ja tästä puutteesta olen suuresti kärsinyt. Parisissa surmataan
ihminen sanomalla: "Hänellä on hyvä sydän". Tämä lause merkitsee:
"Poika parka on tyhmä kuin sarvikuono". Mutta koska minä olen rikas
ja koska tiedetään että minä kolmenkymmenen askeleen päästä osaan
maaliini millaisella ampuma-aseella tahansa, niin säästyn minä
pilkalta.
-- Tuo, mitä sanotte, nuori sukulaiseni, todistaa hyvää sydäntä,
virkkoi rouva Grandet.
-- Teillä on hyvin kaunis sormus, sanoi Eugénie; voisinko saada
katsella sitä?
Charles ojensi hänelle kätensä ja Eugénie veti sormuksen hänen
sormestaan, punastuen, kun kosketteli sormenpäillään serkkunsa
punaisia kynsiä.
-- Katsokaa, äiti, kuinka kaunista työtä.
-- Oi, sehän on paksua kultaa, sanoi Nanon tuoden kahvia.
-- Mitä tämä on? kysyi Charles nauraen.
Ja hän osoitti soikeaa ruukkua ruskeasta savesta, sisäpuolelta
siloiteltua, jota ympäröi tuhkakerros ja jonka reunojen yli kahvi
kiehuskeli.
-- Se on kiehutettua kahvia, sanoi Nanon.
-- Oi, rakas tätini, jätän ainakin jonkun hyvän jäljen täällä
olostani. Te olette hyvin jälellä ajastanne! Minä opetan teitä
keittämään hyvää kahvia Chaptalilaisessa kahvikeittiössä.
Ja hän koetti selittää, miten kahvia keitetään Chaptalilaisessa
kahvikeittiössä.
-- No, jos siihen tarvitaan noin paljon työtä, sanoi Nanon, niin
kyllä se jää minulta tekemättä. En minä koskaan tule keittämään
kahvia sillä tavalla. En totta tosiaan! Ja kuka hakisi ruokaa meidän
lehmällemme silläaikaa, kun minä keittäisin kahvia?
-- Minä teen sen, sanoi Eugénie.
-- Lapsi! sanoi rouva Grandet, katsellen tytärtään.
Tämän sanan sanottuaan, mikä muistutti surusta, joka oli
puhkeamaisillaan tämän onnettoman nuorukaisen ylitse, vaikenivat
kaikki kolme naista ja katselivat Charles'ia säälivin katsein.
-- Mikä teidän on, serkkuni?
-- St! sanoi rouva Grandet Eugénielle, joka aikoi vastata. Tiedäthän,
tyttäreni, että isäsi tahtoo puhua herralle...
-- Sanokaa minua Charles'iksi, virkkoi nuori Grandet.
-- Ah, teidän nimenne on Charles? Se on kaunis nimi, huomautti
Eugénie.
Onnettomuuden aavistus tietää melkein aina onnettomuutta. Nanon,
rouva Grandet ja Eugénie, jotka pelolla ajattelivat vanhan
tynnyrintekijän kotiintuloa, kuulivat tuttua koputusta ovelta.
-- Isä! huudahti Eugénie.
Hän tempasi samalla nopeasti pois sokeriastian, jättäen ainoastaan
muutamia paloja pöytäliinalle. Nanon korjasi munankuoret. Rouva
Grandet hypähti paikallaan kuin säikähtänyt metsäkauris. Äkillinen
pelästys, joka valtasi naiset, kummastutti Charles'ia, joka ei voinut
keksiä siihen syytä.
-- Mikä teidän on? kysyi hän heiltä.
-- Isäni! sanoi Eugénie.
-- Entä sitten?...
Herra Grandet astui saliin, heitti tarkkaavan katseen pöytään ja
huomasi kaikki.
-- Kas vain! te kestitsette täällä parhaan taitonne mukaan
veljenpoikaa, se on hyvä, oikein hyvä, erinomaisen hyvä! sanoi hän
sammaltamatta. Kun kissa on poissa, tanssivat hiiret pöydällä.
