kiusaus silloin molemmin puolin olisi ylivoimainen. Mutta olenpa
vain sitä mieltä, että kunniallinen nainen voi antautua kaikella
varovaisuudella pieneen keimailuun ilman seurauksia, ja siten täyttää
seuraelämän tapoja, jotka...
-- Niinkö arvelette?
-- Eikö meidän ole syytä puhua suutamme puhtaaksi toinen
toisellemme?... Sallitteko että niistän nenäni? Vakuutan teille,
rouva, että hän katseli teitä paljon imartelevammin lorgnettinsa läpi
kuin minua; mutta annanpa hänelle anteeksi, että hän suo suuremman
huomion kauneudelle kuin vanhuudelle...
-- Se on selvä, sanoi presidentti karkealla äänellään, että Parisin
Grandet on lähettänyt tänne poikansa naimatarkoituksissa...
-- Mutta siinä tapauksessa ei orpana toki olisi pudonnut taloon kuin
pommi, vastasi notario.
-- Se ei merkitse mitään, huomautti herra des Grassins, ukko on
toiminut kaikessa hiljaisuudessa.
-- Des Grassins, ystäväni, olen kutsunut päivälliselle tuon nuoren
miehen. Nyt täytyy sinun kutsua herra ja rouva de Larsonnièren sekä
Hautoyt ynnä heidän kauniin neiti tyttärensä; jospa hän pukeutuisi
hauskasti sinä päivänä! Hänen äitinsä puettaa hänet aivan hullusti
mustasukkaisuudesta!... -- Toivon, hyvät herrat, että tekin suotte
meille kunnian nähdä teidät vierainamme, lisäsi hän kääntyen
molempain Cruchot'iden puoleen.
-- Olette kotinne kohdalla, rouva, sanoi notario.
Erottuaan kolmesta Grassins'ista, kääntyivät kaikki kolme Cruchot'ta
kotia kohti, selvitellen päivän tapahtumia kaikella sillä
erittelykyvyllä, joka on ominainen pikkukaupunkilaisille heidän
pohtiessaan päivän merkkitapahtumia. Cruchot'laisten ja Grassins'ien
keskenäinen suhde näytti muuttuneen. Se ihmeteltävä vaisto, joka
ohjasi näiden suurten laskumestarien kaikkia toimenpiteitä, sanoi
heille, että hetkellinen liitto yhteistä vihollista vastaan oli
välttämätön. Heidän täytyi yhdistää voimansa estääkseen Eugénieta
rakastumasta orpanaan ja Charles'ia ajattelemasta Eugénieta.
Pystyisiköhän tuo parisilainen vastustamaan heidän kavalaa
ystävyyttään, heidän tuttavallisia parjauksiaan, heidän imarteluaan
ja heidän viattomia naamojaan?
Kun vieraat olivat lähteneet, sanoi herra Grandet veljenpojalleen:
-- Täytyy lähteä nukkumaan. On liian myöhäistä enää keskustella
niistä asioista, joiden vuoksi te olette tänne tullut; huomenna on
siihen aikaa. Me syömme aamiaista kello kahdeksan. Kello kaksitoista
syömme jonkun hedelmän, pienen leivänpalan ja juomme lasin
valkoviiniä; myöhemmin, kello viiden aikaan, kuten parisilaisetkin,
syömme päivällisen. Siinä päiväjärjestyksemme. Jos haluatte katsella
kaupunkia ja sen ympäristöjä, on teillä siihen yllinkyllin aikaa.
Suonette minulle anteeksi, jolleivät työni salli minun koko aikaa
pitää teille seuraa. Luultavasti saatte tavantakaa kuulla, että
minä muka olisin äveriäs: herra Grandet, herra Grandet! huudetaan
vastaanne joka puolelta. Annan heidän hokea mitä hokevat, minua eivät
he sillä vahingoita. Mutta minulla ei ole äyriäkään, minä teen vielä
tällä iällä työtä kuin nuorin turpeenvääntäjä, jolla ei ole muuta
kuin pala karua maata ja käsivartensa. Saatte ehkä pian itse kokea,
minkä arvoinen taaleri on, kun sen ansaitsee otsansa hiessä. -- Hei,
Nanon, kynttilät!
