Anjoun kansankielessä leipää, jolle on levitetty joko yksistään voita
tai myöskin hilloa. Kaikki ne, jotka näistä leivoksista lapsuudessaan
ovat nuolleet voin ja hillon ja jättäneet leivän, ymmärtävät tämän
sanan merkityksen.
-- Ei, vastasi Grandet, he eivät syö sitä enemmän kuin leipääkään. He
valikoivat ruokiaan kuin naimaikäiset tyttöheilakat.
Sitten määrättyään tavalliseen säästäväiseen tapaansa ruokalistan ja
suljettuaan ruokakaapin, aikoi Grandet mennä hedelmä-aittaan, kun
Nanon pidätti hänet sanoen:
-- Antakaahan, herra, vielä minulle jauhoja ja voita, että saan
leipoa leivoksen lapsille.
-- Tahdotko ryöstää taloni putipuhtaaksi veljenpoikani tähden?
-- En ajatellut enemmän veljenpoikaanne kuin koiraanne, en enemmän
kuin itse ajattelette häntä... Ettehän ole antanut minulle kuin kuusi
palaa sokeria ja minä tarvitsen kahdeksan.
-- Kas vaan, Nanon, en ole vielä koskaan nähnyt sinua tuollaisena.
Mikä sinun päähäsi on mennyt? Oletko sinä emäntä täällä? Sinä et saa
enempää kuin kuusi palaa sokeria.
-- Olkoon niin, mutta mistä saa veljenpoikanne silloin sokerin
kahviinsa?
-- Hänelle riittää kaksi palaa; minä en tarvitse mitään itseäni
varten.
-- Tekö ette tarvitsisi sokeria, teidän iällänne! Mieluummin ostaisin
sen vaikka omilla rahoillani.
-- Älä sekaannu muiden asioihin.
Huolimatta hinnan alenemisesta oli sokeri aina tynnyrintekijän
mielestä kalleinta ylellisyystavaraa; hän eli yhä vielä siinä ajassa,
kun naula maksoi kuusi frangia. Keisarivallan aikaan oli hän tottunut
käyttämään sitä säästävästi, ja siitä saakka ei hän ollut päässyt
tästä kerran juurtuneesta tottumuksestaan.
Kaikki naiset, tyhmimmätkin, osaavat käyttää viekkautta
saavuttaakseen päämääränsä. Nanon jätti sokerikysymyksen ottaakseen
uudelleen esille leivos-asian.
-- Neiti, ettekö haluakaan leivosta? huusi hän ikkunan läpi.
-- En, en, vastasi Eugénie.
-- No, Nanon, sanoi Grandet kuullessaan tyttärensä äänen, olkoon
menneeksi.
Hän avasi arkun, jossa oli jauhoja, antoi sieltä puolen kappaa ja
lisäsi muutamia luoteja jo leikkaamaansa voiviipaleeseen.
-- Vielä tarvitaan puita, jotta saadaan uuni lämpimäksi, sanoi
järkähtämätön Nanon.
-- No niin, ota niitä niin paljon kuin tarvitset, vastasi isäntä
surullisesti; mutta silloin on sinun paistettava hedelmäkaakku ja
kypsytettävä koko päivällinen uunissa, niin ettei sinun tarvitse
sytyttää kahta valkeaa.
-- Mitä! huudahti Nanon, tuota teidän ei tarvitse minulle sanoa!
Grandet loi melkein isällisen katseen uskolliseen ministeriinsä.
-- Neiti, huusi palvelija, me leivomme sittenkin piirakan.
Isä Grandet palasi hedelmä-kantamuksineen ja laski sen lautaselle
keittiön pöydälle.
-- Katsokaahan, herra, kuinka kauniit saappaat veljenpojallanne
on, sanoi Nanon. Millaista nahkaa ja kuinka hyvälle ne tuoksuu!
Millähän keinoin niitä kiilloitetaan? Käytänkö niihin teidän
munakiillokettanne?