-- Kestitsevät?... ajatteli Charles, jonka oli mahdotonta ymmärtää,
millainen järjestys ja millaiset tavat talossa vallitsivat.
-- Anna minulle lasini, Nanon, sanoi herra Grandet.
Eugénie toi lasin. Herra Grandet veti taskustaan suuriteräisen
veitsen, leikkasi palasen leipää, levitti sille hienosti voita
ja rupesi syömään seisaallaan. Sillä aikaa pani Charles sokeria
kahviinsa. Isä Grandet huomasi sokeripalaset, heitti katseen
vaimoonsa, joka kalpeni ja astui kolme askelta taaksepäin, sitten
kääntyi Grandet hänen puoleensa ja sanoi hänelle korvaan:
-- Mistä olette saaneet kaiken tämän sokerin?
-- Nanon kävi hakemassa Fessard'ilta, sillä sitä ei ollut kotona.
On mahdotonta kuvitella, kuinka tuskallinen tämä mykkä näytös
oli näille kolmelle naiselle. Nanon ei myöskään malttanut olla
keittiössä, vaan katseli ovelta, mihin suuntaan asiat kehittyisivät.
Maisteltuaan kahvia, piti Charles sitä liian karvaana ja hän etsi
sokeria, jonka Grandet jo oli ottanut pois.
-- Mitä etsitte, veljenpoikani? kysyi hän.
-- Sokeria.
-- Pankaa maitoa, vastasi talon isäntä, niin kahvinne tulee
miedommaksi.
Eugénie otti sokeriastian, jonka hänen isänsä oli kätkenyt ja
asetti sen pöydälle, katsellen isää tyynesti silmiin. Charles ei
koskaan saanut tietää, millaisen sisällisen taistelun alaisena hänen
serkkunsa oli, johon vanhan tynnyrintekijän katse vaikutti kuin
salaman isku.
-- Etkö syö, vaimoni?
Onneton orjatar astui vapisten pöydän luo, leikkasi palasen leipää ja
otti päärynän. Eugénie tarjosi rohkeasti isälleen rypäleitä, sanoen:
-- Maistahan, isä, minun säästöjäni! -- Serkkuni, tehän syötte näitä,
eikö totta? Olen hakenut nämä kauniit viinirypäleet teitä varten.
-- Kas vaan, jos he saavat menetellä omin päin, niin ryöstävät he
pian koko Saumurin putipuhtaaksi teidän tähtenne, veljenpoikani. Kun
olette lopettanut syömisen, menemme yhdessä puutarhaan; minulla on
kerrottavana teille seikkoja, jotka eivät ole sokerinsuloisia.
Eugénie ja hänen äitinsä heittivät Charles'iin katseen, jonka
merkitystä nuorukainen ei voinut olla ymmärtämättä.
-- Mitä merkitsee teidän puheenne, setäni? Sitten äitipoloiseni
kuoleman (näitä sanoja lausuessaan hänen äänensä heltyi) ei ole
mikään onnettomuus ollut mahdollinen minulle...
-- Veljenpoikani, ken voi tietää, millä kärsimyksillä Jumala tahtoo
meitä koetella? sanoi hänen tätinsä.
-- Ta-ta-ta-ta, sammalsi Grandet, sellaisia typeryyksiä. Katselenpa
murheella, veljenpoikani, kauniita valkeita käsiänne.
Ja hän näytteli veljenpojalleen eräänlaisia lampaanlapoja, jotka
luonto oli sijoittanut hänen omien käsivarsiensa päähän.
-- Näillä käpälillä voi kerätä taalereita? Te olette tottunut
käyttämään kenkiinne samaa nahkaa kuin muut lompakoihin. Sellainen ei
kelpaa! Ei ensinkään!
-- Mitä tarkoitatte, setä hyvä? Enpä kuolemakseni ymmärrä puheestanne
sanaakaan.
-- Tulkaa, sanoi Grandet.
Saituri sulki taskuveitsensä, joi loppuun valkoviininsä ja avasi oven.
-- Rohkeutta, orpana!