-- Toivon, että löydätte huoneestanne kaiken, mitä tarvitsette, sanoi
rouva Grandet; jos kuitenkin jotain puuttuisi, voitte huutaa Nanonia.
-- Rakas täti, luulenpa, etten kaipaa mitään. Olen tuonut itse kaikki
mukanani. Sallikaa minun toivottaa hyvää yötä teille ja nuorelle
orpanalleni!
Charles otti Nanonin käsistä sytytetyn anjoulaisen vahakynttilän,
joka oli jotenkin kellertävä väriltään ja niin tavallisten
talikynttilöiden näköinen, ettei Grandet huomannut edes tämän
ylellisyysesineen olemassaoloa.
-- Tulen näyttämään teille tietä, sanoi isä Grandet.
Sensijaan että olisi avannut oven pääkäytävään, avasikin Grandet
keittiön naapurihuoneen oven. Tämän huoneen eroitti käytävästä
suurella pitkulaisella ikkunalla varustettu ovi, mikä ei kuitenkaan
voinut estää vetoa, joka tunki sisään käytävästä. Talvella puhalteli
tuuli oven raoista niin rajusti, että, huolimatta ovenpieliin
naulituista suojuslaudoista, oli toisinajoin melkein mahdotonta pitää
huonetta siedettävän lämpimänä.
Nanon meni sulkemaan suuren portin, lukitsi salin oven ja päästi
kahleista pihalle paimenkoiran, jonka ääni oli niin sortunut, että
saattoi luulla sen sairastavan kurkkutulehdusta. Tämä julma eläin ei
totellut ketään muuta kuin Nanonia. Nämä molemmat maalaiset olennot
tunsivat toisensa.
Kun Charles näki kellastuneet ja savustuneet seinät ja kuuli
madonsyömäin porrasten natisevan sedän askelten painosta, oli hänen
pettymyksensä saavuttanut huippunsa. Hän luuli olevansa kanakopissa.
Hänen tätinsä ja serkkunsa, joiden puoleen hän kääntyi nähdäkseen
heidän kasvonilmeensä, eivät ymmärtäneet hänen hämmästyksensä syytä,
tottuneet kun olivat tähän porraskäytävään, vaan pitivät hänen
katsettaan ystävyyden ilmauksena ja vastasivat siihen suloisella
hymyllä, mikä sai Charles'in kokonaan epätoivoon.
-- Miksi hiidessä lähettikin isäni minut tänne? ajatteli hän.
Noustuaan vähän matkaa portaita, näki hän edessään kolme
heleänpunaiseksi maalattua, kaikkia koristeita vailla olevaa ovea,
jotka olivat täydellisesti samassa tasapinnassa kuin pölyinen
seinäkin. Niiden kielekkeihin päättyvät rautasaranat olivat näkyvissä.
Yksi näistä ovista, se, joka nähtävästi johti keittiön vieressä
olevan huoneen yläpuolelle, oli selvästi kiinni muurattu. Tähän
huoneeseen pääsikin ainoastaan Grandet'n huoneen läpi; sen ainoa
ikkuna, joka oli pihalle päin, oli varustettu lujalla rautaristikolla.
Kukaan, ei edes rouva Grandet, saanut astua tähän huoneeseen, jota
saituri piti yksin hallussaan kuin kullantekijä pajaansa. Siellä oli
varmaan jossain salaisessa kätkössä saiturin kassa, siellä hänen
kiinnityskirjansa, siellä hänen kultavaakansa; siellä kirjoitti
hän varmaan yön aikaan kuittinsa ja velkakirjansa ja teki salassa
suunnitelmiaan -- kaikki sillä taidolla ja varovaisuudella, että
ihmiset, jotka joutuivat tekemisiin hänen kanssaan, saattoivat
luulla hänellä olevan käskettävänään ties mitä haltioita ja henkiä.