-- Nanon, minä luulen, että muna pilaisi tuollaisen nahan.
Sitä paitsi voit sanoa, ettet lainkaan tiedä, miten sahviania
kiilloitetaan, sillä sahviania se on; siinä tapauksessa ostaa hän
kyllä itse Saumurissa saapaskiillokkeensa. Olen kuullut, että
sekoitetaan sokeria kenkämusteeseen sellaista nahkaa varten.
-- Mahtaapa se olla hyvänmakuista! huudahti palvelijatar, vieden
jalkineet nenänsä alle. Tosiaankin, eikös ne tuoksu rouvan
hajuvedelle! Kuinka hauskaa!
-- Hauskaa! sanoi isäntä, onko mielestäsi hauskaa että pannaan
enemmän rahaa saappaihin kuin mitä se ansaitsee, joka niitä käyttää?
-- Herra, sanoi palvelija, kun Grandet toistamiseen palasi
hedelmä-aitasta, etteköhän antaisi kerran pari viikossa lihaa ja
vihanneksia veljenpoi...?
-- Olkoon menneeksi.
-- Menenkö lihakauppiaan luo?
-- Ei ole tarvis; sinä voit valmistaa liemen niistä linnuista, joita
saat pehtorilta. Menenpä itse sanomaan Cornoiller'lle, että hän ampuu
korppeja minun laskuuni. Siitä riistasta saa maailman parasta lientä,
sen takaan.
-- Onko totta, herra, että korpit ahmivat raatoja?
-- Tyhmyyksiä, Nanon! Ne syövät, kuten kaikki muutkin, mitä löytävät.
Syömmehän itse kuolleita eläimiä. Sehän on sama juttu!
Koska isä Grandet nyt oli antanut kaikki määräyksensä, katsoi hän
kelloaan; kun hän huomasi, että hänellä vielä oli puoli tuntia aikaa
aamiaiseen, otti hän hattunsa, meni tyttärensä luo, suuteli tätä ja
sanoi:
-- Menen katselemaan niittyjäni Loiren rannalle, tuletko mukaan?
Eugénie meni hakemaan punaisella silkillä koristetun olkihattunsa;
isä ja tytär kulkivat sitten kiemurtelevia katuja pitkin torille
saakka.
-- Minne matka näin varhain? kysyi notario Cruchot tavatessaan herra
Grandet'n.
-- Menenpä maita katsomaan, vastasi Grandet, joka ei tahtonut
kokonaan salata ystävältään aamuisen kävelyretkensä tarkoitusta.
Sillä kun isä Grandet meni "maita katsomaan" tiesi notario
kokemuksesta, että hänelläkin oli siinä jotain varteen otettavaa. Hän
liittyi sentähden Grandet'n seuraan.
-- Tulkaa, Cruchot, sanoi Grandet notariolle. Te olette ystäviäni;
tahdonpa teillekin näyttää, kuinka tyhmää on istuttaa poppeleita
viljamaahan.
-- Mutta unohdatteko kokonaan ne kuusikymmentä tuhatta frangia, jotka
saitte Loiren rannalla kasvavista poppeleistanne, huudahti Cruchot
silmät pyöreinä. Olettepa ollut onnen poika!... Annoitte hakata
puunne juuri sillä hetkellä, kun valkean puun puute Nantes'issa oli
pahimmillaan ja saitte kolmekymmentä frangia kappaleelta.
Eugénie kuunteli, tietämättä että elämänsä juhlallisin hetki oli
lähestymässä ja että notario valmistautui lausumaan järkähtämättömän
kohtalontuomion hänen ylitseen. Grandet oli saapunut aukeille
vainioille, joita hän omisti pitkin Loiren rantaa ja joilla paraikaa
oli työssä kolmekymmentä työmiestä tasoittamassa ja täyttämässä sitä
maa-alaa, mistä poppelit olivat kaadetut.