Se äänenväri, jolla Eugénie lausui nuo sanat, kylmäsi Charles'in
mieltä. Hän seurasi hirvittävää sukulaistaan kuolettavan
levottomuuden vallassa. Eugénie meni äitinsä ja Nanonin seurassa
kyökkiin, josta he uteliaina katseillaan seurasivat näytöstä pienessä
kosteassa puutarhassa. Setä ja veljenpoika olivat ääneti hetken ajan.
Grandet'sta ei tuntunut erikoisen vaikealta ilmoittaa Charles'ille
hänen isänsä kuolemasta, mutta jonkinlaista sääliä tunsi hän
ajatellessaan, ettei mies paralla ollut penniäkään omaisuutta,
ja sentähden etsi hän sanoja, voidakseen ilmoittaa hänelle tämän
viimemainitun asian niin varovaisesti kuin mahdollista. Hänestä
ei tuntunut miltään sanoa: "Te olette kadottanut isänne!" Isäthän
kuolevat ennenkuin lapset. Mutta: "Teillä ei ole ensinkään mitään!"
Kaikki maailman onnettomuudet olivat yhdistettynä näihin sanoihin.
Ja Grandet kulki jo kolmannen kerran edestakaisin keskitietä, jonka
santa narskui jalkojen alla. Elämän tärkeinä hetkinä sielumme kiintyy
lujasti paikkaan, jossa meitä on kohdannut joku suru tai ilo. Niin
Charles'kin tutki erikoisen tarkkaavaisesti pyökkejä tässä pienessä
puutarhassa, kellastuneita lehtiä, jotka putoilivat, rikkoutunutta
muuria, hedelmäpuiden omituisuuksia, yksityiskohtia, jotka painuivat
hänen mieleensä, ja jotka tulivat hänen eteensä samalla kertaa kuin
muisto näistä surullisista hetkistä.
-- On hyvin lämmin, hyvin kaunis ilma, sanoi Grandet, syvään
hengittäen.
-- Kyllä, setäni... mutta...?
-- No niin, poikani, jatkoi setä, minulla on ikäviä uutisia
kerrottavana sinulle. Isäsi on hyvin sai...
-- Minkätähden olen siis täällä? huudahti Charles. Nanon, nopeasti
tänne kyytihevoset! Voinhan saada täältä vaunut, lisäsi hän, kääntyen
setänsä puoleen, joka seisoi liikkumattomana.
-- Hevoset ja vaunut ovat tarpeettomat, vastasi Grandet, katsellen
Charles'ia, joka oli vaiti ja tuijotti eteensä. -- Niin, poika
parkani, sinä arvaat. Hän on kuollut. Mutta se ei ole vielä mitään,
on jotain vielä vakavampaa, hän on ampunut kuulan otsaansa...
-- Isänikö?...
-- Niin, mutta se ei ole mitään. Sanomalehdet kirjoittelevat tästä
ikäänkuin tietäisivät muutakin. Kas tuossa, lue.
Grandet, joka oli lainannut lehden Cruchot'lta, levitti tuon
kohtalokkaan kirjoituksen Charles'in silmien eteen. Silloin
nuorukaisparka, vielä melkein lapsi ja siis siinä iässä, jossa
tunteet ovat herkimmillään, puhkesi kyyneliin.
-- Hyvä, ajatteli Grandet, hänen silmänsä peloittivat minua. Nyt hän
itkee, hän on pelastettu. -- Tämäkään ei ole vielä mitään, rakas
veljenpoikani, jatkoi Grandet ääneen, tietämättä, kuunteliko Charles
häntä, tämä ei ole vielä mitään, sinä unohdat surusi; mutta...
-- En koskaan! En koskaan! Isäni! Isäni!
-- Hän on syössyt sinut perikatoon. Sinulla ei ole mitään omaisuutta.
-- Mitä minä siitä välitän? Missä on isäni, isäni?