Kun Nanon veti hirsiä, kun susikoira piti haukkuen pihalla vartiota
ja kun rouva ja neiti Grandet olivat jo aikoja nukahtaneet, tuli
vanha tynnyrintekijä sinne katselemaan, ihailemaan, hypistelemään
ja lajittelemaan kultaansa. Seinät olivat paksut ja ikkunaristikot
lujat. Hänellä yksin oli avain tähän työpajaan, missä hänen
kerrottiin antavan määräyksen jokikisen hedelmäpuun hoidosta ja
laskevan etukäteen tarkan tarkkaan viinisatonsa.
Eugénien huoneen ovi oli vastapäätä tätä kiinnimuurattua ovea. Sen
vieressä olivat aviopuolisojen huoneet, jotka ulottuivat yli koko
talon toisen päädyn. Rouva Grandet'n huoneesta vei lasiovi Eugénien
huoneeseen. Isännän huoneen eroitti laudoitus emännän huoneesta ja
paksu muuri salaperäisestä työpajasta. Isä Grandet oli määrännyt
veljenpoikansa toisen kerroksen ullakkohuoneeseen oman huoneensa
päälle, voidakseen kuulla, liikkuiko veljenpoika huoneestaan yön
aikaan.
Kun Eugénie ja hänen äitinsä olivat tulleet oven kohdalle, suutelivat
he toisiaan ja toivottivat hyvää yötä; sitten he, sanottuaan
Charles'ille joitakin tavanmukaisia jäähyväissanoja, jotka kuitenkin
lähtivät tytön lämpimästä sydämestä, lähtivät huoneihinsa.
-- Tässä on huoneenne, sanoi isä Grandet Charles'ille, avaten oven.
Jos haluatte käydä ulkona, niin kutsukaa Nanonia. Jos ilman häntä
menette pihalle -- hyvä Jumala! Koira söisi teidät suuhunsa. Nukkukaa
hyvin. Hyvää yötä... Kas, naiset ovat antaneet lämmittää huonettanne!
jatkoi hän.
Samalla tuli Nanon kantaen lämmityspulloa.
-- Vielä tuokin! huudahti Grandet. Pidättekö veljenpoikaani
naishempukkana? Menekkös tiehesi lämmitysvehkeinesi, Nanon!
-- Mutta vuode on kostea ja herra näyttää hennolta kuin nainen.
-- No tee tahtosi, sinulla on aina oma pääsi, sanoi Grandet,
töytäisten Nanonia olkapäähän.
Sen jälkeen astui saituri portailta alas, muristen epäselviä sanoja.
Charles jäi ihmeissään seisomaan matkakapineidensa keskelle. Hän
katseli ullakkohuoneen seinämiä, joita verhosi keltainen kukikas
paperi, jommoisia tapaa vain kurjissa maalaisravintoloissa, kamiinia,
joka oli karkeasta hiekkakivestä ja jonka pelkkä näkeminen pani
palelemaan, keltaisia, meriruoholla päällystettyjä tuoleja, joissa
näytti olevan useampia kuin neljä kulmaa, avointa yöpöytää, joka oli
niin suuri, että siihen olisi mahtunut kersantti varustuksineen,
ja kurjaa mattoa, joka oli katosvuoteen edessä, mikä viimemainittu
pienimmästäkin liikkeestä narskui kuin aikoen joka hetki syöstä
kokoon. Sitten kääntyi hän vakavana Nanonin puoleen ja sanoi hänelle:
-- Lapseni, sanoppas minulle, olenko todella herra Grandet'n,
Saumurin entisen määrin, Parisin Grandet'in veljen luona?