-- Cruchot, katsokaahan, kuinka suuren tilan ottaa kukin poppeli,
sanoi Grandet notariolle. -- Jean, huusi hän eräälle työmiehistä,
mi... mi... mittaapas sylen mitalla jo... jo... joka suunnalle.
-- Neljä kertaa kahdeksan jalkaa, sanoi työmies, lopetettuaan
mittaamisen.
-- Kolmenkymmenen kahden jalan tappio, sanoi Grandet Cruchot'lle.
Minulla oli täällä kolmesataa poppelia, eikö niin? Siis kolme sa...
sa... sataa kolmekymmentä ja kaksi ja... ja... jalkaa, mikä tekee
viisi sa... sa... sataa heinäkupoa. Keskustaa kohti ja sivuille
voimme laskea saman verran. Siis tuhannen heinäkuvon menetys.
-- Se on totta, sanoi Cruchot, auttaakseen ystäväänsä, tuhat kupoa
maksaa kuusisataa frangia.
-- Sa... sa... sanokaa kaksitoista sataa, sillä jälkisadosta saadaan
kolme tai neljäsataa frangia. Kas niin, laskekaa pa... pa... paljonko
tulee ka... kaa... kahdestatoista sadasta frangista ne... ne...
neljänkymmenen vuoden aikana siihen luettuna korot, kuten tiedätte.
-- Noin kuusikymmentä tuhatta frangia, sanoi notario.
-- Aivan niin se ei... ei... ei tee kuin ku... ku... kuusikymmentä
tuhatta frangia. Ja, jatkoi saituri enempää änkyttämättä,
kaksituhatta poppelia eivät antaisi viittäkymmentä tuhatta
neljässäkymmenessä vuodessa. Siitä tulee tappiota. Sen olen minä
huomannut, sanoi Grandet, ojentaen itseään suoraksi.
-- Jean, jatkoi hän, täytä kaikki kuopat, paitsi Loiren puolella
olevat, joihin istutat poppelit, mitkä olen ostanut. Kun niitä panee
rannalle, jatkoi hän edelleen kääntyen Cruchot'n puoleen, hoidetaan
ne valtion kustannuksella, ja hän nyrpisti nenäänsä ikäänkuin hän
olisi pilkallisesti naurahtanut.
-- Sehän on aivan selvää, poppeleita ei pidä istuttaa muuta kuin
laihaan maahan, sanoi Cruchot, ällistyneenä Grandet'n laskuista.
-- Nii-in, herraseni, vastasi tynnyrintekijä pilkallisesti.
Eugénie katseli Loiren kaunista maisemaa, kuuntelematta isänsä
laskusuunnitelmia; mutta äkkiä havahtui hän, kun kuuli Cruchot'n
sanovan isälleen:
-- Kas niin, tehän olette saanut tänne vävypojan Parisista; koko
Saumurissa ei puhuta muusta kuin veljenpojastanne. Kohta kai saan
kirjoittaa sopimuskirjan, vai mitä, isä Grandet?
-- Tuon sa... sa... sanotte juuri oikeaan aikaan, vastasi Grandet
nenäänsä nyrpistäen. No niin, vanha y... y... ystäväni, tahdon olla
avomielinen ja sanoa teille, mitä te ta... ta... tahdotte tietää.
Mieluummin kuulkaas, he... heittäisin ty... tyttäreni Loireen kuin
a... ntaisin hänet se... serku... kulleen, te vo... voitte ilmoittaa
sen ystävillenne. Älkää sentään huoliko sitä tehdä, antakaa ihmisten
juoruta minkä mieli tekee.
