandet'lla oli tosiaankin jotain tekeillä, kuten hänen
vaimonsa sanoi. Hänessä syntyi, kuten kaikissa saitureissa, polttava
halu saada keinotelluksi itselleen muiden rahoja. Kysytään voimaa
jotta voisi täydellisesti halveksia niitä, jotka ovat heikkoja ja
antavat toisten pettää itseään. Niin, kukapa on oikein ymmärtänyt
Jumalan jalkojen juuressa makaavan lampaan, maallisten uhrien
liikuttavan vertauskuvan? Saituri antaa tämän lampaan rauhassa
lihoa, syöttää sitä, tappaa sen, paistaa sen, syö sen, samalla
sitä sydämestään halveksien. Saiturin sielu elää rahasta ja
ihmis-halveksunnasta.
Yön kuluessa olivat kunnon miehen ajatukset saaneet uuden suunnan:
tästä hänen lempeytensä. Hän oli suunnitellut, miten hän pilkkaisi
parisilaisia, kiusaisi, nylkisi ja uuvuttaisi, saisi heidät
hämääntymään, hikoilemaan toivomaan, kalpenemaan; hän, vanha
tynnyrintekijä, tahtoi harmaissa asuinhuoneissaan, astuessaan
talonsa oksaisia portaita ylös ja alas, herättää parisilaisissa
toiveita ja pelkoa; toisin sanoen, hän tahtoi tehdä heille kepposen.
Hänen kaikki ajatuksensa olivat veljenpojassa. Hän tahtoi pelastaa
kuolleen veljensä kunnian, mutta se ei saanut maksaa hänelle
eikä veljenpojalle äyriäkään. Hänen omat rahansa olivat asetetut
kolmeksi vuodeksi; hänellä ei ollut muuta tehtävää kuin pitää huolta
kiinteästä omaisuudestansa; hän tarvitsi aihetta pahanilkiselle
toimihalulleen, ja sellaisen sai hän veljensä vararikosta.
Hänellä ei ollut nyt mitään käsillä ja hän tahtoi Charles'ille
hyödyksi käydä käsiksi parisilaisiin ja näytellä helposta hinnasta
mallikelpoisen veljen osaa. Perheen kunnia ei merkinnyt mitään
hänen suunnitelmissaan. Hänen tunteensa oli sama, jota tuntevat
pelaajat nähdessään hyvin pelattavan peliä, johon heillä itsellään
ei ole tilaisuutta ottaa osaa. Tätä varten tarvitsi hän Cruchot'ita,
mutta hän ei tahtonut mennä heidän luokseen. Hänelle oli mukavampaa
että he tulivat hänen tykönsä, ja hän toivoi voivansa alottaa jo
samana iltana huvinäytelmän, josta hän jo nautti mielessään, ja jo
seuraavana päivänä oli hän oleva koko kaupungin ihailun esineenä,
ilman että hänen tästä hauskuudesta tarvitsi maksaa äyriäkään.
Neljäs luku.
Isän poissaollessa oli Eugéniella onni voida avoimesti toimia rakkaan
orpanansa hyväksi ja antaa ilman pelkoa valtaa säälilleen, mikä on
aina yksi naisen ylevimpiä etuja -- ainoa, jota hän tahtoo harjoittaa
ja tuntea ja jonka hän näkee mielellään miehen ottavan vastaan.
Kolme, neljä kertaa juoksi Eugénie kuuntelemaan serkkunsa hengitystä,
saadakseen selville, valvoiko vai nukkuiko tämä; ja kun Charles oli
noussut, olivat kerma, kahvi, munat, hedelmät, lautaset, lasit,
kaikki, mikä kuului hyvään aamiaiseen Eugénien lähimpänä huolena.
Sillävälin kapusi hän taas ketterästi vanhoja rappusia serkkunsa
ovelle, kuunnellakseen ääntä tämän huoneesta. Pukeutuiko hän? Vai
mahtoiko hän itkeä vielä? Eugénie oli tullut aivan oven taakse.
-- Serkku!
-- Te, serkkuseni?
-- Tahdotteko syödä aamiaista vierastuvassa vaiko huoneessanne?
-- Aivan niinkuin tahdotte!
-- Kuinka voitte nyt?
-- Rakas serkkuseni, tunnenpa häpeäväni sitä tunnustaa, mutta minun
on nälkä.
Tämä oven läpi suoritettu vuoropuhelu oli Eugénielle kappale
todellista romaania.
-- No hyvä, tuomme teille aamiaisen huoneeseenne, jottei olisi isästä
mitään pelkoa.