-- Olette, herra, hyvin rakastettavan, hyvin lempeän ja hyvin
ystävällisen herra Grandet'n luona. Autanko teitä avaamaan
matkalaukkujanne?
-- Sen voin itsekin tehdä, nahkapoikaseni! Olettepa varmaan palvellut
matruusina keisarin laivaväessä.
-- Hi! Hi. Hi! nauroi Nanon, keisarin laivaväessä! Kuinka
hullunkurista!
-- Hakekaa yönuttuni tuosta matkalaukusta. Tässä on avain.
Nanon hämmästyi suuresti nähdessään vihreän-silkkisen, kultaisilla
kuvioilla kirjaillun yönutun.
-- Otatteko tämän päällenne, kun menette nukkumaan? kysyi hän.
-- Kyllä.
-- Pyhä Neitsyt! kuinka kaunis alttaripeite tuosta tulisikin
seurakunnalle. Rakas herra, lahjoitattehan tuon kirkolle, niin
pelastatte kuolemattoman sielunne -- muuten menette kadotukseen.
Kuinka kaunis olettekin tuossa yönutussa! Menenpä kutsumaan neidin
tänne, että hänkin saa teidät nähdä.
-- Seis, Nanon! Osaatteko vaieta? Nyt saatte mennä, tahdon nukkua.
Huomenna järjestän asiani. Ja koska yönuttuni teitä niin miellyttää,
voitte sen avulla pelastaa sielunne. Olen liian hyvä kristitty
voidakseni teiltä sitä kieltää, kun täältä lähden. Voitte sitten
tehdä sillä mitä haluatte.
Nanon jäi seisomaan kuin naulittuna paikoilleen katsellen Charles'ia.
voimatta uskoa sanaakaan tämän puheesta.
-- Minulle tuo kaunis nuttu! puheli hän poistuessaan. Luulenpa, että
herra jo uneksii. Hyvää yötä.
-- Hyvää yötä, Nanon.
-- Mitä varten olenkin tänne tullut, ajatteli Charles, ennenkuin
nukahti. Isäni ei ole mikään pölkkypää, matkallani täytyy olla jokin
tarkoitus. Hui! Huomiseksi vakavat asiat, sanoi muistaakseni joku
kreikkalainen veitikka.
-- Pyhä Neitsyt! kuinka kaunis onkaan serkkuni, ajatteli Eugénie
keskeyttäen rukouksensa, jota ei sinä iltana lainkaan saanut
päätetyksi.
Rouva Grandet ei ajatellut mitään laskeutuessaan levolle. Välioven
läpi, joka oli laudoituksen keskikohdalla, kuuli hän, miten saituri
käveli huoneessaan edes takaisin. Kaikkien pelokkaiden aviovaimojen
tavoin oli hänkin tutkinut miehensä luonnetta. Samoinkuin lokki
aavistaa myrskyn tulon, oli hänkin aavistanut tuskin näkyvistä
merkeistä, mikä myrsky Grandet'ssa oli nousemassa. Mutta hän,
käyttääksemme hänen omaa lauseparttaan, "tekeytyi kuolleeksi".
Grandet katseli kaksinkertaista rautaovea, jonka oli antanut tehdä
työhuoneeseensa ja murisi:
-- Mikä omituinen päähänpisto, että veljeni testamentteeraa minulle
poikansa! Kaunis perintö! Minulla ei ole kahtakymmentä taaleria
hänelle antaa. Mutta mitä on kaksikymmentä taaleria tuollaiselle
keikarille, joka irvisteli lorgnettinsa läpi lämpömittarilleni,
ikäänkuin hän olisi tahtonut viskata sen romukoppaan.
Ajatellessaan tuota tuskan testamenttia, oli Grandet ehkä yhtä
kuohuissaan kuin hänen veljensä oli ollut sitä kirjoittaessaan.