Tätä vastausta kuullessaan tunsi Eugénie maailman pyörivän silmiensä
edessä. Etäiset toiveet, jotka olivat heränneet hänessä ja jotka
niin äkkiä olivat puhjenneet, näki hän nyt maahan tallattuina ja
murskautuneina: Eilisestä illasta saakka oli hän sidottuna serkkuunsa
kaikilla niillä onnen siteillä, jotka yhdistävät kahta sielua;
vastedes tulivat kärsimykset niitä yhä vahvistamaan. Onhan tunnettua,
että naisen kutsumuksesta johtuu, että hänen mieltänsä järkyttää
enemmän suuri kurjuus kuin suuri loisto. Kuinka olivatkaan isälliset
tunteet voineet sammua hänen isänsä sydämessä? Mihinkähän rikokseen
oli sitten Charles vikapää? Salaperäisiä kysymyksiä! Jo kietoutui
hänen nouseva rakkautensa, hänen vielä niin salaperäinen rakkautensa,
uuteen salaperäisyyteen. Hän pysyi vaivoin jaloillaan ja kun hän
palasi vanhoille, synkille kaduille, jotka hänestä vast'ikään olivat
tuntuneet niin iloisilta, näytti hänestä kuin ne olisivat pukeutuneet
surupukuun; hän huomasi sen raskasmielisyyden, joka aikojen kuluessa
oli painanut leimansa niihin. Hän sai tuntea kaikki rakkauden kipeät
opetukset.
Kun he lähestyivät kotia, kiiruhti hän muutamia askelia isänsä edellä
ja odotti häntä ovella, jolle oli kolkuttanut. Mutta Grandet, joka
huomasi notarion kädessä vielä avaamattoman sanomalehden, kysyi
häneltä:
-- Millainen on kurssi?
-- Te ette tahdo minua uskoa, Grandet, vastasi hänelle Cruchot.
Teidän täytyy pian ostaa, te voitte vielä voittaa kaksikymmentä
prosenttia kahdessa vuodessa, lukuunottamatta loistavaa välitysrahaa,
viisi tuhatta frangia korkoa neljästäkymmenestä viidestä tuhannesta.
Kurssi näkyy nyt olevan kahdeksassakymmenessä ja puolessa.
-- No, nähdäänpä sitten, vastasi Grandet hieroen leukaansa kädellään.
-- Jumalani, huudahti notario, avattuaan sanomalehden.
-- No, mitä nyt? huudahti Grandet, kun Cruchot levitti sanomalehden
hänen eteensä ja sanoi: -- Lukekaa tuo tuossa.
"Herra Grandet, yksi Parisin kunnioitetuimpia liikemiehiä, on
eilen, oltuaan kuten tavallista pörssissä, ampunut kuulan otsaansa.
Hän oli jättänyt edustajakamarin presidentille erohakemuksensa,
sekä luopunut tuomarintehtävistään kauppaoikeudessa. Herrojen R:n
ja S:n, hänen vekseliasiamiehensä ja notarionsa, konkurssit ovat
vieneet hänet perikatoon. Arvonanto, jota herra Grandet nautti, sekä
hänen luottonsa olivat kuitenkin sellaiset, että hän epäilemättä
olisi löytänyt auttajia Parisissa. On surkuteltavaa, että tämä
kunnioitettava mies antautui ensimäisen epätoivonsa uhriksi j.n.e."
-- Minä tiesin sen, sanoi viinitarhuri notariolle.
Tämä sana jäädytti herra Cruchot'ta, joka huolimatta notarion
virallisesta säälin puutteesta, tunsi selkäpiitänsä karmivan,
ajatellessaan, että Parisin Grandet ehkä turhaan oli pyytänyt
muutamia tuhansia Saumurin Grandet'lta.
-- Ja hänen poikansa, niin iloinen eilen...?
-- Hän ei tiedä vielä mitään, vastasi Grandet samalla tyyneydellä.
-- Hyvästi, herra Grandet, sanoi Cruchot, joka ymmärsi kaiken ja meni
rauhoittamaan presidentti de Bonfons'ia.
Kun Grandet astui huoneeseen, oli aamiainen valmis. Rouva Grandet,
jonka kaulaan Eugénie oli hypähtänyt, suudellakseen häntä tuolla
sydämen kiihkolla, jonka meissä herättää salainen suru, istui jo
keinutuolissaan ja kutoi kalvosimia talveksi.