Itku ja valitus kaikuivat vanhojen muurien siimeksessä
sydäntäsärkevällä tavalla. Kaiku vahvisti niitä, kolme naista yhtyi,
säälin tunteen valtaamina itkuun. Kyynelet ovat yhtä tarttuvat kuin
nauru. Kuuntelematta enempää setäänsä, Charles kiiruhti sisään,
syöksyi huoneeseensa ja heittäytyi pitkälleen vuoteelleen, kätkien
kasvonsa lakanoihin, voidakseen itkeä rauhassa.
-- Täytyy antaa ensi puuskan mennä ohi, sanoi Grandet, palatessaan
saliin, jossa Eugénie ja hänen äitinsä olivat nopeasti kiiruhtaneet
paikoilleen ja tekivät työtä vapisevin käsin, pyyhittyään kuiviksi
kostuneet silmänsä. Tuo mies parka on houkka, hän suree enemmän
vainajaa kuin menetettyä omaisuutta.
Eugénieta puistatti, kun hän kuuli isänsä puhuvan sillä tavalla
pyhimmistä tunteista. Hän alkoi tästä hetkestä lähtien arvostella
isäänsä.
Vaikkakin tukahdutettuina kuuluivat Charles'in nyyhkytykset tässä
hiljaisessa talossa; ja hänen syvä valituksensa, joka tuntui tulevan
kuin maan alta, ei lakannut ennenkuin myöhään illalla, ensin
asteettain heikonnuttuaan.
-- Poika parka! huokaili rouva Grandet.
Onneton huokaus! Isä Grandet katseli vaimoaan, Eugénieta ja
sokeriastiaa; hän muisti sitä erikoista aamiaista, jota oli
valmistettu onnettomalle sukulaiselle, ja asettui taisteluasentoon
keskelle salia.
-- Niin, minä toivon, sanoi hän tavallisella tyyneydellään, ett'ette
jatka tuhlaavaisuuttanne, rouva Grandet. En ole antanut teille
rahojani, jotta te syöttäisitte sokeria tuolle narrille.
-- Äidilläni ei ole mitään osaa tässä, sanoi Eugénie. Minä olen...
-- Senkötähden, että sinä olet täysi-ikäinen, keskeytti Grandet
tytärtään, tahdot sinä vastustaa isääsi? Ajattele Eugénie...
-- Isäni, teidän veljenpojaltanne ei saa puuttua teidän luonanne...
-- Ta, ta, ta, ta! sammalsi tynnyrintekijä neljällä puoliaskeleisella
äänenvivahduksella, aina vaan veljenpoika! Charles ei liikuta meitä
vähintäkään: hänellä ei ole ropoakaan; hänen isänsä on tehnyt
vararikon; ja kun tuo keikari on itkenyt itsensä väsyksiin, saa hän
lähteä matkoihinsa täältä; minä en salli, että hän kääntää nurin koko
taloni.
-- Mitä merkitsee, isä, vararikko? kysyi Eugénie.
-- Vararikko, vastasi isä, on häpeällisin teko, mitä mies koskaan voi
tehdä.
-- Se mahtaa olla hyvin suuri synti, sanoi rouva Grandet, ja
syyllinen saa siitä kyllä rangaistuksensa.
-- Siinäkös sinä olet taas jaarituksinesi, sanoi hän vaimolleen,
kohauttaen olkapäitään. -- Tehdä vararikko, Eugénie, jatkoi hän, on
varkaus, jonka laki pahaksi onneksi ottaa suojansa alle. Ihmiset
ovat antaneet rahojaan Guillaume Grandet'lle, koska häntä on pidetty
kunniallisena ja rehellisenä miehenä; mutta hän on vienyt heiltä
kaiken, jättämättä heille muuta kuin silmät, joilla voivat itkeä
rahojaan. Maantien rosvo on asetettava korkeammalle kuin vararikon
tekijä: edellinen ahdistaa teitä, te voitte puolustaa itseänne, hän
panee oman henkensä alttiiksi, mutta jälkimäinen... Niin, Charles on
häväisty.