-- Minäkö siis saan tuon kultaisen nutun?... ajatteli Nanon
puolestaan, ja nukahti. Unissaan näki hän itsensä kääriytyneenä
alttariliinaan ja uneksi kukista, silkeistä ja sameteista ensi kerran
elämässään, samoin kuin Eugénie uneksi ensi kerran rakkaudesta.
Kolmas luku.
Nuorten tyttöjen yksitoikkoiseen ja siveään elämään tulee kerran
suloinen hetki, jolloin auringonsäteet tunkeutuvat heidän sieluunsa,
jolloin sydämen sykähtelyt tuovat heidän aivoihinsa verevän lämmön,
joka muuttaa ajatukset hämäräksi kaipaukseksi. Viattoman surumielen
ja suloisen nautinnon päivä! Kun lapset alkavat nähdä, hymyilevät
he; kun nuori tyttö kohtaa ensi kertaa rakkauden, hymyilee hän kuin
lapsi. Jos valo on elämän ensi rakkaus, on myöskin rakkaus sydämen
valo. Eugénielle oli nyt koittanut se hetki, jolloin hän rupesi
näkemään tämän maailman tarkoitusta.
Hän nousi varhain vuoteesta, kuten maakunnassa on tapana, luki
rukouksensa ja alkoi pukeutua, pannen siihen kuitenkin nyt enemmän
huolta kuin ennen. Ensin suki hän kastanjanruskeat hiuksensa,
sitten kääri hän paksut palmikkonsa ympäri pään -- mikä hiuslaite
sopi hänelle mainiosti, samalla kertaa kohottaen hänen kasvojensa
kalpeutta ja lisäten hänen piirteittensä yksinkertaisuutta ja
lapsellisuutta. Tämän tehtyään huuhtoi hän käsiään moneen kertaan
raikkaassa vedessä, joka antoi hänen iholleen hauskan punerruksen,
katseli kauniita, pyöreitä käsivarsiaan ja ajatteli, mitä serkkunsa
mahtoi tehdä, kun hänen kätensä olivat niin pehmeät ja valkoiset
ja hänen kyntensä niin hyvin hoidetut. Hän pani jalkaansa uudet
sukat ja sievimmät kenkänsä. Hän veti kureliivin tiukasti kiinni
hyppäämättä yhdenkään silmukan ylitse. Lyhyesti sanoen, hän tahtoi
ensi kertaa elämässään esiintyä edukseen ja hän tunsi täydellisesti,
kuinka hauskaa on kantaa kaunista, hyvin tehtyä pukua, joka korottaa
vartalon suloa.
Kun hän oli lopettanut pukeutumisensa, kuuli hän seurakunnan
kirkonkellon lyövän ja ihmetteli, ettei voinut laskea sen lyöntejä
pitemmälle kuin seitsemään. Hän oli noussut niin varhain, jotta
ehtisi pukeutua niin huolellisesti kuin mahdollista. Tuntematta
taitoa laitella kymmeniä kertoja yhä uudelleen ja uudelleen samaa
kiharaa ja tarkastella sen vaikutusta peilissä, pani Eugénie
yksinkertaisesti käsivartensa ristiin ja istuutui ikkunan eteen
katselemaan pihalle, ahdasta puutarhaa ja sitä ympäröiviä korkeita
penkereitä. Se oli surunvoittoinen, rajoitettu näköala, jolta
ei kumminkaan puuttunut salaperäistä kauneutta, niin ominaista
yksinäiselle seudulle.