Hän katosi kepeänä kuin lintu kyökkiin.
-- Nanon, menehän toki laittamaan kuntoon hänen huoneensa.
Nuo portaat, joita hän oli kulkenut niin usein ylös ja alas ja jotka
narahtivat joka askelelta, näyttivät Eugéniesta menettäneen kaiken
vanhan luonteensa, ne olivat hänestä valoisat, ilmehikkäät ja nuoret,
kuten hän itsekin, nuoret kuin se rakkaus, jota ne palvelivat.
Hänen hyvä ja kärsivällinen äitinsä mukautui mielellään tyttärensä
rakkauden oikkuihin. Kun Charles'in huone oli siistitty, menivät he
kumpikin pitämään seuraa poikaparalle. Eikö kristillinen rakkaus
heitä siihen velvoittanut? Molemmat naiset löysivät uskonnosta satoja
pieniä koukkuja, joilla he osasivat menettelyään tukea.
Charles huomasi olevansa mitä ystävällisimmän ja hellimmän
huolenpidon esine. Ja hän tunsi syvässä surussaan tämän
sametinpehmeän hellyyden sulon, näiden kahden naisen ystävyyden,
jotka alati orjuudessa eläneinä hetkeksi saivat takaisin vapautensa
kärsimyksissä, heidän oikeassa ilmakehässään. Sukulaisuuden nojalla
katsoi Eugénie olevansa oikeutettu järjestelemään serkkunsa
liinavaatteita ja toiletti-tarpeita ja hän piteli jokaista kultaista
ja hopeista pikkuesinettä kauan ihaillen ja tutkien käsissään.
Charles tunsi syvää liikutusta tätinsä ja serkkunsa osanoton
johdosta, sillä hän tiesi vallan hyvin, että Parisissa ei hän
nykyisessä asemassaan olisi tavannut muuta kuin välinpitämättömiä ja
kylmiä sydämiä. Hän alkoi nyt nähdä Eugénien koko tämän erikoisessa
kauneudessa ja ihaili nyt hänen viattomia tapojaankin, joita hän
oli ennen pitänyt naurettavina. Kun sitten Eugénie otti Nanonin
kädestä kahvikannun tarjotakseen hänelle itse koko naisellisella
sulollaan, heittäen samalla serkkuunsa kauniin katseen, kyyneltyivät
parisilaisen silmät ja hän tarttui tytön käteen ja suuteli sitä.
-- Ah, mitä te nyt teette? kysyi Eugénie.
-- Ne ovat kiitollisuuden kyyneliä, vastasi Charles. Eugénie kääntyi
äkkiä kamiinia kohti ja tarttui kynttiläjalkoihin.
-- Nanon, ota nämä ja vie ne alas, sanoi hän.
Kun hän taas loi katseensa serkkuun, oli hän vielä punainen,
mutta hänen silmänsä koettivat salata sitä hillitöntä iloa, joka
liikkui hänen sydämessään. Mutta molempain katseet ilmaisivat sen,
koko heidän sielunsa suli yhteen ainoaan ajatukseen: tulevaisuus
oli heidän. Tämä suloinen elämys oli Charles'ille hänen suuressa
surussaan sitä kallisarvoisempi, kun se oli aivan odottamaton.
Kolkutus porttiin sai molemmat naiset pakenemaan paikoilleen. Onneksi
ehtivät he kavuta kyllin nopeasti portaita ollakseen työnsä ääressä,
kun Grandet astui sisään. Hänen epäluulonsa olisivat jo heränneet,
jos hän olisi tavannut heidät porraskäytävässä. Aamiaisen jälkeen,
jonka Grandet tuota pikaa antoi luistaa kädestä suuhun, ilmestyi
metsävahti, joka ei vielä ollut saanut hänelle luvattua korvausta.
Hän toi Froidfond'ista jäniksen ja muutamia peltokanoja, jotka hän
oli linnan metsissä ampunut, sekä ankeriaita ja pari haukea, joita
myllärit olivat lähettäneet.
-- Kas, kas, Cornoiller, hän tulee aina kuin pyydettynä. -- Taitaa
olla hyvänmakuinen, tuo?
-- Totta tosiaan, jalo herra, olen tappanut sen pari päivää sitten.
-- Siispä, jalat allesi, Nanon! huudahti Grandet. Valmista tämä
päivälliseksi, sillä olen kutsunut molemmat Cruchot't kesteihin.
Nanon jäi ihmeissään seisomaan paikoilleen ja katsoa töllisteli
huoneessa olijoita.