Nämä sanat kaikuivat tyttöparan sydämessä ja musersivat hänet koko
painollaan. Hän ei tuntenut maailman ajatuksia eikä sen viekkaita
viisasteluja; hän oli vilpitön kuin kukkanen, joka kasvaa syrjäisessä
metsän katveessa. Hän uskoi täydellisesti isänsä selitykseen, joka ei
tehnyt eroa tahallisen ja tahdottoman vararikon välillä.
-- Mutta, isä, ettekö te olisi voinut estää tätä onnettomuutta?
-- Veljeni ei ole pyytänyt minun neuvojani, sitäpaitsi on hänellä
neljän miljoonan velat.
-- Kuinka paljon on miljoona, isä? kysyi Eugénie lapsen
viattomuudella, luullen jo keksineensä keinon.
-- Miljoonako? sanoi Grandet. Se on miljoona kahdenkymmenen sou'n
rahaa. Viidestä kahdenkymmenen sou'n rahasta tulee viisi frangia.
-- Jumalani! huudahti Eugénie, sedällänihän on siis ollut hallussaan
neljä miljoonaa? Onko ketään koko Ranskassa, jolla olisi yhtä monta
miljoonaa.
Ukko Grandet hiveli leukaansa ja hymyili; hänen sieramensa näyttivät
laajenneen.
-- Mutta kuinka käy serkkuni Charles'in?
-- Hän lähtee Intiaan, missä hän isänsä toivomuksen mukaan koettaa
ansaita rahaa.
-- Mutta onko hänellä varoja matkustaa sinne saakka?
-- Minä maksan hänen matkansa... aina Nantes'iin saakka.
Eugénie kavahti isänsä kaulaan.
-- Oi, isäni, kuinka hyvä te olette!
Hän syleili isäänsä niin sydämellisesti, että Grandet häpesi, sillä
hänen omatuntonsa soimasi häntä hiukan.
-- Tarvitaanko paljon aikaa miljoonan kokoamiseen? kysyi Eugénie.
-- Jumala paratkoon! sanoi tynnyrintekijä, tiedäthän millainen 20
frangin kultaraha on; no niin, sellaisia tarvitaan viisikymmentä
tuhatta, jotta saataisiin miljoona.
-- Äiti, me annamme lukea yhdeksän messua hänelle.
-- Minäkin sitä jo ajattelin, vastasi äiti.
-- Siinä ollaan taas! aina tuhlata rahaa, huudahti isä. Luuletteko,
että sillä tavalla ansaitaan satoja ja tuhansia!
Samassa äänekäs valitus, sydäntäsärkevämpi kuin edelliset, kuului
ylhäältä. Eugénie ja hänen äitinsä kalpenivat säikähdyksestä.
-- Nanon, mene katsomaan, ettei hän tapa itseään, sanoi Grandet. --
Kas niin! jatkoi hän, kääntyen vaimonsa ja tyttärensä puoleen, ei
mitään tyhmyyksiä. Minä jätän teidät. Menen hollantilaistemme luo,
jotka lähtevät tänään. Sitten käyn Cruchot'n luona keskustelemassa
näistä asioista.
Hän lähti. Kun Grandet oli sulkenut oven jälessään, vetivät äiti ja
tytär helpoituksen huokauksen. Ennen tätä aamua ei Eugénie ollut
koskaan tuntenut ahdistusta isänsä läsnä-ollessa, mutta sitten
muutaman tunnin olivat tunteet ja ajatukset saaneet hänessä uuden
käänteen.
-- Äiti, paljonko saadaan viinitynnyristä?
-- Isäsi myö niitä sadasta, sadasta viidestäkymmenestä, joskus
kahdestakin sadasta frangista, mikäli minä olen kuullut kerrottavan.
-- Kun hän siis korjaa neljätoista sataa tynnyriä viiniä, niin...?
-- Tosiaankin, lapseni, minä en tiedä, paljonko hän siitä saa; isäsi
ei koskaan kerro minulle kauppa-asioistaan.
-- Mutta, isän täytyy olla rikas.
-- Ehkä. Herra Cruchot sanoi minulle, että isäsi osti kaksi vuotta
sitten Froidfond'in, joka maksoi hänelle luultavasti paljon rahaa.