-- Te voitte syödä, sanoi Nanon, joka harppasi neljä porrasta
kerrallaan, tuo suuri lapsi nukkuu vielä kuin enkeli. Kuinka kaunis
hän on, silmät ummessa! Minä astuin sisään häntä kutsumaan. En saanut
mitään vastausta.
-- Anna hänen nukkua, sanoi Grandet, hän herää vielä kyllin varhain
kuulemaan ikäviä uutisia.
-- Mitä siis on tapahtunut? kysyi Eugénie, pannen kahviinsa kaksi
pienen pientä sokeripalaa, jotka isä oli paloitellut ja jotka eivät
painaneet montakaan grammaa.
Rouva Grandet, joka ei ollut uskaltanut tehdä tuota kysymystä,
katsahti puolisoonsa.
-- Hänen isänsä on ampunut kuulan otsaansa.
-- Minun setänikö... kysyi Eugénie.
-- Poika parka! huudahti rouva Grandet.
-- Niin, parka hän on, toisti Grandet, hänellä ei ole penniäkään.
-- Ja kumminkin nukkuu hän kuin olisi maailman kuningas, sanoi Nanon
lempeällä äänellä.
Eugénie lakkasi syömästä. Hänen sydäntään kouristi rajusti, kuten
tapahtuu naiselle vain silloin, kun hän ensi kerran tuntee koko
olennollaan sääliä sitä kohtaan, jota hän rakastaa. Tyttö parka
purskahti itkuun.
-- Ethän sinä tuntenut setääsi, minkätähden siis itket? sanoi hänen
isänsä, heittäen häneen samanlaisen saaliinhimoisen tiikerinkatseen
kuin hänen oli tapana heittää kultakasoihinsa.
-- Mutta, herra, kukapa ei tuntisi sääliä tuota nuorta miesparkaa
kohtaan, joka nukkuu kuin saapas, tietämättä mitään kohtalosta, joka
häntä odottaa? puuttui Nanon puheeseen.
-- En puhu sinulle Nanon! Pidä suusi kiinni! Eugénie käsitti tällä
hetkellä, että naisen, joka rakastaa, tulee aina salata tunteensa.
Hän ei puhunut mitään.
-- Toivon, rouva Grandet, ett'ette puhu hänelle mitään, ennen kuin
palaan, jatkoi vanhus. Minun täytyy antaa pitentää niittyjeni
ojitusta tielle saakka. Kun palaan kahdentoista seutuvilla syömään
toista aamiaistani puhun veljenpoikani kanssa hänen asioistaan. --
Mitä sinuun tulee, Eugénie neitiseni, jos tuon keikarin tähden itket,
niin riittää jo, lapseni. Hän lähtee piakkoin Itä-Intiaan. Sinä et
enää ole häntä näkevä.
Isä otti hansikkaansa hattunsa laidalta, veti ne käsiinsä
tavallisella tyyneydellään, hitaasti sovitellen niitä jokaiseen
sormeensa, ja lähti ulos.
-- Oi, äiti, minä pakahdun, huudahti Eugénie, jäätyään yksin äitinsä
kanssa. En ole koskaan vielä kärsinyt kuten nyt.
Nähdessään tyttärensä kalpenevan, rouva Grandet avasi ikkunan, jotta
hän saisi raitista ilmaa.
-- Nyt on minun parempi, sanoi Eugénie hetken kuluttua.
Tähän saakka luonteeltaan niin kylmän ja tyynen tyttären hermokohtaus
vaikutti järkyttävästi rouva Grandet'hen, joka katsoi tytärtään
tuolla myötätuntoisella katseella, joka vain äidillä on rakkaintaan
kohtaan. Hän arvasi kaiken. Itse asiassa ei maankuulujen siamilaisten
kaksoisten, jotka luonnon erehdyksestä olivat kasvaneet yhteen, elämä
ollut sen läheisempää kuin Eugénien ja hänen äitinsä, joko he sitten
istuivat ikkunakomerossaan kuten nyt tai menivät yhdessä kirkkoon tai
nukkuessaan hengittivät samaa ilmaa.