-- Mutta mistä minä näin äkkiä saan silavaa ja höysteitä ruokiin?
-- Vaimoseni, anna Nanonille kuusi frangia ja muistuta minua, että
noudan hyvää viiniä kellarista.
-- Herra Grandet, aioinpa, alkoi metsänvartija, joka kauan oli
miettinyt, miten saada puhe johdetuksi luvattuun palkkaan, aioinpa,
herra Grandet...
-- Ta, ta, ta, ta, virkahti Grandet väliin, tiedän mikä sinulla on
mielessäsi; sinä olet rehti mies. Katsokaamme huomenna, tänään ei
minulla ole aikaa. -- Vaimoseni, anna hänelle viisi frangia.
Tämän sanottuaan lähti Grandet huoneesta. Hänen vaimoparkansa oli
ylen onnellinen saadessaan rauhan syntymään yhdentoista frangin
hinnalla. Hän tiesi, ettei Grandet pariin viikkoon kiukuttelisi nyt,
kun hän kappale kappaleelta oli poiminut häneltä ne kolikot, jotka
hän oli hänelle antanut.
-- Tässä on, Cornoiller, sanoi hän, pistäen kymmenen frangia miehen
käteen. Kyllä muistamme kerran palkita palveluksesi.
Cornoiller ei saanut sanaakaan sanotuksi. Hän lähti.
-- Rouva, sanoi Nanon, joka oli pannut mustan myssynsä päähänsä ja
ottanut kopan käsivarrelleen, en tarvitse enempää kuin kolme frangia,
pitäkää loput. Tulen hyvin toimeen kolmellakin.
-- Valmistakin hyvä päivällinen, Nanon, serkkuni on tänään
vieraanamme, virkahti Eugénie.
-- Aivan varmasti hautoo isäsi jotain erikoista mielessään, sanoi
rouva Grandet. Tämä on kolmas kerta sitten naimisiin menomme jolloin
isäsi on kutsunut päivällisvieraita.
Kellon lähetessä neljää, juuri kun Eugénie ja hänen äitinsä olivat
kattaneet pöydän neljälle henkilölle ja isäntä itse oli mennyt
kellariin noutamaan muutamia pulloja erinomaista viiniään, tuli
Charles tupaan. Hän oli kalpea. Hänen käytöksessään, liikkeissään,
katseissaan ja äänessään oli hienoa surumielisyyttä. Hän ei
teeskennellyt surua, hän kärsi todella ja hänen kasvonsa saivat
ikäänkuin verhotun ilmeen, jota naiset tavallisesti pitävät niin
mieltäkiinnittävänä. Eugénie rakasti häntä sen takia entistä
enemmän. Ehkäpä tunsi hän serkkunsa surun ikäänkuin lähentävän häntä
itseensä. Charles ei enää ollut sama rikas ja kaunis nuorimies, joka
eli hänelle saavuttamattomassa ympäristössä, vaan surun murtama
sukulainen. Tuska tekee ihmiset yhdenvertaisiksi. Nainen muistuttaa
siinä suhteessa enkeliä, että kärsivät sielut kuuluvat hänelle.
Charles ja Eugénie ymmärsivät toinen toisensa katseet. Kukistunut,
orvoksi jäänyt keikari istuutui nurkkaan mykkänä, kylmänä ja ylpeänä,
mutta vähän väliä tapasivat hänet serkun lempeät ja rakastavat
katseet, jotka pakoittivat hänen jättämään synkät mietteensä ja
retkeilemään toivon ja tulevaisuuden maille, jonne tytön ajatukset
häntä niin mielellään seurasivat.
Saumurin kaupunki oli tänään vielä enemmän kuohuissaan Grandet'n
Cruchot'ille antamista päivällisistä kuin se eilen oli ollut
kuullessaan petollisista viinikaupoista. Jos viekas viinikauppias
olisi antanut päivällisensä samassa mielessä kuin Alkibiades muinoin
leikkautti koiransa hännän, olisi hän kenties ollut luettava
suureksi mieheksi; mutta hän tunsi olevansa niin paljon yläpuolella
sitä kaupunkia, jonka kanssa hän harjoitti keinotteluaan, ettei
hän kiinnittänyt siihen suurtakaan huomiota. Des Grassins'it
saivat pian vihiä Charles'in isän kuolemasta ja odotettavasta
vararikosta ja päättivät vielä samana iltana lähteä Grandet'n luo
osottamaan osanottoaan hänen suruunsa ja antamaan siten todistuksen
ystävyydestään sekä, jos mahdollista, saadakseen selvää; mitkä seikat
olivat saaneet hänen nykyisessä asiaintilassa kutsumaan Cruchot't
päivällisille.