Eugénie, joka ei voinut päästä selville isänsä omaisuudesta,
keskeytyi laskuissaan.
-- Hän ei edes huomannut minua, poika parka! sanoi Nanon, astuen
saliin. Hän makaa pitkällään vuoteellaan kuin vasikka, ja itkee kuin
Magdaleena, niin että valitus vain kuuluu! Mikä suru onkaan kohdannut
tuota kunnon nuorukaista!
-- Menkäämme heti lohduttamaan häntä, äiti; ja kun koputetaan ovelle,
tulemme alas.
Rouva Grandet ei voinut vastustaa tyttärensä rukoilevaa ääntä.
Eugénie oli säälivä, hän oli nainen! Molemmat nousivat sykkivin
sydämin Charles'in huoneeseen. Ovi oli auki. Nuorukainen ei kuullut
eikä nähnyt mitään. Kyyneliinsä unohtuneena voihki hän ääneen.
-- Kuinka hän rakastaa isäänsä! sanoi Eugénie hiljaa. Oli mahdotonta
olla tuntematta näitä sanoja lausuttaissa tytön palavan sydämen
sisimmät toiveet. Rouva Grandet heittikin tyttäreensä äidillisen
katseen; sitten kuiskasi hän hiljaa hänen korvaansa.
-- Varo, ettet rakastu häneen.
-- Rakastu häneen! toisti Eugénie. Oi! jos tietäisit, mitä isäni on
sanonut!
Charles kääntyi, ja huomasi tädin ja serkkunsa.
-- Olen kadottanut isäni, isä parkani. Jos hän olisi uskonut minulle
onnettomuutensa salaisuuden, olisimme tehneet työtä molemmat ja
saaneet asiat jälleen hyvälle tolalle. Jumalani, minun hyvä isäni!
olin niin varma siitä, että näkisin hänet jälleen, että luulenpa
melkein että syleilin häntä kylmästi jäähyväisiksi...
Nyyhkytykset katkaisivat hänen puheensa.
-- Me rukoilemme hänen puolestaan, sanoi rouva Grandet. Antautukaa
Jumalan tahdon alle.
-- Serkkuni, sanoi Eugénie, rohkaiskaa mielenne! Isänne on
auttamattomasti kuollut, ajatelkaa nyt, millä tavalla pelastaisitte
kunnianne...
Naisen vaiston hienoudella, joka aina tulee esille, silloinkin kun
hän lohduttaa, Eugénie tahtoi kääntää serkkunsa huomion surusta
häneen itseensä.
-- Kunnianiko?... huudahti nuorukainen, pyyhkäisten äkisti hiukset
otsaltaan.
Ja hän istuutui vuoteelleen pannen käsivartensa ristiin.
-- Ah! se on totta. Isäni on tehnyt vararikon, kertoi setä.
Hän päästi sydäntä särkevän huudon ja kätki kasvot käsiinsä
-- Jättäkää minut yksin, serkkuni, jättäkää minut yksin! Jumalani!
Jumalani! antakaa anteeksi isälleni, hän on mahtanut hirveästi kärsiä!
Oli jotain kaamean liikuttavaa nuorukaisen tuskan ilmaisussa,
joka näytti olevan niin tosi, niin vilpitön. Se oli ujoa tuskaa.
Eugénien ja hänen äitinsä yksinkertaiset sydämet ymmärsivät sen,
kun Charles liikkeellä pyysi heitä jättämään hänet yksin. He
menivät alas, istuutuivat tavallisille paikoilleen ikkunan eteen ja
tekivät työtä noin tunnin verran, sanomatta sanaakaan toisilleen.