-- Lapsi parkani, sanoi rouva Grandet, painaen tytärtään rintaansa
vasten.
Kuullessaan nämä sanat tytär kohotti päätään, teki äidilleen
kysymyksen katseellaan, tutkiskeli hänen salaisimpia ajatuksiaan ja
sanoi:
-- Minkätähden hänet lähetetään Intiaan? Minkätähden emme pidä
häntä luonamme, jos hän on onneton? Eikö hän ole meidän läheisin
sukulaisemme?
-- Kyllä, lapseni, se olisi aivan luonnollista, mutta isälläsi on
syynsä, joita täytyy ottaa huomioon.
Äiti ja tytär istuutuivat ääneti, toinen rullatuoliinsa, toinen
nojatuoliinsa ja tarttuivat töihinsä. Eugénie tunsi olevansa
kiitollisuuden velassa äidilleen, joka oli osottanut niin
sydämellistä osanottoa häntä kohtaan. Hän suuteli äitiään kädelle ja
sanoi:
-- Kuinka hyvä sinä olet, rakas äiti.
Nämä sanat saivat äidin kärsimyksien kuluttamat kasvot säteilemään.
-- Onko hän kaunis sinun mielestäsi? kysyi Eugénie. Rouva Grandet
vastasi vain hymyllään. Sitten sanoi hän hetken vaitiolon jälkeen
matalalla äänellä:
-- Ehkäpä sinä jo häntä rakastatkin? Se olisi ikävä.
-- Ikäväkö, toisti Eugénie, minkätähden? Hän miellyttää sinua, hän
miellyttää Nanonia, miksi ei hän miellyttäisi minua? Äiti, meidän
täytyy kattaa aamiaispöytä hänelle.
Eugénie heitti pois työnsä. Äiti teki samoin.
-- Oletpa hupsu! sanoi hän.
Mutta hänelle oli mieluinen tyttärensä hulluus, johon hän itsekin
otti osaa.
Eugénie kutsui Nanonia.
-- Mitä nyt, neiti?
-- Nanon, onhan sinulla tänään kermaa päivällisiksi?
-- On kyllä, vastasi vanha palvelijatar.
-- Keitä hänelle oikein väkevät kahvit. Olen kuullut herra des
Grassins'in sanovan, että Parisissa juodaan hyvin väkevää kahvia.
Pane runsaasti höysteitä sekaan!
-- Ja mistä otan kahvin?
-- Osta!
-- Mutta jos herra tapaa minut?
-- Hän on niityllä.
-- Siispä lähden juoksujalkaa. Mutta herra Fessard kysyi minulta jo,
olivatko idän ruhtinaat vierainamme, kun hän antoi kynttilät. Koko
kaupunki saa tietää meidän ylellisyydestämme.
-- Jos isäsi huomaa jotain, sanoi rouva Grandet, voi hän lyödä meitä.
-- No niin, hän lyö meitä ja me otamme polvillamme vastaan hänen
iskunsa.
Vastauksen asemesta rouva Grandet nosti silmänsä taivasta kohti.
Nanon otti päähineensä ja lähti. Eugénie otti esille valkean
pöytäliinan, meni hakemaan muutamia viinirypäleitä, joita hän
oli ripustanut köydelle vilja-aittaan. Kevein askelin kulki
hän käytävässä, jottei herättäisi serkkuaan, eikä voinut olla
kuuntelematta hänen ovellaan hengitystä, joka kuului aina yhtä
pitkien väliaikojen kuluttua.
-- Onnettomuus valvoo, sillä aikaa kun hän nukkuu, ajatteli Eugénie.