Keittiön vieressä oli kaivo, jota ympäröi muurattu kehä, ja
lähellä sitä kasvoi viinipuu punaisine ja kellertävine lehtineen;
oksaiset viiniköynnökset kiemurtelivat pitkin talon seinää aina
puuliiteriin saakka, jossa puut olivat järjestetyt pinoihin yhtä
huolellisesti kuin koskaan jonkun kirjatoukan kirjat. Pihan kivitys
oli aikojen kuluessa mustunut sammalten, ruohojen ja liikkeen
vähyyden vaikutuksesta. Myöskin paksut muurit olivat vihreän sammalen
peitossa ja ainoastaan paikottain mustunut kivi tuli näkyviin. Ne
kahdeksan porrasastuinta, jotka pihan perältä veivät puutarhaan,
olivat rikkonaiset ja korkean ruohon peitossa, kuin ammoin kuolleen
ritarin hauta, joka on jäänyt hoitamatta. Murenevien kivien
muodostamalla perusmuurilla kohosi lahonnut puuaita, joka vanhuuttaan
oli jo puoleksi hajoamaisillaan, mutta köynnöskasvien peittämä.
Ristikko-oven kummallakin puolen levisivät kahden kitukasvuisen
omenapuun haaraiset oksat. Kolme yhteen suuntaan kulkevaa
sannoitettua käytävää, joita eroittivat toisistaan nelikulmaiset,
pyökkipuiden reunustamat kukkasarat, muodosti tämän puutarhan, joka
alhaalla päättyi lehmuksien varjostamaan tiehen. Yhdessä kulmassa oli
vattupensaikko, toisessa taas suunnattoman suuri pähkinäpuu, jonka
oksat ulottuivat aina tynnyrintekijän työhuoneeseen saakka. Kirkas
päivä ja kaunis syysaurinko alkoivat Loiren rantamilla sulattaa
kuuraa, joka yöllä oli laskeutunut puutarhan muureille ja kasveille
ja peittänyt koko pihan.
Eugénien valtasi ihan uusi tunnelma katsellessaan kaikkea tätä, jossa
hän ei ennen ollut huomannut mitään tavallisuudesta poikkeavaa.
Tuhansia sekavia ajatuksia syntyi hänen sielussaan ja kasvoi siellä
sitä myöten kuin auringon säteet ulkona kasvoivat. Tunsipa hän
vielä epämääräistä, selittämätöntä mielihyvän tunnetta, joka kietoi
hänet pehmeästi ja suloisesti kuin pilvi. Hänen ajatuksensa olivat
sopusoinnussa tämän omituisen maiseman kanssa, sellaisena kun hän
näki sen edessään ja hänen sydämensä yhtyi luonnon harmoniaan.
Kun aurinko valaisi pientä osaa muurista, jota peittivät venushiusten
paksut, alati väriään vaihtavat lehdet, näytti Eugéniestä siltä
kuin toivon taivaalliset säteet olisivat valaisseet hänenkin
tulevaisuuttaan, ja tästälähin katseli hän mielellään tätä muuria
vaaleine kukkineen, sinisine kissankelloineen ja kellastuneine
ruohoineen, joihin liittyi suloinen muisto lapsuuden ajoista.
Jokaisen lehden aikaansaama kahina, kun se irtautui oksastaan ja
putosi hiljaiseen pihaan, antoi vastauksen Eugénien salaisiin
kysymyksiin ja hän olisi voinut istua siellä vaikka koko päivän,
huomaamatta tuntien kulkua.
Sitten joutui hän ankaran liikutuksen valtaan. Hän nousi äkkiä,
asettui peilinsä eteen ja tarkasteli siinä itseään aivan kuin
tunnollinen tekijä katselee työtään arvostellakseen sitä ja itse
moittiakseen sen vikoja. En ole kyllin kaunis hänelle. -- Tämä oli
Eugénien ajatus, nöyrä ja kärsimyksistä rikas ajatus.