Eugénie oli huomannut, heittäessään pikaisen silmäyksen nuorukaisen
tavaroihin, -- nuoret tytöt näkevät yhdellä silmäyksellä kaiken --
hänen pukimensa pienet yksityiskohdat, hänen saksensa ja kullalla
koristetut partaveitsensä. Ja tämä loisto, jonka hän näki surun
keskellä, saattoi Charles'in hänen silmissään vielä viehättävämmäksi,
ehkä juuri vastakohdan tähden. Ei koskaan niin vakava tapaus, ei
koskaan niin draamallinen näytös ollut järkyttänyt näiden molempain
olentojen mielikuvitusta, jotka tähän saakka olivat eläneet
keskeytymättömässä levossa ja yksinäisyydessä.
-- Äiti, sanoi Eugénie, meidän täytyy pukeutua mustiin sedän kuoleman
johdosta.
-- Isäsi ratkaiskoon sen asian, vastasi rouva Grandet. Sitten
vaikenivat he taas molemmat. Eugénie neuloi pistoksensa niin
säännöllisin liikkein, että tarkkaava silmä olisi voinut lukea hänen
surulliset, syvät ajatuksensa niissä. Tämän nuoren naisen suurin
toivo oli ottaa osaa serkkunsa suruun.
Kahdeksan tienoilla sai kiivas koputus ovelle rouva Grandet'n
säpsähtämään.
-- Mikä mahtaa olla isäsi mielessä? sanoi hän tyttärelleen.
Viinikauppias astui sisään iloisena. Vedettyään hansikkaat kädestään,
hieroi hän käsiään niin lujaan että hänen ihonsa olisi mennyt rikki,
ellei se olisi ollut vahvempaa kuin parkittu venäläinen nahka. Hän
kulki edestakaisin, väliin vilkaisten kelloa. Vihdoin tuli hänen
salaisuutensa ilmi.
-- Vaimoni, sanoi hän sammaltamatta, olen saanut heidät kaikki
ansaan. Viinimme on myyty! Hollantilaiset ja belgialaiset lähtivät
tänä aamuna, minä kuljin edestakaisin heidän majatalonsa ohitse
ja tekeydyin kuin olisin ollut pulassa. Silloin tapahtui se,
minkä jo sinulle kerroin. Kaikkien suurten viinimaitten omistajat
säästävät viininsä ja tahtovat odottaa, minä en ole estänyt heitä
siitä. Belgialaisemme oli epätoivoissaan. Minä huomasin tämän.
Asioista sovittiin ja hän ottaa viinimme maksaen kaksi sataa frangia
tynnyristä, josta puolet käteistä. Sain rahat kullassa. Vekselit ovat
valmiit, kas tuossa kuusi louis'ta sinulle. Kolmen kuukauden kuluttua
viinin hinta laskeutuu.
Nämä viimeiset sanat lausuttiin niin tyynellä, mutta samalla syvästi
ivallisella äänellä, että Saumurin asukkaat, jotka joukoissa
seisoivat torilla ja olivat tyrmistyneitä Grandet'n tekemästä
kaupasta, olisivat syvään huo'anneet, jos olisivat tämän kuulleet.
Äkillinen pelästys olisi saanut viinin hinnan laskeutumaan
viisikymmentä prosenttia.
-- Te saatte tänä vuonna tuhat tynnyriä, isä? kysyi Eugénie.
-- Niin, ty-ty-tyttöseni.
Tämä esiin sammallettu sananen todisti tynnyrintekijän olevan onnen
kukkuloilla.
-- Siitähän tulee kaksi sataa tuhatta kertaa kaksikymmentä sou'ta.
-- Aivan niin, neiti Grandet.
-- Silloinhan, isä, te voitte auttaa Charles'ia.
Kummastusta, vihaa, Belsazarin mielenkuohua hänen nähdessään Mene
Tekel Upharsinin seinällään, ei voisi verrata Grandet'n kylmään
suuttumukseen, kun hän huomasi veljenpoikansa asustavan tyttärensä
sydämessä ja hänen suunnitelmissaan.
-- Siitä lähtien kun tuo keikari pani jalkansa _minun_ talooni,
käy kaikki täällä nurinpäin. Te tahdotte ostaa makeisia, valmistaa
häitä ja juhlia. Minä en halua, että asiat käyvät sillä kurin. Minun
iälläni tietää jo, mikä sopii, mikä ei. Sitä paitsi, en tahdo, että
tyttäreni tulee minua opettamaan, enemmän kuin kukaan muukaan.