Hän otti köynnöksen vihreimmät lehdet ja pani tertut niiden päälle
niin taidokkaasti kuin ainoastaan vanha kyökkimestari olisi voinut
tehdä ja toi ne voitonriemuisena pöydälle. Keittiössä asetti hän
isänsä laskemat päärynät pyramiidin muotoisesti lehtien väliin. Hän
kulki edestakaisin, hommaili ja hääräili. Hän olisi tahtonut tuoda
esille kaiken, mitä hänen isänsä talossa oli; mutta hänellä ei ollut
avaimia hänen varastoihinsa. Nanon palasi, tuoden mukanaan kaksi
tuoretta munaa. Nähdessään munat, halutti Eugénieta hypätä Nanonin
kaulaan.
-- Pehtorilla oli näitä kaksi kappaletta korissaan; pyysin ne häneltä
ja hän antoi ne minulle, miellyttääkseen minua, ukko pahus.
Vihdoinkin kahden tunnin kuluttua, jona aikana Eugénie kymmeniä
kertoja jätti käsityönsä, mennäkseen katsomaan tulella kiehuvaa
kahvia tai kuuntelemaan, joko serkkunsa rupesi nousemaan, onnistui
hänen valmistaa yksinkertainen aamiainen, joka ei maksanut paljon,
mutta joka kuitenkin suuresti poikkesi talon vanhoista tavoista.
Päivällis-aamiainen syötiin seisaalta. Kukin otti vähän leipää,
hedelmää tai voita, ja lasin viiniä. Kun Eugénie katseli pöytää
kamiinin edessä, nojatuolia, joka oli vedetty hänen serkkunsa
lautasen eteen, molempia vateja täynnä hedelmiä, munakuppia,
viinipulloa, leipää ja sokeria, jota oli paloitettu lautaselle,
vapisi hän kaikissa jäsenissään ajatellessaan isän katsetta, jos
tämä tulisi tällä hetkellä. Usein vilkasi hän myös kelloon, laskien,
ehtisikö serkku syödä ennen isäukon tuloa.
-- Ole rauhallinen, Eugénie; jos isäsi tulee, otan minä kaiken
vastuulleni, sanoi rouva Grandet.
Eugénie ei voinut pidättää kyyneltä.
-- Oi, minun hyvä äitini, huudahti hän, en ole sinua kyllin
rakastanut.
Kuljettuaan tuhansia kertoja edestakaisin huoneessaan hyräillen, tuli
Charles vihdoin alas. Onneksi ei kello vielä ollut kuin yksitoista.
Oikeana parisilaisena oli hän pannut yhtä paljon huolta pukimeensa
kuin jos hän olisi ollut sen jalon rouvan linnassa, joka matkusti
Skotlannissa. Hän astui sisään huulillaan ystävällinen hymy, mikä
herätti Eugéniessa surunvoittoista iloa. Hän oli jo suostunut siihen
ajatukseen, ettei hän ollutkaan tullut Anjoun satulinnoihin. Hän meni
tätinsä luo ja sanoi iloisesti:
-- Oletteko nukkunut hyvin, rakas täti? Entä te, serkkuni?
-- Hyvin, herra; entä te? sanoi rouva Grandet.
-- Minä, oivallisesti.
-- Teillä on varmaankin nälkä, serkkuni, sanoi Eugénie; istukaa
pöytään.
-- En koskaan syö aamiaista ennen kello kahtatoista, jolloin
tavallisesti nousen vuoteesta. Kuitenkin söin matkalla niin vähän,
että mukaudun täydellisesti mihin haluatte. Muutoin...
Hän veti taskustaan kalleimman kellon mitä Breguet oli valmistanut.
-- Mitä, kello ei ole kuin yksitoista, olenpa ollut varhainen.
-- Varhainenko? sanoi rouva Grandet.
-- Niin, mutta minä halusin saada kapineeni järjestykseen. Sama
se, syön mielelläni jotain, jonkun pienen palan, kananpojan tai
peltokanan.
-- Pyhä Neitsyt! huudahti Nanon kuullessaan nämä sanat.