Tyttö parka ei tehnyt oikeutta itselleen, mutta kainous tai
paremminkin arkuus on yksi rakkauden ensimäisiä hyveitä. Eugénie
kuului tuohon vahvarakenteiseen tyttötyyppiin, jommoisia tapaa
alemman porvarisluokan keskuudessa ja joiden kauneus tekee meihin
hiukan jokapäiväisen vaikutuksen. Mutta jos sitä vertaisi Milon
Venukseen, niin huomaisi sen muodoissa kristillisen tunteen
hempeyttä, joka kirkastaa naisen ja antaa hänelle kauneuden,
jota vanhat kuvanveistäjät eivät tunteneet. Eugéniella oli suuri
pää, Pheidiaan Jupiterin miehekäs mutta samalla hieno otsa ja
harmajat silmät, joissa täydellisesti kuvastui hänen neitseellinen
elämänsä. Hänen pyöreitten kasvojensa hipiää, joka oli ennen ollut
kirkas ja punertava, oli rokko tehnyt karkeammaksi, kuitenkaan
jättämättä arpia. Tauti oli turmellut hiukan ihon sametin hienoa
pintaa, vaikkakin se yhä edelleen oli niin herkkä ja pehmeä, että
äidin suutelo jätti siihen nopeasti haihtuvan punaisen jäljen.
Hänen nenänsä oli hiukan liian voimakas, mutta sopusoinnussa
kirsikanpunaisen suun kanssa, jonka huulet tuhansine pienine
juovineen todistivat hyvyyttä ja rakkautta. Kaula oli kauniisti
pyöreä, ja kaarevat rinnat puvun alla vetivät katseen puoleensa ja
herättivät onnen haaveita miehisessä mielessä; jos jotain puuttui,
oli puku siihen syynä; mutta tuntija ei voinut välttää erikoista
mielihyvää, nähdessään tuon tytön täyteläisen, omituisesti jäykän
vartalon. Suuressa ja vahvarakenteisessa Eugéniessa ei ollut
mitään, joka olisi vetänyt puoleensa suuren yleisön huomiota, mutta
hänen kauneutensa oli sitä lajia, johon ainoastaan taiteilijat
kiintyvät. Yksin maalari, joka tästä maailmasta etsii vertaa Marian
taivaalliselle puhtaudelle, maalari, joka ikävöiden etsii kaikesta
naismaailmasta noita samalla kertaa ylpeitä ja nöyriä silmiä, joita
Raphael on kuvannut, noita neitseellisiä piirteitä, joita luonto
väliin lahjoittaa, mutta joita ainoastaan harras ja puhdas elämä voi
säilyttää tai saavuttaa, sellainen maalari olisi keksinyt Eugénien
piirteissä synnynnäisen oudon aateluuden; hän olisi huomannut
hänen otsansa takana kokonaisen rakkausmaailman ja hänen silmiensä
välkkeessä ja hänen silmäluomiensa liikkeessä jotain jumalallista.
Hänen piirteensä, hänen päänsä ääriviivat, joita nautinnon ilme
ei ollut koskaan muuttanut eikä väsyttänyt, muistuttivat etäisiin
tyyniin järviin hiljaa kuvastuvaa taivaanrannan juovaa. Nämä
rauhalliset kirkkaat kasvot olivat kauniin puhkeavan kukan kaltaisia,
viihdyttivät sielua ja toivat mukanaan hyvän omantunnon heijastuksen;
katse kiintyi vastustamattomasti niihin.
Eugénie oli vielä sillä kohdalla elämänmeren rannalla, missä
lapselliset haaveet kukoistavat ja missä kootaan helmiä, joista ei
enää myöhemmin osata iloita. Niinpä ajatteli hän seisoessaan peilinsä
edessä, tietämättä vielä mitä rakkaus oli: -- Olen liian ruma, hän ei
kiinnitä mitään huomiota minuun.
Sitten avasi hän portaille vievän oven, pisti päänsä ulos ja
kuunteli, kuuluisiko mitään liikettä.
Hän ei ole vielä noussut vuoteestaan, ajatteli Eugénie, kuullessaan
Nanonin aamuyskän ja kuinka kunnon palvelija kulki edestakaisin,
lakaisi salia, sytytti tulen, pani koiran kahleisiin ja puheli
lehmilleen navetassa.
Pian juoksi Eugénie alas portaita Nanonin luo, joka oli lypsämässä.