Minä teen veljenpoikani puolesta mitä näen parhaaksi tehdä, eikä
teidän tarvitse pistää nenäänne siihen asiaan. -- Minä sinuun tulee,
Eugénie, jatkoi hän kääntyen tyttärensä puolen, älä puhu minulle
enää mitään veljenpojastani tai lähetän minä sinut jo huomispäivänä
Noyers'in luostariin Nanonin kanssa. Missä hän on tuo, nuorukainen?
Onko hän tullut alas?
-- Ei, ystäväni, vastasi rouva Grandet.
-- No, mitä hän sitten tekee?
-- Hän itkee isäänsä, vastasi Eugénie.
Grandet katseli tytärtään, löytämättä sanaa vastaukseksi. Hänessä oli
kuitenkin hitunen isää.
Kuljettuaan pari kertaa edestakaisin salissa, meni hän
työhuoneeseensa miettimään, asettaisiko rahansa valtionpankkiin.
Kaksi tuhatta auranalaa metsää, jotka hän hiljan oli antanut kaataa,
oli tuottanut hänelle kuusi sataa tuhatta frangia; liittämällä tähän
rahat, jotka hän oli saanut poppeleistaan, edellisen ja tämän vuoden
tulot, paitsi niitä kahta sataa tuhatta, jotka hän juuri oli saanut,
oli hänellä koottuna yhdeksän sataa tuhatta frangia. Ne kaksikymmentä
prosenttia, jotka hän saattoi saada korkoa, houkuttelivat hänen
ahneuttaan. Hän teki laskelmiaan lyijykynällä sen sanomalehden
laitaan, jossa oli lukenut tiedonannon veljensä kuolemasta. Hän kuuli
veljenpoikansa nyyhkytykset, mutta ei kiinnittänyt niihin mitään
huomiota.
Nanon koputti ovelle, ilmoittaakseen, että päivällinen oli valmis.
Astuessaan alas portaita ajatteli Grandet:
-- Kun olen nostanut rahani, kahdeksan päivän päästä, järjestän
tämän asian. Kahden vuoden päästä voin nostaa Parisissa puolitoista
miljoonaa puhtaassa kullassa.
-- Kas niin, missä on veljenpoikani?
-- Hän sanoo, ettei tahdo syödä, vastasi Nanon. Mutta se ei ole
terveellistä.
-- Taaskin säästö, vastasi Grandet.
-- Niin, niin kyllä.
-- Hui hai! Ei hän iankaikkisesti itke. Kyllä routa porsaan kotia
ajaa.
Päivällinen oli painostavan hiljainen.
-- Ystäväni, sanoi rouva Grandet, kun ruoka oli korjattu pöydästä,
meidän täytyy pukeutua mustiin.
-- Totta tosiaan, rouva Grandet, te olette taitava keksimään keinoja,
millä saa rahan menemään. Suru on sydämessä eikä vaatteissa.
-- Mutta onhan surupuku välttämätön veljen kuoltua, ja kirkkokin
velvoittaa meitä...
-- Ostakaa surupukunne kuudella kultarahallanne. Minulle riittää
kappale harsoa.
Eugénie nosti silmänsä taivasta kohti sanaa puhumatta. Hänen
uinuvat tukahdutetut tunteensa olivat heränneet, mutta ne olivat
kohta herättyään taitetut. Tämä ilta oli näköjään samanlainen
kuin tuhannet edelliset hänen yksitoikkoisessa elämässään, mutta
samalla kauhein kaikista. Eugénie teki työtään nostamatta päätään
ja käyttämättä lainkaan työrasiaa, jota Charles oli katsellut niin
halveksien edellisenä iltana. Rouva Grandet kutoi kalvosimia. Herra
Grandet pyöritteli peukalojaan tunnin toisensa jälkeen vaipuneena
laskelmiinsa, joiden tulosten piti hämmästyttää seuraavana päivänä
Saumurin asukkaita.