-- Peltokanan, ajatteli Eugénie, joka olisi antanut joka roponsa
saadakseen peltokanan.
-- Tulkaa istumaan, sanoi hänelle täti.
Keikari heittäytyi nojatuoliinsa kuin kaunis nainen leposohvalleen;
Eugénie ja hänen äitinsä ottivat myös tuolinsa ja istuutuivat hänen
viereensä lieden eteen.
-- Asutteko aina täällä? kysyi Charles, jonka mielestä sali päivän
valossa oli vielä rumempi kuin kynttilän valossa.
-- Aina, vastasi Eugénie, katsellen häntä, paitsi viininkorjuun
aikana. Me menemme silloin auttamaan Nanonia ja asumme kaikki
Noyers'in luostarissa.
-- Ettekö koskaan käy kävelemässä?
-- Joskus sunnuntaisin, kun on kaunis ilma, menemme iltakirkon
jälkeen joko sillalle tai katsomaan, kuinka heinää on tehty, sanoi
rouva Grandet.
-- Onko teillä täällä teatteria?
-- Mekö menisimme teatteriin! huudahti rouva Grandet, katsomaan
näyttelijöitä! Mutta, herra, ettekö tosiaankaan tiedä, että se on
kuolemansynti?
-- Katsokaa, herra kulta, sanoi Nanon, tuodessaan munat pöytään,
olemme hankkineet teille tuoreita munia.
-- Ah! tuoreita munia, sanoi Charles, joka, ylellisyyteen tottuneiden
henkilöiden tavoin, ei enää ajatellut peltokanaansa. Mutta, sehän on
mainiota! Olisikohan teillä vielä voitakin, rakas lapseni?
-- Voita! Mutta silloin ette saa kakkua, sanoi Nanon.
-- Annahan toki voita tänne, Nanon! huudahti Eugénie.
Hän tarkasteli serkkuaan tämän levittäessä voita leivälleen ja
nautti siitä yhtä paljon kuin Parisin tunnekylläisin katutyttönen
nauttii nähdessään melodraamaa, jossa viattomuus loistavasti vie
vääryydeltä voiton. Charles'illa olikin, siron äidin kasvattama ja
maailmannaisen vaikutuksen alainen kun oli ollut, kauniit sulavat
liikkeet kuin jollakin pienellä parisittarella konsanaan. Nuoren
tytön myötätunto ja hellyys on kuin maneetti. Charles'kaan ei
voinut, huomatessaan olevansa serkkunsa ja tätinsä huomion esineenä,
vastustaa mielenliikutusta, joka hänet äkkiä yllätti. Hän heitti
Eugéniehen yhden noita loistavia hyvyyden ja hellyyden silmäyksiä,
jotka ovat kuin hymyily. Ja hän pani merkille katsellessaan Eugénieta
hänen kasvonpiirteidensä puhtaan sopusoinnun, hänen neitseellisen
ryhtinsä, hänen silmiensä salaperäisen kirkkauden, jossa kuvastuivat
nuoret, puhtaat, intohimottomat ajatukset.
-- Tosiaankin, rakas serkkuni, jos istuisitte komeassa
juhlapuvussa Oopperan aitiossa, niin olenpa vakuutettu, ettei täti
kuolemansynteineen ole niinkään väärässä, sillä te herättäisitte
miehissä synnillisen kaipuun ja naisissa synnillisen kateuden.
Tämä imartelu pani Eugénien sydämen ilosta sykkimään, vaikka ei hän
siitä paljoa ymmärtänytkään.
-- Ah, serkkuni, te teette pilkkaa pikkukaupungin tyttöparasta.
-- Jos tuntisitte minua, serkkuni, tietäisitte, kuinka vihaan
ivapuhetta: se haavoittaa sydäntä ja loukkaa kaikkia meidän
tunteitamme...
Tätä sanoessaan vei hän murtamansa voileivän palan varsin taidokkaasti
suuhunsa.