-- Nanon, hyvä Nanonini, laitahan toki kermaa serkkuni kahvia varten.
-- Mutta, neiti, sitä olisi pitänyt ajatella eilen, sanoi Nanon
puhjeten nauramaan. Minä en voi tehdä kermaa. Serkkunne on korea,
korea, niin todellakin korea mies. Te ette ole nähnyt häntä
yönutussaan, joka on silkistä ja kullasta. Mutta minäpä olen
nähnyt. Hänen liinavaatteensa ovat yhtä hienoja kuin kirkkoherran
päällysvaatteet.
-- Nanon, leivothan meille leivoksen.
-- Kyllä, mutta kuka antaa minulle puita uuniin ja jauhoja ja voita?
sanoi Nanon, joka herra Grandet'n pääministerinä oli saanut Eugénien
ja hänen äitinsä silmissä erittäin tärkeän aseman. Minunhan pitäisi
varastaa isäntääni, jos tahtoisin kestitä serkkuanne. Pyytäkää te
häneltä voita, jauhoja ja puita; hän on teidän isänne ja voi siis
ne teille antaa. Katsokaa, tuolla hän juuri tuleekin tarkastamaan
ruokavaroja...
Eugénie pakeni puutarhaan, sillä hän säikähti kuullessaan portaiden
kitisevän isänsä askelten alla. Hän tunsi jo kainouden tietoisuutta,
sillä hän luuli, että hänen ajatuksensa olivat piirretyt hänen
otsaansa ja että kaikki ihmiset saattoivat lukea ne hänen silmistään.
Sitten huomasi hän kotinsa puutteellisuudet ja hän tunsi suuttumusta
siitä, ettei voinut saada sitä sopusointuun serkkunsa komeuden
kanssa. Hänet valtasi kiihkeä tarve tehdä jotain hänen hyväkseen;
mitä? sitä hän ei tiennyt. Lapsellisena ja välittömänä antoi hän
enkelimäisen viattomalle luonnolleen täyden vallan epäilemättä
vaikuttimiaan tai tunteitaan. Ensi kerran nähdessään serkkunsa olivat
hänessä heränneet naisen luonnolliset vaistot ja sitä suuremmalla
voimalla, kun nyt, hänen kahdennellakymmenellä kolmannella
ikävuodellaan, sekä ymmärrys että vaistot olivat saavuttaneet
kypsyytensä.
Ensimäisen kerran elämässään tunsi hän sydämessään pelkoa nähdessään
isänsä, ja pitäen häntä kohtalonsa tuomarina, katsoi hän olevansa
syyllinen salatessaan häneltä ajatuksiaan. Hän rupesi kulkemaan
nopein askelin ja ihmetteli, että ilma, jota hän hengitti, tuntui
tänä aamuna niin puhtaalta ja auringon säteet niin virkistäviltä kuin
olisi hän ammentanut sieluunsa lämpöä ja uutta elämää.
Sillävälin kun Eugénie mietti, mistä saisi aineita leivokseen, syntyi
suuren Nanonin ja herra Grandet'n välillä riita, joka oli yhtä
harvinainen kuin pääskysen ilmestyminen keskellä talvea. Ukko oli
tullut avaimineen jättämään päivää varten tarvittavat ruokavarat.
-- Jäikö leipää eilisestä, kysyi hän Nanonilta.
-- Ei palaakaan, herra.
Grandet otti suuren jauhoisen leivän, joka oli litteä, kuten
anjoulaisten leipurien valmisteet tavallisesti ovat, ja aikoi juuri
leikata sen kahtia, kun Nanon sanoi hänelle:
-- Meitä on tänään viisi, herra.
-- Se on totta, vastasi Grandet, mutta sinun leipäsi painaa kuusi
naulaa joten siitä jää yli. Sitä paitsi saat nähdä että tuollaiset
parisilais-nuorukaiset eivät syö leipää.