Täsmälleen viiden aikaan ilmestyivät presidentti C de Bonfons,
tämän eno ja notario, kiireestä kantapäähän juhla-asussa. Vieraat
asettuivat pöytään ja alkoivat syödä huomattavan juhlallisesti.
Grandet oli vakava, Charles hiljainen, Eugénie mykkä, ja rouva
Grandet ei puhunut hänkään enempää kuin hänen tapansa oli, niin että
tämä ateria oli todella omistettu surulle.
Kun oli noustu pöydästä, sanoi Charles sedälleen ja tädilleen:
-- Sallitteko että poistun? Minun täytyy kirjoittaa pitkä ja
surullinen kirje.
-- Kyllä, veljenpoikani.
Kun Charles oli poistunut ja Grandet saattoi otaksua hänen jo niin
syventyneen kirjeeseensä, ettei hän voinut mitään kuulla, katsahti
viinikauppias viekkaasti vaimoonsa ja sanoi:
-- Rouva Grandet, se mitä nyt aiomme puhua, olisi teille latinaa,
kello on puoli kahdeksan, voitte siis jo mennä levolle. -- Hyvää
yötä, tyttöseni.
Hän syleili Eugénie'ta ja molemmat naiset lähtivät huoneesta.
Nyt alkoi näytös, jonka kestäessä isä Grandet käytteli hyväkseen sitä
viekkautta, jonka hän oli saanut seurustelussa ihmisten kanssa, ja
joka oli hankkinut hänelle niiden taholta, joita hän oli pahimmin
kyninyt, liikanimen "vanha koira". Jos Saumurin määrin kunnianhimo
olisi tavoitellut korkeampia päämääriä tai jos onnelliset olosuhteet
olisivat viskanneet hänet ylimpiin piireihin, neuvottelupöytien
ääreen, missä kansojen kohtaloja ratkaistaan, olisi hän varmaan
tehnyt Ranskalle loistavia palveluksia, oletettuna että hän olisi
toiminut yhtä nerokkaasti kuin silloin kun hänen omat etunsa olivat
kysymyksessä. Mahdotonta ei ole kuitenkaan myöskään, että tämä
kunnon porvari olisi Saumurin ulkopuolella tykkänään epäonnistunut.
Henkisten ominaisuuksien käy usein kuin eräiden eläinten;
siirrettyinä toiseen ilmanalaan osottautuvat ne voimattomiksi.
-- He-he-he-herra pre-pre-presidentti, te sa-sa-sanoitte, että,
va-vara rikko...
Sammaltelu, jota tämä kunnon viiniporvari jo pitemmän aikaa
teeskenteli, kävi yhtä täydestä kuin se kuurouskin, jota hän pahan
sään aikaan aina valitteli. Tässä neuvottelussa oli se molemmille
Cruchot'ille niin kiusallinen, että he tietämättään irvistelivät
viinikauppiasta vasten kasvoja, tehden samalla ikäänkuin kokeita
täydentää niitä sanoja, joita tämä mielin määrin katkoili.
On kenties paikallaan kertoa tässä Grandet'n sammaltelun ja kuurouden
esitarina. Kukaan ei tainnut koko Anjou'ssa niin nokkelasti kuin
liukas viinikauppiaamme puhua paikallista ranskankieltä. Kerran,
kaikesta hänen viekkaudestaan huolimatta, oli juutalainen hänet
pettänyt. Tällä oli tapana pitää kättä korvan takana muka paremmin
kuullakseen ja samalla änkyttää niin kauheasti, että Grandet piti
velvollisuutenaan ihmisenä tarjota ovelalle israeliitille ne sanat,
joita tämä näytti etsivän, täydentää tämän ajatuksia, puhua kuin
tuo kirottu juutalainen olisi puhunut, lyhyesti olla juutalainen,
sen sijaan että hänen olisi pitänyt olla Grandet. Tämä omituinen
ottelu päättyi tynnyrintekijän tappioon, ainoaan kauppaan, jota hänen
elämänsä aikana oli tarvinnut katua. Mutta jos hän olikin menettänyt
rahaa, oli hän sen sijaan saanut hyvän läksyn, joka pian oli
kantava hedelmiä. Kunnon porvari ei sentähden lakannut siunaamasta
juutalaista, joka oli opettanut hänelle taidon, millä hän sai
kauppatuttavansa aina askartelemaan hänen lausumatavassaan ja siten
kadottamaan jäljet omilta ajatuksiltaan.